Kronikka 4/2018 by Kronikka

Pitkiä piippuja ja syviä haavoja! 1596-1597 1905-1918 Aina on hyvä yrittää!

Omistettu paperisen median muistolle. Jaa

milloin? SehĂ¤n riippuu sinusta.

Kronikka 4/2018 Suuri Suomi 101 juhlanumero

Sisällysluettelo Pääkirjoitus..............................................5 Ekskurseilemassa 6.12.....................................6 Sata vuotta sisällissodasta...............................8 Vuodet 1918 ja 2018......................................10 Värityskuva..............................................11 1918-käsite..............................................12 Tutkimuksen aallonharjalla...............................13 Heimosodat 100...........................................16 Keskiaukeama - Viaporin kapina...........................18 Sovinnon aika on ohi.....................................20 “Älkää tappako”..........................................22 Kronos työelämässä.......................................24 Terveiset kanssaopiskelijoille...........................27 Ukrainan sota............................................28 Kronikan päätoimittaminen................................33 Tekstaripalsta...........................................34 Palautelaatikon pohjalta.................................35

Tekijät

Päätoimittajat Sander Kööbi, Jasmina Ollikainen, Pjotr Ö Taitto Sander Kööbi Toimitus Tuukka Eronen, Antti Nieminen, Johnny Ö, Vilma Suomalainen, Vuokko Schoultz, N.A. Saramo, Markus Myllyniemi, Juuso Jääskeläinen, Olli Pihlajamaa, Kuvitus Pjotr Ö, Jasmina Ollikainen, Friida Bröms Tämä julkaisu On saanut HYY:n painotukea Painettu Picaset oy:llä 12/2018 4

Hei Kronikan lukijat! Kronikan toimitus esittelee ylpeänä vuoden 2018 neljännen eli viimeisen lehden, joka saatiin kuin saatiinkin vielä aikaan. Jos vielä muistatte, viime vuonna juhlittiin satavuotiasta Suomea ja vuoden takainen Kronikkakin käsitteli tätä aihetta. Ja ne humanistit, jotka osaavat laskea voivat päätellä, että Suomi täyttää tänä vuonna 101. Samalla on taas aihetta juhlaan tai ainakin muisteluun, kun sisällissodasta/vapaussodasta/luokkasodasta/punakapinasta (päättäkää itse) on tullut kuluneeksi sata vuotta. Aihe on puhuttanut mediassa ja muuallakin. Niinpä tämä Kronikkakin on nyt vuotta 1918 koskeva teemanumero. Teema innoitti monia opiskelijoita kirjoittamaan omanlaisensa jutun ja saimmekin yllättävän monenlaisia näkökulmia lehteemme, mistä olemme hyvin iloisia. Vilma Suomalainen kertoo omien sukulaistensa tarinan sisällissodan ajalta ja Sander Kööbi arvioi 1918-käsitteen mielekkyyttä. Tähän lehteen saimme tekstin myös opettajaltamme Risto Marjomaalta (Harvinaisuus!) Tuukka Eronen pohtii, missä määrin Suomi on muuttunut sitten sisällissodan. N. A. Saramo kertoo heimosodista vapaussotanäkökulmasta. Näiden lisäksi tästä lehdestä löytyy muun muassa Kalevalan tulkintaa sekä ajatuksia Ukrainan kriisistä. Keskiaukeaman kuva ja tekstaripalsta ovat paikallaan ja runonurkkakin löytyy lopusta. Tässäkin lehdessä on värityskuva, teemaan sopiva sellainen. Saamelaisvastinetta lykkäsimme taas, tässä kohtaa jo ihan vitsin takia. Toimitus toivoo saavansa palautetta tästä lehdestä, joten pistäkäähän viestiä ja kirjettä laatikkoon ja muistakaa käyttää niitä kuoria. Ja täytyyhän meidän toivottaa lukijoille vielä hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Jasmina Ollikainen, Sander Kööbi, Pjotr Ö

Tällä sivulla on nyt jotain ihan muuta, sillä väistyvällä puheenjohtajallamme ei enää ollut mitään sanottavaa.

Ekskurseilemassa Ekskurseilemassa 6.12. 6.12.

Vietin aivan rauhallista iltapäivää kämpilläni rakkaani kanssa, kunnes autuutemme ja isänmaallisten elokuvien putkemme katkaisi sekava soitto hyvältä ystävältäni, Prettyboylta. En ymmärtänyt sanaakaan, mitä hän yritti minulle kirjaimellisesti, huutaa. Ymmärsin vain sen, että hän oli jossain, missä oli aivan järjetön älämölö, sekä sen, että hän oli hyvin kiihdyksissään. Päätin jättää tällä kertaa väliin Lupaus-elokuvan neljännen katselukertani ja lähteä selvittämään, mistä oli oikein kyse. Vaikeaa se ei ollut, heti ulos astuttuani, kuuloni täyttyi aivan korviahuumaavasta metelistä, ”kätevää” ajattelin, ei tarvinnut lähteä merta edemmäksi kalaan. Lähdin seuraamaan tuota kakofoniaa ja löysinkin sen lähteen jo aivan kotikorttelini toiselta laidalta, mistä löysin myös ystäväiseni, mutta hänestä ei ollut uteliaisuuteni tyydyttäjäksi, sillä en vieläkään kuullut, mitä yritti minulle sanoa. Yritin kovasti ymmärtää, mistä oli oikein kyse. Kaikkialla oli vihaisia ihmisiä ja Paavo ArhiNmäki, huutamassa alaarvoisia törkeyksiä, kuten ”syökää kakkaa, eli aivonne” ja keskellä katua marssi toistasataa, itähelsinkiläisiksi naamioitunutta, nuorta miestä siisteissä riveissä kantaen kaikenvärisiä lippuja ja lappuja ja jatkojohtoa, jostain syystä. Olikohan tämä nyt sitä politiikkaa, mietin, sillä ”keskustelun” taso kuullosti aivan meidän sote-valiokunnaltamme. Yritin kuunnella, mitä nämä paljon siistimmin käyttäytyvät nuoret herrasmiehet yrittivät sanoa, sen oudon pitkän jatkojohtonsa avulla, mutta ainoat sanat, jotka sain selvää olivat; ”vapaa, pohjoismainen radikaali.” Nythän minä hokasin! Kemianopiskelijathan

ne olivat selvästi jollain ekskursiolla. Hyvähän se on välillä poistua sieltä viikistäkin! Mutta mitä tämä huonosti käyttäytyvä porukka sitten oli? Keskustakampuslaisia, jotka eivät olleet selvästikään kampustenvälisen yhteistyön kannattajia? Käytöksestä ja ilmaisusta päätellen varmaan jotain humanisteja... Yritin mennä kyselemään asiasta itse ekskulaisilta, mutta yhtäkkiä matkani pysäytti joku, ehkä hieman ylimitoitetusti varusteltu järjestyksenvalvoja. Oliko tämä nyt HYY:n kanta yliaineelliseen yhteistyöhön? Näidenkö riitapukarien pitäisi nyt sitten, muutaman tunnin päästä marssia yhdessä, sulassa sovussa, ylioppilaiden soihtu- anteeksi, glowstick-kulkueessa? Selvästi yritykseni mennä tervehtimään näitä vekkuleita opiskelijatovereitani, oli saanut muutamat heistä huomaamaan minut ja yhtäkkiä edessäni seisoikin rivi kemianopiskelijoita, tervehtimässä minua, kuten roomalainen sotilas tervehtisi komentajaansa tai jotain muuta ylempää upseeria. Olin tietysti otettu eleestä, joten päätin sitten tervehtiä heitä takaisin, kuten roomalainen upseeri tervehtisi sotilaitaan. Sitten aivan yhtäkkiä, heidän käsimerkkinsä muuttuivat huomattavasti ala-arvoisemmiksi, en yhtään ymmärtänyt miksi, mutta olin lievästi loukkaantunut. He vaikuttivat olevan kahta kauheammin... Päätin mielenkiinnosta lähteä seuraamaan tätä hupaisaa kulkuetta, sillä rehellisesti sanottuna, en tiedä oikeastaan en lasta enkä paskaakaan muiden kampusten tavoista ja perinteistä. Sen on kyllä pakko sanoa, että heidän ainejärjestölippunsa ja banderollinsa ainakin olivat todella komeita! Minäkin, näin

