Meri-Lapin kulttuuriperintö osaksi teollisuusmatkailua
Sarja B. Tutkimusraportit ja kokoomateokset
Lapin ammattikorkeakoulu Rovaniemi 2022
Mervi© Lapin ammattikorkeakoulu ja tekijät
ISBN 978-952-316-433-8 (pdf) ISSN 2489-2637 (verkkojulkaisu)
Lapin ammattikorkeakoulun julkaisuja Sarja B. Tutkimusraportit ja kokoomateokset 6/2022
Rahoittajat: Lapin liitto, Euroopan aluekehitysrahasto, Vipuvoimaa EU:lta
Toimittajat/kirjoittajat: Mervi Löfgren Autti, Tuija Hautala-Hirvioja ja Jonna Katajamäki (toim.), Marja Ylioinas (kuvatoim.)
Kansikuva: Olavi Korolainen: Veitsiluoto Oy (1964). Yksityiskokoelma. Kuva Hanna Toikkanen.
Taitto: Arto Huhta, Videcam Oy
Lapin ammattikorkeakoulu Jokiväylä 11 C 96300 Rovaniemi
Puh. 020 798 6000 www.lapinamk.fi/julkaisut
Lapin ammattikorkeakoulu ja Lapin yliopisto muodostavat yhdessä Lapin korkeakoulukonsernin.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.
I Kemin ja Meri-Lapin elinkeinoelämää kuvataiteilijoiden silmin
Taiteilijat työnsä äärellä
Mervi Löfgren Autti Ryhmä Kemi – Seitsemän kuvataiteilijan yhteys ja toiminta
Anna Kainulainen
Nina Vanas – Taiteilija, innoittaja, vaikuttaja
Anni Keskipoikela
Liisa Rautiainen – Työläiskaupunginosa Juurakko
Minna Äikäs
Lea Kauppi – Naivisti Kemistä
Saara Herrala
Harry Porko – Kuva Kemin elinkeinoelämästä
Olavi Korolainen – Taiteilija, joka maalasi itselleen mieluisia aiheita
Päivi Asamäki
Toivo Hoskari – Muodon ja värin vahva kuvaaja
Tiina Raaterova
Leevi Ahvenjärvi – Kemi Oy:n taiteileva suunnitteluteknikko
Reetta Ruokamo
Ensio Seppänen – Veistokset kertovat tarinaa Meri-Lapin elinkeinoelämästä
Niklas Lepistö
Jorma Kuula – Abstrakti realisti 75
Kuvia Kemistä siveltimellä, kynällä ja kameralla 82
Mervi Löfgren Autti
Kemi kuvina – Viivapiirroksia ja väriä 83
Mervi Löfgren Autti Mustaa ja valkoista – Kuvateos Kemistä 89
Mahdollisuuksia, tarinoita ja menneisyyden läsnäoloa
Matkailua historiallisissa teollisuusyhteisöissä ja -paikoissa 96
Mervi Löfgren Autti
Toteutuneita teollisuusmatkailukohteita – miten menestystarinat syntyivät 97
Mervi Löfgren Autti
Puitteita, mahdollisuuksia ja uhkia vanhassa Karihaaran tehdasyhdyskunnassa
Mervi Löfgren Autti Yksityiskohtia ja tunnelmia Kemin työläismuseosta
Marja Ylioinas Matka Vallitunsaareen 127
Vaikuttajanaisia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Kemissä 136
Mervi Löfgren Autti Fröökynä Amalia Appelgren, ”kunnon työntekijätär” 137
Mervi Löfgren Autti Hattupäinen ”frouva”, kauppias Susanna Gustaava Ylitalo 147
Pirtua ja elämänmakua 154
Mari Parpala Sahalaisia kaikki – Kimo-härän tarina 155
Mervi Löfgren Autti Kemijokisuu pohjoisen pirtuporttina 161
Mervi Löfgren Autti ”Meän Karjala” – Aleksi Suistion Laitakari 169
Marju Rönkkö Reidar Särestöniemi ja Kemin veritorstai 183
Kirjoittajien esittely
Tarinoita ja taidetta – Meri-Lapin kulttuuriperintö osaksi teollisuusmatkailua -julkaisussa esitellään kemiläisten kuvataiteilijoiden yksittäisiä teoksia, joiden aihe kiinnittyy Kemin ja Meri-Lapin elinkeinoihin L isäksi tarkastel laan niitä mahdollisuuksia, jotka perustuvat alueen rikkaaseen teollisuushistoriaan ja kulttuuriperintöön; niiden ilmenemiseen nykyisyydessä – ja myös niihin kohdistuvia uhkia
Kemin ja koko Meri-Lapin alueen menneisyyteen liittyy mielenkiintoisia henkilöitä, tapahtumia ja tarinoita, joita löytyy alueen muistiorganisaatioista N iitä ovat arkistot, kirjastot ja museot Ne kokoavat ja säilyttävät erilaisia aineistoja kuten esineitä, taidetta, lehtien vuosikertoja, yhdistysten pöytäkirjoja ja valokuvia sekä tuottavat aineistoihin perustuvia palveluita
Muistiorganisaatioiden tehtävänä on kulttuuriperinnön ja erilaisen dokumentoidun tiedon säilyttäminen tuleville sukupolville Tämä yhteiskunnan muisti on tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käytössä Muistiorgani saatioiden työtekijät ovat oman alansa koulutettuja, tiedon etsintään perehtyneitä asiantuntijoita, joiden teh tävä on auttaa asiakkaita ja kaivaa esille heidän tarvitsemiaan lähteitä
Lapin alueiden valtion ja paikallishallinnon, monien yhdistysten ja yksityisten arkistoja säilytetään Kansallisarkistossa Oulussa Tornionlaakson museo – Tornedalens museum Torniossa esittelee Tornionlaakson kulttuuria ja historiaa Suomen ja Ruotsin rajan molemmin puolin Lapin maakuntamuseo Rovaniemellä on alueellinen vastuumuseo, jonka toimialueena on entinen Lapin lääni
pois lukien Tornionlaakso, Kemin seutu sekä saamelais ten kotiseutualue Saamelaismuseo Siida Inarissa on valtakunnallinen vastuumuseo erikoisalanaan saamelaiskulttuuri ja alueellinen vastuumuseo kulttuuriympäristötehtävissä saamelaisten kotiseutualueella K aikissa kunnissa on myös kotiseutumuseoita, joiden arkistoja kannattaa kysellä
Kaikilla paikkakunnilla on kirjastoja, jotka tarjoavat pääsyn aineistoihin, tietoon ja kulttuurisisältöihin sekä tarjoavat tietopalvelua ja tukea tiedonhankintaan Rovaniemen kirjaston Lappi-osaston pohjoinen erikoiskokoelma on alansa laajimpia Se sisältää vanhempaa Lappi-kirjallisuutta, historiallisia Lappi-karttoja, lehtien vuosikertoja, leikekirjoja ja pienpainatteita ja muita erikoiskokoelmia
Tämä julkaisu on osa Teollisuusmatkailun konseptointi -hanketta (Lapin liitto/EAKR/Vipuvoimaa EU:lta), jonka tavoitteena on edistää matkailun ja teollisuuden sekä niitä tukevien toimijoiden verkostoyhteistyötä Meri-Lapin alueella on vakuuttava teollinen historia, ja se on matkailunkin näkökulmasta arvokas osa Lappia Teollisuusmatkailu mahdollistaa koko alueen näkemisen uudesta ja erilaisesta suunnasta tarjoten mahdollisuuksia alueen omista vahvuuksista ammentaen
Kehittämällä teollisuusmatkailuun liittyviä palveluita säilytetään palanen historiaa Historian sekä tarinoiden esiintuonti matkailijoille edesauttaa heidän kiinnostus-
taan alueen potentiaalia kohtaan Teollisuusmatkailupal veluita kehittäessä voi käyttää apuna tässä hankkeessa toteutettuja audiovisuaalisia konsepteja Niiden tarkoituksena on tarjota esimerkkejä Meri-Lapin teollisuuteen ja elinkeinoihin liittyvän kulttuuriperinnön tarinallistamisesta
Audiovisuaalisissa konsepteissa lähtökohtana on eletty kulttuurihistoria, jota on dramatisoitu Mukaan on lisätty fiktiota, mielikuvia ja kuvitelmia siitä, mitä jossain tietyssä ajassa ja paikassa olisi voinut tapahtua Konseptien perimmäisenä tavoitteena on, että alueen matkailutoimijat löytäisivät niistä sytykkeitä omiin matkailukonsepteihinsa Konsepteja ovat Esimerkkejä rakennetuista kulttuuriympäristöistä Meri-Lapissa , Esimerkkejä kaupankäyntiin liittyvästä historiasta Tornionlaaksossa), kevään 2022 Teollisuusmatkailun konsepteja Meri-Lappiin -näyt telysarja Rovaniemellä, Kemissä ja Torniossa, tämä jul kaisu Tarinoita ja taidetta – Meri-Lapin kulttuuriperintö osaksi teollisuusmatkailua sekä artikkeli ja installaatio Matka Vallitunsaareen
Kiitokset kaikille, joita olemme saaneet apua ja materiaalia julkaisuamme varten
Tuija Hautala-Hirvioja, Jenni Kemi, Mervi Löfgren Autti, Mirva Tapaninen, Marja Ylioinas
Kemiläisten kuvataiteilijoiden aktiivisuus ja innostus on vaikuttavaa Tässä luvussa tarkastellaan heidän tekemiään maalauksia ja veistoksia, joiden inspiraationa ovat olleet arkinen elämä ja työn merkit 1950–1980- luvuilla Aluksi esitellään Kemin taideyhdistyksen kuvataidejaoston toimintaa, koulutus mukaan lukien, sekä Ryhmä Kemi, seitsemästä kuvataiteilijasta koostunut näyttelyryhmittymä Ryhmän kautta avautuvat yhdessätekemisen voimavarat ja mahdollisuudet
Seuraavana monille kemiläisille tutut Nina Vanas, Liisa Rautiainen, Lea Kauppi, Harry Porko, Olavi Korolainen, Toivo Hoskari, Leevi Ahvenjärvi, Ensio Seppänen ja
Jorma Kuula saavat tilaa kuvineen ja niistä tehtyine tulkintoineen Rinnalla kuljetetaan tarinoita Kemin elinkeinoihin liittyvästä rikkaasta historiasta Luvun päättävät kaksi taiteilijoiden kuvittamaa Kemi-teosta: Harry Por kon ja Olavi Korolaisen teos Kemikuvina(1975) ja valoku vaaja Matti Saanion valokuvateos Pohjoinen kaupunki elää KuvateosKemistä(1968)
Luvun kirjoittajat ovat Lapin yliopiston taidehistorian opiskelijoita ja hankkeessa työskennellyt TaT Mervi Löfgren
Ryhmä Kemi oli seitsemästä kuvataiteilijasta koostuva näyttelyryhmittymä, jolla oli yhteisateljee He toimivat vuodesta 1965 vuoteen 1973 Toivo Hoskari, Lea Kauppi, Olavi Korolainen, Harry Porko, Pauli Pyykölä (vuodet 1965–1968), Osmo Rautiainen (vuodesta 1968), Liisa Rautiainen ja Nina Vanas pitivät yllä keskinäistä koulutus- ja näyttelytoimintaa ja ateljeekritiikkejä: nämä lahjakkuudet ammensivat yhteisistä keskusteluista ja taiteilijatapaamisista Ansiotyönsä ohella itse kukin heistä loi uran itsenäisenä taiteilijana ryhmän tuella Kemistä nousi edelläkävijöitä ja tiennäyttäjiä olosuhteissa, joissa taiteen ja varsinkaan modernien taidevirtausten ei odottaisi viriävän (Harju 2007, 4, tiivistelmä )
Tämä teksti perustuu pääosin Liisa Harjun kirjoittamaan pro gradu -tutkielmaan Ryhmä Kemin muotoutuminen suomalaisen ja kemiläisen kuvataiteen kentässä (2007)
Pohjoissuomalaisten mahdollisuudet saada taidekoulutusta, jota oli pelkästään Helsingissä, olivat rajalliset Sodan jaloissa monet muutkin olivat joutuneet jättämään taideopinnot kesken tai ne olivat jääneet pelkäksi haaveeksi Taustana Ryhmä Kemin muotoutumisessa oli kuvataiteilijoiden aikaisempi aktiivisuus ja kuvataideyhdistysten järjestämä koulutus Kemissä Vuonna 1947 perustetulla Kemin Taideyhdistyksellä ja sen kuvataidejaostolla oli ollut kaupungissa ateljeetiloja, joissa oli muun muassa elävän mallin piirustusta Se oli kuvataiteista kiinnostuneiden aktiivisin ja tärkein opiskelumuoto
