Kronikka I/2012
Kronikka i/2012 kronikka (lat. chronica, kreik. khronika < khornos ‘aika’) 1) aikakirja, historia; historiateos jossa tapahtumat esitetään aikajärjestyksessä 2) yl. leikillinen runomittainen esittely, katsaus tapahtumiin 3) vanha ja kunnioitettava säilyke s.3, Pääkirjoitus s.4, Puheenjohtaja puhuu s.5, Kirja-arvostelu: Tsarinnan muistelmia s.8, Tuntoja ja tuskia: Fuskivuoteni s.10, Maailmanlopun Kronos 2012 s.13, Jatkokertomus: Piru periköön englantilaiset s. 16, Gradupäiväkirja: Paluu ja alku s. 18, Näyttelyssä: Kymijoen sillat, Suomen portit s. 22, Muistitietoprojektin satoa: Kronos ja sosiaaliset suhteet s. 25, Kirja-arvostelu: “Totuus on minun mieltäni suurempi” s. 28, Näyttelyssä: Ekberg - 160 vuotta s. 31, Pekka ja Pätkä -viihdettä gonzoisän muistolle s. 33, Hallintokauden vaihtuessa s. 35, Kronoslaisen kalenteri
Kansi: Elina Maaniitty Takakansi: Sonja Aarniola Painettu Unigrafiassa helmikuussa 2012. Painosmäärä 150. Copyright: Tekijät ja Kronos ry 2012 Julkaisija: Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos ry.
Päätoimitus ja taitto: Aleksi Peura, Sonja Aarniola, etunimi.sukunimi (at) helsinki.fi Toimituskunta: Henri Hannula, Jarna Hietanen, Elina Hämäläinen, Katri KorolainenVirkajärvi, Elina Maaniitty, Joonas Nivala, Toni Piipponen, Pasi Pykälistö Kuvitus: Sonja Aarniola, Iina Gromov Katri Korolainen-Virkajärvi, Elina Maaniitty, Pasi Pykälistö, Venla Toivonen Tämä julkaisu on saanut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan painotukea.
http://kronikkalehti.blogspot.com/ http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/kronikka ISSN 1238-2817, ISSN 2242-0606 Kronikka I/2012
2
Pääkirjoitus Rautaisen kouran alla
Aleksi Peura Sonja Aarniola
Vuosi ja valta ovat vaihtuneet valtakunnassa. Tasavallan uudeksi päämieheksi on valittu enemmän tai vähemmän odotetusti Sauli Niinistö ja – vähemmän odotetusti? – allekirjoittaneet Kronikan uusiksi päätoimittajiksi. Onko valtakunta ja sen suurin äänenkantaja nyt uuden, rautaisen kouran alla? Presidentinvaalien alla käytiin kovaa keskustelua siitä kuka ehdokkaista on ”paras” ja kuinka päteviä he ovat tehtäviinsä, kuten Puolustusvoimien ylipäällikön virkaan. Voittiko paras? Onko sillä lopulta väliä? Vuonna 2012 ei valittu uutta Kekkosta, vaan uusi Koivisto/Ahtisaari/Halonen. Vaalislogania lainataksemme, presidenttiys on työ, jossa valtion päämies on kansan alaisuudessa eikä työhaastattelussa tai -hakemuksessa saa kysyä (ainakaan suoraan ja virallisesti) kuinka hakija on suorittanut asevelvollisuutensa ja mikä on hänen seksuaalinen suuntautumisensa. Silti, nämä asiat olivat toisen kierroksen kaksi kuumaa perunaa. Kronikan päätoimittajuus on monella tavalla kuin nykyisen presidentin vallankäyttöä: toki sitä voi ohjailla, mutta hallitus (toimituskunta) päättää lopulta mitä lehteen tulee. Ja niin sen tuleekin olla. Me emme ole Kekkosia, vaan Halosia – rautainen koura onkin silkkinen. Jutut määrittävät lehden eikä toisinpäin. Kumarramme toimituskunnalle hienoista jutuista ja luottamuksesta ideoitamme kohtaan. Tästä numerosta alkaa muutama juttusarja, joita on tarkoitus jatkaa koko vuoden ajan: jatkokertomus, jonka tarina kulkee historia eri vaiheiden kautta, sekä Tuntoja ja tuskia, jossa eri opintojen vaiheessa olevat opiskelijat kertovat tuntemuksistaan opiskelun suhteen. Vanhat tutut kuten Puheenjohtaja puhuu ja Kronoslaisen kalenteri (ent. Kuulutukset) pysynevät lehden sivuilla jatkossakin.
Päätoimittajat ’12 Aleksi ”Rautarouva” Peura & Sonja ”Rautakansleri” Aarniola 3
Puheenjohtaja puhuu
Joonas Nivala
Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Viikko sitten sain päätoimittajilta sähköpostiini utelun onko Kronikkaan tulossa pj-palsta. Kysymys vaipui hetkeksi tajuntaani ja siirryin seuraavaan s-postiin. Ai niin, se taisikin koskea minua. Olen siis se uusin jannu, joka on astunut Kronoksen puheenjohtajan jättiläsmäisiin saappaisiin (muustakin syistä kuin että edeltäjäni oli iso mies) ja pyrin vakain käsin ohjaamaan tämän intiaaniheimon tänä lopunvuonna kunniakkaaseen päätökseen. Nimi on siis Nivala ja paikkakunta sama. Olen kolmatta vuotta opiskeleva opiskelijan planttu, joka tuntee kutsumusta keskiajan sekä sosiologian suuntaan. Vuosi on lähtenyt liikkeelle odottamattoman nopeasti, ainakin puheenjohtajan mielestä. Siinä missä viime vuonna huomasin vuoden ensipäivinä katsoen väsyneenä leffoja, tuijotin tänä vuonna varsin intensiivisesti sähköpostia. Tuo siunattu, kirottu tavoitettavuus! Kukaan hallituslainen tai virkailijakaan ei ole jäänyt laakereilleen lepäämään, sen verran virtaa porukalla näkyy olevan. Hallitus on kirjoittaessa ehtinyt kokoustamaan kolmatta kertaa ja vuosikokouskin on pidetty; Kronoksen sääntöjäkin on ehditty päivittää ajan tasalle. Aika velikultia. Se, minkä huomasi toimintasuunnitelmaa puhtaaksi kirjoittaessaan, että puheet siitä, että meiltä löytyy jokaiselle jotakin, ei ole todellakaan kaukaa haettua: löytyy jos jonkinlaista kerhoa, edunvalvontaa ja tapahtumaa. Tällaista ei kovin monesta paikkaa löydy - wait! - ei muuten taida löytyä yhdestäkään muusta. On mahtavaa olla kronoslainen kun tajuaa sen koko toiminnan kirjon, joka kätkeytyy jokaisen sähköpostilistallemme eksyvän mainoksen taakse. Ja niitä tapahtumia on tulossa paljon! Ennen laskiaista saamme uran nousuun työelämävastaavien johdolla sekä pääsemme sopivasti 21. päivä helmikuuta Ullanlinnanmäen kepeään laskuun. Hissasitsit järjestetään nyt 1.3. aiemmista vuosista poiketen Alina-salissa, mutta meno on sitäkin parempaa. Myöhemmin keväällä on vapunvieton lisäksi myös paljon muutakin ohjelmaa, joten kannattaa seurata Kronoksen tapahtumakalenteria. Luvassa on monenlaista illanistujaista, liikunnallista hetkeä ja opintojen edistystä. Erittäin vauhdikas vuosi tulossa - älä jää pois kelkasta, vaan tule mukaan ja ota kaverisikin!
Kronikka I/2012
4
Kirja-arvostelu
Elina Hämäläinen
Tsarinnan muistelmia
si, hänen täytyi yksi kerrallaan luopua entisen elämänsä kulmakivistä: nimestä, uskonnosta ja ihmissuhteista paria palvelijaa lukuun ottamatta. Kaiken entisen hylkääminen ei riitä, sillä vastineeksi nuori suuriruhtinatar saa häiriintyneen ja kyvyttömän puolison, tyrannisoivan keisarinna Elisabethin sekä juonittelevan hovin. Sitkeä nainen selviää sosiaalisesta eristyksestä ja murhayrityksistä tahdonvoimansa ja muutaman luotetun ystävänsä avulla.
Viime syksynä ilmestyi Laila Hirvisaaren uusin teos. Minä, Katariina kertoo Venäjän keisarinna Katariina II Suuren tarinan tyttövuosista keisarinnaksi nousuun asti. Tarina kohoaa loppua kohden, mutta sen rytmi on rauhallinen, kuten muistelmalle sopii. Sen tapahtumat ovat pääkohdiltaan historiallisia, mutta itse henkilökuva välittyy pikemminkin universaalin inhimillisenä. Keisarinna Katariina on jo ehtinyt keskiiän loppupuolelle, kun arkipäiväinen onnettomuus pakottaa hänet pitkäksi aikaa vuoteeseen. Hän käyttää tilaisuuden hyväkseen, ja toteuttaa pitkäaikaisen toiveensa. Hän pyytää hyvää ystäväänsä Leonia muistelemaan kanssaan menneitä, sillä hän haluaa käydä elämäntarinansa vielä kerran läpi – ilman valheita, vaikenematta, juuri sellaisena kuin kaikki tapahtui. Sophie Auguste Frederike syntyi AnhaltZerbstin prinsessaksi, eikä hänen tiensä Venäjän keisarinnaksi ollut helppo. Hänen äitinsä oli kylmä ja etäinen ja hänet erotettiin varhain isästään. Kun prinsessa Sophie lähes sattumalta valittiin Venäjän suuriruhtinas Pietarin tulevaksi puolisok-
Kirjan kerronta rakentuu muistelmana. Tarinassa ovatkin samanaikaisesti läsnä sekä menneisyyyden prinsessa Sophie ja suuriruhtinatar Katariina että nykyinen tsarinna, joka paitsi kertoo tarinaa, myös tuo esiin omia tunteitaan ja ajatuksiaan siitä. Tämä kaksitasoisuus tuo elävästi esiin sen ristiriitaisen suhtautumisen, jolla Katariina muistelee elämäänsä. Hän on ylpeä selviytymisestään ja saavutuksistaan, mutta samalla nuoruuden idealismi ja rankat kokemukset nostavat pintaan haikeita ja kipeitäkin muistoja. Laila Hirvisaari kuvaa 1700-luvun Venäjän hovia elävästi ja todentuntuisesti. Palatsien loisto ja hovielämän täydellinen irrallisuus tavallisen kansan elämästä on suuriruhtinattaren arkea. Maata hallittiin val-
5
Kirja-arvostelu
Elina Hämäläinen
tavista rakennuskomplekseista käsin, ja maaorjia nähtiin korkeintaan tienvarsilla huiskuttelemassa. Ainoastaan Katariinan kaksi palvelustyttöä ja Leon muistuttavat häntä tavallisen kansan elämästä.
hän aina näe toisten kärsimystä.