anarkistina, haluaisin mustan järjestölipun, tai ainakin edes haalarit! Hiljalleen rupesi tuntumaan, että tämä olikin vain heille ekslusiivisesti tarkoitettu ekskursio. Ihan sama, minne yritin pujahtaa, niin aina joka kulman takaa tuli lisää näitä, täysin yliammuttuja järkkäreitä, sohien pampuillaan ja paineilma-aseillaan, sekä sokaisten minut otsalampuillaan. Löysin itseni harhailemasta pimeästä metsäpläntistä ystäväni kanssa, mutta onneksi kiltit järjestysmiehet päättivät valaista tietämme, jotta näimme, mihin astuimme! Eräs heistäkin horjahti ja valui persmäkeä alas kalliolta, painease pelottavasti ilmassa viuhuen. Vaikka hyvien tapojen mukaan olisi tietysti pitänyt mennä kysymään, että ”oliko kaikki ok?” samaa porukkaahan me tässä loppujenlopuksi kaikki olimme, mutta jotenkin ei huvittanut jäädä kokeilemaan tämän kaverin kärsivällisyyttä, he olivat kaikki vaikuttaneet koko ajan jotenkin kireiltä. Päätin juosta hieman kauemmaksi, ainakin sen paineilmaaseen kantamattomiin. Ymmärrän, että HYY:n sisällä on viimeaikoina puhuttu paljon turvallisuudesta, mutta minun mielestäni rajansa nyt kaikella. Näidenkö rahoittamiseksi piti taas yksi rappu Ylioptiotalosta vuokrata pois järjestökäytöstä? Saiturinpörssiin ja keltaiset liivit vaan kaikille, niin tulisi halvemmaksi! Vai onko niissä jotenkin huono konnotaatio nykyään? Eksku näytti lopulta saapuvan määrämpäähänsä kisahallin viereen, jossa oli järjestetty selvästikin joku mielentiintoinen ja kansainvälinen tapahtuma! Heillä oli hyvää musiikkia, popcornia ja puheita monilla eri kielillä. Selvästikin globalisaatio sekä varmastikin myös ilmastinmuutos

ovat tärkeitä teemoja, myös kemianlaitoksella! Ainoa vain, että meitä muita ei vieläkään päästetty osaksi vekkulilta näyttävää hulinaa ja juhlahumua, ehkä popcorneja ei vain riittänyt kaikille? Harmikseni huomasin myös, että yleinen tualetti oli jäänyt myös Ylioppilaiden järjestyskaartin muodostaman ihmismuurin toiselle puolelle. Kävin eräältä kaartilaiselta kohteliaasti kysymässä, että ”oliko WC mahdollisesti molempien osapuolten käytettävissä?” mutta hän vastasi minulle, vain tylysti tiuskaisten, että ”minä en tiedä miksi kaupunki on sen juuri tuohon päättänyt pystyttää!” Yleiseen, lievästi tympeään tunnelmaan väsähtäneenä, päätin lähteä takaisin kotiin, huomatakseni, että elokuvani oli jo ehtinyt loppua. -Pjotr Ö

SATA VUOTTA SISÄLLISSODASTA

Kuluneen vuoden aikana sisällissotaamme on, jälleen kerran, tuotu esiin kaikilla mahdollisilla areenoilla muistuttaen meitä kaikkia siitä kuinka unohdettu se oikein on. Näin tapahtui myös kymmenen vuotta sitten, ja todennäköisesti jokainen vuosikymmen sitä ennen. Mukaan täytyy aina saada uusia paljastuksia; sotavankileirit, punakaartin naiset, terrori. Samat paljastukset tosin käytettiin jo viime kerralla, ja varmaan kaikkina kertoina sitä ennen. Jos mediaan on uskominen, ei kansan muisti ilmeisesti ulotu vuosikymmenen päähän, tai ei ainakaan toimittajan. Median tavoitteena on kuitenkin kertoa uusia asioita, ei vanhoja, joten vanhatkin asiat on myytävä joka kerta uutisina.

Olen itsekin luennoinut tänä vuonna sisällissodasta erilaisissa yleisötilaisuuksissa, virallisissakin. Yleisö on ollut voittopuolisesti eläkeläisiä, joille uusien paljastusten ei uskosi olevan niin kovin uusia, jollei muisti ole jo alkanut pettää. Toinen median suosikkiaihe on ollut väittää, että sisällissodan arvet eivät ole vieläkään umpeutuneet. Tästäkin saa hienon lööpin, mutta mitenkähän lienee. 8

Aina toki löytyy niitä, joille vuosisadan takainen menneisyys on yhä elävästi koettavissa, mutta kuinka näkyviä tällaiset arvet todellisuudessa enää ovat, ainakaan jos ne suhteutetaan muiden maiden kokemuksiin. Yhdysvalloissa jaksetaan yhä meuhkata yli 150 vuotta sitten käydystä sisällissodasta siinä määrin, että siitä syntyy mellakoita ja kenraalien patsaita kaadellaan. Olihan sota toki pitkä ja verinen, mutta siitä on jo kulunut niin kauan, etteivät sen kulusta enää ole kuulleet omakohtaisia tarinoita edes vanhimmat elossa olevat pikkulapsina omilta isovanhemmiltaan. Syy sodan arpien tuoreuteen löytyy siitä, millaisen roolin sisällissota on saanut Yhdysvaltojen virallisessa historian kaanonissa. Siitä on tehty, pitkälti vasta jälkijättöisesti, sota orjuudesta ja rotusorrosta. Rotukysymykset ovat Yhdysvalloissa yhä hyvinkin tätä päivää ja näin muinainen sota muuttuu myyttiseksi symboliksi nykyisistä arvoista. Jos asetut häviäjän puolelle, puolustat orjuutta ja rasismia. Yhdysvaltojen sisällissodasta keskusteleminen ei tämän takia vieläkään ole muuttunut akateemiseksi ajanvietoksi, vaan pysyy osana nykypäivän polttavaan poliittiseen ja aatteellisen keskusteluun osallistumista.

Suomessa ei voi sanoa käyneen näin. Meidän kansallisessa eepoksessamme sisällissotaa on vuosikymmenien myötä alettu tulkita traagiseksi virheeksi, jossa suomalaiset taistelivat turhaan toisiaan vastaan. Osapuolten edustamat aatteet eivät enää kytkeydy nykypäivän maailmaan samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa on käynyt. Harva kaipaa punaisten haaveilemaa sosialistista utopiaa, mutta myös valkoisten yltiöisänmaallinen, elitistinen ja maskuliininen maailmankuva on alkanut tuntua nykysuomalaisille vieraalta. Näin on koko sota helppo esittää hirveäksi väärinkäsitykseksi ja surkutella sen turhia uhreja. Noin kyllä tosin ajattelivat monet jo sata vuotta sitten. Sisällissodan epäpoliittisuus on näkynyt myös pitämilläni yleisöluennoilla. Vaikka tapanani onkin esittää asioita tarkoituksellisen provosoivasti ja kaikkien näkemyksiä myötäillen, en ole tainnut herättää kenessäkään kovin suurta närää, en ainakaan siinä määrin, että se olisi johtanut avoimeen kritiikkiin. Sisällissodan osapuolten motiivien esittäminen, ja näiden omiensa parissa ylevinä pidettyjen tavoitteiden nopea jauhautuminen sodan todellisuuden jalkoihin, on yleensä johtanut lähinnä päiden nyökyttelyyn. Hyvä näin. On meillä omiakin ongelmia tarpeeksi, ettei tarvitse enää käydä sata vuotta sitten eläneiden sotia uudestaan