Taideyhdistyksen ateljee oli usein tupaten täynnä väkeä pohtimassa omia mahdollisuuksiaan taidemaailmassa tai opiskelemassa maalaustekniikkaa Opettajina olivat Nina Vanas, Liisa Rautiainen, Mauri Favén, Christina Snellman, Harry Porko ja Pauli Pyykölä Yhteisateljeessa toiminut harrastajajoukko pyrki alusta lähtien järjestämään näyttelyitä K emiläiset maalarit hakivat oppia myös ulkomailta taidemuseoista ja esimerkiksi Venetsian biennaaleista (Harju 2007, 26–30 )
Voi sanoa, että kuvataidejaoston ateljeen merkitys Kemin kuvataiteen tasoon oli kiistaton, ja sen säteilyvaikutus ulottui koko Pohjois-Suomeen 1960-luvulla kemiläisten maalareitten taito, monilukuisuus ja taso herättivät valtakunnallistenkin kriitikoiden huomiota (Emt 2007, 31 )
Vuonna 1972 perustettiin Kemin kuvataiteilijat ry suorana jatkona kuvataidejaostolle Uuden yhdistyksen pe rustamisen syy oli lähinnä tekninen, sillä jaosto ei ollut voinut liittyä valtakunnalliseen keskusjärjestöön Kemin kuvataiteilijat ry hakeutuikin Suomen Kuvataidejärjestöjen liiton jäseneksi (Emt 2007, 31 )
minen vaati yksityisten taiteilijoiden näyttelytoimintaa – ja heidän yhteistyötään Ryhmä Kemi syntyi ”luonnollisen luokittelun” kautta: ryhmään hyväksyttyjen taiteilijoiden teosten tuli olla julkisiin tiloihin esille kelpuutettavia museotasoisia töitä Kriteerinä oli, että ”töiden täytyi olla niin paljon hyviä, että ei tarvinnut semmoisia lisutöitä ottaa ollenkaan matkaan” Näin oli Olavi Korolainen sanonut Varsinaista taiteellista ja ideologista ohjelmaa Ryhmä Kemillä ei ollut (Emt 2007, 32–36, 50 )
Ryhmä Kemi: ”Aina parhaat taulut näytille”
Harry Porko oli ryhmän isä ja ”roottori” Hän luotti siihen, että jos ryhmällä olisi yhteiset työtilat niin homma toimisi Porkon mukaan Pohjois-Suomen kuvataiteen kehitty-
Ainutlaatuista Ryhmä Kemin muodostaminen ei Suomessa ollut Bengt von Bonsdorffin mukaan ryhmittymät olivat tunnusomainen piirre jo 1950-luvun suomalaisessa taide-elämässä Ryhmäesiintymiset saivat usein osakseen enemmän mielenkiintoa kuin esimerkiksi Taiteilijain vuosinäyttely Ryhmäsidonnaisuus tuntui merkitsevän varsin paljon myös yksityisille taiteilijoille Ryhmiä ei koettu persoonallista kehitystä kahlitseviksi tai estävik si, ja niiden sisällä hyväksyttiin suuretkin yksilölliset erot Ryhmittymät vaikuttivat enemmänkin vuosikymmenen yleiseen taidepoliittiseen kehitykseen ja paransivat taiteilijoiden esiintymismahdollisuuksia kuin ajoivat jonkin tyylisuunnan asiaa (Sit von Bonsdorff 1998, 324–325 ) Ryhmä Kemin tapaan taiteilijaryhmittymiä oli myös 1960-luvulla
Nina Vanas oli taideopettajana Ryhmä Kemin äitihahmo ja ehdoton auktoriteetti, jonka sanaan ryhmässä uskottiin ja luotettiin Muutkin ryhmän jäsenet olivat
tunnettuja tekijöitä, jotka olivat pitäneet yksityisnäytte lyitä pääkaupungissa sekä osallistuneet Taideakatemian vuosinäyttelyihin ja pohjoissuomalaisten yhteisnäyttelyihin Suomessa ja Ruotsissa Ryhmä Kemin jäsenet kuuluivat edelleen Kemin taideyhdistyksen kuvataidejaostoon (Emt 2007, 33 –34, 43 )
Ryhmä Kemin ristiäiset – kuten Harry Porko ensimmäisen näyttelyn nimesi – olivat Torniossa ammattikoulun juhlasalissa pääsiäisenä 1966 Näyttelyn abstrakteista teoksista myytiin lähes puolet, minkä taiteilijat näkivät ennakkoluulottomana asenteena uutta taidetta kohtaan Ryhmän tarkoituksena oli pitää näyttely myös Kemin uudessa taidemuseossa; se ei kuitenkaan onnistunut, koska taidemuseolautakunnan mukaan näyttelyiden piti olla kaikille avoimia Tämä päätös oli Porkon mukaan suuren luokan taideskandaali, vihamielisyyden ja epäilyksen osoitus Ryhmä Kemi sai kyllä seuraavana vuonna pitää näyttelyn Kemin taidemuseossa (Emt 2007, 37–38 )
Näyttelyitä ryhmä piti ympäri Suomea arvostetuissa näyttelypaikoissa mutta myös koulujen juhlasaleissa ja kunnantaloilla A rviot olivat kauttaaltaan myönteisiä, jopa ylistäviä Unto Immonen pahoittelee kirjoittamaansa ”pelkkää ylistystä teoksista” sanomalehti Kalevassa julkaistussa kritiikissään, joka koski Ryhmä Kemin Raahen Kauppaklubin näyttelyä vuonna 1968 Hän ”ei voine asialle mitään” U lkomaillekin mentiin; Emmeniin Alankomaissa, Kieliin Pohjois-Saksassa ja Kööpenhaminaan
Kuva 1. Ryhmä Kemi loistaa taas Se aloitti Kemin taidemuseon 75 juhlavuoden vuonna 2022 Kuva julisteesta Marja Ylioinas
Tarinoita ja taidettaTanskassa Vuoden 1968 Kööpenhaminan näyt telystä kirjoittanut Berlingske Aftenavis -lehden arvostelija Henrik Bramsen katsoi voivansa puhua jopa koulukunnasta, jonka yhteisenä tavoitteena oli viehätys ja charmi Myös Emmenissä kemiläistaiteilijat saivat niin innostuneen vastaanoton, että ryhmän näyttelyvierailu sai kaupungin järjestämään kokonaisen Suomiviikon (Harju 2007, 35, 40–41; Kemin taidemuseoAluetaidemuseo )
Liisa Harju kokoaa tutkielmassaan, kuinka välimatkat Etelä-Suomen taidekeskuksiin olivat pitkät sekä henkisesti että fyysisesti Etelästä käsin Lappi haluttiin nähdä eksoottisena peri feriana Kulttuurinen ilmapiiri verrattuna Helsingissä toimivaan valtakunnalliseen verkostoon oli poikkeava, toisenlaisesta todellisuudesta tuleva Lappilaisten taiteilijoiden olikin usein helpompi toimia kalottialueella naapurimaiden edustajien kanssa Pohjois-Suomeen olikin muodostettava ryhmä, jonka jäsenillä oli samat päämäärät riippumatta erilaisista taiteilijaidentiteeteistä (Harju 2007, 57–60 )
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas”Ryhmä antoi yksittäiselle taiteilijalle intoa ja kannusti työskentelemään Varsinkin nuorelle uran alussa olevalle taiteentekijälle sillä oli käänteentekevä merkitys”, totesi Ryhmä Kemin jäsen Pauli Pyykölä Yhteisesiintyminen teki mahdolliseksi teosten esille saamisen aikana, jolloin yksityisnäyttelyiden järjestäminen oli taloudellisesti vaikeaa Ryhmän menestyminen kannusti kehittämään omaa ilmaisua, vaikkei sitä olisi sanallisesti tuotukaan julki Tietty taso haluttiin säilyttää ja kasvattaa sitä (Emt 2007, 40 )
”Se oli hyvin mutkatonta kanssakäymistä siihen aikaan Sitä kyläiltiin keskenämme ahkerasti ja aina saattoi mennä toisen luokse”, totesi Olavi Korolainen vuosia myöhemmin (PT 19 1 2007) Ryhmä Kemin vahvuus oli yhteistyö, joka auttoi heitä eteenpäin Kypsinä taiteilijapersoonina heillä oli varaa, ymmärrystä ja tahtoa antaa tilaa toisil leen ja kehittyä omassa taiteessaan Yksittäisen taiteilijan kannalta antoisinta oli keskinäinen ymmärrys, töitten sopiva jakaminen ja solidaarisuus (Emt 2007, 57–58 )
Ryhmä Kemin jäsenet eivät olleet saaneet varsinaista taidekoulutusta Liisa Rautiaisella ja Nina Vanaksella oli kyllä kuvataideopettajan koulutus, joka Rautiaisen mukaan tosin oli aivan eri asia kuin varsinainen taidekoulutus Pyykölä oli valmistunut taideteollisesta oppilaitoksesta ja käynyt Aukusti Tuhkan taidegrafiikan kurssin (Suomen Taiteilijaseura) Keskinäinen ateljeekritiikki, keskustelut ja neuvonta olivat ryhmän keskuudessa hedelmällisiä ja ensiarvoisen välttämättömiä (Emt 2007, 52, 60 )
Merkittävä seikka on sekin, että päivätyönsä takia Ryh mä Kemin jäsenet eivät olleet riippuvaisia teosten myyntituloista Se vaikutti Liisa Harjun mukaan varmasti osaltaan siihen, että he saattoivat halutessaan tehdä kokeiluja tyylistä toiseen ilman välitöntä tarvetta teosmyyntiin He eivät tyytyneet maalaamaan Lapin eksotiikkaa realismin keinoin, vaan halusivat taiteeltaan enemmän Y ksittäisinä taiteilijoina he olivat riippuvaisia ryhmästä ja sen menestymisestä, mutta he loivat kuitenkin myös omaa uraansa Vuonna 1973, jolloin ryhmä lopetti toimintansa, pystyivät jäsenet ”toimimaan omillaan”, kuten taiteilija Olavi Korolainen asian ilmaisi (Emt 2007, 58–60 ) Lähteet
Harju, L 2007 Ryhmä Kemin muotoutuminen suomalaisen ja kemiläisen kuvataiteen kentässä Pro gradu -tutkielma Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos Kemin taidemuseo-Aluetaidemuseo Ryhmä Kemi – Group Kemi – Gruppe Kemi Meri-Lapin museot Viitattu 21 2 2022 Saatavissa http://merilapinmuseot f i/nayttelyt/ryhma-kemi-group-kemi-gruppe-kemi Pohjolan Työ (PT) 19 1 2007 ”Ryhmä Kemi jätti jälkensä pohjoisen taidehistoriaan ” Suomen Taiteilijaseura Kuvataiteilijamatrikkeli, Pyykölä, Pauli Viitattu 9 12 2021 Saatavissa https://kuvataiteilijamatrikkeli fi /taiteilija/pauli-pyykola
Pohjois-Karjalassa, Taipaleen Viinijärvellä Liperin kunnassa syntyneen Nina Vanaksen (alkujaan Diakonow, 1906–1977) sukujuuret ja merkittävä osa kulttuurista taustaa olivat Venäjän puolen Karjalasta Hänen isänsä oli Pietarista kotoisin oleva ortodoksipappi Vanaksen äiti taas polveutui Okulovin suvusta, jonka miespuoliset jäsenet olivat jo parin sadan vuoden ajan kuuluneet hengelliseen säätyyn ja olleet ortodoksikirkon diakoneja, lukkareita ja pappeja Suvun hengellisellä taustalla oli suuri merkitys Nina Vanaksen taiteessa Vaikka hänen intensiivisin taiteellinen toimintansa alkoi vasta Kemissä, olivat Karjalan ortodoksinen usko ja kulttuurinen kuvasto Vanaksen taiteessa
läsnä Se kehittyi omaleimaiseksi Bysantin ja lännen väliseksi ilmaisuksi (Rautiainen ym 1986, 8–9, 38)
Nina Vanaksen perhe oli ollut hyvin toimeentuleva Perheenisä sai siirron Kuopioon vuonna 1912, mutta Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen hän joutui Venäjän kansalaisena palaamaan Neuvosto-Venäjälle Siellä hän kuoli poliittisen vainon uhrina vuonna 1937 Perheen varat oli sijoitettu pietarilaiseen pankkiin, joka joutui konkurssiin Voimahahmo, äiti, piti perheen hengissä ja lapset koulussa Hänet mainitaan erikoislaatuisen hyväntahtoisena ja tärkeänä lapsilleen (Rautiainen ym 1986, 10; Vjatseslav Mihailinpoika Diakonov ) Nina Vanaksen
