Kronikka IV/2014 by Kronikka

Kronikka IV/2014

Kronikka IV/2014 kronikka (lat. chronica, kreik. khronika < khronos ’aika’) 1.) aikakirja, historia; historiateos, jossa tapahtumat esitetään aikajärjestyksessä 2.) yl. leikillinen runomittainen esittely, katsaus tapahtumiin 3.) vanhan ja kunnioitettavan säilyke

SISÄLTÖ Tässä numerossa: Vakiopalstat: 1970-luku: Ystävyystoimintaa PÄÄKIRJOITUS Nostalgiaa 1980-luku: Kimmon & Veijon kauneusnurkkaus PUHEENJOHTAJALTA Onnitteluja, kiitoksia ja kumarruksia, 1990-luku: Kronikkaan enemmän mu- itse kullekin! naa! / Huhut munattomuudestani ovat törkeästi liioiteltuja EDARISTA KAJAHTAA Yksi vuosi loppuu, toinen alkaa 2000-luku: Historianopiskelijan arkea vuonna 1643 / Metodimies SIVUAINEINSPEKTIO Show, Don’t Tell Fuksisyksyni 2014 –Taloustiede sivuaineena

6 8

24 26

Kritiikkiläisen pohdintoja Auschwitz-Birkenausta

Helsinkiläistä historiaa – Kronoslaisten aluejakauma 2008–2014 Mistä musiikkia?

36 37

Homeros avaruudessa

HENKILÖKUNTAA Haastattelussa Hannes Saarinen, emeritus

MINUN KAUPUNKINI Soiden Akropolis

– Washington, D.C.

38 KÄSIALATEHTÄVÄ

Päätoimitus: Lasse Leminen, Henry Mannberg Taitto: Lasse Leminen, Henry Mannberg Toimitus- ja avustajakunta: Tero Juutilainen, Mari Kyllönen, Teemu Lantta, Mari Leander, Elina Maaniitty, M.T. Myller, Aleksi Peura, M.J. Piippo, Tommi Piranen, Pasi Pykälistö, K.R., Margareta Ronkainen, Timo J. Salovaara, Sirpa Siljama, Marie Vatjus, W. Valokuvat ja kuvitus: Harri Haarala, Tero Juutilainen, Mari Leander, Elina Maaniitty, Henry Mannberg, Laura Nordström, Heini Salo, Matias Stenroos Etukannen kuva: Elina Maaniitty Takakannen kuva: Kuvakollaasi Painettu Picaset Oy:ssä joulukuussa 2014. Painosmäärä 100 kpl, ISSN: 1238-2817, ISSN: 2242-0606 Copyright © Tekijät & Kronos ry 2014 Sähköposti: kronikkahelsinki@gmail.com Julkaisija: Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos ry http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/kronikka ISSUU: http://issuu.com/kronikka

Kronikka IV/2014

PÄÄKIRJOITUS

Nostalgiaa Kronikka täyttää tänä vuonna 40 vuotta, ja tässä numerossa palaamme sen kunniaksi hieman menneisiin aikoihin. Kronikka julkaisee kultakin vuosikymmeneltä jutun tai pari, jotka osaltaan kuvaavat, millaisia kehityskulkuja lehtemme sivuilla on vuosien saatossa nähty. Yhtäältä esimerkiksi 70-luvun Kronikat ovat varsin politisoitunutta tavaraa ajalta, jolloin perimätiedon mukaan kaikki olivat tervetulleita paitsi oikeistolaiset kuten sosiaalidemokraatit; toisaalta myöhempinä aikoina vaihtuvat päätoimittajat ovat vaikuttaneet lehden asuun enemmän kuin vuosikymmenet. Kuitenkin vanhojen Kronikoiden sivuilta löytää sitä samaa kotoista mustavalkoanarkiaa, jota vaikkapa 70-luvun Uuno Turhapurot tarjoavat. Minkäpä parissa formatiivisessa vaiheessaan oleva nuorisohenkilö viettäisi aikaansa oikeammin?

Väistyvä päätoimitus kiittää lukijoitaan ja kaikkia lehden tekoon osallistuneita, kirjoittajia, kuvittajia, taittajia, haastateltuja ja muilla tavoin kontribuutionsa antaneita henkilöitä. InDesign oli toisinaan vehkeestä, deadlineja ei ole tehtykään noudatettaviksi ja välillä lehden sivut huusivat tyhjyyttään, mutta kaikesta huolimatta tämä oli oikeastaan aika hauskaa. Lasse Leminen & Henry Mannberg Pian ex-päätoimittajat

Lisäksi juhlakronikassa on luotaus taloustieteeseen, joka on historianopiskelijoille yleinen sivuaine, emeritusoituneen professori Saarisen haastattelu, fuksisyksykuvaelma, matkaraportti Washingtonista, turkulaisten ystäviemme kokemuksia Auschwitzista ja tutkielma kronoslaisten maantieteellisestä jakaumasta. Lehdestä löytyy kaksi muutakin ansiokasta juttua, mutta jätetään yllättymisen ilo lukijalle. Vaalikokous on ohi, lehti on saanut uudet päätoimittajat ja työ jatkuu, kenties vielä seuraavatkin 40 vuotta? Miltä näyttänee Kronikka vuonna 2054, ja saavatko tämän lehden silloiset selailijat siitä samaa hupia kuin me taistolaisaikain?

Kronikka IV/2014

PUHEENJOHTAJALTA

Onnitteluja, kiitoksia ja kumarruksia, itse kullekin! 40-vuoden ajan Kronikka on palvellut historian opiskelijoiden tarpeita. Onnittelut Kronikalle! Vaikka Kronikka onkin läheisesti tekemisissä Kronoksen kanssa, se palvelee historian opiskelijoiden etua. Sen ei tarvitse mainita Kronoksesta mitään, mutta sen ei myöskään tarvitse olla mainitsematta. Sidokset Kronokseen, ja etenkin sen hallitus- ja virkailijakuntaan, on lähinnä rahankäyttö sekä tästä aiheutuva selonteollinen vastuu. Kronikka onkin tässä mielessä kummajainen. Se mikä kuitenkin kaipaa huomiota myös Kronoksen hallituksen ja virkailijakunnan taholta on Kronikkaa vaivaava kirjoittajapula. Liekö kysymys kiireellisyydestä vai siitä, että lehtitoiminta ei yleisesti vaan innosta. Vai onko taustalla se, että Kronikkaa ei ole osattu markkinoida oikein. Kenties taustalla on myös se, että ei oikein tiedä mistä kirjoittaisi. Ehkä itselläni on ollut tuo jälkimmäisin, siis yhä näin vakiokirjoittajanakin. Relevantin aiheen keksiminen on välillä työn ja tuskan takana. Lukiessani vanhoja Kronikoita olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, että tekstin aiheen ei tarvitse olla mitenkään ihmeellinen. Ehkä me asetamme itsellemme liian kovat standardit kirjoitusten suhteen. Kirjoittaminen on kuitenkin historioitsijan työtä ja siihen oppii vain kirjoittamalla. Kysykää asiasta vaikka Kronikan entiseltä päätoimittajalta, tuoreelta Tieto-Finlandia-palkinnon voittajalta Mirkka Lappalaiselta. Onnittelut lienevät paikallaan myös Mirkalle! Marraskuun pimeät ja kiireiset illat laittavat pakostakin allekirjoittaneen miettimään, pitäisikö jotkut asiat siirtää ensi vuoden puolelle. Toisaalta, en haluisi jarruttaa tulevan hallituksen ja virkailijakunnan toimintaa työntämällä heille hommia, jotka itse olisin voinut tehdä. Parempi vain

Kronikka IV/2014

hoitaa asiat alta pois ja luoda seuraajille hyvä pohja ponnistaa eteenpäin. Syksy on osoittanut, että halukkuutta ponnistaa eteenpäin on. Näin väistyvänä puheenjohtajana tämä on ilo todeta. Samalla saa varman tiedon siitä, että edellisvuosien työ ei ole mennyt hukkaan. Itselläni on ollut paljon hyviä hetkiä Kronoksessa ja sen ulkopuolella. Täten haluaisinkin näin kirjaimellisesti (hehe ;) ) kiittää teitä kaikkia viimeisestä neljästä ja puolesta vuodesta. Jos meininki jatkuu tämänkaltaisena, niin muiden aineiden opiskelijat jäävät meidän varjoon. Kiitos kuuluu siis teille kaikille! Väistyvä puheenjohtaja onnittelee uutta (/tulevaa) aktiivistoa sekä jäsenistöä, kiittää sekä kumartaa, syvään! Tero Juutilainen Kronoksen puheenjohtaja 2014

EDARISTA KAJAHTAA

Yksi vuosi loppuu, toinen alkaa Rahastonhoitajat karhuavat kuitteja, puheenjohtajat vaativat toimintakertomuksia ja seuraavia hallituslaisia koulutetaan. Vuosi 2014 lähestyy loppuaan ja lopun merkit ovat aika samanlaiset niin ylioppilaskunnan kuin ainejärjestönkin hallituksessa. Tähän vuoden aikaan kuuluvat yleensä vuoden kulkua summaavat kirjoitukset, mutta itse haluan mieluummin antaa Kronikan lukijoille vilauksen tulevasta. HYYn juuri valittu edustajisto kokoontui ensimmäisen kerran 1.12. Kokouksessa valittiin uusi hallitus ja muotoiltiin tavoiteohjelma vuodelle 2015. Allekirjoittaneella on suuri kunnia (Kronoksen armosta) toimia ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana. Tulevassa hallituksessa on vahva valtiotieteellinen enemmistö, mutta myös ilahduttava määrä historioitsijoita. Ensi vuonna norsunluutornia asuttavat kerallani siis Kronoksen oma poika Pasi Pykälistö ja rakkaan sisaraineemme poliittisen historian kasvatit Vihtori Suominen ja Miran Hamidulla.

Think fest – tieteen kaupunkifestivaali ja paljon muuta. Kolmas suuri teema HYYssä vuonna 2015 on vapaaehtoistoiminnan kehittäminen. Ensi vuonna kannattaa siis ehdottomasti lähteä mukaan HYYn valiokuntiin, innostua erilaisista projektitiimeistä, joita kerätään tapahtumien toteuttamiseen ja vaikkapa asettua ehdolle hallinnon opiskelijaedustajien vaaleissa. Kronoslaiset ovat aina olleet aktiivisia toimijoita myös ylioppilaskunnan piirissä, enkä näe syytä miksi niin ei olisi myös ensi vuonna. Tehdään yhdessä huikea vuosi 2015! Mari Kyllönen 2014 HYYn hallituksen jäsen (järjestöt ja perheelliset opiskelijat) 2015 HYYn hallituksen puheenjohtaja

Ensi vuonna ylioppilaskunnan suurin taisteluareena ovat eduskuntavaalit. Kuten olemme huomanneet viimeaikaisista uutisista maksuton koulutus, sivistys ja tiede eivät ole enää Suomessa kiistatta arvostettuja ja vaalittuja asioita. Yhdessä muiden ylioppilaskuntien kanssa tulemme tapaamaan ja soittelemaan kansanedustajaehdokkaille ja toiveenamme on saada mahdollisimman monta sitoutumaan laadukkaan ja maksuttoman koulutuksen puolustamiseen. Taistelun ohella ensi vuonna myös juhlitaan, sillä alma materimme täyttää 375 vuotta. Juhlavuosi on mahtava tilaisuus järjestää ennen näkemätöntä toimintaa ja lisätä yliopiston yhteisöllisyyttä. Luvassa on ainakin Suursitsit Senaatintorilla,

Kronikka IV/2014

1970-LUKU

Kronikka IV/2014

Artikkeli on ilmestynyt Kronikan numerossa 4/1975.

1970-LUKU

Kronikka IV/2014

1980-LUKU

Kronikka IV/2014

1980-LUKU

Artikkeli on ilmestynyt Kronikan numerossa 1/1989.

Kronikka IV/2014

1990-LUKU

10 Kronikka IV/2014

1990-LUKU

Artikkelit ovat ilmestyneet Kronikan numerossa 3/1993.

Kronikka IV/2014

2000-LUKU

Artikkeli on ilmestynyt Kronikan numerossa 4/2004.

12 Kronikka IV/2014

2000-LUKU

Harri Haaralan sarjakuva on ilmestynyt Kronikan joulunumerossa 2003.