heidän puolestaan. Levätköön rauhassa. Itse toivoisin sisällissodasta, kuten muistakin sodista, opittavan kuitenkin yhden seikan, sodan itsensä pahuuden. Sotiin voi ryhtyä monista syistä, hyvistä ja pahoista, mutta kun ne alkavat jää jäljelle vain pyrkimys voittoon ja sen eteen on uhrattava kaikki ylevät periaatteet. Sodan armoton logiikka murskaa kaiken muun alleen, eikä voittoa voi toivoa, jos asettaa sen yläpuolelle muita arvoja. Sota on peliä ilman sääntöjä ja silloin peli hallitsee pelaajiaan. Sodan uhriksi joutuvalle ei ole merkitystä minkä aatteen nimissä hänet tapetaan. Vihollinen on se, joka yrittää tappaa sinua, ei se, joka on oikeassa. Sodan tavoitteet vaikuttavat toki siihen, mitä sen jälkeen tulee, mutta niin kauan kuin sota kestää, noudattaa se omaa tuhoisaa lakiaan. Siinä on ajatus, jonka haluaisin luennoillani välittää, ja jonka puolesta vanhoistakin sodista kannattaa yhä puhua. Levätköön kuolleet silti rauhassa, eikä heidän tuomitsemisestaan kukaan enää hyödy. Uhreja olivat kaikki. Teksti: Risto Marjomaa

Vuodet 1918 ja 2018 – onko muutosta tapahtunut? Tänä vuonna tuli kuluneeksi aiheuttaman kriisin tasan sata vuotta Suomen sisällissodan alkamisesta (ja kyllä, käytän termiä sisällissota, ihan vain, että sekä punaisen että valkoisen puolen tyypit ovat yhtä vihaisia). Suomen 100-vuotisjuhlavuoden jälkeen tämä merkkivuosi on jäänyt sekä tarkoituksellisesti että tarkoituksettomasti varsin näkymättömäksi. Kuitenkin tänä kansallisen tragedian muistovuotena on hyvä nostaa erään ystävänikin esittämä kysymys spottivaloihin: onko mikään muuttunut sadassa vuodessa?

Sadassa vuodessa Suomi on muuttunut todella paljon, eikä sitä Suomea, joka jakautui punaiseen ja valkoiseen puoleen, enää ole kuin ihmisten muistoissa. Hyvä niin, koska se Suomi oli täysin toimimaton ja poliittisessa umpikujassa, jolloin ainoa tie ulos oli valitettavasti sodan kautta. Kuitenkin tragediasta otettiin opiksi, ja Suomen suuriruhtinaskunnasta tuli uudistusten kautta Suomen tasavalta, joka pystyi jotenkin huolehtimaan kansalaisistaan ja jossa asioihin pystyi vaikuttamaan rauhanomaisin keinoin useimman osan ajasta. Ensimmäinen tasavalta oli siten varsin onnistunut valtiorakennelma kahtiajakautumisesta huolimatta, kestihän se poliittisten ääriliikkeiden

kompastellen mutta kaatumatta. Uudistuksia tehtiin yhä enemmän sotien jälkeen toisen tasavallan aikana 1900-luvun jälkipuoliskolla, jolloin syntyi nykyisen hyvinvointivaltion korkein muoto: se hyvinvointivaltio, johon vedotaan nykyisinkin juhlapuheissa ja jossa hyvinvointi jakautui tasaisemmin kaikille kansalaisille. Vuosituhannen vaihteen tienoilla ja sen jälkeen tämä ennen niin uljasta rakennelmaa on pala palalta nakerrettu, jolloin on päädytty nykyiseen Suomeen. Tähän maahan, jossa sanotaan yhtä ja tehdään toista, jossa jatkuvasti vaaditaan kansalaisilta yhä enemmän antaen kuitenkin samaan aikaan ihmisille yhä vähemmän ja jossa eletään menneisyyden suurissa muistoissa panostamatta kunnolla tulevaisuuteen. Olemmeko siis vain kiertäneet ympyrän, palanneet takaisin vuoden 1918 tilanteeseen? Mielestäni ei, koska tässä ajassa ei ole kahta merkittävää tekijää vuodesta 1918: kaikesta ei ole pulaa ja asioihin pystyy vaikuttamaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että aikamme olisi ongelmaton, ongelmat vain ovat muuttuneet sadan vuoden aikana. Nykyään ongelmana tuntuu olevan poliittinen passiivisuus: ihmiset eivät halua vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin,

vaikka vaikuttamisen mahdollisuudet ovat jatkuvasti lisääntyneet, jolloin päätöksenteko on siirtynyt harvojen käsiin. Pahimpia tapauksia tässä suhteessa eivät ole he, jotka passiivisuutensa jälkeen jaksavat vielä valittaa itselleen huonoista päätöksistä, vaan he, jotka yhteiskunta on lyönyt tavalla tai toisella niin maahan, etteivät he jaksa enää edes valittaa kurjaa tilaansa. Politiikkaan pätee tässä tapauksessa vanha ensiapuohje: pahimmassa hädässä eivät ole valittajat vaan he, jotka eivät jaksa enää edes valittaa, koska suurimmassa mahdollisessa ahdingossa ihminen vaikenee. Vuosi 2018 eroaa siis kyllä vuodesta 1918, mutta toisin silti sadan vuoden takaa takaisin aktiivisen vaikuttamisen hengen, ilman väkivaltaa tosin, koska vuonna 1918 ei ollut niin kurjaa ihmistä, ettei hän olisi tarttunut toimeen tulevaisuutensa eteen, koska tiesi saavansa tukea hankkeelleen toisista samanmielisistä. -Tuukka Eronen

Tämä kuva on värityskuva. Väritä se! terv. Päätoimitus

Mitä Vuonna 1918 tapahtui?

Vuonna 1918 Suomessa tapahtui lähinnä aika ikäviä asioita. Ensin oli vähän riitaisa ilmapiiri, sitten aivan helvetin riitaisa ilmapiiri ja sitten yhtäkkiä kansa olikin jakautunut kahteen toisiaan ampuvaan osaan. Lopuksi vielä vähän lahdattiin. Tai ei oikeastaan edes niin kovin vähän. Tämän voimme tietenkin summata yhteen toteamalla, että asioita tapahtui. Ja koska nämä asiat tapahtuivat vuonna 1918, voimme käyttää niistä nimitystä vuoden 1918 tapahtumat! Yksinkertaista! Neutraalia! Nerokasta! Vai olisiko sittenkin niin, että käsite voi olla liiankin neutraali? Ehkä joitakin tapahtumia kuvaavalla käsitteellä on velvollisuus välittää myös jonkinlainen tulkinta siitä, mitä tapahtui? Ehkä kansakuntaa jakaneesta tapahtumasta keskusteltaessa on ymmärrettävää, ettei yksimielisyyteen sopivasta käsitteestä päästä? Mielestäni asia on juuri näin. Kun nimitystä vuoden 1918 tapahtumat oikein kunnolla maistelee, huomaa että se ei maistu oikeastaan miltään. Se on ehdottomasti sovinnainen ja objektiivinen, 12

mutta tämän se saavuttaa aivan kaiken muun kustannuksella. Se ei ole napakka, kuvaava, helppo tai edes erityisen selkeä. Siitä ei voi sanoa, että se antaisi tapahtumista väärän kuvan, mutta tämä johtuu tietenkin siitä, ettei se anna niistä minkäänlaista kuvaa. Ehkä siis kannattaisi käyttää jotain muuta nimitystä. Itse käytän sisällissotaa, joka lieneekin suosituin. Ja siltä varalta että siltä kuulostan, ei, en halua esittää tätä erityisen tärkeänä ongelmana. Emme ole unohtamassa, mitä sisällissodassa tapahtui tai mitään muuta sellaista. Vaikka tekstissä käytettäisiinkin tätä nimitystä, siinä todennäköisesti kuitenkin on esitetty tulkinta. Olen vain sitä mieltä, että käsitteelle tuo lisäarvoa, jos se on kuvaava. Jokainen siis korvatkoon käsite “vuoden 1918 tapahtumat” sillä, joka parhaiten kuvaa näkemyksiään. Kunhan nyt ei lähde sanomaan sisällissotaa torpparikapinaksi. Kuka oikeasti sanoo torpparikapina? -Sander Kööbi