teoksissa on havaittavissa kaipuuta, surua, toivoa ja rak kautta, jonka voi tulkita juontavan juurensa hänen äitinsä persoonaan ja varhaiseen poismenoon vuonna 1928 Vanas oli silloin 22-vuotias Erityisesti tämä on nähtävissä taiteilijan myöhäisemmän kauden uskonnollissävytteisissä teoksissa, jolloin hän maalasi Kemin ortodoksiseen kirkkoon ikonostaasin
Vanas opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa vuosina 1927–1930 ja sai piirustuksen opettajan päästötodistuksen toukokuussa 1931 Hänet valittiin seuraavan vuoden syksyllä opettamaan kuvataiteita Värtsilään Sodan vaikutus oli Vanaksen elämään suuri: talvisodan jälkeen solmitun Moskovan rauhan 1940 myötä Sortavalan piirikunta ja siihen kuuluva Värtsilä luovutettiin Neuvostoliitolle Sortavalan tyttölyseo siirrettiin Kemiin, ja Nina Vanas tuli siirto-opettajana Kemin yhteislyseoon Kemin tyttö lyseon kuvaamataidon opettajana hän toimi 32 vuoden ajan Vuoden 1942 lopussa Vanaksen perheeseen kuului kaksi adoptoitua tyttöä: 11-vuotias Liisa ja yhdeksän kuukauden ikäinen Eeva (Rautiainen ym 1986, 17–24 ) Pohjoisen taiteen tutkija ja taidehistorian professori Tuija Hautala-Hirvioja kirjoittaa, kuinka ystävyys oppilaaseensa ja myöhemmin taiteilija- ja opettajakollegaan Liisa Rautiaiseen oli Nina Vanakselle tärkeä He toimivat paljon yhdessä ja jakoivat samankaltaisen näkemyksen taiteesta ja taidekasvatuksesta Molemmat olivat ajan hengen mukaisesti tutustuneet englantilaisen taide -
historioitsijan ja taidefilosofin Herbert Reading ajatuk siin, jonka mukaan taide itsessään, omalla läsnäolollaan kasvattaa ja vaikuttaa positiivisesti katsojaan Tämä näkyi heidän taidekasvatusperiaatteissaan, ja he halusivat osoittaa, että taide kuuluu jokapäiväiseen elämään Heidän myötävaikutuksellaan koottu Kemin tyttölyseon taidekokoelma sisältää nimekkäiden kotimaisten ja ulkomaisten taiteilijoiden teoksia Rautiainen ja Vanas osallistuivat taidenäyttelyihin, maalasivat ja matkustivatkin yhdessä Lopulta mukaan tuli muitakin taiteesta kiinnostuneita – ja vuonna 1966 perustettiin Ryhmä Kemi (Hautala-Hirvioja 2017, 83–84 ) Yhdistävänä tekijänä karjalaisuus
Kemin väestöstä suuri osa oli teollisuuden palveluksessa Muualta muuttaneita oli paljon, ja monet olivat lähtöisin Karjalasta Vaikkei Vanas kuvannut teollisuutta sinänsä, niin hänen oma karjalaisuutensa ja ortodoksisuutensa kytki hänet osaksi karjalaisyhteisöä ja sen työelämää
Karjalan pakolaisia tutkineen Katja Hyryn mukaan PohjoisSuomen suurten puutavarakeskusten työvoiman tarve oli suuri, ja paljon karjalaisia muutti työn perässä sahoille. Kemin edustalla olevista Laitakarin ja Veitsiluodon saarista tuli merkitt äv i ä , kiinteitä ja vahvoja pakolaisyhteis ö jä ,
joista suuri osa oli karjalaisia. Yhteisön alueella saattoi olla yhtiön r uokala, kauppa, pesutupa ja saunat, joskus jopa koulu. Saarella asuivat sahanjohto perheineen, konttorihenkilökunta, työjohtajat, rakennusmestari, konemestari ja sepät – ja karjalaisperheitä.
Kemissä oli erikseen myös teollisuustyöläisille rakennettuja asuntoalueita, kuten Juurakon kaupunginosa. Lisäksi oli muita spontaanisti syntyneitä alueita, koska sahatyöläiset rakensivat majojaan sahojen ulkopuolelle sahalta jääneistä laudanpätkistä. Osa heistä kuului karjalaisiin. Valitettavasti pakolaisten tukalaa tilannetta käytettiin myös hyväksi ja työnantajat palkkasivat heitä ”lakonmurtajiksi”. Heillä oli muuta väestöä heikommat mahdollisuudet kieltäytyä tarjotusta mahdollisesti skismaa aiheuttavasta pestistä.
Tämä lienee hidastanut heidän integroitumistaan paikalliseen työvoimaan, mutta samalla se vahvisti siteitä muihin karjalaisiin.
Kuva 3. Nina Vanas: Mansikkanokkaa (1952) Kemin taidemuseon kokoelmat Kuva Tuija Hautala-Hirvioja
Sahayhteisöi ssä karjalaisia perinteitä, uskontoa ja elämäntapaa sekä karjalaisen identiteetin vaalimista myös tuettiin: oli harrastustoimintaa ja yhdistyksiä kuten Karjalakerho, laulukuoro, suojeluskunta, raittiusseura, palokunta ja urheiluseura. Sahayhteisöistä muodostuikin siirtolaisille turvallinen paikka. Myöhemmin sieltä oli helpompaa muuttaa ja sopeutua suomalaisten keskuuteen. Lopulta paikalliset siirtotyöläiset ja heidän kanssaan integroituneet toisen tai kolmannen polven karjalaiset siirtotyöläiset muodostivat yhteisöjä, joilla voi sanoa olleen sahayhteisön identiteetti. (Hyry 2011.)
oppilaat tulivat heidän perheistään Nykyään alue on viehättävä virkistysalue ja uimaranta
Nina Vanaksen maalaus Mansikkanokkaa (1952) linkittyy elinkeinoelämään ja teollisuuteen Maalaus esittää teollisuusrakennuksen nurkkia, rautatiekiskoja ja meren rantaa Vanaksen maalatessa teoksensa Mansikkanokka oli proomu- ja hinaajatelakka Teollisuustoiminta oli alkanut konetehtaasta, puusepänverstaasta, sahasta ja laajentunut telakkatoimintaan Telakkayhtiöllä, Kemiyhtiöllä, oli kymmeniä hinaajia ja satoja proomuja Alueella työskenteli paljon siirtolaisia (Hietala 2018 ) E hkä myös ratakiskot ja satama toivat Vanaksen mieleen yhteydet muualle maailmaan muistuttaen kotiseudulta lähtemisestä Myös siirtotyöläisten suuri karjalaisedustus saattoi käydä taiteilijan mielessä Kaiken kaikkiaan moni kemiläinen oli teollisuus- ja/tai siirtotyöläinen, ja monet Vanaksen
Ainuttakaan henkilöä Mansikkanokkaa-teoksessa ei näy Tyyliltään se on ekspressiivinen, ilmaisevasti, vahvasti ja varmasti, jopa suurpiirteisesti maalattu näkymä tai ehkä jopa sommitelma Siinä on myös karun runollista realismia Värit ovat murretut ehkäpä oman aikansa tyylin mukaisesti Voimme nähdä Marraskuun ryhmän vaikutusta värien maanläheisyydessä sekä tietynlaista karua ekspressiivisyyttä Vanas varoitti oppilaitaankin käyttämästä puhtaita värejä ja myös liian ilmeisiä väriyhdistelmiä ja kontrasteja, kuten teoksessa Tuuppakattoon TuokioitajataustojaNinaVanaksenelämästäjataiteesta (1986, 25) on luettavissa Mansikkanokkaa-teoksessa siveltimen käyttö näyttää huolettomalta, joka perustunee osaltaan taiteilijan poikkeuksellisen hyväksi mainittuun piirustustaitoon
Suomalainen ekspressionismi oli se, jota Nina Vanaksen maalaustyyli heijasteli, mutta 1950-luvun lopulla teokset saivat mietiskelevämpiä ja mystisempiä ulottuvuuksia
Samalla niiden värit muuttuivat kuulaammiksi ja valo haikeammaksi 1960-luku oli tyylikokeilujen aikaa Kansainvälinen vapaata ilmaisua ja spontaania maalausta korostava informalismi vaikutti hänen ilmaisuunsa Silti teosten sommitelmallinen varmuus säilyi Muutaman vuoden kuluttua informalismi väistyi, ja ortodoksisuus alkoi näkyä Vanaksen taiteessa selvemmin Hän otti kuvaaiheita Bysantin taiteesta ja maalaustyylistä, ja mukaan
tuli myös patinoitu lehtikullan käyttö Vanas halusi etäännyttää aiheen arjesta ja korostaa henkisyyttä ja uskonnollisuutta, tehdä eroa tähän maailmaan (HautalaHirvioja 2017, 83–84; Rautiainen ym 1986, 37–38 ) Nina Vanaksen kuvataiteen opetuksen on sanottu olleen ”mukaansatempaavaa, jäsentynyttä ja systemaattista” Hänen opetustaan pidettiin hyvänä yli kolmekymmenvuotisen opettajan uran ajan (Ks Rautiainen ym 1986 ) L isäksi hän osallistui taide-elämään menestyvänä taiteilijana ja vaikuttajana sekä hankki Kemin tyttölyseolle merkittävän taidekokoelman yhdessä Liisa Rautiaisen kanssa Vanaksen vaikutus alueensa kulttuurielämään niin taiteilijana, kasvattajana, opettajana, ystävänä, innoittajana, tukijana ja toimijana oli merkittävä
Hautala-Hirvioja, T 2017 Uuteen aamuun – Jälleenrakennettu maisema lappilaisessa taiteessa Rovaniemi: Rovaniemen taidemuseo
Hietala, T 2018 Mansikkanokan saha Viitattu 2 11 2021
Saatavissa https://www facebook com/Keminhistoriallinenmuseo/posts/465467647224132/ Hyry, K 2011 Meistä jäi taas jälki: Miten Vienan pakolaiset etsivät paikkaansa, kertoivat kokemastaan ja tulivat kuulluiksi 1900-luvun Suomessa Väitöskirja Acta universitatis Lapponiensis 119, Lapin yliopisto Viitattu 2 11 2 021 Saatavissa https://lauda u lapland f i/ bitstream/handle/10024/61711/Hyry_Doria_ActaE77 pdf?sequence=3&isAllowed=y
Rautiainen, L , Seitamaa-Oravala, P & Vanas, L 1986 Tuuppa kattoon Tuokioita ja taustoja Nina Vanaksen elämästä ja taiteesta Oulu: Pohjoinen Vanas, N (1952) Maalaus Mansikkanokkaa Öljyväri, 55 x 65 cm Kemin taidemuseon kokoelmat
Vjatseslav Mihailinpoika Diakonov Viitattu 9 11 2021 Saatavissa https://www geni com/people/Vjat%C5%A1eslav-Diakonov/6000000016767251202
Tarinoita ja taidetta
Kuva: Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto
Kirsti Anna Eliisabet Rautiainen (1919–2018), kutsumanimeltään Liisa Rautiainen, oli kemiläinen kuvataiteilija ja taidekasvattaja PohjoisSuomen merkittävimpien kuvataiteilijoiden joukkoon lukeutuvana hänet tunnetaan erityisesti abstrakteista teoksistaan (Pietilä-Juntura 2018 ) Rautiainen asui lähes koko ikänsä Kemin seudulla, ja hänellä oli vahva pohjoinen identiteetti
Helsingissä oli kuitenkin kallista, ja Rautiainen joutui palaamaan Kemiin Taidetta hän ei kuitenkaan jättänyt, ja hän sai yksityistunteja – sekä taiteen paloa – Kemin tyttölyseon kuvaamataidon opettajalta, Nina Vanakselta Vuon na 1949 Rautiainen palasi Helsinkiin, tällä kertaa Atene umin kuvaamataidonopettajakoulutukseen (HautalaHirvioja 1999, 14 )
Liisa Rautiainen aloitti opinnot Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa Ne jäivät kuitenkin vähäisiksi, sillä nuori opiskelija löysi itsensä kerta toisensa jälkeen Helsingin yliopiston piirustussalista Sieltä hän sai kimmokkeen taiteen tekemiseen Opiskelu
Rautiaisesta elämäkerran tehnyt Tuija Hautala-Hirvioja (1999) kirjoittaa, kuinka Helsingin vuosinaan Liisa Rautiainen matkusteli paljon ja tutustui intensiivisesti taiteeseen niin Suomessa kuin Euroopassa Erityisesti ranskalainen taidemaalari Paul Cézanne teki häneen lähtemättömän vaikutuksen Rautiainen oli todennut: ”Luulin, että ajattelin ja näin Cézannen tavoin ja muutuin osaksi hänen maalaripersoonaansa ” Nähtyään Baselissa Paul
