Kronikka I/17 by Kronikka

1/2017

kronikka

AMANDA PASANEN Ympäristötieteiden opiskelija ja henkilökohtainen avustaja

POLKUJA JOKAISELLE

Torjutaan ilmastonmuutos turvataan kaupunkiluonto Kestävää ja elävää kaupunkikulttuuria

Maksaja: Amanda Pasanen

Hyvinvoiva Helsinki ihmiset edellä

697 www.amandapasanen.fi pasanenamanda pasanenamanda amppupasanen

Vaalipäivä 9.4. // Ennakkoäänestys 29.3. – 4.4.

Oskar Dikert opiskelija Pohjois-Haaga

246

Ei leikkauksille! Opiskelijoiden hyvinvointia on tuettava. Peruskoulujen ja toisenasteen koulujen resurssit on turvattava myös tulevaisuudessa. Pelon ja ennakkoluulojen tilalle empatiaa ja tasa-arvoa.

Koulutuksen kautta tasa-arvoiseen ja muutoskykyiseen yhteiskuntaan kuntavaaliehdokas.fi/oskardikert facebook.com/oskardikert

Sisältö 1/2017

PROLOGI

Pääkirjoitus 4 Päätoimitus esittäytyy 5 PJ:n palsta 6 Hallitus esittäytyy 7 KOLUMNI: Aleksilla on asiaa 9

HETKESSÄ

LAITOSHAASTATTELUSSA Anu Lahtinen 10 HUMANISTISPEKSI 12 ”Hidden and Visible” - näkyvää ja näkymätöntä 13 KESKIAUKEAMA: Kronikan luominen 16 Taideaarteita maailmalta 19

MAAILMASSA

ROOMA: Dolce far niente Arkisia kulttuurishokkeja Alankomaissa TRANS-MONGOLIA: Vodkajunalla Pekingiin

21 23 25

EPILOGI

SPECIAn palsta 27 KOLUMNI: Henkka hourii 29 Reseptinurkka 30 KYSY OPISKELIJAHUONEEN ORAAKKELILTA 31

Kronikka 1/2017 Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden lehti PÄÄTOIMITUS: Vuokko Schoultz, Tuukka Eronen & Tuomas Harju TOIMITUS: Katri Björklöf, Netta Metsäaho, Reeta Kantanen, Jutta Riepula, Henri Muroke, Lea Hannu, Katja Nummelin, Lam Le & Aleksi Mäkinen TAITTO: Jan-Erik Engren KANSIKUVA:”Corporate Cannibal/Grace Jones”, akryyli kankaalle, 40x50cm, 2015. Tony Pyykkö. KESKIAUKEAMAKUVA: Vuokko Schoultz Painettu Picaset Oy:ssä 3/2017, painomäärä 100 kpl JULKAISIJA: Kronos ry YHTEYSTIEDOT: kronikka.helsinki@gmail.com, facebook.com/kronikkalehti, issuu.com/kronikka Tämä julkaisu on saanut HYY:n painotukea

Pääkirjoitus

Ainejärjestölehdet ovat yliopiston yksi hienoimmista perinteistä. Lehtien toimittajat vaihtuvat vuosittain ja päätoimituksen osalta usein kokonaan.

iitä huolimatta ainejärjestölehdet edustavat myös jatkuvuutta alati myllerryksessä olevassa yliopistomaailmassa. Ainejärjestömme rakas Kronikka onkin jo ehtinyt kunnioitettavaan 42 vuoden ikään, mikä tekee siitä yhden yliopiston vanhimmista ainejärjestölehdistä. Kronikka on aina ollut kronoslaisten toimittama lehti kronoslaisille. Jokainen historianopiskelija on tervetullut kirjoittamaan lehteen ja tuomaan äänensä kuuluviin. Isona ainejärjestönä Kronos on moniääninen, ja Kronikka on sen äänitorvi. Vuonna 2017 Kronikka on jälleen erilainen kuin ennen. Tänä vuonna jokaisessa numerossa on teema, jonka pohjalta tartumme sekä ajankohtaisiin että historiallisiin aiheisiin. Vuoden ensimmäisen lehden teema on kulttuuri. Laitoshaastatteluun valikoitui tällä kertaa laitoksemme uusin professori, kulttu-

urihistoriaa tutkinut Anu Lahtinen. Kronoksen tuoreinta vuosikertaa tässä lehdessä edustavat Jutta ja Reeta. Jutta pohtii Hieronymus Boschin taidetta, kun taas Reeta oli mukana tämän vuoden Humanistispeksissä Kaikki mikä kiiltää ja kirjoitti kokemuksestaan. Lehden jälkimmäisessä osiossa Katja käsittelee arkisia kulttuurishokkeja, joita hän kohtasi vaihtarina Alankomaissa. Lea puolestaan avaa lukijoille roomalaista kulttuuria. Taide on vahvasti esillä tässä numerossa. Päätoimitus vieraili Tonyn taidenäyttelyssä (kiitos hänelle myös kansikuvasta) ja haastatteli taiteilijaa. Kokeneempaa opiskelijakuntaa tässä numerossa edustavat tahoillaan pakinoivat Aleksi ja Henkka.

Päätoimittajat 2017, Vuokko, Tuukka & Tuomas

Päätoimitus esittäytyy Uusi päätoimittajakaarti katsoi itseään peilistä. Tuomas Harju väittää olevansa kolmannen vuoden historianopiskelija, mutta välillä hänestä tuntuu, ettei hän ole yhtään mitään. Huomattavan osan päivästään hän käyttää siihen, miten olisi voinut sanoa edellisessä käymässään keskustelussa jonkin asian vieläkin nokkelammin. Loput ajastaan Tuomas käyttää toisten ihmisten toiminnan hiljaiseen arvosteluun, mikä toki tapahtuu vain hiljaa hänen päänsä sisällä. Erityisesti Tuomasta ärsyttävät ruokakaupan jonossa ostoskärryjään hänen kantapäilleen työntävät vanhukset ja julkisissa kulkuvälineissä ylimääräisiä sanoja vaihtavat matkustajat. Tuomas pitää kirjoittamisesta, mikä luultavasti on syynä siihen, että Kronikan päätoimituksessa joudutaan vuonna 2017 hänen naamaansa katselemaan. Vuokko Schoultz aloitti juuri Kronoksessa kolmannen vuotensa, mikä pakotti hänet pohtimaan elämänsä suuntaa. Hän on pää pilvissä haahuileva runotyttö (lue: humanistiretku) joka elää eksistentiaalisesta kriisistä toiseen. Miksi linnut kykenevät aistimaan magneettikentän? Miksi ylipäätänsä on magneettikenttä? Vuokko pelkää pimeää, House of Cardsin päähenkilöä ja vauvoja. Hän pitää jumalattomuudesta, koska silloin kukaan ei kerro hänelle, mikä on oikein ja mikä väärin. Sen sijaan hän vain väittää pitävänsä Dostojevskista, jotta voisi kehuskella muille lukeneensa sitä. Tuukka Eronen tietää olevansa vasta toisen vuoden historianopiskelija, jolla on yhä elämä edessä mutta jo muutama ryyppyreissu takana, joten hän on vielä vailla huolia. Hän on perinteinen vaeltajahahmo, joka ei viivy missään paikassa kauaa vaan jatkaa aina seuraavaan paikkaan hengailemaan. Hänet voikin löytää milloin mistäkin vaihtelevassa seurassa, mutta aina hyvällä päällä. Tuukka on wannabe-poliitikko, mistä johtuen hän on aina valmis toimeen, kunhan tiedossa on valtaa ja sen mukanaan tuomia etuja. Vaeltajahahmolle tyypillisesti Tuukka on taiteellinen: hän piirtää, soittaa, filosofoi sekä kirjoittaa. Voisi luulla, että tämä on syy Tuukan päätoimittajuuteen, mutta oikeasti syy on sama kuin muillakin toimittajilla: alkoholi. Erityisesti Jallu on Tuukan hyvä ystävä, jonka kanssa hän kokee uskomattomia seikkailuja.

