Kronikka 3/17 by Kronikka

3/2017

kronikka

Kuva: Kalle Havas. Helsingin kaupunginmuseo.

Kuva: Arvo Kajantie. Helsingin kaupunginmuseo.

Sisältö 3/2017

ALUKSI

Pääkirjoitus 4 Fuksin suusta 5 Ateenan aforismeja 7 Mielipide: Helppoa ja kivaa 9

YTIMESSÄ

Helsinkiläisyyden kymmenen teesiä 10 Suurkaupungin varjo 12 Hippi, hipsteri, Helsinki 13 Kadonnutta rautatieasemaa etsimässä 15 Runebergin jalanjäljillä Porvoossa 17 KESKIAUKEAMA: Lemminkäisen darra 18

PINNALLA

Kaupunkien nousu ja tuho 20 Mistä on kaupunkilaisuus tehty? 21 Kenelle kaupunki kuuluu? 23

LOPUKSI

Kronos työelämässä 26 Henkka harjoittelee 28 Käsialatehtävä 30 Vegenurkka 31 Kysy OP-huoneen oraakkelilta 33

Kronikka 3/2017 Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden lehti PÄÄTOIMITUS: Vuokko Schoultz, Tuukka Eronen & Tuomas Harju TOIMITUS: Juuso Jääskeläinen, Sander Kööbi, Merilla Laitinen, Aino Kirjonen, Roosa Ruotsalainen, Mikko Kuitula, Henri Muroke, Lam Le KUVITUS: Leo Veijalainen & Arttu Norrlin TAITTO: Jan-Erik Engren KANSIKUVA:Vuokko Schoultz (Kuvamateriaali: Henrik Laaksonen & Helsingin kaupunginmuseo) KESKIAUKEAMAKUVA: Vuokko Schoultz Painettu Picaset Oy:ssä 11/2017, painomäärä 100 kpl JULKAISIJA: Kronos ry YHTEYSTIEDOT: kronikkahelsinki@gmail.com, facebook.com/kronikkalehti, issuu.com/kronikka 3 Tämä julkaisu on saanut HYY:n painotukea

Pääkirjoitus

Timiriasew Ivan. Helsingin kaupunginmuseo.

Kullankeltaiset lehdet putoilevat hiljalleen kaupungin kaduille, ja yliopistolla näkyy uutta väkeä.

uin etelään liitänyt ja ympäriinsä paskonut valkoposkihanhiparvi, on myös fuksien viattomuus karissut heidän astuessaan opiskelija-elämän pyörteisiin. Pelkkää juhlimista ei kuluva syksy kuitenkaan ole ollut. Fuksit ovat ehtineet täyttää tämänkin lehden hengentuotteillaan, kuten parhailla paloilla fuksisyksyn kuolemattomista lausahduksista. Vuoden kolmannen Kronikan teema on Kaupunki. Pääroolissa tässä numerossa ovat paitsi kaupungit myös erilaiset kaupunkeihin liittyvät ilmiöt. Lehdessä on erityisesti esillä rakas yliopistokaupunkimme Helsinki (tunnetaan myös neljäntenä Roomana, heti Konstantinopolin ja Moskovan jälkeen!) Monille uusille opiskelijoille Helsinki voi olla vieras ulottuvuus täynnä yllätyksiä. Traumaattisiin Helsinki-kokemuksiin pureutuu Sander, joka avaa lukijoille helsinkiläistyvän fuksin kohtaamia kulttuurishokkeja uudessa kaupungissa. Tuomas ja Vuokko puolestaan yrittävät satirisoida helsinkiläistä arroganssia lehden luvussa Helsinkiläisyyden kymmenen teesiä. Jos menovinkit kangaskassihipsterien ja lateksirakettien valloittamassa kaupungis-

sa kiinnostavat, suosittelemme lukaisemaan artikkelin Hippi, hipsteri, Helsinki. Artikkeli on välttämätön jokaiselle, jonka sydän sykkii hitusenkaan kulttuurielämälle, kasvisruualle tai kirppislöydöille. Kaupunkeja löytyy myös Kehä III:n ulkopuolelta. Tuukka johdattaa meidät Porvooseen, kun taas Henkka kirjoittaa harjoittelukokemuksestaan Beirutissa. Laitoshaastatteluun valikoitui Euroopan historian professorimme Laura Kolbe. Haastattelu pureutuu Helsingin historiaan. Kuka olisi osannut kuvitella, että Helsingin vanhakaupunki saattaakin oikeasti olla rapakon takana Tukholmassa? Lehtemme vakiopalstoista paluun tekevät työelämähaastattelu (tällä kertaa vuorossa Elina Maaniitty) ja vegenurkka. Lisäksi käsialatehtävä palaa ilahduttamaan kronoslaisia, vaikka viimekertainen pähkinä olikin ilmeisesti liian vaikea purtavaksi. Päätoimittajat, Vuokko, Tuomas & Tuukka

Fuksin suusta Koottuja fuksien lausahduksia. Kerännyt Jäbä.

”Vittu. Mikä. Darra.” ” Muistan taas miltä stressaaminen tuntuu. Ja ainakin sen olen oppinut, että luennolle raahautuminen ja siitä selviäminen kevyessä darrassa ei ole mahdottomuus.” Carita ”Minua väsyttää paljon.” ” Koen etten oo koskaan ollu näin pihalla mistään mut kai se tästä. (jos viel keväällä oon samaa mieltä nii sit ei niin hyvä) Lintsi ”Toistaiseksi hyvin rentoa mutta deadlinet häilyy kaukaisuudessa, toivottavasti muistan tehdäkin jotain.” Juhani ”Opiskelu on tähän mennessä ollut mielenkiintoista suurimmalta osin. Yhteisöllisyys ainejärjestössä ja uusien opiskelukavereiden kanssa on ollut mahtavaa.” ”Tutustuessani opiskelijahaalareihin, totesin että kähmimistaskut ovat must.” ”Viina, tupakka ja villit naiset” Mahme

Fuksisitsit 2017. Kuva: Jutta Riepula

”Neljät perseet ja kaksi darraa per viikko.” Sandels ”Aamu alkaa A:lla, illan päättää A.” ”Kuus bissee ennen sitsejä, aina virhe.” Niko ”Benis :-DDD” ”On ihan kivaa” Teemu ”Vapaata, oma-aloitteista opiskelua, jossa saa tehä just sitä mitä haluu.” Timo ”Hyviä kursseja, mukavia ihmisiä, hyvä ilmapiiri.” Jazz ”Mahme on liian äänessä. Kommarit valtaan.” Mummu ”Kokemukseni yliopisto-opiskelusta on, että opiskelu on hyvin vapaata ja itsenäistä. Vastuu opintojen etenemisestä on siirtynyt opettajilta minulle itselleni.” ” No vitusti bilettämistä tietysti” Noora ”Vituiks meni seki” Emmi ”Ensimmäinen kuukausi yliopistolla on ollut mielenkiintoinen ja mukava sekä uuvuttava informaatiotulvasta.” Kristiina ”Yliopisto on alkoholi” Markus ”Rennompaa kuin odotin. Välillä tulee mieleen yläaste.” Nm. Jenny ”Mikä vittu on Kronos?” Joku valtsikalainen "Koska pitää olla tehtynä?" Lauri "Kouvolan kuningas" ”Siistiä olla osa akateemista yhteisöä, vaikken tiedäkään mistään vielä hevonvittua.” Iina ”Maisteri” Hopsu

”Joo teen ton vaik illalla. Jos sopii. Kriisi himassa ku mutakakku tuli vuoasta läpi” Hilkka ”Varmaa iha jees. 5/5” Roope ”Mä en tiiä pitääks mun sanoo jotain syvällistä vai jotain tyhmää paskaa. Yliopisto on molempia” Antti ”Pystytkö odottaa, haluan nukkua vielä hetken…?” ” Yliopiston aloittaminen merkitsi minulle hyvin kokonaisvaltaista elämänmuutosta, hikisestä ja öljyisestä prekariaatin edustajasta osaksi maamme arvostetuinta akateemista yhteisöä. Sen olisi kai ollut hyvä myös tarkoittaa hyvin kokonaisvaltaista elämänTAPAmuutosta...” Eliel ”Ja mitä itseeni tulee, en ole ikinä aiemmin kokenut kuuluvani mihinkään näin paljon kuin koen kuuluvani tänne.” ”Tää Olvin American Cream Ale on aika kermanen kalja, meitsi diggaa.” Jäbä ”Vittu Mahme” ”Nyt Sissi turpa kiinni” Kaikki