Kleen näyttelyn Rautiainen oli muistellut: ”[U]ppouduin viivojen verkostoon [---] Aika ei ole Kleen kuvaa haalistanut Ehkä Klee auttoi minua vapautumaan maisemista ” (Emt 1999, 15–16 )
Euroopan suurista kaupungeista ja Etelä-Suomesta puuttuivat kuitenkin pohjoisen ainutlaatuinen valo ja värit, joita Rautiainen suuresti ikävöi Hän palasi Kemiin vuonna 1952, ja aloitti tyttölyseon kuvaamataidon opettajana ja Nina Vanaksen kollegana Taiteilijat olivat tässä vaiheessa jo ystävystyneet eikä kulunut aikaakaan, kun naiset alkoivat maalata yhdessä Olavi Korolaisen ja Christina Snellmanin kanssa Ateljeessa oli vahva tekemisen kulttuuri ja ronskit arviointikriteerit Nina ”Nike” Vanas toimi auktoriteettina, joka arvotti teokset kahteen kategoriaan: ”hyvvee” tai ”paskoo” Välimaastoa ei ollut eikä sitä kaivattu (Emt 1999, 16–17 )
Liisa Rautiaiselle tie taidepiireihin avautui Galleria Pinxissä Nina Vanaksen kanssa pidetystä yhteisnäytte lystä vuonna 1958 Näyttely oli menestys Pian tämän jälkeen perustettiin Ryhmä Kemi, johon Rautiainenkin liittyi Ryhmän taide oli kineettistä ja geometristä, ja myös Rautiainen siirtyi täysin abstraktiin ilmaisuun (Emt 1999, 17–19; Katajamäki 2014, 33 )
Kuva 4. Liisa Rautiainen: Juurakko (1948) Aineen Kuvataidesäätiön kokoelma, Aineen taidemuseo, Tornio
Pohjoisen taivaan värit – ja meri
Öljyväriteos Juurakko (1948) on Liisa Rautiaisen varhaisempia töitä Maisemamaalaus esittää Kemissä sijaitsevaa Juurakon saarta mereltä päin katsottuna Etualalla näkyy tukinuittouoma, ja takana siintävät luultavasti Laitakarin sahan korkeat piiput Saaren rannassa on puna-
ruskean sävyisiä rakennuksia tiheästi sijoitettuina; ra kennukset lienevät saarella asuneiden työläisten asuntoja ja seuraintaloja
Juurakon saari on Perämeren pohjukassa, Kemin eteläosassa. Vielä vuonna 1892 se oli asuttamatonta lammaslaidunta. Saari nousi nopeasti asuinalueeksi, kun sen asuttaminen alkoi 1800-luvun lopulla. Juurakosta tuli vilkas ja eläväinen työväen kaupunginosa: Laitakarin saha, joka oli rakennettu 1860–1862, oli juurakkolaisten työpaikka. Saaren asutus kasvoi ja eli sen mukana. Vuoteen 1898 mennessä Juurakkoon oli jo noussut kaksi työläisten asuntokasarmia. Kaikkiaan niitä rakennettiin viisi Laitakarin sahan ja Kemiyhtiön työntekijöille perheineen. Suuri määrä työikäisiä tarkoitti myös suurta määrää lapsia, ja saaren keskus olikin sinne rakennettu kansakoulu. Sitä kävivät sekä laitakarilaiset että juurakkolaiset lapset. Saaren asukkaiden kesken vallitsi vahva yhteisöllisyyden tunne. Vuonna 1921 sahan toiminta siirtyi Syvälettoon, Juurakosta ja Laitakarista tunnin soutumatkan päähän länteen. (Hietala ym. 2012, 16, 18.)
Saaren elämää värittivät vuonna 1944 saarelle evakkoon saapuneet inkeriläiset ja muut menetetyiltä alueilta paenneet, joista muun muassa Katja Hyry kirjoittaa. Evakot otettiin Kemiyhtiön palvelukseen. Näin inkeriläisevakon asuinoloja kuvattiin lehtiartikkelissa: ”Juurakko on perin
vaatimaton, oikeastaan mielestämme alakuloisuutta herättävä paikka. Vanhoja, vuokrakasarmeja muistuttavia tehtaan asuintaloja, kuluneita ovia ja rappuja, kolkkoja käytäviä ja suuria aution näköisiä huoneita.” Vaatimattomista oloista huolimatta Juurakko oli kuitenkin asukkailleen rakas, ja he olivat varsin aktiivisia järjestämään saarelle toimintaa. Juurakossa näkyi työväenaate: kokouksia pidettiin ulkona, kodeissa ja milloin missäkin, ja kommunistiseksi luokiteltua kirjallisuutta piilotettiin Etsivältä keskuspoliisilta, ohranalta. (Emt. 2012, 27–28, 35–36.)
1950-luvulla elämä Juurakossa alkoi hiipua; kansakoulu lakkautettiin vuonna 1952, mikä vähensi alueen houkuttelevuutta. Kemiyhtiö teki samoihin aikoihin asuntojen saneerausohjelman ja purkusuunnitelman. Saaren kohtalosta ei osattu päättää, mutta siellä riehunut tulipalo ja kansakoulun lakkauttaminen tekivät tehtävänsä. Vuonna 1958 purettiin viimeinen talo, ja Juurakko autioitui. Samalla katosi merkittävä osa Kemin työnväenhistoriaa. (Emt. 2012, 16, 398–405.)
Värimaailmaltaan Juurakko-maalaus on kesäinen – meri aaltoilee sinisenä ja saaren nurmi on vihreää Sävyt ovat kuin lapsuuden kesämuistosta Väriä on paksulti, ja ronskeissa siveltimenvedoissa on jopa ekspressionistista otetta
Tarinoita ja taidetta
Teosta hallitsee vaakasommittelu: saari on sijoitettu lähes täsmälleen maalauksen keskelle, siellä kohoavat rakennukset ovat matalia eivätkä juuri riko vaakasuuntaa Meren aaltojen liike on oikealle suuntaavaa, joka sekin vahvistaa vaakasommittelua Tämä luo rauhallisen tunnelman Pilvien liike kulkee teoksen oikealta laidalta kohti vasenta yläkulmaa, mikä luo teokseenkin liikettä Jännitettä luo myös toinen lävistäjänsuuntainen linja, joka syntyy uittouomasta Se kulkee vasemmasta alalaidasta kohti maalauksen oikeaa laitaa Teoksen tunnelma on tyyni, mutta eläväinen – tämä sopii siihen, miten Juurakkoa on alueenakin kuvattu: rauhallisena ja pienenä työläiskaupunginosana, mutta samanaikaisesti vilkkaana ja eläväisenä paikkana
Puunjalostusteollisuudella on vahva sija niin Kemin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin Tehtailla lienee ollut merkitystä myös Liisa Rautiaiselle, sillä ne kytkey tyvät hänen lapsuusmuistoihinsa ja kotiseutuunsa kemi läisenä Hänen isänsä oli puuseppä, jolla oli taiteilijan lapsuudenkodin pihapiirissä oma paja (Hautala-Hirvioja 1999, 9) Käsillä tekemisen kulttuuri on kenties iskostunut taiteilijaan juuri isän käsityöammatin kautta Aihe on siis ollut taiteilijalle henkilökohtainen ja tuttu Myös meri oli hänelle tärkeä elementti: ”Meri oli hyvin, hyvin läheinen Se on vieläkin tärkeä Se on koko se maininkien äänen tulo rantaan, rantakivikoihin, kun se ottaa matkassa hiekkaa ja vie sen takaisin se on niitä kuuloelä-
myksiä, jotka vieläkin viehättävät” (Mäkinen 2012, 78) Meri onkin Juurakko-teoksessa maalattu tarkasti, ja katsoja saattaa lähes kuulla Rautiaisen kuvailevien maininkien äänen
Liisa Rautiaiselle myös pohjoisen ainutlaatuiset taivaan värit olivat rakkaat Niitä hän kaipasi aina muualla ollessaan: ”Minä opin sen, etten pysty jättämään tätä luontoa Että siihen en tule koskaan pystymään Kaikki magentat ja taivaat ne elää minussa niin voimakkaina, että minä en olisi pystynyt jäämään Helsinkiin Se on sula mahdottomuus Ei siellä mitään taivaita ole ” (Mäkinen 2012, 87 ) Juurakko-maalauksen taivaan kesäillan värit muistuttavat hetkeä, kun pohjoisen aurinko on juuri painunut hetkeksi mailleen ennen kuin se taas nousee Taivaan värit ovat lämpimiä violetin, sinisen, magentan ja beigen sävyjä Iltaruskon sävyt suorastaan hehkuvat kankaalla Rautiaisen maalatessa teosta elettiin Juurakon viimei siä vuosia, ja tämän tiesivät aikalaisetkin Kenties saaren hiipumisesta viestii se, että aiemmin niin eläväistä Juurakkoa kuvaavassa teoksessa ei näy yhtäkään ihmistä Ehkäpä vilkas aallokko heijastelee sitä elämää, mitä saarella oli joskus ollut, mutta joka tuolloin oli jo kadonnut Kenties teos kuvaa Juurakon iltaruskoa ja sen viimeisiä hetkiä; ainakin nykyihmisen silmin ”kadonneen kaupunginosan” hiljaiselo on helppo nähdä Saari on kuvattu kaukaa ikään kuin katsoja olisi kääntynyt vilkaisemaan Juurakkoa vielä viimeisen kerran siitä loitotessaan
Liisa Rautiainen oli monipuolinen taiteilija, joka kokeili lukuisia tyylejä maisemista informalismiin Hän oli hyvin tuottelias, ja erityisesti konstruktivistisen kauden aikana 1970-luvulla Rautiainen piti lukuisia näyttelyitä ja työskenteli erityisen vilkkaasti Hän toimi koko ajan myös kuvaamataidon opettajana; täysipäiväiseksi taiteilijaksi hän siirtyi vasta eläkkeelle jäätyään Hänen työskentelyynsä vaikutti Nina Vanaksen sairastuminen vuonna 1975: se järkytti Rautiaista syvästi, ja 1980-luvun alussa hän työskentelikin vain harvakseltaan Rautiainen alkoi viettää kaamoskauden Etelä-Ranskassa, mikä herätti hänen luovuutensa uudelleen ja alkoi suurten, ilmaisullisten ja herkkien, eteeristen paperitöiden kausi O ttotyttären Arjan ja ystävien menetysten aiheuttamaa surua ja kaipuun tunteita taiteilija työsti maalaamalla (HautalaHirvioja 1999, 18–27 )
Liisa Rautiainen toimi pitkään aktiivisesti, ja työskenteli vuoteen 2012 saakka Hänelle myönnettiin taiteellisista ansioistaan useita tunnustuksia kuten Lapin läänin taidepalkinto, Ars Arctica -palkinto, valtion taiteilijaeläke, Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan ritarimerkki sekä Lapin yliopiston kunniatohtorin arvo vuonna 1992 (Pietilä-Juntura 2018 )
Hautala-Hirvioja, T 1999 L iisa Rautiainen Kustannus
Pohjoinen O ulu: Pohjoinen
Hietala, T , Huusko, R & Kivilinna, A 2012 Juurakko Perheiden ja pytinkien saari Juurakon-Sysimön perinneryhmä Kemi: Länsi-Pohjan Kirjapaino Oy
Katajamäki, J 2014 From the Northern Periphery to the International Art Arena Teoksessa Katajamäki, J (toim ) Northern Beauty Barents Visual Arts in the 1970s and the 1980s Rovaniemi: University of Lapland, Series C 33–61 Viitattu 2 5 2021 Saatavissa https:// lauda u lapland f i/handle/10024/61802 Mäkinen, E-J 2012 Abstraktin taiteen tekijäksi – mikrohistoriallinen elämäkerta Liisa Rautiaisesta Väitöskirja Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus Pietilä-Juntura, K 2018 Muistokirjoitus: Kunniatohtori Liisa Rautiainen Viitattu 2 5 2021 Saatavissa https:// www u lapland f i/news/Muistokirjoitus-kunniatohtoriLiisa-Rautiainen/nssutnmt/2cc8e8f0-23c9-47e8-8e94ef340a7dfdd2
Rautiainen, L 1948 Maalaus Juurakko Aineen Kuvataidesäätiö, Aineen taidemuseo, Tornio Öljyväri, 50 x 62 cm Kuvaaja Aineen taidemuseo
