Taivaspöyrylä ja muita löytöjä by Kirjakaari

Valokuvat ja graafinen suunnittelu

Jussi Jäppinen Teksti

HELI-MAIJA VOUTILAINEN

Tämän teoksen tekemistä ovat tukeneet Kauko Sorjosen säätiö ja Keski-Suomen liitto.

Arkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelema, vuonna 1893 valmistunut Luhangan kirkko hallitsee Sysmästä Luhankaan johtavalta tieltä avautuvaa kulttuurimaisemaa.

Jussi Jäppinen Heli-Maija Voutilainen

TAIVASPYÖRYLÄ JA MUITA LÖYTÖJÄ Keskisuomalaisen kulttuuriympäristön aarteita

Minerva

Sisällys 5 Lukijalle 7 Keski-Suomi

116 Struven ketju Korpilahti

118 Ahlbacka Laukaa

8 Saraakallio

126 Kannonkosken kirkko

14 Heijastuksia Aallosta

130 Pienmäen talomuseo

Laukaa

Korpilahti

20 Kinnulan rajakivi

Kinnula

22 Kuhankosken voimalaitos

Laukaa

32 Ilveslinna

Jämsänkoski

42 Luutsaaren kalapirtti

Kuhmoinen

46 Pellervo Lukumiehen maalaukset

Toivakka

54 Tuulensuu

Viitasaari

60 Viherin silta

Joutsa

64 Tiirinniemi

Jämsä

70 Rekolan hautausmaa

Pihlajavesi

72 Niemelän torppa

Konginkangas

78 Tervamäen kappeli

Viitasaari

80 Haapamäki

Keuruu

88 Keljon kauppakeskus

Jyväskylä

92 Heiska

Toivakka

100 Hartikan kirkko

Laukaa

102 Louhuranta

Muurame

106 Petäjäveden vanha kirkko

Petäjävesi

Kannonkoski

Hankasalmi

138 Rosenbröijerin hautakappeli Oravasaari

140 Pyhäkankaan karsikko Saarijärvi

146 Savivuoren näkötorni Viitasaari

150 Juhola

Saarijärvi

156 Järvilinna Laukaa

158 Päivärinteen päiväkoti Jyväskylä

162 Kivikauden kylä Saarijärvi

166 Häyrylänrannan venekoppelit Konnevesi

168 Uitamonkosken mylly Multia

170 Himos Jämsä

176 Keuruun vanha kirkko Keuruu

182 Naissaari Vaajakoski

188 Äänekosken taidemuseo Äänekoski

192 Kuokkalan kirkko Jyväskylä

200 Henkilöhakemisto ja kartta 203 Lähteet Kuvanveistäjä Gunnar Finne suunnitteli reliefit korostamaan arkkitehti Jussi Paatelan piirtämän Muuramen Kinkomaalla sijaitsevan Keski-Suomen tuberkuloosiparantolan pääsisäänkäyntiä.

Petäjäveden vanhan kirkon kellotapulin sisäkatossa oleva 1820-luvun alussa tehty kuvio, taivaspyörylä, valikoitui luontevasti kirjamme nimeksi. Muotonsa puolesta se on kuin kompassi, joka opasti meitä keskisuomalaisen kulttuuriympäristön ja arkkitehtuurin merkittäviin kohteisiin. Petäjäveden vanha kirkko on tätä kirjoitettaessa yksi kuudesta Unescon maailmanperintöluetteloon valitusta suomalaisesta kohteesta ja siksi se on itseoikeutetusti mukana myös tässä kirjassa. Voimakkaasti väritetty taivaspyörylä kuvastaa hyvin kansanrakentajan kädentaitoa ja kauneuden tajua. Se sama perintö on herättänyt meidänkin ihailumme ja on näkyvissä myös muissa kirjaan valitsemissamme kohteissa. Kädentaidon ja taiteen raja on häilyvä. Kauneuden- ja muodontaju näkyvät yhtä hyvin tuhansia vuosia sitten maalatuissa Saraakallion kuvissa kuin nykyarkkitehtuurin tietokoneiden avulla tarkkaan mietityissä ratkaisuissa. Lisäksi oman kerrostumansa tähän teokseen tuo kuvataide. Erityisesti olemme kiinnittäneet huomiota sellaisiin maalauksiin tai veistoksiin, jotka ovat kiinteä osa arkkitehtuuria tai maisemaa. Kuvataiteen ja rakennustaiteen saumattomalla sulautumisella toisiinsa on Keski-Suomessakin pitkät perinteet. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa vuonna 1758 valmistunut Keuruun vanha kirkko ja sen 1780-luvulla tehty maalauskoristelu, joka puhut-

