Kronikka II/2014

KRONIKKA II/2014

Kronikka II/2014

1

Kronikka II/2014 kronikka (lat. chronica, kreik. khronika < khronos ’aika’)

1.) aikakirja, historia; historiateos, jossa tapahtumat

esitetään aikajärjestyksessä

2.) yl. leikillinen runomittainen esittely,

katsaus tapahtumiin

3.) vanhan ja kunnioitettavan säilyke

SISÄLTÖ Tässä numerossa: Vakiopalstat:

Ryhmätöitä ja vapun odotusta PÄÄKIRJOITUS

Kenttätyön merkityksestä

15

3

17

Viuhahdus Gennesaretilla

4

20

Holista päivää!

5

25

”Perustuu tositapahtumiin”

27

Yleisesti ajatellaan

28

Lauri Lassinpelto – Aatteen

paimenpojat. Uusintapainos 2011. –

Kuvaus ammattiyhdistysliikkeestä ja Suomesta

30

Lukijan pilvilinnat

PUHEENJOHTAJALTA Kleio, Väinö ja Jorma = kronoslaisuus?

EDARISTA KAJAHTAA

Pieni fuksi suuressa opiskelijayhteisössä

6

8

22

SIVUAINERATSIA Hollannin kieli ja kulttuuri sivuaineena HENKILÖKUNTAA Haastattelussa Markku Henriksson MINUN KAUPUNKINI Venetsian historia turistin silmin

32 ARKISTOSSA

Kansallisarkisto

34 KÄSIALATEHTÄVÄ

Päätoimitus: Lasse Leminen, Henry Mannberg Taitto: Lasse Leminen, Henry Mannberg Toimitus- ja avustajakunta: Iisa Aaltonen, Kaisa Autere, Tero Juutilainen, Henri Hannula, Matleena Kosonen, Milla Leskinen, Elina Maaniitty, Ilmari Pirkkamaa, Pekko Pistokoski, Pasi Pykälistö, Karoliina Sipovaara, Marie Vatjus Valokuvat ja kuvitus: Iisa Aaltonen, Kaisa Autere, Tero Juutilainen, Matleena Kosonen, Lasse Leminen, Henry Mannberg, Karoliina Paavilainen, Teemu Perhiö, Pasi Pykälistö, Marie Vatjus, Anniina Väisänen Etukannen kuva: Elina Maaniitty Takakannen kuva: Maarit Mustonen Painettu Picaset Oy:ssä toukokuussa 2014. Painosmäärä 100 kpl, ISSN: 1238-2817, ISSN: 2242-0606 Copyright © Tekijät & Kronos ry 2014 Sähköposti: kronikkahelsinki@gmail.com Julkaisija: Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos ry http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/kronikka ISSUU: http://issuu.com/kronikka Tämä julkaisu on saanut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan painotukea.

2

Kronikka II/2014

PÄÄKIRJOITUS

Kenttätyön merkityksestä Tähän numeroon Kronikka päätti haastatella Yhdysvaltain tutkimuksen professori Markku Henrikssonia, joka jää eläkkeelle syyskuussa. Haastattelutilanteesta tuli varsin avoin ja miellyttävähenkinen, ja lopulta päätoimittajat jutustelivat Henrikssonin kanssa liki kaksi tuntia aiheiden vaihdellessa intiaanipolitiikasta pesukoneisiin.

Koska keskustelutuokiossa tuli esille paljon mielenkiintoisia asioita, julkaisemme haastattelusta poikkeuksellisen pitkän version. Turinatuokion loppupuolella Henriksson otti esille käsitteen ”kenttätyöt”, jonka merkitystä jäimme miettimään.

Historioitsijalle kenttätyö ja suurin siitä saatava hyöty merkitsevät jalkautumista arkistoista ihmisten (niiden elävien, vaikka kuolleet ovatkin usein mielenkiintoisempia) pariin. Erityisen tärkeää tämä on monitieteisen oppiaineen kuten Pohjois-Amerikan tutkimuksen professorille, koska poikkitieteistä tutkimusta tehtäessä perinteinen lähdekritiikkiapparaatti osoittautuu usein riittämättömäksi. Edellisen numeron haastattelun teemat toistuvat: muiden tieteenalojen metodien tuntemus johdattelee Rankenkin perilliset hedelmällisempiin laaksoihin.

Periaatteessa samaa asiaa on Matti Klingekin korostanut sanomalla, että historioitsijalle on tärkeää myös osallistua yhteiskunnan toimintaan (yhdistyksissä, poliittisesti, tai vaikkapa sitten Kronoksessa), ei vain seurata sivusta sen myllerryksiä suuressa viisaudessaan kronikoiden. Jos jonkinlaisena tavoitteena on suuremman ymmärryksen saavuttaminen ihmisen toiminnasta, on kai jokseenkin välttämätöntä kokea ja elää sitä myös itse? Näyttäähän sitä kyllä eletynkin, kuten tästä numerosta löytyvä Israelin matkaraportti, HOL-artikkeli ja monet muut mielenkiintoiset jutut osoittavat.

Menkää siis kokemaan asioita, hyvät lukijat, siellä on kesä.

Lasse Leminen & Henry Mannberg Päätoimittajat

Kenttätyö on liian tärkeää jätettäväksi arkeologeille. Yhdysvalloissa, jossa tuntemattomalle puhuvaa ei katsota kuin hullua, tämä toisinaan terveellinenkin dismounting merkitsee keskustelemista paikallisten kanssa: meksikolaisten, intiaanien, bensapoikien, satunnaisten metromatkustajien tai perheen, jonka ensimmäinen kysymys on, sijaitseeko se Finland lähellä Ukrainaa. Kun alkuun on päässyt, voi eläytyjä ottaa repertuaariinsa eläimet, kasvit ja sotahistoriasta kiinnostunut vaikkapa Agincourtin maastonmuodot ja mutavellin koostumuksen kuten sarjassa Battlefield Detectives. Kenties historioitsijan mukavuusalueen ulkopuolelle meno voikin tuottaa uusia mukavuusalueita, ja ehkä pitkällä aikavälillä, tiedostamattomasti, jopa parempaa tutkimusta?

Kronikka II/2014

3

PUHEENJOHTAJALTA

Kleio, Väinö ja Jorma = kronoslaisuus ?

Väinön alkuperäinen tarina on varsin vaiherikas. Väinö saatiin alunperin lahjaksi Historicukselta 60-vuotissynttärilahjaksi.

Kuitenkin jo parin vuoden sisään alkuperäinen kaktus menehtyi. Uusi hankittiin tilalle, mutta sekään ei jostain syystä kestänyt vaan oli mädäntynyt keskeltä. Hänen kunniakseen pidettiin erityiset hautajaismenot, joista ei kuulemma loistokkuutta puuttunut. Näin Väinö III sai alkunsa.

Väinö III on osoittanut olevansa kruunupäänsä arvoinen, sillä hänen hankkimisestaan on kulunut nyt jo kohta neljä vuotta.

Vihdoinkin olemme löytäneet kaktuksen, joka kestää.

Itselleni ei tosin sinänsä ole väliä onko Väinö kaktus vai marsupilami. Eihän Väinö ole ollut kovin oleellisena osana Kronoksen toimintaa viime vuosina ellei Utopiassa järjestettyjä tapahtumia lasketa, jolloin Väinö, ikään kuin paikan omistajana on auttamatta läsnä. Kuitenkin hieman vajaa neljä vuotta sitten yliopistoon tulleelle opiskelijalle oli mukava löytää sittemmin rakkaasta ainejärjestöstä jotain vain tähän ainejärjestöön kuuluvia asioita. Tämä toi lisää mielenkiintoa, mielekkyyttä sekä hohdokkuutta koko yhdistykseen. Sittemmin näitä asioita on tullut vain lisää. Se, että Historicuksellakin on oma kaktuksensa ei mielestäni yhtään himmennä Väinön omaleimaisuutta.

4

Kronikka II/2014

Kaikki eivät kuitenkaan ehkä ole kaktuksen ystäviä tai Jorman kavereita eivätkä kaikki välitä Kleiosta. Kaikki nämä ovat kuitenkin saman kronoslaisuuden erilaisia ilmentymiä. Ne ovat tulleet julki Kronoksen kautta ja jatkavat omaa elämistään eri porukoissa.

Hyvä näin. Tärkein asia ei ole välttämättä se, että Kronoksella on joku yksi asia, johon kaikki suhtautuvat samalla tavalla.

Tärkein asia on se, että jokaiselle on jotain mihin ylipäänsä tarttua. Tulevana syksynä fuksien tullessa taloon tämä tulee ajankohtaiseksi. Otetaan fuksit avoin sylin mukaan ja näytetään heille eri puolia Kronoksesta, ei vain sitä yhtä!

Kevät tuli, lumi suli, Batman sanoi puli puli. Kevät meni, kesä tuli ja opintopisteiden määrä ei juurikaan muuttunut. Ehkä ensi lukuvuonna voisi yrittää opiskella!

Hyvää kesää!

Tero Juutilainen Kronoksen puheenjohtaja 2014

Kuva: Tero Juutilainen

Kuluneena keväänä on tapahtunut suuria yllätyksiä. Yksi niistä on Väinön puolison ostam... öhöm... löytäminen. Tuo kurvikas, mutta sitäkin vehreämpi kaktus on tuonut iloa ja seurallisuutta Väinön muuten hieman yksitoikkoiseen elämään klusterilla.

Tällä hetkellä nimikilpailu on käynnissä, tai ehkä tämän tekstin tultua julki jo päättynytkin. Häitä vietetään myöhemmin tänä vuonna.

EDARISTA KAJAHTAA

Pieni fuksi suuressa opiskelijayhteisössä

Koska pistämme fuksien vastaanoton täysin uusiksi, piti meidän istua alas ja miettiä ihan alusta, mitä fuksi oikeastaan tarvitsee ja miten ylioppilaskunta voisi tähän tarpeeseen vastata. Yksi teema nousi selvästi esiin: yhteisöllisyys. Mitä HYY voi asian suhteen tehdä, on tuoda esiin sitä kuinka huikea kirjo piirissämme on erilaisia yhteisöjä – järjestöjen määrä on yli 250. Ei tärkeintä ole tietää, kuinka suuri, hieno ja vanha HYY on. Tärkeintä on tietää, että näin paljon erilaisia yhteisöjä löytyy ja että on yhdistävä taho, joka tukee niin itse toimintaa kuin sitäkin, että ihmiset löytäisivät näistä yhteisöistä omansa.

Erityisen harmillista on, jos tuutori on järjestöaktiivi, joka vie fuksinsa järjestöönsä kertomatta ollenkaan muista mahdollisuuksista tai mainiten niistä vain negatiivisella sävyllä. Näin saattaa käydä aivan huomaamatta, ilman mitään tietoista valintaa. Silloin fuksi voi hyvinkin lähteä innolla mukaan toimintaan. Tai sitten hän ei tunne yhteisöä omakseen ja vetäytyy opiskelijayhteisöistä pahimmillaan kokonaan.

Tuutorilla on suuri vastuu siinä, että fuksi löytää oman paikkansa. Samoin suuri merkitys on sillä järjestöllä, johon fuksi aluksi päätyy. Parasta, mitä vanhempi opiskelija voi tehdä, on tietoisesti unohtaa mahdollinen mustasukkaisuuden kulttuuri ja innostaa fuksia tutustumaan siihen järjestöjen kirjoon, joka opiskelijayhteisöstä löytyy.

Matleena Kosonen HYYn hallituksen jäsen 2014 Vastuualueina viestintä, tuutorointi ja uudet opiskelijat

Kuva: Matleena Kosonen

Kesä on käytännöllisesti katsoen jo täällä.

Se tarkoittaa, että vain muutaman kuukauden päästä kampukset täyttyvät jännityksestä, hämmentyneistä katseista ja vilpittömästä innosta – siis fukseista. Yksi vuoden keskeisimmistä projekteistamme HYYssä on uusien opiskelijoiden vastaanoton uudistaminen. Tänä vuonna olemme tehneet uudet esittelymateriaalit, HYY-kierrokset saavat kokonaan väistyä uudenlaisen suurtapahtuman tieltä ja olemme lanseeranneet ihkauuden idean, Fuksikanslerin, joka toimii kaikki yliopiston fuksit yhdistävänä ”keulakuvana”.

Muistan elävästi sen, kuinka fuksisyksynäni Kronos otti minut innolla vastaan.

Pelokas fuksi sai heti tuntea olonsa tervetulleeksi, ja se on hurjan arvokasta. Sen ansiosta ainejärjestöni on edelleen minulle tärkeä, vaikken ole siellä ollutkaan aktiivinen sitten ensimmäisen opiskelusyksyni.

Toisaalta muistan Fuksi-Kronikan pilkkaavat vitsit eräistä muista järjestöistä.

Tällainen vastakkainasettelu ei onneksi ole sittemmin Kronoksen sisällä näyttänyt olevan mitenkään vahvoilla. Ilmiö on silti olemassa eri puolilla opiskelijayhteisöä, monenlaisissa järjestöissä.

Kronikka II/2014

5

SIVUAINERATSIA

Hollannin kieli ja kulttuuri sivuaineena Lasse Leminen Sivuainevalintojaan valaisee tällä kertaa Henri Hannula, HuK, joka avaa Hollannin kielen ja kulttuurin sivainekokonaisuutta.