Ateenan aforismeja Viime keväisellä Ateenan opintomatkalla halvan viinin ja rappion aiheuttaman kollektiivisen aivovamman seurauksena kronoslaiset kokivat tärkeäksi kirjoittaa jotain matkasta Kronikkaan. Alla opintomatkailijat pohtivat reissun herättämiä tuntojaan salanimillä. 3,7 miljoonaa ihmistä, ainakin 3000 vuotta historiaa. Kaikki kerrostuneina ja limittyneinä toisiinsa, itsensä tuntee pieneksi ja mitättömäksi kaiken tuon keskellä. – Φέιδας Ηύμαλας Mitä Samuel L. Jackson sanoi Dionysoksen teatterissa nähtyään kolmannentoista erilaisen näytelmäversion Oidipuksesta? - Enough is enough! I have had it with these motherfuckin’

plays on this motherfuckin’ stage! – Φλάιδις Σνάγαρηονος Ateena, tuo kontrastien kaupunki! Sivistyksen kehto: vuosituhansien historia ja sivistys rappion partaalla modernin talouskriisin seurauksena. Bordelleja, dekadenssia, historiaa, nuoria ihailijoita, hellettä ja retsinaa! – Ιάλκα Πάκετις Vuosituhansien historia vierellään ränsistynyt nykyisyys ja paljon laittomia kerroksia. Kauneimmillaan se on korkealta katoilta ja kukkuloilta nähtynä, parhaimmillaan historia on kuitenkin nähtävissä ihanilla (melkein) turistittomilla linnakkeilla, jotka kohoavat kaiken ylle ja joissa ennen muinoin oli kätevää vältellä merirosvoja. – Σεκος Κορκεις Kreikan matka. Matka Kreikan. Ruukkuja. Paljon ruukkuja. Pylväitä. Paljon pylväitä. Retsinaa. Hyvää retsinaa. Aurinko. Lämmin aurinko. Meri. Suolainen meri. Korintti. Kaunis Korintti. –Πάνος Τύοτος

Helppoa ja kivaa Opetus- ja kulttuuriministeriö on esittänyt, että vuoteen 2020 mennessä korkeakouluihin haettaisiin toisen asteen tutkintojen todistuksilla sekä ylioppilastodistuksilla.

jatuksena on päästä eroon pitkää valmistautumista vaativista ja erityisesti saman kevään ylioppilaita pahasti kuormittavista pääsykokeista, ehkä myös vähentää valmennuskurssien etuja ja sitä kautta eriarvoistumista. Täten nuoret aikuiset saadaan nopeammin koulutettua välivuosien vähenemisen kautta ja luonnollisesti nopeammin työelämään. Tehokkuus paranee ja talous kasvaa. Helppoa ja kivaa. Jos olisin kuullut asiasta kaksi vuotta sitten, kun opiskelupaikka oli jäänyt juuri ja juuri saamatta, olisin hyppinyt riemusta. Omalla ylioppilastodistuksellanihan olisi käytännössä kävellyt sisään, ja nyt olin jäänyt ilman opiskelupaikkaa, vaikka olin lukenut (omasta mielestäni) todella paljon ja tunnollisesti pääsykokeeseen. Ylioppilaskokeet olivat olleet vain koe muiden mukana, kirjoitin papereihin mitä kirjoissa oli aiheesta sanottu ja kävelin ulos salista heti kun sai, miettien mitäköhän olisi lounaaksi. Pääsykokeessa minut haastettiin, ja en pitänyt siitä yhtään. Nyt, kahden välivuoden jälkeen, joiden aikana suoritin asepalveluksen ja olin vuoden töissä varastolla, ymmärsin pääsykokeiden tarkoituksen. Ryhdyin keväällä lukemaan ennennäkemättömällä tarmolla ja tunnollisuudella. Olin päättänyt, että en ole varastossa töissä enää syksyllä. Pääsykokeen tarkoitus ei ole olla helppoa ja kivaa, tarkoitus on mitata hakijan ajattelemisen kypsyyttä ja ennen kaikkea motivaatiota, ja näiden tekijöiden perusteella karsia hakijoista ne jotka soveltuvat nimenomaan sille alalle jolle he hakevat. Kuu-

kausi yliopistossa ja olen löytänyt enemmän samanhenkisiä kavereita kuin lukiossa, armeijassa ja varastohommissa yhteensä. Jos tämän vuoden fuksit olisi valittu vain lukioaikaisten suoritusten perusteella, olisiko tilanne sama? Vai olisinko nyt porukassa, joka on suoraan lukiosta opiskelemaan päässeenä yhä hieman epävarma alastaan, koska ei ole saanut mitään kosketusta alan opiskeluun esim. pääsykokeen kautta? Pääsykokeen tarkoitus ei ole olla helppoa ja kivaa, tarkoitus on mitata hakijan ajattelemisen kypsyyttä ja ennen kaikkea motivaatiota, ja näiden tekijöiden perusteella karsia hakijoista ne jotka soveltuvat nimenomaan sille alalle jolle he hakevat.

Pääsykokeiden poistamisen on loppujen lopuksi tarkoitus nopeuttaa korkeakouluttautumista. Tulos voi kuitenkin olla päinvastainen, kun hyvin ylioppilaskokeissa pärjänneet pääsevät opiskelemaan alaa jota eivät välttämättä edes halua opiskella. Seuraa hitaampaa valmistumista, kun opiskelut

venyvät motivaation puutteen ja alan vaihdosten takia. Ja entä jos lukiossa ei jaksanut seurata opetusta ja yo-koe meni hieman penkin alle? Sen sijaan että todistaisit pääsykokeessa (mahd. vuosia yo-kokeen jälkeen) olevasi tarpeeksi kypsä opiskelemaan korkeakoulussa, lähdetkin uusimaan koko ylioppilastutkintoa, mahdollisesti useita kokeita. Voi minkä opiskelijan maailma heissä menettääkään. Ja mitä tulee valmennuskursseihin, useat valmennuskursseja tarjoavat firmat järjestävät myös maksullisia abikursseja. Eli sen sijaan, että ne järjestettäisiin yo-kokeiden jälkeen, ne järjestettäisiin nyt niitä ennen. Eivät ne mihinkään katoaisi. Tänä keväänä pääsykokeen alue tuli yo-kokeiden jälkeen, toisin kuin aiempina vuosina. Se asetti tuoreet ylioppilaat samalle

viivalle muiden kanssa, ehkä jopa antoi pienen etulyöntiaseman, kun yo-kokeissa tarvitut tiedot olivat vielä tuoreena päässä. Kyllä, lukeminen on raskasta, mutta lukeminen yo-kokeisiin ja pääsykokeisiin ovat aivan eri kaliiberia. Yo-kokeet voivat parhaassa tapauksessa olla nimenomaan sitä helppoa ja kivaa. Korkeakouluun pääseminen ei sitä ole, eikä saakaan olla. Korkeakouluun pääsemisen kuuluu olla saavutus, se ansaitaan kovalla työnteolla ja omistautumisella. Näin koulutuksen taso ja valmistuneiden, työelämään valmiiden ihmisten tietotaito on mahdollisimman korkealla tasolla. Juuso Jääskeläinen

Helsinkiläisyyden kymmenen teesiä Teksti: Tuomas Harju & Vuokko Schoultz 1. Aito helsinkiläinen pitää itseään muita parempana – onhan hänellä sentään ollut kunnia syntyä Helsingissä. Holhoava ylimielisyys on ainoa oikea tapa suhtautua pohjoisen barbaarikylien asukkeihin. 2. Etkö ole paljasjalkainen stadilainen? Ei hätää, sillä voit narisevalla äänellä ja massaan sulautuvalla pukeutumisella peittää sen kiusallisen tosiseikan, että oletkin oikeasti Keravalta. 3. Helsinkiläisen “persoonallinen” pukeutuminen on oikeasti pelkkää ysärihenkistä lainaa Frendeistä ja Adidaksen syysmallistosta. Arvonsa tunteva helsinkiläismies jättää partakarvansa huolellisesti huolittelematta ja pukeutuu äitinsä vanhaan marimekkoon. Naispuolinen stadilainen ei ole mitään ilman saman brändin kangaskassia. 4. Polkupyörä! Stadilainen tsygäilee fiksipyörällään yleensä vanhassa teollisuushallissa olevaan avotoimistoonsa, jossa hän innovoi seuraavaa hittiäppiä. Oman arvonsa tunteva fillaristi ei käytä kypärää, peittäähän se fledan ja näyttääkin hölmöltä. Oma lukunsa ovat keski-ikäiset työmatkapyöräilijät trikoissaan, jotka ensimmäisten räntäkuurojen myötä vetäytyvät Audiensa suojiin.

5. Kaikenlainen vegeily on kätevä keino erottua Prismassa vaeltavista tuulipukujunteista. Todellinen stadilainen juo cappuccinonsa mantelimaidolla ja kehtaa väittää sitä lehmän eritettä paremmaksi. Vähemmän tiedostavalle kaverilleen hän myös muistaa kertoa vegaaniudestaan, kysyttiin sitä tai ei. 6. Joskus helsinkiläisen on ihan pakko matkustaa kehä kolmosen ulkopuolisiin erämaihin. Sushin vaihtuessa susiin helsinkiläinen voi joko marttyyrinomaisesti paastota tai tuoda omat vihikset mukanaan. Maaseudun tyhjentyessä tätäkään ei toivottavasti tarvitse kauaa tehdä. 7. Jokainen oman arvonsa tunteva helsinkiläinen matkustaa aina yhtä ihanaan Berliiniin vähintään kahdesti vuodessa. Syrjäisen Helsingin ilmapiiri ahdistavalta ja tunkkaiselta verrattuna Berliiniin, jonka kimppakämppien luteetkin ovat ihanan tiedostavia. Kato kun Suomi on nii byrokraattinen ja kallis ja kaikkee. 8. Helsingin minäkeskeisessä ilmapiirissä stadilainen kokee velvollisuudekseen toteuttaa itseään. Itsensä brändääminen on helsinkiläiselle kaikki kaikessa. Sartrelaisessa hengessä kuka tahansa voi tehdä itsestään mitä tahansa. Epäonnistumisistaan kunnon helsinkiläinen vaikenee, jottei menettäisi seuraajiaan lukuisilla somekanavillaan. 9. Valittaminen. Kun helsinkiläinen tapaa pienpanimo-oluen äärellä ystäviään, keskustelu kääntyy väistämättä valitukseen Helsingin byrokraattisuudesta ja siitä, kuinka vaikeaa stadilaisen on toteuttaa itseään kaupungin ahtaassa ilmapiirissä. Suosikkihupia on valittaminen somessa, jossa kollektiivisesti lynkataan eri mieltä olevat. 10. Tunteakseen moraalista ylemmyyttä, stadilainen kertoo muille kierrätävänsä eettisistä syistä. Tämä ei luonnollisesti pidä paikkaansa. Helsinkiläinen ei vain viitsi maksaa täyttä hintaa mistään.