Lea Kirsti Kauppi, o s Sorsa (1917–1999) tunnetaan naivistisesta tyylistään Kemin taidemaailmassa hän oli aktiivinen vuosikymmenien ajan ja osallistui lukuisiin näyttelyihin myös muualla Suomessa ja ulkomailla Kauppi kuului Ryhmä Kemiin sekä useisiin taidealan yhdistyksiin ja sai valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 1986
Taide ja taiteilijuus kiinnostivat Lea Kauppia jo nuorena Lapsena hän näki mielessään voimakkaita kuvia, ja jäi usein katselemaan kauniita asioita Oppikoulussa hänen lempiaineensa oli kuvaamataito, ja hän sai opettajaltaan paljon kehuja rohkeasta värien käytöstä Opettaja kehui kuinka ”tässä on tyttö, joka uskaltaa!” Vaikka Kauppi
salaa unelmoikin taidekouluun pääsemisestä, ei taiteilijan ura tuntunut hänestä kuitenkaan realistiselta Taiteilijauran tavoittelua ja taiteen opiskelua pidettiin vain rikkaiden lapsille sopivana ”haihatteluna” Perheen toi seksi vanhimpana lapsena Lea Kaupin täytyi hakeutua työelämään jo nuorena tukeakseen perhettään (Itkonen 1998, 64; Rönkkö 1983, 13–14 ) Vaikka pula-aika ja sotavuodet rasittivat häntä paljon, ei hänen kiinnostuksensa taidetta kohtaan kuitenkaan koskaan sammunut Vuonna 1943 Lea Kauppi meni naimisiin Matti Kaupin kanssa Kolme vuotta myöhemmin heille syntyi lapsi, joka sai nimekseen Hannu Heti sodan päätyttyä Lea Kauppi oli ostanut itselleen piirustuslehtiön ja vesivärit, ja Hannun kanssa kotona ollessaan hän piirteli lapselleen kaikenlaisia kuvia Ensimmäiset öljyvärinsä hän sai
lahjaksi sisareltaan, joka kannusti häntä maalaamaan Kauppi oli taiteilijana pääosin itseoppinut, ja uusien värien käyttöön hän tutustui kirjallisuuden avulla Vuonna 1953 Kauppi maalasi ensimmäisen öljymaalauksensa kankaalle, ja pari vuotta myöhemmin hän uskaltautui Nina Vanaksen maalauskurssille saaden paljon rohkeutta tekemiseensä 1960-luvun alkupuolella hän kävi myös Christina Snellmanin piirustuskurssilla (Rönkkö, 1983, 14–15, 18 ) Varsinaista taidekoulutusta hän ei koskaan saanut Vuonna 1955 Hannu-pojan ollessa kouluikäinen Lea Kauppi aloitti työt Veitsiluodon paperitehtaan konttorissa, jossa myös hänen aviomiehensä työskenteli Työ oli ajoittain raskasta ja vei aikaa maalaamiselta, mutta se toi kuitenkin paljon uutta Kaupin elämään kotona lapsen kanssa vietettyjen vuosien jälkeen Hän pääsi tapaamaan uusia ihmisiä, mistä hän nautti suuresti Muutenkin Kauppi piti työstään, sillä se ei ollut ikinä yksitoikkoista Leipätyön ohessa hän pystyi maalaamaan muutaman maalauksen vuodessa, ja vuonna 1956 hän osallistuikin ensimmäiseen näyttelyynsä Rovaniemellä Vuonna 1971 Kauppi jäi pois työstään konttorissa ja taiteen tekemiselle oli vihdoin kunnolla aikaa; tahti kiihtyi noin kymmeneen teokseen vuodessa (Rönkkö 1983, 15–16, 24)
Naivistinen kuvaus vanhasta perinteestä
Aluksi Lea Kaupin maalaustyyli oli realismiin pyrkivä, vaikka realismi ei ollut hänelle maalaamisessa se tärkein asia Hän saikin eniten arvostusta naivistisesta otteestaan, joka alkoi kehittyä kypsäksi tyyliksi vuodesta 1967 eteenpäin Tuolloin hän maalasi palettiveistä käyttäen teoksen Äidin kulta, jossa kolme herttaista räsynukkea seisovat rinnakkain Kauppi ei itse olisi halunnut esitellä työtään kylään tulleille taiteilijoille, Liisa Rautiaiselle ja Nina Vanakselle, mutta aina kumppaniaan kannustanut ja rohkaissut aviomies Matti sai hänet tuomaan teoksen näytille Nina Vanas totesi maalauksen nähtyään, että juuri tätä Kaupin tulisi maalata, ei mitään muuta Tämä kannustus oli merkittävä Kaupin naivistisen tyylin kehitykselle Naivismiin viittaamia piirteitä hänen tuotan nossaan oli ollut jo aikaisemmin, mutta Kauppi itse koki puhtaan naivistisen kauden alkaneen juuri tästä teokses ta (Emt 1983, 21 )
Lea Kaupin tyyli alkoi kehittyä persoonalliseksi Hän teki uransa aikana enimmäkseen öljymaalauksia, niin kutsuttuja laatukuvia, joissa hän kuvasi elämää; rakkautta, vanhuutta ja luonteita Jokaiseen teokseen liittyi jokin tarina, tunne tai muisto Kaupin omien sanojen mukaan hänen kuvamaailmansa syntyi silmät sulkiessa; kuvat virtasivat silmien eteen kuin filminauha Ne eivät jättäneet häntä rauhaan ennen kuin ne oli toteutettu kankaalle
puoli Toisaalta hän osasi suhtautua vakaviinkin asioihin lämmöllä ja huumorilla (Kaleva 24 12 1983; Rönkkö 1983, 7, 24) Taiteilijan persoona ja tapa katsoa maailmaa ovat edelleen nähtävissä hänen teoksissaan Teos Koskikisat on vuonna 1985 valmistunut öljyvärimaalaus, joka kuvaa vauhdikasta tapahtumaa, koskenlaskua Maalauksen aihe viittaa tukkilaisperinteeseen Koskenlasku oli osa tukkilaiskisoja, jotka syntyivät uittoperinteestä ja perustuivat uitossa vaadittaviin taitoihin (Hast & Lanko 2011, 12)
Kuva 5. Lea Kauppi: Koskikisat (1985) Aineen Kuvataidesäätiön kokoelma, Aineen taidemuseo, Tornio
Puuteollisuus ja puiden uitto ovat olleet merkittävä osa Kemin elinkeinoelämää. Uitossa tukit kuljetettiin vesistöjen kautta sahoille ja tehtaille. Kemijoen uitto, Suomen suurin ja merkittävin uittoväylä, kesti sadan vuoden ajan vuoteen 1991, jonka jälkeen tukkeja on kuljetettu rekoilla ja rautateitse. Kemin Myllyniemellä sijaitsi yksi Euroopan suurimmista sortteereista eli erottelupaikoista. (Valtakunnallisesti rakennetut kulttuuriympäristöt).
Kaupin voimakas tunnemaailma ja sisimmästä kumpuavat kuva-aiheet sopivat naivistiseen kuvaustapaan erinomaisesti Naivismin yhtenä tavoitteena voidaan pitää vilpittömyyttä, ja sen Kauppi teoksissaan onnistuu saavuttamaan Kaupin itsensä mukaan hänessä oli kaksi eri puolta: vilkas ja humoristinen puoli sekä harras ja vakava
Toisen maailmansodan jälkeen tukkilaiskisoja alettiin järjestää ympäri Suomea. Kisoissa kilpailivat uittoyhdistykset, ja niihin osallistuivat yhdistysten taitavimmat uittojätkät. Kemin alueella toimi Kemijoen uittoyhdistys, joka perustettiin vuonna 1901 (Itkonen 2006, 19, 217; Hast & Lanko 2011, 12).
Lea Kaupin maalauksessa kolme mieshahmoa tasapai nottelee koskessa tukkien päällä, ja yleisö seuraa kisailua maalauksen etualalla Teos on Kaupin kypsän naivismin kaudelta, ja siinä on monia tyypillisiä naivismin piirteitä Taiteilija on kuvannut kaikki ihmishahmot simultaaniperspektiivillä lähes samankokoisina etäisyydestä huolimatta Lisäksi tapahtumaa seuraavista ihmisistä monien kasvot ovat kohti katsojaa, vaikka he seuraavatkin silmä tarkkana koskikisaa Maalaus on tehty 1980-luvulla, mutta kuvattujen henkilöiden vaatetus viittaa vanhempiin aikoihin
Kaupin kuvaamien tukkimiesten kehonkieli ja ilmeet viestivät syvästä keskittymisestä ja taitoa vaativasta tasapainottelusta Koskenlasku oli vaativa laji, joka haastoi parhaimmatkin tukkimiehet Keskellä ja oikealla olevien miesten kohotetut kulmakarvat ja aukinaiset suut vihjaa vat, ettei se mitään helppoa puuhaa ollut Etenkin oikean puolimmainen mies näyttää kuin olisi juuri horjahtamas sa kosken kuohuihin Kisaa johtaa maalauksen vasemmalla puolella tasapainotteleva mies, jonka ilme on selvästi itsevarmempi kuin kahden muun kisailijan Kulmakarvat ovat hieman kurtussa, ja huulilla on havaittavissa mahdollisesti jopa pieni hymy Hänen tukkinsa on jo osittain kuvan ulkopuolella, ja myös hänen keskittynyt katseensa suuntaa kuvan ulkopuolelle Kuvan rajojen yli siirtyminen yhdessä veden eläväisten kuvioiden kanssa
luovat teokseen liikkeen tuntua, vaikka sommittelu onkin hyvin tasapainoinen
Taiteilija on maalannut yleisöön kaikenikäisiä ihmisiä lapsista vanhuksiin Tukkilaiskisat ja etenkin koskenlasku olivat suosittuja tapahtumia (Itkonen 2006, 217) Maalauksessa osa yleisöstä seuraa tapahtumaa rauhallinen ilme kasvoillaan, mutta lasten kasvoilla näkyy selvästi ihmetystä ja kummastelua Vahvimmin reagoi kuitenkin vasemmassa reunassa oleva punapukuinen nainen, joka on nostanut kätensä ilmaan innostuksesta tai ehkäpä säikähdyksestä Naisen katse kohdistuu keskimmäisiin laskijoihin Tämä vahvistaa tulkintaa siitä, ettei näiden miesten kisailu suju yhtä mallikkaasti kuin johdossa olevan miehen Koskikisat olivat toki jännittäviä tapahtumia, mutta Kaupin teoksessa osa yleisöstä katsoo muualle Oikeassa reunassa kaksi punapukuista hahmoa näyttävät keskustelevan keskenään Myös keskellä olevat nainen ja mies, kenties pariskunta, keskittyvät vain toisiinsa Lea Kauppi kuvasi töissään paljon monenlaisia ihmisiä ja tapahtumia, ja tässäkin teoksessa ihmisten yhdessäolo ja yhteinen tapahtuma on kuvattu kauniilla tavalla Teoksessa on taiteilijalle tyypillistä miellyttävää hälinää ja lämmintä tunnelmaa
Maalauksen värimaailma on rikas ja voimakas Vahva päävärien käyttö on naivistiselle kuvaustavalle tyypillistä Koskikisat -teoksessa Lea Kauppi on käyttänyt runsaasti värejä paksuin maalikerroksin K isoja seuraavat ihmiset
on puettu lämpimiin sävyihin; oranssiin, punaiseen ja ruskeaan Kahden yleisöön kuuluvan vaatteissa on käytetty myös vihreää Joen vauhdikasta virtaa taiteilija on kuvannut spiraalimaisin kuvioin, jotka luovat kuvaan liikkeen tuntua leikkisällä tavalla O ikeasta yläkulmasta kohti kisailijoita kurottelevat keltaiset kiemurat, kenties auringon säteet, heijastuvat veden pintaan Virtaavan veden pinnasta löytyy myös runsaasti muita sävyjä perinteisen sinisen lisäksi Keltaisten auringonsäteiden ohella aalloissa näkyy vihreän ja jopa punaisen sävyjä Nämä vivahteet sitovat teoksen taka-alan värit yhteen etualalla olevan yleisön värityksen kanssa luoden yhtenäisen, silmiä miellyttävän kokonaisuuden Värimaailma on vahva, mutta tasapainoinen Voimakkaat väriskaalat tulivat Lea Kaupille luonnostaan, syvältä sisimmästä, ja sisäinen ääni kertoi, mitä vä rejä käyttää Hän olikin neuvonut nuorempia maalareita, että ”maalatkaa sitä ja vain sitä, mikä lähtee sisältänne”, kuten Itkonen (1998, 64) kirjoittaa Mistä inspiraatio Koskikisat-teokseen?