1. Miksi opiskelet Hollannin kieltä ja kulttuuria?

Menin pari vuotta sitten ihan vain mielenkiinnosta kielikeskuksessa tarjolla olleeseen hollannin kielen alkeiskurssille ja jäin saman tien koukkuun tähän kauniiseen ja vivahteikkaaseen kieleen. Päätinkin mennä johonkin hollanninkieliseen yliopistoon vaihtoon ja päädyin viime lukuvuoden ajaksi Belgiaan Gentin yliopistoon, jossa luentokielenä oli hollanti. Kotiin palattuani halusin jatkaa kieliopintoja, joten päätin alkaa suorittaa täällä Helsingin yliopistossa tarjolla olevaa sivuainekokonaisuutta.

Matkan varrella on kehittynyt myös mielenkiinto Alankomaiden ja Belgian historiaa kohtaan, joten kielen osaaminen on hauska lisä historiallisen ymmärryksen ammentamisessa.

2. Missä sivuainetta opiskellaan ja millainen opintokokonaisuuden rakenne on?

Oppiaine on osa Nykykielten laitosta ja tarkoitettu sivuaineiksi kaikille kiinnostuneille. Luennot pidetään kaikki Metsätalolla.

Itse kokonaisuus koostuu kielitaitomoduulista sekä kulttuurimoduulista. Kielitaitomoduulissa opiskellaan yhteensä 16 opintopisteen verran (4 kurssia) kielioppia sekä kieltä yleensäkin. Nämä opinnot aloitetaan alkeista. Kulttuurimoduulissa opiskellaan 3 opintopisteen kurssit hollanninkielistä

6

Kronikka II/2014

kirjallisuudesta, Alankomaiden ja Belgian maantuntemuksesta sekä hollannin kielen kehityksestä. Näihin kursseihin voi osallistua suoritettuaan A2-tason kielitaidon (2 kielitaitokurssia). Lisäksi itse sivuaineen suorittamisen jälkeen on mahdollisuus syventää kielitaitoa kahdella lisäkurssilla.

3. Millaisia kurssien suoritusmuodot ovat? Vastaako työmäärä opintopisteitä?

Kielitaitomoduulin kurssit suoritetaan osallistumalla hollanninkielisiin luentoihin, tekemällä harjoitustehtävät sekä suorittamalla lopuksi tentti. Nämä tentit koostuvat käännös-, kielioppi- sekä kirjoitustehtävistä. Kulttuurimoduulin kurssit taas suoritetaan käännöstehtävillä sekä kirjoittamalla viikoittain luentoreferaatit.

Työmäärä on kaiken kaikkiaan erittäin suuri, sillä kieltenopiskelu vaatii jatkuvaa kertausta, reflektointia ja uusien rakenteiden omaksumista. Siksi sivuaineeseen olisi hyvä syventyä – edes vähän – joka ikinen päivä. Siksi en todellakaan suosittele ainetta niille, joille yliopisto on ensisijaisesti opintopisteiden metsästyspaikka nopean tutkinnon toivossa.

SIVUAINERATSIA

4. Mikä aihepiiri sivuaineessasi on erityisen kiinnostavaa?

Historianopiskelijana koen mielenkiintoisimpina kulttuurimoduulin kurssit, etenkin hollannin kielen kehitys -kurssin, joka tukee erityisen hyvin historiantutkimuksen lähdetyöskentelyä. On uskomattoman hieno tunne, kun opittua voi soveltaa käytännössä lukiessa vaikkapa digitoitua 1700-luvun hollanninkielistä sanomalehteä. Toisaalta myös kielitaitokurssit ovat erittäin mielenkiintoisia, sillä kieleen syvennytään erittäin monipuolisesti, kannustavasti sekä motivoivalla tavalla. Kurssien luennoitsijalta Rogier Nieuweboerilta ei myöskään puutu pilkettä silmäkulmasta.

5. Mielipiteesi Hollannin kielen ja kulttuurin sivuaineesta? Onko opiskelu tehty helpoksi, ovatko luennoitsijat hyviä tai esimerkiksi käytännön järjestelyt kunnolla hoidettu?

Oppiaine on erinomainen lisä historianopiskelijan ”työkalupakkiin”. Nykykielten laitoksella on erittäin osaava henkilökunta ja ohjausta opintoihin saa sekä itse oppiaineen (ainoalta) luennoitsijalta, yliopistonlehtori Rogier Nieuweboerilta että germaanisen filologian amanuenssilta Jouni Heikkiseltä. Itse sain hyväksiluettua alkeiskurssit Belgiassa suorittamillani kielikursseilla ja kaikki sujui moitteettomasti.

Opiskelu itsessään ei missään nimessä ole helppoa, kuten ei varmaankaan missään kieliaineessa. Kokonaisuudet ovat kuitenkin selkeät ja luentokurssit erittäin hyvin järjestettyjä: opintopisteet tulevat ajallaan ja tiedotus oppiaineen sisällä toimii. Myös kulttuuri, jossa henkilökunta on oikeasti aina paikalla vastaanottoaikaan alusta loppuun, tuli iloisena yllätyksenä.

6. Millaiset terveiset lähetät Hollannin kieltä ja kulttuuria sivuaineeksi harkitsevalle?

Mikäli hollannin opiskelu kiinnostaa, kannattaa ilman muuta ainakin kokeilla alkeiskursseja. Toki kieltenopiskelu on aikaa vievää puuhaa ja harrastuneisuutta olisi hyvä olla muista germaanisista kielistä, sillä kurssitoverit ovat melkein kaikki germaanista tai englantilaista filologiaa opiskelevia. Etenkin ruotsin ja saksan peruskielitaito (B1-B2) olisi hyvä olla takataskussa ennen hollannin aloittamista, sillä kyseisten kielten osaaminen auttaa etenkin sanaston omaksumisessa. Hollannin kielen peruskielioppi on motivoituneelle saavutettavissa melko pienellä vaivalla, mutta lauserakenteet sekä ennen kaikkea ääntäminen ja oikeinkirjoitus tuottavat paljon vaivaa. Motivaation olisi hyvä perustua jonkin sortin intohimoon jo siitäkin syystä, että kaikki hollantia äidinkielenään puhuvat – toisin kuin ranskankieliset - osaavat joka tapauksessa englantia erittäin hyvin, niin Alankomaissa kuin Belgiassakin. Siksi kynnys hollannin puhumiseen kyseisissä maissa voi aluksi olla melko suuri; alkujännityksen lieventämiseen kuitenkin auttavat belgialaiset vahvahkot trappistioluet, kohtuudella nautittuna.

Kronikka II/2014

7

HENKILÖKUNTAA

Haastattelussa Markku Henriksson Lasse Leminen & Henry Mannberg Suomalaisen Pohjois-Amerikan tutkimuksen grand old man, professori Markku Henriksson jää eläkkeelle syyskuun lopussa. Kronikka kävi haastattelemassa.

Millaisia asioita olet tutkinut? Pidätkö itseäsi intiaanitutkijana?

Markku Henriksson, s. 1949, Helsinki – VTT, Yhdysvaltain tutkimuksen professori, opiskellut useissa yliopistoissa sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa (mm. Wisconsin-Madison, Texas at Austin) – opiskellut mm. poliittista historiaa, valtio-oppia, sosiologiaa, antropologiaa, intiaanitutkimusta, tiedotusoppia ja kansantaloustiedettä

Olen aika paljon satsannut omaa aikaa, energiaa ja rahaakin siihen, että minusta tulisi kohtuullisen hyvä Pohjois-Amerikan tutkimuksen yleisosaaja, generalisti, mikä tarkoittaa sitä että en tiedä mistään mitään mutta kaikesta vähän.

– käynyt jokaisessa Yhdysvaltain osavaltiossa sekä Kanadan provinssissa ja ter-

En pidä itseäni siis intiaanitutkijana. Olen kuitenkin tutkinut intiaaniasiainlainsäädäntöä, ja kun minulta kysytään, mikä heimoni on, sanon ”My tribe is the tribe on the Hill”, kongressi siellä kukkulalla. Toki tiedän paljon yksittäistä ihmistä enemmän sulkahatuista, kulttuuripiirteistä ja heimokohtaisista historioista, mutta minun heimoni on kongressi, jonka asenteita olen tutkinut. Pohjois-Amerikkaa ei voi ymmärtää jos ei tiedä jotain siitä miten intiaanit figureeraavat siellä. Yhdysvallat uhoaa energiaomavaraisuudesta näiden liuskeöljyjen kautta, mutta katsokaa kuka omistaa ne alueet. 60 % Yhdysvaltain vielä käyttämättömistä energiavarannoista sijaitsee intiaanimailla. Tämä on se, jota meillä tai aina Yhdysvalloissakaan ei ymmärretä. Intiaanit ovat aina jotenkin oma lokeronsa, vaikka ne inkkarit liittyvät joka juttuun. Suurin osa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa 1900-alkuun saakka on ollut intiaanisuhteita ja vielä sen jälkeenkin.

Nixonhan vielä käsitteli intiaaneja ulkopoliittisena ongelmana ja arveli, että se on se ulkopoliittinen ongelma, jonka hän pystyy ratkaisemaan, mutta se meni yhtälailla pieleen kuten kaikki muutkin Nixo-

nin politiikat. Jos tutkii intiaaneja nykypäivästä lähtien, on otettava huomioon kaiken maailman sosiaaliset ongelmat, energiakysymys tulee aina vastaan, kasinot, mafiat ja muut tulevat mukaan. Koko moderni intiaanihistoriankin tutkimus on alkanut vasta 1960-luvulla, ja olin ensimmäisiä, jotka pääsivät mukaan. Minulla kävi tsägä, että opin tuntemaan kaikki kovat nimet, koska niitä oli niin vähän silloin, että ne hakeutuivat toistensa tietoisuuteen. Pääsin opiskelemaan Peter Iversonin kanssa, joka tutustutti minut muihin huippuihin.

Native American-ohjelmaa, puhumattakaan laitoksesta, ei aiemmin ollut missään.

Nyt jokaisessa vähänkin isommassa yliopistossa on joku tällainen.

8

Kronikka II/2014

ritoriossa

Miten Pohjois-Amerikan tutkimus on muuttunut Suomessa sen jälkeen kun aloitit?

Hirveästi. Eihän meillä ollut mitään kursseja mistään Yhdysvaltain asiasta. Jerker Eriksson piti Yhdysvaltain historian kurssia ruotsiksi ja Jussi Teljo valtio-opissa Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä. Nyt kun katsoo, on tämä meidän oma ohjelma,

Kuva: Lasse Leminen

HENKILÖKUNTAA

kirjallisuudentutkimusta tehdään hirveästi, maantieteessä tulee kaikennäköistä, teologian puolella on kursseja Yhdysvaltain uskonnollisesta elämästä. Se on kasvanut hirveästi, mutta niinhän kaikki muukin on kasvanut. Kun aloitin, poliittisen historian laitos oli kaksi huonetta Porthaniassa, nythän niillä on kokonainen talo. Historialla taisi olla kolme huonetta päärakennuksessa, sitten oli Heimolassa koko kerros ja nyt myöskin.

Se on kasvanut ja myös laatu on parantunut. Jos kehun hirveästi, kehun samalla itseäni, mutta tietyillä alueilla olemme oikeasti maailman huippua. Kirjallisuudentutkimuksessa olemme hyvässä kansainvälisessä maineessa, ympäristöhistorian puolella Mikko Saikku alkaa olla tunnettu nimi Yhdysvaltain puolella. Lännen historian tutkimuksessahan meidät on leimattu nimellä ”Helsinki School of the American West”. Rani Andersson on ehdottomia Lakota-tutkijoita, Riku Hämäläinen on hyvä uskontotieteessä. Pekka Hämäläinen on tähtioppilaani, Oxfordin yliopiston Yhdysvaltain historian professori, voittanut kaik-

ki mahdolliset palkinnot paitsi Pulitzeria, ainoa eurooppalainen Bancroft-palkinnon voittaja koskaan. Se on kova palkinto, Pulitzerin jälkeen toiseksi suurin jonka historian alalla voi saada. Se takaa heti sen, että saat kaikki apurahat, joita haet.

Mitkä aiheet ovat nyt pinnalla tutkimuksessa?

Länsi on mukavasti ytimessä ja laajentunut. Janne Lahti tutkii paitsi intiaaneja myös Yhdysvaltain armeijaa. Nyt meillä tuli tämä kirja kansallispuistoista. Turussa on tietenkin vahva siirtolaistutkimus… tällaiset etniset kysymykset, olivat ne sitten intiaanit, siirtolaisuus, Yhdysvaltain espanjalaiset… ne ovat jännästi suomalaisessa hanskassa.

Mikä on vähän huolestuttavaa, on se, että tällainen perinteinen ulkopolitiikka kansainvälisen politiikan kontekstissa on jäänyt vähän vähille. Elmo Rissanenhan nyt teki gradun ja toivon mukaan tekee väitöskirjan. Ulkopoliittisen instituutin tyypit

Kronikka II/2014

9

HENKILÖKUNTAA tekevät vähän tätä, mutta ovat niin tässä päivässä kiinni, ovat semmoisia netinlukututkijoita. Niistä voi tehdä kivoja pieniä pyöreitä analyyseja, mutta historiantutkijana ajattelisi, että tulisi sellainen 250-sivuinen kirja, joka kertoisi jotakin. Niitähän he eivät tee. Toinen mitä saisi tulla, ovat talouteen liittyvät. Kansantaloustieteen proffat meillä ja Aalto-yliopistossa ovat hyvin perillä Yhdysvaltain taloudesta, mutta nuorempaa porukkaa ei ole.

Sinulta ilmestyi vuonna 1990 Yhdysvaltain historian yleisesitys Siirtokunnista kansakunnaksi, joka on edelleen peruskurssin oppikirjana. Onko jokin muuttunut noista ajoista, ja mitä kirjoittaisit eri tavoin, jos kirjoittaisit kirjan nyt uudelleen?

