Retro: M/AUX Henrikan tarinaa

Kirjoittaja: Esa “Pastory” Salminen Kuvat: Asko Laitteen arkisto

Ennen nykyistä Henrikaa Kupittaan Henrikinpojilla oli saman niminen kaljaasi. Tämä juttu kertoo M/AUX Henrikan tarinan. Kirjoitus on alun perin julkaistu Sauvassa vuonna 1986.

Vuonna 1968 pohti lippukunnan johtajaneuvosto vakavissaan uuden ja suuremman koulutusaluksen hankkimista Sotkan tilalle. Niihin aikoihin, kun laivat vielä olivat puuta ja miehet rautaa todettiin, että koulutuskäyttöön soveltuu parhaiten sellainen alus, johon mahtuu noin parikymmentä koulutettavaa. Rahaa ei kassassa tainnut liiemmälti olla. Oli vain innokkaita miehiä, jotka tunsivat, että nuorisolle tulisi saada suurempi ja turvallisempi alus, joka laitettaisiin omin voimin kuntoon. Näihin aikoihin löytyi Jalostajan rannasta Marina-niminen kaljaasi, joka sattui olemaan myytävänä. Asiasta innostuttiin kovasti ja kaljaasin kuntoa tutkittiin ahkerasti samalla kauppahintaa tinkien. Niin siinä sitten kävi, että keväällä 1969 haettiin lippukunnan uusi koulutusalus Aurajokeen. Kauppahinta taisi olla sellainen, ettei sillä tänäpäivänä saisi kunnollista soutuvenettäkään. Silloin se oli joka tapauksessa valtava rahasumma ja Eerikinkadulla juostiinkin ahkerasti tiedustelemassa seurakunnilta rahoitusapua. M/AUX tarkoittaa apumoottorilla varustettua purjealusta.

Heti ensimmäisenä keväänä tehtiin valtavasti kunnostustöitä ja rakennettiin aluksen ruumaan salonki, jossa oli 13 makuupaikkaa. Silloin tehtiin myös keittiö ja wc sekä käytiin telakalla. Alukseen hankittiin myös pelastusliivit, astiastot, tiskipöydät, jääkaapit, liesi ja muuta tilbehööriä. Niihin aikoihin ei Suomessa vielä työtunteja laskettu ja talkoissa käyminen oli kaikille tuttua. Monet illat ja pyhät siinä tehtiin, ennen kuin homma oli valmis. Kaiken työn lomassa käytiin tietenkin koko ajan purjehduksilla ja alusta kohennettiin pitkin purjehduskautta. Ihmetellä pitää, miten kaikessa silloin oikein onnistuttiin niin hienosti.

Seuraavan talven aikana alettiin suunnitella uutta tilavampaa ruorihyttiä, jossa olisi myös tilaa kouluttaa useampaakin kaveria yhtä aikaa. Keväällä oli jonkinnäköiset piirustukset, joiden mukaan ruorihytti sitten tehtiinkin. Silloinkin kaikki sujui ihmeen helposti. Töitä tehtiin ja työmiehiä riitti, joten koppi valmistui jo toukokuussa, vaikka kaikki epäilivät siinä menevän koko kesän. Sinä kesänä tehtiin ensimmäinen pitkä purjehdus, jonka piti suuntautua Haminaan. Helsinkiin asti kaikki meni hyvin, mutta sinne tultaessa vanha koneemme kuulajuntta Callesen pillastui aivan täydellisesti ja hetken aikaa näytti jo hurjalta, mutta saatiinhan se sammumaan kun katkaistiin polttoaineputket. Rytäkässä Callesenista meni kuitenkin kansi, ja siinä olikin kova homma löytää uusi tilalle. Helsingin satamasta se löytyi melkein naapuriveneestä, joskaan ihan samanlainen se ei ollut. No silloin ei koneetkaan niin kronkeleita olleet ja pienellä passaamisella sekin saatiin sopimaan, ja hyvin Callesen porukat takaisin Turkuun hoiti.