Lea Kauppi on kuvannut teoksessaan vauhdikasta koskenlaskua, vaikka taiteilijan asuinpaikan, Kemin, lähistöllä ei oikeastaan ollut koskenlaskuun sopivia koskia Saivatko hänen kuulemansa tarinat, tukkilaisromantiikka
vaiko omat kokemukset maalaamaan teoksen? Kemijoki suun tukkilaiskisoissa tukkijätkät pääsivät näyttämään taitojaan monissa muissa vaativissa lajeissa Yksi osa näitä tukkilaiskisoja oli useamman lajin kattava tukkilaismaraton Se oli monipuolisia taitoja vaativa raskas kestävyyslaji, johon kaikki eivät pystyneet Kisoissa oli myös muita lajeja kuten soutu ja tukkien rullaus pareittain Myös naisille ja lapsille löytyi sopivia lajeja (Itkonen 2006, 217 ) L ea Kauppi on voinut saada inspiraation teokseen myös muiden lähteiden kautta Uittoperinnettä ja koskenlaskua on käsitelty suomalaisten tuotoksissa monin eri tavoin kansanlauluista iskelmiin, kirjallisuudesta elokuviin 1900-luvun alussa syntyi suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ilmiö, tukkilaisromantiikka Myöhemmin näitä kirjallisia teoksia dramatisoitiin elokuviksi (Peltonen 1991, 58–60 ) E hkä teokset ja niiden tarinat ovat toimineet Kaupin innoittajana Uittotyöstä tukkilaisromantiikka ei kuitenkaan anta nut todenmukaista kuvaa Se loi tukkijätkistä ihanteellisen kuvan kuvaten heidät nuorina, hurmaavina miehinä, joita naiset eivät voineet vastustaa Todellisuudessa raskas ja vaativa uittotyö jäi vähemmälle huomiolle, ja teoksissa keskityttiin lauleskeluihin ja jännittäviin koskenlaskuihin (Peltonen 1991, 59 ) Tukkilaisromantiikan jälkiä voi nähdä vielä tänäkin päivänä Onhan esimerkiksi Valion Koskenlaskija-juuston paketissa edelleen kuvattuna nuori, komea ja taitava tukkijätkä kosken aaltojen päällä
Maalauksen tekemiseen ovat voineet innoittaa myös taiteilijan omat muistot ja kokemukset Yksi mahdollinen häntä inspiroinut paikka on saattanut olla esimerkiksi Tornion Kukkolankoski Siellä järjestettiin vuoteen 1976 saakka näytösluontoisia koskikisoja, jotka olivat suuria tapahtumia Vuonna 1965 myös Jylhänä tunnetulla koskella pidettiin valtakunnalliset tukkilaiskilpailut, mutta koski todettiin varsinaisille tukkilaiskisoille liian vaaralliseksi (Hast & Lanko 2011, 60 ) Oletettavasti alue oli Lea Kaupille tuttu, sillä taiteilija on kuvannut teoksessaan Elämää Kukkolankoskella (1984) vanhaa kalastusperinnettä, joka alueella elää nykypäivänäkin (Kukkolankoski) Teos Koskikisat saattaisi myös olla tämän alueen innoittama, vaikka Lea Kaupin teoksen virrat eivät aivan ylläkään Jylhän hurjien kuohujen tasolle
Hast, M & Lanko, P 2011 Me tulemme taas! Tukkilaiskisat kautta aikojen Rovaniemi: tekijät Itkonen, M 2006 Muistelmia Valkosesta talosta Kemijokisuun erottelun vaiheita 1800-luvulta vuoteen 1991 Keminmaa: Rajalla Itkonen, S 1998 Sydän siveltimellä Suomalaista naivismia Helsinki: Taidepiste Kaleva 24 12 1983 Räty, V Kauppi, L 1985 Maalaus Koskikisat Aineen Kuvataidesäätiö, Aineen taidemuseo, Tornio Öljyväri, 80 x 95 cm Kuvaaja Aineen taidemuseo Kukkolankoski Viitattu 06/2021 Saatavissa https://kukkolankoski f i/ Peltonen, M 1991 Uiton historia Tukinuitosta Suomessa 1800-luvun puolivälistä 1980-luvulle Helsinki: Tekniikan museo
Rönkkö, P 1983 Lea Kaupin maailma Oulu: Pohjoinen
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
Harry Porkon (1923–1982) taiteessa näyttäytyy taiteilijan rakkaus ja kunnioitus omaa kotikaupunkiaan kohtaan kuten myös se, miten tavallinen työssäkäyvä ihminen kuvaa kotipaikkakuntansa arkea Taiteilijan kirjalliset kommentit Kemistä olivat usein piikitteleviä: etenkin hänen kirjoittamistaan pakinoista nousee kuva kyynisestä ja pessimistisestä miehestä Mutta kirjoittaessaan Porko oli kotipaikkakuntansa rakastaja, mikä näkyy myös hänen kuvataiteessaan Oman taiteilijan uransa lisäksi hän oli näkyvä ja keskeinen henkilö Kemin kulttuuripolitiikassa
“Taiteella tärkeillään vieläkin niin paljon, että tekee mieli pilailla sen kanssa.” (Porko 1981)
Harry Evald Aleksander Porko syntyi Kemissä, jossa hän asui koko ikänsä Porko teki pitkän uran postin palveluk sessa ja kirjoitti paljon työstään, samoin kaupungin pohjoi sesta asemasta syntyperäisen kemiläisen näkökulmasta Hän julkaisi pakinoita Postiliitto-lehdessä 1950-luvulta lähtien nimimerkillä Hemmu (PT 4 1 1989 ) Porkon ura kuvataiteilijana alkoi siitä, kun hänellä ei ollut varaa ostaa taidetta kotiinsa Niinpä hän päätti tehdä sitä itse Aluksi hänen maalaustekniikkansa vaihtelivat, mutta vuonna 1956 hän siirtyi kokonaan akvarellistiksi Hänen teoksiaan on ollut esillä useissa näyttelyissä vuodesta 1953 alkaen (PT 4 1 1989 )
Taiteilijana itseoppinut Harry Porko toimi Kemin Taideyh distyksen kuvataidejaoston puheenjohtaja 13 vuoden ajan, ja hän myös opetti taideyhdistyksen jäseniä Kipinän saatuaan monet heistä siirtyivät myöhemmin Ateneumiin jatkamaan taideopintojaan (Harju 2007, 4–58 ) Myöhemmin Harry Porko toimi keskeisenä henkilönä Ryhmä Kemissä
Kissanmakkaraa ja punaviiniä -kirjan (1981) Harry Porko kokosi kirjoittamistaan pakinoista, taide- ja teatteriarvosteluista ja muista kirjoituksistaan Ki rjan teksti on monikon ensimmäisessä persoonassa, mitä hän perusteli: “Käyttämämme monikon ensimmäinen persoona ei johdu kuninkaallisista ja keisarillisista etunimistämme Tyylimme johtuu siitä, että olemme koko ikämme edustaneet aina jotakin osastoa, yhdistystä, järjestöä tai liittoa Lisäksi kirjoitamme näitä pakinoita sivupersoonamme kanssa yhdessä ” Hemmu on vasemmistodemari, radi kaali pakinoitsija, järjestömies ja läänilurjus; Harri on Hemmun sivupersoona, pikkuvirkamies ja romanttinen maalari Hemmu ja Harri eivät myöskään tule toimeen keskenään (Ks Porko 1981 )
Kuva 6. Harry Porko: Kemin elinkeinoelämää (1962) Kemin kaupunki Kemin taidemuseon kokoelmat
Elämää tehtaiden Kemissä
Uransa alkuaikoina Harry Porko maalasi öljyväreillä kuten teoksen Keminelinkeinoelämää(1962) Se on mitä luultavimmin hänen suurimpia maalauksiaan Teos on jaettu kolmeen yhtä suureen pystysuuntaiseen suorakaiteen muotoiseen osaan Vasemmalla on tehtaita, etualalla tukinuittaja veneessä K eskellä kuvataan kaupungin elämää vanhalla torilla, jossa on markkinat Oikealla on sataman aluetta, etualalla on henkilö veneessä nostamassa verkkoja Teoksen osat sulautuvat yhteen: vasemman veneen runko jatkuu keskimmäiseen osaan tukkeja ui
etualan vesiosuuksissa Erilaiset muodot jatkuvat vierei seen osaan kuten markkinateltta oikealle verkon muotona Taustalla olevien rakennusten muodot eivät vaihdu yhtä sulavasti, ne ikään kuin katkeavat osien rajoilla
Kemijoki on Suomen pisin joki ja edelleen suosittu kalastuspaikka, vaikka Isohaaran voimalaitos estää vaelluskalan nousun jokisuuta edemmäs. Kaupungin kohdalla joki yhdistyy mereen Pohjanlahden perukoilla. Kemin edustalla olevalla merialueella on virkistyskalastusalue, josta voi saada ahventa, haukea, kuhaa, merilohta, madetta, muikkua, siikaa ja meritaimenta. (Kalastusmatkailijan opas...) Kemin satama on Suomen pohjoisin yleissatama ja pohjoisen väylä maailmalle. Se sijaitsee useiden väylien varrella, ja satamaan on helppo tulla mereltä. Sinne on myös hyvä yhteys rautateitse. Satama koostuu Ajoksen satamasta, Veitsiluodon satamasta ja Öljysatamasta, joka myös osa Ajoksen satamaa. (Kemin satama.) Maalauksen vasemmassa laidassa näkyy tehdasrakennuksia ja piippuja. Piipuista ja punaisesta rakennuksesta päätellen kyseessä ovat Veitsiluodon tehtaat. Ensimmäinen pieni saha perustettiin Veitsiluodon alueelle vuonna 1921, ja suurempi saha aloitti marraskuussa 1922. Porkon maalatessa teoksensa vuonna 1962, oli Veitsiluoto suuri paperin tuottaja. Vuonna 1965 tehtaalla oli jo neljä paperikonetta. Tehtaisiin oli upotettu
paljon rahaa, mutta ne olivat tehokkaita ja toivat Kemiin hyvinvointia ja työpaikkoja. Lähes sata vuotta toiminnassa ollut tehdas ajettiin alas syksyllä 2021. (Hietala.) Tehtaan sulkeminen merkitsi työpaikan ja elinkeinon menettämistä monille kemiläisille. Myös pala kaupungin historiaa katoaa, mikäli alueelle ei synny muuta tehdastoimintaa.
Tehtaan edustalla teoksen vasemmalla puolella on tukinuittaja. Jokea pitkin uitetut puut eroteltiin Kemijoen rannoilla, mikä työllisti toistatuhatta ihmistä. Myös markkinat olivat tärkeä tapahtuma Kemin kaupungissa. Markkinaperinteen hiipuessa niiden tulevaisuus on ollut jo kauan epävarma, ja urheiluseura Kemin Into on ottanut niiden järjestämisvastuun vuodesta 2004 lähtien. (Yle uutiset 4.3.2019; 28.6.2016.) Nykyisin markkinat ovat Täikön torilla ja kauppatori toimii nykyisin pysäköintialueena.
Harry Porkon teoksessa näkyvät nosturit kuuluvat todennäköisesti Ajoksen satamaan. Vaikka sää pohjoisessa voi olla vaihteleva, ovat olosuhteet merenkulun kannalta Kemin ja Perämeren alueella hyvät ympäri vuoden. Kemin satama onkin avoinna liikenteelle vuoden jokaisena päivänä vuorokauden ympäri. Meren ollessa jäässä meriväylien kunnosta vastaavat valtion jäänmurtajat. Öljysataman yhteydessä on laituripaikka Kemin Matkailu Oy:n omistamalle matkailujäänmurtaja Sampolle. (Kemin satama.)