Lukijalle

telee vielä 2000-luvun kulkijaakin. Taivaspyörylä muistuttaa myös yksityiskohtien merkityksestä maisemassa tai rakennuksessa – kokonaisuus rakentuu usein vaikuttavista ja tarkoin harkituista, rakennusteknisistä tai esteettisistä yksityiskohdista. Liian usein tarkastellaan rakennusta kauempaa tai sisällä luodaan vain yleissilmäys tilaan. Yleisesti tunnettu tai erikoinen yksityiskohta, alttaritaulu, ovenripa tai valaisin saattaa pysäyttää hetkeksi. Tässä kirjassa olemme pyrkineet nostamaan esiin yksityiskohtia ja osoittamaan niiden usein harkittu vaikutus ja merkitys kokonaisuudessa sekä tilan ja hengen luomisessa. Vuonna 2006 tekemämme teos Loisto & Lyhty oli nimensä mukaisesti Löytöretki Jyväskylän rakennettuun ympäristöön. Nyt käsissä oleva Taivaspyörylä ja muita löytöjä on eräänlainen jatko-osa tuolle kirjalle esittelemällä Keski-

Suomen maakunnassa sijaitsevia kulttuurihistoriallisesti merkittäviä kohteita, ”Keskisuomalaisen kulttuuriympäristön aarteita”, sivuuttamatta kuitenkaan täysin Jyväskylää. Vaikka Keski-Suomi ja sen rakennukset ja maisemat ovat meille molemmille tekijöille työmme puolesta sangen tuttuja, olemme valinneet mukaan myös tuntemattomampia kohteita. Kirjassa oleviin monille tuttuihin paikkoihin ja rakennuksiin olemme pyrkineet löytämään hieman totutusta poikkeavan lähestymistavan. Kohteiden valinta tähän kirjaan on meidän oma eikä se perustu esimerkiksi valmiisiin listoihin, inventointeihin tai kuntien rajoihin. Kohteiden esiintymisjärjestys kirjassa on satunnainen. Kysymys on löytöretkestä. Aivan kuten todellisuudessakin vanhan kirkon jälkeen saattaa seuraavan mutkan jälkeen ilmestyä näköpiiriin moderni kauppakeskus. Siitä muutama kilometri eteenpäin ja vähän matkaa sivutietä, vielä kilometri patikointia metsäpolkua pitkin ja kulkija onkin hienon muinaisjäännöksen äärellä. Kiinnostavaksi ”aarteiden etsinnän” ovat tehneet paitsi itse rakennukset ja kohteet niin myös niiden omistajat, käyttäjät, suunnittelijat tai niissä esillä olevien asioiden intohimoiset tutkijat ja harrastajat sekä heidän tarinansa. Monta mainitsemisen ansaitsevaa kohdetta on tilan rajallisuuden takia ollut pakko jättää pois. Toivomme, että tämä lyhytkin esittely herättää

ielenkiintoa kulttuuriympäristöä, sen monim puolisuutta ja ajallisia kerrostumia sekä niiden säilymistä kohtaan. Mikä sitten on tyypillistä keskisuomalaiselle kulttuuriympäristölle? Yksi ylitse muiden nouseva piirre on luonnon ja ihmisen sekä luonnon ja rakentamisen tiivis vuoropuhelu. Se on alkanut jo tuhansia vuosia sitten muinaisten kulkijoiden kalliomaalauksissa tai myöhemmin hautajaissaattueen merkinnöissä mäntyjen kylkiin. Se näkyy metsän keskelle raivattujen viljelysten talonpoikaisissa pihapiireissä, koskien ran-

nalle pystytetyissä myllyissä ja teollisuuslaitoksissa tai välittyy vaikkapa arkkitehti Alvar Aallon Päijänteen saareen suunnitteleman huvilan maisemaa kunnioittavasta rakennuspaikasta ja ulkoasusta. Monen vuoden työ on nyt yksissä kansissa. Olemme kulkeneet ristiin rastiin Keski-Suomea tuhansia kilometrejä, kiivenneet kirkontorneihin ja vuorien huipuille, tutustuneet saleihin ja tupiin, laskeutuneet kellareihin ja rotkojen pohjille ja saaneet tavata ja keskustella kymmenien ja kymmenien ihmisten kanssa hienoissa pai-