PJ:n palsta Vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Kyseessä ei olekaan mikä tahansa vuosi, vaan Suomen 100-vuotisjuhlavuosi. Teksti: Katri Björklöf

yöreä satanen on kirvoittanut innostusta ja jopa arvostelua aivan yliopistollakin. Satavuotiaan suomen suuria linjoja on pohdittu luonnollisesti myös armaan opiskelijahuoneemme (entisen ruumishuoneen) kahvihöyryisissä tunnelmissa. Itse Kronoksen linjat ovat tulevana vuotena kunnossa. Tänä vuonna 72 vuotta täyttävä ainejärjestö ei ole rupsahtanut – korkeintaan vanhentunut charmikkaasti. Viime vuoden paljon tunnetut vastoinkäymiset saattoivat muutaman harmaan hiuksen kasvattaa, mutta kuluvan vuoden aikana hiusvärissä ei tulla säästelemään. Tiedossa ei ole suuria uhkia, mutta erinäisiä haasteita ainejärjestömme toimintaan riittää myös tänäkin vuonna. Uuden ylioppilastalon remontti ja yliopistouudistus aiheuttavat muutospaineita niin Kronoksen toimintaan kuin byrokratiaankin. Tulossa on viilausta niin sääntöihin kuin säätöihin. Lupaan kuitenkin – tässä ja nyt – että hallitus ja puheenjohtajisto tekee kaikkensa, jotta Kronoksen vuosi viedään

kunniakkaasti maaliin. Evakkotilat vallataan vaikka Kuppalasta, jos muu ei auta. Talvilajit ovat olleet kovasti framilla viime aikoina. Lahden MM-hiihdot ja Kronoksen laskiainen mittelivät tasaveroisesti siitä, kumpi onkaan suositumpi ja arvostetumpi talviurheilutapahtuma. Luulen, että Kronoksen tapahtuma vei voiton, koska Kaivopuistossa jopa mäkihypyn voitto meni koti-Suomeen. Janne Ahosta ei näihin karkeloihin edes kelpuutettu. Oma suoritukseni näissä kilpailuissa arvosteltakoon vain tyylipistein. Uuteen vuoteen on siis hyvä ponnistaa. Toivon, että Kronoksen toiminta tavoittaa kaikki halukkaat. Palautekanavat ovat auki ja hallitus tekee kaikkensa, että sopivia rientoja löytyisi mahdollisimman laajalle jäsenjoukolle. Vaikka hallitus- ja virkailijakunnan työ on tiivistä, sisäpiiriksi emme halua sulkeutua. Jo kevään aikana pääsemme nauttimaan niin alumnisiteistä, bileistä, hissakahveista, peli-illoista, ekskursioista ja kulttuuritapahtumista. Ja ai niin – vappuun on alle kaksi kuukautta aikaa!

Hallitus esittäytyy Selviytymisemme avainhenkilöt! Teksti: Tuukka Eronen

uutoksen tuulet puhaltavat, mutta uusi puheenjohtajamme Katri pitää selkeällä visiollaan Kronoksen kurssissa kovassakin myräkässä. Ehdoton käskynvalta ja taito luovia ovatkin ehdottoman välttämättömiä, jotta pystyy ohjaamaan ainejärjestön haluamaansa suuntaan! Tässä häntä auttaa varapuheenjohtajamme Lauri, joka huolehtii annettujen käskyjen toimeenpanosta. Jos joudutaan liemeen eikä kukaan tee mitään, tarttuu hän itse toimeen Katrin kanssa pelastaakseen kaikkein tärkeimmän eli Kronoksen kaktuksen! Kronoksen rahakirstua vartioi tarkasti

taloudenhoitajamme Aleksanteri, jonka luova ajattelu pitää budjetin tasapainossa epävarmassakin taloustilanteessa. Toimintaohjeet kriisitilanteessa kirjoittaa muistiin sihteerimme Helena, joka päivittää joka kokouksessa luetteloa ensimmäisenä pelastettavista kronoslaisista. Aivojen säännöllisen nollaamisen epävarmoinakin aikoina hoitaa bilevastaavamme Jaakko kaikin keinoin. Samassa tarkoituksessa liikkuvat sitsivastaavamme Olli ja Shanna, jotka myös takaavat sitsiperinteidemme siirtymisen jäärältä fuksille lasillinen kerrallaan. Vuoden alkaessa olla ohi saamme nauttia vuosijuhlavastaaviemme Sannan, Liisan ja Jonnan järjestämistä

huikeista vuosijuhlista, joissa voi juhlia kulunutta vuotta siitä selvinneiden kanssa! Opintovastaavanamme toimii Lam ja uusina tieteellisen yhteistyön koordinaattoreina puolestaan Tapani ja Reo, jotka yhdessä vastaavat, että kronoslaiset osaavat valita oikeat kurssit selviytyäkseen tutkinnoistaan. Jotta oikeat valinnat olisivat selvillä myös valmistumisen jälkeen, työelämä- ja AE-vastaavamme Karoliina ja Saana varmistavat työelämätietojemme oikeellisuuden pitääkseen meidät pinnalla työelämän tyrskyjen painaessa meitä kohti pohjamutia. Selviytymiselle tärkeitä vakituisia tuloja meille hommaavat astiastovastaavamme Anni ja Tuukka K vuokraamalla posliinia. Tuotevastaavamme Henna tuo myös rahaa yhteiseen kassaan: kauppa käy ja kauppias rikastuu! Henna toimii lisäksi yhdessä Janpan kanssa Tasa-arvoja yhdenvertaisuusvastaavamme Jani puolestaan vahtii, että kaikki saavat tasapuolisesti yhtä paljon keppiä ja porkkanaa tänäkin vuonna. tutorvastaavanamme, ja tämä kaksikko katsoo, että fuksit oppivat äkkiä talon tavoille. Tutorvastaaviemme lisäksi tulevaisuudellemme elintärkeästä uusien jäsenten hankkimisesta vastaavat pääsykoeopasvastaavamme Merilla ja Leo, jotka antavat neuvoja mahdollisille uusille historioitsijoille pääsykokeiden selättämiseksi. Kun uudet fuksit tulevat luoksemme, lähetämme heitä vastaan tutoriemme lisäksi arkisto- ja matrikkelivastaavamme Kiiran, joka huolehtii paitsi Kronoksen pysymisestä täysilukuisena myös arvopaperiemme säilymisestä. Koska ilman paikallistuntemusta ei voi luoda parasta selviytymisstrategiaa, excuvastaavamme Essi ja Katri vievät meidät joka ilmansuuntaan harjoittelemaan selviyty-

mistaitojamme käytännössä. Essi toimii myös yhdessä Karrin kanssa tilavastaavanamme, ja he huoltavat Kronoksen turvahuonetta, jonne voimme vetäytyä hengähtämään muutosten aaltojen vyöryessä ylitsemme. Opintomatkavastaavamme Annika ja Erkki puolestaan johtavat opiskelijat korkean tason harjoitusleireille kaukaisiin maihin todelliseen selviytymiskokeeseen. Kaiken selviytymisen avain on kunnollinen tiedottaminen – pitäähän se hallituksenkin uskottavana kriisitilanteessa –, ja siksi emme pärjäisi ilman tiedottajaamme Sannia. Tiedottamisessa häntä auttaa Webmasterimme Arttu, joka huolehtii ainejärjestömme kotisivuista ja varmistaa siten propagandan läpimenon halki valtavan internetin. Totuuden tästä kaikesta kertovat Kronikan päätoimittajat Vuokko, Tuomas ja Tuukka E, kolme mediasoturia, joiden sanan säililtä yksikään vallan väärinkäyttäjä ei ole turvassa! Annettuja totuuksia kyseenalaistavat myös kulttuurivastaavamme Maija ja Minna, jotka turvaavat, ettemme muutu selviytymiskamppailun tiimellyksessä sivistymättömiksi barbaareiksi. Haluamme arvojemme säilyvän muuttumattomina muun muuttuessa, ja siksi ympäristövastaavamme Elina varjelee herkkiä vihreitä arvojamme kylmiltä kustannuslaskelmilta. Liikuntavastaavamme Elmeri taas vaalii ruumiinkulttuurin arvoja järjestämällä kronoslaisille sopivaa urheilua. Tasa-arvoja yhdenvertaisuusvastaavamme Jani puolestaan vahtii, että kaikki saavat tasapuolisesti yhtä paljon keppiä ja porkkanaa tänäkin vuonna. Kaikki saattaa kuitenkin pettää, ja tästä syystä HOL- ja suhdevastaavamme Heikki tekee arvokasta työtä varmistaessaan meille mahdollisia turvapaikkoja sekä muiden ainejärjestöjen että Historianopiskelijain Liiton puolelta. Historiallisen yhdistyksen hallituksen jäsenemme Miia puolestaan varmistaa meille laajan sympatian historioitsijoilta mahdollisen kriisin varalta. Alumnivastaavamme Janne taas välittää jo valmistuneiden kronoslaisten ikivanhaa akateemista selviytymistietoutta nuoremmille.

Aleksilla on asiaa Halki koko henkilökohtaisen korkeakouluhistoriani olen suhtautunut äärimmäisen penseästi kaikenlaiseen opiskelijatoimintaan.