Henrikan uusi ruorihytti rakenteilla talvella 1970

Mieliin jäi kuitenkin itämään ajatus uudesta koneesta ja niin juostiin taas talven aikana Eerikinkadulla lakki kourassa. Se oli yhtä succeeta, kun seuraavana keväänä telakan miehet laittoivat Scanian paikoilleen. Oli vaan hieno mennä, kun dieseli jauhoi tasaisesti ja laivaa oli ihan erilaista käsitellä, kun ei tarvinnu Turkuunkaan tultaessa jarrutella kuin vasta Förillä. Callesenia kun piti ruveta polkemaan pakille jo Wärtsilän telakan luona, jos aikoi jokeen parkkeerata. Kesällä 1971 ei sitten pitempiä retkiä tehtykään, taidettiin yhdet salakuljettajat ottaa kiinni tuolla jossain saaristossa. Saaristossa olikin siihen aikaan ihan eri lailla tilaa. Silloin olivat veneenomistajat melko harvassa, eikä ulkosaaristossa liikkunut juuri ketään muita, mitä nyt lokkeja ja muita lintuja.

Kuten olette jo huomanneet on talvi veneenomistajalle vaikeaa aikaa, kun ei voi olla merellä. Jotain on suunniteltava joko laivan remonttia tai jotain pitempää purjehdusta. Näin kävi nytkin ja kun miehillä ei ollut kuin maan- tiekartta tuli määränpääksi Kuopio. Tottahan siitä tuli jo seuraavana kesänä ja Saimaan kanavan kautta mentiin. Silloin oli lehdissä isot monen palstan jutut komealla kaljaasilla liikkuvista partiolaisista. Taisi pojat olla melkein yhtä kuuluisia silloin, kuin mitä Harkimo on nyt. Ei se paljon päätä kylmännyt, vaan Savonlinnan satamassa ajettiin kivelle keskellä päivää. Oli kaupunkilaisilla ihmettelemistä vähäksi aikaa. Kaikkeen löytyi kuitenkin melko hyvä selitys, sillä järvisuomalaisilla satamamiehillä oli reimari lipsahtanut aivan väärälle puolelle matalikkoa, ja tietysti meidän kurssin käyneet kipparit karautti sieltä mistä pitikin ja kivelle. Ei siinä mitenkään käynyt, mitä nyt oli hivenen huvittava juttu.

Taas koitti talvi ja elettiin jo kevättä 1975. Kassaan oli jo edellisiltä kesiltä saatu jäämään jotakin kolikkoa suurempaa. Kevättalvella päätettiin entisestään kohentaa hyvin varustettua alustamme hankkimalla siihen hydraulinen ruorikoneisto ja kunnollinen kompassi sekä loki. Näin hyvin oli aika harva vene varustettu silloin. Kesällä vempaimet laitettiin paikalle ja kaikki pelasi niin kuin vain voi, paitsi loki. Kesällä 1973 oltiin Satahanka-leirillä Bänö-össä ja erotuttiin eduksem- me tietenkin. Muuten kesä meni tavallisissa merkeissä. Kunnostustöitä riitti, rahnaa tienattiin ajamalla keikkoja ja muina aikoina oltiin purjehduksilla.

Aluksella harrastettiin aikanaan aktiivisesti laitesukellusta.

Seuraavana purjehduskautena vedettiin henkeä monen vuoden uurastuksen jälkeen. Päähuomio kiinnitettiin eräpoikaosaston kouluttamiseen Lippukunnassa oli myös virinnyt voimakas urheilusukellusharrastus, joka sai aivan uutta pontta kun kannelle saatiin sukelluspullojen täyttöön kompressori. Kesän ja syksyn aikana tutkittiin muutamaa tunnetumpaa hylkyä ja asiasta innostuttiin yhä enemmän.

Talvi tuli taas ja levänneet miehet tutkivat jo innoissaan Euroopan karttaa mielessä kysymys; minnekkähän sitä ehdittäisiin kesän aikana. Suuremman matkapurjeh- duksen järjestäminen on suurehko homma, joten ensin piti selvittää mahdollisten kippareiden mukaan pääsy, ihmiset kun kävivät jo sil- loin töissä. Riittävän suuri porukka saatiin kasattua ja matkasuunnaksi valittiin Ruotsin rannikkoa etelään ja sieltä mahdollisuuksien mukaan aina Tanskaan asti Bornholm-ni-iselle saarelle. Menomatkalle otettiin silloinkin mukaan rippikoulu ja vaihto tapahtui Ruotsin puolella Karlskronassa. Tämä matka taisi olla niitä mahtavimpia, mitä Henrikalla tehtiin. Rönnessä Tanskan puolella käytiin ja ihmeteltiin niitten kieltä. Eihän siitä tahtonut saada mitään selvää. Toinen Tanskan saarista, Cristiansö, oli niin täynnä sinne tullessamme, että sisälle ei mahduttu, joten se jäi näkemättä. Ruotsin rannikko tutkittiin samalla matkalla melko tarkkaan. Käytiin vanhassa hansakaupungissa Kalmarissa ja Öölannin Borgholmissa, Gotlanti ja Visby nähtiin, samoin Kålmordenin eläintarha jne. jne.