Kronikka IV/2014

SIVUAINEINSPEKTIO

SHOW, DON’T TELL – Taloustiede sivuaineena Henry Mannberg Varsinkin opettajankoulutukseen suuntautuvat joutuvat/pääsevät jossain vaiheessa opintoja tekemään tuttavuutta (kansan)taloustieteen oppiaineen kanssa, ja moni niin tehdessään hämmentyy. Kieli ja johtopäätökset eivät tunnu yhteisiltä, peruskursseilla tarjottu ihmiskuva on luotaantyöntävä ja joku kriittinen koiranleuka sanoo, että jos taloustieteilijä haluaisi tutkia hevosta, hän ei menisi ulos tarkkailemaan niitä vaan miettisi kammiossaan, mitä tekisi itse jos olisi hevonen. Mutta miten on? Kronikka päätti tarttua härkää sarvista ja mennä leijonan luolaan kysymään asioita suoraan hevosen suusta. Kysymyksiimme vastasivat kolme taloustieteen professoria, Pertti Haaparanta Aalto-yliopistosta, Hannu Laurila Tampereen yliopistosta sekä Hannu Vartiainen Helsingin yliopistosta. Kaksi ensiksi mainittua vastasi sähköpostitse ja Vartiainen tarinoi kanssamme mieluiten naamatusten, mistä johtuen hänen vastauksensa ovat hieman pidempiä. Kiitämme haastateltuja. 1. Esimerkiksi Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta toivoisi lisää historiaa taloustieteen opetukseen (Taloussanomat 11.11.2013). Millä tavoin historiaa voisi hyödyntää taloustieteellisessä tutkimuksessa paremmin? PH: Kunnon taloushistorian ja sanoisin että nykyään myös kunnollinen poliittisen historian kurssi antaisi hyvän perspektiivin sekä tutkimukseen että opetukseen. Paitsi että historian tuntemus auttaisi varmasti ymmärtämään teorioiden rajoituksia, se antaisi myös mahdollisuuden huomata, kuinka hyvä valtavirtataloustiede on, erityisesti siinä, miten notkeasti sen avulla

14 Kronikka IV/2014

voi mallittaa erilaisia ilmiöitä. HL: Sekä talous- että oppihistorian roolin soisi todella olevan opetuksessa paljon vahvempi. Peruskysymys taitaa olla se, että uusklassisessa kehikossa markkinatalous halutaan nähdä luonnonilmiön kaltaisena, tasapainohakuisena, evolutiivisena ja itseään ylläpitävänä järjestelmänä niinkuin biosysteemi. Hiukankaan pidemmästä historiallisesta perspektiivistä se saattaa näyttäytyä pikemminkin ohimenevältä sattumusten sarjalta. Oppihistoriallisesti kannattaisi kallistaa korvansa kritiikille, että uusklassinen kehikko sulkeistaa tarkastelusta kapitalistin ja pääoman kasautumisen. Kuitenkin jopa länsimainen tiedemies hyväksyy hiljaisesti sen, että tosielämässä elämme nimenomaan pääoman kasautumisen logiikkaan perustuvassa markkinakapitalismissa. HV: Jos katsoo taloustieteen kehitystä viimeisen sadan vuoden aikana, niin talousteoria on motivoitunut historiallisista tapahtumista kuten suuresta lamasta, mutta historialliset opetukset tai historian pitkä kaari eivät ole motivoineet taloustieteilijöitä samalla tavoin. Historiasta on otettu yleisiä havaintoja, kriisejä tapahtui ja rahoitusmarkkinat toimivat tietyllä tavalla, joita on haluttu ymmärtää talousteoriaa kehittämällä, mutta ei varsinaisesti niin päin että olisi kehitetty malli, joka selittäisi jonkin ison kuvion. Talousteorian ja historian kytkös on ollut etäisempi. Taloustieteen opetuksessa olen samaa mieltä siitä, että sitä pitäisi lisätä. Nimenomaan sillä lailla kuin esimerkiksi Brad DeLong. Taloustieteilijöillä on tietty talousteoreettinen apparaatti, jolla selitämme maailmaa. Olisi hyödyllistä, että kävisimme historiallisia ilmiöitä läpi ja soveltaisimme teoria-

SIVUAINEINSPEKTIO kehikkoa niihin. Luulen, että olisi taloustieteilijöille hyvin opettavaista hahmottaa historiaa tätä kautta. Tietysti se voisi mennä toiseenkin suuntaan, usein se on aika hedelmällinen tutkimuslähtökohta. Taloustieteen opiskelijoille, joille halutaan halutaan havainnollistaa taloustieteen käyttökelpoisuutta, olisi hyvä että mukana olisi historiallinen kaari.

2. Moni taloustieteilijä tuntuu olevan haluton keskustelemaan alastaan uusklassisen kehikon ulkopuolella tai edes tieteenfilosofisesti, koska se olisi ”epätieteellistä” tai ”poliittista”. Mikä osa taloustieteen kaltaisesta yhteiskuntatieteestä voi olla ei-poliittista? PH: On paljon sellaisia kysymyksiä taloudesta, joihin vastaaminen ei edellytä poliittista kantaa. Kun maidon litrahinta nousee, niin mitä tapahtuu maidon kysynnälle? Mikä tässä kysymyksessä ja siihen vastaamisessa on poliittista? Vastauksella on varmasti poliittista merkitystä, mutta sen analyysillä ei. Varsin usein väitetään, että taloustieteen metodologiselle individualismille perustuva teorian muodostus olisi jo itsessään poliittinen kanta. Väite on ongelmallinen, siinä sekoitetaan keskenään metodologinen ja ontologinen individualismi. Kuten monet tutkijat, viimeksi List ja Pettit, ovat osoittaneet, yhteisöjen olemassaoloa ja dynamiikkaa voidaan ymmärtää ja analysoida metodologisen individualismin keinoin. Tiedän, että tästä kiistellään, mutta jaan Jon Elsterin kannan, jonka mukaan Marx oli ensimmäinen yhteiskuntatieteilijä, joka perusti teoriansa metodologiselle individualismille. Ilman sitä on mahdotonta ymmärtää Marxin analyysiä siitä, miten yksilöiden tekojen seuraukset eroavat heidän tavoitteistaan, kuten Marxin kriisiteorian ydintä: kapitalistien yritykset lisätä pääoman tuottoa johtavat pääoman tuoton alenemiseen ja sitten kriisiin. Mutta on myös niin, että yhteiskuntatieteissä poliittiset kannat vaikuttavat tutkimusongelmien valintaan ja joskus myös

tutkimuksen pohjana olevan teorian valintaan. Tutkija voi olettaa lähtökohdaksi täydellisesti toimivien markkinoiden teorian ja sitten työssään testata jotakin teoriasta kumpuavaa mallia. Mutta juuri tästä syystä valtavirtataloustieteen moninaisuus ja notkeus on hyvä, se suojaa äärimmäisiltä poliittisiin motiiveihin perustuvilta tutkimuksilta. Taloustieteessä on monia tapoja arvioida erilaisten taloudellisten tulemien hyvyyttä. Tunnetuin on Pareto-kriteeri, jota käytetään sen vuoksi, että silloin ei tarvitse vertailla eri ihmisten tilanteita keskenään. Mutta sen käyttö ei ole välttämätöntä ja yhä enemmän pelkästään siihen ei nojauduta. Pareto-tehokkaita tiloja on yleensä olemassa lukuisa määrä, niitä voidaan arvottaa erilaisilla kriteereillä kuten utilitarismista tai rawlsilaisuudesta kumpuavilla ajatuksilla. Mielenkiintoista on, että monet taloustieteilijöiden käyttämät hyvinvointimitat kuten erilaiset maksuvalmiusmitat (joku toimi on hyvä, jos ihmiset ovat maksamaan sen toteuttamisesta enemmän kuin sen toteuttamiskustannukset ovat) rikkovat ns. Arrow’n mahdottomuusteoreeman ehdot. Tällaisille pohjalle rakentuvia hyvinvointimittoja on rakenneltu aika tiiviisti parin viimeisen vuosikymmenen aikana, niitä on käytetty mm. mallitettaessa reiluuden käsitettä ja sitten tietysti mm. sitä, mikä reilu tulonjako olisi. Poliittisten asioiden käsittely ei siis ole epätieteellistä, valtavirtataloustiede on omiaan niitä analysoimaan. HL: Väite uusklassisen kehikon tieteellisyydestä ja epäpoliittisuudesta perustunee lähinnä argumentaation metodologisloogiseen vedenpitävyyteen, mistä on kiistatta etua mikrotaloudellisissa kysymyksissä. Väite ontuu kuitenkin pahasti, kun kehikosta johdetaan talouden kokonaistasapainon kuvaus. Kuplat (maniat) ja lamaksi riistäytyvät taantumat (paniikit) istuvat huonosti uusklassisen kehikon tasapainohenkeen. Reaalisen suhdannevaihtelun teoria, luova tuho, luonnollisen työttömyysasteen käsite jne. ovat vain huteria yrityksiä paikkailla kehikon peruspuutteita. Talouspoliittisen keskustelun paradokseihin kuuluu, että

Kronikka IV/2014

SIVUAINEINSPEKTIO markkinakapitalistisen reaalimaailman puolustajat nojautuvat uusklassiseen, kapitalistittomaan ideaalimalliin. Uusklassisella makrokehikolla on siis itse asiassa varsin vahva, mutta visusti salattu poliittinen lataus.

laan niin kuin ajatellaan. Tieteenfilosofiassa perusongelma on, että tieteenfilosofit tuntuvat asianharrastajista pinnallisilta ja asianharrastajat tieteenfilosofeista fakkiutuneilta.

HV: Taloustiede on kieli, monipuolinen kieli, jolla voi sanoa kaikenlaisia asioita. Kun puhutaan neoklassisesta taloustieteestä, meitä hämmentää se, että onko siinä jotain pahaa, että käytämme yhteistä kieltä. Mikä osa taloustieteestä voi olla ei-poliittista, se on juuri tämä. Meillä on tiettyjä paradigmoja, mallinnuksen apuvälineitä, rationaalisuusoletus ja tasapaino-oletus, mutta ne eivät ole ontologisia oletuksia vaan menetelmiä. Niihin ei sisälly mitään normatiivista, toisin kuin kriitikot antavat ymmärtää. On vaikea kytkeä niitä mihinkään poliittiseen agendaan. Voivatko menetelmät olla poliittisen agendan välikappaleita? Se on vilpitön pyrkimys jostain menetelmällisestä lähtökohdasta ymmärtää yhteiskunnallisia ilmiöitä. Analyysikoneisto on valjastettu siihen, että voimme funtsailla monimutkaisia asioita läpinäkyvästi ja kritiikille alttiilla tavalla. Tässä mielessä olisin sitä mieltä, että taloustiede ainakin pyrkii olemaan neutraali. Uskon, että useimmat taloustieteilijät ovat poliittiselta vakaumukseltaan päinvastaista, mitä meidän usein ajatellaan olevan. Mutta se harvemmin sotkeutuu analyysiin, ei ainakaan pitäisi.

3. Finanssikriisi on kuitenkin saanut monet epäilemään uusklassisen valtavirtataloustieteen selitysvoimaa, ja puhutaan jo, että koko ala tarvitsisi paradigmamuutoksen. Esimerkiksi Harvardin yliopistossa joukko opiskelijoita marssi protestiksi ulos N. Gregory Mankiwin luennolta, koska heidän mielestään taloustieteen oppiaine puoltaa eliittiä suosivaa maailmankuvaa eikä anna uskottavia keinoja jäsentää maailmaa. Uusklassisen institutionaalinen asema on kuitenkin niin vahva, että sen kriitikot puhuvat referenssikartellista. Onko yhteen koulukuntaan ja matemaattiseen esitystapaan keskittymisestä haittaa, ja kuinka aitoa tieteellinen keskustelu tällaisessa ostrakisoivassa ilmapiirissä voi olla?