Kuva: Jaana Maijala, Helsingin kaupunginmuseo

Suurkaupungin varjo

Saavuin Helsinkiin yksin, tuntematta kaupunkia, sen asukkaita tai heidän kulttuuriaan.

Teksti: Sander Kööbi, Kuva: Arttu Norrlin

oputon, armoton betoniviidakko oli minulle yhtä mystinen ja hämmentävä kuin omat tulevaisuudensuunnitelmani. En tiennyt, minkälaista historian opiskelu tulisi olemaan, puhumattakaan elämästäni sen jälkeen. Tukiverkostoni romahti kertaheitolla. Reilu kuukausi myöhemmin mikään ei ole muuttunut. En ole läheskään tottunut elämääni uudessa kotikaupungissani. Herään edelleen silloin-tällöin keskellä yötä, enkä tiedä olenko turvallisessa lapsuudenkodissani Tampereella, vai vuokrayksiössäni Helsingissä. Olen jatkuvasti tietoinen siitä, miten pikkukaupungin viattomuus valuu tietoisuudestani, kuin Tammerkosken loputon ja mahtipontinen vesivyöry. Minäkuvani särkyy ja katoaa kun absorboin kaupungin valossa sen kylmää, hengetöntä meteliä. En myöskään pidä suurkaupungista ympäristönä. Helsingin nähtävyydet, kuten

Suomenlinna ja Linnanmäki eivät ole oikeita nähtävyyksiä, sillä ne eivät ole hienoja. Esimerkiksi Tammerkoski ja Näsinneula ovat hienoja, ja ne ovat siksi oikeita nähtävyyksiä. Luulisi, että Helsingin kokoisella kaupungilla olisi varaa rakentaa kunnollisia nähtävyyksiä, mutta ei selvästikään ole. Tästä voidaan vain päätellä, että pienet kaupungit ovat parempia kuin suuret. Kaupungin armottomassa tahdissa ja jatkuvassa vilinässä ei ole tilaa yksilöllisyydelle. On vain yhtenäistä harmaata massaa, eikä pienelle ihmiselle jää muuta vaihtoehtoa kuin liittyä sen osaksi. Kun kaupungistuminen kiihtyy, lähestymme yhä nopeampaan tahtiin myös kaiken yksilöllisyyden häviämistä ihmiskunnasta. Helsingissä tai sitä suuremmissa kaupungeissa ei kukaan tai mikään ole koskaan ilmaissut minkäänlaisia yksilöllisiä piirteitä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että Tam-

peretta suuremmat kaupungit eivät ole sopivia elinympäristöjä ihmiselle. Kuinka voisivatkaan olla? Kaupungin ideahan on se, että hyvin pienelle maakaistaleelle laitetaan asumaan satojatuhansia, jopa miljoonia ihmisiä – eli lukemattomia kertoja enemmän, kuin kyseinen maakaistale voisi teoriassa asuttaa. Jostain syystä olemassaolomme tässä ihmismielten ja identiteettien sulatusuunissa kuitenkin jatkuu, päivästä päivään toivottomampana,

kylmempänä, mitättömämpänä. Elämänhaluni ja tahdonvoimani, itseasiassa koko olemassaoloni valuessa metron liukuportaiden pohjattomaan kuiluun, muistan kuitenkin, että jonakin päivänä pääsen pois tästä maanpäällisestä helvetistä. Vielä jonakin päivänä muutan pois, johonkin pieneen sympaattiseen maalaiskylään, kuten Vaasaan, Turkuun tai Kuopioon, ostan lehmän, ja elän loppuelämäni sen lihalla ja maidolla.

Hippi, hipsteri, Helsinki Oletko vasta muuttanut Helsinkiin? Kiinnostaako kulttuuri, mutta olet köyhä opiskelija?

aipaatko elämääsi (lisää) inspiraatiota ituhippeilyyn tai punavihreää pöhinää? Haluatko tietää Helsingin secondhand-shoppailupaikoista? Onko liha murha? Jos nyökyttelit hyväksyvästi päätäsi edes kerran, on sinua varten koottu vinkkilista – jotta olisit vähemmän kujalla. Helsingissä on loistavat mahdollisuudet ostaa tarvitsemansa asiat edullisesti ja ympäristöystävällisesti eli kierrätettynä. Perushyviä itsepalvelukirppiksiä täälläpäin ovat ainakin Kampin kirpputori (Runeberginkatu 8), Zirppari (Kolmas linja 28), Kaivarin kanuuna (Vuorimiehenkatu 27) ja Vallilan Stoori (Sturenkatu 36). Punavuoren patinasta (Sepänkatu 11) löydät muun lisäksi ihania vanhoja esineitä kodin sisustukseen. Fargo (Fleminginkatu 20) tarjoaa sympaattista vintagetavaraa ja vieressä sijaitseva Divari Kaleva on myös visiitin arvoinen. Jos UFFit eivät sovi budjettiisi (ne kun tunnetusti ovat hintavia), odota euron päiviä. Parhaat mahdollisuudet löytöihin on heti 7e päivinä, mutta vielä 3-4e päivinäkin voi tehdä löytöjä. Parhaat UFFit allekirjoittaneen mielestä sijaitsevat osoitteissa Fredrikinkatu 36, Hämeentie 4 ja Mannerheimintie 104. Fidan myymälät ovat UFFin tapaisia, mutta myyvät enemmän myös kodin tavaraa ja huonekaluja. Fidoja on ympäri Helsinkiä, joista ehdottomat lempparini ovat Roban ja Sörnäisten myymälät. Uusin toimija kierrätysvaatebisneksen saralla on Recci, jolla on myymälät sekä yliopistomme lähellä, että Kalliossa – ja molemmat liikkeet ovat vierailtavan arvoisia! Edullisia huonekaluja, astioita tai vaatteita etsiville voin suositella myös pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksia – erityisesti Kyläsaaressa sijaitsevaa. Perinteisiä, viikonloppuisin tapahtuvia kirpputoreja on esimerkiksi Helsingin jäähallin (Nordenskiöldinkatu 11-13) kirpputori ja Konepajan Brunon (Aleksis Kiven katu 17A) vastaava. Brunossa järjestetään myös keikkoja, bileitä, messuja ja muita kiinnostavia tapahtumia. Konepajan Brunon tyylisiä kulttuurikeskuksia ovat myös Korjaamo Töölössä ja

Teurastamo Sörnäisten kupeessa. Todellinen arvonsa tunteva kulttuurinharrastaja ja/tai perushipsteri katsoo elokuvansa pikkuteattereissa, joissa liputkin ovat joskus edullisempia kuin Finnkinon monopolissa. Pienemmät teatterit esittävät hollywoodseikkailujen ohessa myös vanhoja klassikoita ja vähemmän tunnettuja teoksia. Suositeltavia paikkoja ovat ainakin Kalliossa sijaitseva Riviera (bisseä elokuvan aikana, jee!) ja keskustan alueella Orion sekä Engel. Myös aiemmin mainitussa Korjaamossa on oma leffateatterinsa. Kulttuuria voi toki harrastaa myös ilmaiseksi. Museoista kaupunginmuseo on ilmainen ja monella museolla on ilmaispäivät kerran kuussa tai useammin. Esimerkiksi Kiasmaan pääsee maksutta joka kuun 1. perjantai ja Kansallismuseoon joka perjantai klo 16-18! Taidegalleriat ovat pääsääntöisesti ilmaisia vierailukohteita. Jos galleriat kiinnostavat, kannattaa seurata FBssä Galleriakeskiviikko-yhteisöä. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä: vegeruoka - hippien ja hipsterien lemppari! Tätä metsästäessä kannattaa kulkea Kallioon, josta löytyy useampikin hyvä kasvisruokarafla. Soi Soi (Vaasankatu 9) on Silvopleen (Toinen Linja 7) ohella suosituimpia alueen vegeravintoloita. Hieman kalliimpia, mutta erittäin suositeltavia ovat myös Sandro (joita on nykyisin Helsingissä kolme) sekä keskustassa Annankadulla sijaitseva OmNam (täysin vegaani!). Juomapuolta täydentämään saatan suositella vain Kallion eri pubeja. Sieltä löytyvät sekä halvimmat tuopit että laadukkaat erikoisoluet ja varmasti vakkarimesta jokaiselle! Kirjoittaja on puunhalaaja ja tyhjätasku Alppilasta. Kuvan taiteili Leo Veijalainen.

Uusi ja vanha rautatieasema. Helsingin kaupunginmuseo.