Kovassa käytössä paatti kului ja jo näiden vuosien aikana oli huomattu, että vedenpäälliset osat kansi ja reelinki kaipaisivat kunnollista remonttia. Talvi oli aikaa suunnitella ja toteutus tapahtui keväällä. Avuksi saatiin seurakuntien puusepät, mutta maalariksi ja hanslankariksi oli oman porukan kelvattava. Osa töistä tehtiin keväällä ja loppuja pitkin kesää ja syksyllä. Purjehduskaudella ei mitään ihmeitä tapahtunut, elettiin taas hiljaisempaa aikaa ja keräiltiin voimia tulevaan.

Herrasmiehet auttamassa neitoja kyytiin.

Elettiin jo purjehduskautta 1977. Oli ns. Utö-kesä, sillä kesän kuluessa käytiin tällä saarella 6 kertaa. Alus koki tänä kesänä ensimmäisen rajun kolarin kalliopohjan kanssa Ramsholmenin itäpuolella ja sai melkoisen vuodonkin. Puulaivat kuitenkin elävät, eli ovat eläviä olentoja. Niin on Henrikakin ja pikkuhiljaa vuoto tyrehtyi ennen kuin päästiin telakalle. Johtajatkin saivat aluksen sillalle oman leikkikalunsa, kun tutka haettiin Maarianhaminasta. Heti kyllä huomattiin myös tutkan hyödyllisyys vaikeissa olosuhteissa ja myös koulutuskäytössä. Tutkaa kokeiltaessa tuli ruorihyttikin koeponnistettua 15 kuvaputken ääreen tunkeavan johtajan painolla. Hyvin kesti. Kesän aikana uusittiin myös messin ja salongin katot, hankittiin uusi moottori ankkuripeliin, hommattiin kotelot pelastuslautoille. Normaaleista maalaustöistä ei kannata luetteloa tehdäkään. Lippukunnan kesäleiri pidettiin pitkän tauon jälkeen maissa, nimittäin Pähkinäisten saaressa yhdessä Koroisten ritarien kanssa. Syksyllä käytiin vielä hyvän toimintakauden päätteeksi telakalla kunnostamassa kivelleajossa vaurioitunutta pohjaa.

Kesä 1978 oli jälleen Satahanka-leirin valmistelua. Tällä kertaa järjestyksessä jo viides Satahanka pidettiin Saimaalla Kyläniemessä. Tavan mukaan talvella tehtiin pitkä lista aluksen vaatimista kunnostustöistä, jotka jaettiin nyt ensimmäistä kertaa vastuualueisiin. Systeemi pelasi mukavasti ja paljon saatiin aikaankin. Konehuoneesta uusittiin polttoainepuoli ja pääkaapelointi sekä palopumppu. Lisäksi tehtiin lukematon joukko pienempiä ja suurempia hommeleita, jotka liittyivät aluksen katsastamiseen kauppa-alusrekisteriin, johon se pääkonetta lukuunottamatta katsastettiin.

Kesän kohokohdaksi muodostui Satahanka-leiri Saimaalla. Meille kanava oli jo tuttua rumbaa, siellä kun oli jo kerran aikaisemmin käyty. Rippileiri oli taas menomatkalla Haminaan asti, jossa laivaan siirtyi lippukunnan 27 hengen leirijoukkue. Näin kaikki lippukuntamme leirille osallistuvat jäsenet pääsivät Saimaan kanavalle. Purjehdustoiminta oli jälleen vilkasta ja osallistumisaktiivisuus koulutuspurjehduksilla täytti laivan poikkeuksetta ääriään myöten. Syksyllä suoritettiin vielä kauppa-aluskatsastuksen vaatima telakointi ja perusteellinen pohjan kunnostus.