Jyväskylässä 29.9.2010 Jussi Jäppinen Heli-Maija Voutilainen

Näkymä vuonna 2008 valmistuneesta Pääjärvenmäen näkötornista kohti Pääjärven takana keskellä kuvaa olevaa Karstulan kirkonkylää. Keski-Suomen suurimpiin puukirkkoihin lukeutuva, arkkitehti Anders Fredrik Granstedtin suunnittelema ja vuonna 1853 valmistunut kirkko erottuu juuri ja juuri maisemasta.

koissa ja hienoista paikoista. Haluamme kiittää heitä kaikkia ovien ja sanaisten arkkujen aukaisemisista. Erityinen kiitos kohdistuu jälleen kotijoukkoihimme kärsivällisyydestä, mutta myös hyvistä huomioista ja kommenteista sekä muusta avusta tämän kirjaprojektin aikana. Kiitos kuuluu myös kahdelle kirjan tekoa tukeneelle keskisuomalaisen kulttuuriympäristön ja kulttuuriperinnön tärkeälle maakunnalliselle vaalijalle, Kauko Sorjosen säätiölle ja KeskiSuomen liitolle, sekä Minerva Kustannukselle, joka otti Taivaspyörylän julkaisuohjelmaansa.

Yhteistyön, yrittäjyyden ja osaamisen Keski-Suomi

Tässä kirjassa Jussi Jäppisen ja Heli-Maija Voutilaisen erinomaisella tavalla esittämät keskisuomalaisen kulttuuriympäristön aarteet ovat antaneet vakaan kivijalan maakunnan tulevalle kehitykselle. Tulevaisuuden tavoitetila on kiteytettynä yllä olevassa otsakkeessa, Keski-Suomen visiossa 2030. Visiota pohdittiin useissa seminaareissa ja työryhmissä. Lopullinen muoto hyväksyttiin maakuntavaltuuston kokouksessa 8.6.2010. Kirjan sivuilta aistii tekemisen paloa, yhteistyön intoa ja tulevaisuuden optimismia. Samalla se kuvastaa rikasta luontoa, johon rakennettu ympäristö sulautuu. Luonnon rikkautta ovat metsät, järvet ja vesireitit sekä vaaramaisemat. Nämä ovat kautta aikojen innoittaneet asukkaita ja tulijoita perustamaan kodin ja hankkimaan toimeentulon sekä aloittamaan liiketoimintaa. Näissä maisemissa on luovuus myös noussut

esiin, minkä tuotoksista saamme voimaa jatkaa työtä maakunnan hyvinvoinnin eteen. Määrätietoisen työn tuloksena Keski-Suomi on viimeisten vuosikymmenien aikana lisännyt merkitystään ja näkyvyyttään Suomen maakuntien joukossa. Väestön määrä on jatkanut kasvuaan ollen nyt noin 275 000. Teollinen tuotanto on modernisoitunut, viennin osuus lisääntynyt ja koulutuksesta on tullut entistä merkittävämpi osa ihmisten elämää. Maakunnallemme on edelleen leimallista puuraaka-aineen monipuolinen käyttö. Puuta jalostetaan paperiksi, selluksi ja sahateollisuuden jatkojalosteiksi. Puuta ja turvetta käytetään myös uusien voimalaitosten raaka-aineena, mikä tuo tullessaan kaivattuja työpaikkoja koko maakuntaan. Kone- ja laitevalmistus paperikoneineen ja biokattiloineen liittyy kiinteästi puun käyttöön raaka-aineena. Suurena haasteena tu-