Tutkimuksen aallonharjalla

Maamme aloittaessa olemassaolonsa toisen vuosisadan on tullut aika kääntää katseemme menneisyyden hämäriin ja nostaa esiin yhden historiamme avainjakson, jota virheellisesti on pitkään myytiksi ja taruksi haukuttu. Tämä väärinymmärretty lähdeaineisto muuttuu rohkean uuden tutkijasukupolven käsissä mittaamattoman arvokkaaksi ikkunaksi maamme muinaisuuteen. Kyllä, puhun tuosta klassisesta Suomen varhaishistorian teoksesta joka myös Kalevalana tunnetaan. Tältä aikaansa edellä olleelta tutkimukselta on häpeällisesti evätty sen keskeinen paikka alamme kirjallisessa kaanonissa – tähän hetkeen asti. Kalevalan historiallista arvoa ei voi enää kieltää. Mitä se siis kertoo meille? Vähäisempi tutkija ottaisi aineiston vastaan sitä enempää kyseenalaistamatta. Ei missään nimessä kuitenkaan riitä, että hyväksyisimme sen sellaisenaan. Historiantutkimus ei pysy paikallaan, eivätkä laitoksemme uudet ja radikaalit tutkijasukupolvet

tyydy menneisyyden oppien toistelemiseen. Nyt on tullut aika esittää uusi ja – rohkenempa sanoa – vallankumouksellinen tulkinta tuon ajan tapahtumista ja totuudesta kauniiden sanojen takana.

Alas voittajien historia! Ääni äänettömille!

Pohjimmiltaan Kalevalan kuvaamissa tapahtumissa on kyse klassisesta marxistisesta luokkakamppailusta. On selvää, että aikakauden yhteiskunta oli murroksessa, jonka kaltaista ei enää uudelleen nähtäisi ennen 1800-lukua. Kamppailu Sammosta on pohjimmiltaan selkeä kamppailu tuotantovälineiden hallinnasta. Sen tuhoaminen teollisuuden uhkaaman vanhan käsityöluokan toimesta kiteyttää tämän väjäämättömän konfliktin. Vanhojen, vakiintuneiden luokkaintressien – jota vanhoillinen Väinämöinen täydellisesti ilmentää - ja itsetietoisen työläisluokan kamppailussa jälkimmäinen jää valitettavasti tappiolle. Näiden progressiivisten voimien selvin edustaja on sankarillinen kansanjohtaja Louhi, Pohjan akkanakin tunnettu. Sanomattakin on selvää, että Pohjan akka oli aikansa feministinen voimahahmo. Tämä Pohjoismaiden historian itsenäisistä naishallitsijoista vaikuttavin on jäänyt tutkimuksessa häpeällisesti huomiotta.Akan aikaansa edellä ollut talouspolitiikka ja pitkän tähtäimen diplomatia on nykypäivänäkin ihailtavaa. Sammon teettäminen halvalla kalevalaisella työvoimalla on vaikuttava esimerkki vastuullisesta taloudenhoidosta. Vahvat liittolaissuhteet (ks. tapaus Iku-Turso) ja valmius yhteistyöhön naapuriensa kanssa

kertovat vahvasta ulkopolitiikasta, josta nykypäivän johtajat voisivat ottaa mallia (ks. Iku-Turson valitettava puute valtiollisessa puolustuspolitiikassa). Työn ja teollisuuden keskeisyys Pohjan akan politiikalle (ks. Lemminkäiseltä vaaditut maatyöt) viittaavat vahvaan työläiseetokseen valtion taustalla. Pohjolan valtakunta vaikuttaa olleen eräänlainen proletariaatin diktatuuri, joka luultavasti oli luonnolisessa siirtymävaiheessa täysin sosialistiseen järjestelmään. Onkin valitettavaa, että tämä kehitys näyttää pysähtyneen ulkopuoliseen hyökkäykseen - Sammon menetys Kalevan maan poikien kapitalistiskolonialistis-patriarkaaliselle ryöstöretkelle vaikuttaa johtaneen Pohjolan valtakunnan rappioon ja katoamiseen historiallisesta lähdeaineistosta. Tämä kaikki on havaittavissa vain pintasukelluksella tähän ainutlaatuiseen lähdeaineistoon. Sen loppujen salaisuuksien paljastuessa on odotettavissa luultavasti kokonaan uusi historiantutkimuksen suuntaus, jonka edellejäkävijänä tätä tutkimusta tulevaisuudessa pidetään. Toisaalta nämä paljastukset voivat vielä vanhoillista tutkijaa ahdistaa. Mitä onkaan tehtävissä kun tämä kansakuntamme kulmakivi on nyt murentunut ja Kalevala paljastanut kalavaleeksi? Voimme olla lopulta huoletta,

sillä tästä on suunta vain eteenpäin. Tulevaisuus lupaa muiden huomiotta jääneiden historiallisten lähteiden radikaalia analyysia – ehkäpä Seitsemän veljeksen rohkeaa postkolonialistista uudelleentulkintaa, tai vaikkapa psykohistoriallista Abc-kiriaa? Rohkea tulkintani saattaa herättää kollegoissani vastustusta. Uuden sukupolven tutkijana en pelkää mielikuvituksettomien kilpailijoiden kritiikkiä. Kohtaan nämä vanhoilliset epäilijät milloin vain kantelebattlen merkeissä. Jos tämä tutkimuksellinen manifestini ei vielä heitä ole vakuuttanut, kenties suohon laulaminen sen tekee. Tulevaisuuden historiankirjoitus ei heitä kuitenkaan enää odota!

-Antti Nieminen

Heimosodat 100

Vuonna 2017 vietettiin näkyvästi Suomi 100 -juhlavuotta. Teeman tarkoitus oli juhlistaa sata vuotta aiemmin, joulukuun kuudentena 1917, eduskunnan hyväksymää julistusta, jossa Suomi todettiin itsenäiseksi valtioksi. Suomen itsenäistyminen Venäjän vallan alta oli kuitenkin pidempi kuin yhden päivän kestänyt historiallinen prosessi eikä itsenäisyys tullut pelkällä julistuksella. Seurasi Suomen itsenäisyyden tunnustukset, mutta vielä välienselvittely siitä, mikä on Suomen paikka ja asema maailmassa. Vuoden 1918 alkupuolella Suomessa käytiin tähän liittyen täysimääräinen sota. Vapaussodan katsotaan usein päättyneen toukokuussa, jolloin viimeiset venäläiset joukot poistuivat alueelta, joka oli aiemmin kuulunut Suomen suuriruhtinaskuntaan. Valkoinen armeija marssi voitonparaatinsa vapautetussa Helsingissä 16. toukokuuta 1918, jona päivämääränä voitaisiin siis myös juhlia Suomen itsenäisyyttä. Vielä sata vuotta sitten, vuosien 1918 ja 1919 taitteessa, ei Suomen paikka ja asema maailmassa olleet täysin selvillä. Itsenäisyys meillä oli, mutta tulevaisuus oli epäselvä ja isänmaamme polku olisi voinut kulkea tuolloin useaan eri suuntaan.