Meitä on monia, jotka ovat kiinnostuneet myös vaihtoehtoisista näkökulmista ja ovat alttiita keskustelemaan myös muista lähtökohdista. Mutta usein kun tehdään muita oletuksia esimerkiksi käyttäytymisestä, sen jälkeen kykymme tehdä analyysia on rajallinen. Mitä on epärationaalinen käyttäytyminen? Malleista tulee niin mielipuolisen kompleksisia, että kaikki kurinalaisuus katoaa siitä, mitä sanotaan. Siinä, että monikaan ei ole innostunut keskustelemaan tieteenfilosofisesti, on tiettyä fakkiutumista ehkä. Ymmärrän hyvin, että näyttää arrogantilta ja autistiselta, että fokusoidaan omiin matemaattisiin malleihin eikä olla kiinnostuneita siitä, miksi ajatel-

16 Kronikka IV/2014

PH: En ymmärrä kysymystä ollenkaan. Ketkähän olivat tunnetuimmat henkilöt, jotka kriisin mahdollisuudesta varoittivat? Mitä kriisin vaihetta ei kyetä valtavirtataloustieteen teorioiden avulla ymmärtämään jo kriisin synnyttyä? Kriisi on tietysti luonut uusia malleja, monet niistä itse asiassa perustuvat Marxin kriisiteorian kanssa analogiselle ajattelulle yksilöiden kannalta hyvien päätösten kaikille turmiollisista seurauksista. Valtavirtataloustiede on varsin monimuotoinen, en tiedä, mitä tuolla yhdellä koulukunnalla tarkoitetaan. Ainoa sitä yhdistävä tekijä on metodologinen individualismi, ja sen sisälle meitä löytyy joka lähtöön. Minusta on selvää, että tämän kriisin seurauksena sellaiset makroteorian perusmallit, joissa oletetaan täydelliset markkinat ja ihmisten kyky muodostaa odotuksensa rationaalisesti, ovat joutuneet huonoon huutoon. Pienikin vilkaisu nykytutkimukseen osoittaa, että näin on tapahtunutkin. Se matematiikka, jota pääosin käytämme,

SIVUAINEINSPEKTIO on kaikkien yliopisto-opiskelijoiden hallittavissa, kielilinjan minäkin lukiossa kävin. Sen omaksuminen on helpompaa kuin monien yhteiskuntatieteilijöiden vain itseään varten kehittämä kieli, jolla kommunikaatio muiden kanssa on tehty vaikeaksi. Olen lukenut sen verran käytännöllistä filosofiaa ja sosiologiaa (josta olin alun perin kaavaillut itselleni pääainetta), että tiedän kyllä, mistä puhun. HL: Edellisen kerran paradigmaa koeteltiin 1930-luvulla, jolloin esiin nousi Keynesin realistisempi makro-ote, ja viimeinen finanssikriisi lisää vettä myllyyn. Viimeistään nyt pitäisi olla selvää, että markkinakapitalismin kuvaukseen tulee kuulua pääoman kasautumisen logiikka ja sen seuraukset markkinatalouden tasapainohakuisuudelle sekä julkinen valta järjestelmää pystyssä pitävänä päällystakkina. Tässä olisi varmasti haastetta matemaattisellekin taloustieteelle, ja se antaisi aseita älyllisesti rehellisemmälle talouspoliittiselle keskustelulle. HV: Alan ulkopuoliselle tulee helposti sellainen tunne, tämä on salaliitto, ja matematiikkaa käytetään tietoisesti, jotta voimme sulkea muut keskustelun ulkopuolelle ja voimme korostaa näennäistä akateemisuutta ja eksaktisuutta. Luulen, että voin eläytyä tähän näkökulmaan, mutta mielestäni se on väärä. Tällä en halua missään tapauksessa dissata muita lähestymistapoja. Matemaattinen lähestymistapa on hirveän hyödyllinen, kun halutaan kommunikoida asioita ja analysoida kompleksisia ilmiöitä. Täsmällisyys on hyödyllistä sen vuoksi, että argumentit tulevat selkeiksi. Näemme täsmällisesti, mikä on lopputuloksen ja oletuksen suhde. Kritiikki meitä kohtaan on yleensä se, että oletukset ovat vääriä ja lopputulokset absurdeja. Oleellista on kuitenkin, mitä niiden välissä tapahtuu, se on se ”economic insight”, jota pidämme tärkeänä. Kun tajutaan asioita. Monissa yhteiskuntatieteissä tuntuu olevan se ongelma, että johtopäätösten tekoa on hirveän vaikea seurata. Tuodaan mieletön kasa oletuksia ja rakenteellisia piirteitä ja vedetään johtopäätöksiä käyttäen komplisoitua

terminologiaa, ja siinä tulee tunne kuin olisi tullut mukiloiduksi. Taloustieteessä tiedetään askel askeleelta argumenttien taustat. Jokainen voi tehdä tulkintansa, ovatko oletukset ja tulkinnat hyviä vai huonoja, mutta olemme ainakin avoimia. Tämä on tietysti talousteoreetikon näkökulma asiaan. Esimerkiksi Ariel Rubinstein suhtautuu hyvin kriittisesti talousteoriaan. Vaikka oletuksemme ovat puhtaasti teoreettisia konsepteja, joiden tehtävä on mahdollistaa analyysi ja jotka tehdään didaktisista syistä, niin on olemassa vaara, että opiskelijat eivät ota niitä keinoina vaan alkavat uskoa niihin ja niiden ontologiseen sisältöön. Että tämä on se, miten ihmiset käyttäytyvät ja vielä pahempaa, miten tulisi käyttäytyä. On olemassa jotakin evidenssiä siitä, että taloustieteen opiskelijat ovat keskimäärin veemäisempiä tyyppejä kuin muut. Kysymys on, johtuuko tämä koulutuksesta vai valikoitumisesta. Tämä on aito kysymys. Jos sen sivutuote, mitä me opetamme on se, että ihmiset rupeavat ajattelemaan jollain tavalla ja uskomaan asioita maailmasta, se ei ole hyvä juttu. Mutta se ei ehdottomasti ole tavoite. Olemme viime aikoina altistuneet paljon keskustelulle taloustieteen sisäänlämpiävyydestä, erityisesti valtiotieteellisessä on paljon sellaista liikehdintää. Pahinta, mitä taloustieteilijät voivat tehdä, on suhtautua siihen arrogantisti. 4. Maallikon mielestä hedelmälliseltä lähestymiskulmalta talouteen voisi vaikuttaa psykologiaa mukaan tuova käyttäytymisen taloustiede, jollaista on esimerkiksi Daniel Kahnemanin teoksessa Thinking, Fast and Slow sekä nobelistien Akerlof ja Shiller kirjassa Animal Spirits. Miksi kuitenkin taloustieteen valtavirrassa tunnutaan (osittain) suhtauduttavan jossain määrin ynseästi behavioraaliseen taloustieteeseen? (Erään Hankenin ex-professorin sanoin ”taloustieteen reunoilla olevaa ja hörhelömäistä”.)

Kronikka IV/2014

SIVUAINEINSPEKTIO PH: Niin, Akerlof ja Shiller ovat saaneet taloustieteen Nobel-palkinnon, eikä heitä koskaan ole julistettu valtavirtataloustieteen ulkopuolisiksi. Ongelma on se, että behavioraalinen taloustiede ei ole yleistä teoriaa käyttäytymisestä vaan kokoelma erilaisia havaintoja, monet niistä keskenään ristiriidassa, eri tavoista, joilla ihmisten käyttäytyminen poikkeaa standardirationaalisesta käyttäytymisestä, se ei anna edes mitään selkeää kuvaa millaisissa tiloissa erilaiset poikkeamat toteutuvat. Ei ole siis selvää, miten behavioraalisen tutkimuksen tuloksia voisi edes hyödyntää. Yksi ehdotus on alkaa käyttää laajemmin ns. satunnaishyödyn teoriaa, jonka kehitti Daniel McFadden, hänkin taloustieteen Nobelin saanut ja erittäin paljon behavioraalisesta tutkimuksesta, erityisesti aivotutkimuksesta kiinnostunut. Siinä ihmisten valinnat poikkeavat satunnaisesti standardirationaalisesta. HL: Behavioraalinen taloustiede juurtuu uusklassiseen kehikkoon huonosti, koska se vaarantaa kehikon tasapainoeleganssin. Behavioralismin pukeminen formaaliin muotoon eteneekin ehkä paremmin mikrotalousteorian puolella. Keynesin, joka on behavioraalisen taloustieteen keskeinen oppi-isä, makroajatteluun näkökulma kuuluu sen sijaan elimellisesti. Formaaleja läpimurtoja odotellaan kuitenkin yhä, mutta historia opettaa, että hörhökeynesiläisyydellä on kovan paikan edessä tapana puikahtaa reuna-alueilta keskelle valtavirtaa. HV: Ei voida oikeastaan enää edes sanoa, ettei behavioralismi olisi osa valtavirtataloustiedettä. Luulen, että kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että se on ollut tärkeä avaus. Siinä on muutamia sellaisia aspekteja, jotka aiheuttavat epäröintiä taloustieteilijöissä. Yksi on se, että poistutaan rationaalisen toimijan kehikosta. Toinen on se, että taloudelliset preferenssit, ihmisten hyötyfunktio, eivät ole samanlaisia kuin standardimalleissa ajatellaan olevan. Se, että otetaan monipuolisempi käsitys siitä, mistä ihmiset välittävät, toisistaan, epävarmuudesta, kaihtavat pettymyksiä, on epäkonsistenttia päätöksentekoa, on täysin

18 Kronikka IV/2014

integroitavissa valtavirtataloustieteeseen. Se, että sallitaan erilaisia preferenssejä, tarkoittaa kurinalaisuuden katoamista keskustelusta, koska mikä tahansa käyttäytyminen alkaa kuulostaa mielekkäältä. Se, että tuomme näennäisen intuitiivisia ulottuvuuksia ihmisen käyttäytymiseen tuntuu perustuvan hybrikseen siitä, että voisimme oikeasti selvittää, minkälainen ihminen pohjimmiltaan on. Henkilökohtainen uskomukseni on, että tämä tutkimustraditio tulee olemaan tuhoon tuomittu. Ne ovat kiinnostavia aspekteja, mutta eivät metodologisia gamechangereita. Se että luovuttaisiin maksimointiperiaatteesta eli rationaalisuudesta olisi hyvin syvällinen metodologinen muutos. Luulen että moni olisi kiinnostunut sellaisesta, jos jollakin olisi jokin teoreettinen viitekehys, joka ei perustu rationaalisuuteen. Kukaan taloustieteilijä, ainakaan tutkija, ei ole sitä mieltä, että behavioraalinen tutkimus olisi merkityksetöntä. Mikä on sen lopullinen lisäarvo, jää nähtäväksi. 5. Kuinka tulisi suhtautua seuraaviin väitteisiin: a) ”Rahoitusmarkkinoiden sääntelyä ei tule lisätä, sillä vapaat rahoitusmarkkinat tuottavat joka tapauksessa moninkertaisesti hyötyä niistä aiheutuvien kriisien mittaluokkaan nähden.” PH: Hedelmistään puu tunnetaan, kriisi syntyi juuri siksi, että tuohon väitteeseen uskottiin. Tästä ei seuraa se, että vielä tiedämme, mitkä parhaat säätelykeinot ovat. On erikoista, että valtavirtataloustieteen teoriat siitä, miten ymmärrämme rahoitusmaailman instituutioita kuten pankkeja jne. kaikki perustuvat sille, että rahoitusmarkkinat ovat epätäydelliset. Instituutiot auttavat lieventämään epätäydellisyyksiä, mutteivät niitä kokonaan voi poistaa, ja lisäksi Marxin diktuumi voi päteä: järkeviltä näyttävien toimien seuraukset voivat olla pahat.

SIVUAINEINSPEKTIO HL: Empiirinen evidenssi on useampaan kertaan osoittanut tämän ajatuksen mielettömyyden. Uusklassinen kehikko nojaa vankasti rahan määrän kontrolloitavuuteen taloudessa, ja viimeinen finanssikriisi näyttää kirkkaasti, mihin kontrollin pettäminen johtaa. HV: Mielelläni väistäisin kysymyksen sanomalla, että oikea kysymys ei ole se, pitäisikö rahoitusmarkkinoiden sääntelyä lisätä, vaan se, voidaanko sitä lisätä. Rahoitusmarkkinat jos jotkut muuntautuvat ja kehittyvät ja jos patoamme sitä jotenkin, se kyllä etsii keinot kiertää sen padon. Siellä on superfiksuja ihmisiä IQ-mielessä, niitä on paljon ja niille maksetaan sääntöjen kiertämisestä kymmeniä kertoja enemmän kuin niille, jotka niitä sääntöjä keksivät. Olisi outoa, jos keinoja kiertää sääntöjä ei löytyisi. Mikään ei ole niin luova kuin pankkiiri, jonka kompensaatiorakenne on kunnossa ja joka saa hyötyä säädösten kiertämisestä. Siinä hypoteettisessa maailmassa, että voisimme säädellä rahoitusmarkkinoita, pitäisikö meidän säädellä? Luultavasti pitäisi. Voi keksiä monia syitä, miksi rahoitusmarkkinat toimivat huonosti. Ne ovat alttiita joukkokäyttäytymiselle, paniikeille, siellä on paljon ulkoisvaikutuksia. Mutta epäilen, että edellytyksemme säädellä rahoitusmarkkinoita ovat hyvin, hyvin rajalliset. b) ”Tulonjaon tasausta perustellaan mm. sillä, että tällöin ihmisillä on, millä kuluttaa. Kulutus on kuitenkin lyhyen aikavälin perustelu, ja pidemmällä aikavälillä taloudellista kasvua ohjaavat pääoma ja tuottavuus. Tämän vuoksi tulohaitarin tulee olla leveä, jotta kasvua tuottavia riskipääomia on riittävästi, ja siksi tulonjaon tasaus on itse asiassa vahingollista.” PH: Väite on valtavirtataloustieteen näkökulmasta sillä tavoin perustelematon, että on sekä teoreettista ja empiiristä tutkimusta (viimeksi OECD:ltä) siitä, että tuloerojen kasvu voi pienentää yhteistä kakkua.