leville vuosille on uusien tuoteideoiden kehittäminen ja kansainväliset markkinat. Lisäksi meidän on yhä enemmän osattava myydä koulutusta ja palveluita kone- ja laiteviennin kyljessä. Keski-Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet kansainvälisen koulutusviennin lisäämiseen. Jyväskylän asema Suomen Ateenana, opetuksen ja koulutuksen kehtona, on mahdollista nostaa esiin uudessa muodossa. Osaajista kilpaillaan ja yritykset sijoittuvat sinne, mistä löytyy riittävästi osaajia. Meillä on tietoa ja taitoa kasvattaa osaajia ja kehittää oppimis- ja innovaatioympäristöjä, joten tehkäämme siitä aluetalouteen euroja tuovaa liiketoimintaa. Tästä kirjasta löytyy kannustavia esimerkkejä eri vuosikymmeniltä ja jopa eri vuosisadoilta. Anita Mikkonen Keski-Suomen maakuntajohtaja

Kallioon maalatut viestit Saraakallio, Laukaa

Laukaan Saraakallio, merkkimäärältään Fennoskandian suurin ja monipuolisin kalliomaalausalue sijaitsee Saraveden itärannalla, vastapäätä Laukaan kirkonkylää. Carl Ludvig Engelin suunnitteleman ja vuosina 1833–1835 rakennetun kirkon – toisen pyhän paikan – lyhtytornin ikkunoista Saraakallio avautuu järven toisella puolella mahtavana maisemallisena muinaisjäännöksenä, jonka tuntumassa jo muinoin tärkeät kulkuväylät, Viitasaaren–Saarijärven vesireitit, yhtyivät Rautalammin reittiin. Ihmiset ovat pysähtyneet kallion äärelle jo kivikaudella todennäköisesti yli 6 000 vuotta sitten ja maalanneet vuosituhansien aikana kallioon merkkejään. Useissa eri kohdissa vaikeasti saavutettavaa kalliota hahmottuvat muun muassa hirvieläi-

met, vene- ja sarvikuviot, ihmishahmot, kämmenkuvat ja siksak-kuviot. Saraakallio on yksi Suomen merkittävimmistä muinaisjäännöksistä ja se kytkee Suomen pohjoisen pallonpuoliskon yhteiseen esihistoriallisen ajan kulttuuriperintöön. Saraakallion ”löytyminen” kirjattiin Museoviraston ylläpitämään muinaisjäännösrekisteriin vuonna 1975, jolloin laukaalainen Heikki Hirvinen ilmoitti asiasta. Säveltäjä Jean Sibelius löysi Suomen ensimmäisen kalliomaalauksen ystävänsä taidemaalari Oscar Parviaisen kanssa Vitträskistä vuonna 1911 ja vähitellen maalauksia alettiin havaita lisää etenkin Itä-Suomesta. Erityisen merkittävä oli Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalausten löytyminen vuonna 1968. Kal-

liomaalauslöytöjen esillä olo lehdissä lienee saanut Hirvisen ottamaan museoviranomaisiin yhteyttä. Keski-Suomen museossa ei Hirvisen jo koulupoikana 1940-luvulla ensimmäistä kertaa havaitsemien maalausten alkuperää uskottu esihistorialliselta ajalta oleviksi. Ennemminkin ajateltiin, että kuuluisa laukaalainen parantaja ja tietäjä, Kuuvalon tilan isäntä Jussi Valonen (1834–1922), olisi ne omilla retkillään kallioon maalannut. Innokkaana metsästäjänä ja kalastajana Kuuvalon Jussi tunsi ”Saraavuoren” maastot ja Saraveden kalapaikat. Jyhkeä Saraakallio sijaitsee maisemallisesti merkittävällä paikalla ikiaikaisen kulkureitin varrella. Veneaihe on yksi kalliosta selvimmin erottuvista kuvista.

