Kronikka III/2014

KRONIKKA III/2014 Kronikka III/2014

1

Kronikka III/2014 kronikka (lat. chronica, kreik. khronika < khronos ’aika’)

1.) aikakirja, historia; historiateos, jossa tapahtumat

esitetään aikajärjestyksessä

2.) yl. leikillinen runomittainen esittely,

katsaus tapahtumiin

3.) vanhan ja kunnioitettavan säilyke

SISÄLTÖ Tässä numerossa: Vakiopalstat:

12

Historia-aineiden opintoasiainsuun- nittelija esittäytyy

13 Vaihtoehtohistorioitsija 16

Kymijoki Olaus Magnuksen Carta Marinassa

21

27 29

Multaa varpaiden välissä – Arkeologiset kaivaukset

3

4

5

PÄÄKIRJOITUS Kekkosen paluu?

PUHEENJOHTAJALTA Pois alta, fuksit tulee!

EDARISTA KAJAHTAA Uusia tuulia ylioppilaskunnassa

6

SIVUAINERATSIA

Latinan kieli ja Rooman kirjallisuus sivuaineena

8

HENKILÖKUNTAA Haastattelussa Kari Saastamoinen

Hidastettujen tragedioiden maa

18

Orimattilaan istutettiin hyvien päätöksien muistomerkki

34 KÄSIALATEHTÄVÄ

MINUN KAUPUNKINI Sarajevo – Kohtaamisia Euroopan Jerusalemissa

32 Pitoja torneissa Päätoimitus: Lasse Leminen, Henry Mannberg Taitto: Lasse Leminen, Henry Mannberg Toimitus- ja avustajakunta: Antti Aalto, Ahto Harmo, Tuuli Helminen, Hannu Hästbacka, Tero Juutilainen, Tuuli-Marikki Kasso, Elina Maaniitty, Paula Mitikka, Karoliina Paavilainen, Pasi Pykälistö, Janne Ridanpää, Marie Vatjus Valokuvat ja kuvitus: Antti Aalto, Jan Fast, Tuuli Helminen, Jontti, Tero Juutilainen, Lasse Leminen, Elina Maaniitty, Karoliina Paavilainen, Nelli-Johanna Saari, Urho Kekkosen Arkisto, Jesper Wallenius Etukannen kuva: Henry Mannberg Takakannen kuva: Karoliina Paavilainen Painettu Picaset Oy:ssä lokakuussa 2014. Painosmäärä 100 kpl, ISSN: 1238-2817, ISSN: 2242-0606 Copyright © Tekijät & Kronos ry 2014 Sähköposti: kronikkahelsinki@gmail.com Julkaisija: Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos ry http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/kronikka ISSUU: http://issuu.com/kronikka Tämä julkaisu on saanut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan painotukea.

2

Kronikka III/2014

PÄÄKIRJOITUS

Kekkosen paluu?

Ukrainassa rymisee. Putinin aikeista ei kukaan tiedä. Geopolitiikka on palannut.

Suomi suomettuu taas. Mitä tämän kaiken keskellä olisi ajateltava?

vai tuomareita, ja ennen kaikkea olemmeko enää edes uskottavia kummassakaan roolissa? Julistuksellinen sävy on helpompi omaksua, kun oma pesä on kondiksessa.

Suomen asema voidaan nähdä kahdelta eri kantilta: joku sanoo, että Suomen verrokkimaat ovat länsieurooppalaiset liberaalit demokratiat, joita tulee jäljitellä niin pitkälle kuin suinkin; toisen koulukunnan mukaan Suomi on maantieteellisen sijaintinsa vuoksi sui generis, jonka on siksi tehtävä kansainvälisissä asioissa joitakin juttuja omalla tavallaan. Jälkimmäistä linjaahan edustivat illustriöösit presidentit Paasikivi ja Kekkonen, joiden mukaan nimetyn linjan Suomi luuli jo voivansa unohtaa tarpeettomana. Silti viime aikojen tapahtumien myötä kansalaiskeskustelussa alkaa Kekkos-nostalgia nostaa päätään.

Urkin isoisällinen ääni ei enää tulvi olohuoneisiimme tuomaan turvaa, eikä hän voi matkustaa haudan takaa Novosibirskiin pistämään itämaisia satraappeja ojennukseen.

Historiallinen perspektiivi käynnissä oleviin tapahtumiin on mielenkiintoinen.

Ukrainan kriisissä Suomi on noudattanut EU:n linjaa, ja kahdenvälisten suhteiden aika näyttäisi olevan ohitse. Kylmän sodan päättymisen jälkeen omaksuttu ”toinen linja”, EU:n jäsenyyden ja puolueettomuudesta luopumisen linja, joutuu nyt ensimmäistä kertaa kunnon testiin. Kuinka käy?

Tulevaisuuden historioitsijoiden tehtäväksi jää arvioida ulkopolitiikan paradigmanvaihdoksen vaikutusta Venäjän-suhteisiin ja laajemminkin Suomen asemaan kansainvälisessä politiikassa ja yhteisössä.

Lasse Leminen & Henry Mannberg Kronikan päätoimittajat 2014

Tämä kaksijakoisuus näkyy esimerkiksi Suomessa kuntavaaleihinkin työntyvässä Nato-keskustelussa, mutta myös vaikkapa sellaisessa asiassa kuin taannoin käydyssä väittelyssä suhtautumisesta jalkaväkimiinoihin. Kummastakin paradigmasta käsin voidaan rakentaa checkmate-argumentti: otetaan joku kenraali kertomaan, kuinka kustannustehokkuusmielessä ylivertaisen suorituskyvyn miinat antavat, ja millaista hulluutta niistä luopuminen Suomen kaltaiselle maalle on; ja toisaalta joku vain näyttämään kartalta Ottawan sopimuksen allekirjoittajamaat, jotka ovat paljolti sitä porukkaa, johon Suomi kansainvälisissä asioissa haluaisi identifioitua. Onko ohjenuoranamme olofpalmelainen ylevä moralismi vai kekkoslainen selviytymiskamppailun ohjaama puikkelehdinta?

Olemmeko muulle maailmalle lääkäreitä

Kronikka III/2014

3

PUHEENJOHTAJALTA

Pois alta, fuksit tulee!

En varmaan ole hirveän väärässä, jos sanon, että melkein jokainen puheenjohtaja on aloittanut vuoden kolmannen Kronikka-palstansa sanomalla jotain syksyn tulosta ja fukseista. Näin taisin itsekin tehdä viime vuonna. Toisaalta en voi väittäkään, etteivätkö nuo aiheet sopisivat (erittäin) hyvin tälle palstalle ja tähän vuodenaikaan.

Sitä saattaa ajatella, että syksyisin Kronoksen toiminta täyttyy pelkästään fukseista ja fukseihin liittyvistä tapahtumista: minkä takia fuksien pitäisi saada erityishuomiota?

Totuushan on, että fuksit eivät oikeastaan saa yhtään sen enempää huomiota kuin muutkaan. Fuksitapahtumat ovat nimellisesti vain fuksitapahtumia, sillä samalla ne ovat myös oiva tapa vanhemmille opiskelijoille vaihtaa kuulumisia kesärientojen jäljiltä. Yhtälailla voitaisiinkin siis joidenkin tapahtumien nimissä käyttää vanhempiin opiskelijoihin viittaavaa liitepartikkelia (jäärä ei ole vaihtoehto) fuksi-sanan sijaan.

Täytyy kyllä tosin sanoa, että tämän vuoden fuksit ovat olleet erittäin ahkeria, innokkaita ja ennen kaikkea kiinnostuneita lähtemään mukaan kaikkeen. Hyvä näin!

Ehkä siis ainakin tämän syksyn osalta voidaan kuitenkin puhua fuksisyksystä 2014.

Syksyn alku on ollut Kronoksessa kiireinen, ei pelkästään fuksien johdosta. Monien jo kesän alussa alkaneiden projektien päätöspisteet ovat näin syksyllä, mikä on vaatinut ja vaatii mm. allekirjoittaneen ja toimijoiden huomiota. Lisäksi varsinkin yleisen historian oppiaineen hetkellinen sekavuus sekä kirjatenttien muutos aiheuttivat huolta monille opiskelijoille. Joustoa onneksi löytyi joka puolelta, ja nämäkin huolet ovat jo taakse jäänyttä elämää.

Kronoksella menee hyvin. Tapahtumia löytyy koko ajan ja myös uusia tapahtu-

4

Kronikka III/2014

makonsepteja pyritään luomaan. Esille on noussut muun muassa leffakerhon perustaminen sekä jonkinlaisten historiailtojen luominen. Pääpaino illoissa olisi rennolla historiaan liittyvällä keskustelulla. Syksyn ehkä isoimmat kohokohdat tulevat olemaan fuksien järjestämä pikkujoulut, seminaariristeily, vuosijuhlat sekä The Heimola Story-elokuvan katsominen. 80-luvun alun historian opiskelijoiden toteuttama kulttimaineeseen kohonnut tunnin mittainen elokuva on vastikään julkaistu DVD:llä, jonka julkistamistilaisuudessa Kronos sai, vihdoin, oman kappaleensa. Samalla allekirjoittanut pääsi tutustumaan lähemmin 80-luvun kronoslaisiin. Hienoa porukkaa näin ohimennen sanoen!

Siispä toivotankin kaikille antoisaa syksyä niin opillisesti kuin… noh, muutenkin!

Tero Juutilainen Kronoksen puheenjohtaja 2014

EDARISTA KAJAHTAA

Uusia tuulia ylioppilaskunnassa Vuosi lähenee loppuaan ja viimeinen väistyvän edustajiston kokous pidettiin 1.10.

Ylioppilaskunta eli me pääsemme nyt valitsemaan uuden edustajiston vaaleissa (ennakkoäänestys 29.10.–30.10. ja varsinaiset vaalipäivät 4.11.–5.11.). Ehdokkaita on yhteensä 626 11:ta eri vaaliryhmittymältä, joiden vaalikampanjat ovat jo käynnissä mm. somessa. Oman ehdokkaan löytämisessä auttaa 21.10. aukeava Ylioppilaslehden vaalikone.

Ylioppilaskuntaamme voi kuitenkin vaikuttaa muillakin tavoilla kuin hakemalla edariin ja äänestämällä. Viime vuosina ylioppilaskunnassa on puhuttanut paljon vapaaehtoistoiminta – erityisesti sen ongelmat. Suurin osa ylioppilaskunnan vapaaehtoistoiminnasta on ollut organisoituna valiokuntiin, jotka ovat pitkälti olleet avoimia kaikille jäsenille viimeisen suuren organisaatiouudistuksen jäljiltä elokuusta 1994. Järjestövaliokunnan puheenjohtajana toisen hiatuksen jälkeisen kauteni lähestyessä loppua, yhden edarikauden varajäsenenä istuneena sekä siinä sivussa useassa järjestössä vaikuttaneena voin väittää tietäväni yhtä jos toista vapaaehtoistoiminnasta. Olin siis enemmän kuin ilahtunut HYYn hallituksen perustaessa ylioppilaskunnan valiokunta- ja vapaaehtoistoiminnan kehittämistä pohtivaan työryhmään Valiojoukkon.

piteitä. Eniten pikaista apua olisi toimivien ja tarkoituksellisten valiokuntien jatkuvuusesteiden poistamisessa sekä toisaalta tyhjänpanttina pyörivien valiokuntien tarkoituksen terävöittämisessä. Pitkällä tähtäimellä kyse on kuitenkin kulttuurin muuttamisesta, jotta ylioppilaskuntatoiminta saadaan jälleen lähemmäksi jäseniään. Historian opiskelijan kannalta voi olla kiinnostavaa tutustua HYYn sivuilta löytyvän raportin kronologiseen historiaselvitykseen vuosilta 1952–2010. HYYn historiasta ja siihen liittyvän tutkimuksen tekemisestä kiinnostuneille vinkkinä, että selvityksen innoittamana on syntymässä yhdistys tähän tarkoitukseen.

Toivon kaikkien HYYn toiminnasta kiinnostuneiden löytävän oman tiensä mukaan ylioppilaskunnan toimintaan, ja että siihen olisi tulevaisuudessa yhä enemmän mahdollisuuksia. Äänestäkää, osallistukaa jo olemassa olevaan toimintaan ja tehkää siitä itsenne näköistä.

Rakkaudesta lajiin, Ahto Harmo HYYn järjestövaliokunnan puheenjohtaja

Koko jäsenistölle avoin työryhmä luotiin tekemään laajan raportin ylioppilaskunnan vapaaehtoistoiminnasta, koska viime vuosien selvitykset ja toimenpiteet valiokuntien osalta ovat olleet vähäisiin tietoihin perustuneita ja heppoisia. Raportti onkin yksi laajimmista koskaan tehdyistä ylioppilaskunnan toimintaa koskevista selvityksistä. Raportti valmistui syksyn kynnyksellä ja tämän lehden ilmestyessä hallitus on jo tehnyt sen pohjalta toimen-

Kronikka III/2014

5

SIVUAINERATSIA

Latinan kieli ja Rooman kirjallisuus sivuaineena Lasse Leminen

Kuva: Tuuli Helminen

Vuoden kolmannen Kronikan sivuaineratsiassa haastateltavana on HuK Tuuli Helminen, joka avaa lukijoille Latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden sivuainekokonaisuutta.