Kesä 1979 oli tulossa ja Suomen Partiolaisilla Karelia-suurleiri Kolilla. Lippukunnallamme oli 20-vuotisjuhlat ja Henrikan 10-vuotiskesä. Aihetta rutistukseen siis oli. Kunnostustyöt aloitettiin poikkeuksellisesti jo joulukuussa, kun ajateltiin ettei silloin vielä mitään pakkasia ole. Ei ollutkaan kuin vaivaiset -30 astetta. Tästä piittaamatta rakennettiin takakannen suojaksi teltta, tarkoituksena kun oli uusia peräkansi. Kunnostustöitä pais- kittiin todella koko kevättalven ajan, jolloin vaihdettiin mm. yksi poikittaispalkki ruorihytin alta. Pienempiä hommeleita taisi olla satapäin. Kunnialla kaikesta selvittiin ja jo keväällä alus saatiin katsastetuksi ja muutkin kauppaalusjutut osapuilleen reilaan. Työn lomassa ehdittiin vielä istuskella kartan vieressä kaffella niin paljon, että päätettiin lähteä kesällä purjehdukselle Ruotsin rannikkoa pohjoiseen, siellä kun ei oltu vielä käyty. Vaihtopaikkana oli Vaasa ja lippukunnan porukka (ne jotka eivät olleet Karelialla) tuli Vaasasta Uumajan kautta Ruotsin rannikkoa etelään. Nähtiin jylhää ja kaunista Ruotsin itärannikkoa ja ruotsalaiset ihastelivat hyväkuntoista kaljaasiamme, kohtelliaita kun ovat. Tästä kesästä taisi muodostua Henrikan paras. Koulutus purjehduksilla pelasi ja hommat hoituivat mukavasti.

Kaikesta juhlinnasta huolimatta taasen tuli talvi. Elettiin vuotta 1980 ja maassamme vallitsi hirmuinen työttömyys, taisi olla 60 000 työtöntä. Meillä riitti työtä. Veistinen piiskasi joukkoansa armottomasti ja välillä joku ihmetteli, että mikä se on, joka ei tästä laivasta lopu? Se on työ. Kaikesta huolimatta tai juuri siitä johtuen uusittiin keväällä oikean partaan reelinki ja rakennettiin keittiö uusiksi kun joku sen oli keväällä repinyt hajalle niin, ettei ollut kuin yksi seinä pystyssä ja se oli laivan kylkeä. Pikku hiljaa alettiin myös porista entistä kuuluvammin Henrikan perusteellisesta kunnostamisesta niin, että alus rakennettaisiin vesirajasta ylöspäin kokonaan uusiksi ja rikattaisiin purjehtivaksi. Suunnitelmia ryhdyttiin laittamaan työn lomassa paperille. Purjehdustoiminnan kannalta kesä oli hyvin tiivis ja ehkäpä Henrikan kiireisin, sillä rahnaa tarvittiin kunnostustöihin hirmu kasoja. Viikonloppupurjehdusten pituuksia jouduttiin rajoittamaan kohonneiden polttoainekustannusten vuoksi, sillä määrärahamme eivät kohonneet lainkaan vastaavasti. Kesän purjehduksilla koulutus pyöri hyvin ja mielekästä ohjelmaa riitti. Saaristossakin alkoi jo hiljalleen tuntua massaveneilyn vaikutukset eikä lähisaaristosta aina löytynytkään vapaita rantautumispaikkoja.

Talvella 1981 lippukuntamme eli hieman orpoja aikoja, meidät kun ajettiin kololtamme Vasaramäessä pihalle eikä uusia toimitiloja tahtonut löytyä millään. Henrikan peruskorjaussuunnitelma oli jo saatu jonkinlaiseen kuntoon ja perustetun laivatoimikunnan voimin asiaa yritettiin ajaa eteenpäin. Elettiin siis monenlaisen epätietoisuuden varassa. Purjehduskausi oli kuitenkin hyvin onnistunut. Lippukunnan kesäleiri pidettiin taas Henrikalla ja tällä kertaa oli määränpäänä Visby Gotlannin kauniilla saarella. Vaeltajatkin järjestivät purjehduksen Ruotsin puolelle ja kiersivät samalla Ahvenanmaan. Koulutuspurjehduksia oli tasaisesti ja osanotto oli keskinkertaista parempi. Uusia kippareita koulutettiin koko ajan ahkerasti ja nyt oli remmissä jo neljäs ”vuosikerta”. Laivan kunnostuksessa pidettiin ”välivuotta” eli tehtiin vain kaikki normaalitoimet eikä mitään suurempia remontteja.

Talven 1982 aikana jatkettiin Henrikan peruskunnostussuunnitelman tekemistä ja keväällä saatiinkin alustava kustannusarvio valmiiksi. Monen illan istumisen jälkeen oli aika masentavaa todeta, että valitettavasti korjaustyö olisi tullut niin kalliiksi, ettei meillä ollut mahdollisuutta sitä toteuttaa. Kovan pakertamisen jälkeen todettiin ainoaksi mahdollisuudeksi jääneen uuden aluksen hankkiminen. Vuoden aikana ehdittiin vielä tehdä ensimmäisiä suunnitelmia siitä, millainen uusi alus tulisi olemaan.