Nykyajan mittapuilla Katariina Suuren lapsuus ja nuoruus olivat kaukana ihanteellisesta, eikä ole ihme, että erityisesti tunne-elämään kohdistuneet koettelemukset ovat jättäneet häneen jälkensä. Katariina on merkillinen sekoitus tahdonvoimaa ja syyllisyyttä: sitkeydellään hän on selvinnyt rankoista vuosistaan ja kykenee hallitsemaan valtavaa valtakuntaa, mutta samalla käy koskettavasti ilmi, kuinka Venäjän mahtavin nainen tuntee syyllisyyttä siitä, että olisi voinut toimia paremmin, tehdä enemmän tarvitsevien hyväksi. Hallitsijattaren mielenmaisema välittyykin lukijalle inhimillisenä ja vivahteikkaana. Vaikka lukija tuntee myötätuntoa hänen vaikeuksistaan, keisarinnan itsekeskeisyys myös ärsyttää: tsarinnasta näkyy, että hän on tottunut saamaan kaiken haluamansa. Hän on lapsesta asti ollut voimakastahtoinen ja kunnianhimoinen, eikä hänen ole juuri tarvinnut ottaa toisia huomioon. Häneltä on riistetty paljon, ennen kaikkea läheiset ihmissuhteet, eikä
Kronikka I/2012
Toisaalta Katariinassa näkyvät myös kaltoinkohtelun jäljet. Hänen sielussaan on arkoja kohtia, joita hän yrittää välttää selittämällä ne parhain päin, syitä etsien ja moralisoiden. Kuitenkin Leon pakottaa hänet puhumaan myös kipeistä asioista ja antaa Katariinalle mahdollisuuden käsitellä niitä ja hyväksyä ne sellaisina kuin ne ovat – ei siloteltuina totuuksina. Hieman yllättäen Katariina itse näkee itsensä huonompana ihmisenä kuin oman entisen palveluspoikansa. Elämäntarinasta paljastuu syvempi tarkoitus, sillä keisarinna kertoo tarinaansa myös itselleen. Hän yrittää hyväksyä itsensä ja elämänsä, löytää siitä yhtenäisyyttä ja saada itseltään anteeksi. Hän palaa välillä muisteluistaan nykyhetkeen, jossa hän keskustelee omantuntonsa Leonin kanssa. Samalla rakentuu kirjan toinen tarina, Katariinan nykyhetken tarina, joka lopulta saatta päätökseen sen, mihin muistelmat loppuvat. Vanhana naisena Katariina kokee elämänsä viimein eheytyvän. Romaani onkin ennen kaikkea kuvaus hallitsijattaren mielenmaisemasta, hänen toiveistaan, tavoitteistaan ja tunteistaan.
6
Kirja-arvostelu
Elina Hämäläinen
Vaikka kirjan historiallinen kosketus jää ohueksi, tarina naisen aikuistumisesta on kaunis ja mukaansatempaava, sillä pohjimmiltaan se kuvaa yleisinhimillistä rak-
kauden ja hyväksynnän kaipuuta, jonka yläpuolella ei ole edes Venäjän keisarinna.
“Tsarinnasta näkyy, että hän on tottunut saamaan kaiken haluamansa.”
Kuva: Venla Toivonen
7
Tuntoja ja tuskia
Henri Rantanen
Fuksivuoteni Varmasti meistä fukseista jokainen kokee tämän ensimmäisen vuotensa erilaisena, puhumattakaan teistä akateemisesti viisaammista ja kokeneemmista, joille fuksivuosi on vain hatara muisto menneestä. Kenties siksi haluaisin muistuttaa teitä vanhoista hyvistä ajoista, kertomalla omista tuoreista kokemuksistani kuluvalta vuodelta. Vuosi sitten olin abiturientti Eiran aikuislukiossa ja minulla oli penkkareita sekä lukulomaa Istanbulissa. Hieman oli vaikeaa keskittyä jäljellä oleviin yo-kirjoituksiin, kun ajatukset jo harhailivat yliopiston pääsykokeissa. Abi-kursseilla tunnelma oli kuitenkin niin mukaansatempaava, että sain lukion kunnialla suoritettua. Vapautuneena menin kirjoituksiin, koska syksyltä minulla oli alla hyvät tulokset. Kirjoitusten jälkeen sormeni syyhysivät historiankirjoja ja Joulupukin tuoma valmennuskurssi odotti. Lukeminen lähtikin hyvällä fiiliksellä liikkeille. Kevät oli kuitenkin yllättävä: HIFK selvisi jääkiekossa finaaliin voittaen sen ja kuin kaupan päälle Suomi voitti maailmanmestaruuden. Juhliessa rästiin jääneet lukupäivät päätin
“Fuksivuoteni on ollut aivan upea kokemus.”
koilijoiden asenteella. Ilmaveiviä en lähtenyt pääsykokeeseen tekemään, mutta päätin osallistua itseluottamuksella ja sillä asenteella, että tämä on hauskaa ja hieno mahdollisuus näyttää mitä osaan. Ilmeisesti taktiikka oli onnistunut tahi onnekas, sillä posti toi kesällä paksun kirjeen. Uskomattoman hyvä fiilis vain jatkui. Kaunis, lämmin kesä ja syksyllä pääsy opiskelemaan mielenkiintoisia asioita - mitä muuta ihminen voi toivoa? Varmasti tavoitteiden saavuttaminen ja sen jälkeen alusta aloittaminen saattaa tuntua monista vaikealta, mutta en pohtinut sitä kovinkaan paljoa, jos yhtään. En tiennyt kovin hyvin mitä odottaa: ystäväni ja siskoni ovat valmistuneet jo jonkin aikaa sitten, puhumattakaan vanhemmistani tai sukulaisistani.
kuitenkin korvata nuorten suomalaiskiek-
Kronikka I/2012
8
Tuntoja ja tuskia
Henri Rantanen
En osannut odottaa muuta kuin laadukasta opetusta. Vanhemmilta opiskelijoilta odotin säälinsekaista naureskelua ja pientä kiusantekoa. Odotus on toki väärä sana, koska en sitä toivonut mutta olin varautunut siihen.
tasosta: odotin paljon, mutta sain enemmän. Hyvän luennon jälkeen minusta tuntuu, että olen seitsemännessä taivaassa. Tätä varten tulin yliopistoon! Myös yhteistoiminta henkilökunnan kanssa tuntuu varsin mutkattomalta, sillä odotin valtaisaa byrokratiaa jokapäiväisessä elämässä.
Minulle olikin suuri yllätys tutoreiden hyvä ja erityisesti ystävällinen vastaanotto. Tutorit vastaanottivat meidät tasavertaisina ystävinä, eivätkä tyhmänä riesana kuten olin odottanut. Oli myös jännittävää tarkastella keitä ovat nämä 37 valittua. Ilokseni kysessä ei ollut homogeeninen massa, vaan joukossa on aivan uskomaton yhdistelmä toisiaan täydentäviä yksilöitä. Meidän ikähaarukka on kolmekymmentä vuotta, on naisia ja miehiä, on puheliaita ja hiljaisia pohdiskelijoita. Kyllä tällaisesta porukasta perspektiiviä löytyy asioihin ja lisäksi välillämme on hyvä henki. Vuoden 2011 fukseilla on aivan erityinen paikka sydämessäni ikuisesti mitenkään väheksymättä kypsempiä vuosikertoja. Taidan toistaa itseäni, mutta minusta oli mahtavaa miten henkilökunta otti meidät vastaan. Yllätyin kuinka huumorintajuista ja rentoa porukkaa he ovat tohtoreista professoreihin; olin odottanut hajamielistä ja kuivahkoa porukkaa. Mikä tärkeintä, he ovat ylittäneet odotukseni opetuksen
Nyt olen myös tutustunut enemmän muiden vuosikurssien opiskelijoihin ja on ollut hauskaa huomata kuinka mukavaa porukkaa historianopiskelijat ovat, riippumatta missä vaiheessa heidän opintonsa ovat. Kenties historianopiskelijoita yhdistää tietynlainen, ironinen tai jopa itseironinen, huumori. Myös koko keskustakampuksella vallitsee mielestäni hyvä tunnelma, ihmiset hymyilevät ja ovat ystävällisiä ja kohteliaita - ainakin jos vertailukohdaksi otetaan räntäsateinen maanantaiaamu metrossa. Fuksivuoteni on ollut aivan upea kokemus. Olen todella onnellinen siitä, kuinka hyvin minut on otettu vastaan suureen Kronos -perheeseen omana itsenäni tai siitä riippumatta.