Kadonnutta rautatieasemaa etsimässä Helsingin päärautatieasema on meille jokaiselle tuttu maamerkki. Kymmenet tuhannet ihmiset pyyhältävät kivimiesten silmien alta päivittäin kuka minnekin matkalla. Teksti: Roosa Ruotsalainen

utta oletko koskaan pysähtynyt miettimään mitä tämän ikonisen aseman paikalla on ollut aiemmin? Kuinka rautatie on muokannut Helsingin kaupunkikuvaa? Kuinka keskusta siirtyi Senaatintorin ympäriltä rautatieaseman seudulle? Ensimmäinen rautatie avattiin Suomeen Helsingin ja Hämeenlinnan välille 1862. Rautatielinjauksen taustalla oli huoli Helsingin huoltoyhteyksistä – niemelle rakennetun kaupungin lähiseudulla ei ollut kulkukelpoisia jokia, ja maantiekuljetukset tulivat pidemmän päälle kalliiksi. Kaupunki oli käytännössä rannikon laivakuljetusten varassa. Vantaanjoen kanavoiminen ja kulkukelpoiseksi saattaminen houkuttelivat, ja sen mahdollisuutta pyrittiin selvittämään useaan otteeseen 1830-40 -luvuilla, mutta kerta toisensa jälkeen se todettiin mahdottomaksi. Vaihtoehtoina liikenneyhteyksien parantamiselle suunniteltiin Porkkalan niemen ja Hankoniemen lävitse kanavia,

jotka helpottaisivat yhteyksiä Turun suuntaan. Uusi moderni kulkuneuvo rautatie tuli kuitenkin ratkaisuksi hankalalle liikennekysymykselle. Samalla saatiin alkuun toinen liikennepoliittinen projekti: sisävesien yhdistäminen rannikkoon. Rautateistä ei ollut Suomessa aikaisempaa kokemusta, ja kulkuneuvo herätti tunteita suuntaan ja toiseen, sekä sanomalehdistössä että senaatissa. Rautatien rakentaminen aiheutti pysyviä muutoksia myös Helsingin kaupunkikuvassa. Aikaisemmin Helsingin keskusta oli katsonut merelle; sekä hallinnon että kirkon tärkeät rakennukset sijoittuivat Senaatintorin ja kauppatorin ympäristöön. Rautatietä ja asemaa ei kuitenkaan voitu rakentaa aivan olemassa olevan keskustan keskelle, vaan se tuli sijoittaa ruutukaavan ulkopuolelle. Pian aseman paikaksi vahvistettiin Kluuvinlahti, joka oli vielä 1850-luvulla käytännössä suota. Tuolloin alueelle muodostuneiden lätäköiden

jäillä pystyi talvella vielä luistelemaan. Lahtea oli yritetty täyttää jo 1830-luvulta lähtien, mutta käytännössä se täytettiin kunnolla vasta aseman rakentamisen myötä. Ratalinjausvaihtoehtoja oli Helsingissä useampi. Erityisesti Töölönlahti hankaloitti radan rakennusta. Ehdotettiin lahden kiertämistä sen länsipuolelta, jolloin radan tieltä olisi jouduttu lunastamaan paljon maata ja purkamaan olemassa olevaa rakennuskantaa. Aivan ensimmäisessä suunnitelmassa asema

oli sijoitettu Hietalahden torin pohjoislaitaan. Toinen vaihtoehto radalle oli käytännössä Töölönlahden pengertäminen, jonka ajateltiin lisäävän kustannuksia. Loppujen lopuksi maiden pakkolunastuksista ja rakennusten purusta olisi koitunut vielä enemmän kuluja, ja kiskojen kaarteet olisivat hidastaneet ja vahingoittaneet junakalustoa, joten kiskot päätettiin vetää Töölönlahden ylitse ja asema sijoittaa Kluuvin joutomaalle. Kuten usein myöhemmin rautateiden

Helsingin keskusta 1838. Helsingin karttapalvelu.

Helsingin keskusta 1878. Helsingin karttapalvelu.

rakennuksen yhteydessä, keskusta siirtyi vähitellen aseman seudulle. Rautatieasema on lähdön ja saapumisen paikka, jonka läpi kulkevat suuret ihmismassat. Näin ollen sen seudulle on edullista keskittää kaupallista toimintaa. Helsingissäkin keskusta alkaa hiljalleen valua entisen Kluuvinlahden suuntaan. Helsingin ensimmäinen asema valmistui 1861. Aseman suunnitteli arkkitehti Carl Albert Edelfelt, taiteilija Albert Edelfeltin isä. Edelfelt suunnitteli Helsinki-Hämeenlinna -radan kaikki asemarakennukset. Helsingin asemasta tehtiin edustusasema, jonka piti olla sopiva vaikka keisarin vierailulle. Asemarakennuksessa järjestettiinkin sittemmin valtiopäiväavajaisten tanssiaiset 1863, sillä Helsingissä ei ollut muuta tarpeeksi isoa juhlatilaa. Laiturialue peitettiin tanssiaisten ajaksi lankuilla ja katto koristeltiin kukkaköynnöksin. Edustuskelvoton mutainen ja soinen rautatientori peitettiin kuusenhavuilla. Rautatientori oli ennen 1875 kivipäällystystä jopa hengenvaarallinen, kerrotaan nimittäin kokonaisen ajohev-

osen kerran sinne uponneen. Uutta asemaa alettiin suunnitella jo 1800-luvun lopussa. Rautatiet kattoivat jo koko eteläisen Suomen ja Helsinkikin oli kasvanut siinä määrin että vanha asemarakennus alkoi käydä ahtaaksi. Järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, jonka Eliel Saarisen suunnitelma voitti. Alkuperäistä suunnitelmaa ei kuitenkaan rakennettu sellaisenaan, sillä se sai kritiikkiä liiallisesta kansallisromanttisuudestaan. Suunnitelmaa muokattiin ja rakennustyöt päästiin aloittamaan. Uusi rautatieasema oli Suomen ensimmäinen pääteasemaksi rakennettu asema; usein asemat rakennettiin raiteiden suuntaisesti. Rautatien tulo Suomeen muokkasi Helsinkiä uuteen uskoon ja toi sen lähemmäksi meidän tuntemaamme Helsinkiä. Rautatieasema laajensi Helsingin asemakaavaa ja auttoi sitä levittäytymään laajemmalle alalle. Hiljalleen uusi rautatiekeskeinen keskusta jätti vanhan hallinnollisen keskustan varjoonsa.

Runebergin jäljillä Porvoossa Pari vuotta sitten esitin J.L. Runebergia Fuksiseikkailussa, mistä lähtien kyseinen henkilö on tuntunut läheiseltä minulle.

lin toki kunnioittanut kansallisrunoilijaamme jo ennen tuota hetkeä, mutta esiintymiseni jälkeen olen ihaillut häntä enemmän paitsi historiallisena hahmona myös kaltaiseni aloittelevan runoilijan esikuvana. Ei siis ihme, että tartuin tilaisuuteen, kun minulle ehdotettiin retkeä Runebergin koti-

kaupunkiin Porvooseen – pääsisinhän idolini jäljille! Retkeni Porvooseen alkoi Runebergin vanhasta koti- ja työskentelykaupungista Helsingistä, jossa astuin höyrylaiva J.L. Runebergin kyytiin Kauppatorilta. Matka aidon höyrylaivan kyydissä oli pitkä mutta ikimuistoinen. Mat-

kan aikana näin laajasti Uudenmaan saaristoa, eikä alus, joka oli sisustettu nimeen sopivasti ja jonka ravintolapalvelut olivat juomia myöten erinomaiset, ollut huonoin mahdollinen kulkupeli, vaikka kukkarolle kävikin. Saavuttuani Porvooseen suuntasin ensin tietenkin Runebergin entiseen kotiin, nykyiseen museoon. Jo pelkkä Fredrika Runebergin puutarha oli fantastinen näky kauniina iltapäivänä, mutta itse koti vasta olikin elämys – kuin olisin astunut Runebergien kotiin heidän vielä eläessään! Tämä siitä huolimatta, että museo-opastusten seuraaminen on haastavaa historianopiskelijalle, kun jatkuvasti tekee mieli tarkentaa joitain puolitotuuksia, joita museo-oppailta saattaa lipsahtaa. Pikaisen kiinalaisen jälkeen kuljeskelin vanhan Porvoon keskiaikaisilla kujilla, joilla Runebergkin vaelteli varmasti aikanaan paljon. Katselin ikiaikaisia taloja, ihastelin vanhalta sillalta Porvoonjoen rantaa ja pistäydyin tietysti upeassa vanhassa tuomiokirkossa, jossa Runeberg kävi takuulla monet kerrat eläessään. Kirkon lähistöllä tapasin erään toisen tunnetun porvoolaisen, Albert Edelfeltin, jonka Runeberg luultavasti näki vain tervehtivänä pikkupoikana sairasvuoteensa peilistä. Kirkolta oli luontevaa siirtyä Runebergien haudan äärelle Porvoojoen toiselle

puolelle. Vaikuttavaa monumenttia ei ollut vaikea löytää, olihan se jo valmiiksi kukkulalla olevan vanhan hautausmaan korkeimmalla kohdalla. Löysin samalla reissulla myös Eugen Schaumanin hautamuistomerkin, joka ei kuitenkaan mielestäni ollut yhtä hieno kuin kansallisrunoilijamme viimeinen leposija. Yksikään Runeberg-reissu ei olisi täydellinen ilman Runebergintorttujen syömistä, joka onnistui loistavasti pienen kahvilan ulkopöydässä kapean kujan varrella ihanassa auringonpaisteessa. Käyskentelin lopuksi muutamassa Porvoon keskustan puistossa ja kohtasin viimein myös kansallisrunoilijamme patsaan, joka tosin oli pienempi kuin Helsingissä oleva täysin samannäköinen patsas. Helsinkiin palasin kuitenkin nykyaikaisesti tavallisella reittibussilla. Kaiken kaikkiaan reissu, jolle kannatti ehdottomasti lähteä. En tiedä, innoittiko retki minua tätä enempää kirjallisella saralla, mutta ainakin pääsin tutustumaan Porvooseen kunnolla. Kaupunkimatkailu on parasta, suunnatkaa siis tekin teille vieraisiin kaupunkeihin, kierrelkää ympäriinsä rauhassa ja katsokaa, niin löydätte varmasti kaikenlaista mieleenpainuvaa! Tuukka Eronen