1. Miksi opiskelet latinan kieltä sivuaineena?

Aloitin latinan opiskelun jo 16-vuotiaana, joten oli luontevaa jatkaa sitä myös yliopistossa. Täällä olen myös erikoistunut yleisessä historiassa antiikin Roomaan, ja tarvitsen latinan kieltä muun muassa tehdessäni graduani. Latina tulee olemaan myös kolmas opetettava aineeni historian ja yhteiskuntaopin lisäksi, kun valmistun opettajaksi.

2. Missä sivuainetta opiskellaan ja millainen opintokokonaisuuden rakenne on?

Latinan kieltä ja Rooman kirjallisuutta opiskellaan Humanistisen tiedekunnan Maailman kulttuurien laitoksella. Pääosin kaikki luennot ovat Metsätalon perimmäisessä nurkassa A-siivessä.

Opiskelu koostuu kahdesta osasta, kielen opiskelusta sekä kirjallisuudesta. Kielen opiskelussa käydään alkuun alkeet, jonka jälkeen syvennytään mm. muoto- ja lauseoppiin. Kirjallisuuden opiskelu pitää sisällään kulttuurintuntemusta. Aineopinnoissa, kun kielen osaamisen taso on tarpeeksi hyvä päästään lukemaan ja kääntämään autenttista roomalaistan kirjallisuutta.

6

Kronikka III/2014

3. Millaisia kurssien suoritusmuodot ovat? Vastaako työmäärä opintopisteitä?

Kielen opiskelu ei suoritetaan istumalla kursseilla, jotka ovat hyvin työläitä. Opiskelu muistuttaa koulun kieltenopiskelua, paitsi että opiskelijalla on vielä enemmän vastuuta omasta oppimisestaan. Paljon joutuu itse opiskelemaan kielioppia kotona.

Kirjallisuuden ja kulttuurin opinnot suoritetaan pääosin tenttimällä, mutta jonkin verran järjestetään myös luento-opetusta, mutta ei kovin usein. Tämä ei ole niin työlästä kuin latinan kielen opiskelu, sillä kirjat ovat maltillisen kokoisia ja kivaa luettavaa.

SIVUAINERATSIA

4. Mistä aiheista esimerkiksi perusopinnot koostuvat?

Perusopintojen latinankielen osuus koostuu kahdesta alkeiskurssista ja yhdestä intensiivisestä (eli nopeatempoisemmasta ja raskaammasta) jatkokurssista tai jatkokurssista ja täydennyskurssista.

Kirjallisuusosiossa tutustutaan antiikin kulttuuriin ja historiaan. Kieliopintoja ja kirjallisuusosiota on opintopistemäärällisesti suunnilleen saman verran, mutta kieliopinnot ovat vain hyvin paljon työläämpiä.

Aineopinnoissa tutustutaan tarkemmin kielen hienouksiin kuten lause- ja muoto-oppiin ja runousoppiin. Aineopinnoissa myös luetaan antiikin tekstejä ja käännetään niitä. Aineopintoihin kuuluu myös praktikum, joka on samantyyppinen kuin historiassa, eli harjoitellaan tutkimuksen tekemistä ja pohjustetaan kandidaatintyötä.

5. Mikä aihepiiri sivuaineessasi on erityisen kiinnostavaa?

Opiskelijalta odotetaan paljon ja pääosa opiskelusta tehdään itsenäisesti. Itse en pidä alkeiskursseille valitusta kirjasarjasta, sillä se on minusta epäkätevä. Ehdotankin, että kannattaa ottaa sen rinnalle jokin muu teos, josta opiskelee kieliopin.

7. Millaiset terveiset lähetät Latinan kieltä ja Rooman kirjallisuutta sivuaineeksi harkitsevalle?

Sivuaine ei ole mitenkään helppo, enkä missään tapauksessa suosittele ottamaan sitä heppoisin perustein. Toki aine on sivistävä, mutta moni muukin on hyvin sivistävää. Lisäksi on kuitenkin todettava, että harva oikeasti tarvitsee latinan kielen osaamista, sillä kyseessä on kuitenkin kuollut kieli. Suosittelen kyllä ottamaan latinan, jos erikoistuu antiikkiin tai keskiaikaan, tai jos on hyvin kielellisesti suuntautunut ja haluaa sen pohjaksi kaikille kuudelle muulle kielelleen. En suosittele ottamaan sitä vain huvin vuoksi.

Erityisen kiinnostavaa on minusta antiikin tekstien kääntäminen. Siinä pääsee vasta kunnolla tutustumaan antiikin kulttuuriin.

Mikään antiikin teksti ei todellisuudessa aukea pelkän käännöksen avulla, sillä ne kaikki vivahteet ja sanojen eri merkitykset eivät avaudu. Lisäksi lukiessaan näitä tekstejä oppii hyvin myös antiikin ilmaisutapoja ja kulttuuri aukeaa aivan uudella tavalla.

6. Mielipiteesi Latinan kielestä ja Rooman kirjallisuudesta sivuaineena? Onko opiskelu tehty helpoksi, ovatko luennoitsijat hyviä tai esimerkiksi käytännön järjestelyt kunnolla hoidettu?

On mukavaa, että Latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden sekä opettajat että opiskelijat ovat oma yhteisönsä. Luennoitsijoista löytyy monia mielenkiintoisia persoonia.

Kronikka III/2014

7

HENKILÖKUNTAA

Haastattelussa Kari Saastamoinen Lasse Leminen & Henry Mannberg

Yliopistonlehtori Kari Saastamoinen (s. 1959 Helsingissä) hoitaa Markku Peltosen akatemiaprofessuurin ajan vanhempien aikojen yleisen historian professorin virkaa. Kronikka tapasi Saastamoisen tämän työhuoneessa Topeliassa.

Saastamoinen aloitti opinnot Helsingin yliopistolla vuonna 1978 ja keskittyi opinnoissaan historiaan ja filosofiaan. Tohtoriksi hän väitteli vuonna 1995 Samuel Pufendorfin luonnonoikeusteoriasta. Pufendorf oli 1600–1700-lukujen taitteessa tunnettu moraalinen ja poliittinen ajattelija, joka omana aikanaan oli tunnetumpi nimi kuin vaikkapa Locke tai Hobbes. Nyttemmin Pufendorf on kokenut jonkinlaisen renessanssin, ja uudempi aatehistoriallinen tutkimus korostaa hänen merkitystään poliittisena ajattelijana.

Saastamoinen ei omien sanojensa mukaan ollut historiaa vapaa-ajallaan ahmiva ”historianörtti”, eikä hän muista tarkkaan, miksi hakeutui juuri historian pääsykokeisiin. Historian piirissä nimenomaan aatehistorian pariin hakeutumiseen olivat vaikuttamassa muun muassa professori Matti Viikari ja tämän seminaarit sekä teologian puolella vaikuttanut, antiikin ja keskiajan filosofiasta luennoinut Simo Knuuttila.

Saastamoisen omissa tutkimuksissa on ollut kolme päälinjaa: hänen ”ikuisuusprojektinaan” on tutkia, mitä uuden ajan alun poliittisessa ajattelussa tarkoitetaan sillä, että ihmiset ovat luonnostaan tasa-arvoisia. Tuon ajan tasa-arvokäsitettä on usein ylitulkittu nykyajan egalitaaristen lupausten valossa, vaikka uuden ajan alussa propagoitiin vahvan hierarkkista yhteiskuntamallia. Parhaillaan Saastamoinen työstää

8

Kronikka III/2014

tästä näkökulmasta artikkelia John Lockesta. Hän on myös ollut mukana hankkeessa, jossa on tutkittu sitä, kuinka poliittiset käsitteet ovat tulleet suomen kieleen, ja tulokset on julkaistu Käsitteet liikkeessä -teoksessa. Tällaista käsitehistoriallista tutkimusta on harrastanut muun muassa politiikan tutkimuksen professori Kari Palonen. Lisäksi Saastamoinen on julkaissut vuonna 1998 tilaustyönä kirjan eurooppalaisesta liberalismista, jonka hän pystyi tekemään omien sanojensa mukaan nopeasti siksi, ettei tiennyt aiheesta liikaa.

Aatehistoria Oman aatehistoriallisen historianäkemyksensä Saastamoinen tiivistää Nietzschen toteamukseen, jonka mukaan ”vain sillä, jolla ei ole historiaa, on määritelmä”. Käsitteet eivät siten tule meille havainnoista tai pseudokantilaisten järjen kategorioiden kautta, eikä esimerkiksi liberalismia voi määritellä joukolla luonnehdintoja (tällaista on liberalismi ja siitä on tällaisia variaatioita), vaan kertomalla tarina käsitteen historian kautta. Poliittisen historian tavoin myös kanonisten tekstien tutkimukseen keskittyvää aatehistoriaa on syytetty epädemokraattisuudesta ja elitismistä, ja kriitikoiden mukaan olisi tutkittava ihmisten keskuudessa laajemmin vallinneita kulttuurisia käytäntöjä ja ajattelutapoja, mutta Saastamoinen ei allekirjoita tätä.

Hänen mukaansa aatehistorian mieli ja merkitys on juuri siinä, että niillä käsitteillä, joilla maailmaa jäsennämme, on historia. Aatehistorian keskeinen tarkoitus on auttaa ymmärtämään käyttämiemme käsitteiden historiallisuus ja se, että aina voi ajatella myös toisin.

HENKILÖKUNTAA selittää Suomen pieni koko: hänen utopiayliopistossaan ei esimerkiksi tunnettaisi sellaista kuin tutkintovaatimukset, vaan olisi suppeampi valikoima kursseja, joilla keskusteltaisiin ja tehtäisiin esseitä. Tämä ei tietenkään olisi nykymallissa mahdollista, koska opettaja-oppilas -suhteen pitäisi olla aivan toisenlainen. Ajankohtaisissa yliopistokysymyksissä Saastamoinen jakaa professorikunnan sähköpostilistalla kuplivan huolen nyt ehdotetun johtomallin liiasta keskittyneisyydestä ja linjaorganisaatiomaisuudesta.

Ajankohtaisia kysymyksiä

Kuva: Lasse Leminen

Entä ajankohtaiset asiat maailmalla? Skotlannin kansanäänestyksen jälkimainingeissa keskustelimme hieman Euroopan näkymistä ja Venäjän tilanteesta, ja niistä tulikin iso osa haastattelua.

Aatehistoriallisesta tutkimuksesta suurin osa käsittelee jotain muuta kuin Suomea, koska suomalainen aatehistoria on verrattain ohut aihepiiri. Suomalaisista kansainvälisesti tunnustetuista tutkijoista Saastamoinen nostaa esiin jo mainitun Simo Knuuttilan sekä Markku Peltosen.

Meikäläisellä aatehistorian tutkimuksella on maailmalla varsin hyvä maine: jos esimerkiksi väitöskirja tulee Helsingistä, se on todennäköisesti hyvin ja asiallisesti tehty. Suomessa Oulu on ainoa yliopisto, jossa on varsinainen aatehistorian oppituoli. Siellä fokuksena on tieteenhistoria, Helsingissä keskitytään enemmän poliittisen ajattelun historiaan ja Jyväskylässä käsitehistoriaan. Suomessa akateemiseen traditioon kuitenkin kuuluu, etteivät yliopistot ole vahvasti profiloituneet, vaan opiskelijat voivat itse tulla ehdottamaan omia aiheitaan; maailmalla tämä on harvinaisempaa. Saastamoisen mukaan tätä

”EU on aina ollut pohjimmiltaan Euroopan valtioiden ammattiyhteisö. Jos vaikkapa Skotlanti olisi itsenäistynyt, olisi siitä tullut järkyttävä spektaakkeli ja paljon uutisaiheita, mutta EU:n kannalta paljon merkittävämpää on se, että yksi ammattiliitto eli Saksa on niin paljon vahvempi kuin muut.

Luulen, että euroeliitissä on tyyppejä, joille ei olisi ikävä uutinen, että esimerkiksi Baijeri haluaisi itsenäistyä. Se tekisi Saksasta helpommin hallittavan.”

Saastamoinen toteaa, että jossain vaiheessa EU:sta tuli itsessään ideologia ja sen leviämisestä arvo sinänsä. Ei tarvinnut keskustella siitä, miksi se tapahtuu. Kreikan, Espanjan ja Portugalin vaikeuksien myötä euroideologiasta on mennyt puhti pois, ja nyt sen sijaan odotetaan vain Saksan päätöksiä. Lisäksi EU on aseeton esimerkiksi Unkarin poliittisen johdon kovenevan linjan ja Ranskan Marine Le Penin kanssa.