9
Maailmanlopun 2012
Kronos Tuomas Piipponen huolehtivat, ettei väis-
Vuonna 2012 eletään maailmanlopun aikaa, ainakin Mayojen mukaan. Pelätty ikuisuuteen siirtyminen tapahtunee 21.12.2012, ja intiaaniheimo Kronoksessa eletään loisteliasta (viimeistä?) valtakautta ennen kuningaskunnan kukistumista suurempien, ennalta määrättyjen mahtien edessä. Syksyn alkaessa heimoomme saapuu jälleen nelisenkymmentä uutta jäsentä, jotka Tero Juutilainen ottaa hellään huomaansa, kantaa vastuun heidän orientoitumisestaan Kronos-heimon piiriin ja huolehtii, että halutessaan uudet ”ketunpojat” voivat ottaa osaa lukuisiin initiaatioriitteihin. Kronos-heimoon pääseminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen juttu, vaan on läpäistävä kaikille heimokokelaille tarkoitettu Yliopichén Helsinkitzán Ylineuvoston pääsykoe. Onneksi Kronos tarjoaa apuaan heimoomme hakijoille tekemällä heille oppaan pääsykoetta varten, ja tästä oppaasta on vastuussa Henri Hannula. Kaikki heimot ovat tunnettuja omista juhlakulttuureistaan. Susanna Paasonen ja
Kronikka I/2012
Jarna Hietanen Joonas Nivala
tämättömän lopun lähestyessä synkkyys laskeudu heimomme keskuuteen. Nuotioiden ääreltä on välillä hyvä siirtyä festivaalien viettoon, jolloin juodaan, syödään ja lauletaan Kronoksen kansallislauluja: näistä juhlista on vastuussa Jouni Lautiainen. Juhliemme veitset ja kupit huoltaa Ville Vuorensola ja Silja Vornanen, jotka myös koordinoivat laadukkaiden, antiikkisten ja vaIKEAsti särkyvien aseidemme vuokrausta muiden heimojen käyttöön. Marianna Salonen taas järjestää ekskursioita sekä muiden heimokulttuurien keskuuteen että suorittelemaan hassunhauskoja tehtäviä iloliemien pariin. Varsinaisista suhteista niin naapuriheimoihin kuin muilta mailta tulleisiin intiaaneihin huolehtii Tiia Niemelä. Heimon keskuudesta on hyvä päästä välillä harrastamaan kulttuuria ja saamaan sielunravintoa lähialueiden taiteista. Heimomme kulttuurielämästä huolehtii vuonna 2012 Annaleena Keso. Kirjallista sielunravintoa heimollemme taas välittävät Kronikka-lehden päätoimittajat Sonja Aarniola ja Aleksi Peura, joiden vastuulla on heimomme kirjallisen kulttuurin, kirjapainotaidon sekä kirjoitusjärjestelmän säilyminen. Verisiä (henkisesti, älkää huo-
10
Jarna Hietanen Joonas Nivala liko) jalkapallo-otteluita Kronos-heimossa suunnittelee Linda Taylor, joka myös huolehtii, että Kronoksen jäsenet saavat pidettyä itsensä kunnossa vaativan intiaanielämän keskellä. Kronos-heimolla on hallussaan oma pieni pyramidi sekä muiden heimojen kanssa hieman suurempi yhteispyramidi, joissa on hyvä viettää aikaa rankan arkiaherruksen lomassa. Pyramidiemme kunnossapidosta ja kahvikulttuurimme jatkumisesta vastaa Pasi Pykälistö, ja Laura Koskimies taas huolehtii, että heimoalueemme aktiivinen toiminta ei ole haitallista lähialueen ympäristölle. Kronos-heimossa täytyy myös varmistaa, että Yliopichén Helsinkitzán Ylineuvosto tieteisine kuntineen ja kaiken maailman laitoksineen järjestää heimoille opetusta, josta on ennen kaikkea meille intiaaneille hyötyä: Elina Hämäläinen ja Alex Kransman varmistavat, että heimomme jäsenet tietävät, mitä Ylineuvostossa on meneillään. Ylineuvostosta valmistuttua emme voi enää lymyillä Kronos-heimomme suojissa, vaan meidän on astuttava suureen maailmaan itsenäisinä intiaaneina luomaan uraa aivan toisenlaisissa tehtävissä. Mikäli maailmanloppu jostain syystä jääkin tulematta vuonna 2012, saatamme
hyvinkin tarvita Henri Rantasen ja Katja Tikan meille jakamia neuvoja tästä suuresta, itsenäisestä elämästä, johon kuuluu pelottavista sanoista pelottavin, ”työ”. Lisäksi Elina Maaniitty huolehtii, että heimomme historiaa on kirjoitettu, matrikkelistamme löytyy kaikkien jäsentemme nimet sekä arkistoomme tallentuu, mitä olemme vuonna 2012 puuhanneet. Mikään intiaaniheimo ei toimi ilman byrokratiaa. Tiia Niemelä huolehtii, että kaikki heimomme viralliset asiat on raapustettu kivitauluille arkistoitavaksi. Kronoksen rahakirstua vartioi Ari-Santeri Talja, joka katkoo kädet varkailta ja Anaheimin kannattajilta valoakin nopeammin. Tero Juutilainen huolehtii, että Kronoksen tiedotusfoorumi on koko ajan päivitettynä. Heimomme (kenties viimeisenä?) ylipappina toimii vuonna 2012 Joonas Nivala varaylipapitarenaan Jarna Hietanen, joiden vastuulla on Kronoksen hallinto sekä heimomme suojeleminen sotaretkiltä. Kyseiset henkilöt toimivat myös heimomme puustovastaavina. Näiden lisäksi Kronos-heimon keskuudessa toimivat pullakerho, joka tuo heimollemme mahdollisuuden valmistaa hyvää ruokaa ja käsitöitä Piia Lempiäisen johdol-
11
la, pelikerho, jossa harjoitellaan mahdollisia sotaretkiä varten sekä kuoro Kronofoni, jonka riveissä kaikuu intiaanihuuto. Heimomme hallintoon kaivataan kuitenkin vielä muun muassa joulukuun maailmanlopun juhlien järjestäjiä, eksoottisten käsityötuotteidemme myynnistä vastaavaa intiaania sekä henkilöä, joka pitäisi
Jarna Hietanen Joonas Nivala
yhteyttä heimomme jo jättäneisiin, suureen maailmaan rientäneisiin ihanneintiaaneihin. Hallinnon tehtävät ovat kaikille jäsenille avoimia. Kronos-heimon hallinto toivoo, että suuren heimomme jäsenet voivat nauttia järjestämistämme tapahtumista tänä maailmanlopunvuonna 2012!
Kirjoittajat ovat Kronos-heimon varaylipapitar ja ylipappi vuosimallia 2012 sekä ketunpoikia vuosimallia 2009.
Kronikka I/2012
12
Jatkokertomus
Aleksi Peura
PIRU PERIKÖÖN ENGLANTILAISET
malttoi pysähtyä, ottaa kengät jaloistaan ja kiihdyttää jälleen juoksuun puristaen kenkiä oikeassa kädessään. Hän saapui violetille matolle ja tiesi olevansa lähellä valtaistuinsalia, sillä kuninkaalla oli yksinoikeus violettiin. Elizabeth kysyi juostessaan opasteita haarniskaan sonnustautuneelta ritarilta, joka neuvoi häntä kääntymään toisesta ovesta oikealla.
Linna oli kuin sokkelo. Tarina kertoi, että muuan munkki oli eksynyt matkallaan tapamaan kuolinvuoteellaan makaavaa aatelista. Munkki oli kuollut nälkään ja yön pimetessä hänen äänensä voi kuulla länsisiiven käytävillä. Tarinoita, loputtomasti tarinoita, joita vain vanhat naiset jaksoivat kertoa. Elizabeth juoksi käytävää pitkin ja hänen kenkänsä kopisivat kivisellä lattialla. Hän puristi helmojaan molemmin käsin niin kovaa, että pelkäsi repivänsä mekon hajalle. Hän pelkäsi eksyneensä – ei olisi ensimmäinen kerta. Kuvat, seinille ripustetut maalaukset entisaikojen kuninkaista, seurasivat hänen kiirettään sen suuremmin asiasta välittämättä. Muutama palvelija pysähtyi kesken työnsä katsomaan mahtavan aatelissuvun nuorimman vesan rientoa, mutta Elizabeth ei välittänyt silmistä, ei välittänyt kuiskutuksista. Hän ehtisi huolehtia niistä myöhemmin, mutta nyt hänen oli ehdittävä ajoissa kuninkaan luo. Olettaen tietenkin, että huominen tulisi. Hikiset hiukset putosivat hänen kasvoilleen ja Elizabeth suki ne pois ärsyyntyneenä. Kiireestään huolimatta hän
Kuningas istui epätoivoisena valtaistuimellaan, kolkolla ja kullatulla puutuolilla. Kruunu oli kenossa hänen päässään ja reisien päälle laskettu valtikka putoamaisillaan. Kolme sotilasjohtajaa kumarsi kuninkaalle, metalliin verhottu nyrkki rintaa vasten iskettynä. Ehkä sotilasjohtajat eivät kumartaneet kuninkaalle, vaan tarkastelivat valtaistuimen juurelle asetettua karttaa – Elizabeth ei tiennyt. ”Kuninkaani!” Elizabeth huudahti ja juoksi valtaistuinta kohden. Upseerit ja kuningas kääntyivät katsomaan tulijaa ihmetys silmissään. Oli suorastaan skandaali, että nainen – ylhäisaatelinen tai ei – kirmasi sotilasneuvoston kokoukseen. Ja vielä tällaisena aikana! ”Kuninkaani!” Elizabeth toisti ja heitti kätensä ilmaan. Kuningas katsoi häntä ja Elizabeth oli kompastua ulkomaisen maton reunaan. ”Englantilaiset ovat tulossa!
13
Jatkokertomus
Aleksi Peura
He tulevat vihdoin!”
kultaisen medaljongin, jonka pintaan oli kaiverrettu katedraalin siluetti taivasta vasten.