Saraakallion rinteiltä Jussi pyydysti poikansa kanssa käärmeitä, joiden vatsarasva erityisesti oli tärkeä voiteiden raakaaine. Kuuvalon Jussin tekemiä maalaukset eivät kuitenkaan olleet, vaikka hän ne varmasti tunsi ja paikan pyhän merkityksen omalla tavallaan ymmärsi. Hänen lapsensa ovat perimätietona kertoneet edelleen seuraaville sukupolville punamullalla tehtyjen kalliomaalausten olevan ”Jumalan sormella kirjoitettuja”. Laukaan Saraakalliosta lähti liikkeelle myös Suomen johtavan kalliomaalaustutkijan Pekka Kivikkään kiinnostus muinaista kuvamaailmaa ja kuvien merkitystä kohtaan. Lehdessä nähdyt kuvat, kansakoulunopettajan pitkä kesäloma ja lähes Saraakallion naapurissa sijainnut kesäpaikka mahdollistivat lukuisat retket kalliomaalausten äärelle. Maalausten estetiikka kiinnosti myös kuvaamataitoa opettanutta Kivikästä. Hän halusi ikuistaa selvästi näkyviä maalauksia ja niiden kalliotaustoja omiin piirroksiinsa ja maalauksiinsa. Vähitellen pelkät pelkistettyjen kuvien kauneusarvot eivät enää tyydyttäneet. Kivikäs havaitsi, että kuvien sisällön ja muodon ymmärtäminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Aluksi selkeiltä vaikuttaneet kuvat ja alueet muuttuivat pitkään tarkasteltaessa ja eri olosuhteissa niin, ettei oma mielikuva hahmoista tai merkeistä enää vastannutkaan ensin syntynyttä tulkintaa. Kivikäs kertoo, että hänen oli pakko miettiä oman näkökyvyn rajoja; mitä näkee todella ja mikä syntyy mielikuvituksen avulla. Ainoana keinona tutkija näki, että oli vain opeteltava äärettömän hyvin tuntemaan kallion jokainen yksityiskohta ja kokonaisuus sekä sen pintaan tehdyt kuvat. Sen Kivikäs on sadoilla retkillään Saraakalliolle tehnyt. Hän on kehittänyt dokumentointi- ja tallennusmenetelmiä ja löytänyt avun tutkimukseen myös tietotekniikasta.

Parhaiten Saraakallion kuvat tunteva Pekka Kivikäs on käynyt ”työmaallaan” satoja kertoja tutkimassa ja dokumentoimassa maalauksia.

Laukaan Saraakallio on merkkimäärältään Fennoskandian suurin tunnettu kalliomaalausalue.

Määrätietoinen työ on kantanut hedelmää. Kivikäs on pystynyt vertaamaan Suomen ja naapurialueiden muinaisia kuvia. Hän on havainnut niiden perusteella, että Saraakallio on Suomen luoteisimpana tähän asti tunnettuna kalliomaalausten kuva-alueena koko maassa ja jopa Fennoskandiassa esihistoriallisten itäisten ja läntisten kuva-aiheiden risteys ja sen myötä muinaisten kulttuurien kohtauspaikka. Vaarallinen kallio kuvineen on suojeltu muinaismuistolailla. Tärkeää on vaalia myös Saraakalliolta päin ja sitä kohti avautuvaa maisemaa, josta vielä veden korkeuden muuttumisesta huolimatta voi tavoittaa samoja elementtejä, jotka tuhansia vuosia sitten paikalle tulleet näkivät.

Maija Holma, AAM arkisto

Villa Vekara Karstula, 1924

Muuramen kirkko Muurame, 1929

Kunnantalo Säynätsalo, 1952

Koetalo Muuratsalo, 1953

Keski-Suomen museo Jyväskylä, 1961

Poliisitalo Jyväskylä, 1970

Alvar Aalto -museo Jyväskylä, 1973

Teatteritalo Jyväskylä, 1982

Heijastuksia Aallosta Korpilahti

Arkkitehti Alvar Aallon lapsuuden ja nuoruuden ajan kotikaupunkia Jyväskylää on eri yhteyksissä kutsuttu Aallon tuotannon ulkomuseoksi. Kaupungissa on nähtävissä hänen arkkitehdinuransa kaikista vaiheista esimerkkejä. Parhaiten tunnettuja ovat julkiset rakennukset ja kaksi kerrostaloa: varhaiset Jyväskylän työväentalo, suojeluskuntatalo ja rautatieläisten asunto-osakeyhtiön Aira-talo, punatiilikauden korkeakoulurakennukset Seminaarinmäellä ja Säynätsalon kunnantalo, 1960-luvun alun Keski-Suomen museo ja Viitatorni sekä seuraavalla vuosikymmenellä tehdyt Liikuntatieteellisen tiedekunnan rakennus ja arkkitehdin nimikkomuseo sekä kaupungin hallintokorttelin poliisitalo ja rakennusvirasto. Vielä akateemikon kuoleman jäl-