Kaupunkien nousu ja uho Suomessa eletään uutta kaupungistumisen aaltoa. Voimiensa tunnossa kaupungit hamuavat lisää valtaa päätöksenteossa.

vatko kaupungit ylimielisiä haihattelijoita vai periferioita elättäviä hyödyllisiä idiootteja? Keskustelu ei jätä

ketään kylmäksi. Ainakin julkisuudessa kaupunki ja valtio ovat ajautuneet napit vastakkain. Historioitsijan

näkökulmasta tässä ei ole mitään uutta. Historia on täynnä esimerkkejä kaupunkien ylivoimasta (ainakin urbaanit värilasit päässä). Kreikkalaiset polikset kylvivät länsimaisen yhteiskunnan siemenen. Rooman kaupunkivaltio valloitti koko Välimeren. Pohjois-Italian renessanssikaupunkien sivistys johdatti läntisen Euroopan kansat pimeästä keskiajasta valistukseen. 1800-luvulla Euroopan imperiumeja johdettiin niiden loisteliaista pääkaupungeista, mutta aikakauden suuri aate, nationalismi, oli jo alkanut sysätä kaupunkeja valtaistuimeltaan. 1900-luku kuului omien rajojensa sisällä suvereeneille kansallisvaltioille. Nyt olemme tilanteessa, jossa demokraattiset kansallisvaltiot ovat vaikeuksissa niiden väestönsä yhä selvemmän kahtiajaon takia. Tässä eriarvoistumiskehityksessä asuinpaikka on usein ratkaiseva. Ayn Randin valokuvaa hellästi lompakossaan kantavan kauppisopiskelijan maailmassa on hyvin vähän yhteistä samanikäisen viitasaarelaisen virittelijän kanssa. Passin kannet ovat samat, eipä juuri muuta. Nuoret kaupunkilaiset ovat edeltäneitä sukupolvia kansainvälisempiä. Helsinkiläinen kosmopoliitti tuntee vahvempaa yhteenkuuluvuutta nuoren tukholmalaisen, berliiniläisen tai jopa moskovalaisen kanssa kuin maaseudulla asuvan heimoveljensä tai -sisarensa kanssa. Näiden miljoonien suomalaisten olemassaolo muistetaan korkeintaan silloin, kun valitetaan järjettömiin maataloustukiin tuhlatuista miljardeista. Valtion alueellinen tasausjärjestelmä on riistänyt kaupunkeja kyllin pitkään. Piik-

ki on ollut auki vuosikymmeniä, mutta nyt suurimmat kaupungit osoittavat kyllästymisen merkkejä. Helsingin uusi pormestari Jan Vapaavuori on ehdottanut Suomen 21 suurimman kaupungin perustavan yhteistyöverkoston etujensa valvomiseksi. Tämän kuullessaan kaupunkihistorioitsija saattaisi tapansa mukaan hihkaista, ettei tässä ole mitään uutta (saaden vastineeksi silmien pyörittelyä ja ”Ei kai taas” -huokauksia). Suomen kaupunkiliitto toimi kaupunkien äänitorvena lähes koko 1900-luvun. Tästä huolimatta se on nykyään lähes täysin unohdettu, vaikka se sulautettiin Kuntaliittoon vasta 25 vuotta sitten. Vapaavuori (tai joku hänen avustajistaan) epäilemättä tuntee poliittisen historian: kaupunkien edun puolestapuhujalle olisi ehdottomasti nykyisessä maakuntauudistusmyllerryksessä käyttöä. Olisiko tässä alku jonkin suuremman? Kansallisvaltio on oikeastaan vain anomalia, poikkeuksellinen välivaihe kaupunkien hallitsemassa pitkässä historiallisessa jatkumossa. Tämä on kaupunkien maailma, sinä vain elät siinä. Tästä kaikesta huolimatta kansallisvaltio on se järjestelmä, johon viime sukupolvet ovat kasvaneet. Nyt ne ovat kuitenkin suurten kysymysten äärellä. Menettävätkö liitoksissaan natisevat kansallisvaltiot asemiaan kaupungeille? Varmaa on vain se, että valtio ei aio luopua vallastaan helpolla. Tuomas Harju

Mistä on kaupunkilaisuus tehty? 21

Kaupungit aina varhaisten korkeakulttuurien asutuskeskittymistä nykypäivän metropoleihin ovat olleet niin vallankäytön, kulttuurin kuin valtakuntien keskipisteitä. Teksti: Aino Kirjonen

e ovat joutuneet piiritetyiksi, palaneet, nousseet tuhkasta, kukoistaneet ja painuneet unholaan jälkipolvien uudelleen löydettäviksi. Kaupunkien asukkaat kantavat näin mukanaan kotiensa tarinoita ja luovat uusia kertomuksia. Mutta mitä kaupunkilaisuus on, millaisen jäljen kaupunki jättää kauttaan kulkijoihin? Kaupunki on ennen kaikkea kokoelma yhteisöjä. Ihmispaljouden kasvottomuus antaa vapauden valita omat kasvonsa ja löytää muita samannäköisiä, vaikka samalla se saattaa myös eristää ja jättää yksin, kun ympärillä oleva yhteisö koostuu ventovieraista ja kaikkien käsissä oleva teknologia mahdollistaa puhumattomuuden vierustoverin kanssa. Kaupunkilaisuuteen kuuluu uusien vaikutteiden, ideoiden ja ihanteiden hypetys, kaupunki muuttuu nopeasti, kasvaa eri suuntiin ja vaihtaa painopistettään. Sieltä löytyvät yhteiskunnan kerrokset, osin limittyneenä ja osin omiin poteroihinsa kaivautuneina. Asuminen lähekkäin ei pakota ymmärtämään toisten todellisuutta, mutta se ainakin tuo esiin sen olemassaolon, kun erilaisista taustoista tulevat jakavat samat koulut, työpaikat ja julkiset tilat. Kaupunkilaisuus on näkökulman laajuutta, notkeaa sopeutumista, erilaisuuden tiedostamista. Se on yhteistoimintaa, yksinäisyyttä ja yksilöllisyyttä. Kaupungissa asuva solahtaa helposti myös muihin metropoleihin, sillä kaupungit kaikkialla jakavat samoja piirteitä. Siellä, minne ihmiset ovat tiheästi asettautuneet, on tiivistynyt myös valtaa, resursseja ja ideologian ilmentymiä. Vaikka kulttuurinen ja maantieteellinen tila on eri, kaupunkilainen näkee kotoisat piirteet myös muualla, kun hän asioi rautatieasemalla,

ihailee kansakunnan identiteettiä rakentavia monumentteja ja tunnistaa hallinnon ja talouden instituutiot ympärillään. Kaupunkilainen tunnistaa yhteiset pelisäännöt, tietää julkisen liikenteen toimintaperiaatteet ja tuttuuden rohkaisemana uskaltaa myös ottaa vastaan erot ja erilaisuuden. Kaupunkilaisuus on näkökulman laajuutta, notkeaa sopeutumista, erilaisuuden tiedostamista. Se on yhteistoimintaa, yksinäisyyttä ja yksilöllisyyttä. Kaupunkilainen on siis aina osa laajempaa verkostoa, sillä kaupunki on aina olemassa suhteessa sekä muihin kaupunkeihin että maaseutuun. Kaupunki-identiteetti rakentuu vertailun ja eronteon kautta, kun määritellään miksi me olemme erilaisia kuin kehätien tuolla puolella asuvat, mitkä ovat ne rajat, joiden sisällä vielä voi olla yksi meistä, millaisia me olemme suhteessa siihen, millaisiksi toisessa kaupungissa asuvat itsensä mieltävät. Ehkä kaikkein keskeisimmin kaupunkilaisuus on kuitenkin kohtaamisia, vapaaehtoisia tai vastentahtoisia. Kaupungissa ei pääse muista eroon, vaan toiseus on pakko kohdata tavalla tai toisella. Kun erilaiset taustat yhdistyvät samassa asuinpaikassa, rakentuu myös kyky ymmärtää eroja ja niiden vivahteita sekä luoda samankaltaisuutta yhteiseksi koetulta pohjalta. Tiivis yhteisasuminen herättää väistämättä konflikteja, mutta pakottaa myös ratkaisemaan ne tavalla tai toisella.

Kenelle kaupunki kuuluu?

Euroopan historian professori Laura Kolbe on kaupunkihistorioitsija ja toiminut Helsingin kaupunginvaltuutettuna vuodesta 2004. Kukapa olisi parempi henkilö Kronikan kaupunkiteemanumeron haastatteluun?