Kuningas nousi ylös istuimeltaan. Valtikka putosi lattialle ja päästi äänekkään kilahduksen. ”Miksi minulle ei ole kerrottu?” hän jylisi. ”Tämä on sotilaallinen asia, ei naisten satu, Elizabeth! Mistä he tulevat?” ”Pohjoisesta, herrani”, Elizabeth vastasi. ”Tulin niin pian kuin ehdin.” Hän laski kengät kädestään ja pujotti jalkansa niihin. ”Juoksin koko linnan halki.” Kuningas heilautti kättään. ”Mene ja jätä meidät rauhaan. Meillä on sota sodittavana.” ”Mutta herrani”, Elizabeth protestoi, ”englantilaiset ovat tulossa. He saapuvat muureillemme ennen kuin aurinko laskee.” ”Tiedän sen, nainen”, kuningas vastasi kurtistaen kulmiaan. Kenraalit vilkuilivat toisiaan ymmällään. ”Meillä on diplomaattiset neuvottelut menossa parhaillaan.” Hän viittasi lattialle levitettyä karttaa, johon oli kuvailtuna koko linnan lähiseutu aina valtakunnan länsirajalle saakka. Katsoessaan karttaa Elizabeth huomasi sen päälle asetetun korun, pienen
Kronikka I/2012
”Herrani”, Elizabeth sanoi kumartaen. ”Heillä on tykkejä. He voivat ampua muurejamme kohti kukkulan huipulta minä hetkenä hyvänsä. Pyydän, toimikaa.” Yksi kenraaleista kääntyi ympäri ja hymyili karmivinta hymyä, jonka Elizabeth oli koskaan nähnyt – näytti kuin miehen kasvot olisivat haljenneet sivuttaissuunnassa kahtia. ”Kuninkaalla on tärkeitä tehtävänään, arvon rouva.”
päätöksiä
”Neiti”, Elizabeth korjasi. Kenraali kumarsi. ”Arvon neiti. Jos voisitte painua helvettiin, olisimme hyvin kiitollisia. Tämä on meidän miesten hoidettavissa.” Tyrmistyneenä Elizabeth käänsi katseensa kenraalista kuninkaaseen ja takaisin. Kenraalin rintaan oli maalattu vaakuna, jossa oli kolme keltaista leijonaa punaisella pohjalla. Englannin vaakuna.
14
Jatkokertomus Kuningas nyökkäsi. ”Tilanne on hallussamme, Elizabeth . Lähde, nyt.” Samassa ensimmäinen kuula osui linnaan ja ravisutti sitä. Valtaistuinsalissa ikkunat särkyivät tärinän voimasta ja seinäkankaat putosivat lattialle. Englantilainen
Aleksi Peura upseeri poimi medaljongin kartan päältä ja juoksi ovia kohden. Ovien auetessa ja diplomaatin karatessa niistä, toinen ja kolmas kuula iskeytyivät linnan muureja ja seiniä vasten. Tyrmistyneenä kuningas mutisi: ”Piru periköön englantilaiset.”
Kuva: Venla Toivonen
15
Gradupäiväkirja Paluu ja alku Kun melkein valmis maisteri palaa opinnäytteensä pariin kolmen vuoden jälkeen, on luvassa löytämisen riemua, epätoivoa ja itsekurin etsimistä. 9.1.2012 Joululoma on lusittu. Paluu opintoihin on tosiasia. Kaivan laatikon pohjalta seminaarityöni, jonka otsikon olin jo ehtinyt unohtaa. Gradun tutkimussuunnitelma on päivätty joulukuulle 2008 - tämän vuoden fuksit taisivat silloin käynnistellä lukio-opintojaan. Kirjahyllystä pilkottaa metrin verran tutkimuskirjallisuutta, jotka on uusittu jo kymmeniä kertoja. Yritän muistella mitkä niistä on pitänyt palauttaa vuosien aikana ja mitä pitäisi lainata takaisin. Sadattelen itsekseni, kun Pirkko Markkolan Synti ja siveys on kirjastosta lainattuna. Myöhemmin iltapäivällä löydän sen hyllystä ostettuna: en edes muista, mistä alekorista se on käteen tarttunut.
Kronikka I/2012
Katri Korolainen-Virkajärvi
Olen odottanut opintoihin paluuta jo pitkään. Opiskelijapolitiikka on kuitenkin pitänyt viimeiset vuodet niin kiireisenä, että valmistumista on edistetty lähinnä suunnittelemalla kesälle megabileitä maisterin tutkinnon kunniaksi. Nyt edessä olisi vielä viimeinen taisto, gradun kirjoittaminen. Vaikka aihe on kiinnostava ja ohjaajat kannustavia, täytyy myöntää että ahdistaa.
30.1. 2012 Istun kaupunginarkistossa, jonka tutkijasaliin kevätpäivän aurinko paistaa sälekaihdinten välistä. Olen käynyt täällä aikoinaan paljonkin ja hävettää, kun en muista kaupunginarkiston muodostamisperusteita. Tarvitsemani lautakunnan paperit löytyvät kuitenkin lopulta. Mapit tuoksuvat pölyltä ja vanhalta musteelta. Olen innoissani, kun pääsen selaamaan alkuperäismateriaalia: viime viikot olen tihrustanut järjestöjen pöytäkirjoja miniläppärini näytöltä. Yksittäisten toimistotätien aikaa ei kehtaa kuluttaa siihen, että istuisin viikon heidän kahvihuoneessaan lukemassa sata
16
Gradupäiväkirja vuotta vanhoja muistioita. Kuvaamalla materiaali on aina käytettävissä. Auringon lämpö saa minut uneliaaksi, joten joudun pureksimaan kieltä pysyäkseni hereillä. Kirjaimet ja käsialat ovat alkuun kuin pikkulintuja, jotka näyttäytyvät mutteivät antaudu tarkasteltaviksi. Vähitellen teksti alkaa kuitenkin selkiintyä ja tuttuja henkilöitä löytyä. Teen muistiinpanoja läppärille. Toivottavasti en unohda mitään olennaista ennen kuin pääsen kirjoittamaan. 11.2.2012 On lauantai-ilta ja naputan tietokonetta hurjassa vimmassa kymmenettä tuntia. Sanat tippuvat paperille kuin itsestään kunhan välillä muistaa laittaa lähdeviitteet kohdilleen. Olen viettänyt viikon yliopiston Gradut valmiiksi -stipendiaattina Lammin biologisella tutkimusasemalla. Stipendiä ei myönnetty aiheen kiinnostavuuden tai opintomenestyksen mukaan, vaan hyvin perusteluin siitä, että haluaa valmistua. Kahdeksannen vuoden gradunroikuttajana täytin ehdot helposti. Lammia täytyy suositella kaikille. Yliopisto tarjoaa viikon tai kahden ajaksi täysihoidon joko täällä tai muilla biologisilla asemillaan ympäri Suomen. Asunto ja
Katri Korolainen-Virkajärvi
työhuone ovat valmiina, emännät kantavat ruoan eteen kolmesti päivässä ja iltaisin saa syödä eväitä muiden graduntekijöiden kanssa. Ihme, jos ei työ edisty, varsinkin kun jopa kirkonkylän houkutukset ovat useamman kilometrin päässä. Kirjoitusretriitti on ollut vielä odotettuakin tehokkaampi. Viiden päivän jälkeen gradu.docx näyttää 49 sivua kohtuullisen valmista tekstiä. Vaikeimmat lähdemateriaalit on selätetty ja neljä vuotta sitten hahmottelemani tutkimussuunnitelma on nakutettu kirkkaana päähän, toki päivitettynä. Ollaan selvästi yli puolivälin. Olo on kuin urheilusuorituksen jälkeen, mutta tuskin palkintojenjakoa suoritetaan kuin Facebookin tykkäyksissä. Se riittäköön siihen asti, kun työ on valmis. Paluu Helsinkiin koittaa maanantaina. Mitenköhän jatkaa tästä eteenpäin? Mitkä arkistot täytyy vielä perata? Pitäisikö dispositio muotoilla vielä uudelleen? Milloin pitäisi tavata ohjaajaa? Saanko tämän savotan valmiiksi vielä keväällä?
Kuva: Katri Korolainen-Virkajärvi
17
Näyttelyssä
Pasi Pykälistö
Kymijoen sillat, Suomen portit
Uuden Kouvolan mittavin projekti historian saralla (pitäjänmuseoiden sulkemisen ohella) on ollut Kouvolan seudun sotilashistorian kerääminen ja koostaminen. Yksi projektin tuotoksista oli Kouvolan taidemuseossa näytteillä ollut pieni mutta tiivis Tahdissa mars! -näyttely, joka kävi läpi seudun sotahistoriaa Kustaan sodasta Vekarajärvelle. Tilat eivät olleet suuret, mutta näyttelyssä oli hienosti onnistuttu tiivistämään oleellinen säilyttäen myös mielenkiintoiset yksityiskohdat. Näyttely lähti käyntiin Kustaan sodalla, jonka aikana Ruotsin ja Venäjän raja kulki Kymessä vuoden 1743 Turun rauhan seurauksena.
Tahdissa mars! -näyttely Kouvolan taidemuseossa. Kymijoki on nykyään tunnetumpi aiemmasta saastuneisuudestaan sekä asemastaan valtakunnan sellujokena, kun historioitsija puolestaan muistaa Kustaan sodan ja vuoden 1809 Kymen ylityksen. Kymi on ollut rajana lähes koko historian ajan. Kaukaisessa menneisyydessä Kymestä tuli Hämeen ja Karjalan nautintapiirien raja, koska kummatkin ”heimot” halusivat osansa Kymen mahtavien koskien lohisaaliista. Tietämättömissämme ovat kenties ne lukuisat kerrat, joina veri on virrannut Kymeä pitkin kohti merta kun riita kalastuspaikoista ja pato-arkkujen paikoista on roihahtanut. Kymijoen lohet toivat ensimmäiset ihmiset seudulle, ensimmäisten asutusten syntyessä koskien partaille. Kalarikkaudet toivat paikalle myös hansakauppiaat ja katolisen kirkon sekä lopulta Ruotsin kruunun. Heimorajan yhtenä rajamerkkinä on perimätiedon mukaan ollut Tyllikivi Hurukselassa, suuri siirtolohkare joen rannalla ja vastarannan Wredebyssä olisi ollut käräjäpaikka.