Suomi ja Neuvosto-Venäjä olivat käyneet 16

tuloksettomat rauhanneuvottelut Berliinissä elokuussa. Seuraavana kesänä, vuonna 1919, tultaisiin aloittamaan uudet neuvottelut, jotka sitten johtivat rauhansopimukseen. Suomi ja Venäjä sopivat rajastaan ja maiden välisistä käytännön asioista Tartossa loppuvuonna 1920 ja sopimus tuli voimaan vuodenvaihteessa. Siihen asti moni asia oli vielä avoin. Tasan sata vuotta sitten Repolan kunta kuului Suomeen. Viena ja Petsamo olivat vielä harmaata vyöhykettä, joissa oli käynyt suomalaisia joukkoja vapaussodan aikana. Venäjän sisällissota oli yhä käynnissä eikä sen voittajaa saati lopputulosta tarkemmin voitu vielä tässä vaiheessa tietää. Heimosodat olivat vasta alkamassa. Niiden aikana suomalaiset tekivät erinäisiä retkiä Itä- Karjalaan ja pyrkivät saamaan alueen suomalaiseen hallintaan. Nykynäkökulmasta hankkeet saattavat vaikuttaa imperialistisilta, mutta Itä-Karjalan väestö oli tuohon aikaan valtaosaltaan suomensukuisia karjalaisia, joiden tulevaisuus oli epävarma osana monietnistä neuvostoimperiumia – joka sitten nieli, musersi ja näivetti Karjalan kansaa, prosessi, joka jatkuu yhä Venäjän alistaessa lukuisia hallitsemiaan alkuperäiskansoja. Karjalaiset menettivät enemmistöasemansa

omassa maassaan jo 1920-luvulla ja väestönvaihdos on nykyään edennyt pisteeseen, jossa karjalaisia on Venäjään kuuluvalla Karjalan hallintoalueella enää alle kymmenes väestöstä. Osana heimosotia suomalaiset myös tukivat inkeriläisten itsenäisyyshankkeita, mutta tälläkään ei ollut pysyviä vaikutuksia, vaan Tarton sopimuksen myötä Suomi veti joukkonsa Kirjasalon alueelta ja antoi Inkerin sekä sen suomensukuisen väestön Venäjän terrorisoitavaksi ja tuhottavaksi. Vaikka karjalaisten ja inkeriläisten vapauttaminen eivät heimosoturien uhrauksista huolimatta onnistuneet, pysyvämpiä vaikutuksia saavutettiin tukemalla eteläistä veljeskansaamme oman itsenäisyytensä lunastamisessa. 20. joulukuuta 1918 Helsingin entisessä keisarillisessa palatsissa (nykyinen Presidentinlinna) perustettiin Viron Avustamisen Päätoimikunta, joka alkoi kerätä suomalaisia vapaaehtoisia auttamaan virolaisia näiden itsenäistymispyrkimyksissä. Viron vapaussota onnistui ja Viro itsenäistyi Suomen rinnalla Venäjän ikeen alta: Virokin neuvotteli Tartossa oman rauhansopimuksensa Venäjän kanssa.

tuona vuonna yliopistoon kirjoittautui monta vapaus- tai heimosoturia, heidän joukossaan muun muassa historiaa ja useita muita aineita Helsingin yliopistossa opiskellut Karjala-aktivisti Bobi Sivén. Vuotta myöhemmin hänet nimitettiin jo vapaan Repolan pitäjän nimismieheksi, vain 20-vuotiaana mutta Karjalan asialle omistautuneena ja uhrautumishalustaan tunnettuna. Kaikki oli mahdollista. Suomen kansallinen herääminen oli syössyt itsensä kulisseista ja ”kagaaleista” julkisuuteen ja oli nyt avoimempaa kuin koskaan. Edessä välkehti yksi suuri Suomi ja sen suuri tulevaisuus.

-N. A. Saramo fil. yo.

Keväällä 1918 ylioppilaskirjoitukset oli Suomessa keskeytetty vapaussodan vuoksi ja

Keskiaukeama

Sovinnon aika on ohi

Muistanko minä sisällissodan? Tämä on kysymys, jota meistä moni – mukaan lukien itse allekirjoittanut – on kysynyt useaan kertaan tänä vuonna. Sodan “juhlavuosi” on ollut täynnä erilaisia muistotilaisuuksia, seminaareja ja tutkimuksia, jotka ovat esitelleet sisällissodan tuntemattomampia puolia kuten lapsiuhreja ja naisiin kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa.

maaseudun väestöön verrattuna usein hyvin heikot.

Tästä huolimatta sodan kuva on monien suomalaisten silmissä edelleen vahvasti romantisoinut, ja ihmiset muistavat sodan laittoman kapinan kukistamisena tai oikeutettuna taistona esivaltaa vastaan. Meidän tulisi kuitenkin aina muistaa, että sota ei koskaan ole kaunista eikä väkivalta oikeutettua.

Kaikki tämä on kuitenkin nykypäivänä epäoleellista. Yli sata vuotta tapahtuneen jälkeen on täysin turhaa rakentaa sovintoa asioista, joita kukaan elossa oleva ihminen ei ole ollut todistamassa. Sisällissodan muisto on kuitenkin asia, jota emme saa unohtaa, sillä jos emme opi historiasta, niin olemme tuomitut toistamaan sitä uudelleen.

Ehkäpä ikonisin kuvaus sisällissotaan johtaneista tapahtumista löytyy Väinö Linnan kirjasta Täällä Pohjantähden alla, jossa jalo suomalainen torppari yrittää lunastaa vapautensa häntä rujosti taksvärkillä sortavalta maanomistajalta. Vaikka moni meistä muistaa tämän kuvauksen koulun historiankirjoista, on sekin vahvasti ideologisesti värittynyt. Itse asiassa punaisten ydinjoukko ei koostunut maaseudun ylpeistä ja urheista talonpojista, vaan pikemminkin kaupunkien tehdasväestöstä, jonka elinolosuhteet olivat

Yhtä lailla myös sodan toinen osapuoli käytti hyväkseen yliasemaansa ja demonisoi vastustajansa tavalla, joka näkyy vielä tänä päivänä. Punaiset ovat edelleen monien suomalaisten mielissä NeuvostoVenäjän kätyreitä, joiden ainoa tarkoitus oli vain murtaa demokraattisen valkoisen Suomen hallitusvalta.

Sen sijaan, että käyttäisimme arvokasta aikaamme täällä maan päälle vihamiesten etsimiseen, tulisi meidän kokoontua yhteen kansakuntana ja tuomita yhdessä tuon julman vuoden teot. Samalla meidän pitää säilöä tuon väkivaltaisen sodan muisto, ja pitää huolta siitä, ettemme me suomalaiset jakaannu näin enää koskaan. -Markus Myllyniemi

Runonurkka Sä olet

Kun sut saan,

Petollinen paska, mutta silti sua

millään muul oo mitään väliä.

halajan.

Syliisi, kun pääsen,

Kato mua silmiin,

niin siellä en ole häviäjä.

niin näet halun palavan.

Ilman sua nuku en

Susta ei seuraa mitään hyvää,

ja poissaolos sen tunnen sen

nautintoa, mut

oot niin julma

ahdinkoa syvää

mut niin ihana,

ja jälkikäteen löydän vain.. Minä rakastan sinua. Itsetunnon matalan.

-Johnny Ö, 2014 Rakkauslaulu, ensimmäinen säkeistö.