Minkä tahansa kirjan, jonka olen kirjoittanut, kirjoittaisin nyt uudelleen eri tavalla.

Kirjathan ovat tämmöisiä jänniä: kun saat valmiiksi kirjan, se on aina hienoa, kun on kirja kädessä, näin... Sitten rupeat katsomaan sitä ja hitto soikoon, mitä varten en osannut tätä sanoa paremmin, mitä varten tuossa tein noin, hirveä itsekritiikki… mutta sitten kun niitä katsoo 10–20 vuoden kuluttua, tulee armeliaammaksi itseään kohtaan. Kun ottaa huomioon, miten vähän silloin tiesin, niin kyllä siitä tuli ihan kohtuullinen kirja. Sillä tavalla se puolustaa paikkaansa. On siellä virheitä ja kaikkea sellaista, mutta historiantulkinnassa ei isoja muutoksia ole tullut. Eisenhower on rehabilitoitu, mutta enhän paljon siinä Eisenhoweria haukukaan. Jos kirjoittaisin vastaavan nyt, kiinnittäisin paljon enemmän huomiota mustien asemaan ja kansalaisoikeusliikkeeseen erityisesti ennen 1960-lukua. Toinen johon käyttäisin monta sivua enemmän, olisi työväenliike ja ammattiyhdistystoiminta. Kolmas asia, josta olen hieman häpeissäni: en puhu naisista paljon mitään. Naisten äänioikeudesta, suffragettiliikkeestä, enkä lynkkaustenvastaisuusliikkeestä. Yhdysvaltain vallankumouksestakin puhuttaessa pitäisi Abigail Adamsin asemaa nostaa John Adamsin rinnalle teoreettisena ajattelijana. John

10

Kronikka II/2014

Adams on ihan ansiokkaasti noussut, mikä on hyvä. Hän oli pitkälle näkemykseni mukaan ei pelkästään teoreettinen ajattelija vaan dynamo, joka ajoi nämä tyypit vallankumoukseen.

Yhdysvallat on mediassa aina iso puheenaihe. Onko tiettyjä virheellisiä käsityksiä, jotka vallitsevat mediassa ja ihmisten mielissä?

Ykköslähtökohta on, että kaikki tietävät Yhdysvalloista kaiken. Tabula rasaan on helpompi mennä, mutta valmiin ennakkoasenteen murtaminen on vaikeampaa.

Yksi, johon törmää jatkuvasti, on tämä, että Yhdysvallat on hyvin yhtenäinen valtio, vaikka sinne mahtuu vaikka minkälaista ja alueittainkin kulttuurit ovat erilaisia.

Toinen on käsitys, että Yhdysvallat on pieni maa. Nämä matkatoimistoihmiset soittelevat minulle ja kyselevät, että on viikko aikaa ja tahdon käydä siellä, täällä ja tuolla, neuvopas parhaimmin, miten sinne menee.

He haluavat käydä Grand Canyonilla, Niagaran putouksilla, halutaan käydä Elviksen Gracelandissa, käydä Washingtonissa, käydä San Franciscossa, käydä Yellowstonessa, nähdä biisoneita, nähdä alligaattoreita ja vaikka mitä. Ei se mene niin, se on 5000 kilsaa näin päin ja 3000 noin.

Sitten ovat nämä näkemykset siitä, että Yhdysvalloissa on hirveän väkivaltaista, ja pitää pelätä henkensä puolesta. Okei, todennäköisyys tulla ammutuksi pienaseella on 60-kertainen Eurooppaan verrattuna, mutta ei se tarkoita, että siellä jatkuvasti ammutaan kadulla. Kyllähän suurin osa meistä on selvinnyt hengissä ja ihmisiä asuukin siellä. Lisäksi tutkijoidenkin näyttää olevan vaikea ymmärtää kahta yhdysvaltalaisen politiikan perusasiaa: Yhdysvallat ei ole parlamentaarinen järjestelmä, ja osavaltiot ovat itsenäisiä valtioita. Osavaltioilla on esimerkiksi omat koulupolitiikat, vain ulko- ja rahapolitiikka on jätetty liittovaltion käsiin. Suomessa mediassa on tapahtunut parantumista, esimerkiksi jos ajattelen YLEn ja Helsingin Sanomien kir-

HENKILÖKUNTAA jeenvaihtajia. Tuomas Niskakangas ja Pekka Mykkänen ovat aika hyvin perillä siitä, mitä tapahtuu.

Se, mikä aina raivostuttaa näistä vääristä näkemyksistä, on se, ketkä ovat jenkkejä ja ketkä eivät. Jenkkejä ovat koillisen, Uuden Englannin asukkaat, tai jos sitä haluaa laajentaa, niin pohjoisvaltiolaiset. Mutta eiväthän hyvänen aika texasilaiset tai georgialaiset ole jenkkejä, eivätkä myöskään lännen ihmiset. George W. Bush on Connecticut-jenkki, vaikka esiintyykin texasilaisena. Kaikki vanhat texasilaissuvut inhosivat Bushia, hän oli ”damn yankee”. Kun Atlantassa oli olympialaiset, Ilkka Kanerva oli Suomen olympiakomitean puheenjohtaja tai joku tämmöinen ja hän sanoi haastattelussa, että ”kyllä jenkit osaavat järjestää hyvät kisat”. Eivät jenkit ole tehneet siellä muuta kuin polttivat sen 1864. Jopa Alexander Stubb, joka on opiskellut etelässä, puhuu jenkeistä. Eivät virolaisetkaan olleet venäläisiä Neuvostoliiton aikaan, eivätkä kaikki yhdysvaltalaiset ole jenkkejä. Jos menee syvään etelään sanomaan, että ”hello yankees”, niin sieltä tulee turpaan.

Kuinka poliittinen polarisoituminen näkyy akateemisen maailman historian tulkinnoissa ja historian poliittisessa käytössä? Onko historiasta eri versioita?

On toki, koulukunnat ovat aika vahvoja Yhdysvalloissa. Välillä Suomessa syntyy harha omasta historiasta, että meillä ei ole eriäviä mielipiteitä. Olemme niin pieni maa, että täällä on aina yksi näkemys vallalla, ja jotain muuta yrittävä ei pääse esiin. Vaikka Yhdysvalloissa olisi jokin näkemys vallalla, niin ne toisetkin saavat jotain kautta äänensä kuuluviin. Näkemykset voivat olla hyvin eriäviä riippuen siitä, mihin yliopistoon menee ja kenen professorin kanssa juttelee. Kylmän sodan koulukuntariidat ovat rauhoittuneet, mutta lännen tutkimuksessa on hyvin erilaisia tulkintoja siitä, mitä länsi on ja keitä sinne kuuluu. Välillä konferensseissa tulee niin kireää debattia, että

ulkopuolisena miettii että hetkinen, mistäs tässä nyt on kyse. Irakin sota on sellainen, mistä jatkuvasti tulee näitä juttuja. Aika usein valitettavasti niiden tyyppien, jotka ovat George W. Bushin puolella, tiedot ovat hatarat tai he elävät vanhoilla jutuilla joukkotuhoaseista, joita ei oikeasti ollut. Välillä hävettää, että ettekö te voisi lähettää sieltä puolelta jotakuta, joka oikeasti tietää, että tulisi kunnon dialogi, koska nuo väitteet on jo useasti ammuttu alas.

Monet näistä radio- ja televisiojuontajista, Newt Gingrich ja Rush Limbaugh, syöttävät tätä roskaa jatkuvasti minkä kerkeävät.

Siinä on sen maan koon ongelma, että vaikka onkin hyvä, että kaikki pääsevät esittämään näkemyksensä ja niitä ei tyrmätä kuten Suomessa, niin Suomessa syntyvä suhteellisen laaja konsensus on kuitenkin suurin piirtein oikea.

Kuinka hyvin arvioisit Obaman onnistuneen tehtävässään? Mitä mieltä olet Obamacaresta?

Minun on pakko sanoa, että ei kauhean hyvin. Kun Obama valittiin, oli hirveä hulabaloo ja häneen kohdistui hirveitä toiveita, että sadassa päivässä viimeistään kaikki ratkeaa. Eikä ole edes Guantánamoa saatu suljetuksi, vaikka se oli ykkösenä listalla.

Toisaalta Obama on suuremman vastarinnan kohteena kuin yksikään presidentti, jonka muistan 40 vuoden ajalta. Obamaa vastaan käydään jatkuvasti järkyttävää vastustuskampanjaa.

Kyllä Obama on jossain määrin vastuussa siitä, että kongressi ei toimi, ei se pelkästään toisen osapuolen taitamattomuutta ja typeryyttä voi olla. Ehkä voi olla niinkin, että Obama on liian kompromissihakuinen ja antanut liikaa tilaa vastustajille. Esimerkiksi Lyndon Johnson osasi juonia ja sai aina väännettyä kongressin enemmistön juttujensa taakse, ja tällainen suostuttelun taito Obamalta puuttuu. Ulkopolitiikassakaan ei ole mitään oikeastaan tapahtunut, Osama bin Ladenin kiinniotto ei ollut

Kronikka II/2014

11

HENKILÖKUNTAA Obaman ansio, mutta hän sai siitä sulan hattuun. Enkä ylistäisi Obaman Ukraina-politiikkaakaan.

Toivottavasti terveydenhuoltouudistus menee jotenkin läpi, vaikka teknisiä vaikeuksia on ollut. Se jäänee kuitenkin Obaman merkittävimmäksi jutuksi, ja mielestäni se on selkeä parannus aikaisempaan. Yhdysvaltalaisille on vain niin vaikeaa sen myyminen, kun sehän on sosialismia. Eihän ne edes tiedä, mitä sosialismi on, mutta kun se ON. Yhdysvalloissa kulutetaan enemmän per asukas terveydenhuoltoon kuin missään muualla, mutta terveystilastoissa, lapsikuolleisuudessa Yhdysvallat on kahdeskymmenes. Senhän pitäisi olla ykkönen tai kakkonen. Suomalaiset luulevat, että jos Yhdysvalloissa olet köyhä, sinut jätetään kadulle kuolemaan. Ei se näin ole, totta kai sinut otetaan sairaalaan ja hoidetaan. Ongelma on se, että jos vaikkapa menee peukalo sijoiltaan, pitäisi mennä lekuriin ja se maksaa 500 dollaria. Jos ei ole vakuutusta eikä ole varaa, et mene, ja sitten puolen vuoden kuluttua peukaloon tulee tulehdus tai kuolio ja henkihieverissä sinut hoidetaan, mutta se maksaa 50 000 tai 500 000.

Minkälaisia vahvuuksia ja ongelmia näet yhdysvaltalaisessa yhteiskuntamallissa?

Kun on liikkunut siellä kenttätöissä, aika usein siellä turhautuu. Kyllä kai Yhdysvallat on jossakin onnistunut aika hyvin, koska se on kuitenkin niitä harvoja maita, joihin pyrkii enemmän ihmisiä kuin se ottaa vastaan, myös Pohjoismaista. On siellä jokin hyvin, ainakin enemmistöllä. Kun on suhteellisen hyvä toimeentulo, siellä pärjää kyllä. Moni asia on hyvin, moni asia huonosti.

Paavo Lipponen aina ajoi Suomeen yhdysvaltalaista kilpailukykyä, ja olen samaa mieltä, että sellainen kilpailukyky varmaan parantaisi Suomen taloutta. Mutta se kilpailukyky ei ole irrallaan muusta Yhdysvalloista. Se kilpailukykyhän syntyy sillä,

12

Kronikka II/2014

että ne inkkarit asuvat siellä reservaateissa, mustilla menee köyhemmin ja siellä on nämä ongelmat. Ei voi ottaa vain hyviä puolia, vaan huono systeemi tulee mukana.

Yksi asia, jonka toivoisin yliopistoista tulevan, on se, että Yhdysvaltalaisissa yliopistoissa opiskelijoita pidetään paljon paremmin kuin täällä, olemme hirveästi jäljessä Yhdysvalloista. Meillä on pikkuisen tullut jotain, Aleksandria ja uudessa kirjastossa on vähän jotain nurkkaa, mutta esimerkiksi Texasissa joka opiskelijalle on aina tietokoneita ja sohvia on joka nurkassa. Tampereella jostain hallintohuoneesta jäi sohvia tyhjiksi, niin professori Marjatta Hietala ehdotti, että eikö niitä voisi pistää käytävälle opiskelijoita varten. Siinä oli mahdoton hallinnollinen taistelu, että saatiin ne.

Saman tien voitaisiin tuoda professoreille sihteerit, se lisäisi työtehoa hirveästi. En voi kuvitella menestyvää yksityistä firmaa, joka kohtelisi työntekijöitään ja asiakkaitaan niin huonosti kuin suomalainen yliopisto. Tässä suhteessa yhdysvaltalaiset yliopistot ovat paljon parempia, koko johtajuuskulttuuri… totta kai sielläkin tapellaan dekaanien kanssa ja rehtorit voivat tulla yliopiston ulkopuolelta eivätkä ymmärrä sitäkään vähää mitä meillä. Mutta kyllähän joku juju siinä on, muukin kuin kieli, että yhdysvaltalaiset yliopistot ovat maailman huippujen joukossa, ja Nobel-palkintojen voittajista suurin osa tulee Yhdysvalloista.

Paljon enemmän siinä merkitsee henkinen kulttuuri ja nämä pienet asiat kuin se, että satsaa miljardeja.