Teksti: Aleksi Mäkinen

rityisesti edustajistovaalien aikaan olen keskittynyt kotonani itseopiskeluun, sillä keskustakampuksen kansoittaneet kampanjoijat nostavat tuskanhien otsalleni. Ymmärrettävästi myös äänestysintoni on näissä vaaleissa ollut alhainen. Ehkäpä konkreettisimmin vaikuttamishalujani on hillinnyt se tosiasia, ettei edustajistovaaleissa mielestäni keskitytä yliopiston todellisiin ongelmiin. Esimerkiksi tasa-arvoasiat ovat täydellisen retuperällä, ja opiskelijoita eriarvoistetaan jo asuinpaikan perusteella. Muutin hiljattain kantakaupungin sykkeestä maaseudun rauhaan heikkojen liikenneyhteyksien päähän, ja olen siksi saapunut luennoille autolla. Opiskelun väitetään olevan ilmaista, mutta meille haja-asutusalueiden humanisteille se maksaa pysäköintikulujen vuoksi kolme euroa tunnilta. Kun yksi opinto-

piste vaatii 27 tuntia työtä, on helppo laskea, että maalaiselle akateeminen loppututkinto maksaa jo pelkkien parkkimittarien vuoksi 24 300 euroa. Kun tähän lukemaan ynnätään vielä autoilusta aiheutuvat muut kulut, liikkuu syrjäseutulaisen maisterinseppeleen lopullinen hinta tähtitieteellisissä lukemissa. Samaan aikaan kaupunkilaisylioppilaat maksavat joukkoliikenteen kuukausikorteistaan epäinhimillisen alhaisia hintoja. Jos joku nuori ja innokas edustaja keksii syksyn vaaleissa nostaa kaikki henkilökohtaiset ongelmani akateemisen debatin keskiöön, lupaan välimatkasta välittämättä raahautua uurnille. Jotta epäkohta poistuisi, vaadin ilmaista opiskelijapysäköintiä tai ainakin kaupunkilaisille hirvittävän kalliita matkakortteja!

Laitoshaastattelu: Prof. Anu Lahtinen

Haastattelin laitoksemme tuoreinta professoria Anu Lahtista hänen työhuoneessaan helmikuun lopussa. Lahtinen toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina ainakin puolentoista vuoden ajan. Professuurin vakituinen haltija Markku Kuisma jatkaa tämän ajan tutkimusjohtajan tehtävässä.

Teksti: Tuomas Harju

ahtinen on keskiajan ja uuden ajan alun, erityisesti 1500-luvun historian tuntija. Hän on tutkinut myös sukupuolihistoriaa sekä kulttuuri- ja sosiaalihistoriaa. Lahtinen valmistui maisteriksi Turusta vuonna 2000, mutta Helsingin yliopistossa hän on toiminut aiemmin lyhyesti mm. yliopistonlehtorina. Lahtisen väitöskirja vuodelta 2007 käsitteli Flemingin aatelissuvun naisia. Historialla on paikkansa… Viime vuosina Lahtinen on työskennellyt kotikaupunkinsa Hyvinkään historian kirjoittamisen parissa. Kysyin Lahtiselta, millaisena hän näkee paikallishistorian aseman Suomessa. Hänen mukaansa paikallishistoria on aina kiinnostanut suomalaisia ja sen kirjoittamiselle on myös paljon tilausta. Lahtinen nostaa esille myös digitalisaation merkityksen historiankirjoituksessa. Hän uskoo Suomessa arvossaan pidetyille perinteisille historiateoksille olevan edelleen tilausta, mutta myös muita kanavia löytyy. Esimerkiksi Norjassa kokeiltu paikallishistoriaa käsittelevä wiki-alusta (lokalhistoriewiki.no) netissä voisi olla meilläkin kiinnostava konsepti. …ja myös oma aikansa Lahtisen mielenkiinnon kohteet ovat vaihdelleet eri aikoina. Väitöskirjansa uuden ajan alun aatelissuvusta sosiaali- ja sukupuolihistoriallisesta näkökulmasta kirjoittanut professori on viime vuosina tutkinut modernimpaa aikaa Hyvinkään seudun historiaa kirjoittaessaan. Historian alalla on helppo nähdä, että tietyt suuntaukset ovat kulloinkin pinnalla, mutta vaihtelu on säännöllistä. Tämä voisi Lahtisen mielestä johtua siitä, että kun tietystä aiheesta on keskusteltu paljon, tuntuu mielekkäältä hakea uusia näkökulmia. Uudemman ajan historian ja sen lähteiden hallitseminen on Lahtisen mukaan sekin tärkeää.

sorina hän toivoo ylläpitävänsä tiiviitä suhteita Kronokseen esimerkiksi kuukausittaisten hissakahvien kautta. Vaikka hän aikanaan tuli hieman myöhemmin mukaan ainejärjestötoimintaan, mm. tuutorina ja kopo-vastaavana toimiminen paransi hänen käsityksensä järjestötoiminnasta. Hän kehuu järjestötoiminnan olevan palkitsevaa ja hauskaa. Erityisen antoisaa Lahtiselle ainejärjestötoiminnassa oli vaikkapa kokoustamiseen tai ainejärjestölehden kirjoittamiseen liittyvien prosessien opettelu sekä tietysti mukavat ihmiset! Ainejärjestötoiminta on Lahtiselle ollut opiskeluajoista lähtien merkittävää. Historian suunta? Lahtinen on toiminut vuodesta 2015 myös Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajana. Lehti julkaisee tieteellisiä artikkeleita ja sen tilaajiin kuuluu mm. paljon historianopettajia. Kuitenkin myös Historiallinen Aikakauskirja kiinnittää huomiota erityisesti tekstin selkeyteen ja lyhyiden yleisesti valaisevien juttujen lisäämiseen lehteen. Historiallinen Aikakauskirja vastaanottaa mielellään myös kehittämisideoita! Historia on Lahtisen mukaan aina yhdistänyt tieteen ja popularisoinnin. Varsinkin näinä aikoina saattaa vaikuttaa siltä, ettei ihmisiä jaksa kiinnostaa harkitun, pohditun tiedon esittäminen. Ollaanko jo tilanteessa, missä joitakin ihmisiä ei enää kiinnosta minkäänlainen perusteltu tieto, vaan he kuuntelevat mieluummin ns. vaihtoehtoisia faktoja? Tieteellisen kirjoitustavan suhdetta siihen, mitä halutaan sanoa, on kuitenkin syytä nykyisin pohtia.

Opiskeluajan kokemukset ovat arvokkaita Ainejärjestötoiminta on Lahtiselle ollut opiskeluajoista lähtien merkittävää. Myös nyt profes-

Piirtämistä,väsäilyä ja muuta säätöä

Humanistispeksin valmistelu on yhtä monimuotoista kuin hurjimmat omstartit. Teksti ja kuva: Reeta Kantanen

“

Jaa mikä?” oli ensimmäinen kysymykseni, kun kuulin sanan speksi. Kun sain vastaukseksi “vuorovaikutteista musikaaliteatteria opiskelijavoimin”, olin jo myyty. Olen harrastanut teatteria kohta 11 vuotta, ja jokaisen Lontoon matkan yhteyteen kuuluu ainakin yksi musikaalispektaakkeli West Endissä, parhaimmillaan kolme. Totta kai, ajatus musikaaliteatterista sai innostumaan. Mukaan hakeminen vaati omalla kohdallani, varsin odotetusti, jonkin verran jaarittelua ja keskiöisen “nyt mä helkkari teen tän” -hetken. Sama asenne oli hyödyllinen speksin pääsykoeviikonloppuna, jossa eroteltiin proggikseen parhaiten soveltuvat tyypit. Lavalle asti en päässyt, mikä oli odotettavissa kaikkien muiden aikataulujeni kanssa (tosin syynä saattoivat myös olla jokseenkin harjoittamattomat laulu- ja tanssikykyni… mene ja tiedä). Sen sijaan heittäydyin mukaan Art Design- ja rekvisiittatyöryhmiin. Taiteeseen ja viestintään liittyvää pohjaa minulta löytyy, minkä lisäksi kädentaitojen hyödyntäminen,

väsäily ja asioiden suunnittelu on kivaa. Olihan se aikamoista kieputusta. AD:ssä oli täysi touhu päällä: julistetta, haalarimerkkiä, nettisivujen kuvitusta, kuvitusta Facebookiin… Kerran käytimme aikaa siihenkin, kun keskustelimme syvällisesti valon ja varjon suhteesta, havainnekuvia hyödyntäen. Joskus olimme kaikki niin samalla aaltopituudella, että pääsimme juhlistamaan omaa tehokkuuttamme suklaalla. Rekvisiitta oli omanlaisensa seikkailu. Sitä piti puurtaa valmiiksi ihan viime hetkeen asti. Tammikuussa isoin projekti meille oli käsiohjelma; koko ajan piti olla tarkistamassa, tulivatko kaikki kuvat läpi tallennusvaiheessa vai lähtivätkö lätkimään bittiavaruuden syöv-