HL: Markkinakapitalismin keskeinen ongelma on, että kaikki tuotannontekijätulot eivät palaudu talouden kiertoon kulutuksena ja reaali-investointeihin ohjautuvana säästämisenä, niinkuin uusklassinen kehikko olettaa. Pääoman kasautuessa yhä suurempi osa tuloista ohjautuu reaalifundamenteista erkaneviin riskisijoituksiin ja jää mylkyämään finanssimarkkinoiden korttitaloihin. Vääjämätön seuraus on kupla ja sen puhkeaminen. Kapitalismin taidetta on kuplan oikea-aikainen rahastaminen, joko aallonharjalla tai sen jälkisiivouksessa. Kuluttavan keskiluokan varjeleminen siirtymiseltä kehitysmaihin (joka on jo tapahtunut esim. USA:ssa) on yksi länsimaisen markkinakapitalismin suurimmista tulontasauksellisista haasteista. HV: Tulkinta on konsistentti standardikasvuteorian näkökulmasta, joskin on evidenssiä myös päinvastaisesta, että demokratia ja tulonjaon tasaus muiden efektien kautta tuovat talouskasvua: human capital, ihmiset voivat toimia innovatiivisesti ja luottavat rakenteisiin, tulonjaon tasaus tuo taloudellista ja poliittista vakautta joka ruokkii investointeja ja talouskasvua. Esimerkiksi Torsten Persson Tukholmassa on tehnyt tämäntapaista tutkimusta. En usko, että kysymystä voi näin suoraviivaisesti pelkistää. Kiinnostava tarina, mutta on myös muita versioita, jotka johtavat toisenlaiseen johtopäätökseen. Pointti on se, ettei ole yhtä oikeaa tarinaa. Mitä haluaisin korostaa on se, että taloustieteellä on usein hyvin instrumentalistinen näkökulma esimerkiksi tulonjakoon. Kuten tässä, lisääkö tulonjako talouskasvua. Mutta luulen, että monet taloustieteilijät kokevat että tulonjaolla ylipäätään, oikeudenmukaisuudella ja mahdollisuuksien tasa-arvolla on myös itseisarvoa. Usein ekonomisteihin ei liitetä tällaista sosiaalisen vastuuntunnon epiteettiä, mutta monet kokevat sellaiset kysymykset tärkeiksi, ainakin ne, jotka eivät ole indoktrinoituneet peruskurssien ihmiskuvalla. Kyseessä on tärkeä asia, joka on syytä pitää keskustelussa.

Kronikka IV/2014

SIVUAINEINSPEKTIO 6. Onko valtiovarainministeriössä harjoitettu ”tilit tasan” -kamreerilinja taloustieteellisesti perusteltu? Pitäisikö harjoitetun politiikan olla tässä tilanteessa kiristävää vai elvyttävää?

Henkilökohtainen käsitykseni on, että kysymys on enemmän rakenneongelmasta, jolloin elinkeinoelämää koskevaan lainsäädäntöön ja koulutukseen vaikuttaminen on oikea tapa suhtautua asiaan.

HL: Periaatteessa kamreerilinja on hyväksyttävä, mutta vain suhdanteiden yli ja pitkällä tähtäyksellä. Laskusuhdanteen pysäyttäminen alijäämäbudjetilla on tärkeää, mutta vähintään yhtä tärkeää on leikata ylikuumenemista ylijäämäbudjetilla. Pitää kuitenkin huomata, että julkisilla investoinneilla tekniseen ja sosiaaliseen infrastruktuuriin on usein paljon korkeampi yhteiskunnallinen tuottoaste kuin yksityisillä investoinneilla. Pidemmänkin päälle voi siis olla kasvupoliittisesti perustelua, että julkinen budjetti on alijäämäinen yksityisten investointien kustannuksella. HV: Yleisellä tasolla kamreerimaisuus ei ole missään tapauksessa perusteltua, ja tärkeää on huomata, ettei julkinen talous ole sama kuin yksityistalous. Suomen velkaantumisaste tällä hetkellä kansainvälisesti ei ole kovin suuri, mutta kasvuvauhti on huolestuttava. Taloudelliset haasteemme ovat poikkeuksellisen suuria: demografinen rakenne on huono, teknologinen rakenne on hankala, Venäjä nyt on mitä on, EU:n kasvu tulee olemaan matala pitkän aikaa eteenpäin. Meidän tulee ymmärtää, että talous ei tule kasvamaan lähitulevaisuudessa eikä keskipitkällä aikavälillä, ja julkinen sektori tule sopeuttaa siihen. Jotta pystyisimme vastaamaan tuohon, meidän tulee kysyä itseltämme, onko kyseessä suhdanneongelma vai rakenteellinen ongelma. Suhdanneongelmasta pääsemme elvyttävällä politiikalla, tämä on peruskeynesjuttuja, mutta jos kyseessä on rakenneongelma, ei elvytyksestä ole apua.

20 Kronikka IV/2014

Kuva: Wikimedia Commons

PH: VM:n kameralismille ei ole mitään teoreettisia eikä empiirisiä perusteita, paitsi tietysti se, että niin on aina Suomessa toimittu. Nyt tarvitaan elvytystä, mieluiten koko euro-alueella. Tämäkin on sopusoinnussa uuskeynesiläisten mallien kanssa.

HENKILÖKUNTAA

Haastattelussa Hannes Saarinen, emeritus

Hannes Saarinen, s. 1946 Helsinki

Lasse Leminen & Henry Mannberg

Olet erikoistunut Saksan historiaan. Kuinka niin pääsi käymään? Kiinnostivatko jotkin muut aiheet opiskeluaikana? Pääväylä juuri Saksan historiasta kiinnostumiseeni lienee ollut kieli, jonka opin jo lapsena saksalaiselta äidiltäni. Kävin Helsingin Saksalaisen koulun ja suoritin kaikki opintoni Saksassa. Muutkin kielet ja niiden kautta avautuvat kulttuurit kiinnostivat opiskeluaikana: latina, ranska ja italia. Muita historian kiinnostuksen aiheita olivat kaupunkihistoria ja kansainväliset suhteet laajemmassa mielessä. Kuinka kuvailisit historiantutkimuksessa ja opiskelussa tapahtuneita trendejä ja muutoksia sinä aikana, kun olet ollut ns. ”kuvioissa”? Kun aloitin opiskeluni vuonna 1965 Marburgissa historia oli vielä voittopuolisesti ”suurten miesten” ja käänteentekevien tapahtumien historiaa, syiden ja seurausten selvittämistä asiakirjoista. Ranken ja hänen seuraajiensa historismi oli kuitenkin jo selvästi kriisissä ja kyseenalaistettiin. 1960-luvun (Länsi-) Saksassa menneisyyden selvittäminen (Vergangenheitsbewältigung) oli erityisen velvoittavaa. Marxilainen näkökulma voitti alaa, erityisesti nk. Frankfurtin koulukunta: Horkheimer, Marcuse ja Adorno. Vastedes tarkasteltiin struktuureja. Yhteiskunta oli kiinnekohde. Katse kääntyi sosiaalihistoriaan, erityises-

Kuva: FHKT

Yleisen historian professori Hannes Saarinen on siirtynyt emeritukseksi. Hän vastasi Kronikan kysymyksiin Berliinistä sähköpostitse.

– Dr. phil. (Freie Universität Berlin), Helsingin yliopiston yleisen historian professori 1998–2014 – Väitöskirja Finnland und die Außenpolitik der Weimarer Republik (1974); Berliini – Kulttuuria ja historiaa (1990), Bürgerstadt und absoluter Kriegsherr. Danzig und Karl XII. im Nordischen Krieg (1998) – Suomen Saksan instituutin johtaja Berliinissä 2000–2004 – Historian laitoksen johtaja 2007– 2009; Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitoksen johtaja 2010–2013 ti arkipäivän historiaan. Yksi uusia näkökulmia avaavista avainteoksista oli silloin Jürgen Habermasin Strukturwandel der Öffentlichkeit (suom. Julkisuuden rakennemuutos). Nykyisin tutkitaan yhä pienempiä ja erikoisempia aiheita. Vastapainoksi kiinnostus globaalihistoriaan on kasvussa. Toinen piirre on, ettei enää niinkään tutkita ilmiöiden ja tapahtuminen syntyä, vaan niistä muodostettua kuvaa. Yksi esimerkki on kansakuntien muisti ja muistaminen. Omakuva ja muiden kuva tarjoavat kiinnostavaa vertailuaineistoa. Toimit myös laitoksen johtajana aikana, jolloin yliopistohallinnossa tapahtui yhtä sun toista. Kuinka suuressa murroksessa suomalainen yliopisto on? Pitääkö kehityksestä olla enemmän huolissaan vai toiveikas? Uusi lainsäädäntö muutti yliopistojen asemaa ja teki niistä entistä enemmän tulosvastuullisia itsenäisiä yksiköitä. Hallinnonuudistuksella haluttiin vapauttaa

Kronikka IV/2014

HENKILÖKUNTAA tutkimuskapasiteetteja. Tutkimuksen laatu onkin kansainvälisestikin arvoituna edelleen erittäin hyvä. Varainhankintavelvoitteet, tuloksellisuuden arvioiminen yhä yksityiskohtaisemmilla mittareilla, lyhyesti lähes kaiken ekonomisoituminen ovat lisääntyneet. Siinä on omat riskinsä.

toisen lähtökohta on ”history from below”. Koetko sijaitsevasi jommallakummalla puolella tällaista dikotomiaa? Miten tämä tutkijan väistämätön puolueellisuus on yhdistettävissä vaatimukseen objektiivisesta tieteestä?

Entä millainen olisi ihanneyliopistosi, jos kaiken voisi panna kerralla kuntoon?

Minusta historioitsijalle suotakoon aiheenvalinnan vapaus. Kaikki kirjoitettu historia on valinnan tulosta ja aivan oikein, siten se väistämättä on jossain määrin puolueellista. Kunhan ei ole dogmaattista, selvästi tarkoituksenhakuista tai ainoaa totuutta julistavaa. Historian objektiivisuus tieteenä on problemaattista. Miksi historiankirjat vanhenevat, miksi aina syntyy uudelleen arviointeja? Katsokaamme esimerkkinä ensimmäisestä maailmansodasta jälleen käytyä keskustelua. Tärkeätä on aina tietää, mihin jokin väite pohjautuu. Objektiivisuus on kyllä oikea ja tarpeellinenkin tavoite, mutta absoluuttista totuutta ei ole.