Toki köyhyyttä on paljon, väkivaltaa on paljon, summittaistakin yksilöväkivaltaa, etnisten vähemmistöjen asema on kaikista huonoin. Paras juttu Yhdysvalloissa on se, että sieltä puuttuu melkein kokonaan tämä eurooppalainen luokkarakenne. Suomessa törmää aina siihen, että jos tyyppiä ei tunne ja jos tämä on joku piirimyyjä tai osastopäällikkö, hän suhtautuu heti alentuvasti, et ikään kuin kuulu tähän. Se on hyvin eurooppalainen ilmiö. USA:ssa voi puhua bensapojan kanssa samalla tavalla kuin senaattorin kanssa. Huono puoli on se, että

HENKILÖKUNTAA eurooppalainen luokkarakenne on siirtynyt etniseksi luokkarakenteeksi: mustia, inkkareita ja chicanoja katsellaan alaspäin ja he asuvat toisella puolella rautatietä, reservaateissa ja inner cityssä. Suomessa vihaan sitä, että tällä tittelillä ja tattelilla on niin iso merkitys: selviän helpommalla, kun esittelen itseni professoriksi. Niin sen ei pitäisi olla. Kun mennään osastopäälliköstä ylöspäin, pitää olla joku titteli, että pärjää suomalaisessa yhteiskunnassa.

Eräs tohtoriopiskelijani sanoi, että Yhdysvalloissa oli hirveän kivaa, että menestymiseen riitti, kun oli jotain sanottavaa ja osasi asiansa. Suomessa menestymiseen oli aina tärkeintä, kenet tunsit.

Miten näet Yhdysvaltain kansainvälispoliittisen aseman muuttuvan tulevina vuosina ja vuosikymmeninä?

Tästähän on puhuttu paljon, oikeastaan varmaan suunnilleen sen 40 vuotta kun olen näitä hommia tutkinut tai kauemminkin. Silloin, kun Sputnik meni avaruuteen, surkuteltiin sitä, että nyt Yhdysvallat romahtaa ja jää jälkeen. Jo 1700-luvun lopulta on näkemyksiä Kiinan noususta ja eurooppalaisten valtioiden jäämisestä jälkeen, Yhdysvalloista ei tietysti silloin juuri voinut puhua. BRIC-maat ovat nousseet, tulee Intiaa ja Brasiliaa, mutta eihän maailma voi sillä tavalla staattinen ollakaan, että vain Eurooppa ja uus-Euroopat menestyvät ja muu maailma olisi jonkinlaisessa orjataloudessa suhteessa niihin. Voi olla, että tässä prosessissa Yhdysvaltain valta laskee ja on suhteellisesti ottaen laskenutkin. Mutta kyllä Yhdysvallat osaa hoitaa asiansa niin, että vaikka suhteellinen valta laskee, se ei häviä mihinkään, vaan pysyy merkittävänä tekijänä. Siellä on niin vahva imago maan sisällä ja ulkopuolella, että sen murentaminen vaatii aika pitkän ajan.

Jos joku muu maa olisi tehnyt samanlaisia taloudellisia töppäyksiä kuin USA, se olisi jo aikaa sitten pantu Maailmanpankin holhoukseen. Vaikka luottoluokituksesta nyt putosikin yksi A, dollari on yhä se standardimalli, johon verrataan, mielikuva, joka

ihmisillä on.

Lopultahan Yhdysvalloille käy kuin Roomalle, kaikki imperiumit joskus murtuvat, mutta en usko, että se tapahtuu lähivuosikymmeninä. Toisaalta jos Yellowstonen kaldera räjähtää niin siinähän sitä mennään. Mutta ilman jotain yllättävää Yhdysvallat pysyy vahvana tekijänä.

Voisitko suositella Yhdysvaltoihin liittyviä kirjoja?

Lukekaa Mikko Saikun, minun ja Rani Anderssonin kirjat. Pekka Hämäläisen Comanche Empire on täyttä tavaraa, kuten myös ovat Ranin Ghost Dance, Mikko Saikun This Delta, This Land, Benita Heiskasen Urban Boxing ja Ritva Levon Ethnic Media. Suosittelisin näitä suomalaisia kyllä, niissä ei ole mitään hävettävää. Lukekaa Jussi Hanhimäen ulkopolitiikkakirjat, vaikkei niistä olisikaan samaa mieltä.

Kaunokirjallisia? Ehdottomasti James Fenimore Cooperin Nahkasukka-sarja. Loistava perusteos, josta pääsee käsiksi intiaaneihin, ympäristöön ja keittiön kautta yhdysvaltalaisen kulttuurin perusteisiin.

Vastapainoksi Steinbeckin Vihan hedelmät, joka tuo yhdysvaltalaisen sosiaalisen ymmärtämisen ja hyväntahtoisen vieraanvaraisuuskulttuurin, huolehtimisen ja sen tematiikan esiin. Mark Twainin Tom Sawyer, Tony Hillermanin Navajo-romaanit, Hemingwayn Vanhus ja meri… kirjallisuutta on vaikka kuinka.

Kuka kukin on -teoksen mukaan harrastat tutkimusmatkailua. Minkälaista se on?

Mukavaa. Välillä rankkaa, kun jollain arkeologisella kallionkielekkeellä liukastuu ja nilkka on kipeä seuraavat kaksi viikkoa.

Tutustuminen alueeseen, se on minun kenttätyötäni. Tutkijalla on joku paikka, meidän tapauksessamme Pohjois-Amerikka, ja tutkija on kiinnostunut kaikesta, mikä siihen liittyy. Käyn kaikissa mahdol-

Kronikka II/2014

13

HENKILÖKUNTAA lisissa paikoissa, haen sitä paikkaa, sitä totaalisen merkityksetöntä muistomerkkiä, josta kukaan ei ole koskaan kuullut.

Yhdysvalloissa ja Kanadassa on helppoa, kun pääsee autolla kaikkialle, mutta olen liikkunut kanootilla, kävellen, kumiveneellä. Olen käynyt tutkimassa villivehnää ja piikkisikoja, kaupungeissa käyn taidemuseoissa, patsailla ja muistomerkeillä. Kun kävellessä talot alkavat mennä huonoon kuntoon ja vastaantulijat ovat höyryissä, kannattaa kääntyä takaisin, mutta tutkimusmatkailuun kuuluu se, että juttelee ihmisten kanssa. Yhdysvalloissa se on helppoa, taksikuskeilta saa paljon vaikkapa poliittista tietoa. Inkkareiden kanssa se on vaikeampaa, mutta menen paikkaan jossa on intiaaneja, baariin tai saluunaan, ja kyllä kohta joku tulee kysymään jotain.

Mitä teet eläkkeellä?

Miksi pitäisi tehdä jotain, eikö eläkkeellä saa olla tekemättä mitään? Saa nähdä, osaanko mennä Yhdysvaltoihin ilman että alan ottamaan kuvia ja tekemään muistiinpanoja. Syyskuun viimeinen päivä on viimeinen työpäivä, ja olen ihan kypsä tähän touhuun.

Kuva: Wikimedia Comm0ns

Kenttätyön merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. Meillä on harhanäkemys, että se kuuluu vain maantieteilijöille ja arkeologeille, mutta kyllä se kuuluu jokaisen tutkijan koulutukseen ja tutkimustehtävään.

Jos käy vain arkistossa ja museossa, ei maailmasta opi kuin pienen osan. Pitää käydä juttelemassa elävien ihmisten kanssa ja käydä niillä paikoilla. Niillä liian harvoilla historioitsijoilla, jotka tekevät kenttätyötä, on oma fiilis jossain Lützenin taistelukentällä, että nämä tuli tuolta ja ruotsalaiset täältä. En voi kuvitella historiantutkijaa, joka ei tekisi tutkimusmatkailua. Se ei ehkä johda kirjoittamiseen tai opetukseen, mutta se on oman henkisen kasvatuksen vuoksi tehtävää tutkimusta.

14

Kronikka II/2014

Ryhmätöitä ja vapun odotusta Kaisa Autere Tarkoitus oli kirjoittaa Kronikka-juttu arkeologiaan liittyvästä aiheesta. Ei onnistunut. Istun nimittäin paraikaa takkini päällä Uppsalan linnan puistossa nauttimassa hämmentävän varhaisesta kesästä ja suunnittelemassa, millä konstilla saisin juonittua kesävaatteeni Helsingistä tänne.

Kuten yllä olevasta voi päätellä, olemistani määrittää tällä hetkellä vain yksi asia: vaihtovuosi ja arkeologian opiskelu Ruotsissa.

Nyt vuodesta on jäljellä enää viimeiset kesäkuukaudet ja yliopisto-opiskelun erot Helsingin ja Uppsalan välillä alkavat pikku hiljaa hahmottua mielessä.

Näin jälkeenpäin ajateltuna ensimmäiseksi hämmentää, miten suuren eron lahden yli matkustaessa lopulta kuitenkin kohtaa.

Kuvittelin muuttavani Uppsalaan vähän kuin lähtisin Jyväskylään tai Ouluun, mutta kaikesta tuttuudesta huolimatta, huomasin sittenkin olevani ulkomailla. Kiitän ja pyydän anteeksi kymmeniä kertoja päivässä, joku toinen punnitsee ostokseni ja suurin osa opiskelijoista tuo yliopistolle omat eväät mukanaan, koska osakunnilla tarjottu ruoka on liian kallista. Opiskelu on perustaltaan kuitenkin varsin samanlaista kuin Helsingin historian laitoksella: luentoja on kerran tai kahdesti viikossa, luennoitsijat eivät ole erityisen pelottavia ja ovelle on rento mennä koputtamaan, jos jokin asia vaivaa mieltä.

Opinnot ja kurssikokonaisuudet on kuitenkin jaettu täällä aivan eri tavalla kuin Helsingissä. Yksittäisten aineiden opinnot koostuvat useimmiten puolen vuoden mittaisista A, B ja C-osioista, joista kukin on 30 opintopisteen arvoinen. Niiden sisältä voi suorittaa myös yksittäisiä 7,5 tai 15 pisteen kursseja, mutta käytännössä esimerkiksi tiettyä ainetta pääaineenaan lukevat suorittavat järjestyksessä paketin kerral-

laan. Pienten aineiden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että kurssilaisista muodostuu helposti tiivis porukka, joka näkee toisensa lähes päivittäin luennoilla tai ryhmätöiden puitteissa. Näin on erityisesti egyptologian parissa, jonka opintopolulle hyppäsin kevääksi lukemaan kieltä ja tekstien tulkintaa käsittelevät osuudet. (Se on muuten älyttömän mukavaa, kuin vanhan koodin ratkaisemista.)

Heiltä ja arkeologian kurssikavereilta on oppinut mukavan tavan lukea yhdessä.

Koska jokainen yksittäinen kurssi on vähintään 7,5 pisteen laajuinen, itsenäistä työskentelyä on enemmän kuin mihin Helsingissä on tottunut. Engelska parkenin, jossa käytännössä kaikki humanistit opiskelevat, käytävillä kuuluukin yleensä mukava, tasainen puheensorina, kun jokaisessa vapaassa pöydässä istuu viiden kuuden hengen porukka muistiinpanojen kanssa.

Kursseihin kuuluukin yleensä essee tai kotitentti, ja vaikka olen kirjoittanut yhden kumpaakin, en ole vielä päässyt selville siitä, mitä eroa näillä kahdella varsinaisesti on. Toinen ruotsalaisten rakkaus ovat ryhmätyöt ja seminaarikerrat, joiden keskusteluihin valmistaudutaan joko yksin tai pienen porukan voimin. Pieni epätoivo iskee vasta siinä vaiheessa, kun kahden tunnin pienryhmä- ja yhteiskeskustelun jälkeen täytyy keskustella vielä hetki juuri käydystä keskustelusta, ilman että kukaan varsinaisesti sanoo mitään.

Olenkin itse seurannut jo hieman huvittuneena ruotsalaisten huomaavaisuutta ja tarvetta jatkuvasti arvioida toimintaansa. Joka kurssilla ja joka asiasta kerätään palautetta, opiskelijat ovat tosi rohkeita heittämään kesken tunnin parannusehdotuksia ja kertomaan rehellisesti aina,

Kronikka II/2014

15

Kuva: Kaisa Autere

jos jokin asia oli vaikea ymmärtää tai esitettiin epäselvästi. Erään rohkean yksilön pyynnön ansiosta egyptologian opettaja tekee meille nykyään joka tunnin lopuksi tehtävämonisteen, ja seuraavan arkeologian kurssin seminaarikerralle luennoitsija lupasi lisätä jokaisen artikkelin alkuun pienen johdatuksen aiheeseen. Ruotsalaisten varovaisuus ja avuliaisuus menee kyllä jossain asioissa mielestäni jo liiankin pitkälle. Tenttiin ei saa missään tapauksessa kirjoittaa omaa nimeään, ja erään seminaarin lopuksi osa osallistujista valitti, että artikkeleja oli vaikea seurata, koska tutkijat olivat asioista niin eri mieltä.

Valmiiseen lukujärjestykseen perustuvien opintopolkujen ongelma voikin olla juuri siinä, että samalla kun opiskelijoiden valinnanvapaus vähenee, opiskelusta tulee kaiken kaikkiaan hyvin koulumaista. Se on toisaalta mukavaa, ryhmän tuki auttaa monessa asiassa ja tekee opiskelusta motivoivaa ja tylsistä tehtävistä yhteisiä projekteja. Yliopistossa olisi kuitenkin tärkeää kannustaa itsenäiseen ajatteluun ja auttaa hahmottamaan, kuinka erilaisia tapoja käsitellä asioita eri tieteenalat pitävät sisäl-

16

Kronikka II/2014

lään. Sivuaineiden ja valinnanvapauden vähentäminen voi luoda helposti sellaisen mielikuvan, että yliopistokoulutus tarkoittaa tiettyjen asioiden osaamista, vaikka kysymys on ehkä kuitenkin kyvystä käsitellä tietoa.