Kronikka I/2012
Raja-asemansa vuoksi Kymestä tuli taistelutanner vuosina 1788-90 ja kuuluisat tapahtumat nähtiin Kymenlaakson tantereilla, Liikkalan nootista ja Anjalanliitosta aina Utin taisteluun ja Kustaa III:n pakoon alushousuissa Valkealan pappilasta. Kuitenkin sota tiesi paikallisille hävitystä ja vaikeuksia, armeijan ruokkiminen ja sen tuomat kulkutaudit rasittivat pitäjiä ja hyökkäykset puoleen ja toiseen aiheuttivat tuhoa. Nykyisen Kotkan edustalla käytiin Pohjoismaiden suurin meritaistelu, Ruotsinsalmen toinen meritaistelu. Venäjän puolelle rakennettiin Pietarin turvaksi Suvorovin ketjuna tunnettu lin-
18
Näyttelyssä
Pasi Pykälistö
nakesarja Ruotsinsalmesta aina Kärnäkoskelle asti. Vuosina 1791-99 kohosivat maisemaan Utin ja Kymin linnakkeet, kun rakennustyöt toivat rahaa alueen porvarien ja talollisten kassoihin. Suomen sota tekinämä linnakkeet tarpeettomiksi ja ne hylättiin hiljakseen, etenkin vuosien 1812 jälkeen, kun Vanha Suomi liitettiin Suurruhtinaskuntaan. Sota palasi pian kuitenkin Kymen rannoille, kun Oolannin sodan myötä Kouvolaan rakennettiin puukasarmi ja lennätinlinja vedettiin Pietarista Helsinkiin Kouvolan kautta. Brittien laivasto tuhosi Ruotsinsalmen kaupungin jättäen vain ortodoksisen kirkon pystyyn. Kymijoesta tuli jälleen Pietarin uloin puolustuslinja. Sodan jälkeen rautateiden rakentaminen teki Kouvolasta Etelä-Suomen hermokeskuksen, Savon radan ristetessä Pietarin radan kanssa Kouvolassa. Strategisesti tärkeään asemaan nousi Korian silta Kymen ylitse.
pun kera vaihtui pian Suomen sisällissodan verilöylyyn vuoden 1918 puolella. Kouvolasta tuli verinen sodan näyttämö, kun Kymintehtaan ja muiden tehtaitten punaisten teloittaessa ensin vankejaan Kouvolassa ja Korian sillalla Kymen huuhtoessa ruumiita kohti merta. Tuohikodin tappiollinen taistelu ja saksalaisten eteneminen pyöräillen Uudeltamaalta johti lopulta Kouvolan hylkäämiseen ja punaisten pakojunan pysäyttämiseen Inkeroisissa. Väkivaltaisen sisällissodan jälkimainingeissa sotaa jatkoivat Kouvolastakin lähteneet koulupojat Aunuksen sotaretkellä 1919-22. Alaikäisten lapsisotilaiden lähteminen sotaan rajan taakse antaa erikoisen väläyksen Suomen tilanteesta sisällissodan jälkeen. Kouvolalaisia kaatui retkellä viisi, ilmeisesti Polovinan taistelussa.
Tilanteen kiristyessä maailmansodan aattona 1900-luvun alussa Kouvolaan ja Korialle rakennettiin kuuluisat punatiiliset kasarmit ja seutu kaivettiin täyteen juoksuhautoja. Vuoden 1917 vallankumouksen juhlinta Kouvolan asemalla leijonali-
Saksalaisten ja jääkärien myötä sotilaselämä alkoi pureutua tiukemmin seudulle. Uttiin rakennettiin lentokenttä, vaikkakin jo 1914-15 oli Kasper Wrede lennellyt Takamaalla lentokoneellaan ja punaisillakin oli ollut oma lentokenttänsä Kouvolan Töröstinmäellä. Jääkärien mukana Suomeen rantautui myös sotilasko-
19
Näyttelyssä
Pasi Pykälistö
tilaitos, joka saapui Kouvolan kaltaiseen varuskuntakaupunkiin varhain ja perinne jatkuu seudulla yhä. Lentokoneiden ja vapaa-ajan ohella myös aseita kehitettiin Kouvolassa. Asemestari Aimo Lahti kehitteli Suomi-konepistoolia Kouvolan varuskunnan Pitkässä maneesissa ja Korian pioneereissa Eero Kuittinen kehitti Molotovin Cocktailia.
min kuuluisaksi tullut suomalainen. Alvar Aalto maalasi Kouvolan ensimmäisen sotilaskodin seinien maalaukset, jotka oli menetetty remonteissa jo 1930-luvulla. Antti Hammarberg, Korian laulava rättivarastonhoitaja 1960-luvulla, tunnettiin myöhemmin paremmin nimellä Irwin Goodman. Varuskunnista kuuluisimman, Vekarajärven, rakentaminen alkoi vuonna 1963. Varuskunta muutti polkupyörämarssilla Kouvolasta Vekaralle vuosina 1968-73. Arkkitehtina Osmo Lappo loi kouvolalaisen ”Kaikkea kivaa betonista”lookin. Nykyään Kymijoen rantamilla on varuskunnat Kotkan Kirkonmaalla, Haminassa RUK sekä Utin ja Vekaranjärven varuskunnat.
Toisessa maailmansodassa nämä keksinnöt joutuivatkin sitten koetukselle. Kouvolaa ja Kymijoen siltoja pommitettiin molemmissa sodissa. Kymijoen strategisesta tärkeydestä kertoo se, että vuonna 1944 puna-armeijan hyökkäyskartassa tavoitteena oli Kymijoki ja Kymijoen sillat. Jos armeija olisi päässyt Kymen yli, Helsinki olisi menetetty ja koko Suomi kukistunut. Puna-armeijan etenemistä kyettiin hidastamaan ja rajalinja vedettiin nykyiselle paikalleen eikä Kymijokeen, kuten Stalin oli suunnitellut. Sota-aikaan liittyy näyttelyn kenties huvittavin esine, ehkäisyhoitopakkaus vuodelta 1942, joka perustuu virtsaputkeen tiputettaviin hopeagelatiinitippoihin – ilmeisesti kyseessä on liivatteen ja hopeakloridin seoksesta. Sodan jälkeen seutu siirtyi rauhaisampaan ”sotahistoriaan”. Varuskunnissa suoritti asepalvelustaan moni myöhem-
Kronikka I/2012
Erillisessä elokuvateatterissa pyörii aiheeseen liittyviä arkistofilmejä, varsin mielenkiintoisiakin, kuten filmi laskuvarjon pussittamisesta. Samalla tajuaa armeijan ja varuskuntien tärkeän työllistävän vaikutuksen seudulle. Kymijoki on ollut kauan rajana idälle ja lännelle: näkökulmasta riippuen se on yhä Pietarin uloin puolustusvyöhyke tai Suomen viimeinen rintama. Kymijoen siltoja voikin hyvällä syyllä kutsua Suomen porteiksi.
20
Kuvat: Pasi Pykälistö
21
Muistitietoprojektin satoa
Elina Maaniitty
Kronos ja sosiaaliset suhteet
kyseessä oli Kronoksen excursiolle osallistunut lääketieteilijä). Kronikan lukijat voivat siis tässä vaiheessa perustellusti olettaa, että varsin todennäköisesti heidänkin kronoslaisista ystävistään jokunen on heidän kanssaan tekemisissä vielä parinkymmenen vuoden kuluttua.
Viime vuoden kevätlukukaudella Kronoksen historiatoimikunta aloitti ainejärjestömme historiaa käsittelevän muistitietokeruun, josta oli ollut puhetta jo pitemmän aikaa. Sekä haastatteluja että kyselylomakevastauksia on kertynyt runsaasti ja työ jatkuu edelleen. Nyt alkavassa sarjassa tutustutaan menneiden aikojen kronoslaisiin erilaisten teemojen kautta. Ensimmäiseksi ovat vuorossa Kronoksessa syntyneet sosiaaliset suhteet ja niiden vaikutus vastaajien myöhempään elämään. Useimmille kronoslaisille ainejärjestö on opiskeluaikana huomattavan tärkeä sosiaalinen ympäristö. Historianopiskelijoiden joukosta löytyy kavereita, ystäviä ja seurustelukumppaneita. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Käsillä olevan tekstin lähteenä on käytetty viittä haastattelua ja viittätoista kyselylomakevastausta. Kaikissa näistä vastaaja kertoi saaneensa Kronoksen piiristä ystäviä; ylivoimaisesti suurimmalla osalla vastaajista opiskeluajan kohtalotoveruudesta syntyneet ystävyyssuhteet ovat myös säilyneet ainakin osittain nykypäivään asti. Viisi vastaajaa oli löytänyt nykyisen puolisonsakin Kronoksen kautta (tosin yhdessä tapauksessa
Kronikka I/2012
Muistitietoaineiston kautta pääsee käsiksi hyvin mielenkiintoisiin tarinoihin. Kronos piireineen näyttää olleen tärkeä etenkin maakunnista Helsinkiin muuttaneille fukseille. ”Maalta tulleena ja entisistä ystävistä eroon joutuneena minulle Kronoksella oli suuri sosiaalinen merkitys”, kertoo eräs 1980-luvulla opiskellut nainen. Samoilla linjoilla on samoihin aikoihin opiskellut mies: ”Lähes kaikki ystäväni olivat kronoslaisia monta ensimmäistä vuotta. Ulkopaikkakuntalaisena [olo] Helsingissä lienee tekijä tämän takana, toki vanhoja lukiokavereita, jotka opiskelivat kaikki Tampereella, tuli tavattua.” 1960-luvulla opiskelleelle naiselle Kronoksen merkitys arjessa on ollut vieläkin konkreettisempi ja jokapäiväisempi: ”Kronoslaiset eli neljä hissanopiskelijatyttöä täyttivät vapaa-aikani. Asuinkin suuren osan opiskeluajastani heidän kanssaan.” Jotkut vastaajista myös muistelevat lämmöllä pitkiä, aamuöisiä yleishumanistis-filosofisia keskusteluja, joista lukijoillakin on varmasti
22
Muistitietoprojektin satoa
Elina Maaniitty
“Sosiaaliset piirit oli lähinnä sitä Kronos-porukkaa.”