keen vuonna 1982 valmistui hänen toimistonsa loppuun viemänä Jyväskylän kaupunginteatteri. Julkisten rakennusten lisäksi Alvar Aalto suunnitteli Jyväskylän seudulle ja muualle Keski-Suomeen joitakin asuintaloja ja kesäasuntoja yksityisperheille. Yksi niistä, Villa Oksala, rakennettiin Päijänteen saareen professori Päivö Oksalan perheen kesäasunnoksi. Oksalan perhe vietti aikoinaan kesiä Korpilahden Putkilahdessa ja veneili mielellään Päijänteellä Noak-moottoriveneellä. Kesällä 1964 veneretkelle lähdettiin kahdella veneellä, Oksaloiden Noakin ohella Alvar ja Elissa Aallon Nemolla. Oksalat veivät arkkitehtipariskunnan heidän kesäpaikaltaan Muuratsalon koetalolta tutustumaan perheen äidin, Aulikki

Oksalan perintörahoilla hankittuun pieneen Päijänteen saareen. Parhaan rantautumispaikan tuntumassa saaren kaakkoiskärjessä seurue nautti muikkukeittoa ja valkoviiniä ja pohti sopivinta huvilanpaikkaa. Päivö Oksala esitti kallioisen rannan kauneinta kohtaa rakennuspaikaksi. Alvar Aallon mielestä talo kannatti ennemminkin tehdä kyseisen paikan viereen, jolloin paikan kauneudesta pystyttäisiin nauttimaan vielä jatkossa. Perhe toivoi, että huvila muurattaisiin Aallon oman huvilan tavoin tiilestä. Sekään ehdotus ei mennyt läpi. Alvar Aalto totesi tiilirakenteiden olevan pitkään keväällä kosteat ja rakennuksen sovittaminen maastoon ja häivyttäminen olisi helpompaa, mikäli rakennusmateriaaliksi valittaisiin puu. Päivö Oksalan haaveena oli saada huvilaan 8 x 8 metrin ”tupa”, joka oli tullut hänelle tutuksi vaimon sukutalossa. Aalto ei tätäkään ohjetta niellyt, vaan ilmoitti huvilan koon voivan olla suunnilleen tuon, mutta

neliönmuotoista hän ei rakennuksesta aikonut suunnitella. Alvar Aallon tekemät noin 120 m2:n suuruisen Villa Oksalan piirustukset valmistuivat vuonna 1965. Viuhkan muotoisen huvilan keskelle sijoittui sydänmuuri. Rakennuksen kapeaan osaan tehtiin eteinen ja kolme makuuhuonetta. Leveään osaan, kohoavan katon alle tuli olohuone suurine ikkunoineen, keittiö ja ruokailutila sekä pari askelmaa ylemmäksi nouseva professorin pieni työtila. Ikkunoiden alareunaan ulottuvat perustukset muurattiin saaren luonnonkivistä. Laudat sahattiin Jyväskylästä puretun Koveron sukutalon punahonkaisista hirsistä. Urakkaneuvotteluja veti Pellervo Oksala. Työn urakoi paikallinen kirvesmies Sulo Pitkänen apujoukkoineen, mutta rakentamista riitti vuosien ajan Oksaloiden lasten perheillekin. Huvilan saunan suunnitteluun osallistui arkkitehtuuria opiskeleva perheen poika Tarkko, jonka ideat Aalto otti huomioon savusaunassa.