Kuka tahansa Ruotsiin lähtöä suunnitteleekin voi mielestäni tehdä sen hyvillä mielin ja tulevaa vuotta innolla odottaen.

(Mitä muutakaan voi sanoa kaupungista, jonka pääkirjaston julkisivussa on sekuntimittari laskemassa päiviä vappuun kaksi viikkoa ennen juhlaa…) Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että uuteen kaupunkiin, kieleen ja ihmisiin tottumiseen menee yllättävän kauan aikaa. Nauroin, kun joku sanoi minulle ennen vaihtoa, että olet kotonasi sillä samalla hetkellä, kun sinun pitäisi lähteä kotiin. Nyt on puolitoista kuukautta jäljellä, ja pelkään pahoin, että hän oli oikeassa.

Viuhahdus Gennesaretilla Pekko Pistokoski Historian oppiaineen kevätmatka suuntautui Israeliin. Kivikasojen ja pyhättöjen vastapainoksi ohjelmassa oli myös kaupunkikulttuuria ja kabareeta.

Kuva: Karoliina Paavilainen

Kello lyö neljä sunnuntaiaamuna, kun professori Laura Kolbe purjehtii lentoaseman lähtöaulaan. Tutkijatohtori Kristina Rankin ohjaamat opetuslapset ovat kerääntyneet kasaksi, joka vaikuttaa ajankohtaan nähden täysijärkiseltä.

Päivä on nuori mutta määränpää ei: historian oppiaineen kevätmatka suuntaa yksijumalaisista uskonnoistaan ja kiistoistaan kuululle maapalalle, jota vuodesta 1948 dominoi Israelin valtio. Tel Avivissa matkailijoita odottaa dosentti Sini Kangas, 1100-luvun, ristiretkien ja Latinalaisen kuningaskunnan ammattilainen. ”Matti Klinge ja Päivi Setälä veivät opiskelijoita matkoille ja saatuani professuurin aloin itsekin elvyttää opintomatkoja”, kertoo Kolbe. Perinne ulottuu pitkälle; oppineisto on kiertänyt muukalaisten kontuja vaikutteiden ja vaikutelmien perässä jo huomattavasti ennen Kristusta. Seurue ylittää ikäryhmien rajat, sillä mukana on tohtoreiden lisäksi doktorandeja, pro graduaan tekeviä sekä toisenkin vuoden opiskelijoita.

Viikko ei vastaa grand touria, mutta polttomoottorin avulla lyhyessä ajassa ehtii nähdä paljon. Toisinkin voi tehdä. Vuosittain sadat valitsevat apostolinkyydin matkallaan Pyhälle maalle. Teiden varrella ja aavikon reunalla näkee aaseja ja beduiinien kyliä, joihin nykyaika on tuonut aaltopeltikaton, muttei juoksevaa vettä eikä postitoimistoa.

Israel tiivistyykin sisäisiin kontrasteihin ja jakolinjoihin – uskonnollisiin, etnisiin, poliittisiin, sosiaalisiin ja filosofisiin. Missä on kaksi juutalaista, siellä on kolme mielipidettä, eikä Israelin synty ole muuttanut tätä perustaa.

Boikotoi juutalaista kauppiasta Vaikkei haluaisikaan, itsensä kiikuttaminen Israeliin on poliittinen teko. Suomalaiset vasemmistojärjestöt ovat kannustaneetkin kuluttajia kansainvälistä oikeutta rikkovan Israelin boikotointiin. Arabikansojen Ystävyysseura ohjeistaa suomalaisia välttämään ”Israeliin voimakkaasti investoivia tai sitä muuten tukevia yrityksiä” – kuten esimerkiksi siirtokunnissa jäätelöä myyvää Ben & Jerry’siä ja kosmetiikkayhtiöitä, joiden omistajat ovat ”siionisteja”.

Kronikka II/2014

17

Toisen koulukunnan mukaan Israelissa juuri pitää vierailla, koska se on vihamielisten arabivaltioiden ympäröimä ja alueen ainoa demokratia. Kristityt lahkolaiset pitävät Israelia valitun kansan luvattuna maana, ja pyhiinvaellusbisnes on tuottoisaa. Tavallinen turismi vaihtelee sota- ja terrorismitilanteen mukaan.

Tällä hetkellä matkailu on Israelissa kohtuullisen turvallista, sillä useimmat ymmärtävät, että vierailijat tuovat heille rahaa. Myös Länsirannalla suhtautuminen ulkomaalaisiin on yleisesti myönteistä.

Gazassa, raja-alueilla ja siirtokunnissa väkivalta on enemmän läsnä ja tilanne saattaa huonontua, jos Länsirantaa hallinnoiva Fatah lähenee terroristijärjestö Hamasia.

Rabbi, ritari ja insinööri Matkan ohjelma rakentui osaamiselle.

Kaupunkikulttuuriin ja arkkitehtuuriin tutustuimme Tel Avivissa, Jerusalemissa ja Haifassa professori Kolben paikalliskontaktien avulla. Dosentti Kangas vastasi kristillisestä ja keskiajan sisällöstä, joka nousi vierailun keskiöön. Aiheiden niukkaa monipuolisuutta kompensoivat valtava asiantuntemus ja innostunut opetus.

Kirkot ja ristiretkeläislinnoitukset toivat ajallista perspektiiviä ja vastapainoa nykyhetkeen.

Israelissa historia ja historiapolitiikka ovat esillä ja niistä keskustellaan jatkuvasti.

Vierailijalle Israel on ikään kuin Euroopasta, Yhdysvalloista ja nykyään enenevästi Venäjästä nyhtäisty sirpaleinen saareke.

Juuri nationalismin sopimuksenvaraisuuden hahmottamiseen maa on omiaan. ”Israelilaisuutta” ei yksiselitteisesti ole olemassa, on vain toisistaan suuresti poikkeavia alueita, kaupunkeja ja uskonnollisia suuntauksia. Kansallista yhtenäisyyttä synnyttävät toki holokausti ja jatkuva ulkoinen uhka, mutta öykkäröivästä militarismista ei yksinään ole juutalaisvaltion yhdistäjäksi. Se, että vuoden 1948 vapaussodan veteraanit alkavat luontaisesti poistua poliittisesta johdosta, avaa kansallisen tukipylväikön rakennetta ja mahdollistaa

18

Kronikka II/2014

periaatteessa uuden suunnan ottamisen.

Eristyneisyyden ja irrallisuuden kaltaiset aiheet näkyvät israelilaisessa ja yleisestikin juutalaisessa taiteessa. Sitoutuminen kirjan kulttuuriin ja oppineisuuteen purkautuu edelleen sekä ortodoksien Toora-kouluissa että tieteessä ja tutkimuksessa. Tällä vuosikymmenellä Israel on tullut tunnetuksi menestyvistä teknologia- ja kasvuyrityksistään.

Menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuhelua kuvaa, että 1990-luvun alussa Israelissa virisi uutta mielenkiintoa jiddishin eli juutalaissaksan elvyttämiseksi. Kävimme nauttimassa jiddishinkielisestä kabaree-esityksestä, joka järjestettiin kirjastobunkkerin näköisellä underground-klubilla Jerusalemin uudella puolella. Siellä kaikui kaipuu juurille ja ikävä isovanhempien kadonneeseen aikaan. Neuvostojuutalaisten maahanmuuton seurauksena venäjää kuulee paljon. Israelin miehittämä Jerusalem on viettelevä, jännittävä ja epätodellinen – mutta paikoin äkkiväärä, nuhjuinen ja köyhä.

Palestiinalaisalueella sijaitsevaan Betlehemiin johtava tie palauttaa mieleen, miltä leveä elintasokuilu näyttää. Turvarakennelma, joka niillä kohdin on jykevä muuri, korostaa kyvyttömyyttä saavuttaa kestävä rauha. Betlehemin köyhyys ja epämääräinen autious jättävät Kristuksen syntymäkirkon herkästi varjoonsa.

Siionista Babyloniin Vaihtelevuus näkyy myös Israelin luonnonmaantieteessä. Etelän Negevin autiomaa on kuuma ja kuiva, pohjoisen Golan on huomattavasti vihreämpi, ja väliin mahtuu järviä, kumpuja ja hiekkaa. Hyvin hoidetut, vaihtelevien maisemien läpi kiitävät moottoritiet houkuttelevat auton vuokraamiseen. Israelissa voi luonnonolojen puolesta nauttia Lähi-idän eksotiikasta ilman, että tarvitsee muutoin poistua länsimaiselta mukavuusalueelta.

Kuva: Karoliina Paavilainen

Matkamme ihmeellisimpiä pysähdyksiä oli yö kibbutsihotellissa Gennesaretin rannalla. 1980-luvusta muistuttava pastelliarkkitehtuuri ja dollarien käypyys maksuvälineenä yhdistyivät syvään hiljaisuuteen, jonka rikkoi ainoastaan amerikkalaisten baptistien rituaalitohina ja rippileirikitaran rämpytys. Lämmin yö sai korkeimman kruunun, kun suomalaiset naisylioppilaat kastoivat itsensä Gennesaretissa.

Kun Toiviomatkojen Jeesus-mummot jututtivat itseäni lentokoneessa, jäljittivät he runsaan ehtoollisviinin ja kauniin elämän tuoksun.

Opintomatka alkoi ja päättyi Tel Avivissa, joka hiekkarannan tornihotellien osalta muistuttaa enemmän floridalaista lomahelvettiä kuin pyhää maata. Rannalla istuminen aamuyöhön ei ollut lähtöpäivää ajatellen onnistunein strategia ja osa olikin viisaasti käynyt aiemmin yöpuulle.

Kirjoittaja kiittää sydämellisesti seurueen jäseniä, opintomatkan järjestäjiä ja Niilo Helanderin säätiötä.

Todellinen Via Dolorosa alkoi kuitenkin vasta kotiinpaluuta seuranneena maanantaiaamuna. Silloin tiesin, etten enää pääsisi Israeliin yhtä hyvässä seurassa.

Kronikka II/2014

19

Holista päivää!

Karoliina Sipovaara Hol ry eli Historian Opiskelijain Liitto on saattanut jäädä kronoslaisille hieman hämäräksi, mutta tänä vuonna mystinen kirjainyhdistelmä ja toiminta sen takana avautuu toivottavasti paremmin yhä useammalle. Kauden 2014-2015 puheenjohtajakaupunki on siis tänä vuonna Helsinki ja puheenjohtajana toimii allekirjoittanut eli Karoliina Sipovaara. Kaiken kaikkiaan 13 hengen hallituksessa on mukana kuusi Helsingin yliopiston edustajaa eli olemme erittäin hyvin edustettuja!

Liitto perustettiin vuonna 1966 Kronoksen, Jyväskylän Tosineen, Tampereen Patinan ja Turun Kritiikin kesken yhdistämään järjestöjen opiskelijoita. 1970-luvulla myös Oulun Tiima, Turun Kleio sekä Joensuun Varnitsa liittyivät Holiin. Tällä hetkellä Hol ry käsittääkin jo 11 järjestöä: edellisten lisäksi mukana ovat myös rakkaat tuttumme Historicus, Polho ja Taso sekä turkulainen P-klubi.

Kuva: Teemu Perhiö

20 Kronikka II/2014

Hol ry pyrkii yhteistyön lisäksi edistämään myös historian opiskelijoiden asemaa sekä hankkimaan monenlaisia etuja jäsenilleen.

Liiton jäseneksi pääsee liittymällä johonkin sen jäsenjärjestöön, joten jokainen kronoslainen on automaattisesti myös Holin jäsen ja oikeutettu etuihin. Voidakseen käyttää etuja tarvitaan kuitenkin Hol-tarra opiskelijakorttiin ja kyseisen tarran saa itselleen jäsenjärjestön Hol-edustajalta. Kronoksen edustaja on Mikko Soikkeli, jolta voi tiedustella asiasta tarkemmin. Pyrimme myös jatkossa jakamaan tarroja hissakahveilla, joten kannattaa piipahtaa siellä ja hoitaa homma saman tien kuntoon!

Holin näkyvin toimintamuoto ovat seminaarit, joita järjestetään kahdesti vuodessa. Edellinen kevätseminaari Jyväskylässä keskittyi mielenterveyden historiaan ja pääpuhuja aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen Oulusta piti erinomaisen luennon aiheenaan ”Maniasta monomanioihin: Hulluuden nimet eri aikoina”.

Aiheesta jatkoivat Jyväskylän yliopiston edustajat FT Jari Eilola ja FT Markku Hokkanen. Luento-osuuden jälkeen teemasta päästiin myös keskustelemaan työpajoissa. Seminaarin jälkeen Mielisairaala-sitsit tarjosivat erinomaisen mahdollisuuden tutustua muihin opiskelijoihin rennossa tunnelmassa ja uusien tuttavuuksien kanssa jatkettiin illanviettoa vielä kampuksen läheisessä baarissa.

Kuva: Anniina Väisänen

Seuraavana päivänä asialleen omistautuneet Hol-aktiivit raahautuivat pehmeistä Omenahotellin sängyistään vuosikokoukseen ja tiukkojen neuvotteluiden jälkeen hallituskokoonpanosta päästiin yhteisymmärrykseen. Uudesta hallituksesta mielenkiintoisen tekee sen edustajien verrattain nuori akateeminen ikä: sekä puheenjohtaja että varapuheenjohtaja ovat keltanokkafukseja ja moni muukin on ensimmäistä kertaa mukana Holin toiminnassa. Lopuksi seminaarireissu kruunautui erittäin kunnioitettavasti tehtävästään suoriutuneen tosinelaisen Rene Rangan luovuttaessa puheenjohtajan manttelinsa sekä tuhottoman painavan arkistomateriaalia sisältävän säkin seuraajalleen Helsinkiin vietäväksi.