Vielä 2000-luvun alussa toistettiin kyllästymiseen asti, että EU on arvoyhteisö, mutta nyt on käynyt ilmi, että se ei sitä olekaan: kaikki eivät jaa edes hyvin väljästi määritellyn liberaalin demokratian arvoja.

Kronikka III/2014

9

HENKILÖKUNTAA Saastamoinen jatkaa: ”Merkittävä osa poliittisesta eliitistä on huomattavan korruptoitunutta, Keski- ja Etelä-Euroopassa se on huomattavan yleistä. Euroopan unioni ei ole saanut aikaan mitään veroparatiisien suhteen, ja tarvittiin Yhdysvallat, jotta Sveitsi suostui raottamaan pankkisalaisuuttaan. EU:lla oli kaikki keinot käytössään, mutta sitä ei haluta. Salaisia tilejä tulee johtavilta poliitikoilta kuukausittain ilmi, ja sen täytyy olla vain jäävuoren huippu.”

Saastamoinen näkee, että Venäjän ja EU:n suhteet ovat jo polarisoituneet Ukrainan sodan seurauksena.

Venäjään suhtaudutaan eri tavalla, ja myös Suomen EU-myönteinen pääministeri on joutunut tehtävässään ajamaan Suomen erikoisetuja ja selittelemään niitä. Saastamoinen ei vertaisi nykyistä idän ja lännen vastakkainasettelua kuitenkaan kylmään sotaan, koska ajanjaksolle olennaista oli, että Neuvostoliiton joukot sijaitsivat Keski- Euroopassa. Länsi tarvitsi ydinasepelotteen, koska maantieteellinen tilanne suosi Neuvostoliittoa, ja sillä oli tietty halu globaaliin hegemoniaan, kun sitä vastoin nyky-Venäjään mielenkiinto kohdistuu vain reuna-alueisiin. Putin on Neuvostoliitto-ideologian kasvatti ja yrittää rehabilitoida edes jotain siitä, mutta ei kaikkea.

Tästä eteenpäin tilanteen kehittymistä on Saastamoisen mukaan vaikea sanoa: ”Minun sukupolveni formatiivinen kokemus oli, että Neuvostoliitto tulee olemaan olemassa koko meidän elinikämme, ja siksi yritän itse välttää näkemästä trendeissä finaliteetteja. Venäjä on aika epästabiili valtio, ja on mahdotonta arvata, mitkä tuulet siellä puhaltavat taas 10 vuoden kuluttua.

Putinilla on vahva ote nyt, hän osaa käyttää

10 Kronikka III/2014

modernia mediaa hyväkseen.” Saastamoinen ei vertaisi Venäjää natsi-Saksaan, kuten välillä mediassa näkee tehtävän, vaan hakisi vertailukohtia ennemminkin Mussolinista, joka myös käytti kaikenlaisia keinoja päämääriensä saavuttamiseen.

Miltä oma aikakautemme voisi näyttää tulevaisuuden aatehistorioitsijoiden näkökulmasta? Saastamoinen katsoo, että emme koskaan arvioi menneitä aikakausia ja niihin liittyviä ilmiöitä vain vertailemalla omaa ja kulloistakin aikakautta, vaan kaikki mitä siinä välillä on tapahtunut, on väistämättä osa sitä, miten arvioimme. Näkemykseemme Ranskan vallankumouksesta vaikuttavat Napoleonin sodat, vuoden 1848 tapahtumat Euroopassa, Venäjän vallankumous ja koko Ranskan vallankumouksen symbolinen asema, ja niiden ohi emme pysty arvioimaan. ”Niitä asioita, joiden valossa tulevat historioitsijat tulevat tarkastelemaan meidän aikaamme, ei ole vielä tapahtunut. Jos sadan vuoden kuluttua on selvää, että on tulossa ilmastonmuutoksen takia täydellinen ekokatastrofi, niin katsotaan vähän toisessa valossa kuin jos edes jotenkin vaikeuksienkin kautta maapallo ei muutu Venukseksi. Historiallinen tietoisuus on aina väistämättä jälkiviisautta, vasta jälkiviisaus synnyttää historiallisen perspektiivin. Tietysti tämmöiseen usein vastataan joku asia, josta ei pidä nykyajassa, kuten miten taloudelle annettiin niin suuri ylivalta, mutta jos ollaan rehellisiä niin kuka tietää?”

HENKILÖKUNTAA

Lopuksi Julkisuudessa esiintyvistä toistelluista väärinymmärryksistä ja käsitteiden väärinkäytöistä Saastamoinen nostaa esiin demokratian. Usein törmää esimerkiksi ajatukseen, että demokratia on ideaalisesti välitöntä kansanvaltaa, ja kun se ei ole käytännössä mahdollista, tarvitaan edustuksellinen järjestelmä ikään kuin välttämättömänä pahana. Nettikeskustelu tuntuu siis ottavan itsestäänselvyytenä, että jossakin olisi kansan ääni ja mielipide, jonka toteutumisen edustuksellisen demokratian rakenteet estävät, ja sen vuoksi tarvittaisiin esimerkiksi paljon enemmän kansanäänestyksiä. ”Tästä on politiikan tutkimuksessa keskusteltu viimeisen parinkymmenen vuoden ajan. Kannatan sen piirissä esiin tullutta näkemystä, että edustuksellinen järjestelmä on parempi kuin mikään idea välittömästä demokratiasta, ei vain välttämätön paha. Välitön demokratia perustuu harhaluuloon, että olisi valmiiksi olemassa toimintavaihtoehtoja siitä, miten valtakunnantason asioita pitäisi hoitaa. Oikeasti vasta edustuksellisen järjestelmän olemassaolo mahdollistaa sen, että asiat voivat tulla jäsentyneen keskustelun kohteeksi ja niistä voidaan muodostaa erilaisia vaihtoehtoja ja enemmistöjä niiden taakse. Edustuksellinen järjestelmä ei siis vain heijasta jotain valmiiksi kansan parissa olevaa näkemystä. Edustuksellinen demokratia tekee mahdolliseksi myös sen, että jokaisesta päätöksestä on joku vastuussa. Tämä ei ole asiantuntijamielipide, sitä ei voi osoittaa tieteellisesti, tämä on minun poliittinen mielipiteeni. ”

Loppukevennykseksi kysyimme kirjasuositusta. ”Ellen Meiksins Woodin Liberty & Property ja sen sisarteos Citizens to Lords ovat yhdessä kiinnostavin laaja katsaus poliittisen ajattelun historiaan, jonka olen lukenut vuosikausiin. Ellen Wood on avoimesti marxilainen kirjoittaja, enkä jaa hänen kaikkia teoreettisia ja poliittisia mielipiteitään. Se on kirjoitettu emeritan oikeudella, joten se ei sisällä kovin paljon lähdeviitteitä, mutta on kevyesti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Kaunokirjallisuutta luen valitettavasti melko vähän, ehkä sitten eläkkeellä.

Luen ammattikirjallisuutta ja harrastan erittäin aktiivisesti levytettyä klassista musiikkia, ja niiltä jää vähän aikaa muulle.”

Kronikka III/2014

11

Historia-aineiden opintoasiainsuunnittelija esittäytyy

Mikä sitten on oma taustani? Aloitin historian opiskelut vanhalla historian laitoksella opintoviikkoaikaan 2003 ja valmistuin maisteriksi uudella, nykyisellä, ”suurlaitoksella” opintopisteaikaan 2011. Luin yleistä historiaa sekä Suomen ja Pohjoismaiden historiaa tasatahtiin aineopintoihin saakka. Opiskelujeni aikana luin sivuaineena myös Pohjois-Amerikan tutkimusta ja suoritin lisäksi kursseja mm. elokuva- ja televisiotutkimuksesta ja arabian kielen ja islamin tutkimuksesta. Valmistuin lopulta maisteriksi Suomen ja Pohjoismaiden historian puolelta löydettyäni mielekkään tutkimusaiheen, joka yhdisti niin Suomen ja Pohjoismaiden historian, yleisen historian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen mielenkiinnonkohteeni.

Toimin opiskeluaikoinani myös aktiivisesti Kronoksessa. Olin mukana hallituksessa 2004, 2005 ja 2006 ja tämän jälkeen istuin vielä historian laitoksen johtoryhmässä opiskelijajäsenenä kauden 2007-2009.

Oleellinen osa opiskeluaikoja oli myös Kronoksen viralliset opintomatkat, joissa olin mukana niin Wienissä 2005, Madridissa 2006, Prahassa 2007 ja Istanbulissa 2009.

Lisäksi olin mukana perustamassa yliopistolle Akateemista olutseuraa toimien järjestön hallituksessa vuosina 2007-2010.

Valmistumisen jälkeen, ja itse asiassa jo opintojen loppupuolella, olen työskennellyt opintohallinnon parissa Helsingin yliopistossa. Aikaisemmista sijoituspaikoista voidaan mainita mm. humanistisen tie-

12 Kronikka III/2014

Kuva: Antti Aalto

Allekirjoittanut on aloittanut historia-aineissa amanuenssi Ilkka Teerijoen sijaisena. Teerijoki on ainakin seuraavat kaksi vuotta vapaalla kirjoittamassa Hauhon kunnan historiikkia. Varsinainen tittelini on opintoasiainsuunnittelija, sillä Helsingin yliopiston uuden käytännön mukaan amanuenssi -nimikkeellä ei enää palkata uusia työntekijöitä. Työtehtäväni ovat kuitenkin edelleen samat kuin Teerijoella, joten tässä suhteessa ei muutoksia ole tullut.

Kuvassa historia-aineiden opintoasiainsuunnittelija filosofisen tiedekunnan 96. promootiossa toukokuussa 2014.

dekunnan opiskelijapalvelut ja farmasian tiedekunnan kanslia. Nykyinen pestini on siis eräänlainen kotiinpaluu tuttuun ympäristöön ja substanssiin.

Opiskelijoille historia-aineiden opintoasiainsuunnittelija on se henkilö, joka yrittää varmistaa, että kaikkien opinnot etenisivät mahdollisimman jouhevasti. Yleisesti ottaen historian opiskelijat ovat hyvin määrätietoisia ja asioista perillä olevia päteviä yliopistolaisia, mutta aina välillä saattaa omissa opinnoissa tulla vastaan solmukohtia joiden aukaisemisessa auttaa keskustelu allekirjoittaneen kanssa. Eli kehotankin tulemaan juttelemaan kanssani jos opinnoissa jokin asia ei ota luonnistuakseen.

Hyvää alkanutta lukuvuotta kaikille!

Antti Aalto Opintoasiainsuunnittelija

Vaihtoehtohistorioitsija Hannu Hästbacka

Kuten jotkut jo tietävät, suomiräpin yksi vaikutusvaltaisista konkareista, Jontti, on aloittanut nyt syksyllä opiskelunsa Helsingin yliopistossa historian oppiaineessa. 36 vuotta tänä vuonna täyttänyt Jontti on räpännyt jo reilusti yli kymmenen vuotta niin sanotulla underground-puolella, ja tullut tunnetuksi ainakin eri yhteistyöprojekteistaan Petoksen, Shakan ja Jodarokin kanssa. Soolotuotantoa on mieheltä julkaistu vasta viime vuosina. Debyyttialbumi Yhden miehen kultti tuli ulos vuonna 2011 ja aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita vuosien varrelta yhteen koonnut Rahastusäänite julkaistiin viime vuonna.

Historian oppiaine saa siis uuden opiskelijan, joka on sattumalta ehtinyt tehdä huomattavan uran myös suomalaisen hiphopin parissa ja on kaikille kyseistä genreä seuranneille kohtalaisen iso nimi. Ilmeisesti vastapainoksi muusikon uralleen Jontti on nyt päättänyt aloittaa opiskelut yliopistolla.

No, ei välttämättä. Pintapuolinenkin tutustuminen Jontin lyriikoihin pistää kuulijan väkisinkin pohtimaan agendaa, jolla mies on mahdollisesti opiskelunsa aloittamassa.

Geneerisen totuuden airuesta, Wikipediasta, löytyvä artikkeli Jontista kuvailee miehen musiikkia seuraavanlaisesti: ”Aiheita löytyy epävarmasta globaalista tulevaisuudesta, muotoaan muuttavista reptoidihumanoideista ja usein myös alkoholin käytöstä. Ulosanti on julistuksellista ja tekstit ovat hieman epätyypillisiä muiden rap-artistien tyyliin verrattuna.”

”Hieman epätyypillisiä” toden totta. ”Pedaripastori meuhkaa hiessä taivaskanavalla/ Johanneksen ilmestystä – profetiaa vai toimintasuunnitelmaa?/ mun silmien edessä se alkaa muuttaa muotoa/ pupillit niin kuin käärmeellä, kasvoist erottuu suomuja”, räppäsi Jontti vuonna 2005 Steen1:n kanssa tehdyssä kappalessa ”Varoitus”.

Melkein kymmenen vuotta myöhemmin, tämän vuoden syyskuun yhdennentoista vuosipäivänä julkaistussa ”Vastavallankaappaus 7” -kappaleessa Jontti ei näytä merkkejä rauhoittumisesta: ”ylikansallinen, megarikas superluokka/ on kuokkavieras joka rulettipöytää rukkaa/ ja patologiset tiedustelupalvelut operoi/ lain yläpuolel, massamurhii masinoi.”