ereihin. Minulle tämä oli erikoishuolenaihe. Käsiohjelmallamme oli absolutistinen vaihe, ja se sensuroi jatkuvasti piirtämäni pullon. Rekvisiitta oli omanlaisensa seikkailu. Sitä piti puurtaa valmiiksi ihan viime hetkeen asti. Myönnän häpeilemättä maalanneeni vielä kolme tuntia ennen ensi-iltaa Savoyn yläaulan lattialla. Silloin väsäilytaso oli huipussaan ja jesaria tuli käytettyä sen verran paljon, että sillä korjaisi useamman Fjällrävenin repun. Valmistettavat rekvatkin olivat erikoisemmasta päästä; ruumisarkun muotoinen kärry tuli vähän puun takaa. Loppuvaiheen kiireissä ehdin vielä osallistui vierailevana tähtenä lavastustiimin laneihin; sanon sen verran, että yli 30m2 harsoa oli hyvin vaikea värjätä. Varsinkin kun sormet jäätyvät ja on pimeää. Oli tosin kivaa vaihtelua hengailla muiden ihmisten kanssa väsäilemässä yhdessä ja lopputulos näyttää upealta. Minua harmittaa, etten ajanpuutteen

vuoksi ole ehtinyt käymään katsomassa muita speksejä. Nyt ehtinee paremmin, kun Humanistispeksi 2017 on takana, eikä olokaan ehkä ole kuin puolikuolleella. Suosittelen speksiin mukaan lähtemistä kaikille, joita vähääkään kiinnostaa, ja joilta löytyy valmiuksia osallistua intensiiviseen muutaman kuukauden projektiin. Sen johdosta saattaa saada hetkellisen hermoromahduksen, koska on kyynärpäihinsä asti maalissa. Speksissä tapaa uusia ihmisiä, pääsee messiin ihan älyttömään ryhmähenkeen ja lopputuloksen näkee isolla lavalla laajan kansan ihasteltavana. Ensi vuonna toivottavasti uudestaan! Humanistispeksi 2017, Kaikki mikä kiiltää, esitettiin 22.2–26.2. Savoy-teatterissa.

“Hidden and Visible” - näkyvää ja näkymätöntä Taiteilija Tony Pyykön uusin näyttely tarkastelee maailmaa eri suunnista. Teksti: Vuokko Schoultz Kuvat: Tony Pyykkö

apaan Tony Pyykön Gaudeamuksen kahvilassa. Hän on 22-vuotias kuvataiteilija, jonka näyttely ”Hidden and Visible” -näkyvää ja näkymätöntä avattiin ystävänpäivänä 14.2. Paikalla oli myös kronoslaisia:

luovan työn ohella Pyykkö opiskelee neljättä vuotta yleistä historiaa. Juuri hän suunnitteli ”Kronos 70 vuotta” -haalarimerkin pari vuotta takaperin. Sivuaineena Pyykkö lukee taidehistoriaa.

”Olen piirtänyt pienestä asti”, hän kertoo. ”Kutosluokan keväällä aloin säästää piirustuksiani. Olin ostanut Myyrmannista piirrustusharrastelijan oppaan, jonka avulla harjoittelin.” Myöhemmin taideharrastus vei arvostettuun Helsingin kuvataidelukioon Kalliossa. Sittemmin Pyykön taideteoksia on ollut esillä viidessä näyttelyssä, joista ”Hidden and Visible” on tuorein. Oli sitten kirjailija tai näyttelijä, kaikki omassa tuotannossaan kertovat loppujen lopuksi omasta itsestään ”Akvarellitekniikasta tykkään eniten. Tiedän, miten materiaali käyttäytyy, ja onnistumisten ja erehtymisten kautta olen oppinut

“Safarin lumo”, akvatinta paperille, 19,5x14,7cm, 2015

teknisiä jippoja”, hän toteaa. Näyttely koostuu vuosien varrella tehdyistä akvarelleista, akryylitöistä, piirroksista ja taidegrafiikasta. Näkyvä ja näkymätön Kysyn, mitä näyttelyn teema merkitsee Pyykölle. ”Halusin ilmaista kahta vastakkaista asiaa yhtä aikaa ja mietin, mitkä ne voisivat olla”, Pyykkö luonnehtii. ”Päädyin näkyvään ja näkymättömään. Mun töissä osa asioista on näkyvillä, ja osa on piilossa. Teema viittaa myös japanilaiseen taiteeseen, josta olen saanut inspiraatiota. Kaikkea ei tarvitse nähdä tai esittää yhdellä kertaa. Katsoja täydentää lopun”, hän selittää. ”Perusidea mun töissä on kaksinaisuus. On se puoli, jonka hoksaa heti teosta katsellessa, mutta sitten sieltä töistä löytyy se toinenkin tarina, toinenkin ulottuvuus kun niitä katselee pidempään”, hän vastaa. ”Kaikkien töiden, joita mä oon tehnyt, voi nähdä ku-

vastavan mua. Oli sitten kirjailija tai näyttelijä, kaikki omassa tuotannossaan kertovat loppujen lopuksi omasta itsestään. Taiteen tekeminen on tapa käsitellä asioita, jotka mielessä pyörii ja mitä on kohdannut”, Pyykkö kertoo. Hän lisää, että taide on tapa käsitellä tunteita mutta myös tapa herättää muissa tunteita. ”Muistan intissä piirtäneeni irvistävän Grace Jonesin rööki suussa ja näytin sitä kaverille. Se inhosi sitä, mutta mä otin sen inhon kohteliaisuutena.” Pyykön mielestä pitäisi myös käsitellä sitä, mikä on rumaa. ”Eihän kaikki ole kaunista!” Vanhat laivat, Hollywood ja japanilainen estetiikka Historiasta Pyykkö on ollut kiinnostunut pitkään, ja hän on löytänyt inspiraatiota menneisyydestä. Saadessaan opinto-oikeuden taidehistoriaan, hän tunsi vahvasti olevansa oikeassa paikassa. Mennyt on myös läsnä Pyykön taiteessa. ”Mun töistä huomaa, että olen tykästynyt vanhoihin laivoihin, majakoihin ja satamiin.” Pyykön akvarelliteoksissa elää vahvasti meren läheisyys. ”Lapsuudesta asti laivat ja meri ovat kiinnostaneet mua. Laivat ovat esineinä musta todella kauniita”, hän sanoo. ”Mua viehättää 1800-luvun eurooppalainen kuvataide. Siellä on todellisia helmiä.” Pyykkö mainitsee esimerkiksi William Turnerin, Ilja Repinin ja Albert Edelfeltin. Nykytaiteen ikoneista hän nostaa esiin Andy Warholin. Toisaalta Pyykkö on saanut inspiraatiota kuvataiteen lisäksi myös muualta Taidehistoria kykenee antamaan vastauksia siihen, miksi meidän maailma näyttää siltä kuin näyttää. kulttuurimaailmasta, kuten Hollywoodin glamourista. Muodin maailmasta hän nimeää kaksi supertähteä: ”Coco Chanel uudisti naisten koko muodin. Jean-Paul Gaultier teki just niin kuin se halusi”, hän hehkuttaa. Vielä yksi taiteellisen inspiraation lähde tulee mieleen: ”Grace Jones. Kuinka kokonainen ihminen voi olla taideteos?” hän ihmettelee. ”Japanilainen taide on vaikuttanut myös. Sellainen japanilainen estetiikka: minimalistisuus ja se, että valkoista saa näkyä. Teoksen ei tarvitse näyttää valokuvalta, ja vesivärejä käyttäessä saa näkyä, että se on tehty vesivärein”, hän sanoo.

Intohimo taiteeseen ”Taide on mun mielestä viestintää ihmisten välillä”, hän luonnehtii. ”Taidehistoria kykenee antamaan vastauksia siihen, miksi meidän maailma näyttää siltä kuin näyttää.” Entä mikä saa Pyykön tekemään taidetta? Hän miettii hetken ja vastaa: ”Kun mä maalaan, mä tunnen olevani olemassa. Kai jokaisella ihmisellä on suosikkijuttu, jota tykkää tehdä. Jokaisella on se oma juttu, josta saa kiksejä. Mun tuotanto on kuva minusta, siitä, mistä mä tykkään. Mun on pakko tehdä taidetta, koska muuten mä en voi

“Merihirviö”, akvatinta paperille, 21x30cm, 2015

olla”, hän vastaa. Parasta luovassa työssä on Pyykön mielestä flow: ”Tunnen, että tää on mun hallinnassa, ja että tästä tulee hyvä”, hän toteaa. ”Silloin tavallaan menen omaan maailmaan, jossa on vain mun ajatukset ja työ. Muu maailma tavallaan sulkeutuu pois”, hän vastaa. Joskus tulevaisuussa Pyykkö haluaisi saada teoksiaan gallerioihin: ”Olisi mahtavaa saada omia töitä gallerioihin Helsingissä, esimerkiksi galleria Brondaan tai Taidesalonkiin Bulevardilla”, hän maalailee.