Ihanneyliopistoa tuskin voi toteuttaa, kaikkea ei voi koskaan panna kuntoon. Raha ei ole niinkään ratkaiseva tekijä, vaan ympäröivän yhteiskunnan asettamat tavoitteet sekä yliopistoyhteisön jäsenten motivaatio ja osaaminen. Tässä suhteessa olisin luottavainen. Aivan vanhanaikaisesti pitäisin humanistien osalta edelleen kiinni sivistysyliopiston tavoitteesta. Unohtamatta kriittisyyttä. Hayden Whitea askarrutti kysymys siitä, miksi historioitsijoita ylipäätään on. Mikä on historiantutkijan rooli yhteiskunnassa? Riittääkö historiallisen tiedon tuottaminen sinänsä, vai sisältyykö tehtävään implisiittinen velvoite osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kenties toimintaankin? Jo opiskeluaikanani meillä oli huono omatunto elitistisen harrastuksen harjoittamisesta ja siten suuri tarve olla jotenkin hyödyksi yhteiskunnalle. Menneisyys on aina kiinnostanut ihmisiä, se tarve tuskin koskaan muuttuu, mutta millainen kuva siitä saadaan, se on paljolti historioitsijoiden vastuulla. Siksi on tarpeellista, että historioitsijat saattavat punnittua tietoa julkisuuteen ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Joka tapauksessa historioitsija ottaa aina kantaa yhteiskuntaan aihevalinnoillaan ja tulkinnoillaan. Joku keikuttaa venettä ja räksyttää, toisen mielestä vallanpitäjien toimissa ei juuri koskaan ole moitittavaa; yksi kirjoittaa kartanonherrahistoriaa,

22 Kronikka IV/2014

Kansanmiehen suusta saattaa toisinaan kuulla mitä erilaisimpien väitteiden tueksi kehotuksen ”lukekaa historiaa”, jolloin herää kysymys, mitä sieltä oikeastaan pitäisi lukea. Kuinka paljon historiasta lopulta on mahdollista ”ammentaa”? Toisaalta Suomessa poliittisessa keskustelussa tunnutaan argumentoitavan historialla selvästi vähemmän kuin monissa muissa maissa, paitsi kun tarvitaan talvisodan henkeä leikkauslistojen edessä. Voisiko päätöksentekijöiden laajempi historiantuntemus tuottaa parempaa poliittista päätöksentekoa? Historian lukeminen avartaa mieltä, sehän voi olla oman perheen, paikkakunnan, työpaikan, sukupuolen, ammatin, maailman valtioiden, menneiden kulttuurien ja aikakausien – tätä voisi jatkaa loputtomiin – erityistietoa. Tiedän, että on ihmisiä, joita menneisyys ei kiinnosta rahtuakaan, mutta eivätköhän he ole vähemmistönä. Menneisyyteen sukeltaminen on siitä palkitseva harrastuksen kohde, että se on ehtymätön ja aina ”tallella”, sen sijaan kuin nykyisyy-

destä emme voi tietää, miksi se muuttuu. Historiasta ei voi suoraan ammentaa toimintamalleja, mutta se antaa kyllä hyvän pohjan ilmiöiden ymmärtämiselle. En kuitenkaan menisi takuuseen, tuottaisiko laajempi historiantuntemus parempaa poliittista päätöksentekoa. Haitaksi tuntemus ei ainakaan ole. Tänä vuonna tuli täyteen 25 vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Millaisena näet voimatekijäksi Euroopan poliittisella ja taloudellisella kentällä nousseen Saksan roolin lähitulevaisuudessa esimerkiksi EU:n suhteen? Esimerkiksi TIME arvioi, että Merkelin itäsaksalaiset juuret vaikuttavat siihen, ettei vapaasta liikkuvuudesta haluta tinkiä Euroopan sisällä David Cameronin yrityksistä huolimatta. Kuinka paljon näet Saksan menneisyyden vaikuttavan suhtautumisessa ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin EU:ssa? Saksa on tällä hetkellä Euroopan unionin taloudellisesti vahvin ja väestömäärältään suurin valtio. Talouskasvu on kuitenkin jäämässä jälkeen ennustetusta, joten Saksan mahdollista talousveturin roolia tulevaisuudessa on vaikea ennustaa. Vapaa liikkuvuus unionin sisällä on yksi EU:n nk. peruspilareista, joten siitä on vaikea tinkiä. On totta, että itäsaksalaisten sosialistisessa häkissään ehkä eniten toivoma vapaus oli matkustusvapaus, siis vapaa liikkuvuus. Saksan menneisyys ei enää niin vahvasti vaikuta EU:n nykypolitiikassa, mutta aina, jos Saksaa halutaan kritisoida, sen menneisyys on helppo lyömäase ja kyseisessä maassa tehokas sisäpoliittinen agitaatiokeino. Vaikuttaa siltä, että historiantutkimuksessa uskalletaan jälleen kysyä ns. suuria kysymyksiä. 90-luvulla huomiota saivat Fukuyama ja Huntington, ja uudempina esimerkkeinä voidaan mainita isä ja poika McNeillin Verkottunut ihmiskunta, Niall Fergusonin sivilisaatiokirjan ”killer apps” tai Steven Pinkerin väkivaltateesi. Onko esimerkiksi

evoluutioteorian, psykologian ja peliteorian yhdistäminen historiantutkimukseen se seuraava iso juttu? Kyllä, suuret kysymykset tekevät paluutaan, mutta nekin ovat hyvin aikasidonnaisia. Fukuyaman ”maailmanhistorian loppu” ei ole toteutunut, kriisejä tulee vain lisää. Huntingtonin Clash of Civilizations ei tapahdukaan kulttuurien välillä, vaan kulttuurien keskuudessa, Niall Ferguson on kirjoittanut Kiinaan keskittyvän ja samalla hyvin anglosentristisen kirjan, josta voi niinikään olla hyvinkin eri mieltä. En uskalla ennustaa, mikä on seuraava ”iso juttu”. Tulevat historioitsijat joutuvat katsomaan koko kenttäänsä aivan eri lähtökohdista ja eri ulottuvuuksin kuin tähänastinen tutkija. Syynä on maailmanlaajuinen internet. Tämä merkitsee digitoidun lähdemateriaalin parempaa saatavuutta, mahdollisuutta tehokkaampaan yhteydenpitoon tutkijakollegoiden kanssa jolloin kansallisen näkökulman merkitys heikkenee, ja lähdeaineiston kuten asiakirjojen ja julkisen debatin itsensä muuttumista internet-pohjaiseksi. Mitä kirjoja (tieto- ja kaunokirjallisia) suosittelisit ja mitkä ovat olleet itsellesi läheisimpiä? Suosittelen klassikoita, niin historiankirjoituksen kuin kaunokirjallisuuden. Mitä teet eläkkeellä? Onko jotain harrastuksia tai asioita, joille nyt on vihdoinkin aikaa? Nyt voi hieman huoahtaa ja lukea kaikkea sitä, mitä viime vuosina ei ole ehtinyt. Yksi mielenkiintoinen Itä-Saksan todellisuutta kuvaava poliittinen romaani, jonka äskettäin luin, on Eugen Rugen In Zeiten des abnehmenden Lichts (suomeksi Vähenevän valon aikaan). Ja ehkä nyt on aikaa vihdoin lukea loppuun Kadonnutta aikaa etsimässä. Harrastukset: Berliini, jossa juuri nyt olen.

Kronikka IV/2014

Fuksisyksyni 2014 Mari Leander

Tämä syksy on hujahtanut ohi nopeasti ja tuntuu siltä, että vain vähän aikaa sitten astelin ensimmäistä kertaa yliopistolle fuksina orientaatioviikon alkaessa. Nämä kolme kuukautta ovat olleet ehkä elämäni tapahtumarikkainta aikaa ja täynnä loistavia muistoja sekä uusia ystäviä ja tuttavuuksia. Myös itse opiskelu on tuntunut mukavalta näin kolmen välivuoden jälkeen! Mitä sitten tämä fuksisyksy on pitänyt sisällään? Ainakin suuren määrän kaikenlaista uutta ja kivaa! Tapahtumia on riittänyt jokaiselle viikolle useampikin, ja heti orientaatioviikosta lähtien me fuksit pääsimme tutustumaan Kronoksen rikkaaseen tapahtumakulttuuriin. Jo ensimmäisellä viikolla oli viini-ilta, jossa pääsi tapaamaan vanhempia opiskelijoita, ja seuraavana päivänä piknik, joka sateen vuoksi muuttuikin Trivial Pursuit -skabaksi arkeologian opiskelijoiden kanssa klusterilla. Lisäksi oli erilaisia suunnistuksia, kuten laitossuunnistus ja hissasuunnistus, joissa pääsi tutustumaan vähän muihin humanistisen tiedekunnan aineisiin ja opiskelijoihin. Kohokohtana on ollut tietenkin mahtavat fuksiaiset Suomenlinnassa sekä seminaariristeily Tukholmaan, joka oli ehkä hauskin kokemus koko syksyltä. Myös ensimmäistä kertaa järjestetyssä HYY:n Fuksiseikkailussa Kronoksen fukseilla oli kaksi joukkuetta, joista toisessa olin itsekin mukana. Kiersimme ympäri Helsinkiä erilaisilla rasteilla pukeutuneena toogiin antiikin roomalaisten tapaan. Perinteisissä fuksien järjestämissä Kronoksen pikkujouluissa teemana oli Hyvät vs. Pahat. Näin me fuksit saimme vuorostamme olla vastuussa ja pääsimme harjoittelemaan millaista on järjestää juhlia yliopistossa.

24 Kronikka IV/2014

Myös muunlaisissa tapahtumissa on tullut käytyä. Kronos (tai no Suski) on järjestänyt monenlaisia kulttuuriexcuja milloin minnekin, muun muassa uuden Jukebox tv-ohjelman kuvauksiin, joiden myötä odotan ohjelman katsomista tv:stä kauhulla. Kävimme myös Kansallisoopperassa katsomassa balettia sekä Uutisvuodon kuvauksissa bongaamassa Jari Tervon. Kaikenlaista tapahtumaa on siis mahtunut tähän syksyyn ja ne ovat piristäneet muuten luentojen täyteisiä viikkoja. Vaikka syksy onkin pitänyt sisällään paljon bilettämistä ja kivoja excuja, niin ei pidä silti unohtaa myös opiskelua. On ollut hienoa päästä tutustumaan Helsingin yliopiston kurssitarjontaan ja valitsemaan sieltä itseään kiinnostavat historian kurssit. Yhtäkkiä sitä tajuaakin olevansa kuuntelemassa jonkun sellaisen suomalaisen huippututkijan luentoa, jonka kirjoja tuli luettua pääsykokeeseen tai jonka naaman on nähnyt Ylen historiadokumentissa. Välillä sitä vieläkin hätkähtää siihen todellisuuteen, että täällä minä olen, opiskelemassa Helsingin yliopistossa historiaa! Jo yliopiston keskustakampus on niin hyvällä paikalla aivan Helsingin keskustassa. Tuntuu hienolta päästä käymään luennoilla Päärakennuksella ja oleskella opiskelijahuoneella Topeliassa, jotka ovat jo itsessään täynnä mielenkiintoista historiaa. Vaikka opiskelemaan tänne yliopistoon tultiin, niin silti kaikista tärkeintä ja mahtavinta tässä syksyssä ovat olleet ne uudet ihmiset, joihin olen tutustunut näiden kolmen kuukauden aikana. En osannut kuvitellakaan, kuinka mukaviin ihmisiin sitä voi tutustua yliopistossa ja kuinka paljon uusia ystäviä ja tuttavuuksia täältä voikaan

Kuva: Mari Leander

saada. Ennen yliopistoa pelotti ajatus, että jään aivan yksin enkä tutustu keneenkään, mutta kun on ottanut asenteeksi tutustua mahdollisimman moniin ihmisiin, niin täältä on löytänyt paljon mahtavia tyyppejä. Vanhemmat opiskelijat ovat ottaneet meidät uudet opiskelijat hyvin vastaan ja heiltä on saanut paljon hyviä neuvoja ja vinkkejä opiskeluihin. Tuutorit ovat olleet korvaamattomia meille fukseille ja ohjanneet meitä yliopistoelämään ja opettaneet Kronoksen tavoille. Mutta varsinkin tämän vuoden fukseja on pakko hehkuttaa. Meidän vuosikurssillamme on todella paljon aktiivisia opiskelijoita, jotka ovat alusta lähtien olleet innoissaan kaikessa mukana ja kiinnostuneet Kronoksen toiminnasta. Tuutorit ovatkin kutsuneet meitä superfukseiksi, eikä ihan syyttä. Meistä monet ovat lähteneet mukaan esim. opiskelijahaalareiden hankintaan ja Kronoksen pikkujoulujen järkkäämiseen. Olemme tehneet myös fuksien kanssa oman excun Kansallismuseoon ja järjestäneet muuta ohjelmaa fuksiporukalla!

joaa kaikille jäsenilleen jotakin, olipa sitten kiinnostunut liikunnasta, kirjallisuudesta tai vaikka tähän Kronikkaan kirjoittamisesta! Kronos on ottanut meidät uudet fuksit avosylin vastaan ja tutustuttanut kaikkeen siihen, mitä on olla yliopisto-opiskelija. Oli heti alusta lähtien selvää, että Kronos todellakin on rakkaus ja kronoslaisuudesta tulee olla ylpeä. Fuksisyksy 2014 on nyt siis takanapäin ja se on rikastuttanut minun ja varmasti monen muun fuksin elämää ihanilla muistoilla ja uusilla ystävillä sekä pienellä paniikilla palauttamattomista esseistä ja kurssitehtävistä. Fuksiutta meillä on silti vielä jäljellä ja yliopistovuosia sitäkin enemmän, joten edessä on vielä paljon uusia kokemuksia ja seikkailuja Kronoksen suojelevien siipien alla.

