Pääkirjoitus

Kuva: Meerimaria Ketokulta

Kun vuosia sitten opettelin käyttämään Photoshopia, mietin ainoastaan, kuinka mahtavia meemejä voisinkaan kavereistani tehdä. Mielessäni ei todellakaan käynyt, että voisin joku päivä olla vastaamassa jonkin yhdistyksen graafisesta ilmeestä tai ainejärjestön lehden päätoimittamisesta. Tämä kai osoittaa, ettei kaikki hukkaan heitetty aika ole välttämättä hukkaan heitettyä aikaa. Olen toki käynyt taidelukion, josta ihmisille useimmiten tulee mielleyhtymä siitä, kuinka suoritin lukion baskeri päässä korkealla jakkaralla istuen ja öljyväreillä maalaten, tyhjän viinipullon suuaukkoon sovitetun kynttilän luodessa kajastusta tupakansavun täyttämään huoneeseeni, jota kutsun ateljeeksi.

Todellisuudessa kävin musiikkipuolen, joka tarkoittaa, että analysoimme hämä-hämä-häkki -biisiä ja mietimme mikä sointu mihinkäkin kohtaan sopisi. Piirtämistä tai maalaamista en oppinut yhtään. Veljeni puki hienosti todellisuuden sanoiksi ääneen ihmetellessään: ”Mite sie voit olla graafinen vastaava, vaikket osaa piirtää?”. Onneksi nykyään on hienoja laitteita, joilla voin tehdä musiikkia osaamatta soittaa kunnolla, kirjoittaa vaikken saa omasta käsialastani selvää ja toimia GV:na osaamatta piirtää.

Mutta mikä on Kyylef? Enklaavin neljä kertaa vuodessa julkaistu lehti ei itsessään kerro vielä mitään. Minulle on annettu suhteellisen vapaat kädet toteuttaa itseäni. Tahdonko tehdä kovaa tutkivaa journalismia ja esimerkiksi selvittää toimiiko koulumme tuulimylly oikeasti? Onko Kyylefistä tuleva tämän vuoden aikana totuutta vaaliva ja kiltamme jäsenistölle kolmannen silmän avaava julkaisu, jota lukemalla paljastuu totuus Tupacin kuolemasta ja Bermudan kolmiosta? Vai tuleeko Kyylefistä huumoripommi, jota lukeneista puolet joutuu sairaalaan vatsalihasten revetessä liiasta nauramisesta? Vai tuleeko lehdestämme latteaa paskaa, jonka lukeminen ei kiinnosta yhtään ketään, paitsi minua ja lähimpiä ystäviäni, jonka keskenäisillä inside-läbäleissöneillä lehti on kyllästetty?

Jotta tältä voisimme välttyä, haluan pitää korvani avoimena ehdotuksille. Tietysti vain kuvainnollisesti, koska usein kuljen koulumme käytävillä kuulokkeet korvilla ja tahdon näin tehdä jatkossakin. Tarkoitan, että minuun voi ottaa yhteyttä ja ehdottaa, mitä lehtemme seuraavaan numeroon voisi tulla. Juttujen kirjoittaminen on mahdollista myös muille, kuin mediajaoston tai hallituksen jäsenille. Tehdään siis Kyylefistä meidän näköisemme lehti, jonka voi kaivaa esille kahdenkymmenen vuoden päästä siitä laatikosta, jossa on asioita, joita ei halua hävittää, mutta joita ei myöskään tarvitse tai muista, ja näin kokea pienen palasen sitä menetettyä nuoruutta, jota tällä hetkellä, sitä juurikaan arvostamatta, elämme.

Anselmi Auramo Päätoimittaja