Ehkä jotkut tulkitsevat Jontin musiikin, kuten suuren osan taiteesta ylipäänsä, pelkäksi provokatiiviseksi kärjistykseksi, jolla tuodaan esiin muuten vaikeasti käsiteltävissä olevia aiheita. Lähemmän tutustumisen myötä tällainen tulkinta kannattaa kuitenkin kyseenalaistaa. Rahastusäänitteen saatesanat päättyvät seuraavanlaisesti: Vastavallankaappauksista [WTC -iskujen vuosipäivinä julkaistut kappaleet] olen oikeasti ylpeä. 9/11 oli monumentaalinen vedätys, jonka hintaa maksaa jokainen meistä joka hetki. Uudet, paljolti talous-aiheiset kipaleet on omistettu rikkaille ja köyhille.

Kronikka III/2014

13

Jontti siis näyttäisi tarkoittavan sitä, mitä sanoo. ”Siispä luotan vähemmän uutisiin kuin järjenjuoksuuni/ WTC:t tuli alas räjähteil, ja se on siin!/ teräsrakenteiset pilvenpiirtäjät ei romahda/ orastavist tulipaloist, fyysisesti mahdotonta” todetaan yksiselitteisesti ensimmäisessä ”vastavallankumous” -kappaleessa. Kaikista Jontin ”hieman epätyypillisistä”, erilaisista salaliitoista ammentavista aiheista syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovatkin useimmiten toistuva teema. Agendaan kuuluvat kuitenkin myös Illuminati, NWO, liskoihmiset, yleinen ryöstökapitalismi, yhteiskunnan medikalisoituminen sekä maapallon ulkopuolinen elämä. Useimmiten sanoman ytimessä on tiivistetysti se, että globaalin eliitin pieni piiri pyörittää maailmaa ja manipuloi meitä häikäilemättömästi monin eri tavoin.

Jontti haluaa aikaistaa tapaamistamme yliopiston päärakennuksella, sillä ”näissä hommissa tuppaa usein venymään”. Kun ensimmäiset viisi minuuttia ovat menneet haastatteluajastamme alan ymmärtää, mitä tämä ”venyminen” oikein tarkoittaa.

Jontti puhuu niin paljon ja niin mukaansatempaavasti, että olen nopeasti jo aivan pyörällä päästäni, enkä edes kaiva kysymyksiäni esiin ensimmäiseen puoleen tuntiin. Kun mainitsen asiasta, Jontti nauraa, mutta muistaa pyytää sen jälkeen anteeksi joka kerta, kun eksyy taas aiheesta.

Puheenaiheet ovat yhtä synkkiä kuin miehen räpitkin, mutta tällä kertaa Jontti ei tiputtele sanojaan synkeän julistukselliseen tyyliin vaan on täynnä positiivista energiaa. Hän vaikuttaa aidosti ilahtuneelta siitä, että pääsee avaamaan ajatuksiaan lyriikoidensa takana. ”9/11 on sekin vaan mun mielipide. Haluan käyttää sananvapauttani, vielä kun mulla sellainen on, ja kertoa, mitä ajattelen siitä.” Jontti kuitenkin myöntää, että toiset teemat on tarkoitettu vakavammin otettaviksi kuin toiset.

Kuva: Jontti/ 3rd Rail Music

”Mul ei oo akateemist pohjaa väittää näin röyhkeetä, se on selvä / ei oo myöskään terveel pohjal dumaa fiilispohjalt vuosien tutkimustyötä”,

räppää Jontti Yhden miehen kultin avausraidalla. Ja tämä asiahan on korjaantumassa.

14 Kronikka III/2014

Esimerkiksi Uuden ajan avaruususkonto -levy on tehty, jos ei nyt aivan kieli poskessa, niin ainakin monessa kohtaa parodisella otteella. Tämän Jodarokin kanssa tehdyn yhteistyöprojektin hämmentävä ambivalenssi tuntuu heijastelevan Jontin maailmankatsomusta syvemminkin. Osa levyllä käsitellyistä aiheista on nimittäin selvästi vakavaksi tarkoitettuja, osa taas lyöty läskiksi, mutta suurin osa putoaa ”agnostiselle” tasolle, kuten mies itse omaa suhtautumistaan moniin teemoihinsa kuvailee.

Toisaalta Jontti ehtii jo haastattelun aikana miettiä, olisiko Kronoksen sisällä järjestettävä 9/11 in the academic community -dokumentin katseluilta tai seuraavan luennon luennoitsijan, Risto Marjomaan, 9/11 -kantojen tiedustelu hyvä idea. Kiinnosti historian opiskelu ihan sellaisenaan tai ei, tästä saatetaan kuulla vielä.

Väärinymmärryksiltä on kuitenkin mahdotonta välttyä. Sen Jontti myöntää itsekin. Hän jää pohtimaan kysymystäni siitä, onko erilaisten teemojen sekoitteleminen tarkoituksellista kuulijan hämmentämistä, jotta viesti olisi pehmeämpi. Otan puheeksi myös liskoihmiset, jotka putkahtelevat jatkuvasti esiin Jontin lyriikoissa. ”En ole itse koskaan kohdannut, mutta olen tavannut ihmisiä, joilla on omakohtaisia kokemuksia”, Jontti toteaa olkiaan kohauttaen ja kiirehtii selittämään, että ”liskot” on tarkoitettu pikemminkin tehokkaaksi symboliseksi käsitteeksi hänen ja Steen1:n teksteissä.

Yksiselitteistä vastausta Jontilta ei saa kovin moneen kysymykseen. Minulle tulee voimakas tunne siitä, että miehen maailmankatsomus on ”kokolailla kompleksinen”, kuten asian voisi miehen omaa puhetyyliä jäljitellen ilmaista. Ihmettelen, miten noin ilmeisen tieteellisesti ja filosofisesti orientoituneelta, sivistyssanoja niin puheissaan kuin räpeissäänkin viljelevältä ihmiseltä kesti näin kauan kirjautua yliopistoon. Jontti kuittaa kysymyksen selittämällä, miten pääsykokeet osoittautuivat hänen kohdallaan ylitsepääsemättömäksi konseptiksi. Nytkin hän on lopulta päässyt sisään avoimen yliopiston väylän kautta, luettuaan perusopinnot jo aiemmin. Mutta onko Jontilla nyt selkeä agenda akateemiselle uralleen, kuten miehen edeltävästä räp-urasta voisi päätellä? Saan nopeaksi vastaukseksi, että historian opiskelu kiinnostaa ihan sellaisenaan, ennen kuin keskustelu karkaa taas muihin aiheisiin.

Kronikka III/2014

15

Kymijoki Olaus Magnuksen Carta Marinassa Pasi Pykälistö

Olaus Magnuksen Venetsiassa v. 1539 painattamaa Carta Marinaa tulkittaessa on toisinaan oletettu nykyiseksi Kymijoeksi Itomalin, nykyisen Iitin, luota alkava joki, johon kuvittaja on lisännyt helmisimpukoita. Tämä tulkinta on kuitenkin väärä, sillä alan asiantuntijat ovat identifioineet Kymijoeksi tästä ”simpukkajoesta” itään olevan viiden joen suiston, joka kartassa on merkitty nimellä Flu 5, lyhenteellä sanoista Flumen Quinque, viisi jokea. Kun Olaus Magnuksen karttaa tarkastelee laajemmin, huomion herättää se, miten Suomen sisämaa on erittäin paljon pielessä ja heilahtanut suhteessa rannikkoon. Joet sisämaan ja rannikon välillä eivät siten ole kytkettävissä suoraan niiden paikannimistön indikoimaan sijaintiin.

Piispa Olavi ei itse matkustanut koskaan Suomeen, mutta hän kokosi tietonsa veljensä ja muiden Danzigiin ja myöhemmin Roomaan paenneiden ruotsalaisten kirkonmiesten tiedoista. Keskiajalla nopein tie Turusta Viipuriin kulki meritse, ikivanhaa viikinkien Idäntietä seuraten. Näin Suomen etelärannikkoa havainnoitiin pääasiassa mereltä käsin, mikä vaikutti ihmisten mielikuvaan maan muodoista. Maitse kulkeva Kuninkaantie seuraili sekin rannikkoa, joten sisämaa jäi papistolta syvän hämäryyden peittoon, heidän tietojensa Sisä-Suomesta pohjautuessa kokonaan kuulopuheisiin. Ulla Ehrensvärd myös toteaa, että Olaus Magnus kopioi oman karttansa pohjaksi vahnemman Algoetin kartan, joten osa oudoista paikannimistä ja virheistä on siten peräisin Pohjolaa huonommin tunteneelta kartantekijältä.

16 Kronikka III/2014

Yksi keino sijoittaa Kymijoen suistoa kartalle on sen edustalle yleensä piirretty Suursaari, Olauksen Hoghlandh. Mielenkiintoinen Algoetilta Olaukselle periytyvä virhe on Porkkalanniemen (Porkaraudd tai Udden) siirtyminen itään Kymijoen suulta länteen. Myöhemmissä kartoissa Porkkala osattiin sijoittaa oikealle paikalleen Kirkkonummen luokse, jolloin tämä itäinen niemi yhä säilyi, mutta identifioitiin nyt Porvoon edustan Pellingiksi, kuten Waghenaerin kartassa 1590-luvulta. Kymijoen sijoittamisessa parhaimpia ovat kartan paikannimet, jotka osoittavat joen suiston sijaintia. Läntisin Kymen suiston kauppapaikoista oli Pyhtää, Olauksen Hvittis, joka voi olla vääristynyt muoto sanasta Pyttis, tai sitten muistuma vanhemman ajan pyhää paikkaa tarkoittaneista Hiisi-alkuisista paikannimistä. Pyhtäätä seuraa hieman erikoisempi Olsby tai Olsbij, joka keskiaikaisten kirkkojen perusteella olisi nykyinen Karhulan Helilä, ruotsalaisten Heligsby. Muoto Olsby on voinut syntyä Pyhän Olavin nimestä. Ennen Kyminlinnan rakennustöiden alkua kylä ja kirkko sijaitsivat nykyisen linnakkeen paikalla joen itäisen haaran länsirannalla, kuten karttakin osoittaa. Idässä tulevat kauppapaikat ja keskiaikaisten kirkkojen sijat Veckelax eli Vehkalahti, joka sijaitsi nykyisen Haminan kohdalla ja Verulax eli Virolahti.

Kymijoen suisto on kartassa hajonnut kahtia, kun Olausta ja Algoetia seuranneet kartantekijät orjallisesti piirsivät viisi mereen laskevaa jokea Ahvenkosken haaran länsipuolelle, missä Olauksen ”Viisi jokea” luki.

Ongelmaksi muodostui se, mistä idem-

Itomalin simpukkajoki on identifioitavissa Tesjoeksi, joka laskee mereen Ahvenkoskesta länteen Kymijoen ja Loviisan välillä.

Tessjoki on päässyt kartalle oletettavaksi siksi, että pienuudestaan huolimatta se oli veneellä kulkukelpoinen pitkältikin, toisin kuin koskinen Kymi pyörteineen ja kalastamoineen, joten Tesjoki tarjosi reitin sisämaahan, juurikin Iitin kirkkopitäjän rajoille asti.

Iitissä puolestaan oli lyhyt maataival Salpausselän yli Hollolan suurpitäjän erämaille. Joten Itomalin joki on kasvanut Päijänteeseen asti sitä seurailleen kauppareitin takia.

Vanhoissa kartoissa moni muukin joki on siten voinut saada todellisuutta suuremman kuvauksen tai kauemmaksi ulottuvan uoman, kun se on sulautunut ihmisten puheessa yhteen sitä seuranneen kauppareitin kanssa.

Olauksen Carta Marinan kaltaisten karttojen kohdalla on siis parempi keskittyä paikannimien suhteeseen toisiinsa, kuin piirrettyihin rantaviivoihin tai vesistöihin, sillä ne ovat enemmän tai vähemmän vääristyneitä, kuten Olauksella tapahtunut Itomalin joen kasvaminen Päijänteelle asti.

Kirjallisuus: Ulla Ehrensvärd – Pohjolan kartan historia: myyteistä todellisuuteen.

Ossi Seppovaara – Kymijoki: virran kohtaloita vuosisatojen saatossa.

Kuva: Wikipedia

pänä Suomenlahteen laskevat joet oikein tulivat, kun kuvausten kertoma Kymijoen viisi haaraa oli saatu sijoitettua jo kartalle.

1700-luvulle asti näkee kartoissa näiden jokien sekoittamista pienempiin Summanjokeen ja Vehkajokeen, jotka saavat alkunsa vasta Salpausselän etelärinteeltä.

Kronikka III/2014

17

MINUN KAUPUNKINI

Sarajevo – Kohtaamisia Euroopan Jerusalemissa Teksti ja kuvat: Karoliina Paavilainen Sarajevo on erittäin mielenkiintoinen matkakohde etenkin sen historian takia.