Taideaarteita maailmalta – Hieronymus Bosch Kinopalatsissa Vuonna 2016 tuli kuluneeksi 500 vuotta hollantilaisen taidemaalarin Hieronymus Boschin kuolemasta, minkä kunniaksi tämän kotikaupungissa järjestettiin suuri, kattavuudessaan ainutlaatuinen näyttely Boschin teoksista. Teksti: Jutta Riepula

ähes loppuunmyyty näyttely osoittautui niin suosituksi, että museon aukioloaikoja pidennettiin kestämään aamukahdeksasta yhteen yöllä. Näyttelyn pohjalta on sittemmin koottu valkokankaalle sovitettu esitys, jonka kävin katsomassa eräänä maanantai-iltapäivänä Finnkinossa osana Event Cineman Taideaarteita maailmalta-sarjaa. Bosch, eli oikeammin Jheronimus van Aken (n. 1450-1516) on tunnettu mielikuvituksellisista teoksistaan, ja häntä onkin kutsuttu kaikkien surrealistien esi-isäksi. Bosch ei kuitenkaan ollut mikään eksentrikko, vaan perheellinen ja uskonnollinen mies, joka maalasi aikalaisilleen, välittäen kuvillaan konkreettisia ja visuaalisia tarinoita hyvästä ja pahasta. Lukutaidottomuuden yleisyyden vuoksi kirkkomaalauksissa ja alttaritaiteessa kuvalliset kertomukset olivat hyvin tavallista, ja myös Boschin teokset varoittavat katsojaa lankeemuksesta ja kadotuksesta. Maalauksissa esiintyvät kauhut ovat osin usein hyvin

arkipäiväisiä kodin esineineen, ja kuvatut tulipalot, taudit ja katovuodet olivat täysin kouriintuntuvia pelkoja myöhäiskeskiajan ihmiselle. Merkittävän Boschista tekee se, että tämä oli ensimmäisiä taiteilijoita, jotka ammensivat näin vahvasti mielikuvituksestaan. Itse esitys eteni dokumentin lailla, mutta osin se myös pyrki jäljittelemään tunnelmaa siitä, että katsoja olisi fyysisesti paikan päällä. Sali oli täysin hiljainen, ja tunnelma olikin hartaudessaan lähes intiimi. Koosteeseen valittu musiikki kirkkokuoroineen oli onnistunutta ja tuki näyttelyn teemoja, vaikka välillä

haparoikin liiallisen dramaattisuuden reunalla. Monet teoksista olivat itselleni vieraita, ja vaikka oli kiehtovaa kuulla niistä lisää, oli harmillista kuinka nopeasti taulujen symboliikka ja merkitykset selitettiin auki. Oli kuin katsojalle olisi heti annettu ratkaisut kysymyksiin, joita tämä ei ollut ehtinyt edes esittää. Tästä päästäänkin helposti kysymykseen siitä, onko taidetta ymmärrettävä, jotta siitä voisi nauttia. Boschin töitä leimaavat ilmeikkäät ja pitkänomaiset hahmot, eläväiset värit, toistuvat teemat sekä vahva symboliikka. Työt ovat usein aiheiltaan vakavia, mutta niistä löytyy kuitenkin myös leikkimielisyyttä ja huumoria. Garden of Earthly Delights-triptyykki on ehdottomasti Boschin tunnetuin. Kanneltaan mustavalkoinen teos paljastaa auetessaan värikkään ja villin kuvaelman helvetistä, maanpäällisestä maailmasta ja paratiisista. Bosch leikittelee järjenvastaisuuksilla kuvaten jättimäisiä lintuja vedessä, kaloja taivaalla ja pikkiriikkisiä ihmisiä valtavien marjojen sisässä. Boschin paratiisissakin on jotain pahaenteistä, mutta helvetissä himo ja synti pääsevät valloilleen sekamuotoisten olentojen kiusatessa

The Haywain Triptych, 1516. Hieronymus Bosch

ihmisiä musiikki-instrumenttien, oksentavien hahmojen, hyönteisten ja paljaiden takapuolten meressä. The Last Judgment on täynnä lävistettyjä kehoja, veitsiä, hedelmiä, olioita ja eliöitä, kun hieman hillitympi Ship of Fools kuvaa pulleita, tyytyväisiä hahmoja matkalla kohti rappiotaan. Haywain-triptyykki sisältää sekin vahvan moraalisia metaforia. Merkittävän Boschista tekee se, että tämä oli ensimmäisiä taiteilijoita, jotka ammensivat näin vahvasti mielikuvituksestaan. Eräs taidekriitikko pohtiikin olisiko esimerkiksi ekspressionismia ja impressionismia syntynyt ilman Boschia. Tämä esitetään uranuurtajana tuleville taiteilijasukupolville, eikä ihme – Boschin rikas kuvasto kestää aikaa ja kiehtoo katsojaa vielä satojenkin vuosien jälkeen. Suosittelen lämpimästi niin Boschin taiteeseen tutustumista kuin myös Event Cinema-tapahtumia, oli kyseessä sitten ooppera, teatteri tai taidenäyttely. Leffateatterissa istuminen ei ehkä tunnu aivan autenttiselta, mutta se tarjoaa opiskelijallekin mahdollisuuden kokea edullisesti suuren maailman kulttuuritapauksia.

Dolce far niente Italialainen lempisanontani tarkoittaa suloista joutilaisuutta suomeksi. Se kuvastaa osuvasti roomalaista elämänasennetta ja arjen kulkua, johon kuuluu elämästä nauttiminen, ja sen mukana tuleva ajattomuuden ja huolettomuuden tunne. Roomassa asioita nautitaan aina pitkän kaavan mukaan, oli kyse sitten ruokailusta tai muusta ajanvietosta.

Teksti ja kuva: Lea Hannu

llessani vaihdossa Roomassa ehdoton lempiasiani liittyen ruokailuun ja illanviettoon oli aperitivo. Roomassa aperitivo ei tarkoita aperitiivi-juomaa ja sen lisukkeina tulevia pähkinöitä, vaan buffettia, jonka noin kymmenen euron hintaan kuuluu ruuan lisäksi yksi juoma. Aperitivo on kiinteä osa roomalaista elämää, niin arkea kuin juhlaa. Sen buffetista löytyy niin perinteisiä ruokia, kuten pitsaa ja pastaa kuin myös paikallisen keittiön herkkuja, kuten suolaisia leivonnaisia ja kesäkurpitsaa eri muodoissa. Aperitivo-perinteen kautta maistoin monia ruokia, joita en

olisi osannut tilata ravintolassa. Yksi näistä oli nutellapitsa, jota joskus tarjoiltiin buffetin jälkiruokana. Elämä Rooman suurkaupungissa on ajoittain myös mutkikasta. Matkat keskustan ja asuinalueiden välillä ovat pitkiä, metro takkuilee ja bussilakkoja on usein. Aikaa menee arkisin paljon hukkaan odottaessa. Liikenteen lisäksi aikaa kului yliopistomaailmassa muun muassa luennoitsijoiden saapumisen odotteluun. Kärsimättömyydellä ei Roomassa kuitenkaan pääse pitkälle. Sen sijaan pitää vain heittäytyä kaupungin sykkeeseen. Roomalaiset

ottavat asiat rauhassa: on turha kiirehtiä paikasta toiseen, kun tietää, että kaikki muutkin ovat todennäköisesti myöhässä. Tämä tuli monta kertaa tutuksi, kun tulin aina ainoana ajoissa sovittuun tapaamispaikkaan. Kärsimättömyydellä ei Roomassa kuitenkaan pääse pitkälle.

Vaihtoaikani edetessä opin, että italialainen aikakäsitys poikkeaa hyvin paljon Suomessa opitusta. Ihmiset ilmaantuvat vapaa-ajan tapaamisiin aikaisintaan puoli tuntia myöhemmin kuin on sovittu, ja paras aika on tulla paikan päälle vasta senkin jälkeen. Koska jokapäiväiselle ajan hukkaan valumiselle ei voinut mitään, ulotin suloisen joutilaisuuden ajatuksen myös odottamisen lomaan. Kaupunki on täynnä yllätyksiä, ja pelkän odottelun sijaan on parempi pitää silmät auki ja pysähtyä. Silloin saattaa huomata olevansa aivan jonkin upean paikan nurkilla. Fontana di Trevin suihkulähteestä muodostui yksi omista lempikohteistani, jonka luona oleskelin ollessani roomalaiseen elämäntapaan nähden aivan liian ajoissa. Museotarjonta Roomassa on varmaankin yksi maailman parhaista. Opiskelin Roomassa taidehistoriaa, ja vaihtoyliopistoni parasta antia olivat kursseilla tehdyt ekskursiot kaupungin kirkkoihin ja museoihin. Vierailimme myös Italian presidentin palatsissa, jonne tietääkseni pääsevät matkailijatkin oppaan ohjastamina. Palatsi sijaitsee yhdellä Rooman alkuperäisistä seitsemästä kukkulasta. Suosittelen lämpimästi vierailemaan Quirinale-kukkulalla pelkän näköalankin takia, vaikkei menisikään sisälle palatsin porteista. Perinteisistä museoista oma lempimuseoni on Vatikaanin museoiden museokompleksi, jossa nähtävää on ripustettu yli seitsemän kilometrin verran. Kuulin, että museoissa kannattaa vierailla joko talvella tai iltapäivällä ennen niiden sulkeutumista.