kiitettävä määrä kokemusta. 2000-luvulla opiskellut nainen puolestaan sanoo suoraan, että ”sosiaaliset piirit oli lähinnä sitä Kronos-porukkaa”. Tasapainoa pitää sentään yllä se, että toisenlaisiakin näkemyksiä löytyy. 1960- ja -70-lukujen vaihteessa opiskellut nainen toteaa, ettei hän ”ymmärrä, miksi vapaaajalla pitäisi harrastaa päätyötä tai olla tekemisissä samojen ihmisten kanssa kuin kello 8-16” ja huomauttaa myös seuraavaa: ”Nykyisinkin siviilielämääni kuuluu aivan jotain muuta kuin historiaa!”. Hänellekin on kuitenkin kertynyt opiskeluajalta ystäviä, joista yksi on säilynyt tähän päivään saakka. 1970-luvun poliittisuus puolestaan näkyy erään tuolloin opiskelleen miehen vastauksessa kysymykseen siitä, viettikö hän vapaa-aikaa kronoslaisten kanssa, hän nimittäin kertoo viettäneensä sitä ”enemmänkin assilaisten” seurassa. ASS eli Akateeminen Sosialistiseura elikin tuolloin kukoistuskauttaan. Vastaajilta kysyttiin myös siitä, onko kronoslaisuus jotenkin vaikuttanut heidän
myöhempään elämäänsä, joko työelämän tai ihmissuhteiden muodossa. Moni kertoo, että opiskeluajoilta tuttuja naamoja tulee vastaan työpiireissä (joskus näiden kanssa on perustettu yhteinen yrityskin), jolloin verkostoista on usein hyötyä. Myös historiaan suoranaisesti liittymättömiä käytännön taitoja on voitu Kronoksessa oppia. Aktiivitoimijaksi lähteneen 1960- ja -70-lukujen vaihteessa opiskelleen miehen mukaan Kronos ”opetti kokouskäytäntöjä, yhteiskunnallista vaikuttamista, demokraattista päätöksentekoa, tilaisuuksien järjestämistä, valtakunnallista yhteydenpitoa muiden yliopistojen historiaopiskelijoiden kanssa...”. Oppimisen kenttää vielä laajentaen hän kertoo seuraavaa: ”Meistä tuli ”meitä” kiihkeiden kapakka - ja seminaarikeskustelujen myötä. Juuri nehän pakottivat lukemaan paljon muuta kuin kurssikirjallisuutta ja se oli tekijä, jolla voitiin argumentoida jopa professoreja vastaan ja kritisoida heidän näkemyksiään. Se oli sitten ominaisuus, jota on tarvinnut koko myöhemmän uran ajan; kyseenalaistaminen, uusien luovien ideoiden hakeminen
23
Muistitietoprojektin satoa
Elina Maaniitty
yhteiskunnan epäkohtien ratkaisuiksi.” Nämä lienevät asioita, joita tiukasti rajattujen opiskeluaikojen kanssa kamppailevien nykyopiskelijoidenkin kannattaisi pitää mielessään mahdollisuuksien mukaan – niin paljon kuin opintojen edistymistä valvovat tahot toivoisivatkin meidän siir-
tävän syrjään moiset tuottamattomat epäkäytännöllisyydet. Yliopisto-opintojen paras ja pitkäkestoisin anti kun ei välttämättä löydykään tenttikirjojen ja luentomuistiinpanojen seasta, ainakaan sikäli kuin menneitä kronoslaisten sukupolvia on uskominen.
Kuva: Elina Maaniitty
Kronikka I/2012
24
Kirja-arvostelu
Toni Piipponen
”Totuus on minun mieltäni suurempi”
nissa tilanteissa olevan kaikkea muuta kuin yhtenäinen, sen lukija saa huomata. Piispojen joukossa Huovisen ei voi sanoa edustaneen liberaaleinta suuntaa, tuskin konservatiivisintakaan, mutta kantojaan hän on aina valmis perustelemaan. Erilaisten ristiriitaisuuksien keskellä yleisen huomion soisikin kohdistuvan enemmän itse asiaan, vähemmän sensaatiohakuiseen julkisuuteen. Tämä on Huovisen ja monien muiden yhteinen toive. Myös kirkko voi oppia virheistään.
Lähes kaksikymmentä vuotta Helsingin evankelis-luterilaisen hiippakunnan piispana toiminut Eero Huovinen jäi eläkkeelle syyskesällä 2010. Viimeisen virkavuotensa tapahtumista ja mietteistä hän on koonnut viime syksynä julkaistun päiväkirjan Lähdön aika (WSOY). Pitkän kautensa aikana Huovinen tuli tunnetuksi analyyttiseen keskusteluun, yhtä hyvin kuin kanssaihmisten välittävään kuunteluun avoimesti suhtautuneena hengenmiehenä. Tyyliltään konstailemattomassa kirjassaan hän kuvaa ilmeikkäällä kielellä enimmäkseen tavallisia arkipäivän tilanteita, jotka saattavat antaa aihetta laajempiinkin mietteisiin ja näköaloihin. Päiväkirjat tekee mielenkiintoisiksi juuri niiden tarjoama yleisen ja erityisen, julkisen ja yksityisen kokemusmaailman vaihtelu. Piispa ei kaihda kiittää tilaisuuden tullen, mutta kritiikki ja pettymyksen aiheet jäävät helpommin rivien väliin. Varmasti se on kirjoittajan luonteelle ominaista, epäilemättä myös tietoisen harkittua. Paikoin terävämpää otetta jää silti kaipaamaan. Luterilaisen kirkkomme johto tuntuu mo-
Huovinen kiinnitti virassa ollessaan usein huomiota kristittyjen ykseyden edistämiseen. Päiväkirja kuvaa muun muassa hänen toimintaansa Luterilaisessa maailmanliitossa. Selvää lähentymistä luterilaisten kirkkojen ja katolisen kirkon välillä onkin tapahtunut, mistä runsaan vuosikymmenen takainen Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta sekä suomalais-ruotsalaisen dialogin tuloksena pari vuotta sitten syntynyt laaja raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä ovat ehkä konkreettisimpia osoituksia. Hieno kirkkojen välisen suvaitsevaisuuden ele oli myös Teemu Sipon vihkiminen Suomen katoliseksi piispaksi Turun tuomiokirkossa syksyllä 2009. Huovisen kaltaisia ymmärtäviä ekumeenikkoja kaivattaisiin vastuullisiin asemiin enemmänkin, jotta
25
Kirja-arvostelu
Toni Piipponen
rakentava keskustelu saattaisi jatkua. Jo teoksensa alkusanoissa Huovinen pohtii kirjoittamisen merkitystä. Olennaisimman tavoittaminen ei aina ole vaivatonta, minkä jokainen sanankäyttäjä saa kohdallaan kokea. Itseen kohdistuvien kysymysten esittäminen on kuitenkin usein yrityksen arvoinen. ”Kirjoittaminen antaa etäisyyttä elämyksiin ja ennakkoluuloihin. Ymmärränkö itseäni ja toisia? Oikeiden ja osuvien sanojen tavoittaminen jää aina kesken. Totuus on minun mieltäni suurempi.”
Parhaimmillaan Huovinen on yltänyt julkisissa esiintymisissään lähes mykistävään retoriikkaan, mikä ei usein ole päällimmäinen tunne kirkonmiehiä kuunnellessa. Nytkin piispa kuvaa kohdallaan viimeisessä valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa pitämäänsä saarnaa, harkittua ja taitavasti rakennettua, ja siksi vaikuttavaa. Hauska yksityiskohta on presidentti Koiviston saarnasta osoittama vähäsanainen kiitos: ”Sä olit tehnyt töitä.” Niin puhujalle kuin kirjoittajalle sanat ovat samaan aikaan sekä väline, että itse asia. Se yhdistää myös teologeja ja historioitsijoita. Tiedemiehenäkin vaikuttanut Huovinen tuntuu olleen myös opiskelijoiden arvostama esipaimen. Vastavuoroisesta asenteesta kertoo päiväkirjan lempeän ironinen maininta teologian ylioppilaiden tenttikahveilta: ”Ahtaaseen Aleksanterinkadun huoneeseen oli tuppautunut iso joukko opiskelijoita. Olivatkohan lähteneet tentistä kesken pois, sillä kelloni mukaan aikaa vastaamiseen olisi vielä ollut. Noudattivat siis samaa tyyliä, jolla minäkin ensi vuodet yliopistolla luuhasin. -- Juttelimme teologiasta, opinnoista, kirkosta, aluksi niitä näitä, vähitellen vakavampia. Toivotin tervetulleeksi Helsingin
Kronikka I/2012
26
Kirja-arvostelu
Toni Piipponen
hiippakuntaan, ’jos joskus valmistutte.’” Helsingin yliopiston hallituksen jäsenenä entinen dogmatiikan professori ja teologisen tiedekunnan dekaani on aivan oikein korostanut laaja-alaisen sivistysyliopiston merkitystä.
Vaikka Lähdön aika katselee ympäröivää maailmaa syvästi hengellisin silmin, se ei julista mitään. Huovinen puhuu vakaumuksestaan nöyrästi, tuputtamatta. Usko kristilliseen Jumalaan on hänelle kannatteleva henkinen voima, mutta piispa tunnustaa, että elämän arvoituksen ihmettelemiseksi on muunlaisiakin tarkastelutapoja. Historioitsijalle, jolla on sydämessään edes hitunen teologia, Huovisen teos onkin elähdyttävä, painavia ajatuksia herättelevä lukukokemus.
Päiväkirjan kuvaama vuosi on täynnä viimeisiä kertoja, ja nostalgia, haikeuskin ovat ymmärrettävästi siellä täällä läsnä. Kenties koskettavimmillaan piispa on kirjoittaessaan poismenneistä ystävistään, joita vuodenkiertoon mahtuu useampia. Entä millaisia odotuksia virasta vetäytyneelle kirkonmiehelle itselleen jää vastaisen varalle? ”Haluan elää, pysyä terveenä ja päästä taivaaseen. Kaikki muu on ylimääräistä”, kuuluu Huovisen vastaus. Niukat sanat ovat paljonpuhuvat.