Monille kaupunki symboloi ensimmäisen maailmansodan alkua, sillä arkkiherttua Franz Ferdinand sai surmansa olleessaan vierailulla kaupungissa kesäkuussa 1914.

Toiset taas muistavat sodan ja kaupungin kärsimykset Jugoslavian hajoamisesta seuranneissa sodissa.

Sarajevossa itä ja länsi kohtaavat jännittävällä tavalla: pitkin kaupunkia nousevat moskeijojen minareetit ja rukouskutsu kaikuu, mutta toisaalta esimerkiksi kauppahallit ja kansalliskirjasto ovat arkkitehtuuriltaan kuin suoria kopioita Euroopan muista pääkaupungeista. Sarajevoa on usein tituleerattu Euroopan Jerusalemiksi, eikä syyttä. Kaupungissa elääkin rinnakkain varsin rauhallisesti useiden eri uskontokuntien edustajia. Ehdottomasti suurimman etnisen ryhmän muodostavat bosniakit, jotka ovat pääsääntöisesti muslimeja. Muita ryhmiä ovat esimerkiksi kroaatit ja serbit.

Eri taustoista tulleet ihmiset ja valloittajat ovat jättäneet jälkensä kaupunkiin. Etenkin ruoka ja kahvilakulttuuri ovat saaneet paljon vaikutteita idästä. Tilatessamme kahvilassa listalta turkkilaista kahvia vieressämme olleet turkkilaiset turistit kuitenkin huomauttivat, että kyse ei ole nimensä mukaisesti ”aidosta” turkkilaisesta kahvista, vaan jostain aivan muusta. Toisaalta kaupungista löytyi myös paljon kahviloita, joiden voisi paremmin kuvitella sijaitsevan esimerkiksi Wienissä.

Osmanien vaikutuksen voimakas näkyminen kaupungissa johtuu pitkälti siitä, että osmanit, jotka hallitsivat Bosnian aluetta yli 400 vuotta, perustivat vuonna 1461 Sarajevon kaupungin. Sarajevon rakennutta-

18 Kronikka III/2014

misen ja kehittämisen taustalla oli pitkälti provinssin hallitsija Gazi Husrev-beg.

Hänen toimestaan kaupunki täyttyi moskeijoista sekä kouluista, ja se sai oman yliopiston ja vesijärjestelmän. Osmanien vaikutus etenkin vanhassa kaupungissa, Baščaršijassa on selkeä. Se on rakennettu pian itse kaupungin perustamisen jälkeen ja toimi niin kaupan kuin kulttuurinkin keskuksena kaupungissa, josta muodostui pian yksi Balkanin keskeisimmistä kauppapaikoista heti Istanbulin jälkeen. Edelleenkin vanhan kaupungin lukuisat moskeijat, kahvilat ja kauppapaikat luovat vaikutelman siitä, kuin olisit keskellä Istanbulia.

Mikäli olet erityisen kiinnostunut osmanien historiasta, kannattaa suunnata monien näyttävien moskeijoiden lisäksi myös Svrzo´n taloon. Talo toimii museona, joka esittelee varakkaan muslimiperheen elämää 1700-luvun Sarajevossa. Museoiden sisäänpääsyt eivät olleet päätähuimaavia, mutta rahapulan vuoksi muutamat museot ovat joutuneet sulkemaan ovensa tois-

MINUN KAUPUNKINI

taiseksi. Näihin kuuluu esimerkiksi Bosnia-Hertsegovinan kansallismuseo. Myös kaupungin kauneimmaksi rakennukseksi kehuttu kansalliskirjasto vuodelta 1894 oli edelleen restauroitavana vieraillessani Sarajevossa. Kansalliskirjasto (eli entinen kaupungintalo) on Itävalta-Unkarin vallan symboli, ja se kärsi suuria vahinkoja Bosnian sodan aikana yhdessä sen sisältämien kahden miljoonan kirjan sekä valtion arkiston kanssa.

Itävalta-Unkari valloitti Bosnian alueen vuonna 1878. Syynä valloituksen ei ollut niinkään oman valtakunnan kasvattaminen, vaan tarkoituksena oli estää Serbiaa valloittamasta aluetta. Uudet valloittajat kehittivät kaupunkia paljon ja Sarajevo yhdistettiin tiiviimmin läntiseen Eurooppaan rautatieverkon avulla 1882. Myös kulttuurin alalla koettiin muutoksia, kun arabialaisten kirjainten sijaan alettiin käyttää latinalaisia aakkosia. Itävalta-Unkarin kädenjälki näkyy erityisesti arkkitehtuurissa, esimerkiksi enemmänkin kaupungintaloa tai teatteria muistuttava kauppahalli Markale on vuodelta 1894. Merkittävimpiä tapahtumia ltävalta-Unkarin valtakaudella lienevät kuitenkin Sarajevon laukaukset, eli arkkiherttua Franz Ferdinandin ja tämän raskaana olleen Sofia-vaimon surmaaminen. Opiskelija Gavrilo Principin suorittama salamurha tapahtui lähellä La-

tinalaista siltaa, ja sen läheisessä rakennuksessa on muistolaatta tapahtuneesta. Tällä tapahtumalla oli varsin paljon vaikutusta ensimmäisen maailman sodan alkamiseen ja tuntuikin varsin hämmentävältä seisoa lähes tasan sata vuotta myöhemmin täysin samassa paikassa, jossa nämä varsin kohtalokkaaksi osoittautuneet laukaukset ammuttiin.

Maailmansotien välisenä aikana Sarajevo oli muun Bosnian tavoin osa Jugoslavian kuningaskuntaa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika muistetaan usein sotien välistä aikaa paremmin, kun maa muuttui Jugoslavian kommunistiseksi liittotasavallaksi. Maata johti melkein 40 vuotta Josip Broz Tito, joka tunnetusti ei tullut lainkaan toimeen Neuvostoliiton kanssa. Hän haki tukea Yhdysvalloilta, ja maa saikin paljon taloudellista avustusta ja lainoja länsimailta. Suuren maan kohtaloksi muodostuivat kuitenkin lopulta suuret taloudelliset ongelmat sekä eri etnisten ryhmien ja liittovaltioon kuuluneiden valtioiden väliset ongelmat.

Vaikka Titon tiedetään suorittaneen puhdistuksia joukkoteloituksin ja keskitysleirein sekä rajoittaneen kansallisuusaatetta ja uskontoa, ei Titon valtakautta muistella Bosnia-Hertsegovinassa pelkästään pahalla. Osallistuessamme kolmetuntiselle kaupunkikierrokselle nuorehko oppaamme kertoi etenkin monien vanhempien ihmisten kaipaavan entiseen Jugoslaviaan, jossa töitä oli aina tarjolla. Kysymys ”Mitä sillä sananvapaudella tekee, jos ei ole edes töitä?” kuulosti omaan korvaani aluksi aika järkyttävältä, mutta toisaalta ymmärrettävältä tarkasteltaessa maan nykyisiä, suorastaan uskomattoman korkeita työttömyyslukuja.

Pahimmillaan työttömyys on noussut jopa lähelle 50 prosenttia, nuorten kohdalla sen on arveltu olevan jopa enemmän.

Franz Ferdinandin murhapaikka

Kronikka III/2014

19

MINUN KAUPUNKINI Jugoslavian hajoamisesta seuranneen Bosnian sodan jäljet ovat edelleen selvästi havaittavissa kaupungissa.

Sodan taustalla olivat erilaisista etnisistä taustoista tulevien kansanryhmien näkemyserot Jugoslaviaan kuuluneiden valtioiden itsenäistymisestä ja uusien valtioiden muodostumisesta. Sodan aikana syyllistyttiin myös useisiin etnisiin puhdistuksiin ja kansanmurhiin ja YK:n osoittaessa voimattomuuttaan Naton oli lopulta puututtava Balkanilla vallinneeseen tilanteeseen. Etenkin Sarajevon ydinkeskustasta poistuttaessa on näkyvillä paljon sodassa lähes kokonaan tuhoutuneita talojen raunioita. Toinen muistutus ovat useat luodinreiät talojen katoissa ja seinissä. Merkkinä kaupungin kokemasta modernin historian pisimmästä piirityksestä ovat Sarajevon ruusut, eli ympäri kaupunkia sijaitsevat punaiseksi maalatut jäljet katukivetyksessä esimerkiksi toripaikoilla ja aukioilla. Serbijoukot piirittivät kaupunkia lähes neljä vuotta 1990-luvun alussa ja ruusujen tarkoituksena on muistuttaa heidän tekemistään kranaatiniskuista väkijoukkoon. Jäljet, jotka on myöhemmin maalattu punaisiksi, ovat todellisia kranaattien jättämiä jälkiä.

Värikkään historian lisäsi Sarajevo, kuten Bosnia-Hertsegovina muiltakin osin,

Sarajevon ruusu

20 Kronikka III/2014

tarjoaa vierailijalleen ihailun kohteeksi myös kauniin luonnon.

Kaupunkia ihaillakseen kannattaa kavuta esimerkiksi Žuta Tabijaan, eli keltaiseen linnoitukseen. Linnoituksen raunioilta avautuma näkymä kaupunkiin ja sitä ympäröivään luontoon on upea. Sarajevoon voi saapua sen lähimaista useilla eri kulkuneuvoilla, mutta itse suosittelen junaa juuri upeiden maisemien näkemisen kannalta.

Esimerkiksi junareittiä Kroatian Pločeista Sarajevoon on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista. Menin itse osan tästä reitistä vieraillessani pienemmässä Mostar-nimisessä kaupungissa. Vietin lähes koko junamatkan roikkuen ikkunassa ja yrittäen epätoivoisesti valokuvata junan ikkunasta mitä kauneimpia maisemia upeista järvistä ja vuorista. Busseja pidetään Balkanilla usein mukavampana matkustusvälineenä, mutta ainakin tällä matkalla rakkaan länsinaapuriemme lahjoittama juna (kyllä, olimme ”hieman” hämmentyneitä huomatessamme ruotsinkielisen tekstin laatoissa) tarjosi hyvin tunnelmallisen matkan.

Edellä mainitsemani Mostar on myös ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Sen tunnetuin nähtävyys on Bosnian sodassa tuhoutuneen sillan tilalle rakennettu, alkuperäiselle 1400-luvun tyylille uskollinen, restauroitu silta (kuva ylhäällä). Kirkkaan vihreän joen virratessa sillan alla näky on suorastaan satumainen.

Kirjoittaja on graduaan pakoileva n:nnen vuoden yleisen historian opiskelija, joka on hurahtanut matkailuun pahemman kerran. Vaikka Sarajevo olikin vain yksi monista kohteista viime kevään Balkan-tourilla, jäi se erityisesti kirjoittajan mieleen juuri kaupungin historian ja omalaatuisen tunnelman vuoksi.

Multaa varpaiden välissä –

Kuva: Nelli-Johanna Saari

Arkeologiset kaivaukset

Arkeologiaa voisi lyhyesti kuvailla poikkitieteelliseksi alaksi, jossa eri tieteiden avulla pyritään kuvaamaan ihmiskunnan historiaa. Arkeologian lähitieteitä ovat mm. historia, antropologia, etnologia, biologia, genetiikka, geologia ja muut ympäristötieteet. Arkeologiassa tavoitteena on ilmiöiden ymmärtäminen, kuten pitkien aikavälin kulttuuristen muutosten havaitseminen. Nykyarkeologiassa käytetään induktiivista päättelyä aineisto- ja esinelähteiden pohjalta, sekä kirjallisia lähteitä.

Ei-kirjallisen lähdeaineiston tärkein hankintamenetelmä ovat kuitenkin kaivaukset. Kaivausten huolellinen dokumentointi on oleellista, sillä kaivausten aikana koko arkeologinen kohde yleensä tuhoutuu, kun maakerrokset sekä irtolöydöt poistetaan.

Kaivaustyyppejä on erilaisia, mutta tyypillisimmät kaivausmuodoista ovat koekaivaus, pelastuskaivaus sekä tutkimuksellinen kaivaus. Koekaivauksessa selvitetään alustavasti mahdollinen kohteen sisältävä kiinteä muinaisjäännös. Pelastuskaivaus on suoritettava, jos kohde tuhoutumassa rakennushankkeen vuoksi. Myös itsetuhoutuvissa eli luonnonvoimien vuoksi tuhoutumassa oleva muinaisjäännös suoritetaan pelastuskaivaus. Dokumentointi ja irtainten löytöjen talteenotto on pelastuskaivauksissa äärimmäisen tärkeää, sillä jatkotutkimuksiin on yleensä harvoin mahdollisuutta. Tutkimuksellinen kaivaus taas perustuu yleensä ennalta asetettuun rajattuun tutkimuskysymykseen. Suomessa kaivaukset toteutetaan yleensä huhti-lokakuussa, mutta loppuvuosi kuluu jälkitöihin ja kaivausten raportointiin.