Tarinoita
taidetta
Porkon taidokas värien käyttö näkyy Kemin elinkeino elämää -teoksessa Etenkin lumen ja taivaan värit ovat tarkkaan toteutettu Värimaailmassa on murrettuja värejä, ja väripaletti rajoitettu koostuen sinisestä, valkoisesta, punaisesta ja oranssista Kirkkaat ja puhtaat sävyt ponnahtavat esille pienissä yksityiskohdissa; punainen, keltainen, vihreä ja oranssi näkyvät torin kojun takaa pilkistävässä ilmapallokimpussa Valitut värit kuvaavat hyvin luonnon värimaisemaa
Maalauksen keskiosassa on Kemin vanha tori Menossa ovat ilmeisesti kevättalven markkinat: maassa on lunta ja muutama kävijä kantaa kainalossaan suksia Ehkä he ovat markkinoilla pyörähtämisen jälkeen jatkamassa hiihtolenkille Perämeren jäälle Perheet ovat tulleet tutkimaan valkoisten markkinatelttojen antia Paikalliset kalastajat myyvät ympäröivistä vesistöistä pyydettyä kalaa Kaukana metsän takana mäen päällä näkyy vaaleanpu nainen, punakattoinen Kemin kirkko, jonka katto on ny kyään musta Oikealla maalauksessa kalastaja seisoo veneessään ja nostaa verkkoa Vuodenaika on luultavasti kevät, jolloin kutevaa kalaa nousee runsain määrin Kemijokisuulle K alastajan takana taustalla rannassa näkyy nostureita Kemin Satamasta Vaikka tukinuittoa ei enää Kemin vesistöissä näe, ovat muut teoksessa kuvatut osat paikkakunnalla vielä tärkeitä
“Omasta mielestään hyvä ja valmis taiteilija ei ole enää lainkaan taiteilija.” (Porko 1981)
Vuonna 1977 Harry Porko valittiin Kemin Kuvataiteilijoi den kunniajäseneksi Hän sai useita stipendejä, taidepalkinnon ja Taideyhdistyksen Lauri-patsaan Hänen teoksiaan on julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa Kemin kuvataiteilijat muistavat Porkon aktiivisena osallistujana ja sodanjälkeisen ajan kokoajana 1960- ja 1970-luvuilla hän oli myös aktiivinen ammattiyhdistysten toiminnassa: kymmenisen vuotta Postiliiton Kemin osaston puheenjohtajana, Postiliiton liittovaltuustossa sekä VTY liittohallituksessa muutaman vuoden (Kosonen 5 11 1977; PT 4 1 1989 )
Harry Porko kuoli 59-vuotiaana pitkäaikaiseen sairauteen Hän oli jo aiemmin jäänyt sairaseläkkeelle ja taiteen tekeminenkin oli jäänyt vähemmälle Kunnon heikentyessä Porko kirjoitti kuitenkin vielä pakinoita “Nyt on laulut laulettu” -pakinassa hän kuvailee tilaansa: “Tämä lie nee viimeinen pakinamme: Jalat eivät tottele, kädet eivät toimi ja puhekin uhkaa hävitä Maalaaminen on myös sökö ja viimeiseksi työksi jäi enteellisesti Kaksi maalia ” Kun Harry Porko kuoli, luki kuolinilmoituksessa hänelle sopivasti: “Hän ei ole kuollut, hän on vaihtanut elämäntapaa ” (Porko 1981, 5–55 )
Harju, L 2007 Ryhmä Kemin muotoutuminen suomalaisen ja kemiläisen kuvataiteen kentässä Pro gradu -tutkielma Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos
Hietala, T Työtä ja leipää Veitsiluodosta, Meri-Lapin Museot Viitattu 27 9 2021 Saatavissa http://merilapinmuseot f i/kohderyhmat/tyota-ja-leipaa-veitsiluodosta
Kalastusmatkailijan opas ja luotsi tuhansien järvien maassa Viitattu 1 7 2021 Saatavissa https://www f ishinginfinland fi / Kemi Kulttuuriympäristöt Viitattu 27 6 2021 Saatavissa https://www kemi f i/vapaa-aika-jakulttuuri/matkailu/ kulttuuriymparistot/ Kemin satama Viitattu 1 7 2021 Saatavissa https://www portofkemi f i/
Pohjolan Sanomat (PS) 5 11 1977 Kosonen, P Harry Porko – Sinnikäs
Pohjolan Työ (PT) 4 1 1989 Harry Porko kuollut Kuolinilmoitus lehdessä Porko, H 1962 Maalaus Kemin elinkeinoelämää Öljy kankaalle, 260 x 140 cm Kemin taidemuseon kokoelmat Porko, H 1981 K issanmakkaraa ja punaviiniä K emi: Kemin Painotuote Porko, H , Korolainen, O 1975 Kemi kuvina Oulu: Pohjoinen
Yle uutiset 28 6 2016 Hiltula, K Kemijoen uittotukikohta hiljenee täysin Viitattu 22 11 2021 Saatavissa https:// yle f i/uutiset/3-8988969
Yle uutiset 4 3 2019 Tiihonen, J Perinteiset markkinat hiipuvat – Kemissä ehkä viimeiset markkinat ensi vuonna Viitattu 1 7 2021 Saatavissa https://yle f i/uutiset/3-10671964
Kuva: Museovirasto, Karihaaran tehdasyhdyskunta, MV/RHO Johanna Forsius
Olavi Korolainen (1931–2022) on tunnettu kemiläinen kuvataiteilija Hänen tuotantonsa on vaihdellut pitkän uran aikana niin aiheiden kuin tekniikankin puolesta Taiteilija kehitti tunnistettavan tyylin: teoksia yhdistävät kirkkaat värit ja maalatut pinnat
sen mukaan, mikä miellyttää suurinta yleisöä ja tuottaa eniten rahaa ”Taiteen ei saa olla vain miellyttämistä varten – koristemaalausta, vaan sen tulee pyrkiä vaikuttamaan aktiivisesti yksilöön ja mikseipä yhteisöönkin”, oli taiteilija sanonut (PT 3 9 1977; A P 1968; PS)
Veitsiluodon tehtaalla olleesta leipätyöstään huolimatta Olavi Korolaista on pidetty ammattitaiteilijana lähes koko hänen uransa ajan Kuvataiteilijan ammattitaidon hankkiminen ja ylläpito muun työn ohella oli haasteellista ja vaati uhrauksia Korolainen on sanonut maalaavansa vain itseään varten ja vain sitä, mikä hänelle itselleen tuntuu mieluisalta Hän ei tehnyt teoksiaan ainoastaan
Olavi Korolaisen ensimmäisissä teoksissa maaliker rokset olivat ohuita, sillä kalliiden värien piti kestää mahdollisimman kauan; ensimmäiset maalauksensa hän teki 14-vuotiaana saatuaan öljyvärit Nuorukaisella ei ollut varaa lähteä Ateneumiin opiskelemaan taidetta, vaan hän oppi taidenäyttelyissä kiertäen, tutkien, lukien ja kokeillen Hän kävi kyllä kansanvalistusseuran kirjeopistoa, josta ei kuitenkaan kokenut paljon hyötyvänsä Korolaisella oli isänsä suvun tapaan sähkömiehen koulutus, ja hän oli 1950-luvulta alkaen kolmivuorotyössä Veitsiluodon
tehtaalla sähköasentajana ja -päivystäjänä Tehdessään yöt työtään Korolaisella oli aikaa maalata päivisin (PS 8 2 1959; Nevaranta 1998, 5; Rautiainen 1989, 4 ) Vuonna 1957 Olavi Korolainen osallistui ensimmäistä kertaa Lapin läänin vuosinäyttelyyn Hän sai näkyvyyttä, ja näyttely auttoi häntä luomaan yhteyksiä muihin kemiläisiin taidemaalareihin Korolainen tutustui Nina Vanakseen, jolta hän sai oppia piirtämiseen ja oikeaoppiseen öljyvärien käyttöön 1960-luku oli Korolaiselle läpimurron vuosikymmen: hän pääsi osallistumaan moniin näyttelyihin ja teosten myynti lisääntyi Siitä lähtien hänellä oli kymmeniä näyttelyitä niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa (Nevaranta 1998, 6, 8 ) Aluksi Korolaisen aiheet liittyivät sotaan, myöhemmin hän kuvasi perinteisiä, lappilaisia maisemia kunnes löysi oman tyylinsä pelkistetyissä maisema- ja asetelmamaala uksissa Hän sai vaikutteita ensimmäiseltä suomalai selta ei-esittävää taidetta tehneeltä Lars-Gunnar Nord strömiltä ja venäläiseltä Kasimir Malevitsilta, jonka maalaamasta mustasta neliöstä hän näki artikkelin lehdessä Neliömäinen muotokieli tuli olennaiseksi osaksi Korolaisen ilmaisua Teosten aiheet ovat muuttuneet esittävistä kohti vapaita muotoja Hänen mukaansa kuvattavan esineen muoto ei kuitenkaan itsessään ollut kiinnostava, vaan kiinnostavampaa oli mahdollisuus jakaa esine moniin eri väripintoihin Tämä näkyy erityisesti hänen 1960-luvun tuotannossaan, jolloin taiteilija otti teoksiinsa
vaikutteita informalismista Vaikka hän poimikin vaikut teita eri ismeistä, ei hänen taidettaan voi lukea niistä suoraan mihinkään Kokeilevasta luonteestaan huolimatta Korolaisen maalaustapa oli yleensä analyyttinen ja sommitelmaltaan kurinalainen Hän tavoitteli teoksissaan eri tekstuureita muun muassa puukaiverruksella, hiekalla ja polttamalla kuitenkin lisäten teokseen aina myös maalikerroksen (Nevaranta 1998, 6, 8; Rautiainen 1989, 4 )
Jo 1960-luvulta lähtien värit olivat olleet tärkeässä osassa Korolaisen teoksissa Kuvaavin termi niistä puhuttaessa on kolorismi, värilähtöinen maalaus Ilmaisun ja aiheiden kehittyessä ja värien eri kausien hieman vaihdellessa säilyivät teoksissa kirkkaat ja lämpimät värisävyt, erityisesti punainen ja keltainen Punainen, oranssi ja keltainen kuvastavat Korolaisen mukaan ilon ja rikkauden ajatuksia Toistuva teema taiteilijan teoksissa ovat myös vastakkain asettelut, esimerkiksi sileät ja karkeat pinnat tai lämpimät ja kylmät sävyt (Kaleva 18 6 1998; Nevaranta 1998, 8; Rautiainen 1989, 4, 13 )
Veitsiluoto sijaitsee Kemin eteläpuolella, Perämeren rannikolla, Kemijoen, Torniojoen ja Simojoen uittoreittien varrella. Veitsiluodon saha perustettiin vuonna 1921, ja sen yhteydessä oleva Veitsiluodon sulfiittisellutehdas aloitti toiminnan vuonna 1930. Koko saari omistettiin Veitsiluodon tehtaan pyörittämiselle, tehokkuudelle ja tehtaan työntekijöiden asuttamiselle. Vähitellen sinne nousi asuinrakennuksia, konttoreita, tukkivajoja ja lautatarhoja. Koska saarelta ei alun perin ollut juuri yhteyksiä mantereelle, muodostui Veitsiluodosta oma yhteisönsä. Kun asuinalueita monipuolistettiin ja rakennettiin muun muassa kansakoulu ei saari enää ollut vain työpaikka, vaan koti monelle kemiläiselle perheelle. (LK 24.4.2021.) Veitsiluodon tehdas on selvinnyt monista koettelemuksista. Se pommitettiin Lapin sodassa vuonna 1944, lautatarha paloi vuonna 1949 ja sodan aiheuttaman resurssipulan takia sellun tuotanto väheni. Vuosikymmen myöhemmin Veitsiluodossa aloitettiin kuitenkin paperintuotanto, ja pian siitä tulikin Euroopan suurin sanomalehtipaperin tuottaja. Menestys houkutteli Kemiin lisää asukkaita ja vuonna 1971 Veitsiluoto oli jo yli 3000 ihmisen työpaikka. Vuonna 1996 Veitsiluodon tehdas siirtyi Stora Enson omistukseen. Paperinkulutuksen väheneminen koitui kuitenkin tehtaan kohtaloksi vuonna 2021. (Hietala 2017; LK 24.4.2021.)