Muuten on hyvä varautua jonottamaan muutaman tunnin sisäänpääsyä sekä ihmismassojen ja selfietikkujen välissä seilailua. Kävin itse museoissa kansallisena vapaapäivänä. Väentungoksesta huolimatta, Vatikaanin museot ovat mielestäni kaikessa upeudessaan ehdoton kokemus Vatikaanissa vieraileville. Monien mielikuvissa Rooma edustaa antiikin ja barokkiajan muistojen täyttämää kaupunkia. Sitä Rooman keskusta pitkälti onkin. Roomaa voi oikeutetusti pitää suurena ulkoilmamuseona, jossa näkee ja kokee paljon ilman yhdenkään sisäänpääsymaksun maksamista. Roomassa uusi ja vanha sekoittuvat sulavasti keskenään. Kaupungissa on myös moderni puoli, joka usein jää antiikin imagon varjoon. Taidemaailmassa tätä modernia puolta voi nähdä vierailemalla ”Rooman Kiasmassa” eli nykytaiteen museossa nimeltä MAXXI. Museon läheisyydessä on myös Renzo Pianon suunnittelema kulttuuritapahtumien kokonaisuus nimeltä Auditorium Parco della Musica, jonka vaikuttavalle sisäpihalle pääsee kurkkaamaan rakennuksen museokaupan kautta. Rooman nuorekasta aluetta edustaa San Lorenzo, joka on opiskelijoiden suosima kaupunginosa aivan keskustan muurien ulkopuolella. Paikallisena Kalliona San Lorenzo on rento ja rönsyilevä. Sieltä löytyy kaikkea, mikä on ajankohtaista ja opiskelijoiden suosimaa, kuten hyviä ravintoloita, gallerioita, taidepajoja sekä jazz-iltoja. San Lorenzossa sijaitsee myös oma suosikkini aperitivo-ravintoloista, paikka nimeltä Mozzico, joka antaa hyvän kuvan San Lorenzon hengestä. Rooma on samaan aikaan kaunis ja kaoottinen.

Rooma on samaan aikaan kaunis ja kaoottinen. Roomalaiset eivät pelkää näyttää tunteitaan koko olemuksellaan, ja he voivat puhua tunteja hyvästä ruoasta sekä neuvo-

vat aina, vaikka eivät tietäisikään vastausta. Poskisuudelmien lisäksi jäin kaipaamaan vaihtokohteestani eniten elämää ulkona. Roomassa jokainen kivenkulmaus on sopiva paikka istahtaa alas, ja kaduilla kävellessä tulee harvoin hetkeä, jolloin huomaisi olevansa yksin. Kesää kohden ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa ulkoilmassa. Kokoontumispaikkoina toimivat kaupungin lukemattomat aukiot täyttyvät ih-

misistä ja baarit levittäytyvät kaduille sisätilojen loppuessa. Roomassa on paljon ihmisiä, mutta samalla valtavasti mahdollisuuksia. Vaikka asuin kaupungissa puoli vuotta, jäi minulta nähtävää ja koettavaa yhä runsaasti jäljelle. Onneksi Rooma on ikuinen, ja kolikon Fontana di Trevin suihkulähteeseen heittäneenä voi olla varma vielä joku päivä palaavansa sinne.

Arkisia kulttuurishokkeja Alankomaissa Jos kuudennen vuoden opiskelijana saa keploteltua itsensä vaihtoon, täytyy tyytyä niihin vaihtoehtoihin, jotka saa. Minulle se tarkoitti Groningenin yliopistoa Alankomaissa. Teksti ja kuva: Katja Nummelin

ietin kaupungissa mielenkiintoiset viisi kuukautta, ja kokemuksieni pohjalta olen listannut alle kiinnostavia huomiota hollantilaisesta kulttuurista. Opiskelukulttuuri Melko pian selvisi, että alankomaalainen opiskelukulttuuri poikkeaa jonkin verran suomalaisesta – maisterikurssien taso on kandikursseihin verrattuna todella korkea. Groningenissa minulla oli yksi maisterikurssi ja sain siitä elämäni ensimmäisen opiskeluun liittyvän burn outin, vaikka Suomessa olen pärjännyt

opinnoissani ongelmitta. Onneksi perioditauko kesti kolme viikkoa, joista ehti hyvin nukkua kaksi ensimmäistä. Kurssien aikana piti tehdä todella paljon töitä. Minulla oli edellä mainitun burn out -kurssin lisäksi kaksi muutakin kurssia ja kaikista luettavaksi viikoittain yhdestä viiteen artikkelia. Niinpä jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni aikatauluttamaan elämäni Excelin avulla. Epäilemättä hyödyllinen taito tulevaisuuden varalle, vaikkei pelastanutkaan siltä burn outilta.

Asuminen Jouduin etsimään asuntoa yksityisiltä markkinoilta, sillä yliopiston tarjoamat kohtuuhintaiset asunnot olivat menneet jo heti kesän alussa. Aloitin etsinnät jo Suomessa, mutta jouduttuani melkein huijatuksi, päätin asua ensimmäisen viikon hostellissa ja jatkaa etsintöjä paikan päällä. Minulla kävi tuuri. Löysin kohtuuhintaisen huoneen jo ensimmäisenä päivänä. Kertoessaan yleistietoja huoneesta välitysfirman työntekijä mainitsi kuin ohimennen, että ”näissähän ei sitten yleensä ole lattiaa, että ostat vaikka Ikeasta jonkun muovimaton sinne.” Olin tästä tiedosta jokseenkin kauhuissani, ja ilmeisesti työntekijän kävi minua sääliksi, sillä hän etsi minulle huoneen, jossa oli jo valmiiksi lattia. Jälkeenpäin minulle on vakuutettu, ettei tämä ole kovin yleinen paikallinen käytäntö. Joissakin halvimmissa vaihto-opiskelijoille tarkoitetuissa vuokra-asunnoissa sitä kuulemma harrastetaan siksi, että vaihtarit

jättävät usein asuntonsa niin ruokottomaan kuntoon, että lattioiden vaihtaminen tulee vuokraisännälle liian kalliiksi. Polkupyöriä ja indonesialaista ruokaa Huolimatta alun pienistä vastoinkäymisistä ja yllättävistä kulttuurieroista, kokemukseni Groningenissa oli loppujen lopuksi positiivinen. Muutamaa asiaa jäi vähän ikäväkin. Kaipaan yliopiston hienoa modernisoitua kirjastoa (jossa viihdyin hyvin sekä ennen että jälkeen burn outin), anteeksiantavaa polkupyöräkulttuuria ja indonesialaista ruokaa, jolla on Alankomaissa nykyään ainakin kuulopuheen mukaan lähes kansallisruoan asema. Onhan Indonesia Alankomaiden entinen siirtomaa, ja jos hollantilaiset ovat jostain ylpeitä niin siitä, että heidän kulttuurissaan on aina tilaa uudelle. Vaikka onhan siirtomaamenneisyys vähän nolokin maalle, joka on halunnut nähdä itsensä eurooppalaisen suvaitsevaisuuden kehtona ja maailman moraalinvartijana.

Vodkajunalla Kiinaan Katselen maisemia Moskovan junan ikkunasta tietämättä, milloin tai miten palaisin kotiin. Teksti ja kuva: Vuokko Schoultz

aan hyttini keski-ikäisen venäläistaiteilijan kanssa. Hän kysyy, miksi matkustan Moskovaan. Kerron, että haluan reissata Trans-Mongolian rautatietä pitkin Pekingiin asti. Olen jättämässä syyskuisen Helsingin taakseni. Puhumme taitelijan kanssa Rosa Liksomin romaanista Hytti nro 6. Tarinan päähenkilö matkustaa läpi Siperian aina Mongoliaan asti. Kun herään aamulla, olemme kolmen tunnin päässä Äiti-Venäjän pääkaupungista. Ikkunasta näkyy piikkilanka-aitaa, graffiteja ja hökkelitaloja. Ensimmäisenä päivänä kiipeän venäläisen Sergein kanssa Moskovan korkeimmalle kohdalle, josta näkee koko kaupungin keskustan. Matka huipulle ei ole raskas, mutta Sergei kyselee tuon tuostakin, että haluanko hänen kantavan reppuni. Moskova on suuruudessaan pelottava. Kremlin tornien tähdet hehkuvat punaisina pimeässä. Marxin tuimat kasvot muistuttavat matkustajia eräällä metroasemalla viime vuosisadan äärimmäisyyksistä. Valtion yliopiston varjo on tavattoman raskas. Mihail Bulgakovin