Kronikka III/2014

21

Kuva: Jesper Wallenius

Arkeologian oppiaineen opetuskaivaukset Virolahdella kesällä 2014

Lait, kuten Suomen Muinaismuistolaki sekä kansainväliset sopimukset ovat luoneet monia käytännöllisiä sekä eettisiä periaatteita arkeologin työlle. Eettiset periaatteet ulottuvat muinaismuistojen, esineiden eli artefaktien lisäksi myös tutkimukseen ja toimintaan. Myös kasvava kiinnostus arkeologiaa kohtaan on nostanut uusia kysymyksiä. Vaikka uudet löydöt ovat tieteen kehityksen edellytys, arkeologiset esineet ovat kuitenkin herkkiä ja hauraita ja vaativat ammattitaitoista käsittelyä ja usein myös konservointia. Löydettyjä esineitä päätyy kuitenkin nykyisin helposti kiertoon, mikä johtuu niiden potentiaalisesta arvosta.

Oppiaineena arkeologia on ollut Helsingin yliopistossa vuodesta 1878, kun tohtori J.R. Aspelin nimitettiin aineen professoriksi. Nykyisin arkeologian professorina toimii prof. Mika Lavento. Arkeologiaan valitaan joka vuosi 9 uutta opiskelijaa, joiden perustutkintoon kuuluvat oleellisena osana opetuskaivaukset, joiden kokonaislaajuus on 11 opintopistettä. Keräsimme juttuun muutaman arkeologian opiskelijan ajatuksia ja kokemuksia kaivauksista, sillä mikään ei korvaa in situ-kokemuksia!

22 Kronikka III/2014

1. Nimi, ikä ja mones opiskeluvuosi menossa?

O: Olli Eranti, 23, 3. opiskeluvuosi.

N: Nelli-Johanna Saari, 23 vuotta. 2. opintovuosi.

J: Jesper Wallenius, 23, 3. vuosi.

2. Aivan ensiksi: miksi arkeologia?

O: Koska arkeologia tutkii konkreettisilla aineistoilla ihmislajin koko menneisyyttä.

N: Olen varmaankin aika klassinen arkeologi, sillä rakastuin arkeologiaan jo alle päiväkoti-ikäisenä. Kiinnostus alkoi dinosauruksista, fossiileista ja muumioista. Nykyään olen eniten kiinnostunut haudoista, ihmisosteologiasta ja erityisesti suomuumioista. Aikakauden puolesta varmaankin rautakausi tai varhaiskeskiaika. Parasta on (vanhat) ruumiit!

J: Miksi ei? Alun perin aioin opiskella fysiikkaa, sitten historiaa, mutta viime hetkellä päädyin opiskelemaan arkeologiaa.

Ehkä näin voi yhdistää molemmat. En voisi kuvitella mitään mikä kiinnostaisi arkeologiaa enempää.

3. Kuinka monelle kaivaukselle olet tähän mennessä osallistunut ja oliko sinulla kokemuksia kaivauksista ennen opetuskaivauksia?

O: Olen osallistunut yhteen opetuskaivaukseen. Arkeologian perustutkintoon kuuluu kahdet opetuskaivaukset. Kaiken kaikkiaan olen osallistunut 10 kaivaukseen, joista mieluisin kaivauskokemus oli Jyväskylästä, jossa kaivettiin myöhäisneoliittistä kivikautta.

liittyy tieteen tekeminen. Löytöjä ja konteksteja tulee kohdella arvostavasti.

5. Mitkä ovat mielestäsi opetuskaivauksien parhaat puolet?

O: Ne eroavat suuresti pelastuskaivauksista, jotka käsittävät noin 90% Suomen kaivauksista. Opetuskaivauksissa nysvätään usein paljonkin, että voidaan luoda hyvä tuntuma arkeologiseen kulttuurikerrokseen ja löytöjen käsittelyyn. Lisäksi opetuskaivauksilla oppii tason tärkeyden tieteellisenä ”dokumenttina”.

N: Kuudelle eri kaivaukselle. Olin ollut kaksi kertaa kaivauksilla ennen opetuskaivauksia.

J: Viime kesänä olin opetuskaivauksilla Virolahdella, ja olen ollut ennen sitä kahdella yleisökaivauksella vuonna 2010: Espoon Mankby ja Vihdin Kirkkoniemi.

4. Kuinka kaivauksilla työskentely mielestäsi eroaa mielikuvista ja odotuksista?

N: Mielikuvissa varmaankin sellaista pientä sipsuttelua sudilla, todellisuudessa voi olla todella raskasta ja fyysistä, kun esimerkiksi lapioidaan tiivistä mutamaata koko päivä tai siirrellään isoja kiviä. Toisaalta taas työ voi olla juurikin tarkkaa sutimista, kun löydetään jotain haurasta, kuten rikkoutunut meripihkariipus. Oleellisin ero mielikuviin on kuitenkin varmastikin kontekstin tärkeys.

J: Ei kovinkaan paljon. Joskus kuulee puhuttavan, että me vain tongimme maata ja keräämme löytöjä museoihin. Arkeologia ei kuitenkaan ole pelkkää kaivamista tai ”sademetsissä samoilua” vaan kaikkeen

Kuva: Jesper Wallenius

O: Ei ole nysväämistä, kunnon kenttätutkija osaa käyttää karkeita menetelmiä tilanteen salliessa. Voima ja hyvä peruskunto on aina eduksi.

Jesper Wallenius

N: Se, että asioita saa oikeasti harjoitella ja oppia turvallisessa ympäristössä. Kaikilla ei ole mitään aikaisempaa kokemusta kaivamisesta, ja kynnys kaivauksille työllistymisestä voi olla todella suuri ilman opetuskaivauksia. Opetuskaivauksilla myös tutustuu todella hyvin kanssaopiskelijoihin, ja niistä syntyy hyvä yhteishenki ja mahdollisesti myös ystävyyssuhteita.

Kronikka III/2014

23

J: Uskomaton seura. Kymmenen päivää muiden saman alan opiskelijoiden kanssa on törkeen magee kokemus.

6. Paras löytösi?

O: Yksikään löytö ei koskaan nouse kaivauksen kokonaisuuden hienouden ylitse.

Joka kaivauksilla löytyy usein useita mahtavia löytöjä. Kuitenkin hienoin oma löytöni lienee kaksois-iskutasollisen porfyriittiytimen katkelma. Itse löydön esteettinen hienous ei ole koskaan niin mielenkiintoinen kuin löydön sisältämä informaatioarvo.

N: Monia! Varmastikin kaikki luulöydöt. Myös ensimmäisten kaivausten oma huippulöytöni on jäänyt mieleen; iso rauta-avain keskiaikaiselta kylätontilta.

7. Mitä ilman et pärjäisi kaivauksilla?

O: Kahden kuukauden kaivauksilla tarvitsee vähintään kahdet kalsarit.

N: Vesipulloa, ponnaria ja työhanskoja.

Myös hyvät tyypit viereiseen koekuoppaan toivottuja. Kumisaappaat plussaa, vaatteet mahdollisuuksien mukaan.

J: Juttuseuraa. Kuopassa ei kestäisi montaakaan päivää ilman muita.

8. Mitä mieltä olet arkeologian harrastajien osallistumisesta kaivauksiin?

O: Harrastajien osallistuminen kaivauksiin on aina hyvä asia. Kuitenkin itse kaiva-

Kuvat: Nelli-Johanna Saari

J: Opetuskaivauksilta en tainnut löytää mitään erityisen ”siistiä”, mutta Mankbystä löysin keskiaikaisen savipadan jalan. Oli erikoista pitää kädessä jotakin niin tutun

näköistä tavaraa, kun tiesi, että se on viidensadan vuoden takaa.

Olli Eranti kuopassa ja Nelli-Johanna Saari laajasti avatulla kaivausalueella

24 Kronikka III/2014

Kuva: Jan Fast

Jokiniemen yleisökaivauksilla. Apulaistutkija Nelli-Johanna mittaamassa löytöjä ja apulaiskaivaustenjohtaja Olli dokumentoi kaivausaluetta vaaituskoneella.

ukseen liittyvät päätökset ja vaativa tieteellinen tulkinta tulisi jättää ammattilaisille.

N: Yleisökaivaukset on mun mielestä tosi antoisa ja tarpeellinen osa arkeologian alaa. Näin tavalliset ihmiset pääsee valvotusti toteuttamaan innostuneisuuttaan arkeologian parissa, ja samalla lisääntyy tieto arkeologiasta. Kuitenkin arkeologien tulisi kouluttautuneina asiantuntijoina olla lähtökohtaisesti se ensisijainen työvoima, jonka osaamista ei tulisi vähätellä.

J: Hyvä juttu. Jos jokin kiinnostaa niin mitä sitä nyt ihmisiltä kieltämään. Olinhan itsekin kaivajana ennen opintoja.

9. Onko sinulla jotain erityistä kaivaushaavetta?

O: Pioneerimesoliittinen asuinpaikka, josta löytyisi: piisäleydin, säletikareita, punamultahauta sekä liuske-esineitä.

N: Euran Luistari. Yleisestikin jotain hienoa kalmistoa (mielellään ruumishautauksia) olisi mahtava päästä kaivamaan.

J: Skotlannin kohteet ja yleensäkin Brittein saarten esihistorialliset paikat.

10. Mikä on hyvän yhteistyön merkitys arkeologiassa ja kaivauksilla?

O: Yhteistyön tulee sujua saumattomasti.

Dynaaminen kaivaustenjohtaja ohjeistaa ja pätevät kaivajat hoitavat loput.

N: Mikäli porukka toimii yhdessä ja yhteishenki jyllää, on kaikilla paljon mukavampaa kaivaa, ja mielestäni myös työt sujuvat joutuisammin. Kaivajat voivat tulla hyvinkin eri lähtökohdista, ja kaikilla on yleensä omat erityisvahvuudet. Hyvän yhteystyön avulla kaikkien parhaat puolet tulevat esille. Tieteidenvälisen yhteistyön takia on myös erittäin tärkeää ottaa monitieteisyys huomioon jo kaivauksilla, sillä näin arkeo-

Kronikka III/2014

25

logisesta aineistosta saadaan mahdollisimman paljon irti.

J: Kaivaukset eivät edisty, jos kaikki eivät ajattele toimivansa saman päämäärän eteen. Muita autetaan ja itsekin saa aina apua. Yleisesti arkeologia on monitieteistä: me emme pärjää ilman muita tieteitä. Yhteistyö on kaikki mitä meillä on!

Otsikkokuva: Museoviraston koekaivauksilla Jyväskylässä. Kuvista kiitos haastatelluille.

Arkeologian ainejärjestö Fibula ry fibula-hallitus@helsinki.fi PJ Nelli-Johanna Saari

Toimittajat: Tuuli Marikki Kasso & Paula Mitikka

26 Kronikka III/2014

nelli-johanna.saari@helsinki.fi

Hidastettujen tragedioiden maa Elina Maaniitty

Pari vuotta sitten törmäsin, en enää jaksa muistaa kuinka, kiinalaisiin elokuviin.

Pian huomasin löytäneeni jotakin, mikä poikkesi kaikesta aiemmin näkemästäni.

Nälkä kasvoi syödessä, ja samalla tiellä olen edelleen; koska elokuvien katsomisen lisäksi yritän kuitenkin toisinaan tehdä jotakin myös opintojeni eteen, on tiellä etenemiseni ollut perin hidasta.

Viime vuosikymmenien aikana kiinalaiset, kuten muutkin aasialaiset, elokuvat ovat tulleet jossain määrin tunnetuiksi myös länsimaissa. Usein esillä on kuitenkin ollut lähinnä isolla rahalla tehtyjä kamppailulajeihin keskittyvän wuxialajityypin elokuvia. Niinpä lännessä tunnetuimpia kiinalaisfilmejä taitavat edelleen olla Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (2000) ja Lentävien tikarien talo (2004). Lajityypissä ei ole mitään vikaa, mutta toivoa sopii, että kiinnostus laajenisi niistä muunkinlaisiin elokuviin.

Mikä kiinalaisissa elokuvissa sitten kiehtoo? Olisi helppoa olettaa vastauksen olevan niiden eksoottisuus, mutta ehkäpä näin ei sittenkään ole. Tähän asti näkemäni perusteella nimittäin kauneinta niissä taitaa, odottamattomasti, olla niiden kuvaamien tilanteiden, hahmojen ja tunnetilojen tunnistettavuus ja aitous.