Seitsemänkulmainen pulpettikattoinen pyöröhirsirakennus – ”propsileikki” – vinoine nurkkasalvoksineen häivytettiin maisemaan ja liitettiin lautarakenteisella venevajalla viereiseen kallioon. Päivö Oksala seurasi rakentamista kauhuissaan kaatosateessa, sillä tytär Louna oli ottanut jostain löytämänsä isän frakkiin kuuluvat käsineet käteensä ja paineli niillä karhunvillaa saunan kattoeristeeksi. Hanskat olivat kuitenkin koko rakennusurakassa pieni menoerä. Sauna valmistui ennen huvilaa. Perhe yöpyi sen suojassa useita kesiä ja ruokaili viereisellä kalliolla pitäen saunan kattoa ruokapöytänään. Päivö Oksala ennätti nähdä huvilan rakennukset lähes valmiina ennen kuolemaansa joulukuussa 1974. Isän henkivakuutuksen turvin rakennushanke saatiin vietyä seuraavana vuonna loppuun. Rantakallion kylkeen rakennettu hirsisauna maastoutuu hyvin eikä juurikaan erotu Päijänteen selältä.

Villa Lahden huvilarakennus noudattaa yhdessä pihapiirin kanssa kultaista leikkausta, esteettisen sommittelun perussääntöä.

Vuonna 1981 arkkitehti Tarkko Oksala sai tilauksen langoltaan. Louna ja Markku Lahden Villa Lahti – kotoisasti Casa Nova – suunniteltiin saman saaren lounaiskärkeen. Rakennuspaikan valinta oli kivikkoisessa maastossa haasteellinen. Suunnittelussa heijastui monia samoja ajatuksia, muun muassa luonnon huomioon ottamisesta ja rakennuksen sulauttamisesta maisemaan, joita Aalto oli Villa Oksalassa käyttänyt. Haasteita asetti myös viisihenkisen perheen, äidin, isän ja kolmen pikkupojan ajatusten ja rakentamiskyvyn huomioon ottaminen. Tarkoitus oli tehdä huvilasta eräänlainen rakennuslaboratorio, koetalo. Tarkko Oksalan piti suunnitella rakenteet sellaisiksi, että perhe pystyisi huolehtimaan puuosien rakentamisesta piirustusten mukaisesti ja arkkitehti taasen vastaisi kiviseinien muuraamisesta. Rakennuspaikaksi valikoitui rantakallion taakse osittain jäävä suojaisa tasanne. Simpukan muotoinen rakennus koostui kahdesta osasta, neljän viuhkan muotoisen makuuhuoneen muodostamasta puuosasta ja muuratusta olohuone- ja keittiöosasta. Saman katon alle sijoittuvien rakennusten väliin jäi nielumainen sola, josta oli sisäänkäynti yhteiseen oleskelutilaan ja keittiöön sekä läpikulku aittamaisiin makuuhuoneisiin.

Rakentaminen aloitettiin viuhkaosan ensimmäisestä makuuhuoneesta. Vaakalomalaudoitetut seinät tehtiin maata vasten elementteinä ja nostettiin kokonaisina kappaleina pystyyn. Vuosi vuoden jälkeen edenneen rakentamisen myötä kukin poika ja vanhemmat saivat omat huoneensa. Makuuhuoneiden eteen kallion suojaan muodostui puoliympyrän muotoinen sisäpiha, johon kivijalkaan saakka ulottuvat keittiön ikkunat avautuivat. Oleskelutilan ikkunoista yhden arkkitehti suunnitteli postmoderniin henkeen muistumaksi Turun linnan pyörökaariaukoista. Muuten pysyteltiin suorakaiteen muodossa. Villa Lahdessa noudatettiin tilaajan ja suunnittelijan yhdessä sopimia periaatteita. Rakentaminen ei saanut käynnistää eroosiota saarella, vain ympäristöystävälliset materiaalit olivat sallittuja. Piti käyttää sellaisia materiaaleja, joiden kuljettaminen sujui yhdeltä henkilöltä, ja suunnitella rakennuselementtejä, joiden siirtäminen onnistuu kolmen miehen voimin. Samoja periaatteita noudatettiin kesäasunnon lisäksi myös Tarkko Oksalan suunnittelemassa saunassa, jossa selkeä neliön muotoinen sisätila yhdistettiin rakennuksen maisemaan ja maastoon sovitettuun ulkoasuun. Järveltä saaren kumpikaan kesänviettopaikka ei juuri erotu.