Kaikki nämä hauskat tapahtumat ja ihanat ihmiset kuuluvat siihen yhteen kaikista hienoimpaan asiaan, eli Kronokseen. Kronos on osoittautunut ainejärjestönä ihan mahtavaksi! On ollut kiva huomata, kuinka aktiivinen ainejärjestö Kronos on ja kuinka täällä järjestetään niin paljon erilaisia tapahtumia ja aktiviteetteja, joihin jokainen voi mennä mukaan. Ainejärjestömme tar-

Kronikka IV/2014

Kritiikkiläisen pohdintoja Auschwitz-Birkenausta

Kuva: Heini Salo

Tommi Piranen

Auschwitzin keskitysleiri viittaa kolmeen eri kompleksiin, joista pääleiri sekä Birkenau ovat kaikista kuuluisimmat. Pääleirin rakentaminen alkoi vuonna 1940. Se oli suunniteltu työleiriksi, jonka vankeja käytettiin orjatyövoimana erilaisille rakennushankkeille. Birkenaun leirin rakentaminen alkoi vuonna 1941 ja se suunniteltiin tuhoamisleiriksi, jonka krematoriot paloivat aamusta iltaan vuosien ajan. Vuoteen 1945 mennessä Auschwitzin keskitysleireillä oli kuollut ainakin miljoona ihmistä. Keskitysleirin luonteen ja hengen analysoiminen on vaikeampaa kuin kuvittelin. Oli helppo kuvitella Auschwitz tietynlaiseksi pahuuden pesäksi, joka ei ole tästä maailmasta. Kirkkoisä Augustinusta lainatakseni: pahuus on jotain ei-olevaa, koska kaikki on Jumalasta ja Jumala on täydellisen hyvä. Keskitysleirillä kävellessään tuo olettamani pahuus hälvenee nopeasti ja uu-

26 Kronikka IV/2014

det kysymykset tulevat mieleen. Millainen paikka Auschwitz-Birkenau oikeastaan on? Mitä pahuus oikeastaan on? Kulkiessani pitkin museorakennuksiksi muutettuja parakkeja yritän tulkita paikkaa ja ympäristöä. Kaikkialla muistetaan holokaustia ja miljoonien ihmisten kuolemaa ja ääretöntä pahuutta. Kuolinluvut nousevat lukuihin, joita ei enää osaa käsitellä. Satatuhatta kuollutta muuttuu mielessä nopeasti sataan kuolleeseen. Tuntuu yhtä suurelta määrältä. Käytävä, johon on koottu valokuvia leirin vangeista ajalta kun valokuvia vielä otettiin, auttaa konkretisoimaan kuolinlukuja. Silti en osaa suhtautua paikkaan samalla tavalla kuin oletin: en murtunut sydänjuuriani myöten, vaikka tuntui että pitäisi. Vihan tilalle nousi jotain muuta mitä en olisi kuvitellut tuntevani. Vierailupäivänä Auschwitz-Birkenaun yläpuolella meitä tervehti kaunis auringonlasku. Syksyinen keskitysleiri ei näyttänyt

Pimeän tultua poistuimme Birkenausta ja takaisintulomatkalla bussissa oli aikaa pohtia ajatuksia. Alkuperäiset tuntemukset oli korvannut jokin muu niin essentiallinen ja meitä kaikkia jollain lailla yhdistävä tunne. Tyhjyys. Auschwitz-Birkenau on kuin yksi iso tyhjiö, joka tuntuu olevan erillään sitä ympäröivistä liiketiloista, mäkkäreistä, asutusalueista, turisteista. Se kuitenkin muistuttaa, että tämä on kiinteä osa ympäristöään ja historiaa. Sen voi palauttaa mieleen esimerkiksi Birkenaussa kuljeksiva kulkukissa. Tämä paikka on oikeasti olemassa, tämä kokemus on oikea. Kun ymmärtää ja sisäistää tyhjyyden tunteen, pääsee todellisten vastausten äärelle. Samalla kysymys pahuudesta saa uudenlaisen merkityksen. Saksalais-amerikkalainen politiikan teoreetikko Hannah Arendt kehitti holokaustin organisoijan, Adolf Eichmannin, oikeudenkäynnin aikana uuden termin: ”pahuuden banaalius”. Holokaustista tuomitut natsit olivat pahoja, mutta se pahuus ei emergoitunut elämän

ulkopuolelta. Natsit eivät syntyneet pahuudesta, vaan pahuuden ja hyvyyden ero voi olla hyvin arkipäiväisissä asioissa, joita ei edes mieti. Keskitysleirien vartijat saattoivat hyvin olla tunnollisia aviomiehiä, isiä, veljiä, sukulaisia, mutta silti murhasivat tuhansia ihmisiä viikoittain. Augustinoksen ajatus pahuudesta ei-olevana entiteettinä sai tyrmäyksen keskitysleirillä. Jos todellinen pahuus on Saatana, siihen voi suhtautua aivan eri tavalla kuin kuuliaisuussuhteelle perustuvalle byrokratiakoneistolle, jonka jalkoihin voi jäädä miljoonia ihmisiä. Saatanaa vastaan voisi taistella, koska rintamat ovat selkeät: on olemassa vain hyviä ja pahoja. Kaikista kammottavin idea olisi jos ystävä, isä, äiti, sisko, veli, naapuri, sukulainen tai tuttu postimies paljastuisi sarjamurhaajaksi. Ehkä Auschwitzin suurin ansio on osoittaa ihmisluonnon moraalisen häilyvyyden ja hyvän ulkokuoren alla piileskelevä pahuus, joka ei virnistä tai hymyile, vaan eleettömästi murhaa ihmisen samalla sydämensykkeellä kuin kaataa aamukahvin kuppiinsa. Kirjoittaja on Kritiikki-lehden toimituksen jäsen, sekä Kritiikki RY:n taloudenhoitaja. Artikkeli on julkaistu alun perin Kritiikki-lehdessä 4/2014.

Kuva: Matias Stenroos

enää vaaralliselta ja ahdistavalta, vaan surumieliseltä. Leirin olemus huokui pyyntöä, että tätä ei saa unohtaa; ikään kuin polvillaan aneleva pyyntö, että ihmiskunta oppisi jotain historiastaan. Auringonlasku vain tuli kauniimmaksi kun siirryimme Birkenaun tuhoamisleiriin, jossa olimme pimeän tuloon asti. Niin pitkää ja viipyilevää auringonlaskua en ole ikinä kokenut.

Kronikka IV/2014

MINUN KAUPUNKINI

Soiden Akropolis – Washington, D.C. Teksti ja kuvat: Henry Mannberg

Kaikki alkoi Helsingin Sports Academyssa, jossa allekirjoittanut ja shakinpelaajatoveri K. katsoivat Sotšin olympiapronssiottelua. Tuli puhetta matkailusta ja ilmeni, että kummallakin oli agendassa käydä Yhdysvaltain itärannikolla, ja itselläni erityisesti pääkaupunki Washingtonissa tutkimassa arkistoja. Turhapa näitä on epäröidä: kolmen viikon pätkä huhti-toukokuusta varautui kalentereista, kuten myös lennot ja majoituspuoli kokeilumielessä yksityisiltä B&B-majoittajilta. Tämä on lyhyt kuvaus matkasta ja sen pääkohteesta Washington D.C.:stä, sekä matkan aikana muistivihkoon tallentuneista huomioista. NEW YORK. Majoitukset olivat muusikoiden luona Brooklynissa (paljas tiiliseinä: check, torakat: check; bonuksena kattoterassi ja näkymä Manhattanille) ja pari yötä eteläamerikkalaisten kokkien luona Astoriassa. Strand Bookstore, vaarallinen paikka bibliofiilille. Central Park, Wall Street, Museum of Natural History. Ja pitihän se patsas siellä saarella nähdä. New Yorkin runsaan puistoshakkitarjonnan ohella pelurien oli tietysti käytävä pelaamassa päivän turnaus New Yorkin legendaarisella Marshall Chess Clubilla. Metroverkon eksyttäminä saavuimme turnauksen alkuun myöhässä ja peliparit olivat siksi hieman poikkeavat. Vastaani istahti vanhahko mies, joka vaikutti vahvalta pelaajalta, joten liikoja odotuksia ei kannattanut pelin laittaa. Tasaisen pelin lopussa vastustaja kuitenkin erehtyi miettimään erästä siirtoaan liian kauan ja ylitti aikansa. Lyhyen juttutuokion jälkeen menin katsomaan tuloslistasta, kenet tuli voitettua: kansainvälinen mestari Renato Naranja. Oho. MM-karsinnoissa 1970-luvulla,

28 Kronikka IV/2014

pelannut tasan Fischeriä ja kahta muuta maailmanmestaria vastaan. Parempi ettei ennen peliä tiennyt, kuka oli kyseessä. Toki huvikseen pelaileva iäkäs mestari on pelitaidoiltaan jo hieman hiipunut, mutta nimekäs skalppi joka tapauksessa. WASHINGTON, D.C. NYC-viikon jälkeen Greyhound siis kuljetti matkalaiset liittovaltion pääkaupunkiin, tuohon jossakin määrin keinotekoiseen rykelmään malariasuolle rakennettua valkohohtoista antiikkiarkkitehtuuria ja erinomaisia museoita. Kaupungin perustamisesta Potomac-joen varrelle päätettiin vuonna 1790, suunnitelmat laati seuraavana vuonna Pierre L’Enfant, John Adams muutti ensimmäisenä ”Executive Mansioniin” vuonna 1800 ja britit polttivat kaupungin 1814. Lyhyen historiansa aikana Federal City on symboloinut Yhdysvaltoja niin parhaimmillaan kuin pahimmillaan. Pitkään kaupunki oli keskeneräisen tuntuinen, liikakansoitettu eurooppalaisten diplomaattien kauhistelema ”mudan ja neekerien erämaa”, jossa ”luurangot kaapissa eivät haittaa ja Lucifer itse on tervetullut, kunhan pukeutuu hyvin ja pitää häntänsä pois näkyvistä”. Pääkaupungin siirto pois Philadelphiasta merkitsi republikaanista poliittisen elämän erottamista kaupungin elinkeinoelämästä ja eliiteistä, jollaisesta federalisti Alexander Hamilton oli varoitellut. Kuinka likeiseksi kansa voisi tuntea pääkaupungin, joka oli kuin kasa metsän keskellä olevia roomalaisia raunioita ja jonka National Mallia laidunsivat lehmät? Määrärahoissa kitsasteltiin ja kadunnimettömässä ja valaisemattomassa kaupungissa eksyi helposti, kongressitalon katto vuoti ja Valkoisen talon vierailija sai varoa, ettei matkalla kompastunut roskatunkioon

MINUN KAUPUNKINI

Jefferson Memorial.

tai pudonnut kuoppaan. Washingtonin haaveet kansallisesta yliopistosta eivät koskaan toteutuneet. Nykyisin tilanne on toisenlainen. Slummiutunutta kaupunkikuvaa uudistettiin 1900-luvun alussa palaten L’Enfantin monumentaalisuuden jalanjäljille, ja suuren laman aikana kaupunkiin rakennettiin joukoittain uusia hallintorakennuksia ja muistomerkkejä. Kaupungin keskusta ja Federal Triangle on siivottu turvallisemmaksi kuin Helsinki, mutta lobbareiden ja muiden kansanvallan takuumiesten kansoittamaa keskustaa ympäröivät muutoin huumeghetot. (Majoitusvalintoja tehdessämme tämä kuvio ei ollut rehellisesti puhuen vielä täysin selvä, mistä edempänä.) Ensimmäinen majoittajamme Ed oli vanhempi musta gospel-ukko, joka ei ollut kotona itse, mutta jonka sokkeloisen Florida Avenuen residenssin avaimet löytyivät ohjeiden perusteella kukkaruukun alta. Edin asuinalueen bussissa olimme raskaiden kapsäkkiemme kanssa ainoat valkoihoiset, ja väsyneeseen

mieleen tulleet mauttomat vitsit valkoisista miehistä taakkoineen kannatti pitää omana tietonaan. Aluksi ohjelmassa oli tehdä sangen turistimainen kierros Capitolilla, Jeffersonin ja FDR:n muistomerkeillä sekä tietenkin senaattori Smithin ja Lisa Simpsonin tavoin käydä Aben jämyjen silmien alla hakemassa annos ylevyyttä. Museoita on maailmassa joka lähtöön, mutta esimerkiksi National Museum of American Historyssa on tehty jotain oikein. New Yorkin shakkiklubilla olimme törmänneet myös kaveriin, jonka kanssa tuli puhetta jatkoaikeistamme Washingtoniin ja siellä majoittumisesta. Jälkimmäisen majapaikkamme sijainti Anacostian suunnalla ei vakuuttanut häntä: ”Ai tuolla? Olette kyllä vuokranneet kämpän slummista. Ei siellä teille luultavasti mitään käy, mutta epämiellyttäviä tilanteita voi tulla. Kaverini asui siellä kaksi vuotta ja hänet hakattiin vain kahdesti, joten todennäköisyyksien perusteella olette kohtalaisen turvassa. Luultavammin joku jengi

Kronikka IV/2014

MINUN KAUPUNKINI on jätetty seteleitä. Kovin amerikkalainen tapa osoittaa kunnioitusta...