Huovinen, Eero: Lähdön aika. WSOY 2011. 346 s.
”Vaikka Lähdön aika katselee ympäröivää maailmaa syvästi hengellisin silmin, se ei julista mitään.”
27
Näyttelyssä
Sonja Aarniola
Ekberg – 160 vuotta
mutta kelloseppää hänestä ei tullut. Ekberg päätti lähteä Helsinkiin leipurimestari Schulinin oppiin. Vuonna 1847 hän valmistui kisälliksi ja tämän jälkeen hän matkusti muun muassa Pietariin, jossa hän oleskeli kaksi vuotta.
Bulevardilla sijaitsevat Ekbergin kahvila, konditoria ja leipomo ovat tunnettuja herkullisista leivoksistaan. Café Ekberg on ainutlaatuinen kohtauspaikka Helsingin ydinkeskustassa. Oman säväyksenä kahvilassa vierailuun tuo se, että Ekbergissä asiakas istuu suoraan pöytään ja tarjoilija hakee tilauksen pöydästä. Kävin vierailemassa helmikuun alussa näyttelyssä, joka juhlisti Ekbergin 160 -vuotista historiaa. Näyttely oli esillä Ekberg Extran juhlatilassa. Se oli kasattu vapaaehtoisvoimin ja Ekbergin perhe oli avustanut näyttelyn toteutuksessa. Näyttelyyn oli laitettu esille mitä erilaisimpia tavaroita perheyrityksen pitkän historian varrelta. Esillä oli muun muassa erilaisia maalauksia rakennuksista, joissa Café Ekberg oli toiminut aikojen saatossa - näistä ehkä tunnetuin on Oskar Kleinehin maalaus Aleksanterinkadulta, jonka löytää kahvilasta. Näyttely alkoi näyttelytilan aulasta, johon oli asetettu J.E.Lindhin maalama Café Ekbergin perustajan Fredrik Edvard Ekbergin muotokuva. F.E. Ekberg eli lapsuutensa Porvoossa ja Helsingissä. Nuori Ekberg suoritti ensin kellosepänopintoja,
Kronikka I/2012
Kisällivuosien jälkeen F.E. Ekberg suoritti vuonna 1852 mestarikokeensa ja 3.2. Café Ekbergin toiminta otti ensiaskeleensa, kun Fredrik avasi leipäpuodin Mariankadun ja Rauhankadun kulmaan. Avajaisia seuraavana päivänä Helsingfors Tidningarissa julkaistiin ilmoitus uudesta leipäpuodista ja pian helsinkiläiset löysivät tiensä kaupungin uuteen leipäpuotiin. Vielä samana vuonna Fredrik avasi toisen myymälän Kaivopuistoon. Autonomisen suurruhtinaskunnan uusi pääkaupunki Helsingin ydinalue kasvoi 1850 -luvun kuluessa yhä enemmän etelään ja länteen. F.E. Ekberg oli huomannut myös tämän muutoksen ja hän päättikin siirtää leipomonsa Aleksanterinkatu 15:sta sijaitsevaan Kiseleffin talon kellarikerrokseen vuonna 1856. Seuraavana vuonna Fredrik meni naimisiin Eleonora Östermanin kanssa ja vähitellen perheeseen siunautui neljä poikaa. Vuonna 1862 avattiin Ekbergin kahvikamari Kuoppa, josta tuli erityisesti Keisarillisen Aleksan-
28
Näyttelyssä
Sonja Aarniola
terin yliopiston opiskelijoiden kohtaamispaikka. Kahvikamarissa myytiin kuuleman mukaan jopa 300 kuppia kahvia päivässä.
utta ravintolaan toivat liveripukuiset hovimestarit, jotka olivat varmasti mieluisia asiakkaille, jotka edustivat pääkaupungin vaurastunutta porvaristoa.
Kahvikamari Kuoppa toimi Kiselffin talossa vuosina 1856 – 1864, kunnes Fredrik Vuonna 1876 pidettiin Kaivopuistossa osti tontin Aleksanterinkatu 52:sta, johon Suomen ensimmäinen Taide- ja teolvalmistuneeseen kivitaloon muutti koko lisuusnäyttely, johon Fredrik pyydettiin Ekbergin liiketoiminta. Uudessa talossa ravintoloitsijaksi. Itse tapahtuman kohotoimivat leipomo, leipäkohtana oli tsaari Aleksanmyymälä sekä kahvila. teri II:n ja kruununperilVuonna 1865 avatusta lisen vierailu. konvehti- ja konditoriaosastosta sai muun muas1800 -luvun loppupusa Fredrikin suosittelemia olella Fredrikin taloudAleksanterinleivoksia, ellinen tilanne muuttui Mazariinileivoksia, Napoerittäin huonoksi suurten leonleivoksia ja Runebervelkojen ja nälkävuosien gintorttuja. Vuosi oli traamyötä. Hän sai luvan peginen Ekbergin perheelle, rustaa viinatehtaan ja kun sekä Ekbergin vaimo sen toiminnasta saatavat että kaksospojat kuolitulot pelastivatkin hänen vat pian synnytyksen jälkoko liiketoimintanKuva: Iina Gromov keen. Fredrik jatkoi kuitenkin päättäväis- sa. Liiketoiminta jatkui myös uuden esti liiketoimintaansa ja vuonna 1873 hän myymälän osalta, jossa myytiin itsevalmavasikin Helsingin komeimman ravinto- istettua viinaa ja ulkomaisia viinejä. lan, Café Parisien’in. Ravintola oli tunnettu raikkaista ostereistaan, tuoreista F.E.Ekberg kuoli vuonna 1892, jonka jälhummereistaan sekä laadukkaista sam- keen hänen toinen vaimonsa Johanna jatpanjoista ja viineistä. Näyttelyssä ravin- koi liiketoimintaa poikiensa avustamana. tolan ruokalistaan pääsi tutustumaan Vuonna 1905 yritys siirtyi Fridolf Ekbergin esille olleen menún kautta. Hohdokku- ja hänen vaimonsa Hilman haltuun. Uus-
29
Näyttelyssä
Sonja Aarniola
ien omistajien liiketoiminta ei lähtenyt liikkeelle ruusuisesti, sillä vuoden 1905 suurlakko ja vuonna 1907 alkanut leipomolakko vaikeuttivat suuresti yrityksen toimintaa. Lopulta vuonna 1912 Aleksanterinkadun talo laitettiin myyntiin, koska tietoon tuli, että nykyinen Keskuskatu tulisi kulkemaan talon läpi. Uusi tontti ostettiin Bulevardilta.
oli velvollinen leipomaan niin sanottua indeksileipää, jonka paino, hinta ja koostumus olivat tarkkaan säädellyt. Lars Ekbergistä tuli yrityksen johtaja Fridolfin ja Hilman jälkeen. Hän oli taiteellisesti erittäin lahjakas, joka näkyi Ekbergin tuotteiden ulkonäössä ja väreissä. Vuonna 1951 kahvilassa tehtiin peruskorjaus ja samalla uusittiin sisustusta. Kahvila sai vaalean ja raikkaan väriskaalan ja Paavo Tynellin lamput otettiin käyttöön. Tämän jälkeen sisustus on pysynyt samanlaisena tähän päivään asti. Lisäksi leipämyymälän sisustusta on pyritty pitämään mahdollisimman alkuperäisenä.
Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen kuitenkin viivästytti uuden talon rakennustöitä, mutta lopulta yritys pääsi muuttamaan vuonna 1915 Bulevardille. Rakennuksen oli piirtänyt arkkitehdit V. Lekman ja H. Smedberg. Fridolf ja Hilma suunnittelivat avarat ja valoisat työtilat, mahongilla sisustetun leipämyymälän ja yläkertaan kahvilan. Yläkerran kahvilassa oli erityisesti naisille sisustettu huone, johon rouvat tapasivat kokoontua. Vuonna 1932 kahvila siirtyi katutasoon ja se sisustettiin ajan hengen mukaisesti. Toinen maailmansota oli Ekbergien yritykselle raskasta aikaa. Sota vaikutti kahvilan toimintaan, kun se jouduttiin siirtämään leipämyymälän puolelle. Sota-aika näkyi myös hintasäännöstelyn ja muun muassa säännöstelykuponkejen käyttöönottona. Hintasäännöstely säilyi 1970 -luvulle asti ja jokainen leipomo
Kronikka I/2012
Ekbergin juhlavuotta juhlistava näyttely oli oiva läpileikkaus perheyrityksen historiaan. Taulut, astiastot, leivokset ja mitä erilaisemmat tavarat olivat omiaan tuomaan esille välähdyksiä menneestä ajasta ja elävöittivät paljon näyttelyä. Oli erittäin mielenkiintoista päästä näkemään vanhoja esineitä, jotka ovat osa Ekbergin pitkää historiaa. Ekbergin toiminta on jatkunut kunnioitettavasti jo 160 vuoden ajan ja toivottavasti sen toiminta jatkuu vähintään seuraavat 160 vuotta. Juhlanäyttely, 27.1- 12.2.2012 Ekberg Extra
30
Henri Hannula Pekka ja Pätkä -viihdettä gonzoisän muistolle Noin seitsemän vuotta sitten gonzojournalismin isä Hunter S. Thompson päätti painomusteelle omistetun, huumehuuruisen elämänsä ampumalla itseään päähän kotoisassa Coloradossa. Takana oli ura, joka jätti jälkensä sekä journalismin että kaunokirjallisuuden historiaan. Ei liene liioiteltua väittää, että ilman Thompsonin omintakeista kirjoitustyyliä olisi maailmassa yksi kirjallisuudenmuoto vähemmän. Tyypillistä oli, että juttuja kirjoitettiin jostain fiktion ja faktan rajamailta: lukija koukutettiin karismaattisiin runollisiin seikkailuihin omintakeisella otteella, josta ei puuttunut huumeidentäytteistä moraalisesti arveluttavaa aineistoa, muttei myöskään viiltävää analyysia hedonistisen suurvallan kaksinaismoralismista, korruptiosta ja omintakeisesta yksilönvapauden eetoksesta. Epäselvien, dramaattistenkin seikkailujen alter egojen puolikkaat olivatkin häpeilemätöntä tulosta epäselvästä elämäntavasta, jolle tunnusomaista oli soljakas liikkuminen terävän journalistisen seurannan ja narkkarin seikkailujen paralleelin tenniskentällä. Paperille syntyi kirjallista
taidetta: tyylikäs moraalisten ja poliittisten rajojen rikkominen tuntui luonnollisesti ikävältä niistä, jotka uskoivat turhan hartaasti pihaidyllinsä ruohomattoihin ja presidentti Nixoniin. Ei ollut sattumaa, että Thompsonista tuli eräs suosituimpia popikoneita narratiivisen otteen luvatussa maassa Yhdysvalloissa. Hän herätti elinaikanaan ihailua niissä, jotka arvostivat kursailemattomia hyviä tarinoita ja erityisesti inhoa niissä, jotka rakensivat ihmismallejaan ideologioidensa pohjalta, joiden keskeisenä sisältönä olivat puhdasoppinen veropolitiikka, sunnuntait ja raamattu. Tämän kunniakkaan kirjailijan elämän päätyttyä itse hautajaisjärjestelyistä otti vastuun näyttelijä Johnny Depp, joka oli vuosia sitten ystävystynyt edesmenneen suuruuden kanssa. Kanuunanlaukaus 40-metriä korkeasta tornista levitti taiteilijan tuhkat taivaalle ilotulitusseremonioiden keskellä ja ei ollut epäilystäkään siitä, kuka mediassa tulisi olemaan seuraavina vuosina kommentoimassa ”vanhan tutun” värikästä elämää. Depp oli taatusti ystävyytensä ansainnut: pääosarooli Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -elokuvassa, amerikkalaisen unelman rappiokertomuksessa uhkapelien maailmassa oli kiitetty ja tavoittikin jotain alkuperäisteok-
31
Henri Hannula sen kaltaista näköalaa saamattomuuden, elämän ennustamattomuuden ja epäkiitollisten päihde-elämysten ristiaallokossa. Oli luonnollistakin, että seuraavassa Thompsonin romaaniin perustuvassa elokuvassa pääosaa näyttelisi hänen perintöään mustasukkaisesti vaaliva Hollywood-poika. Viime vuonna Thompsonin nuoruuden romaanin Rommipäiväkirjan pohjalta tehtiinkin elokuva, jonka oli ilmeisesti määrä kunnioittaa kirjailijan muistoa. Tarina elokuvan pohjalla oli kirjailijan ensimmäisiä teoksia, 1960-luvun alussa kokoon kasattu näkemys nuoren fiktiivisen journalistin elämästä kaatuvan sanomalehden palveluksessa Puerto Ricon hikoiluttavassa rommihöyryssä. Kirja julkaistiin vasta vuonna 1998, joten teos sai osakseen kulttimainetta taiteilijan kasvukertomukseen perustuvana romaanina. Ja tottahan romaani syövyttää lukijan aurinkorantojen unelman läpi edeten kohti hassunhauskaa tarinaa, jossa keskiöön nousevat teemoina amerikkalaisen journalismin olematon ammattietiikka, mädännäinen konsulttibisnes ja hidasta itsemurhaa vakiopatiollaan harrastavat rommisiepot. Tässä olisi ollut ainekset mahtavalle elokuvalle.
Kronikka I/2012
Johnny Depp epäonnistui kuitenkin tällä kertaa ohjaajansa kanssa, ainakin mitä tulee Thompsonin muiston kunnioittamiseen. Kun romaaneissa teemana on nimenomaan ollut päähenkilöiden tekeminen monialaisiksi tarkkanäköisiksi epäonnistujiksi, on tässä elokuvassa varta vasten pyritty luomaan kyseisen luonnetyypin antiteesi: sankarillinen juoppo. Päähenkilö Paul Kemp on riisuttu kirjassa tutusta ympäristön havainnoijasta pelkäksi keskenkasvuisia kännejä vetäväksi moraalitoimittajaksi, jota lehden pomo Lotterman yrittää kouluttaa kaupallisille tavoille. Kun itse paperilla tarina on parhaimmillaan filosofinen tutkielma nuoren reportterin ja hänen raunioystäviensä syvällisistä kokemuksista maailmaa rumaksi tekevien opportunistien joukossa, elokuva pilaa esikuvansa olemalla samaan aikaan sekä heikosti rakennettu kohtausten sarja että narratiivista riisuttu rillumareipaketti rommin juomisesta. Teemana ei olekaan monimuotoinen näkemys San Juanista miljöönä vaan keskiöön nostetaan paradoksaalisesti itse Kemp vailla kirjassa niin tärkeää kertojan ääntä. Jos tämä kaikki sisällyksettömyys on vielä mahdollista niellä, ei puistatusta voi enää peitellä ennen lopputekstejä. Miksi ihmeessä elokuvalle on tehty onnellinen
32
Henri Hannula loppu? Tämä jos mikä on Thompsonin perinnön todellista loukkaamista. Ei gonzon isä ollut rakentamassa siltoja, järkeviä poliittisia ohjelmia tai onnellisia loppuja: hän oli niitä ensimmäisenä riveillään halveksimassa. Vähiten hän kunnioitti itse elämää, onnellisessa muodossa. Ja tästä asetelmasta syntyi parhaat eläytyvät tekstit kaoottisesta lopun aikojen valtakunnasta.
Elokuvan tiedot: The Rum Diary Vuosi: 2011 Ohjaus: Bruce Robinson Tuottajat: Johnny Depp, Graham King Pääosat: Johnny Depp, Amber Heard, Aaron Eckhard, Giovanni Ribisi, Richard Jenkins, Bill Smitrovich
Lari Ahokas Hallintokauden vaihtuessa Yliopistolaitoksen tulevaisuus näyttää synkältä. Heikon taloustilanteen takia valtio leikkaa yliopistojen rahoitusta, ja myös Helsingin yliopistoa odottavat lähivuosina säästöt. Taloustilanteen kiristymisen vaikutukset herättivät huolta muun muassa laitoksen joulukuisessa yksikkökokouksessa. Uudet hallinnon opiskelijaedustajat saavatkin ensi töikseen epäkiitollisen tehtävän miettiä, miten tuottavaa toimintaa voidaan ylläpitää vähenevillä resursseilla. Ennen kaikkea tärkeää on turvata opetuksen taso esimerkiksi yliopiston tu-
kemaa dosenttiopetusta hyödyntämällä. Kiristyvä talous aiheuttaa väistämättä säästöpaineita. Ne eivät ole kuitenkaan sama asia kuin profilointi, josta kirjoitin viimeksi (Kronikka 3/2011). Profilointi ei itsessään edellytä luopumista esimerkiksi jonkin aihepiirin tai aikakauden tutkimuksesta – jo koulutuksenkin tavoitteiden takia historia-aineissa tarvitaan useampia kärkiä. Pikemminkin kyse on nykyisen tutkimuksen vahvuuksien esittämisestä ulkopuolisille esimerkiksi kattavien tutkimusteemojen kautta. Jos ulkopuolinen tarkkailija haluaisi tie-
33
Lari Ahokas tää, mitä eroa on humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan historian oppiaineilla – minkälaisia tietoja koulutus antaa tai minkälaisia tutkimusryhmiä oppituoleissa toimii – hän saattaisi etsiä tietoja esimerkiksi kyseisten oppiaineiden verkkosivuilta. Meidän oppiaineemme osalta täytyy valittaen todeta, että vaatimattomuus ei ole yliopistomaailmassa hyve: esimerkiksi oppiaineen piirissä toimivista huippuyksiköistä (mm. Nordic Centre for Medieval Studies) saa tietoa etsiä monen mutkan kautta. Profiilit, strategiat ja muu hallinto ovat perinteisesti olleet yliopistossa sitä välttämätöntä pahaa, joka hoidetaan pois alta, että päästään tekemään oikeita töitä. Arvojärjestys on toki oikea, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa hallinnon pelkisty-
mistä pakollisiin dokumentteihin, joita tuotetaan vain jonkin ylemmän tahon miellyttämiseksi. Hallinto on silti hyvä renki, vaikka sen isännän kyvyistä onkin esitetty erilaisia mielipiteitä. Hallinto on kuitenkin mahdollista pitää hallinnassa, sillä se on pääosin systemaattisesti toimiva järjestelmä. Hallinnon kentillä pääomaa tuottavat omanlaisensa pelimerkit, kuten profiilit, strategiat ja muut dokumentit. Se, joka osaa niitä käyttää, usein myös menestyy ja pystyy edistämään tärkeiksi kokemiaan asioita. Historian – laajassa merkityksessään – agendaa kannattaa vastaisuudessakin edistää. Kehotankin lukijoitani jatkamaan sen puolesta seuraavalla hallintokaudella.
Kirjoittaja on toiminut Helsingin yliopiston hallituksen jäsenenä 2004 - 2011.
Kronikka I/2012
34
Kronoslaisen kalenteri
27.2. MyStory Mannerheim-salissa 1.3. Hissasitsit Alina-salissa 2.3. Peli-ilta Utopiassa 3.3. HOL:in kevätseminaari Tampereella. 5.-11.3. Väliviikko 6.3. Urban History Day Tieteidentalolla. 25.3. Kesäaikaan siirtyminen 6.-9.4. Pääsiäinen
Liikuntavuoro kokoontuu perjantaisin kello 15.00. Opiskelijahuoneen yleiset siivoustalkoot, osallistuminen pakollista. Maaliskuussa tutkijailta edellisvuoden tapaan. Huhtikuussa Afrikkateemaiset sitsit. Excu Orimattilan Kekkosarkistoon huhtikuun aikana.
Kronikka onnittelee Markku Kuismaa merkkipäivän johdosta.
35