Suurin ero niiden ja suuren budjetin länsimaisten, erityisesti amerikkalaisten, elokuvien välillä on juuri henkilöhahmojen ja heidän toimintansa käsittelyssä. Meille tutuimmissa lajityypeissä jotakuinkin kaikkea alleviivataan; hahmot kertovat ääneen, miltä ja miksi heistä kulloinkin tuntuu. Lisäksi käytännössä koko ajan tapahtuu jotakin, ja niin draamaelokuvat,

toimintaleffat kuin romanttiset komediatkin noudattavat tuttua kaavaa, jonka rakenne syöpyy etupäässä niitä nähneen katsojan aivoihin siinä määrin, että tästä poikkeavan elokuvan näkeminen voi hämmentää aluksi kovasti. Tietenkään kaikki länsimaiset elokuvat eivät noudata näitä kaavoja ja vastaavasti löytyy varmasti kiinalaisia, jotka noudattavat. Leimaavinta näkemilleni kiinalaiselokuville on kuitenkin juuri selittämisen ja korostuksen puute – sekä se, ettei elokuvassa pitkään aikaan, tai ollenkaan, tapahdu näennäisesti juuri ”mitään”. Pitkiä kohtauksia kuluu vailla sanoja, hahmojen silmät tai kädenliikkeet puhuvat siinä missä heidän suunsa eivät, ja muistoja kuvataan takaumina ilman erillistä ilmoitusta. Hiljaisuudessa yksin syödystä ateriasta tulee yksinäisyyden symboli, menetetyltä rakastetulta kähvelletyistä pikkuesineistä kaipauksen ja katumuksen. Juonenkäänteeksi voi riittää pelkkä ilmeen muuttuminen. Ehkä näistä syistä monet katsomistani elokuvista eivät oikeastaan tunnu elokuvilta, paremminkin putoamiselta jonkun elämään. Kohtaukset kun eivät koostu suurista sattumuksista, vaan sellaisista pienistä asioista, joita me kaikki päivittäin kohtaamme niitä sen ihmeemmin pohtimatta: kenkien pukeminen, matka töihin, keskustelu pomon tai ystävän kanssa, öisillä kaduilla kävely, oven sulkeminen saavuttaessa tyhjään kotiin. Hahmojen yksityisyys häviää siinä määrin, että toisinaan katsojasta tuntuu likipitäen tirkistelijältä.

Kiinalaisille elokuville on tyypillistä myös viimeisen päälle hiottu estetiikka.

Etenkin hongkongilaisen Wong Kar-Wain ohjaamissa elokuvissa lähes minkä tahansa

Kronikka III/2014

27

Kiinan kuuluisimmat näyttelijät tulevat nopeasti tutuiksi; Zhang Ziyin, Tony Leungin ja Gong Lin kaltaisia supertähtiä tuppaa löytymään miltei joka elokuvasta.

Samojen näyttelijöiden lisäksi yleinen yhdistävä tekijä on surullinen loppu – tai alusta loppuun kestävä yleinen surumielisyys. Tätä vierastavan katsojan kannattaakin pysyä kaukana ainakin elokuvista Raise the Red Lantern (1991) ja Flowers of War (2011). Aivan omaa luokkaansa tässä suhteessa on toisen maailmansodan aikaisen Shanghain pelon ja epäluottamuksen ilmapiiriä kuvaava Lust, Caution (2007), jonka luulisi järkyttävän paatuneempaakin katsojaa.

Elokuva julkaistiinkin Manner-Kiinassa ainoastaan sensuroituna versiona, josta rankimpia kohtauksia oli siivottu rankalla kädellä.

Onneksi myös valoisampia tapauksia löytyy, ja esimerkiksi Kiinan maaseudulle sijoittuva, varovaisesti hallinnonvastainen The Road Home (2000) on näennäisen surullisesta aiheestaan huolimatta hyvinkin lohdullinen, toiveikas ja hyvän mielen jättävä elokuva.

Aiemmin jo mainitun Wong Kar-Wain elokuvia ei ehkä voi liiasta iloisuudesta syyttää, mutta niiden surumielisyys ei syvällisyydessään kuitenkaan oikeastaan mene ahdistavuuteen asti; niitä voikin suositella kaikille, jotka haluavat tutustua kiinalaiselokuviin. Löyhähkö trilogia, joka muodostuu elokuvista Days of Being Wild (1990), In the Mood for Love (2000) ja 2046 (2004) on kokonaisuudessaan upea. ”Osien” poikkeavuus toisistaan on kiehtovaa, samoin se, miten ne kuitenkin muutamien hahmojen kautta punoutuvat jonkinlaisen jatkuvuuden kudelmaksi.

Katsominen kannattanee

28 Kronikka III/2014

aloittaa elokuvista keskimmäisestä. Saman ohjaajan uusin teos The Grandmaster (2013) poikkeaa edellä mainitusta trilogiasta melkoisesti. Paitsi kuuluisan ja tavattoman kiintoisan henkilön elämäkerta, se on myös kuvaus erittäin myrskyisästä vaiheesta yhden maan historiassa.

Ajallisesta kunnianhimosta huolimatta elokuva on esteettisesti mykistävä, ja huomiota on kiinnitetty niinkin pieniin yksityiskohtiin kuin heiluvan korvakorun synnyttämiin ääniin.

Aasialaisten elokuvien katsomisessa suurin riesa on niiden etsiminen; vain harvoja niistä nimittäin onnistuu hankkimaan edes Amazonilta. Tästä syystä olinkin todella iloinen löytäessäni Helsingissä järjestettävän Cine Aasia –festivaalin.

Hyvin monenlaisia aasialaiselokuvia esittelevä tapahtuma järjestettiin viime maaliskuussa toista kertaa, ja toivottavasti se järjestetään myös ensi vuonna.

Tapahtumaa voi lämpimästi suositella.

Sitä odotellessa lisää tietoa ja leffavinkkejä voi etsiä netin lisäksi vaikkapa Stephen Teon suomeksikin ilmestyneestä teoksesta Hongkong-elokuva. Aasian unelmatehtaan nousu ja (t)uho.

Kuva: Elina Maaniitty

kohtauksen voisi pysäyttää ja kehystää sellaisenaan tauluksi. Yksityiskohdat, värimaailma ja sommittelu ovat henkeäsalpaavan kauniita.

Orimattilaan istutettiin hyvien päätöksien muistomerkki

Kuva: Urho Kekkosen Arkisto

Janne Ridanpää

Kesäkuussa 1975 Suomen 4H-nuoret istuttivat Orimattilaan presidentti Urho Kekkoselle omistetun visakon. Visakoivupalstan viereen pystytettiin myös pieni kivinen muistomerkki: kivenlohkare, johon kiinnitettiin messinkilaatta kertomaan visakosta ja sen istuttamisesta. Paikka ja aika olivat tarkkaan harkitut: visakoivut istutettiin presidentti Kekkosen arkistoa ylläpitävän Tasavallan Presidentin Arkistosäätiön maille Orimattilan Niinikoskelle. Istutusajankohdalla taas haluttiin huomioida Urho Kekkosen 75-vuotispäivä syyskuussa 1975: istutettuja taimia oli yhteensä 75 kappaletta.

Visakon merkitysten ymmärtämiseksi tulee tuntea hieman Urho Kekkosen arkiston historiaa. Idean omasta arkistosta Kekkonen oli mahdollisesti saanut Yhdysvalloista, jossa on ollut tapana perustaa presidentillisiä kirjasto-, arkisto- ja tutkimuslaitoksia. Taustalla oli myös Kekkosen virkakauden uumoiltu päättyminen vuonna 1974. Presidentti oli vaivaantunut SMP:n ja Vennamon noususta ja koki, että pian olisi aika lopettaa. Kekkonen perustikin vuonna 1970 Tasavallan Presidentin Arkistosäätiön, jonka tuli edistää historian tutkimusta ja tukea Kekkosen omia, suunniteltuja muistelmahankkeita. Arkistokäyttöön sopiva rakennus hankittiin

Kronikka III/2014

29

erinäisten käänteiden jälkeen Orimattilan Niinikosken kylästä, josta arkistosäätiö hankki vanhan Hovilan tilan rakennuksineen ja ympäröivine maineen. Kekkosen suunniteltuja tarpeita varten arkistorakennukseen sisustettiin myös ajanmukaiset asuintilat.

Suunnitelmat eläkepaikasta, jossa presidentti olisi voinut syventyä muistelmiensa kirjoittamiseen, eivät historian myöhempien käänteiden virrassa koskaan kunnolla realisoituneet. Viisi vuotta arkistosäätiön perustamisen jälkeen Kekkonen oli vankistanut asemaansa edelleen. Hänet oli valittu jatkokaudelle poikkeuslailla, ja uran huipentumaksikin myöhemmin nimetty Helsingin ETYK-kokous siinsi vain parin kuukauden päässä, kun presidentin visakkoa istutettiin Hovilan tilan takapihalla kesäkuussa 1975.

Visakkohankkeen takana olivat Suomen 4H-nuoret ja Visaseura. Visaseura lahjoitti taimet, ja istutustyön hoitivat Etelä-Suomen ja Hämeen 4H-nuorten piirit ”kaikkien Suomen 4H-nuorten puolesta”, kuten presidentti Kekkoselle painatettuun luovutuskirjaan kirjattiin. Valitut vartteet olivat niin sanottuja ”Olli-visoja”. Visakon juhlallista istutus- ja luovutuspäivää vietettiin 9.6.1975. Paikan päällä pitivät puheen muun muassa 4H-piirien ja Visaseuran edustajat. Presidentti Kekkosen puolesta visakon otti vastaan Matti Kekkonen, presidentin poika, joka toimi myös UKK-arkistosäätiön puheenjohtajana. Juhlapuheissa visakoivu, Suomen kovin puulaji, liitettiin symbolisoimaan presidentti Kekkosen lujaa linjaa Suomen itsenäisyyden ja vapauden säilyttämisessä. Visakko ilmensi ”suomalaista kestävyyttä”, kuten kansanedustaja ja 4H-aktiivi Jouko Siikaniemi muotoili juhlapuheessaan.

Vaikka juhlapuheissa visakko liitettiin suomalaiseen lujuuteen, voi sen sanoa olleen myös symboli Kekkosen vahvasta ja tiettyjen tulkintojen mukaan jopa itsevaltaisesta presidenttikaudesta. Nimikoitu visakko oli yksi lukuisista hankkeista, joilla rakennettiin tietynlaista Kekkos-kulttia. Myös viattoman tuntuisella visakoivupalstalla oli

30 Kronikka III/2014

varmasti poliittiset motiivinsa: visakoivujen vartteet istutettiin tiukkaan punamultaan, edustivathan juhlapuheiden pitäjätkin Keskustapuoluetta (Jouko Siikaniemi) ja sosialidemokraatteja (Hannes Tiainen).

Taimiin liitettiin jopa ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Visaseuran puheenjohtaja Heikki Tervala muotoili puheessaan: ”Visaseura on kosiskellut Olli-visalle seuraa myös Neuvostoliitosta tavatusta Anjuska-visan perhepiiristä, jota seuran edustajat ovat käyneet katsomassa, mutta myöntävää vastausta vielä odotellaan.” Olisipa visakko voinut olla jopa Suomen ja Neuvostoliiton rauhanomaisen ja ystävällisen yhteistyön symboli!

Visakko vahvisti myös kuvaa erähenkisestä ja maanläheisestä presidentistä. Visakon istuttaminen Urho Kekkosen arkiston maille sitoi visakoivut presidentin poliittiseen perintöön: sitkeä visakoivu symboloi Kekkosen vaikeaa nousua valtakunnan politiikan huipulle. Hannes Tiainen toivoi omassa juhlapuheessaan, että joku päivä visakko korjattaisiin ja puista valmistettaisiin tarvekaluja ”Urho Kaleva Kekkosen rauhantyön muistoksi” – esimerkiksi ”puhemiehen nuijia, ikuisesti kestäviä, hyvien päätöksien symboleja”. Tiaisen mielessä saattoi jo siintää ETYK: Kekkosen isännöimä kokous, jossa pantaisiin täytäntöön hyviä päätöksiä Suomen visanlujan presidentin johdolla.

ETYK-kokous jäi historiaan Kekkosen uran huipentumana, mutta hyvien päätöksien nuijia ei Orimattilan visakoivusta ole vielä tänä päivänäkään vuoltu. UKK-arkiston visakko on kasvanut hiljalleen, mutta osa ikuiseksikin kuvailluista koivuista on antanut periksi myrskyjen väsyttäminä.

Visakosta ei koskaan tullut suurta nähtävyyttä. Osasyynä on varmasti ollut melko syrjäinen sijainti. Visakkoa tai sen muistolaattaa ei myöskään ole huomioitu virallisissa kulttuuriperintö- ja muissa inventoinneissa, minkä vuoksi sitä ole merkitty hannunvaakunalla karttoihin ja tai opasteisiin. Visakon ympärille ei muodostunut perinteitä, tosin taimet lahjoittanut Visaseura ja taimikon istuttajat ovat käyneet sitä myöhemminkin katsomassa. Visakkoa

esitellään nykyään lähinnä Urho Kekkosen arkiston tutkijoille ja vieraille. Harva on kiinnittänyt palstaan huomiota ilman opastusta.