romaani Saatana saapuu Moskovaan alkaa Patriarkan lammilta, tunnetusta puistosta Moskovassa. Olen lukenut kirjan monia kertoja ja kaivannut Moskovaan. Halusin tietää, miltä kuvitelmieni kaupunki näyttäisi. Russian tradition Jatkan reissuani Moskovasta neljän päivän junamatkan päähän Irkutskiin, joka sijaitsee eteläisessä Siperiassa. Kaupungin läpi virtaa Angarajoki. Matkustan karjaluokassa, mikä merkitsee avoimia sänkyjä 50:n hengen jakamassa vaunussa. Matkakumppaneitani ovat venäläiset miehet. Olen vaunun ainoa turisti eikä kielimuuri ole este kun he yrittävät tutustua minuun. Heidän huono englantinsa, minun surkea venäjäni ja nykyteknologian mahdollistamat käännössovellukset luovat pohjan kommunikaatiollemme. Ensimmäisen kerran he puhuvat minulle ohittaessamme Euroopan ja Aasian välisen rajan: “Ural”, yksi heistä toteaa osoittaen jylhää maisemaa. Sitten hän tarjoaa minulle

teetä. Seuraavina päivinä minut otetaan mutkattomasti mukaan venäläismiesten porukkaan. Hilloa, keksejä, pu’er -teetä ja makeisia. Ja vodkaa, tietysti: ”Russian tradition!” eräs miehistä huudahtaa iloisesti ja tarjoaa minulle pulloa. Leninin pää ja hevosen kallo Irkutsk on vanhoja puutaloja, kasvimaita ja Angarajoki. Se on kommunismin aaveita katujen nimineen ja patsaineen. Ihmiset sytyttävät kirkoissa kynttilöitä ja kumartavat ikoneille. Siperialainen poika antaa minulle lahjaksi kirjan ihmeitä tekevistä ikoneista ja kysyy, missä aviomieheni ja vauvani ovat. Irkutskista jatkan matkaa muutaman tunnin päähän Ulan Udelle, jota koristaa Leninin jättimäinen pää. Ehkä propagandataideryhmä kyllästyi kokovartalomalliin ja päätti kokeilla jotain uutta. Lopputuloksena on pää, jonka kanssa turistit ottavat kuvia: Lenin aurinkolasit päässä, Leninin pää sormien välissä, sormet Leninin korvissa. Mietin, kärsivätkö kaikkien ideologioiden ikonit yhtä nöyryyttävän kohtalon kuin Lenin, kun maailma lakkaa uskomasta heihin. Ulan Udelta kestää bussilla mongolipääkaupunkiin, Ulan Batoriin, 12 tuntia. Siperia jää taakse, ja maisemat vaihtuvat Mongolian karuihin, puuttomiin kukkuloihin. Vierailen

Kharkhorinin kylässä, jossa sijaitsee Mongolian vanhin buddhalaisluostari Erdene Zuu. Erdene Zuu rakennettiin vanhan pääkaupungin raunioista 1500-luvulla. Ehkä katselen samoja kukkuloita kuin Tsingis-kaani aikoinaan. Siperialainen poika antaa minulle lahjaksi kirjan ihmeitä tekevistä ikoneista ja kysyy, missä aviomieheni ja vauvani ovat. Hevosia on Mongoliassa joka puolella. Sekä eläviä että kuolleita; kävelyllä löydän hevosen pääkallon. Temppeleitä ja saasteita Mongolian pääkaupungista Ulan Batorista on yli vuorokauden matka junalla Pekingiin. Ohitamme Gobin autiomaan. Horisontin ääriviiva osuu punaista taivasta vasten, kun aurinko laskee. Herään Kiinan puolella kun on vielä pimeää. Näen edessäni sarjan massiivisia, savua tupruttavia savupiippuja. Punaiset valot vilkkuivat pimeyteen. En voi nukkua enää, vaan

ahmin junan ikkunasta uutta maata. Vähitellen aurinko nousee ja paljastaa maaseutua peittävän saastekerroksen. Pekingissä on paljon kaunista ja rumaa. Ensimmäiset päivät ovat hankalia. En ole ikinä aikaisemmin ymmärtänyt, miten itsestäänselvinä olen pitänyt Googlea ja Facebookia. Savusumua on niin paljon, että hengittäminen sattuu. Ostan heti ensimmäisenä iltana hengityssuojan. Saastuneella Pekingillä on kuitenkin myös kaunis puoli. Uusi ja vanha elävät rinnan kaupungissa. Vuosien kerrostumat kiehtovat minua. Supermoderni metro. Kommunismi ja tähti. Buddhalaiset temppelit. Lempitemppelini on hiljainen ja täynnä kissoja, joita munkit silittelevät. Eräs kissoista alkaa seurata minua

temppelissä. Rakastun Pekingin hutongeihin. Pieniä katuja, joihin kätkeytyy koteja, ravintoloita ja baareja. Taidetta ja yleisiä käymälöitä. Yksi matkani hämmentävimmistä hetkistä tapahtuu käymälässä, kun asioillaan ollut kiinalaisnaisten ryhmä alkaa opettamaan minulle (kiinaksi) kuinka käymälässä toimitaan. Jätän kaupungin taakseni vietettyäni siellä viikon. Jatkan reissua kohti Shanghaita Peking muistoissani. Näen silmieni edessä leijaa lennättäneen miehen Tiananmenin aukion liepeillä. Muistan kiinalaistytön, jonka kanssa vietin yhden illan Night Marketilla. Hän hyräili koko ajan ja tarjosi minulle matokeittoa opettaen samalla, kuinka madot napataan nopeasti puikkoihin.

SPECIAn palsta: pyydä rohkeasti palkkaa Palkkatoiveen esittäminen ensimmäiseen oman alan työpaikkahakemukseen voi tuntua hankalalta. Miten arvottaa oma työpanos rahassa ja määrittää palkkatoive? Hyvä palkkatoive on perusteltu ja sen määrittämiseen saa tukea esimerkiksi omalta ammattijärjestöltä. Teksti: Netta Metsäaho/Ammattijärjestö Specia ry

alkan muodostuminen pohjautuu ammattiliittojen ja työnantajien edustajien neuvottelemiin työehtosopimuksiin sekä

vähimmäispalkkasuosituksiin. Näiden lisäksi palkkaan vaikuttavat työn vaativuus, työtehtävien vastuullisuus sekä työntekijän osaaminen ja

koulutus. Palkkatasoon vaikuttaa näiden lisäksi työkokemuksen määrä, organisaation koko ja palkanmaksukyky. Humanistin keskipalkka Historian oppiaineesta valmistuneen keskipalkka asiantuntijatehtävissä asettuu Specian jäsenkyselyn perusteella 3000–3500 euron paikkeille. Palkkatutkimuksen pohjalta Specia on tehnyt historian FM-tutkinnon suorittaneille vähimmäispalkkasuositus. Suositus perustuu työn vaativuuten, jonka perusteella työtehtävän on ryhmitelty asiantuntijatehtäviin, vaativiin asiantuntijatehtäviin sekä johtotason tehtäviin. Pääkaupunkiseudulla humanistien vähimmäispalkkasuositukset ovat asiantuntijatehtävissä 2783–3250 euroa, vaativissa asiantuntijatehtävissä 3268–4100 euroa ja johtotason tehtävissä 3783–4560 euroa. Palkkaus perustuu kuukausipalkkaan ja 37,5 tunnin viikkotyöaikaan. Humanististen tieteiden kandidaateilla palkka on vähintään 90 prosenttia maistereiden vähimmäispalkoista. Palkkatoive Työnhakutilanteissa on tyypillistä, että hakijalta kysytään palkkatoivetta. Realistinen palkkatoive osoittaa, että hakija tuntee toimialan sekä hakemansa tehtävän työnkuvan. Palkkatoive esitetään ainoastaan pyydettäessä. Palkkatoive esitetään yleisimmin 100 euron tarkkuudella ja se kannattaa arvioida ennemmin hieman yli kuin ali, sillä työnantaja tarttuu usein heille edullisempaan tarjoukseen. Konkreettisena esimerkkinä voit kirjoittaa työhakemukseen “Alustava palkkatoiveeni on 2 900 euroa kuukaudessa. Olen valmis neuvottelemaan organisaation palkkausjärjestelmään ja tasoon soveltuvasta palkasta.” Palkkatoive harjoitteluun Harjoittelupaikkaa haettaessa on monesti mahdollista esittää palkkatoive. Specian opiskelijajäsenten keskipalkka korkeakouluharjoittelussa on 1300–1500 euroa kuukaudessa. Vähintään korkeakouluharjoittelusta tulee maksaa työssäoloehdon täyttävää palkkaa, joka