Liiton toiminnasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua nettisivuihimme osoitteessa hol.fi. Sieltä löytyy tietoa niin jäseneduistamme kuin myös mielenkiintoisia blogitekstejä noin kerran kuukaudessa.

Lisäksi kannattaa jo laittaa muistiin tuleva syysseminaarimme Oulussa. Marraskuun alussa järjestettävä seminaari on oiva tilaisuus tutustua tarkemmin liiton toimintaan sekä erityisesti muiden yliopistojen opiskelijoihin. Varmasti unohtumaton reissu siis tiedossa!

Kirjoittaja on Hol ry:n puheenjohtaja 2014-2015 ja kronoslainen jo syksystä 2013 lähtien.

Kronikka II/2014

21

MINUN KAUPUNKINI

Venetsian historia turistin silmin Milla Leskinen Venetsia tunnetaan kaikkialla, mutta liian harvat sen kaduilla ja kanaaleilla vuosittain parveilevista kymmenistä miljoonista turisteista ovat perehtyneet uniikin kaupungin kunniakkaaseen historiaan. Esittelen muutamia suositeltavia nähtävyyksiä vuosisatojen varrelta.

Ymmärtääkseen Venetsian erikoista sijaintia täytyy palata ajassa kansainvaellusten kaudelle. Kaupungin perustivat mannermaan levottomuuksia pakenevat ihmiset 400-luvulla. Jos hunni Attilasta aiheutui ihmiskunnalle jotain hyvääkin, niin ainakin hän kollegoineen oli katalyyttina maailman kauneimman kaupungin perustamisessa. Laguunin malariahyttysiä viliseviltä suolarämeiltä eivät valloittajat voineet pakolaisia tavoittaa, joten hyödyt voittivat haitat ja turvallisuus peittosi vertailussa vetelän elinympäristön viheliäisyyden.

Kuva: Milla Leskinen

22 Kronikka II/2014

Venetsian laguunin nähtävyyksistä alkuhämärien ymmärtämiseen soveltuu Torcello. Syrjäiselle saarelle huristaa helposti vesibussilla. Keskellä laguunille luonteenomaisia suolarämeitä sijaitseva Torcello vaikuttaa tyhjältä lukuun ottamatta erinomaista bysanttilaista katedraalia ja mystistä kivi-istuinta, joka kuului muinaisille piispoille. Siksi monille on yllätys, että 600–900-luvuilla Torcello kilpaili Rialton (nykyisen Venetsian keskus) kanssa laguunin pääkallonpaikan asemasta. Sen kohtaloksi koitui malariaepidemia, joka sai asukkaat häipymään 1100-luvulla. Paikkaa kannattaa vilkaista hahmottaakseen seudun varhaista historiaa ja nähdäkseen millainen ekosysteemi suolarämeiden laguuni on.

Kuva: Milla Leskinen

MINUN KAUPUNKINI

Alkujaan nimellisesti Bysantin vallan alainen Venetsia kasvoi vuosisatojen saatossa itsenäiseksi tasavallaksi. Se vältti Italian mannermaan kaupunkivaltioiden vitsaukset, kuten vieraiden valloittajien jalkoihin jäämisen ja omien hallitsijasukujen sisällissodat. Tiukasti valvottu demokratia takasi yhden maailmanhistorian harvoista aidosti tuhatvuotisista valtakunnista, jota kukaan ei valloittanut sen ensimmäisestä asuttamisesta vuonna 421 vuoteen 1797 saakka.

Valtakunnan historiassa vihoviimeinen irtiotto Bysantista kulminoitui neljänteen ristiretkeen 1202–1204. Venetsialaisten ja heidän sokean ja 95-vuotiaan hallitsijansa (jonka tahdonvoima ja rohkeus olisivat hämmentäviä millä vuosisadalla tahansa, puhumattakaan 1200-luvusta), doge Enrico Dandolon, juonikkuus oli avainasemassa ristiretkeilyn suuntautumiseen muslimien sijasta Konstantinopolin kimppuun.

Konstantinopolin Hippodromilta venetsialaiset veivät antiikin aikaisen quadrigan eli pronssisen nelivaljakon. Hevoset muodostuivat pian valtion symboleiksi. Alkuperäiskappaleet siirrettiin sittemmin sisätiloihin Pyhän Markuksen basilikan parvelle, mutta kopiot katselevat yhä yli samannimisen aukion, joka toimii kaupungin keskuksena.

Venetsia sai neljännen ristiretken myötä itäiseltä Välimereltä merkittäviä kauppapaikkoja. Myöhäiskeskiajalla se oli yksi Euroopan suurvalloista. Mahti perustui kaupankäyntiin idässä, jonka mahdollisti mahtava laivasto. Kaupungissa vierailevan turistin kannattaa katsoa Arsenalea, keskiaikaista telakkaa, jossa laivoja valmistettiin liukuhihnatuotantoa muistuttavalla periaatteella. Dante vertasi Jumalaisessa näytelmässä Arsenalen melua ja hälinää Helvettiin. Arsenalen edustalla on idästä kerättyjä matkamuistoja, lähinnä leijonia. Yhteen leijonaan on raapustettu nykyään lukukelvoton riimukirjoitus jonkun varhaisemman vuosisadan Bysantissa palvelleen varjagisoturin toimesta.

Merimahdin lisäksi Venetsia aloitti seikkailun sisämaassa, ns. terrafermalla. Renessanssiajan italialaiselle sodankäynnille leimallisia olivat kondottieerit, runsaita omaisuuksia ja mainetta keräävät palkkasoturit. Erään heistä, Bartolomeo Colleonin, ratsastajapatsas 1480-luvulta sijaitsee San Zanipolon kirkon edustalla. Patsaaseen liittyy hupaisa tarina, joka on hyvä esimerkki venetsialaisesta juonikkuudesta. Colleoni testamenttasi mittavan omaisuutensa hänet palkanneelle Venetsialle sillä ehdol-

Kronikka II/2014

23

MINUN KAUPUNKINI la, että hänen patsaansa pystytettäisiin Pyhän Markuksen aukiolle. Keskusaukiolle ei kuitenkaan pystytetty edes kaupungin omien kansalaisten kuvia, saati vierasmaalaisten. Venetsialaiset kikkailivat perinnön itselleen pystyttämällä patsaan San Marcon basilikan edustan sijaan huomattavasti syrjäisemmän Scuola (eräänlainen killantalo) San Marcon eteen. Näppärää!

Cannareggion kaupunginosasta löytyy juutalainen ghetto vuodelta 1516, se alkuperäinen. Koko käsite sai alkunsa tästä paikasta, – sen etymologia liittyy paikalliseen valimoon. Juutalaisten asumisen rajaaminen aiheutti liikakansoitusta, jonka takia ghettoon valmistui vuosisatojen vieriessä hyvin monikerroksisia ja matalahuoneisia taloja. Venetsialaiset kohtelivat juutalaisia kuitenkin suvaitsevasti muuhun Eurooppaan verrattuna. Nykyään ghetossa asuu vain muutama juutalainen, mutta se on mielenkiintoinen ja juutalaisturistien suosima historiallinen vierailukohde.

Imperiumi heikkeni tasaiseen tahtiin 1500–1700-luvuilla, koska se ei pystynyt yksin taistelemaan idästä puskevia osmaneita vastaan. Osmanit valloittivat Venetsian itäisen imperiumin pala palalta. Lopullinen kuolinisku valtion tuhatvuotiselle olemassaololle tuli kuitenkin 1797 lännestä, Napoleonin taholta. Haluttomia eurooppalaisia kansoja ”vapauttava” korsikalaiskenraali kiristi venetsialaisia toimimaan astinlautanaan Itävallan valloituksessa, ja keksi lopulta casus bellin harkitsemattomasta laukaustenvaihdosta. Napoleonin propagandan mukaan venetsialaiset olivat kansan riistäjiä ja tyranneja, ja kaupungin vankilassa (jonne Dogen palatsin kulmalta johtaa kuuluisa Huokausten silta) virui lukuisia kidutettuja vankeja. Todellisuudessa vankila tarjosi aikansa mittapuulla hyvät olot, ja Napoleonin joukkojen vapauttaessa rakennuksen vangit paljastuivat vain muutamaksi hassuksi verovelalliseksi.

Tasavallan lakattua olemasta kaupungin myöhempi historia on ollut melko hiljaista. Itsenäisyyshalu ei venetsialaisten keskuudesta kuitenkaan koskaan täysin

24 Kronikka II/2014

kuollut, vaan muutaman kerran viimeisen kahdensadan vuoden aikana heitä on noussut vastustamaan ulkopuolista hallintoa. Näyttävimmin tämän tekivät Daniele Maninin ja Niccolo Tommaseon johtamat kaupunkilaiset Euroopan hulluna vuonna 1848, jolloin urheat venetsialaiset perustivat tasavaltansa uudestaan 17 kuukaudeksi, kunnes kukistuivat itävaltalaisten piirityksen näännyttäminä. Maninin patsas sijaitsee Campo Manin -aukiolla, Tommaseon taas Campo San Stefanolla. Tommaseon seisovaa patsasta tukee takamuksen tienoilla hieman kömpelö kirjapino, joka on saanut venetsialaiset ristimään monumentin ”caccalibriksi.”

Paljon myöhemminkin on esiintynyt pienemmän mittakaavan itsenäistymishalujen ilmaisuja. Separatistit valloittivat Pyhän Markuksen basilikan kellotornin, Campanilen, vuonna 1997 omatekoisen tankin avulla ja pitivät sitä hallussaan useita tunteja heiluttaen Venetsian leijonalippua. Myös viime aikoina itsenäistymishalut ovat kaupungissa olleet vahvoja, ja hiljattaisessa kansanäänestyksessä (joskin metodeiltaan epäluotettavassa) venetsialaisista peräti 89 % kannatti itsenäistymistä.

Venetsiassa vierailijat valittavat toisinaan kanaalien kesäisestä hajusta ja katujen ruuhkautumisesta. Juuri kanaalikaupungin vetinen sijainti kuitenkin mahdollisti sen pitkän historian ja säilymisen nykyisenlaiseksi kuvankauniiksi muinaismuistoksi, jota ihmismassat tulvivat katselemaan.

Kokeneena kävijänä suosittelen jalkautumaan pois turistireiteiltä ja vierailemaan vesibussilla myös laguunin saarissa. Usein jo muutamien metrien siirtyminen pääreitiltä takaa jurolle suomalaisellekin riittävän rauhallisen Venetsia-nautinnon. Ilman Venetsiaa ei turistikokemus Euroopan historian päänäyttämöiltä ole täydellinen!

Kirjoittaja on yleisen historian jatko-opiskelija, joka odottaa kutsua Venetsian itsenäistymistaistelun kansainväliseen prikaatiin.

”Perustuu tositapahtumiin” Iisa Aaltonen

Historialliset elokuvat – kukaan tuskin voi kieltää, ettei niitä tule katsottua? Nehän ovat paras tapa yhdistää viihde ja omat akateemiset kiinnostuksen kohteet. Joskus voi jopa käydä niin sopivasti, että uutuuselokuvan aihe sivuaa juuri omaa tutkimuskohdetta tai seuraavan tentin teemaa, jolloin on täysin hyväksyttävää käyttää kaksi tuntia elokuvateatterissa tai kotisohvalla”opiskellen”. Historialliset elokuvat keräävät hyvin katsojia, ei ainoastaan historiasta kiinnostunutta vaan laajempaakin yleisöä. Historiallisia elokuvia tehdäänkin ja levitetään paljon. Tällä hetkellä Finnkinon ohjelmistossa on ainakin 5 historiallista elokuvaa (12 Years a Slave, Pompeji, Kirjavaras, The Grand Budapest Hotel, The Monuments Men jne.) ja näihin ei nyt lasketa mukaan aivan lähihistoriaan sijoittuvia elokuvia.

Tieteellisen historian tavoin historiaan sijoittuvat elokuvat välittävät historiaa ja ovat omalta osaltaan muokkaamassa katsojan historiakuvaa. Historian elokuvallinen esitystapa ei ole kuitenkaan samanlaisessa legitiimissä asemassa eikä nauti samanlaista luottamusta kuin tieteellinen historia. Historiallisia elokuvia on myös aivan aiheesta kritisoitu väärien tai myyttisten käsitysten levittämisestä.

Elokuviin erikoistunut historiantutkija Ulf Zander mainitsee teoksessaan Clio på Bio, että aiemmin vallitsi käsitys siitä, että historiaa käsittelevien elokuvien tulisi tieteellisen historian tavoin esittää tai ainakin pyrkiä esittämään asiat, tapahtumat ja aikakaudet sellaisina kuin ne ovat oikeasti olleet. Ajateltiin, että elokuvia tulisi voida pitää konkreettisina historiallisina lähteinä. Tämä näkemys on kuitenkin herättänyt eriäviä mielipiteitä ja jo parin kymmenen vuoden ajan näkemys elokuvien aikasidonnaisuudesta on tullut yhä tavallisem-

maksi. Samoin käsitys siitä, että elokuvat eivät esitä historiallisia tapahtumia täysin yhtenevinä on tullut yleisesti hyväksytyksi.

Historiallisia elokuvia ei tehdä ainoastaan historian ammattilaisille vaan suurelle ja laajalle yleisölle. Elokuvat ovat tuotteita, joiden on oltava houkuttelevia monille.