RFK:n hautaa peittivät setelit.

vain tulee vähän tuuppimaan ja saattaa rikkoa teiltä silmälasit. Mutta vanhempani asuvat Washingtonissa ja voisivat ehkä majoittaa teidät. Soitanko heille?” No, siitä vain, pienempi riski se lienee. Osoittautui, että vanhemmat olivat juristi ja biologiasta väitellyt tohtori, joiden asunnossa oli kolme tai neljä kerrosta, uima-allas, imponoiva baarikaappi ja laajat kokoelmat itämaista taidetta. Molemmat saimme omat huoneet kylpyhuoneella ja televisiolla, eivätkä isännät kategorisesti suostuneet ottamaan majoituksesta maksua. Riskinotto siis kannatti, minkä lisäksi oli haaste sinänsä vastailla erittäin tietorikkaiden vanhempien päivällispöytäkysymyksiin muun muassa saamelaisten asemasta Suomessa. He olivat kiihkeitä demokraatteja, mutta Washingtonissa kiihkeillä demokraateilla ei ole poliittisesti paljoakaan tekemistä (Taxation Without Representation lukee myös liittopiirin rekisterikilvissä). Kansallisarkistoon pääsi lentokenttämäisen turvatarkastuksen läpikäytyään, kuten niin monessa muussakin paikassa. Muutama käynti osoitti, ettei materiaali todennäköisesti anna sitä, mitä on tultu hakemaan. Mutta kannatti piipahtaa, ja onhan tutkijakortti voimassa toukokuulle 2015. Arlingtonin sotilashautausmaalla tuntemattoman sotilaan haudan vahdinvaihdon sotilaalliseksi tarkoitettu minuutin mittainen kiväärin täsmäviuhuttelu oli totta puhuen jokseenkin koominen esitys. JFK:n ja ja hänen veljiensä haudoille on heitelty kolikoita ja lisäksi Robert Kennedyn haudalle

30 Kronikka IV/2014

VIRGINIA. MOUNT VERNON. MONTICELLO. Matka Thomas Jeffersonin kotiin, tuohon köyhän miehen Tamminiemeen, on jonkin sortin pyhiinvaellus, ja Washingtoneilla käy mielellään siinä ohessa. Yleisnero Tompan CV oli kunnossa: tiedemies, keksijä, arkkitehti, diplomaatti, ulkoministeri, itsenäisyysjulistuksen laatija ja Yhdysvaltain presidentti. Maaseutua kierrellessä näkee lisäksi nuo periamerikkalaiset motellihuoneet, jotka ovat niin devoid of charm että ne ovat itsessään täydellisiä. Hintaan kuuluu donitsiaamiainen. PITTSBURGH. PHILADELPHIA. Pilvenpiirtäjiä, keskellä virtaa joki ja Rocky juoksee taidemuseon portaita. Flyers voittaa Rangersin playoffs-pelissä. Mutta mikä riivatun laji on tämä baseball? Äijä sohaisee ohi pallosta ja korjailee lippistään puoli minuuttia. Sitten on aika sohaista uudestaan ohi ja taas on lippis mennyt vinoon. Ja noiden sohijoiden batting averageista

Poliisisetä on hyvin vihainen.

MINUN KAUPUNKINI ovat jotkut kehittäneet itselleen älyllisen kiinnostuksen kohteen? kerrottavaa kotona. Täällä Baltimoressa kannattaa nähdä se, se ja se. Onko teillä BALTIMORE. Koska en väsy ylistämäs- kameraa? Ota minusta kuva, lupaan näyttä Baltimoren poliisista kertovaa TV-sar- tää oikein uhkaavalta.” Lopulta bad cop jaa The Wire, oli vain luontevaa joutua kyllästyi: ”Minun tekisi mieli antaa sakko, Länsi-Baltimoren kulmia kierreltyään ja mutta tämän ajokortin kanssa tulisi hirveä niiden vireää kaupankäyntiä katseltuaan paperityö, joten tyydyn antamaan luennon. saman päivän aikana kahdesti poliisin Täällä Amerikassa pitää AINA PYSÄHTYÄ kanssa tekemisiin. Ensimmäisen kohtaa- KUN PUNAINEN VALO PALAA. Selvä?” misen aiheuttivat hämäävästi risteyksessä Näin pääsimme menemään ja selväksi tuli suoraan auton yläpuolelle sijoitetut punai- myös, kannattaako kansainvälistä ajokortset valot, joita päin muuten vuokra-autoa tia hankkia. niin siivosti ajanut K. epähuomiossa puski.

Thomas Jeffersonin Monticello.

Eikös risteyksessä ollut poliisipartio ja Marylandin sakkotaulukko ei siinä hetkessä muistunut mieleen; joissakin osavaltioissa punaisista valoista voi saada 500 dollarin sakot, mikä olisi iskenyt matkabudjettiin ilkeästi. Lainvalvoja tulee molempiin ikkunoihin, allekirjoittaneen puolelle leppoisa setä ja kuskin puolelle varsinainen bad cop: ”Kuka on vuokrannut teille auton tällä ajokortilla?! Eikö teillä ole amerikkalaista tai kansainvälistä ajokorttia?! Älä tärise, hermostutat minua!”. Asian käsittelyn aikana pelkääjänpaikan skoude sen sijaan jutteli mukavia: ”No mitäs pojat, ai että Suomesta? Teillä on sitten jotain

Saman päivän iltana löytyi Baltimoren kadulta lompakko. Rahoista tyhjennetty, mutta omistajan ajokortti, luottokortit ja attorney’s licence olivat tallella, ja mieleen tuli, että kaveri saattaisi kaivata niitä. Lähin poliisiasema oli lähellä, joten läpirehelliset suomalaistollot marssivat kiikuttamaan lämiskää sinne. Tiskin takana oli seuraava bad cop tai kenties ennemmin bored cop, jolle ei yksinkertaisesti auennut, että joku muka voisi vapaaehtoisesti kiikuttaa tuntemattoman lompakon monen korttelin matkan ilman vaatimuksia. Kolme viikkoa on lyhyt aika.

Kronikka IV/2014

MINUN KAUPUNKINI ______ Mikä Yhdysvalloissa kiehtoo, on se, kuinka monet ihmiselämän ilmiöt ovat havainnoitavissa huomattavasti karkeammassa ja jopa raaemmassa muodossa kuin vanhalla mantereella tai omassa kansankotijäljitelmässämme. Välillä naiiville eurooppalaiselle tuleekin siellä tunne kuin olisi saapunut siihen helvetin piiriin, jonne on kasattu kaikki käärmeöljykauppiaat, ja mikäli osoitat merkkejä sinisilmäisyydestä ja ihmisuskosta, he syövät sinut elävältä. Mutta maa on niin valtava, että liikoja yleistyksiä on turha tehdä. Yhdysvalloista löytyy kaikkea, niin hyvässä kuin pahassa, ja New Yorkin latteliberaalit ovat tyystin toiselta planeetalta kuin Texasin puolimilitantit punaniskat. Kenties olisi omanlaisensa kokemus mennä jollekin ranchille Kansasiin, Idahoon tai vastaavaan ammuskelemaan tölkkejä ja punomaan juonia pahan hallituksen kaatamiseksi, mutta sitä pärjännee ilmankin.

Asiakaspalvelu on juuri niin tyrkkyä kuin voi olettaakin: ”How are you my bro? Excellent choice! Have a nice day, honey!”. Kenties keskeinen osa elämää on taitojensa prostituoiminen jonkin itseään suuremman kuten leipätaistelun palvelukseen, mutta täkäläiseen mollivoittoiseen murahteluun tottuneelle tuo on hieman liikaa. Kuinka liikkua vapautuneesti, kun joka kulman takana kyttäävät rahapussiasi huohottava, VR:n uutta kuuluttajaa muistuttava liian suostutteleva ääni ja keskinkertaisen autokauppiaan silmät, joiden intellektuaalisen himmeyden takaa paistaa väkevä instrumentalistinen eetos? Onko tämä vapauden yhteiskunta? Kenties, jonkinlaisen negatiivisesti määritellyn. Onhan valinnanvapautta sekin, että elokuvateatterissa saa puristimesta popcorneihinsa lisärasvaa. Mieleen tulee erään suuren amerikkalaisen romaanin, Augie Marchin kiemuroiden avaus, jossa Augie kertoo te-

”A well regulated militia being necessary to the security of a free state, the right of the people to keep and bear arms shall not be infringed.”

32 Kronikka IV/2014

kevänsä asiat omalla tavallaan, free-style; tämä free-style on kaiken ydin, eleganssilla tai ei-materiaalisilla seikoilla ei ole merkitystä. Pelikenttä on siivottu feodaalisista rakenteista ja pompöösistä pokkuroinnista ja korvattu jeffersoniaanisella republikanismilla, jossa eliitti ei enää kerro pööbelille mitä tehdä, ja nämä tekevät siitäkin huolimatta mitä sattuu. Tilalla on tehokkuuden yhteiskunta, jonka tehon mittatikkuna on $$. Shakkia pelataan rahasta, mikä on jonkinlainen pyhäinhäväistys, eikä baarissa tarvitse kauaa biljardia huiskia kun jostain ilmestyy harvahampainen chicano haastamaan dollarista. Tämä yhteiskunta on pahaksi onnekseen virittynyt kanavoimaan 40 % varallisuudestaan rikkaimmalle yhdelle prosentille, ja eriarvoisuus osuu silmään missä liikkuukin. Nuori Olof Palme roadtrippeili pitkiä taipaleita Amerikassa ja väittämän mukaan tämä nuori aristokraatti kääntyi siellä sosiaalidemokraatiksi. Oli miten oli, pakon edessä meikäläinen kerjäämisstigma ei vallitse, vaan perheet tulevat kadulla avoimesti pyytämään dollaria tai kahta, kun vauva huutaa nälkää ja nyt ei ole. Samaan aikaan kauppojen ja markettien hyllyt notkuvat tuotteista ja trinketeistä, ja niitähän riittää. Aamiaismuroihin on survaistu sellainen annos vitamiineja, että päiväsuositukset on sillä täytetty. ”Monstrously cheesy” artifically flavored cheeseballs. USB-portein varustettu talouspaperiteline. Kaksimetrinen Pääsiäissaaren patsas puutarhaan? Löytyy. Ja mikäli se ei ole liian kitsch, kenties laulava venetsialainen gondolieerinukke uima-altaaseen? ”America Runs on Dough”, ja jos avioliitto ottaa koville, voi aina soittaa numeroon 1-800-DIVORCE.

Kitschy trinkets everywhere. Joulukauppa on avoinna ympäri vuoden, ja kyllä tämänkin koristeläjän alta kuusi luultavasti löytyy.

Tämä on yksi tapa järjestää yhteiskunta.