vuonna 2017 kokoaikatyöstä on 1187 euroa/ kk. Palkallinen työharjoittelu on verrattavissa ansiotyöhön. Tämä tarkoittaa, että harjoittelun työsuhteen ehdot määräytyvät työlainsäädännön, työehtosopimuksen ja harjoittelua varten solmitun henkilökohtaisen työsopimuksen perusteella. Palkallinen harjoittelu niin ikään kerryttää opiskelijalle arvokasta työssäoloehtoa. Työssäoloehto tulee olla kerrytetty, jotta mahdollisella työttömyysajalla voi nostaa ansiosidonnaista päivärahaa. Oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen palkka on kaikkien voitto Työstä tulee saada sen vaatimustason mukaista palkkaa. Oikeudenmukainen palkkataso motivoi työntekijää ja ilmaisee työn arvostusta. Oikeudenmukaiseksi koettu palkkataso edistää työtyytyväisyyttä, joka puolestaan lisää organisaatioon sitoutumista ja kehittymismyönteistä ilmapiiriä. Oikeudenmukaiseen palkkaan liittyy keskeisesti myös naisten ja miesten välinen palkkatasa-arvo. Naisten kokonaisansiot ovat tällä hetkellä noin 82 prosenttia miesten kokonaisansioista. Läpinäkyvät palkkaperusteet ovat yksi keino kohti oikeudenmukaisempaa palkkatasoa. Tukea tehtäväkohtaisen palkkatoiveen määrittämiseen saa Specian palkkaportfioliosta, Akavan Erityisalojen Palkkapuntarista. Specian jäsenenä voit myös milloin tahansa olla yhteydessä toimisto@ specia.fi ja pyytää palkkaneuvontaa.

Henkka hourii Kanadalaisen Denis Villeneuven ohjaama Arrival oli eräs vuoden 2016 hienoimmista elokuvista. Arrival oli tuotantona kallis, mutta sitä ei millään tavoin määritellyt toiminta tai ylipäätään kiire. Teksti: Henri Muroke

lokuvan juonesta sen enempää paljastamatta, Arrival on lähtökohdiltaan hyvinkin perinteistä science fictionia. Kaksitoista alusta saapuu maapallolle avaruudesta ja tämän vuoksi ihmiskunnan valtaa epävarmuuden tunne. Siinä missä moni elokuva keskittyisi tuhoon ja toimintaan, Arrival on valinnut erilaisen tien. Elokuvan tärkein hahmo on Amy Adamsin näyttelemä kielitieteilijä Louise Banks. ”Saapujat” eivät näytä merkkejä aggressiivisuudesta, mutta yhteisen kielen puuttuessa epävarmuus kasvaa. Ainoa tapa edetä on siis kieli, ja ennen kaikkea se saattaa olla ainoa tapa mahdollisen yhteyden luomiseen. Humanistisessa tiedekunnassa opiskelevana olen oppinut arvostamaan kieliä. Ne toimivat työkaluna, mutta ennen kaikkea auttavat ymmärtämään muita kulttuureja. Samalla kielten opiskelu muistuttaa siitä, kuinka vaikeaa toisen kulttuurin sisälle pääseminen voi aluksi olla. Toiset oppivat kieliä helposti, mutta itse en kuulu heihin. Olen opiskellut kieliä enemmänkin päästäkseni sisälle toiseen kulttuuriin. Oli kyseessä sitten Yhdysvalloissa suosittu nasaali englanti tai arabian erilaiset murteet, kulttuuri on ollut tärkein syy opiskella kyseisiä kieliä.

Myös Banks keskittyy elokuvassa tapoihin kuinka löytää yhteinen sävel saapujien kanssa. Miksi he ovat täällä ja mitä he haluavat eivät ole luontevia kysymyksiä alkuun. Ensin on saatava toinen ymmärtämään sanat, vasta sen jälkeen on luontevaa tehdä niistä helppoja lauseita ja sitä kautta siirtyä itse asiaan. Siinä missä lapsi oppii kieliä nopeammin, aikuiselle sama asia on usein paljon haastavampaa. Tämän vuoksi osa aikuisista suhtautuu lapsia pelokkaammin uusiin kulttuureihin. Se mitä et tunne, voi olla eksoottista, mutta myös pelottavaa ja jopa uhka. Arrival on kerrottu pääosin Yhdysvaltojen näkökulmasta, mutta sillä ei ole lopulta merkitystä. Oleellisempaa on ymmärtää, kuinka vaikeaa on olla kahden tahon välissä. Toisella puolen on kaikkeen epäilevästi suhtautuva armeija, joka toimii hallituksen painostuksen alla. Toisella puolen on täysin uusi kulttuuri, joka ei tunnu uhkaavalta, mutta voimmeko olla siitä varmoja. Kielet ovat tärkeä osa humanistisia tieteitä ja eivät nauti aina ansaitsemaansa arvostusta. Kieli työkaluna on toki arvostettu väline ja eri kielien osaaminen avaa monia ovia. Silti usein toivotaan, että hakijan varsinainen tutkinto olisi jotain käytännönläheisempää.

Ajatus siitä että olet erikoistunut juuri kieleen ja sen myötä kulttuuriin, ei ole välttämättä tuttu kaikille. Esimerkiksi arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttilalta kysytään usein Lähi-Itään liittyviä asioita, mutta harva tietää että Hämeen-Anttila on ensisijaisesti kielitieteilijä. Näin siitäkin huolimatta, että Hämeen-Anttilan oman laitoksen nimi antaa siitä suoran vihjeen. Louise Banks osaa elokuvassa toki kieliä vielä Hämeen-Anttilaakin laajemmalla skaalalla, mutta myös hänen ymmärryksensä muita kulttuureja kohtaan kumpuaa juuri kielistä. Siksi hänet elokuvassa haetaan paikalle. Ei siksi, että hän olisi vapaaehtoinen, vaan koska häntä tarvitaan tulkitsemaan toisten tarkoi-

tusperiä. Yksi väärin ymmärretty sana saattaa muuttaa kokonaisen lauseen rauhasta kaunaksi. Tämä voi johtaa yhteen väärin ymmärrettyyn hetkeen, joka voi vuorostaan johtaa kaaokseen ja väkivaltaan. Elämme aikoja, jolloin humanistisia tieteitä ei arvosteta aina riittävästi. Tämän vuoksi humanistit ovat entistä tärkeämpiä maailmalle. Moni ovi voi olla aluksi kiinni, mutta sopivalla hetkellä saatat olla se henkilö, jota kaikki kuuntelevat. Juuri sinun osaamisesi saattaa olla myös tärkeässä osassa, kun selvitetään kulttuurien kohtaamisia, ja ennen kaikkea konflikteja. Siitähän Arrivalissakin on lopulta kyse. Miksi saapujat saapuivat ja mitä he haluavat ihmisiltä, tai ihmisille.

Reseptinurkka Suklaacookiet n. 12 kpl Resepti: Lam Le 110g voi 60g fariinisokeri/muscovadosokeri 100g sokeri ½ tl vaniljasokeri ripaus suolaa 1 kananmuna 40g kaakaojauhe (voi jättää pois, mutta lisää 20g vehnäjauhoja kaakaojauheen tilalle) 140g vehnäjauho ½ ruokasooda 100g maitosuklaa (pieneksi pilkottuna) 50g hasselpähkinärouhe

1. Vaahdota voi, sokerit, vaniljasokeri, suola kuohkeaksi massaksi. 2. Lisää kananmuna. Vatkaa tasaiseksi. 3. Lisää kuivat aineet. Sekoita. 4. Lisää lopuksi maitosuklaa ja pähkinä. 5. Muodosta tasakokoisia taikinapalloja pellille. Laita jääkaappiin jäähtymään tunniksi. 6. Uuni lämpenemään180-200’C asteeseen. 7. Paista n. 10 -12 minuuttia. 8. Valmiin cookiesin pinnalla pitäisi näkyä ”repeämiä”.

Kysy OP-huoneen oraakkelilta Oraakkelilta voit kysyä kaikesta mieltäsi askarruttavasta maan ja taivaan väliltä. Kysymyksesi voit lähettää numeroon 041 705 4288. Miksi olemassaolo on tuskaa? -Hamlet Historian opiskelijana olet varmasti tietoinen siitä, että olemassaolosi on surullisen merkityksetöntä ja elämäsi kokee mitä todennäköisimmin tuskaisen ja ennenaikaisen lopun. Olet valinnut uran, joissa maallisista hyödykkeistä nauttiminen korvautuu äärimmäisellä kyynisyydellä. Miksi Kronoksessa ei ole vähemmän sisäistä seksiä? -”Nunna” Kronoslaisia leimaavia piirteitä ovat paitsi opiskelijoiden korkeatasoinen ulkoinen habitus, myös kyky antautua seksisuhteisiin lähimmäisten kanssa. Tässä valossa ei Kronikan toimituksen mielestä ole erityisen yllättävää, että joidenkin historianopiskelijoiden ei ole tarvinnut lähteä ns. merta edemmäs kalaan.

Humanisti! Liity alasi ammattijärjestöön. Meiltä saat apua työnhakuun ja urasuunnitteluun sekä tietoa humanistien sijoittumisesta työelämään.

specia.fi