Kuva: Pekka Lähteenmäki

Miksi kaupungit ovat pinnalla juuri nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa? ”Historiassa kaupungistumisen aaltoja on nähty aiemminkin, varsinkin 1960-luvun maaltamuuton aikaan. 1990-luvulla puolestaan elettiin myös Euroopan integraatiosta johtunutta kaupunkibuumia. Kaupungistumisen nähtiin olevan universaali asia, ensin Euroopassa, sitten globaalisti.” Kolbe kertoo, että nyt kun yli puolet maailman väestöstä asuu kaupungeissa, kaupunkisuunnittelussa keskiöön on noussut kaupunkilaisten hyvän elämän varmistaminen. Tämä aalto on Kolben mukaan viimeisen viiden vuoden aikana saavuttanut Suomen ollen samalla osa 1990-luvun jatkumoa. Onko keskustelu muuttunut aikojen saatossa? ”Juuri nyt kaupungit ovat pinnalla myös valmisteilla olevan maakuntauudistuksen takia.” Kolbe jatkaa. “1890-luvun jälkeen kaupungeista käytävään keskusteluun ei ole juuri tullut uutta sisältöä. Viime vuosisadan alussa kaupungistumisen ajateltiin olevan ongelma, joka pitäisi ratkaista. Tämä ajattelutapa on jäänyt Suomessa elämään.” Viime vuosisadan alussa kaupungistumisen ajateltiin olevan ongelma, joka pitää ratkaista. Tämä ajattelutapa on jäänyt Suomessa elämään. Miksi ihmiset sitten haluavat asua kaupungeissa? “Kaupungeissa on kiistattomat vetovoimatekijänsä.” Kolbe toteaa. “Keskiajallakin sanottiin ilman kaupungeissa olevan vapaampaa. Niissä on asunut paljon erilaisia ihmisiä lähellä toisiaan, mikä on johtanut tolerantin kulttuurin syntyyn.”

”Maaseudulla taas on ollut konservatiivisempaa. Maaseudun romantisointi on peräisin saksalaisesta heimat-kulttuurista, joka on sittemmin levinnyt muualle Pohjois-Eurooppaan. Kaupungit ovat täälläpäin jopa vihattuja: poikkeuksen tekee Alankomaat, jossa kaupungit ilmentävät kansallista identiteettiä.” Palataan Helsinkiin. Onko Helsingissä piilotettuja historiallisia kerrostumia? Kolbe mainitsee kolme piilotettua kerrostumaa. Vanhimpia ovat Ruotsin vallan aikaiset kerrostumat, joita ei kuitenkaan ole enää juuri näkyvissä. Helsingin vanhakaupunki löytyykin Kolben mukaan Tukholmasta! Viaporissa Ruotsin vallan aika on toki esillä, mutta se ei aikanaan kuulunut kaupunkiin. Toinen kerrostuma, keisarin Helsinki, taas kiteytyy empirekeskustassa. Venäläisyyttä Helsingissä sen sijaan ei juuri ole näkyvissä. Kolmas kerrostuma ovat Helsingin vanhimmat kulttuuriset ja sosiaaliset instituutiot. Nämä ovat lähes kaikki ruotsinkielisiä, mikä kertoo omaa tarinaansa Helsingin menneisyydestä. Helsingin muutos ruotsinkielisestä suomenkieliseksi, jota Kolbe kuvailee ”rauhanomaiseksi kielikaappaukseksi”, on oma tarinansa. Kuten maaseudulta muuttaneet toivat aikanaan suomen kielen pääkaupunkiin, nykyisin maahanmuuttajat ovat niitä, jotka tuovat oman kielensä Helsinkiin. Voisiko historian huomioida paremmin kaupunkisuunnittelussa? “Monet kaupunkilaiset tapaavat kiintyä ympäristöönsä.” Kolbe selvittää. “He ymmärtävät rakennusten arvon, sillä niihin kiteytyy iso osa alueen historiasta ja paikallisidentiteetistä.” “Nykyisin pohditaan, kuka suunnittelee kaupunkia ja kenen intresseillä. Helsingissä on perinteisesti ollut voimakas kaupungintalokulttuuri, mutta asukasaktivismi on nousussa, kun poliitikot eivät ole lunastaneet äänestäjien odotuksia.”

Millainen on paikallisaktivismin historia? Asukasaktivismi ei ole uusi ilmiö: Kolbe kertoo Suomen ensimmäisen tapauksen olleen viime vuosisadan alun Porvoon vanhaa keskustaa suojellut Porvoo-pamfletti, joka käynnisti ensimmäisen asukasliikkeen. Viimeiset viisitoista vuotta vallalla ollut Nimby-ilmiö leimaa nykyisin kaavoitusprosessia, sillä enää kaupunkilaiset eivät tyydy siihen, että kaupungintalo määrää vaan nousevat herkästi vastarintaan. Prosessit kestävät kunnallisessa päätöksenteossa keskimäärin kymmenen vuotta, mutta se on demokratian hinta. Keskustakirjastoa on suunniteltu jo 100 vuotta! Miten historia näkyy kantakaupungin ulkopuolisissa kaupunginosissa? “Pääkaupunkiseudulla monet lähiöt juontavat juurensa vuosisatoja vanhoihin kylännimiin.” Kolbe kertoo. “Historiallisistakin syistä johtuen pääkaupunkiseudun kunnat ovat pysytelleet erillisinä, jolloin Helsingin on ollut pakko laajentua rajojensa sisällä.” Juuri nyt Helsinki rakentaa vanhoille satama-alueilleen. Kolbe mainitsee kollegansa Anja Kervanto-Nevanlinnan pohtineen, jääkö Helsingin teollisesta menneisyydestä jäljelle savupiippujakaan. ”Helsingissä tehdään juuri nyt paljon täydennysrakentamista, missä alueen vanhojen asukkaiden äänen voisi saada paremmin kuuluviin. Prosessit kestävät kunnallisessa päätöksenteossa keskimäärin kymmenen vuotta, mutta se on demokratian hinta. Keskustakirjastoa on suunniteltu jo 100 vuotta!”

vuoden 1946 Helsingin suuren alueliitoksen jälkeen, mutta niitä ei koskaan saatu.” Kolbe huomauttaa. “Kaupunginosayhdistykset ovat aktiivisia ja niillä on pitkät perinteet, mutta niiden asemaa ei ole saatu virallistettua rahoituskysymysten takia. Siihen asti ihmiset äänestävät erikoisesti lähinnä kantakaupungissa asuvia poliitikkoja päättämään kotikulmiensa asioista.” Juuri nyt Kolben mielestä on kiinnostavaa, kuinka poliittisen vallan ote kaupungintalosta kiristyy samalla, kun kaupunkilaisaktivismi on nousussa. Nämä kaksi tahoa ovatkin törmäyskurssilla. Helsinki haluaa syyskuussa julkaisemassaan kaupunkistrategiassa olla maailman toimivin kaupunki, mutta esimerkiksi yleiskaavasta käytävässä keskustelussa tämänhetkiset erimielisyydet korostuvat. Kuuluuko kaupunki siis kaupunkilaisille vai virkamiehille? Kolben mukaan valtiovalta on aina ollut kiinnostunut kaupungeista, mistä voimakas sääntelykin on johtunut. ”Helsingissä on noudatettu sääntöjä järjestelmällisesti. Sääntelyä on vähitellen alettu vapauttamaan, mutta siinä kestää aikansa.” Nopeimmin muutos syntyy ihmisten omasta toiminnasta, mistä Kolbe mainitsee esimerkkinä ravintolapäivän. Entä miksi historian opiskelijoiden on hyvä tuntea kaupunkinsa? ”Historianopiskelijoiden suuri etu on kyky asettaa asiat laajempaan yhteyteensä”, Kolbe toteaa. ”Historioitsija kykenee myös opettamaan muita ja hänellä on valtava määrä kiinnostavaa osaamista.” Tuukka Eronen & Tuomas Harju

Millaisia kipupisteitä Helsingin kaupunkipolitiikasta löytyy? ”Kaupunginosavaltuustoista alettiin puhua jo

Kronos työelämässä

Uteliaisuudesta menneisyyteen Uuden tiedon ja uusien syy- ja seurausmallien löytäminen on Elina Maaniityn mielestä tutkimustyössä parasta. Tutkijaksi Maaniittyä vetää sisäinen uteliaisuus menneisyyttä kohtaan. Teksti ja kuva: Vuokko Schoultz ”Minua on lapsesta asti kiehtonut, miten ihmiset elivät ja ajattelivat ennen.” ”Palkitsevinta on, kun törmää uusiin lähteisiin. Ne voivat muuttaa täysin käsityksen siitä, mitä on ajatellut jostakin aiheesta aiemmin.” Maaniitty valmistui filosofian maisteriksi pääaineenaan Suomen ja Pohjoismaiden historia vuonna 2015. Jatko-opinnot hän aloitti seuraavana vuonna. Tänä syksynä Maaniitty sai töitä Helsingin yliopiston historian laitokselta Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa Agents of Enlightenment, jota johtaa akatemiatutkija Charlotta Wolff. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten valistusajan tieteelliset keksinnöt ja ideat levisivät ruohonjuuritason toimijoiden, oppineiden sekä verkostojen ja käytännön toimien välityksellä. Maaniitty keskittyy projektissa muun muassa lääketieteellisiin innovaatioihin ja niiden vastaanottoon. ”Esimerkiksi rokonistutuksia saatettiin pitää Jumalan tahdon vastaisina.”