Kuva: Urho Kekkosen Arkisto

Kuten muistomerkit aina, myös Orimattilan visakko, kertoo ennen kaikkea perustamisajastaan. Kekkosen aika on kymmenien vuosien takana, ja 25 vuoden mittaisesta presidenttikaudesta on esitetty yhä kriittisempiä huomioita: visakon merkitys ”hyvien päätösten” symbolina joutuu haastetuksi yhä uudestaan. Ikuiseksi muistomerkiksi tarkoitettu palsta on jäänyt mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi 1970-luvun Suomesta. Tosin toisin kuin monet pronssiin valetut muistomerkit, visakko muuttaa muotoaan jatkuvasti. Koivut kasvavat edelleen, ja samalla ne ovat yhä alttiimpia tuulille ja tuiskuille – ja ehkä joku päivä tulee vielä hetki, jolloin Suomi tarvitsee hyvien päätöksien nuijia enemmän kuin koskaan.

1970-luvun leveälahkeinen nuoriso raataa pyyteettömästi Kekkosen 75-vuotisvisakon istutustöissä Orimattilan Niinikoskella.

Kronikka III/2014

31

Pitoja torneissa Henry Mannberg

Mikä kirja kuvaisi parhaimmin tunnelmia 1930-luvun Suomessa? Haanpään Noitaympyrä, Waltarin Helsinki-romaanit vai Olavi Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana? Tai ehkäpä Janne Kuutio?

Tuon pula-ajan vuosikymmenen, johon liittyviin yleisiin mielikuviin lukeutuvat yhteiskunnan läpäisevä valkoisuus, lapuanliike ja IKL, AKS, ei-vapaaehtoispohjaiset autoajelut ja istunnot muurahaispesässä sekä tietysti suojeluskuntahengessä ahkerasti pelattu pesäpallo, joka epäilemättä koulutti Suomen nuorison parempaan käsikranaatinheittoon, mutta samalla resurssien liki rikollisena väärinkäyttönä viimeistään tuhosi maamme toiveet koskaan päästä jalkapallon arvokisoihin.

Eräs vahva kandidaatti 30-luvun kuvaksi on keskustelukirja Pidot Tornissa, joka ilmestyi 1937 Gummeruksen kustantamana. Hotelli Tornin kabinettiin oli koottu vakuuttava keskustelijajoukko, johon (salanimillä) kuuluivat Esko Aaltonen (Lehtimies), Martti Haavio (Dosentti), Helvi Hämäläinen (Pikku rouva), Lauri Hakulinen (Kielimies), Matti Kurjensaari (Radikaali), Kaarlo Marjanen (Kriitikko), Niilo Mäki (Filosofi), Olavi Paavolainen (Kulttuurimatkailija), Sakari Pälsi (Suuri tuntematon), Jussi Teljo (Pessimisti), Tatu Vaaskivi (Kirjailija), Lauri Viljanen (Esteetikko), Kustaa Vilkuna (Kansatieteilijä), Kivimies itse nimimerkillä Konservatiivi sekä tuolloisen Cajanderin punamultahallituksen sisäministeri Urho Kekkonen (Herra ministeri). Pihvien, vasikanviillokkien ja kalan, jonka kanssa kulttuuria vihannut Kulttuurimatkailija joi punaviiniä, äärellä joukko keskusteli muun muassa suomalaisesta kansanluonteesta, kulttuurista ja kirjallisuudesta, ja käydyt kuusi keskustelua kirjoitettiin muistiin pikakirjoituksella.

Lopputuloksen lukeminen tänä päivänä on erittäin antoisa kokemus, joka korvaamat-

32 Kronikka III/2014

Yrjö Kivimies (toim.): Pidot Tornissa (1937) Eino S. Repo (toim.): Toiset pidot Tornissa (1954) Erno Paasilinna (toim.): Pidot Aulangolla (1963) Erno Paasilinna (toim.): Pidot Suomessa (1972) Heikki Valkama (toim.): Bileet Tornissa (2002)

toman ajankuvan ohella viimeistään avaa silmät myös sille, miten autuaasti kujalla, kuten nykyään on tapana sanoa, tulevaisuudenennustajat väkisin ovat jälkipolvien silmissä, ja kuinka totuuksien ikä on noin 20 vuotta, minkä keskustelijat itsekin myöntävät.

Poimintoja: Konservatiivi: ”Suomalainen on tavattoman huono defensiivissä, mikä ilmenee meidän sotahistoriassamme, jos sitä kylmästi katsotaan. (…) Mutta se, joka yhdistää suomalaiset ja neekerit (…) on se, että tämä maanmuokkaus on sittenkin pohjaltaan passiivinen hengen toiminta, eikä aktiivinen – siis heikompi eikä niin väkevä.”

Kielimies: ”Minä olisin hyvin kiitollinen, jos minulla olisi vaimo, joka olisi kasvatettu naisellisten periaatteiden mukaan (…) Naisesta voidaan saada irti paljon enemmän, jos häntä kasvatetaan alleviivaamalla niitä puolia, joissa hän voi kehittyä. Alas yhteiskoulut! Lucina Hagmanin olemassaolo on ollut suuri tappio Suomen kulttuurille.”

Filosofi: ”...olisi tarpeellista tarkemmin tietää, missä suhteessa nämä käyttäytymisen puolet ovat yleensä keskenään, nimen-

omaan todeta, miten paljon verbaalisella ja ilme-alalla esiintyvä niukkuus ja karuus vaarallisesti patouttaa voimia, jotka sitä helpommin pyrkivät esiin toista ja tuhoisampaa tietä. Mikä on ollut toisaalta esim. painin ja puukonkäytön suhde motoorisen ilmaisun ja itsetehostuksen tyydyttäjänä?”

Lehtimies: ”Englanti, Ranska ja Saksa ja yleensä eurooppalaiset maat ovat päässeet pahimmasta rikollisuudenasteesta, ja tämä on johtunut siitä, että siellä on vuosisatojen kuluessa ollut hirvittävän paljon sisällisiä sotia, jotka ovat vieneet kansan kuona-aineksen.”

Huomionarvoista on, että vaikka 30-luvun Suomea näkee usein maalailtavan kritiikittömäksi Saksan ihailijaksi, keskustelijoiden suhtautuminen Hitlerin Saksaan on erittäin kriittistä: maata verrataan Perttulan tylsämielisten kotiin, ja ”uusi saksalainen kulttuuri merkitsee kaiken inhimillisen kehityksen taaksepäin menoa ainakin sata vuotta”. Vielä voimakkaampi kritiikki kohdistuu ajan hengessä tietenkin Neuvostoliittoon eli ”ryssiin”, joita luonnehditaan masokistisiksi Raskolnikoveiksi. Lisäksi kulttuurin saralla keskustelijat moittivat liiallista tukeutumista Ruotsiin ja Skandinaviaan ja toivovat vaikutteita enemmänkin Englannista ja Ranskasta, minkä lisäksi kouluissa pitäisi ehdottomasti opettaa enemmän englantia. Latinan suhteen on eriäviä mielipiteitä: onko sen opettelu paras mahdollinen loogisen ajattelun kehittäjä, vai ajaisiko tehostettu äidinkielen opiskelu sittenkin saman asian? Keskustelijat moittivat Suomea myös liian humanistisesti orientoituneeksi (!) ja toivovat enemmän erilaista tekniikkaa ja vipstaakiosaamista. Jotain lienee 75 vuodessa kääntynyt ympäri.

Jo Platonin Pidoista kumpuavat keskustelukirjat eivät Suomessa suinkaan jääneet tähän, vaan traditiota on jatkettu aika ajoin. Vuonna 1954 ilmestyi jatko-osa Toiset pidot tornissa Kekkosen luottomiehen ja tulevan Yleisradion pääjohtajan Eino S. Revon toimittamana. 1963 julkaistiin puolestaan Pidot Aulangolla (toim. Erno Paasilinna), jonka vääränsävyisistä ulkopoli-

tiikkaosioista presidentti Kekkonen katsoi sillä kertaa aiheelliseksi ärähtää. Paasilinna toimitti 1972 sarjaan jo neljännen kirjan Pidot Suomessa, ja 2000-luvun alussa kokoonnuttiin 30 vuoden tauon jälkeen, jolloin lopputulos sai ajalleen sopivan nimen Bileet Tornissa. Tähän tuoreimpaan keskustelukokoelmaan ottivat osaa muun muassa historioitsijoille tuttu Jukka Relander, Rosa Meriläinen, taloustieteilijä Markus Jäntti sekä Teemu ”loppuikänsä se kissantappaja” Mäki. Aiheina olivat talouden ylivalta, ideologisuus, media, taide ja keskustelu, sivistys, kasvatus ja globalisaatio.

Kirjoista voidaan sanoa, että ne kuvastavat aikaansa, ja nämä viisi teosta tekevät sitä vielä enemmän kuin kirjat keskimäärin. Toisaalta ,”plus ça change, plus c’est la même chose”: 1954: Herra Tohtori: ”Toinen, ehkä vieläkin ärsyttävämpi yksipuolisuus, on norsunluutornissa elävien huippukulttuurin harjoittajien koomillinen kauhu, kun he havaitsevat, että on olemassa tappelevia Metsäkukkoja, Rovaniemen markkinafilmejä ja muuta yhtä hirvittävää- - - siis se että massat, nämä kansan syvät rivit, kulttuurin kannattajat, että ne hankkivat itselleen oman tasonsa mukaista taidetta, miksei myös tiedettä Konsta Pylkkäsen tyyliin.”

1963: Sosiaalipoliitikko:”...varsinkin hum. kandit ja kumppanit, jotka menevät aivan mitättömillä tiedoilla lävitse, eivät saa lainkaan henkilökohtaista opetusta koko korkeakouluaikanaan. (…) Koko sakilla ei ole aavistustakaan siitä mitä on ajattelu. Sivistyksen pohjana on kuitenkin ajattelu eikä mikään ’omaksuminen’. (...) Jos te näkisitte niin kauhistuisitte, mitä tenteissä saattaa tapahtua. Yliopiston sääntöjen nojalla pitää päästää ihminen niin sanotuksi maisteriksi, vaikka näkee, ettei pitäisi päästää.

Mutta koska hän tietää määrätyt fakkitiedot, niin sen ulkopuolelta hän saa olla mitä tahansa.”

1972: Talouspoliitikko: ”Minä sanon nyt ne, mitkä Suomessa minusta tällä hetkellä ovat hyviä asioita. Hapan ruisleipä, maito, nimenomaan kylmä maito, ja sitten lenk-

Kronikka III/2014

33

KÄSIALATEHTÄVÄ kimakkara. Näiden lisäksi voisin sanoa: Urho Kaleva Kekkonen. (...) Ei tarvitse olla kuin kaksi viikkoa ulkomailla, kun rupeaa kaipaamaan ruisleipää, kylmää maitoa, lenkkimakkaraa ja sitä ulkopoliittista turvallisuutta, jonka Urho Kaleva Kekkonen on viime vuosikymmeninä saanut aikaan.”

Postimestari: ”Eläköön hän ikuisesti.”

Kirjailija: ”Siis ulkonaisesti Suomi on tänä päivänä kuin Amerikka ja henkiseltä ilmastoltaan kuin Itä-Saksa.”

2000: Jukka Relander: ”No hyvä, jos makuasioista ja mielipidekysymyksistä ei voida keskustella, mistä me sitten keskustelemme? Faktoista? Voin luetella täältä bussin 65A lähtöaikoja Helsingistä, ja joku toinen voi vastata luettelemalla 65A:n lähtöaikoja Oulunkylästä. Ehkä ne argumentit sitten kohtaavat Sörkassa.”

Markus Jäntti: ”Elitismi on hankala kysymys. On kyseenalaista olla aina olevinaan, että tietäisi paremmin kuin muut. Sillä asettaa itsensä naurunalaiseksi. Mutta kaikki, joilla on jotain sanottavaa, ovat tavallaan elitistejä.” _______ Kuten esimerkit toivottavasti osoittavat, nämä kirjat ovat paitsi äärimmäisen valaisevia, myös hauskoja. Wärmstens empfohlen.

34 Kronikka III/2014

Elina Maaniitty & Marie Vatjus Rakkaat kronoslaiset!

Allaolevassa kuvassa on ote eräästä Kansallisarkiston asiakirjasta. Se tai ne teistä, jotka onnistuvat lähettämään parhaan transkription ja suomennoksen osoitteeseen kasialatehtava@gmail.com, saavat palkinnoksi mainetta ja kunniaa sekä kerrassaan erinomaisen kakun! Kilpailuaikaa on marraskuun hissakahveihin saakka!

Edellisen kronikan käsialantehtävän voittajat olivat Joonas Nivala ja Kaisa Sarkkinen, onnea heille!

Edellisen käsialatehtävän oikea ratkaisu on seuraava: Framhades Jacobus Marthini Sahalaxensis, hwilken såm war Persåner näst förledne Emellan den 22 och 23 Hujus åm nattetijdh hafwer ihiell slagit och mördat sijna egen Camrater på deras nattesängh såuande, n. En Gammall blindh gubbe Rasmus Nilssån, sampt Hans hustru Walborgh benämd, såsåm och en pillt barn (ben: gubbens dåttersån) åm sin fäm åhr; Och ben:de Jacobus nu Ungefäär

Kronikka III/2014

35

36 Kronikka III/2014