Henrikan kunnostuksessa siirryttiinkin tekemään vain kaikkein välttämättömimmät korjaukset mahdollisimman pienin kustannuksin. Tätä ns. tekohengityslinjaa oli jo osittain toteutettu edellisenä keväänä. Kesän purjehdusten pituuksia rajoitettiin suurten polttoainekustannusten vuoksi, ja samalla määrättiin minimimiehitys, jolla matkaan sai lähteä. Kaikessa pyrittiin säästämään ja minimoimaan kustannuksia, jotta rahaa säästyisi uuteen alukseen. Tilausajotoimintaa pyrittiin tehostamaan entisestään, jotta saataisiin hankituksi varoja uuteen alukseen. Toimintaa varjosti edelleen kolottomuus, joka vaikutti toimintaan selvästi lamaannuttaen. Toimintaa pyöritettiin evakossa Henrikin kirkolla koko kevätkausi ja vasta syksyllä päästiin Vasaramäkeen entiseen varastoomme kunnostettuun tilaan.

Kesä, eli purjehduskausi päästiin aloittamaan ennätyksellisen aikaisin, kas kun mitään kummempaa ei kannattanut tehdä. Koulutuspurjehduksillakin kävi joukkoa ihan mukavasti, joskaan mitään tungosta ei ollut. Satahanka VI vietettiin elokuussa Öjn-nimisessä saaressa aivan Paraisten eteläpuolella ja siellä tämä lepsuttelu heti rangaistiin. Henrikan piti oleman vähän niinkuin leirin lippulaiva ja kyllä sitä oli laitettukin, mutta kuinkas kävikään. Taisi olla leirin avajaispäivä kun avajaistilaisuuden jälkeen lähdettiin Henrikalla viemään kutsuvierasjoukkoa takaisin mantereen puolelle ja oltiin tulossa Lill-Mälön laituriin, niin siihen levis koplinki eli tämä Massonmerkkinen kytkin-aparraatti. Oli siinä itkussa pitelemistä. Mutta mitään ei voitu. Koplinkia yritettiin korjata koko leirin ajan, mutta ei siinä onnistuttu. Se kun oli rakennettu sillä tavalla, että tarvittiin niin erikoisia työkaluja, ettei meilläkään niitä ollut. Leiri meni muuten ihan hienosti ja KHP:n kaverit pystyttivät ja purkivat yksinään melkein koko leirin. Henrika jumittui ponttooniksi satamaan ja toimi lähinnä työkaluvarastona muille aluksille.

Leirin päätyttyä hinattiin Henrika suoraan kaupungin telakalle, jonne oli aika varattu jo keväällä. Koplingin korjaamisessa ja telakkatöissä vierähti loppujen lopuksi kuukausi parasta purjehduskautta. Silloin tosiaan harmitti, jos oikein muistan. Loppusyksystä ehdittiin vielä muutamalle purjehdukselle, mutta hieman ontumaan kausi jäi.

Jo keväällä 1982 tiedettiin, että kauppa-alusten on aina neljän vuoden välein suoritettava pääkoneen luokitus ja meitä tämä koskisi tänä keväänä. Ylikonemestarimme Lapa saatiin ylipuhuttua hommaan, ja sen jälkeen se oli työtä vain. Kevättalvi vierähti ainakin Lapalta mukavasti konehuoneessa näpräten, joskin välillä tarvittiin useampaakin miestä avuksi. Kone saatiin purettua ja tarkastettua ja saatiinpa vielä kasaankin, eikä jäänyt kuulemma yhtään ylimääräistä osaa laatikoihin. Aluksen kevätkunnostuksessa jatkettiin tekohengityslinjaa. Mitään suurempaa remonttia ei tehty, mitä nyt uusittiin vasemman partaan reelinki, työ kun oli saatu 25-vuotislahjaksi seurakunnilta. Kassaa yritettiin kesän mittaan kartuttaa mahdollisimman paljon ajamalla tilausajoja. Koulutuspurjehdusten osalta alkoi trendi olla jo laskeva. Ketään ei niin valtavasti enää kiinnostanut lähteä Henrikalla muuta kuin löhöilemään saaristoon. Kunnossapito, huolto yms toimet jätettiin joko kokonaan tai osittain tekemättä ja se alkoi jo syksyllä näkyä. Vaeltajat vartionjohtajilla vahvistettuina sentään tempaisivat ja lähtivät perinteiselle Visbyn matkalle elokuussa. Samalla matkalla laiva kunnostettiin ja yritettiin myydä Tukholmassa. Jokunen ostaja siinä oli hivenen kiinnostunut, muttei kukaan oikein tosissaan. Syksyllä kauppoja yritettiin vielä tehdä Suomessa mutta tarjouksia pidettiin liian pieninä.