Aikaa kuluu paljon Kansallisarkistossa,

mutta työhön kuuluu muutakin. Tutkimusprojekti sisältää paljon kirjoitus- ja suunnittelutyötä sekä projektitapaamisia. Käytännön puolista parasta on, että saa keskittyä rauhassa ja päättää itse aikataulustaan. Kollegat ovat innostavia, ja heidän kanssaan on helppo puhua kaikesta työhön liittyvästä. Työssä on myös haasteita. Vaikeinta on ollut työn- ja vapaa-ajan erottaminen. Myös työmuistin kuormittuminen tuottaa välillä ongelmia, ja arkiset asiat unohtuvat helposti. Stereotypia hajamielisestä tieteentekijästä ei ehkä ole täysin tuulesta temmattu? Matkalla tutkijaksi Elina Maaniitty sai töitä tutkimusassistenttina kolmantena opiskeluvuotenaan. Hän teki assistentin töitä opintojensa ohella valmistumiseensa asti. Työkokemus oli erittäin hyödyllinen nykyiselle toimenkuvalle. ”Tutkimusassistenttina oppi todella paljon. Työ käsitti esimerkiksi käännös- ja arkistotyötä, lähteiden etsintää ja niiden läpikäyntiä sekä vanhojen käsialojen tulkintaa. Varsinkin

jälkimmäiseen kykenevistä oli kova pula silloin.” Tutkimusassistenttina Maaniitty oppi, että arkistotyö vie enemmän aikaa kuin uskoisi. Hän suosittelee tutkimusassistentin töitä kaikille, jotka haaveilevat tutkijan työstä. Hän kuitenkin huomauttaa, että tutkimusassistentin työt menevät helposti ”tiskin alta”. Aktiivinen ja valpas kannattaa siis olla. ”Verkostoitumista ei kannata stressata verkostoitumisen itsensä vuoksi. On kuitenkin hyvä tietää, ketkä toimivat omalla alalla. Kannattaa osallistua tieteellisten seurojen toimintaan ja mennä konferensseihin.” Tutkimustyötä Maaniitty oppi myös kirjoittaessaan tilaushistoriikin. Yli vuoden kestänyt projekti kehitti kirjoitustaitoa ja projektinhallinnallisia kykyjä. Vastuu työnantajaa kohtaan myös vahvisti taitoa aikatauluttaa työskentelyä. Niin ikään keikkatyö tunnetulle C. Hagelstamin antikvariaatille oli Maaniitylle hyödyllinen kokemus nykyisen tutkimustyön kannalta. Hänen toimenkuvaansa kuului esimerkiksi vanhojen asiakirjojen ja inkunaabeleiden tutkimista ja ajoittamista. Maaniitylle tulivat tuolloin tutuiksi tiettyinä aikoina käytetyt paperilaadut ja vesileimat. ”Työstä oli apua nykyistä toimenkuvaani ajatellen, sillä tutkimme myös paljon kirjoja ja niiden leviämistä.” Vinkkejä tutkijan työstä haaveileville Maaniityn mukaan kannattaa käydä paljon opintopiiri- ja workshop -tyyppisiä kursseja sekä lähde- ja käsialakursseja. Hän painottaa myös kielten opiskelua. ”Kieliopinnot ovat tosi tärkeitä. Minun työssäni varsinkin latina on todella hyödyllinen. Usein luullaan, että latina on tärkeää vain, jos on kiinnostunut antiikista tai keskiajasta. Latina on

kuitenkin tärkeä kieli vielä 1700-luvullakin.” Maaniitty kannustaa opiskelemaan laaja-alaisesti. Kannattaa opiskella vähän pidempään – jos Kela sallii – ja kokeilla erilaisia sivuaineita. Tieteellisten tekstien kirjoittaminen on tärkeää. Kannattaa yrittää saada tieteellisiä tekstejä julkaistuksi. Gradun pohjaltakin voi tarjota artikkeleita tieteellisiin julkaisuihin. Kirjoittamalla oppii tieteellisen tekstin rakenteita ja saa kritiikkiä, joka auttaa kehittymään. Kritiikkiä on myös tärkeää oppia sietämään. ”Sitä voi tulla silmille pahastikin”, Maaniitty varoittaa. Yksilön persoona vaikuttaa siihen, soveltuuko tutkimustyöhön. Maaniitty kehottaa pohtimaan, kuinka hyvin uskoo pärjäävänsä itsenäisessä työssä, sillä tutkimuksen teko on monesti aika yksinäistä. Toisaalta myös esiintymistaidot ovat tärkeitä esimerkiksi konferensseissa. Hän huomauttaa myös, että aloittelevan tutkijan kannattaa varautua taloudellisiin haasteisiin. Rahoitusta voi joutua odottelemaan, sillä apurahoja on vaikeaa saada, ja niistä käydään kovaa kilpailua koko ajan. Maaniitty painottaa hyvän ohjaajan etsimistä väitöskirjaa tehdessä. Erityisesti monitieteisten tutkimusaiheiden kohdalla voi tarvita useampaa ohjaajaa eri aloilta. Yksi hänen

väitöskirjansa ohjaajista on lääketieteellisestä tiedekunnasta. Jos omalta laitokselta ei löydy sopivaa ohjaajaa, ei kannata hylätä kiinnostavaa aihetta pelkästään sen vuoksi. Ohjaajaa voi etsiä myös muilta laitoksilta. Maaniityllä on vinkkejä historiasta valmistuneiden vahvuuksista työelämässä myös heille, jotka eivät tähtää jatko-opiskelijoiksi maisterin papereiden jälkeen vaan suuntaavat työmarkkinoille yliopiston ulkopuolelle. ”Perinteisesti on puhuttu siitä, että historiasta valmistuneilla filosofian maistereilla on hyvät valmiudet paitsi hakea tietoa, myös omaksua uutta tietoa nopeasti.” Valttina Maaniitty pitää filosofian maisterin tutkinnon laaja-alaisuutta. Filosofian maisteri kertoo monella alalla työnantajalle siitä, että kyseessä on työteliäs ihminen. Hän osaa esimerkiksi hahmottaa syy- ja seuraussuhteita ja on tottunut lukemaan paljon. Historiasta valmistuneita on monenlaisissa töissä. “Historiasta valmistunut tietää jotain lähes kaikesta.”

Henkka harjoittelee Saapuessani Beirutiin heinäkuun lopussa, en ollut varma mitä odottaa tulevalta. Sain sattuman kautta nopealla varoitusajalla harjoittelupaikan FIMEltä (Suomen Lähi-idän instituutti) ja yhtäkkiä edessäni alkoi avautua hyvin erilainen syksy kuin olin odottanut.

aikka tutkin Lähi-itää, en ollut ennen matkaa tutustunut kovinkaan monipuolisesti Beirutiin tai Libanoniin. Ihmisten mielipiteet Libanonista ennen matkaani olivat myös enemmän rasite kuin hyöty. Siinä missä toisten mielestä harjoittelu oli upea mahdollisuus, oli Beirut toisten mielestä vaarallinen – eihän siellä ollut edes liikennevaloja. Mitään lähteitä moisille tarinoille ei tosin annettu.  Ehdin olla Beirutissa muutaman päivän ja huomasin nopeasti, että kaupunki on hieno paikka turistille. Ihmiset ovat ystävällisiä, ja kaupunki on mukavan eloisa. Museot ja ravintolat ovat suunnattu enimmäkseen turisteille. On kuitenkin paljon mielenkiintoisampaa tutustua kaupunkiin paikallisin silmin.  Beirut oli aikanaan kaupunki, joka nautti turismista. Erityisesti rikkaat ranskalaiset toivat tänne niin paljon rahaa, että vaikutus näkyy edelleen. Vaikka Libanonin virallinen kieli on arabia, sen murteessa on suuri määrä ranskalaisia sanoja. Monilla kristityillä alueilla erityisesti rikkaat puhuvat edelleen mielellään ranskaa, joka onkin kaupungin eliitin kieli. Ironisesti kuulin myös samojen keskusteluiden aikana, että Beirut sai Lähi-idän kaupungeista ensimmäisenä liikennevalot.   Libanonin vuosien 1975–1990 välillä käydyn sisällissodan jäljet näkyvät edelleen. Beirut kärsi muun Libanonin ohella mittavia vahinkoja. Vaikka kaupunkia on pyritty jälleenrakentamaan, suurimmat vahingot näkyvät edelleen yhteiskunnan infrastruktuurissa ja rakenteissa. Kaupunkia vaivaa poliitikkojen korruptio, ja moni lupaus on jäänyt pöydälle.   Beirut tarkoittaa mahdollisesti nimenä kaivojen kaupunkia ja Libanonilla pitäisi olla hyvät vesivarannot. Silti vedestä on pulaa, ja heikon viemäröinnin vuoksi kraanaveden muovipitoisuus Beirutissa on valtava. Koska kaupunki sulkee joka päivä sähköt kolmeksi tunniksi, joutuvat ihmiset hankkimaan generaattoreita ja maksamaan kahdesta sähköstä. Kaupunkia vaivaa valtava saasteongelma, sillä generaattorit toimivat öljyllä. Jäljet näkyvät rakennuksien