Kronikka IV/2014

Helsinkiläistä historiaa – kronoslaisten aluejakauma 2008–2014 Pasi Pykälistö

Tämän jutun taustana on jo pidemmän aikaa Kronoksen tapahtumissa ja Opiskelijahuoneessa esitetyt mututuntumapohjaiset olettamukset Kronoksen ja yleensäkin Yliopiston ”helsinkiläistymisestä”, pääkaupunkiseudulta kotoisin olevien opiskelijoiden määrän lisääntymisestä. Laajemmassa skeemassa tämä kytkeytyy 1960-luvulla alkaneen suuren maaltamuuton aallon oletettuun hiipumiseen ja Suomen sosiaalisiin muutoksiin 2000-luvulla. Aineistona on käytetty Kronos ry:n matrikkelikirjaa, johon kootaan aina syksyn alussa uusien opiskelijoiden tiedot ja johon kirjautumalla fuksit liittyvät Kronoksen jäseniksi. Tarkasteltava ajanjakso on 2008–2014, sen takia että vasta vuonna 2008 Kronos aloitti kotipaikan kysymisen matrikkelissa. Tulokset eivät ole mitenkään varmoja, koska etenkin alkupäässä tarkasteltujaksoa ilmeni yleisenä ilmiönä laittaa kotipaikaksi virallinen, väestörekisterin mukainen paikkakunta, joka monilla on jo syksyn alussa Helsinki tai muu HSL:n piirin kunta. Sillä HSL:n opiskelija-alennuksen saadakseen opiskelijan tulee asua pääkaupunkiseudulla, lisäksi kauempaa tulevat ylioppilaat ovat jo orientaatioviikolla usein muuttaneet Helsinkiin. Karttajakaumassa on havaittavissa Helsingin yliopiston humanistisen historia-aineiden vetävän suurimman osan opiskelijoistaan heti Suur-Helsingin alueelta ja tämän jälkeen varsinainen ”rekrytointialue” on Etelä-Suomen lääni. Tämä ilmiö selittyy Helsingin vaikutuspiirillä ja muiden historiaa opettavien yliopistojen imulla, joka

34 Kronikka IV/2014

näyttäisi vaikuttavan etenkin alueen läntisessä ja itäisessä reunassa. Etelä-Suomi on myös pitkälti sitä aluetta, jonka alueen ylioppilailla on aikaisempia kokemuksia pääkaupungista luokkaretkien, ostosmatkojen tai kauttakulun esim. Ruotsinlaivoille tai lentokentälle myötä, tai heillä on sukua aupungissa. Suullisilla haastatteluilla muissa yliopistoissa opiskelevilta historioitsijoilta on saatu syyksi muualle kuin Helsinkiin lähtöön kaupungin oletetut asunto-ongelmat ja kalleus, Helsingin kaupungin yleinen maine nykyajan Baabelina, Yliopiston status ja kuva siitä parhaimpien kouluna, jolloin moni on jättänyt hakematta kokien, ettei ole tarpeeksi hyvä edes yrittämään. Konkreettisista syistä suurimpia ovat etäisyys Helsinkiin sekä Helsingin pääsykokeen rakenne, selkeiden tenttikirjojen puute ahdistaa osaa opintopaikkaansa miettivistä ja ohjaa heidät niihin laitoksiin, joilla on käytössään tenttikirjat. Selkein erityispiirre tarkastelujaksolla on Lahden edustuksen kasvu kronoslaisten fuksien parissa, mille ei löytynyt selkeää tekijää. Yksi vaikuttaja on tietysti oikoradan valmistuminen ja ehkä myös Lahden aikaisempaa suurempi profiloituminen yhtenä Helsingin aluskaupungeista. Suuri on myös kotipaikkansa kertomatta jättäneiden määrä, joita merkitsee Tuntematon-kategoria. Tutkimuksen otanta oli yhteensä 270 historianopiskelijaa matrikkelissa vuosina 2008–2014. Oheisessa kartassa näkyy kro-

noslaisten kotipaikkakuntien aluejakauma, oheisessa taulukossa on 11 suurimman sijoituksen saanutta kategoriaa. Selkeä kronoslaisten ydinalue on Helsingistä Lahden ja Tampereen sekä Länsi-Uudellemaalle ulottuva alue, Helsingin muodostaessa kotipaikan lähes puolelle kronoslaisista. Toinen keskittymä on Pohjanmaalla Seinäjoen ympäristössä. Pohjoisin kronoslainen löytyi Kemijärveltä, eteläisin Helsingistä. Helsingin valta-asema on näin tullut todistetuksi.

11 suurinta kategoriaa Helsinki

126

Vantaa

Espoo

Tuntematon, 12 ei merkinnyt kotipaikkaa. Lahti

Kuopio

Järvenpää

Kerava

Imatra

Jyväskylä

Nurmijärvi

Kronikka IV/2014

Mistä musiikkia? Margareta Ronkainen Huoneeni on kaaos, se täytyy siivota. Kaikki kuitenkin tietävät, ettei siivoaminen onnistu ilman musiikkia. Kädessäni on Britney Spearsin ensimmäinen cd-levy – ah nostalgia, sen tahdissa siivoaminen tapahtuu melkein itsestään. Esisijainen musiikintoistovälineeni on kuitenkin hajonnut, se on ollut hajonneena jo pidemmän aikaa, kuulemma koska en sammuttanut vahvistinta ennen kuin otin töpselin pois seinästä. Jostain täytyy siis löytää korvaava. Keittiössä makaa vanha cd-soittimeni vuodelta jotain epämääräistä – se toimii kyllä, mutta särisee. Sitä en voi kuitenkaan käyttää juuri nyt, sillä se ei mahdu muualle kuin lattialle ja lattia on täynnä kaaosta. Voisin käyttää kannettavaa tietokonettani, sillä se edustaa aikaa jolloin koneet vielä söivät cd-levyjä. Toisaalta juuri tästä samaisesta syystä koneen käynnistäminen kestää noin 15 minuuttia, minkä takia hylkäänkin ajatuksen. Sitten käteeni osuu vanha kannettava cd-soittimeni. Se on pyöreä ja litteä ja liitettävissä tietokoneeni kaiuttimiin! Hihkaisen innostuksesta, Hit Me Baby One More Time ja siivoaminen voi alkaa. Vai voiko sittenkään? Pettyneenä huomaan, että paristot ovat lopussa ja laturista ei ole tietoakaan. Etsintä jatkuu. Totean, ettei cd-levyni pääse tänään pyörimään, mutta hätä ei ole tämän näköinen. Olenhan kauan aikaa sitten ladannut Britneyn sulosävelmät levyltä koneelle ja koneelta silloin joskus uutuutta hohkavaan mp3-soittimeeni, se on Walkman, siis varmasti luotettava. Ja kyllähän se toimiikin, mutta vain ilmoittaakseen minulle, että se kaipaa virtaa. Toisessa kädessäni on onnekseni kuitenkin lataukseen tarvittava kaapeli, jonka toinen pää menee… tietokoneeseen. Huokaisen syvään ja kaivan

36 Kronikka IV/2014

laukustani iPodini, jonka tiedän olevan ladattu. Voi kyllä, se herää, aivan kuten on tarkoitettu ja lähden metsästämään vielä joskus niin viattoman neitosen esittämiä hittejä. Niitä ei löydy. Olen järjestellyt tietokoneeni musiikkikansiot uusiksi niin monta kertaa, että iTunes on hukannut kaiken sisällön jo useaan otteeseen – laiskasti olen päivittänyt kappaleet uudestaan ohjelmaan ja nyt maksan siitä kovan hinnan. Oh Hit Me Baby One More Time ja tee se kovaa, jotta herään tästä painajaisesta! Pöydälläni kiiltää älypuhelin. Voisin ladata siihen Spotifyn. Pohdin kuinka paljon se söisi puhelimeni akkua – varmasti liikaa. Alan olla epätoivoinen, onko kohtaloni asustaa kaaoksen keskellä maailman loppuun asti! Kuilun partaalla seistessäni mieleeni muistuu kuitenkin jotain, nimittäin laulun sanat. Sävelmä soi vahvasti päässäni ja alan laulaa, tämän hetken olen vähintään yhtä hyvä kuin itse popdiiva Spears – ja siivoaminen tapahtuu melkein itsestään.

Homeros avaruudessa Aleksi Peura

Miten kirjallisuushistorian tärkeimmästä ja tunnetuimmasta teosparista, jota on mukailtu ja imitoitu aina kirjallisuuden synnystä asti, voi keksiä mitään uutta? Esitin tämän kysymyksen itselleni, kun poimin kirjahyllystäni Dan Simmonsin Iliumin, yli seitsemänsataa sivua pitkän scifi-romaanin, joka on vain sarjan ensimmäinen puolikas. Ilium/Olympos -duologian pohjana on Homeroksen Ilias/Odysseia -teospari, ei enempää eikä vähempää. Kuulostaa ensi alkuun hyvin väkinäiseltä ja keinotekoiselta kikkailulta yrittää sovittaa lähes kolmetuhatta vuotta vanha heksametrieepos 2000-luvun science fictionin muottiin, mutta mielipiteeni on, että Simmons onnistuu yrityksessään erinomaisesti: hän käsittelee lähdemateriaalia varmoin ottein, kunnioittavasti ja tiedostaen määränpäänsä. Tarinan pääkertojana on Hockenberry -niminen kuolleista herätetty (no ei aivan, mutta jotakin sinnepäin) Homeros-tutkija, jonka tehtävänä on raportoida Iliumin (Troijan) tapahtumista Homeroksen teoksen juonta tietämättömille jumalille. Jumalat osallistuvat tapahtumiin, juonivat toistensa selkänsä takana ja käyttävät ihmissankareita pelinappuloinaan (kuten Kreikan mytologiassakin) – kolmemetriset nanoteknologiaa täyteen pumpatut yli-ihmiset pelaavat Peliä, eikä vaakalaudalla tunnu olevan mitään muuta kuin jumalten keskinäinen nokkimisjärjestys. Iliumin tapahtumat muodostavat vain Simmonsin teoksen rungon, jonka ympärille on rakennettu rikas scifi-mytologia dinosauruksineen, robotteineen ja maailmanlop-

puineen. Hämmästyttävästi kirja ei tunnu kuitenkaan sekasotkulta, Homeros-pastissilta, johon on väkisin ympätty kaikki mahdollinen, mitä avaruusoopperassa kuuluu olla. Se, mikä minusta on kaikkein kiehtovinta Simmonsin teoksessa, on sen erittäin oivaltava intertekstuaalisuuden käyttö: koska pääkertoja Hockenberry tietää täydellisesti mitä tuleman pitää, hänen tilannekommentointinsa ei hekumoi taistelujen yksityiskohdilla, vaan muuttuu pikemminkin lakoniseksi tapahtumien toteamiseksi; varsin alkuvaiheessa teosta hän sanookin, että hän ei välitä enää (yhdeksän vuoden jälkeen) tippakaan mitä Iliumin muurien edustalla tapahtuu, koska hän on kyllästynyt turhanpäiväisiin kiistoihin ja sankareiden välisiin kaksinkamppailuihin. Homeroksen lisäksi Simmons viittaa toistuvasti muihinkin, täysin eri aikakauden kirjallisiin tuotoksiin, etunenässä Shakespearen sonetteihin ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjaan. Tahdonkin heittää ilmoille kysymyksen, joka on askarruttanut minua monesti, itsekin kirjailijana: missä menee uuden taiteen luomisen ja mukaelman raja? Vaikka Simmonsin teos on hyvin erilainen kuin lähdemateriaali, loppujen lopuksi hän kertoo lähes suoraan, mitä Iliaassa tapahtuu, lainaa pitkiäkin pätkiä Proustia ja Shakespearea analysoidaan sivutolkulla. Ylitetäänkö tässä joku veteen piirretty viiva siitä, miten paljon uusi taideteos voi rakentua ”jättiläisten harteille”? Itse olen suosinut lähestymistapaa, joka on hieman diskreetimpi: jos taiteilija haluaa luoda paralleelin varhaisempaan teokseen pohjautuvaa taidetta, lähdemateriaali tulee

Kronikka IV/2014

KÄSIALATEHTÄVÄ

tuoda esiin implisiittisesti, ei näin suorasti. Jos kirjoittaisin Stephen Kingin Hohdolle paralleelin teoksen, en laittaisi päähahmoa lukemaan Kingiä vihjeiden toivossa, vaan laittaisin heidät asumaan esimerkiksi Overlook Road 237:ssä. Ehkä minulla ei olisi tätä ongelmaa, jos en olisi lukenut Simmonsin magnum opukseksi nimettyä Hyperion-kirjaa, joka puolestaan on scifi-versiointi Canterburyn tarinoista. Oli Simmonsin intertekstuaalisuuden käytöstä mitä mieltä tahansa, hattua on nostettava vaikean aiheen selättämisestä kunnioitettavalla tavalla. Harvalla kirjailijalla riittäisi rahkeet tämän tyylisen teoksen kirjoittamiseen, puhumattakaan siitä, että Simmonsin versio on luettavissa ilman lähdemateriaalituntemusta. Onhan se viihdyttäväkin.

Elina Maaniitty & Marie Vatjus Kronoslaiset! Viereisessä kuvassa on ote Ruotsin Riksarkivetin oikeusrevision asiakirjasta, jossa käsitellään erästä Suomessa sattunutta rikosta. Tarjolla on jälleen julkinen suosionosoitus, aplodit ja tietenkin ylevä tunne omista vanhojen käsialojen taidoista. Kaikki tämä kerrassaan mainion palkintokakun lisäksi! Aikaa lähettää transkriptio ja suomennos (osoitteeseen kasialatehtava@gmail.com) on tällä kertaa helmikuun hissakahveihin saakka! Edellisen Kronikan käsialantehtävän voittaja on Pasi Pykälistö, joka oli onnistunut transkriptoimaan tekstin miltei täysin oikein. Erinomaista Pasi! Edellisen käsialatehtävän oikea ratkaisu on seuraava: Bonden ifrån Janakala Soch:ns Junngoby och Hyppelä hemman Isaac Jacobson 27 Åhr gammal som druncknade i Aprili 1752 emellan Sveaborg och Helsingfors Stad, blef i Samma Stad begrafwen den 16 Augusti. samma Åhr.

38 Kronikka IV/2014

Kuva: Harri Haarala. Kuva on ilmestynyt Kronikan vuoden 2002 joulunumeron kannessa.

Kronikka toivottaa lukijoilleen rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta!

Kronikka IV/2014

40 Kronikka IV/2014