Emme saa, nyt varsinkaan 100v jälkeen, unohtaa meidän valtiollisia luokkaeroja globaalin epätasa-arvon varjoon, meidän pitää oppia ymmärtämään maailmamme monimutkaisuus. Meidän pitää ymmärtää sijaintimme etuoikeisuus, muttei meidän pidä silti elää harhaluulossa, jossa kaikki suomalaiset ovat Espoossa asuvia insinööriperheitä. -Pjotr Ö 21

”Älkää tappako” – puolueettomien veljesten tapaus huhtikuussa 1918 Vuoden 1918 tapahtumia miettiessä pohdin, mitä sanottavaa minulla olisi aiheesta. Ehdin aluksi katumaan ja ahdistumaan lupautumisestani, kunnes muistin isoäitini puheet tapetuista serkuista. Nämä hämärän peittoon jääneet serkut ovat aika ajoin ilmaantuneet keskusteluun, mutta koskaan aikaisemmin emme olleet syvällisemmin aiheeseen paneutuneet. Näin ollen katsoin saaneeni oivan verukkeen isoäidin haastattelulle. Isoäitini kertoman mukaan hänen isänsä serkut olivat halunneet pysytellä puolueettomina ja erossa vuoden 1918 konfliktista, jonka takia he olivat kieltäytyneet kutsunnoista ja paenneet Ruotsiin siellä asuneiden sukulaisten luokse. Koti-ikävän iskiessä kutsunnoista kieltäytyneet veljekset olivat päätyneet palaamaan kotiseudulle rakentaen kotitalosta noin kahden kilometrin päähän keskelle suota niin sanotun karkusaunan piilopaikaksi. Huhtikuussa 1918 suojeluskuntalaiset olivat saaneet vihiä piilopaikkaa pitäneistä veljistä. Tämän vihjeen myötä he olivat ilmaantuneet aseineen isoäitini sukulaisten talolle tiedustellakseen, missä

piileskelevät veljet olivat. Kuulusteluiden päätteeksi suojeluskuntalaiset olivat onnistuneet löytämään suolle rakennetun piilopaikan. Kaikki neljä saunassa piilotellutta veljestä tapettiin. Myöhemmissä tapahtumien selvittelyissä on käynyt ilmi, että valkoisille myötämielinen naapuri oli saanut vihiä piilopaikasta ja täten opastanut suojeluskuntalaiset veljesten luokse. Sen sijaan murhaajien henkilöllisyydet ovat jääneet hämärän peittoon. Veljesten kohtalo on liitetty Unto Kiiskisen kustantamaan kirjaan Kesän 1918 muistot, joka esittelee puolueettomien ja punaisten elämää. Isoäitini kautta sain perehtyä tähän kirjaan, johon oli painettu veljesten sisarentyttären kertomus tapahtumista: Joku veljistä oli rukoillut: älkää tappako, viekää vaikka elinkautiseen vankeuteen. Veljesten sisar puolestaan oli muistellut tapahtumia Kiiskisen kirjan mukaan seuraavasti: Pelkäsin kauheasti veljieni puolesta. Saunalle saavuttuani näin, että ikkunat olivat rikki ja sisällä täydellinen sekasorto. Veljiäni en nähnyt

missään. Tuska sydäntäni raastaen ja peläten pahinta palasin kotiin. Kolmen päivän kuluttua löydettiin veljeni saunan takaa ammuttuina. 1930-luvulla syntynyt isoäitini ei ole tuntenut henkilökohtaisesti huhtikuussa 1918 tapettuja serkkujaan, mutta aihe on siitä huolimatta hänen omien sanojensa mukaan arka ja tunteita herättävä. Aiheen arkuus ilmeni haastattelussa tunteiden kirjona, jolloin sadan vuoden takaiset tapahtumat tuntuivat edelleen olevan suvun painolasti. -Vilma Suomalainen

HUOMIO KAIKKI EEPPISET OPISKELIJAT HUOMIOOMME ON TULLUT, ETTÄ PAHA KASVOTON JÄTTIYRITYS UHKAA PIENTÄ RUOTSALAISTA YKSITYISYRITTÄJÄÄ. ON SINUNKIN VELVOLLISUUTESI TUKEA POHJOISMAISTA VELJEÄMME. TILAA SIIS PEWDIEPIEN YOUTUBE-KANAVA JA LIITY TAISTELUUN T-SERIESIÄ VASTAAN

Maksettu mainos

2323

Kronos työelämässä

Arkistosta keskelle kansannousua

Maailman kriisipisteet ja ihmisten välinen eriarvoisuus ovat tulleet ulkomaantoimittaja Janne Hopsulle tutuiksi vuosien aikana. Vaaralliset olosuhteet ja mieleenpainuvimmat tilanteet kietoutuvat usein yhteen. Kairossa poliisi vetäytyy kaduilta, ja asevoimien panssariajoneuvot ilmestyvät niiden tilalle. Vanhan valtapuolueen NDP:n päämaja palaa. Kadut näyttävät siltä, että poliisi ja mielenosoittajat ovat ottaneet tosissaan yhteen. Fyysisen väkivallan uhka on läsnä. Kun Janne Hopsu raportoi suomalaisille arabikevään 2011 tapahtumista Kairosta, hän oli yhdessä uransa kiinnostavimmista tilanteista. ”Kaduilla olevat kansalaiset kirjaimellisesti kadottivat pelkonsa. Se oli outo, jännittävä ja aistittavissa oleva tunne.” Arabikevään ajanjakso ei ole ainoa kerta, kun Hopsu on toiminut vaarallisissa olosuhteissa. Kun Hopsu oli vuonna 2012 Meksikossa tutustumassa maquiladoratehdastyöläisten oloihin lähellä Meksikon ja Yhdysvaltojen rajaa, hän tunsi olonsa turvattomaksi. 24

Arkistosta kentälle

työssä on Hopsun mielestä ihmisiin ja tapahtumiin perehtyminen sekä asioiden kontekstien hahmottaminen. Hän on tavannut työnsä puolesta lukuisia ihmisiä erilaisista lähtökohdista. Ihmisten välinen eriarvoisuus on tullut tutuksi.

Rankat aiheet tulivat tutuiksi jo uran alkuvaiheessa. Ensimmäisessä tv-jutussaan Janne Hopsu käsitteli Ruandan kansanmurhaa, jonka kuvamateriaali jäi vahvasti mieleen.

”Pakolaisleireillä ihmisten ahdistus ja pelko purkautuu aggressiona. Sen näkee katseista ja kommenteista”, hän kuvailee. ”Silloin pitää pysyä rauhallisena ja olla tekemättä itsestään numeroa.”

“Opin, että kaikkea materiaalia ei voi käyttää televisiossa raaan väkivallan vuoksi. Kuvamateriaali sisälsi joukoittain tapettujen ruumiita ja kaikenikäisten irtojäseniä. Materiaali oli liian rankkaa.”

Hopsu on myös kehittänyt kykyään kohdata erilaisista lähtökohdista kotoisin olevia ihmisiä. Esimerkiksi esiintymisessä harjaantunutta poliitikkoa ja toimittajaa jännittävää tavallista kansalaista kannattaa lähestyä eri tavoin.

Häntä ja paikallista avustajaa seurattiin. ”Useita ammattiyhdistysliikkeen edustajia ja heihin liitettyjä ihmisiä oli tapettu maassa.”