Yksinäinen rajan vartija Kinnula

Kuvalähde: Keski-Suomi karttakuvina

Nykyisen Keski-Suomen luoteiskolkka, Kinnulan tienoo, oli keskiajalla hämäläisten talonpoikien eränkäyntialuetta. Siellä sijaitsivat muun muassa pälkäneläisten, saarioislaisten ja hauholaisten eräsijat, kunnes savolaiset uudisraivaajat asettuivat Kustaa Vaasan käskystä 1540- ja 1550-luvulta lähtien pysyvästi asumaan seudulle. Asuttamattomiksi jääneet erämaat kuningas sitä vastoin otti vuoden 1542 julistuksellaan kruunun omaisuudeksi. Kiinnostavasta keskiajan jälkeisestä asutushistoriastaan huolimatta vanhan Viitasaaren seutu luettiin kuuluvaksi Pohjois-Hämeeseen. Isonvihan levottomuuksien jälkeen käydyssä rajankäynnissä vedettiin rajalinjaa kolmen maa-

kunnan Pohjanmaan, Hämeen ja Savon välille. Apuna rajan tarkistuksessa oli Kaarle Knuutinpojan rajakirja vuodelta 1452. Kiihkeäksikin käyneiden selvittelyjen jälkeen rajat mitattiin ja merkittiin maastoon. Vuosien 1739–1740 rajankäynnin tuloksena läänien rajalinja kulki vanhaa maakuntarajaa pitkin tuolloin Lohtajaan kuuluneen Lestijärven ja Viitasaareen kuuluneen Kinnulan välistä alkaen Viitasaaren puolella Kinnulan Rekinevalta. Lääninrajakarttaan merkityistä rajapyykeistä pyykkinumero 12 sijoittui täysin erämaahan Viitasaarenharjulle eli Vittasenharjulle. Suurta luonnonkiveä, johon kruunun merkit hakattiin, alettiin kutsua Vittasenkiveksi. Vaikka jo ennen 1700-lukua kiveen oli tehty

rajamerkintöjä, olivat kinnulalaiset ne omapäisesti ilman lupaa poistaneet. Kun vuonna 1819 pitäjänrajaa Lohtajan ja Viitasaaren välillä uudelleen tarkastettiin, oli yksinäinen ja vanha, tuolloin Valkiaistenkiveksi kutsuttu rajakivi kuitenkin ainoa kiintopiste, johon uudet merkit pystyttiin hakkaamaan. Suuren kiven kylkeen kirjoitettiin vuosiluku 1819, tekstit LOCHTAEÅ ja WITASARI ja maanmittareiden nimikirjaimet AO ja ID. Lisäksi kiveen on hakattu kruunun kuva. Rajakivi sijaitsee edelleen selkeästi erottuvalla vyöhykkeellä Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen maakuntien rajalla. Se on myös Lestijärven ja Kinnulan kuntien rajamerkki.

Itsenäisyyden alun voimahanke Kuhankoski, Laukaa

Ensimmäisen maailmansodan aikana Keski-Suomessakin havahduttiin uhkaavaan energiapulaan. Mistä riittävästi virtaa koneiden pyörittämiseen tehtaissa ja mistä kotien valaisemiseen? Jyväskylän kaupungissa nimitettiin vuonna 1916 erityinen valiokunta pohtimaan vesivoiman käyttöä ja kartoittamaan lähiseudun koskien valjastamismahdollisuuksia. Ainoaksi varteenotettavaksi, riittävästi voimavirtaa tuottavaksi koskeksi havaittiin 27 kilometrin päässä Laukaassa sijaitseva, Saraveden ja Torronselän välinen Kuhankoski. Suurin osa, kolme neljäsosaa Kuhankosken ylä- ja alakosken koskiosuuksista oli läheistä Järvilinnaa isännöineen tuomari Karl Johan Hjeltin perillisten omistuksessa. Loppuja hallitsi vanhojen sotilasvirkatalojensa, Pernasaaren ja Kuhankosken, välityksellä Suomen valtio sekä aivan pientä osaa Laukaan kappalaisen virkatalo Harhalan pappila. Jyväskylän kaupungin edustajat neuvottelivat Hjeltin