Historiallisten tapahtumien kustannuksella käsikirjoitukseen voidaan lisätä romantiikkaa, toimintaa, seksiä tai jotain muuta, jota katsojien odotetaan haluavan. Toisaalta tositapahtumiin edes löysästi perustuvat elokuvat ovat suosittuja. Todenomaisuus näyttäisi olevan piirre, joka vetoaa katsojiin.

Tieteellisellä historialla ja historiaa välittävillä elokuvilla on kuitenkin jotain yhteistäkin. Molemmat ovat sidottuja aikaansa, jossa ne on tuotettu. Jotkut elokuvatutkijat, Zanderin esittelemä Vivian Sobchack etunenässä, ovat jopa sitä mieltä, että sekä akateemisen että elokuvallisen historian tuottajat muokkaavat historiaa välittävää tuotettaan omassa ajassaan, tiettyjen vaatimusten mukaisesti ja usein tietty yleisö mielessään. Tämän takia ei hänen mukaansa olekaan oleellista pohtia kumpi keino välittää historiaa ”oikeammalla” tavalla. Tärkeämpää olisi pysähtyä pohtimaan, millä keinoin historiallista todellisuutta luodaan elokuvissa tai miksi tavat kuvata historiallisia tapahtumia ja aikakausia muuttuvat.

Odotusten ja elokuvan luoman historiallisen todellisuuden on osuttava yhteen, jotta elokuva olisi uskottava katsojan kokemuksen kannalta. Elokuvan lavastajalla ja puvustajalla on suuri vastuu tässä, mutta myös oikeanlainen kuvaus ja värit voivat tehdä paljon. Katsoja on kuitenkin myös tottunut katsomaan sormien läpi tiettyjä historiallisten elokuvien piirteitä. Näinä Hollywood-elokuvien aikoina kukaan tus-

Kronikka II/2014

25

Kuva: Iisa Aaltonen

kin kiinnittää englantia puhuvaan gladiaattoriin sen suurempaa huomiota. Onkin kiinnostavaa, miksi tämä menee keskivertokatsojalta läpi, mutta esimerkiksi räikeät anakronismit tekevät elokuvasta epäuskottavan.

Valveutuneena katsojana tulisi pyrkiä suhtautumaan kriittisesti myös historiallisiin elokuviin ja nähdä keinot, joilla historiallista todellisuus on luotu. Niin immuunia historiantutkijaa tuskin onkaan, että pystyisi katsomaan historiallisia elokuvia antamatta näiden vaikuttaa omaan historiakuvaansa mitenkään. Suuresta yleisöstä puhuttaessa historialliset elokuvat saattavat joillekin hyvinkin olla merkittävin historiakuvaa muodostava tekijä. Toisaalta näitä elokuvia katsotaan ja niiden historiallista uskottavuutta arvioidaan myös pitkälti omien pohjatietojen ja ennakkokäsitysten pohjalta.

26 Kronikka II/2014

Viisaampien kirjoituksia aiheesta muun muassa: Ulf Zander: Clio på Bio. Om amerikansk film, historia och identitet. 2006.

Kirjoittaja sulkee tämän kirjoitettuaan tietokoneensa ja lähtee elokuviin ”opiskelemaan”.

Yleisesti ajatellaan Ilmari Pirkkamaa

Usein ollaan sitä mieltä, ettei historiaa voi kirjoittaa kovin eksaktisti. Väitetään jopa, että ihmisen toimintaa ei ole tyhjentävästi vielä kyetty sanoin ymmärtämään. Monet tutkijat käyvät kiivasta keskustelua sen tiimoilta, onko vika ihmisen vai hänen tekojensa tallentajan.

Historiantutkimuksessa ei liene mielekästä nostaa esiin numeroita, sillä emmehän me toimi laskelmoidusti. Sen sijaan kannattanee yhtäältä sukeltaa syvemmälle humanististen sisartieteidemme epämääräisempään ilmaisuun ja toisaalta arkipäivän puhuttuun kieleen epävarmuuksineen, selittää menneisyyden ihmistä hänen epävarmuutensa ja impulsiivisuutensa tunnustaen. Muottiin ei mahdu täysin yksikään, joten normaalisti on suotavaa välttää kovia argumentteja ja jättää takaovia auki.

Heitetään rohkeasti pallo lukijalle, sillä nykypäivänä hän omannee riittävän yleissivistyksen faktan erottamiseksi oletuksista. Monessakin mielessä, ei tarvitse kädestä pitäen taluttaa. Sitä paitsi, vajavaisesta taustatyöstä jäänee huomattavasti vaikeammin nalkkiin, jos vähän pyöristää kulmia. Seuraavien on tosin varmaankin vaikea rakentaa omaa ehkä-kerrostaan käyttämiemme monesti luullaan-perustusten päälle. Sellainen nyt kuitenkin lienee ajan henki, luonnollisesti.

Kronikka II/2014

27

Lauri Lassinpelto – Aatteen paimenpojat Uusintapainos 2011.

– Kuvaus ammattiyhdistysliikkeestä ja Suomesta Pasi Pykälistö

Kirja on romaani, mutta sisältää monia selkeästi kirjoittajan omiin kokemuksiin Valtion Rautateiden palveluksessa pohjaavia osia. Päähenkilönä on nuori torpanpoika Reino Rautamaa, joka päätyy tukkijätkästä sattumien ja suhteiden avulla VR:n palvelukseen 1920-luvun Suomessa. Rautamaan ensimmäinen sijoituspaikka on suuri rautateiden risteysasema Salpapää, jonka itse tunnistin kuvauksesta selkeästi 1900-luvun alun Kouvolan kauppalaksi. Rautamaa löytää paikkansa rautateiden palveluksessa, organisaation joka tuohon aikaan on valtakunta valtakunnassa, halki nuoren tasavallan levittäytyvä raudan ja puun verkosto, koneisto jossa jokaisella ihmisellä on paikkansa ja tarpeellinen tehtävänsä. Rautatieläiset muodostavat oman yhteisönsä ja melkein jopa oman kylänsä joka elää omaa elämäänsä etäällä muusta yhteiskunnasta.

Rautamaa nousee rautateiden virkahierarkiassa kokemuksen ja opin karttuessa, kohoten lopulta konduktööriksi. Matkansa varrella Rautamaa kohtaa monenlaisia

28 Kronikka II/2014

Kuva: Pasi Pykälistö

Törmäsin Lauri Lassinpellon (1912–1972) alunperin 1960 ilmestyneeseen kirjaan sattumalta erään projektin yhteydessä ja kiinnostuin teoksesta, kun sitä minulle varta vasten kehuttiin. Kiinnostustani lisäsi myös se, että Lauri Lassinpelto oli kotoisin Sippolasta, kuntaliitoksessa manan majoille siirtyneen Anjalankosken vanhasta kirkonkylästä. Enkä joutunut pettymään.

Kirjaa lukiessani nauroin monta kertaa aivan hervottomasti, myös julkisilla paikoilla, sillä niin osuvia ja yleismaailmallisia teoksen teemat ovat. Kirjan luettuani minusta se olisi hyvää luettavaa mille tahansa järjestöihmiselle, oli kyse sitten ammattiyhdistyksestä, ylioppilaskunnasta tai vain harrastepiiristä.

ihmisiä, juoppoja, lusmuja ja sisällissodan arpia kantavia. Merkittävää hänen kohtalolleen on hänen liittymisensä ammattiyhdistykseen. Samalla Suomi elää läpi lamakauden, maailmansodan ja pula-ajan.

1950-luvulla ilmapiiri alkaa politisoitua ja osaavaksi ja luotettavaksi kehuttu Rautamaa palkataan Rautatieläisten Ammattiliiton toimitsijaksi Helsinkiin, veturimiesten vallan keskukseen toimistotyöhön. Helsingin toimistossa Rautamaata vastassa ovat vain julkisuudesta välittävä puheenjohtaja, pasifistinen ja ihanteellinen runoilija Valvanne, korkeampien mahtien liittoon istuttama poliittisen pelin hallitseva Ruoto, jonka elämäntyö on kamppailu kommunisteja ja muita liikkeen vihollisia vastaan. Toimistokaartiin kuuluvat myös viinaan ja naisiin

menevä Tapanaisen ja Härrin parivaljakko. Politiikkaa, junttauskierroksia kentällä, pitkiksi venyviä päiviä kirjoituskoneen ääressä ja kasvava alkoholismin sekä konekirjoittamon naisten muodostama kiusaus haastavat Rautamaan moraalin. Lopulta pelastaakseen itsensä ja uskonsa moraaliin Rautamaa eroaa työstään Ammattiliitossa ja palaa takaisin rautateille.

Jos Lassinpellolla humoristisesti ammattiliittoa pidettiin toiveita toteuttavana joulupukkina, niin jotain samaa on myös Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnassa, tosin joulupukki-tyypin rinnalla HYY on myös vanhan ajan patriarkaalinen isä, joka antaa välistä piiskaa pahoja tehneille lapsosilleen.

Kirjassa kuvattu junttaus vaikutti minusta aivan samalta ihmiselämän ilmiöltä, jota nykyään HYYn piirissä nimitetään yleisesti kähminnäksi, haluttujen henkilöiden pelaamista oleellisiksi katsottuihin virkoihin ja kokousten äänestävän ja viimeistä valtaa käyttävän jäsenmassan taivuttelemista omalle kannalle. Aatteen paimenpojat kuvaa yhtä ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen kentän osaa, mutta sen kuvaamat ilmiöt ovat universaaleja. Jalon ideologian ja härskin kabinettipolitikoinnin ristiriita vallitsee kaikkialla järjestöelämässä, kuten myös vallan ja vaurauden korruptoiva vaikutus, jotka tarpeeksi kumuloituessaan houkuttelevat kieroja oman edun tavoittelijoita puoleensa. Lassinpellolla tämä uhka tulee poliittisten puolueiden suunnasta, näiden yrittäessä kaapata ammattiliitot talutushihnaansa ja rahamasseikseen, mitä vastaan Rautamaa kirjan lopussa nousee.

järjestöjen luvatuksi maaksi, järjestöjen, joita niin menneisyyden kuin nykyhetkenkin aatteen paimenpojat pyrkivät ohjailemaan. Kaikki on loppujen lopuksi hyvinkin inhimillistä, olivat tavoitteet tai ihanteet kuinka yleviä tai alhaisia tahansa. Teosta suosittelen jokaiselle vähänkään järjestötoiminnassa touhuavalle, oman järjestön piirteet ja kommellukset eivät välttämättä olekaan niin ainutlaatuisia kuin miltä itsestä tuntuu.

Lauri Lassinpellon Aatteen paimenpojat on kuvaus 1950-luvun ammattiyhdistyksestä, mutta samalla myös yleismaailmallinen kuvaus siitä, millaisia ihmisten muodostavat yhteisöt ovat ja miten ne aina kamppailevat ihanteidensa ja kylmien realiteettien sekä vaanivan korruption ja degeneraation kanssa. Poliittinen peli, vallanhimo ja halu tulla hallituksi, ihmissuhteiden luomat verkostot ja niitä omien ihanteidensa ja tavoitteidensa saavuttamiseksi hyödyntävät ihmiset saavat aikaan sen liikkeen ja törmäilyn, jota historiaksi sanotaan. Kirjan teemat ovat varmasti olleet läsnä niin vapaamuurien loosheissa 1700-luvulla, kuin keskiajan katolisessa kirkossa. Samalla kirja on kuvaus Suomesta, suomalaisista ja siitä, mitä Suomen järjestöissä usein tapahtuu. Suomea ei syyttä ole sanottu

Kronikka II/2014

29

Lukijan pilvilinnat

Henry Mannberg Vuonna 1974 Ruotsin akatemialla oli useita nimekkäitä ehdokkaita Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja spekulaatioissa pyörivät sellaiset nimet kuin Saul Bellow, Jorge Luis Borges, Graham Greene ja Vladimir Nabokov. Nimekäs nelikko ja monet muut jäivät kuitenkin nuolemaan näppejään, sillä Nobel-komitea tyrmistytti kaikki myöntämällä palkinnon kahdelle ruotsalaiselle, Harry Martinsonille ja Eyvind Johnsonille, jotka kumpikin sattuivat kaiken hyvän lisäksi olemaan Ruotsin akatemian jäseniä. Seurauksena oli kritiikkimyrsky.

Kansainvälisesti Johnson ja Martinson lienevät kadonneet samaan unohduksen yöhön, jonne sellaiset laureaatit kuin Paul Heyse tai Carl Spitteler (tai F. E. Sillanpää, ollaksemme aivan rehellisiä) ovat vajonneet. Tämä on ehkä vahinkokin, sillä kun ruotsalaisia nobelisteja lukee, huomaa heistä useimmiten pitävänsä, tai ainakin syntyy tunne, ettei palkinto ole tullut niin höpöperustein kuin voisi kuvitella. Pär Lagerkvistin Barabbas on jokseenkin viehättävä pieni romaani, ja Johnsonin Rantojen tyrskyt kuuluu ehdottomasti ruotsalaisen kirjallisuuden kaanoniin, jos sellainen halutaan määritellä.

Harry Martinsonin (1904–1978) tunnetuin teos lienee tieteisrunoelma Aniara (1956), jossa ydinsodan vuoksi maasta Marsiin matkaava evakkoalus ajautuu pois aurinkokunnasta. Lapsena orvoksi jäänyt Martinson kasvoi useissa sijaiskodeissa ja lähti 16-vuotiaana merille, minkä ohella hän vietti ulkomaiden lisäksi koti-Ruotsissa elämää, jollaisen viettäjään nykyisin kohdistettaisiin suuri määrä poliittista huolta ja tulva työvoimapoliittisia toimenpiteitä.