Hopsu on toiminut MTV:n ulkomaantoimituksessa vuodesta 1994 alkaen. Ura toimittajana oli alkanut muutama vuosi aiemmin, kun hän oli ollut kesätoimittajana Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksessa. Aikaisemmin Hopsu oli työskennellyt mediatalon arkistossa. Kiinnostavinta toimittajan

Henkistä kanttia historian opinnoista

Historioitsijat ymmärtävät suuria linjoja, jotka vaikuttavat arkisten muutosten taustalla. Historian tuntemus saa suhtautumaan maltillisesti vieraisiin ilmiöihin. ”Auringon alla tapahtuu harvoin mitään täysin 25

Usein samat tapahtumat toistuvat uusissa yhteyksissä. Historioitsija osaa pohtia asioita eri näkökulmista ja tulkita ihmisiä ja dokumentteja.” Historian opinnot tuovat henkistä valmiutta epävarmassa maailmassa. Historioitsija kykenee tulkitsemaan esimerkiksi nykyistä teknologista murrosta aikaisempien historiallisten murrosten valossa. ”Historioitsija tietää, että globaalien murrosten kaikkia seurauksia ei tiedetä etukäteen. Joskus seuraukset ovat odottamattomia.” Historian opiskelu valmistaa monipuolisesti erilaisiin tehtäviin. Historioitsijoita toimii hyvin erilaisilla aloilla yhteiskunnallisina vaikuttajina. Janne Hopsu korostaa opiskeluaikaisten verkostojen merkitystä. Hän muistelee lämmöllä opiskelijabileitä ja kronoslaisia, päätoimittamaansa Kronikkaa sekä opiskelijareissuja Leningradiin. Myös Nummen veljesten Heimola Story -elokuvan tapahtumatilaisuudet ovat jääneet mieleen. 26

”Opiskeluaika oli riippumattomuuden ja vapauden aikaa.”

Janne Hopsun vinkit kronoslaisille - Luottakaa itseenne ja arviointikykyynne. Elämän aikana ehtii oppia koko ajan uutta, jos on siihen halua. - Ottakaa rennosti. Välillä luova laiskottelu on elintärkeää. - Hyväksykää, että virheitä ja epäonnistumisia tulee. On tärkeää käydä virheet läpi, ottaa niistä oppia ja kulkea eteenpäin. - Olkaa avoimia ja tarttukaa uusiin mahdollisuuksiin! - Älkää kyynistykö! Kyynisyys on pahe, johon ei saa langeta.

- Opiskelkaa ja perehtykää maailmaan laaja-alaisesti. Erityisesti toimittajan työssä törmää kaikkeen taivaan ja maan väliltä. Varsinkin kielten opiskelu kannattaa. Mitä parempi kielitaito, sitä parempi.

- Heittäytykää, rakastaa ja iloitkaa! Pitäkää yhteyttä opiskelukavereihin ja verkostoitukaa. Ystävät ovat elintärkeitä! -Vuokko Schoultz

Terveiset kanssaopiskelijoille Kronos järjesti 26.11.2018 opiskelijaseminaarin, jossa opiskelijat esittelivät omien opinnäytetöidensä aiheita ja tutkimusmenetelmiään muille opiskelijoille. Esitelmien aiheita nähtiin aina keskiajan ja uuden ajan vaihteen luonnonihmekokemuksista DDR:n vaikeaan puolustuspoliittiseen tilanteeseen 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. Tarjolla oli kahvia ja pikkupurtavaa, ja koin tilaisuuden sekä hyväksi tavaksi sivistää itseään että saada tärkeitä vinkkejä tulevaisuudessa häämöttäviä opintoja varten.

Olinkin varsin pettynyt siitä, ettei paikalle ollut vaivautunut juurikaan oman vuosikurssini opiskelijoita itseni lisäksi. Kaikilla on kuitenkin kandi joko edessä tai työ sen eteen on jo ajoitettu. Eikö tällainen tilaisuus olisi ollut erinomainen paikka saada vinkkejä ja ohjeita omaan työhön? Tapahtuman jälkeen päivittelin asiaa nimeltä mainitsemattomalle kämppikselleni, ja tyrmistyin hänen vastatessaan: ”No kaikki varmaan tajusivat, ettei tuollaisesta tapahtumasta olisi mitään hyötyä heille.”

siitä miten rajasivat aihettaan, kokemuksistaan ja siitä, mitä he saivat koko prosessista irti. Lopuksi vielä vastaavat yleisön kysymyksiin parhaansa mukaan. Miten kukaan voi ajatella, että se olisi minun tilanteelleni täysin hyödytöntä? Ystäväni, jonka kandi on loppusilausta vaille valmis, sanoi, että vastaavanlaisesta tapahtumasta olisi ollut hänelle vuotta aikaisemmin todella paljon hyötyä. Hänelle oli vielä silloin ollut täysi mysteeri, minkälaisia aiheita ja rajauksia muilla oli omiin töihinsä. Tapahtuma oli kuitenkin onnistunut ja järjestäjä Sanna Rantahalvari, Kronoksen opintovastaava, oli iloinen varsinkin esitysten laajaalaisuudesta ja että saimme paljon esimerkkejä siitä, miten erilaisia tutkimuksia oppiaineessa tehdään. Tapahtuma oli mainio esimerkki siitä miten erilaisia tapahtumia rakas ainejärjestömme voi järjestää, jotta mahdollisimman moni historian opiskelija saisi Kronokselta jotain. - Juuso Jääskeläinen

Mitä? Ihmiset, jotka ovat käyneet läpi saman prosessin, jota joko käymme tai tulemme käymään, kertovat kohtaamistaan vaikeuksista, yllätyksistä ja mahdollisesta aiheen vaihtamisesta, siitä miten

Ukrainan sota – jäätynyt konflikti? Tilanne Ukrainassa nousi Itä-Ukrainassa vaihdetaan jälleen etusivulle useissa medioissa Venäjän otettua haltuun kolme Ukrainan merivoimien alusta. Venäjän mukaan laivat olivat käyttäytyneet provokatiivisesti. Miehistöt vangittiin ja vietiin oikeudenkäyntiin Krimille. Oikeudenkäynnissä sotilaat tunnistivat aikeenaan olleen Venäjän provosoiminen. Todellisuudessa ukrainalaiset merimiehet oli ilmeisesti pakotettu tunnustamaan väite provosoinnista.

”Mistä tämä kaikkia alkoi?” kysyi eräs ystäväni minulta Ukrainan noustua jälleen otsikoihin. Kerroin tietenkin syyt konfliktin taustalla, mikä sai myös itseni ajattelemaan tilannetta. Onko Ukrainan sodasta muodostumassa jäätynyt konflikti, joka ei etene minnekään ja vaipuu hiljalleen suuren yleisön unohtamaksi? Kuinka moni esimerkiksi tietää Vuoristo-Karabahin konfliktin ja sen taustan? Uskoisin että hyvin harva. Konflikti on kuitenkin ollut käynnissä ratkeamatta 1990-luvun alusta lähtien monen tietämättä. Onko tämä Ukrainan sodankin kohtalo? Tähän mennessä yritykset konfliktin ratkaisemiseksi ovat epäonnistuneet. Molemmat Minskin sopimukset tulitauoista eivät ole tuottaneet tulosta.

laukauksia lähes päivittäin. 29. marraskuuta kirjoittaessani tätä tekstiä kapinalliset avasivat tulen 14 kertaa haavoittaen kahta ukrainalaista sotilasta. Kumpikin osapuoli väittää luonnollisesti toisen aloittaneen tulituksen. Muuttumaton tilanne ei enää herätä kiinnostusta ja nouse uutisotsikoihin länsimaissa.

Konfliktissa on ainoastaan paljon kärsijöitä. Rintamaalueella elää edelleen ihmisiä, jotka ovat vaarassa joutua tulituksen kohteeksi. Itä-Ukrainassa asuvien tilanne on myös hankala. Alueella asuvat ihmiset ovat periaatteessa ukrainalaisia, sillä Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat eivät ole itsenäisiä alueita. Tämän takia alueella asuvien ukrainalaisten täytyy esimerkiksi nostaa eläkkeensä Ukrainan hallinnoimalta alueelta. Ukrainalla ei myöskään ole tietoa peruspalveluiden toteutumisesta kapinallisten hallitsemilla alueilla. Kansainvälisten toimijoiden unohtaessa konfliktin, kiinnostus ja paine sen ratkaisemiseksi hiipuu. Ukrainan sodan muuttuessa jäätyneeksi konfliktiksi voittajana on Venäjä.