Vuotta 1984 jatkettiin edellisen periaatteiden mukaan, eikä mitään mullistavia perusparannuksia tehty. Tilausajoja ajettiin ja koulutuspurjehduksilla tyyli jatkui edellisen vuoden kaltaisena. Pääsyynä pienoiseen lamaan voitaneen pitää uuden aluksen hankkimisen viivästymistä, mikä ei sinällään ollut yhtään ihmeellistä. Alusprojekti lähti käyntiin jo vuoden -83 puolella, mutta epävarmuus rahoituksesta painoi koko ajan. Uudeksi koulutusalukseksi oli päätetty hankkia Bruce Robertsin piirtämä 53-jalkainen teräsketsi. Henrikan kesä oli tavanomainen. Alusta ei ehtinyt Aurajoen rannassa paljoa näkemään, vaan kun edellinen purjehdus saapui rantaan lähti seuraava jo tavallisesti muutaman tunnin kuluessa ellei nopeammin. Kesän kohokohta oli lippukunnan kesäleiri Vehkaluodossa Rymättylän länsipuolella, joka onnistui erinomaisesti, kiitos innokkaiden uusien johtajien. Purjehduskaudella pysyteltiin muutoin edelleen säästölinjalla, joka varmasti piti osanoton keskinkertaisena.

Purjehduskausi kesällä 1985 oli Henrikan viimeinen, vaikkei siitä keväällä mitään tiedettykään. Kunnostustyöt tehtiin säästöliekillä ja kaikki voimavarat suunnattiin alusprojektiin. Vuosi oli myös Suomen Partiolaisten 75-vuotis juhlavuosi Miilu- leirin merkeissä, joten lippukunnan kesäleiri jätettiin kokonaan väliin. Kesän koulutuspurjehduksilla kävi jo tutuksi tullut joukko, joten tilaa oli kaikille kohtuullisen mukavasti. Syksyn tullen alettiin Henrikaa toden teolla myydä ja ilmoituksia laitettiin alan lehtiin. Aluksesta kiinnostuneita löytyi ja lopulta juuri ennen joulua, kun laiva oli jo riisuttu ja laitettu talviteloille löytyi ostajakin, joka on yksityishenkilö Helsingistä. Joulunpyhinä tehtiin Henrikalla omistuksessamme viimeinen matka halki jo jäätyneen saariston Helsinkiin.

Tämä tarina on kalpea juttu siitä kaikesta, mitä Henrika lippukunnallemme antoi. Ne miehet, jotka sen aikanansa rakensivat tekivät sellaisen työn, jota on näin jälkeenpäin aika mahdotonta yrittää välittää lukijoille näillä sanoilla. Aika kuitenkin muuttui, eikä Henrikakaan enää vastannut nykypäivän vaatimuksia koulutusaluksena, joten myynti oli sikäli oikea ratkaisu. Aikakirjoihin jää kuitenkin tieto siitä, että joskus on näilläkin seuduilla pystytty tekemään jotain omin käsin. Hatunnoston ansaitsevat myös kaikki, jotka ovat jaksaneet lukea tänne asti.

PS. Viimeinen tieto Henrikasta, jonka nykyinen nimi on Henriikka, on, että alus on kuluvan talven telakoituna Suomenlinnan ns. vanhassa kaleerialtaassa viiden muun kaljaasin kanssa. Omistajilla on näin koko talven ajan mahdollisuus korjata alustensa vedenalaisia osia.

Julkaistu aiemmin Sauvassa 1986.

Henrikan surullinen kohtalo: hylkynä rantaveddä.

Toim.lis. Myöhemmin kun Henrikan ostaja oli saanut myytyä laivan miesporukalle, he yrittivät vetää laivan puskutraktorilla rantapenkkaa pitkin maihin. Potkuritunnelin kautta vedetty vaijeri leikkasi laivan rungon vaakasuoraan halki ja niin Henrika jäi hylyksi Porvoon tienoille. Rantaveteen uponneesta laivasta on olemassa muutama surullinen valokuva.