Sairastuttuaan tuberkuloosiin hän joutui asettumaan aloilleen ja alkoi kirjoittaa runoja ja omaelämänkerrallista proosaa,

30 Kronikka II/2014

johon lukeutuvat muun muassa lapsuudenkuvaus Nässlorna blomma (1935) sekä kulkurien ja muiden yhteiskunnan marginaaleihin ajautuneiden elämää sympatisoiva Kulkijan pilvilinnat (Vägen till Klockrike, 1948, suom. Annamari Sarajas, WSOY 1949).

Kulkijan pilvilinnat on kertomus Bollesta, jonka sikarintekijän ammatin teollistuminen ja koneistuminen vievät, ja jonka vastaus industrialismin ja kapitalismin luovan tuhon haasteeseen ei ole uudelleenkouluttautuminen tai työkkärin kurssi, vaan vagabondius. Kiertely on hänelle pakonomainen tarve ja tapa elää, ja Bolle vaeltelee kerjäten ja metsä- ja sekatöitä tehden ympäri 1900-luvun vaihteen Ruotsia; alkuperäisteoksen nimessä on kulkurien keskuudessa myyttinen Klockriken pitäjä, jonne maankiertäjien on mahdoton päästä kiertävien ratsupoliisien takia.

Maanteillä vietettyjen vuosien myötä kummituksenkaltaisiksi muuttuneet kulkurit saavat osakseen tyypillisen rantojen miesten kohtelun. Niin kauniita kuin metsät, järvet ja purot ovatkin, kulkurin elämää hallitsee lopulta pelko: ”Hän saattoi tulla keittiöön ja seistä ovensuussa vavisten ja peloissaan kuin kyyristynyt koira ja silloin toivottomana huomata, että häntä itseään tosiasiassa pelättiin kuin bengalilaista tiikeriä. Pelko joutua epäillyksi kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta maan päällä, missä väärinkäsitykset olivat väistämättömiä, koska mahdollisuus asioiden oivaltamiseen oli aina niin rajoitettu, kulki kuin julma ja arka lanka läpi ammattikulkurin elämän.” Pelko siitä, että takuulla raiskaamisaltista resupekkaa hysteerisesti pelkääviä koulutyttöjä tulee vastaan, pelko henkilöpaperien kadottamisesta, pelko joutumisesta kivenlouhintaan

Kulkijan pilvilinnat on episodinomainen, runollinen, lopussa realismistaan luopuva, tunnelmaltaan hyvin ”ruotsalainen” ja samalla tavattoman viisas kirja.

Kesti lähes neljä vuosikymmentä, ennen kuin Ruotsin akatemia seuraavan kerran uskalsi myöntää palkinnon oman maan pojalle (runoilija Tomas Tranströmerille vuonna 2011). Vuoden 1974 kritiikillä oli toinenkin, valitettavampi seuraus: Martinson, joka oli kaikesta päättäen sangen herkkä mies, otti palkintoonsa kohdistuneen teilauksen raskaasti. Hän joutui mielenterveydellisten ongelmien vuoksi hoidettavaksi Karoliiniseen yliopistosairaalaan, jossa hän helmikuussa 1978 teki itsemurhan viiltämällä vatsansa auki saksilla.

Kuva: Lasse Leminen

”Vuoreen”, kulkureiden ja kerjäläisten pakkotyölaitokseen. Jos taloihin menee kysymään syötävää, onko vastassa ystävällinen sielu vaiko susikoiran irti laskeva rähisijä, jumalansanaa sopottava neiti vai syöpäläisiä pelkäävä moralistikuulustelija?

Mikäli armollinen suupala irtoaa, onko se sianmunuaista vai naurunremakan säestämänä saatu kahden kenkälankilla sivellyn laudanpalan väliin rutistettu hiirenraato?

Bollelle tulevat tutuksi enkelit ja pirut, koko kunniattomien ja mielestään kunniallisten lajitoveriemme kavalkadi: eliniäkseen sänkyyn tuomittu groteski vesipää ja muut talojen perimmäisiin kammareihin piilotetut parantumattomasti sairaat, fatalistikulkuri Vägdamm, parasiittiuttaan häpeävä Axne, ruokakulkuri Puolensapitävä Porsas sekä maapallon kahdesti kiertänyt globetrotteri Sandemar, jolla ”on henkisiä kykyjä seitsemän edestä”, joista kuitenkin ”useimmat käyttökelvottomia tässä maailmassa”.

Mahdollisuuksia rakkauteen ei ole taajassa, niitä tarjoaa lähinnä sukulaismiestensä vetojuhdan osassa käyttämä erämaan yksinäinen karjapiika, jolle on ”inhimillisten onnettomuuksien arpauurnasta” annettu liki yhtä kova osa kuin Bollelle itselleen.

Kronikka II/2014

31

ARKISTOSSA

Kansallisarkisto Elina Maaniitty & Marie Vatjus Olemme arkistosarjassa koettaneet käsitellä sellaisia arkistoja, jotka eivät välttämättä ole kronoslaisille kovin tuttuja. Miksi siis otimme nyt aiheeksi arkistoista tutuimman, laitokselta näköetäisyyden päässä päivystävän Kleion huomissa jykevänä kohoavan kaikkien kronoslaisten tutkijasalitraumojen äidin? Koska tuttuus on usein pettävää. Yritimme siis miettiä asioita, jotka saattavat jää huomaamatta juuri siitä syystä, että Kansallisarkisto tuntuu näennäisesti yhtä arkiselta ja yllätyksettömältä kuin Opiskelijahuoneen kaapit (joiden sisällön yllätyksettömyydestä emme tosin mene minkäänlaiseen takuuseen).

Viimeksi muistutimme siitä, että Kansalliskirjasto nähdään turhan usein pelkkänä kirjastona, kun sieltä itse asiassa löytyy hyvin paljon varsinaiseksi lähdeaineistoksi kelpaavaa materiaalia. Nyt sekoitamme asioita entisestään – Kansallisarkisto kun puolestaan, toisin kuin yleensä tulisi ajatelleeksi, käy myös kelpo kirjastosta.

Sekä vanhan että uuden tutkijasalin seiniä kiertävät lukuisat kirjahyllyt, joiden sisältöön kannattaa hyvinkin tutustua tarkemmin. Luonnollisesti teokset, joista on apua arkistolähteiden etsimisessä ja tulkinnassa, ovat hyvin edustettuina; tällaisia ovat esimerkiksi paikallishistoriat, suomalaisia pappeja kautta aikojen luetteloivat paimenmuistot sekä aateliskalenterit, mutta paljon muutakin löytyy. Kirjoja ei saa kotilainaan, mutta koska arkistossa lukeminen on todennäköisesti rauhallisempaa kuin useimmissa kirjastoissa, ei tämä liene mahdoton haittatekijä. Mikäli etsimääsi Suomen historiaan liittyvää kirjaa ei löydy vapaana Helkasta, on hyvinkin mahdollista, että Kansallisarkiston hyllyjen koluaminen maksaa vaivan. Koska kirjojen olemassaolosta ollaan suhteellisen huonosti tietoisia, ovat ne myös hyvässä kunnossa.

32 Kronikka II/2014

Mitä muuta Kansallisarkistosta tulisi tietää? Kysyimme alan luultavasti parhaalta asiantuntijalta, Pertti Vuoriselta, joka opiskelijoiden keskuudessa myös Pertsana tunnetaan, mitä hänen mielestään voisi tuoda laajempaan tietoon Kronikan kautta. Yhtäkkiä kesken perjantai-iltapäivän päivystysvuoron hätyytetylle Vuoriselle tulikin mieleen pari huomionarvoista asiaa. ”Se, mikä aina tuntuu tutkijoilta puuttuvan, on että ei ymmärretä hakemistojen ja diaarien tärkeyttä. Niitä ei osata käyttää ollenkaan”, toteaa Vuorinen. ”Tutkijat haluavat sellaisen valmiin nipun asiakirjoja, ja sitähän sitten luetaan. Mutta se että miten siihen nippuun päästään...”

Aineistoa osataan ehkä etsiä luetteloista, ja itse asiakirjoja osataan lukea ja käyttää, mutta opiskelijoilta ja tutkijoilta puuttuu silti usein arkistotyötaidoistaan näiden välinen porras. Diaarien käyttöön kannattaa siis tutustua tarkemmin, ainakin perusasioiden verran. Lyhyesti todettuna, diaarit eli kirjepäiväkirjat ovat luetteloita viranomaisille lähetetyistä asiakirjoista.

Kirjediaarit sisältävät viranomaisten kirjeet ja anomusdiaarit vastaavasti yksityisten lähettämät. Autonomian ajalta periytyy myös joitakin venäläisen järjestelmän mukaisia diaareja, jotka taas ovat aivan omanlaisiaan. Tarkempaa tietoa löytyy arkiston julkaisemasta vihkosesta Senaatin talousosaston diaari- ja asiakirjajärjestelmä (Tutkijapalvelun opas nro 4), joita saa arkistosta, sekä tietysti henkilökunnalta kysymällä.

Vuorinen myös muistuttaa, että opinnäytetöitä tehdessä kannattaa yleensä jättää yksityisarkistot pois - vaikkakin myös muistaa, että niitä on paljon. Ne ovat hyvin järjestettyjä, mutta niissä on usein käyttörajoituksia. Mikäli niitä haluaa käyttää

ARKISTOSSA

Entä sitten käytännönläheisempiä asioita liittyen Kansallisarkistoon? Omien kokemustemme perusteella mieleemme tuli seuraavanlaisia vinkkejä: • Arkistossa on kesälläkin kylmä, etenkin mikrofilmisalissa. Oikeasti.

Jos aiot viipyä aineistosi äärellä pidempään kuin puolisen tuntia, ota lämpimiä vaatteita mukaan.

• Myös jonkin sortin tohvelit tai villasukat voivat olla hyvä ajatus.

• Kaikki mikrofilminlukulaitteet eivät ole samanlaisia; niiden kuvanlaadussa on huomattavia eroja.

Suosituimmista paikoista on jopa kilpailua. Sellaisten metsästämisen sijasta kannattaa kuitenkin kokeilla useita laitteita kunnes löytää sen, joka näyttää omasta mielestä parhaimman kuvan.

• Mikrofilmilaitteissa on kampi, joista kuvaa voi suurentaa.

• Aineistosta saa ottaa valokuvia (ilman salamaa). Toimii hyvin myös

mikrofilmien kanssa, vaikkakin niistä voi ottaa myös valokopioita erillisellä laitteella, jota käyttääkseen pitää ostaa toimistosta kopiokortti.

• Vaikka paljon aineistoa löytyy jo digitaaliarkistosta, kannattaa kuitenkin käydä paikan päällä esimerkiksi tutustumassa arkistoluetteloihin.

Niistä saattaa selvitä jotakin sellaista, mitä ei vielä netistä löydy.

• Jos et mielestäsi löydä oikeaa luetteloa aulan hyllyistä, mene rohkeasti kysymään henkilökunnalta. Luettelokin voi olla paraikaa digitoitavana, tai joku epatto on vain sattunut viemään sen mukanaan mikrofilmisaliin.

• Yleisesti liittyen arkistotyöhön: tee muistiinpanot aineiston sisällöstä mahdollisimman tarkasti. Jos luulet seuraavana päivänä muistavasi, mistä kohtaa nidettä tai mikrofilmiä luit keskeiseltä tuntuvan asian, olet väärässä. Et tasan muista. Ja sitten harmittaa, kun joudut etsimään sen uudestaan.

• Hupia: yritä etsiä kaksi hiiriveistosta. Ehkä niitä on enemmänkin.

Kuva: Wikimedia Commons

opinnäytetöihin, tarvitaan käyttölupahakemuksen liitteeksi opinnäytetyön ohjaajan suositus ja perustelu.

Kronikka II/2014

33

KÄSIALATEHTÄVÄ Elina Maaniitty ja Marie Vatjus

Rakkaat kronoslaiset!

Allaolevassa kuvassa on ote muuan asiakirjasta. Se tai ne teistä, jotka onnistuvat lähettämään parhaan transkription ja suomennoksen osoitteeseen kasialatehtava@gmail.com, saavat palkinnoksi mainetta ja kunniaa sekä kakun, joka heille juhlallisesti hissakahveilla ojennetaan. Kilpailuaikaa on tällä kertaa syksyn ensimmäisiin hissakahveihin saakka!

Edellisen tehtävän ratkaisi Jarna Hietanen, onnittelut voittajalle!

Alla kyseisen tehtävän oikea ratkaisu.

Pyhäjoen talvikäräjät 1690, 18.–19. tammikuuta: blifwit dömden af då warande doomhafwande för Andre Gången såssom förre gången för lönske lega, och hon Agneta tridie gången wthlåtit sigh medh een Gammall Gubbe Thomas Heiskinen, öfwer sine 70 Åhr lijcka såssom wnder Echtenskapzskeen, att han welat afgångh, barnet eij war hans Gerningh, efther han dertill oförmögen och Gammal warit, fast Agneta honom dertill wehlat weta och öfwertahla. Gubben bekent sigh warit redan Ejus modi efecti impotens, doch icke neckat sigh welat ächta henne sigh i dess höga Ålder till skiötelse, der han eij för märckt henne warit medh barn som han eij wederkennas wille, derföre har han icke wehlat

34 Kronikka II/2014

”OPPITUOLI”, eli: Tältäkin se voi joskus tuntua:

Kronikka II/2014

35

36 Kronikka II/2014