Venäjän etuna on estää Ukrainaa liittoutumasta lännen kanssa. Näin Venäjä pystyy pitää lähialueensa epävakaana mahdollistaen oman vaikutusvaltansa ulottamisen Ukrainaan. Konflikti on lisäksi rajoittanut Ukrainan ulkopoliittista liikkumatila. ”Sisäisen konfliktin” takia Ukrainan mahdollisuudet pyrkiä esimerkiksi Euroopan Unioniin tai Natoon ovat heikot. Vaikka sodan takia Ukraina on saanut tukea länsimailta, rasittaa jatkuva sota Ukrainan taloutta. Ukrainalaiset joutuvat kärsimään sodan aiheuttamista rasitteista, kuten asepalveluksesta ja lisäveroista. Sodan lisäksi Ukrainaa vaivaa massiivinen korruptio, joka hidastaa maan kehitystä entisestään. Konfliktin jatkuessa kärsijöinä ovat tavalliset ihmiset. Tämän takia on ensiarvoisen tärkeää, ettei konfliktin anneta unohtua. Venäjän toimiin tulee reagoida vastaisuudessakin, jotta maan johto joutuu miettimään aggressiivisen ulkopolitiikkansa seurauksia myös itselleen. -Olli Pihlajamaa 29.11.2018

Kuva: Friida Bröms

Käsialatehtävä Tähän numeroon päätimme ottaa oikein valtavan kokoisen käsialatehtävän. Kommentoisin tätä jotenkin, mutta en edes tiedä mitä tässä on. Pitäkää kuitenkin hauskaa tämän kanssa! Laitoin oikein pitkän, niin te sairaat, jotka tykkäätte näitä lukea saatte siristellä koko vuoden edestä. Jos kysyntää on, voinen selvittää jonkun asiantuntijan avustuksella oikean vastauksen.

Terv. Sander “Vierailin vähän digitaaliarkistossa” Kööbi

Suomen Kansallisarkisto > Kihlakunnanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat > Ala-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat > Varsinaisten asioiden pöytäkirjat > Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1687-1687 (II KO a:2)

Kronikan Päätoimittaminen, noin niinkun kokemuksena

Olen toiminut kuluneen vuoden ajan tämän lehden, maineikkaan ja kunniakkaan Kronikan päätoimittajana. Tämä urakka on tietysti herättänyt monenlaisia ajatuksia, joten ajattelin nyt hyväksikäyttää tätä osittain hallinnassani olevaa viestintäkanavaa altistaakseni kaikki muutkin näille ajatuksille. Ehkä onnistun tekemään osasta näitä ajatuksia jokseenkin kiinnostavia, mutta ei hätää – se on vain osa juontani saada teidät lukemaan ne.

Päätoimituksemme lehtiura ei alkanut kovin hyvin. Tämä ei kuitenkaan ollut heti huomattavissa –uusi päätoimitus lähti suunnittelemaan uudenlaista, räväkkää, viihdyttävää ja muutenkin kiinnostavampaa Kronikkaa suurella innostuksella. Meillä vaikutti olevan taiteellinen näkemys, ideoita jotka varmasti jakaisivat mielipiteitä, mutta olisivat juuri siksi niin hyviä. Mutta sitten sen yhtäkkiä saattoikin huomata. Jotta kenenkään toimia ei tarvitsisi suoraan haukkua, tiivistäkäämme loppukevään, kesän ja oikeastaan myös syksyn tapahtumat seuraavilla oppitunneilla: 1. Asiat eivät tapahdu itsestään. Jos jotain on tehtävä, tee se tai laita joku muu tekemään.

2. Vaikka jotakuta pyytäisikin tekemään jotain, hän ei yleensä tee sitä. 3. Jos joku sanoo tekevänsä jotain, hän ei yleensä tee sitä, ainakaan sovitussa aikataulussa. Näin on ainakin oletettava. Ei muista ihmisistä tiedä mitä he tekevät ja millä aikataululla. Syksy kuitenkin on mennyt suhteellisen hyvin. Vaikka ensimmäinen lehtemme lähinnä suututti ihmisiä, mutta sittemmin olemme tehneet ihan hyviä lehtiä. Toki asiat voi aina tehdä paremmin, Mutta ihan kohtuullisesti tässä on kai pärjätty. Lehti ei ole ilmestynyt sekundaarisissakaan aikatauluissa, mutta olemme kuitenkin saaneet julkaistua yhden lukukauden aikana neljä lehteä. Onhan tämä nyt jonkunlainen saavutus kai. Toivotan joka tapauksessa onnea näihin tehtäviin ensi vuodeksi valituille. Hauskaahan tämä on, ainakin silloin kun tämä ei ole niin helvetin vaikeaa. Mutta jos tämä ei olisi niin vaikeaa, niin tämä ei olisi niin palkitsevaakaan. - Sander Kööbi, väistyvä päätoimittaja

Tekstaripalsta

Kronoslaiset ovat valitettavasti olleet laiskoja ja lähetelleet Kronikalle (teksti)viestejä niukanlaisesti. Onneksi eräät jääkärit sentään ovat ottaneet meihin yhteyttä teemaamme sopivilla laulunsanoilla. ”Syvä iskumme on, viha voittamaton, meil’ armoa ei kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata. Sotahuutomme hurmaten maalle soi, mi katkovi kahleitansa. Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on Suomen kansa.” ”Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä vaatii, kaikki ryssät maasta pois ja alas punakaarti. Hei! Saksanniemi, Jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut. Jääkäreillä mukanaan on menestys ja onni, meikäläisten vyöllä riippuu saksalainen pommi. Hei! Saksanniemi, Jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut. Pikkuryssät Pietarissa näkee pahaa unta, Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta. Hei! Saksanniemi, Jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut. Eespäin veikot, pelko pois ja rivakasti tahti, suojeluskunnat Suomenmaan on vapauden vahti. Hei! Saksanniemi, Jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut. ”

”Kytösavun aukeilla mailla on kansa mi aina on vaalinut vapauttansa. Vannoivat näin pojat urheat siellä: Orjuus pois, taikka menköön henki, niin kuin mennyt on isienkin. Kunnia kuolla on vapauden tiellä. Tää vala on murtumaton. ”

Huom! Jos kronoslaiset eivät aktivoidu lähettelemään meille viestejä, jääkärit huolehtivat tästä palstasta jatkossakin.

Postilaatikon pohjalta

Tällä kertaa postilaatikostamme löytyi vain yksi kirjekuori. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä palautteen saaminen on aina ihanaa, vaikka sitä olisikin vain vähän! “Vitun h*** n*** kusipaskat Teiän lehti oli mun mielestä kusisinta paskaa mitä oon lukenu ikinä. Vähän niinkun jos yhdistäis julkisen vessan ja jihadin. Oikeesti niin syöpästä, että en keksi mitään ton parempaa tapaa kuvailla. Te ootte oikeesti niin vitun *****nuolija hipsteri paskoja että mua oksettaa. Älkää säikähtäkö, jos heräätte huomenna helvetistä. Ja sinä vitun “Pjotr Ö” - mä tiedän kuka sä oot oikeesti! [Päätoimitus huomauttaa, nimim. Järjen ääni, et tiedä.] Ja kyllä mä Petroskoihin asti pääsen aika nopeesti, jos tiedät mitä tarkoitan.... Ootte kyllä kaikki niin huonoja kirjottamaan, kuvittamaan ja tekemään lehtijuttuja, että en oo ees lukenu teiän lehtiä! Miks mä lukisin jotain hissanopiskelijoiden sekoiluja? Terveisin: Järjen Ääni”

(Jonkin verran avointa rasismia ja/tai muuta ikävää sensuroitu)

Hissan opiskelija! Liity alasi ammattijärjestöön. Meiltä saat apua työnhakuun ja urasuunnitteluun sekä tietoa humanistien sijoittumisesta työelämään.

specia.fi

Tyhjää

P채채toimitus 2018 kiitt채채 ja kumartaa.