likaisuudessa. Libanonissa on myös koko Lähi-idän kallein ja huonoin netti.   Parhaiten libanonilaisten mielentilasta saa kuvan seuraamalla jätehuoltoa ja liikennettä. Siivoojia ei valitettavasti täällä erityisemmin arvosteta, ja sama koskee katukuvan puhtaana pitoa. Kadut hukkuvat pahimmillaan roskiin ja erityisesti muoviin. Ongelma oli muutama kesä sitten niin paha, että ihmiset alkoivat jopa polttaa muovia. Tämän seurauksena kaupungin ilmakehä muuttui myrkylliseksi. Liikenne vuorostaan toimii kuin kaaos. Kaikki ajelevat oman mielensä mukaan. Tiet ovat täynnä skoottereita, jotka ajelevat yksisuuntaisilla kaduillakin tahtonsa mukaan. Kuljettajat katsovat eteensä yllättävän harvoin jostain syystä. Luultavasti tämä johtuu siitä, että skoottereilla on täällä sama asema kuin jalankulkijoilla. Kenties siksi kuljettajat ovat niin varomattomia. On myös normaalia, että jokaisessa perheessä on ainakin 2-3 autoa. Tämä on johtanut valtaviin parkkipaikka-

ongelmiin.   Siinä missä suomalainen ongelman huomatessaan tarttuu siihen, libanonilainen astuu huolettomasti sen yli ja jatkaa matkaansa. Tämä johtaa tietysti ongelmien kasaantumiseen. Rento ilmapiiri näkyy liikenteessä. Vaikka kuskit ajavat mielipuolisesti ja tööttäilevät koko ajan, he saattavat silti tämän kaiken keskellä höpötellä liikennevaloissa ystävällisesti toisilleen. Ja mikä oudointa, Beirutin rento ilmapiiri on alkanut tarttua. Täällä on turha liiaksi harmistua, ketään ei kiinnosta.   Kaupunki on vaikuttaa kokeneen kaiken antiikin valloittajista ja ristiretkistä osmaneihin ja ranskalaisiin ja jatkaa yhä eloaan. Beirutista kertoo jotain, että näiden ongelmienkin keskellä se on täysin valloittanut allekirjoittaneenkin olemuksellaan. Henri Muroke

Käsialatehtävä Teksti: Mikko Kuitula

äsialatehtävä saavutti jälleen yhtä suuren suosion kuin aina ennenkin ja vastauksia tuli tasan nolla kappaletta. Kronikan viime numeron tehtävässä esitetty tuomiokirjakatkelma vuodelta 1662 on transkriptioituna kutakuinkin seuraavanlainen: ”Såsom för detta är i Häredz Rätten angifwit att een Student Hindrich Von Borgen skall hafwa belägrat och möökränckt een Pijga Karin Michels dotter och saken fördenskuldh nu är af H:s Högwyrd:t Biskopen stält under Häredz Rätten att afdömas…” Vapaasti suomennettuna oikeuden tietoon oli annettu, että eräs ylioppilas Henrik von Borgen oli syyllistynyt neidonloukkauk-

seen (mökränkning) ja maannut erään piika Kaarina Mikontyttären kanssa. Tuomiokirjasta selviää, että mainittu von Borgen tuomittiin käräjillä naimisen kaaren 3. pykälän perusteella 40 markan sakkoihin sekä yhdessä Kaarina-piian kanssa kirkkorangaistukseen: Dömes altså Henricus Von Bårgen att bötha 40 m: effter det 3 Cap:l i Gifftermåla balken, och förwijses så han som konan till dedt Wyrdige Consistorium at undfå resolution om Kyrckieplichten Huolimatta edellisen tehtävän vastausten määrästä käsialatehtävät Kronikassa jatkuvat. Koska aina oikeudessa ei käsitelty rikosasioita (ja laiskana otin tuomiokirjapät-

kän omista tutkimuksistani), tällä kertaa selvitettävänä dokumenttina on ote Rauman raastuvanoikeuden pöytäkirjasta marraskuul-

ta 1689. Transkription ja suomennoksen voi lähettää osoitteeseen kasialatehtava@gmail. com.

Vegenurkka Paistettuja vihanneksia riisivermisilli-nuudeleiden kanssa neljälle hengelle Teksti ja kuva: Lam Le Kasvikset 2 Porkkanaa 2 Paksoin vartta 2 Varsisellerin vartta Puolikas parsakaali Pilkottua valkosipulia (maun mukaan) Pilkottua kevätsipulia Chiliä Rypsiöljyä Riisivermisilli-nuudeleita

Kastike Shiracha-kastiketta Soijakastiketta Sokeria Kalakastiketta Lisäksi tarvitset ison paistinpannun tai ison wokkipannun.

Ohje 1. 2. 3. 4. 5.

Liota nuudeleita kylmässä vedessä, mieluiten pari tuntia. Vaihtoehtoisesti laita nuudelit lämpöä kestävään kulhoon ja kaada keitettyä vettä päälle ja odota minuutti tai kaksi. Älä keitä! Tunnustele nuudeleiden rakennetta. Tarkoituksena ei ole ylikypsentää nuudeleita vielä tässä vaiheessa. Valuta vettä pois. Pilko kasvikset. Lorauta rypsiöljyä pannulle. Lisää kasvikset. Paista vihanneksia muutama minuutti. Älä kuitenkaan paista liian kauan, sillä muuten kasviksista katoaa rapsakkuus! Siirrä vihannekset pois pannulta sivuun hetkeksi. Lorauta pannuun öljyä (n. 2 rkl). Freesaa valkosipuli, chili ja kevätsipuli. Lisää nuudelit ja sekoittele. Lisää kasvikset ja sekoittele. Kaada kastiketta nuudeli-vihannesseoksen päälle ja sekoita. Anna olla minuutti tai kaksi. Siirrä tarjoiluastiaan.

Huom! Varmista, ettet ylikypsennä raaka-aineita!

Kysy opiskelijahuoneen oraakkelilta Päivystävä oraakkeli ratkaisee kronoslaisten mieliä painavia murheita tällä palstalla. Voit kääntyä näkijän puoleen aina, kun kaipaat apua elämäsi kohtalonkysymyksissä. Päivisin tavoitat Oraakkelin lähettämällä viestisi numeroon 040 8593489. Öisin oraakkeli vaeltaa opiskelijahuoneen henkimaailmassa etsimässä vastauksia opiskelijoiden maallisiin ongelmiin. Kuva: Leo Veijalainen

Miksi Oraakkeli ei hyväksy kysymyksiäni vaan pitää niitä “tylsinä”? – Pettynyt Oraakkelin (epä)virallisena tehtävänä on tuottaa laadukasta sisältöä tähän läpyskään, mikä tarkoittaa sitä että kaikki kysymykset eivät suinkaan ylitä julkaisukynnystä. Jos ongelmasi ei tuo mitään lisäarvoa Kronikalle, sen voi mitä pikimmiten huuhdella vessanpöntöstä. Ensi kerralla voit mennä purkautumaan huolistasi vaikka Tiedekulman asiakaspalvelutiskille. Mikä vitun oraakkeli tää on? Oraakkelin vastaukset ovat niin yleviä, etteivät ne aukene kaikille lukijoille. Tässä on esimerkki yksiuloitteisesta yksilöstä, jota Oraakkelin korkealentoiset vastaukset eivät tavoita. Oraakkeli ei tarvitse sanavarastoltaan keskimääräistä rajoitetumpaa kommentoijaa kyseenalaistamaan tarpeellisuuttaan. Oikeastaan on vaikea nähdä mihin yhteiskunta muutenkaan tarvitsee sinua. Miksi Kronikka ei ota kantaa poliittisesti? - Poliitikko Vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä Kronikan päätoimitus ei halua tunnustaa mitään väriä. Olitpa sitten oikealla tai vasemmalla, Suomeen on pesiytynyt vahva närkästyjien joukko, joka on aina valmiina kivittämään toisinajattelijat somessa. Esimerkiksi Kallio on todellinen susi lampaan vaatteissa. Suomen ateistisin kaupunginosa leikkii liberaalia, vaikka on oikeasti puritaanisuuden viimeinen linnake.

100 miljardin vuoden päästä Linnunradan ulkopuolinen maailmankaikkeus on kadonnut kosmisen horisontin taakse. Näissä oloissa syntyvä älyllinen laji ei pystyisi kehittämään teorioita maailmankaikkeuden laajenemisesta tai alkuräjähdyksestä. Millaisia olisivat vaikutukset tämän lajin historiantutkimukseen? – StarWars94 Kysymys on oivallinen ja (vihdoin) Oraakkelin kompetenssia edes etäisesti vastaava. Oraakkeli haluaa muistuttaa nimimerkkiä siitä, että ihmislajimme on kyennyt aivan pätevään historiantutkimukseen jo kauan ennen, kun olemme keränneet nykyisen puutteellisen tietämyksemme maailmankaikkeudesta. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaisi siis siltä, että tulevaisuuden Thukydideet voivat toteuttaa kutsumustaan ilman että ainuttakaan galaksia olisi näköpiirissä.

KULTTUURIKUSTANTAMO

Ihminen. Luonto. Taide. Historia. Elämä. SYKSYN KIRJOJA mm. harri larjosto

Kuva ihollani - Tatuoidut taideteokset kai fagerström ja ville suhonen

Sammalhuone

Terveisiä sairaalasta - Postikortit kertovat pääkaupunkiseudun sairaaloiden historiasta