Kuva
7. Olavi Korolainen: Veitsiluoto Oy (1964)
Yksityiskokoelma Kuva Hanna Toikkanen
Veitsiluodon tehdas ei ollut Olavi Korolaiselle pelkästään työpaikka Toimeentulon lisäksi se tarjosi hänelle aiheita moniin maalauksiin Yksi näistä on maalaus Veitsiluoto Oyvuodelta 1964
Maalauksessa on oranssinpunaisena hohtava Veitsiluodon tehdas tummansinistä taustaa vasten Lämpimän punaisen ja oranssin sävyt kiinnittävät katsojan huomion, ja myös teoksen siniset sävyt ovat lämpimiä Maalauksen väripinnat ovat selkeitä ja muodot niin taiteilijalle kuin aikakaudellekin ominaisella tavalla pelkistettyjä Korolainen oli keskittynyt tehtaan muotojen luomiin väri-
alueisiin yksityiskohtien sijaan Sommittelu on kurin alaista, kirkkaat ja vaaleat värit sekä pienemmät väripinnat on asetettu keskelle kuvapintaa, sommitelma on tasapainoinen ja huomio keskittyy olennaiseen, Veitsiluodon tehtaaseen
Vaikka teoksessa ei olekaan hyödynnetty erilaisia tekstuureita, on kontrastia luotu selkeästi rajatuilla elementeillä sekä hiljalleen taustaan häilyvillä valkoisen sävyillä Tällaiset ilmaisulliset vastakohdat ovat Korolaiselle hyvin tyypillisiä Myös maalauksen tunnelmassa voi havaita vastakkainasettelua Jäätynyt vedenpinta ja yksivärinen tausta viestivät hiljaisen ja rauhallisen talvi-illan tunnelmaa kun taas tehtaan oranssinpunaiset seinät hehkuvat lämpöä Kylmyys kohtaa lämmön ja luonto teollisuuden Savun noustessa tehtaan savupiipuista pystyy melkein kuvittelemaan tehtaan sisältä kuuluvan melskeen ja työn touhun Korolaisen teoksia onkin kuvailtu eläviksi, ei pel kästään kirkkaista värien takia, vaan siksi että katsoja pystyy elämään kuvatun hetken mielessään (PT 3 9 1977)
kautta palaamatta kuitenkaan aiemmin käyttämiinsä tekniikkoihin Maalausjälki oli paksua, teoksissa paljon kerroksia ja eläviä pintoja Korolainen mieltyi muun muassa kaatopaikkojen graafiseen estetiikkaan, mikä näkyy hänen myöhemmissäkin teoksissaan Ne muuttuivat veistoksellisempaan suuntaan Taiteilija liitti esineitä ja erilaisia pakkauksia teoksiinsa kollaasimaisesti: tärkeää oli esineen muodon ja kolmiulotteisuuden esiin tuominen (Nevaranta 1998, 13; Rautiainen 1989, 7 )
Korolainen alkoi 1980-luvulla hyödyntää teoksissaan Veitsiluodon tehtaalta saamiaan puulankkuja saadakseen aikaan reliefimäisen, valon suuntaa muuttavan pinnan Lankkukokeiluiden myötä hän alkoi myös vapautua neliskulmaisista, suoraviivaisista maalauspohjista, ja teosten muodot vaihtelivat pyöreistä monikulmaisiin Tärkeimpiä elementtejä olivatkin geometriset muodot ja pintojen syvyyserot Veistoksellisuudesta huolimatta pinnat olivat aina maalattuja (Nevaranta 1998, 17; Rautiainen 1989, 9; Virtanen 1987 )
1970-luvun lopulla Olavi Korolaisen ilmaisu muuttui aihepiiriltään realistisemmaksi laajoine, valkoisine kenttineen Hän kuvasi esimerkiksi maisemia, ihmisiä ja asetelmia kuten aikaisemmin informalistisen ilmaisun
Kun Olavi Korolainen pääsi kunnollisiin ateljeetiloihin teosten valmistuminen nopeutui A ikaisemmin ateljeena oli toiminut pienen kotitalon keittiö Hän lopetti työnsä Veitsiluodon tehtaalla vuonna 1977, kun hänen lapsensa olivat jo aikuisia Korolainen kuului Suomen Taidemaalariliittoon, Lapin taiteilijaseuraan, Kemin taideyhdistyksen kuvataidejaostoon ja Ryhmä Kemiin (Lapin taiteilijaseura 1991; Nevaranta 1998, 9–12 )
Kuva 8. Olavi Korolainen: Röykky (1987) Valtion taideteostoimikunnan kokoelma
Kaleva 18 6 1998 Niskala, M Omaperäinen pohjoisen koloristi
Korolainen, O 1964 Maalaus Veitsiluoto Oy Öljyväri, 95 x 66 cm Yksityiskokoelma
Korolainen, O 1987 Maalaus Röykky Öljyväri, puu, 35,5 × 49 cm Valtion taideteostoimikunnan kokoelma
Lapin Kansa (LK) 24 4 2021 Pyykkö, R Värikäs vuosisata
Viitattu 3 9 2021 Saatavissa https://www l apinkansa fi/sadan-vuoden-tarina-vanhat-kuvat-ja-kartat-kertova/3546456
Lapin taiteilijaseura 1991 L apin taiteilijaseuran matrikkelikansio
Nevaranta, K 1998 Olavi Korolainen 40-vuotisjuhlanäyttely – Uusiutumisen jatkuva pysyvyys Kemi: Kemin taidemuseo
Pohjolan Sanomat (PS) 8 2 1959 Knuuti, L : Tolppamies ja taidemaalari – Olavi Korolainen värien ja pensselin pa rissa
Pohjolan Sanomat (PS) Kaarto, L : M ies valmistautuu näyttelyyn Kemin taidemuseon lehtileikekokoelma
A P 1968 Kemin kaupungin taiteilijastipendi Olavi Korolaiselle Kemin taidemuseon lehtileikekokoelma
Hietala, T 2017 Työtä ja leipää Veitsiluodosta Viitattu 3 9 2021 Saatavissa http://merilapinmuseot f i/kohderyhmat/tyota-ja-leipaa-veitsiluodosta
Pohjolan Työ (PT) 3 9 1977 Aleksander: Korkeajännitteistä taidetta Korolaiselta
Rautiainen, L 1989 Olavi Korolainen 80-luku Kemi: Kemin taidemuseo
Toivo Hoskari (1937–2010) oli itseoppinut kemiläinen taiteilija, joka tunnetaan erityisesti voimakasvärisistä, geometrisista ja abstrakteista öljymaalauksistaan Lisäksi hänen taiteellinen tuotantonsa sisältää myös jonkin verran grafiikkaa ja mosaiikkeja Hoskarin taidetta on kuvattu abstraktis-kubistiseksi ja konkretistiseksi, toisinaan myös konstruktivistiseksi ja koloristiseksikin Hänen tavoitteenaan oli värin ja muodon mahdollisimman suuri täydellisyys, ja hän pyrki osoittamaan, että abstraktilla muodolla ja värillä on oma elämänsä Asennettaan taideteorioita, ismejä ja luokitteluja kohtaan taiteilija kuvasi sanomalla: ”Minä en tiiä mikä nisti minä oon, mutta töitä minä oon tehny iät päivät ” (Harju 2007, 55; Rönkkö 1987, 4 )
Toivo Hoskarin teoksia oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 1959 Lapin taiteen vuosinäyttelyssä Kemissä Maalaukset olivat realistisia, hänen omien sanojensa mukaan ”sieviä seinätauluja naturalistisen romanttiseen tyyliin” Ne eivät myöskään saaneet kritiikin hyväksyn tää 1960-luvulla taiteilija siirtyi naturalismista abstrak tiin ilmaisuun, ja vuosikymmentä voikin luonnehtia hänen tuotantonsa abstraktisimmaksi vuosikymmeneksi Hoskarin naturalististen maalausten talot ja kukkaset vaihtuivat kubistisen tyylin pinnoilla leikittelyyn ja tiukan geometrisiin muotoihin: neliöihin, kolmioihin ja ympyröihin Myös teosten värimaailma muuttui tummaksi Vasta myöhemmin värit kirkastuivat ja puhdistuivat Hoskari oli liittynyt Kemin taideyhdistyksen kuvataidejaostoon, samoin hän oli Ryhmä Kemin jäsen (Harju 2007, 55–56; Hautala-Hirvioja 2017, 121; PS 1970; Rönkkö 1987, 6–7 )
Päivi Haapasaari kirjoittaa Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisussa Silakanpyytäjiä ja lohitalonpoikia – kalastusperinnettä Perämeren kansallispuistossa (1994) siitä, kuinka Kemin rannikkokylien kalastajat ovat harjoittaneet elinkeinoaan vuosisatojen ajan. Perämeren väestön perinteiset elinkeinot olivat 1950-luvulle saakka kalastus ja maatalous. Perinteikkäintä ja alueelle leimallisinta on ollut lohen- ja silakanpyynti. 1900-luvun alkupuoliskolla Perämeren alueella harjoitetulle kalastuselinkeinolle oli tyypillistä sesonkiasuminen saaressa, kalastaminen luonnonmateriaaleista itse kudotuilla pyyntivälineillä ja kalan säilöminen suolaamalla. Kalastajat viettivät suuren osan pyyntikaudesta saariin rakennetuissa kalastustukikohdissa, joissa oli asuinkämppä, verkkomakasiini, jääkellari ja verkonkuivaustelineitä. Saarilla saattoi olla myös karjasuojia, sillä jotkut kalastajat toivat sinne karjaansa. Laidunaluetta ei tarvinnut aidata, ja etenkin lampaat olivat suojassa petoeläimiltä. (Haapasaari 1994.)
Perämeren Selkä-Sarven saareen muodostui 1800-luvun alussa kalastajakylä, jossa parhaimmillaan oli 300 asukasta. Silakkaa pyydettiin perinteisesti verkoilla sen kutupaikoilta ulkokarien matalikoilta. Saarella kalat suolattiin ja pakattiin myyntiä varten. Maissa käytiin noin
kerran viikossa kalanviennissä sekä hakemassa ruokatarvikkeita ja polttoainetta. Majoja, suolaushuoneita eli lasmarkkeja sekä saunoja oli vielä 1930–1940-luvulla, mutta sen jälkeen useimmat rakennukset ovat hävinneet. (Haapasaari 1994.) Nykyään yksi vanhimmista ja alkuperäisimmistä rakennuksista on Ailinpieti SelkäSarvessa (Ailinpieti). Suurimmillaan lohisaaliit olivat sota-aikaan 1940-luvulla ja heti sodan jälkeen, jolloin Itämerellä harjoitetun vähäisen pyynnin vuoksi kala pääsi esteettä nousemaan Perämerelle. Vielä 1950-luvulla suurimmat lohitalot palkkasivat työmiehiä, lohitrenkejä eli pyytömiehiä, jotka olivat lähiseudun maatonta väestöä. Useille maattomille taas silakanpyynti oli tärkein toimeentulon lähde, ja he kalastivat sitä kesäkauden omissa nimissään, omilla välineillään. 1900-luvun puolivälissä kalastuselinkeinossa tapahtui suuria muutoksia – silakan perinteinen verkkopyynti loppui ja myös muu ammattikalastus menetti merkitystään. Toisaalta tehdasvalmisteinen nailonverkko, yhä nopeammat veneet sekä mahdollisuus myydä kala tuoreena muuttivat elinkeinon luonnetta. 1950-luvulla lohikanta ja muut vaelluskalakannat kuten vaellussiika, taimen ja nahkiainen romahtivat muun muassa kasvaneen pyynnin ja voimalaitosrakentamisen vaikutuksesta. (Haapasaari 1994.) Kalastuksen ja maatalouden vähennyttyä tilalle tulivat työpaikat tehtaissa.
Rantamaisema (1964) on puupiirros, joka kuvaa pelkistettyä näkymää merenrannalla Lauta-aidan takana on pieni mökki, ja taustalla siintää lainehtiva meri Kaukaisuudessa häämöttää kookas saari tai luoto Etualan maasto on karua, sileäksi pyöristynyttä kallioista maastoa, jossa ohutta ja hentoa heinäkasvillisuutta on niukasti Tumma aita seisoo ryhdikkäänä ja vakaana kuvan oikeassa alalaidassa Aidan takana on suora, ryhdikäs ja mustanpuhuva mökki, jonka seinä ja katto on kuvattu oranssinpunertavilla viivoilla; tumman sävyn myötä teoksessa on hiljainen ja yksinäinen tunnelma Mökin seinustalla on ikkunaruutu, jon ka lasiin heijastuu valo Yhdessä aitaan nojaavan vaalean heinäseipään ja aidan valkoisten rakojen kanssa ikkuna toimii sommittelullisena kiintopisteenä Tummaa aitaa vasten nojaava vaalea heinäseiväs palauttaa katseen jälleen kohti tummaa mökkiä Kuvan vasemmalla puolella ja alaosassa on kuvattu heinähaasiaa seipäineen Niiden rivi vie katseen merelle ja taustalla häämöttävälle luodolle polun tapaan Taivaan pilvet ovat hattaraisia kuin kesäpäivänä,
meri aaltoilee tyynesti Taivaan punaruskehtava sävy viittaa iltaan ja auringonlaskuun Teoksen värimaailma koostuu pelkästään mustan, valkoisen ja ruosteenpunertavan värin kontrastista Musta mökki, lauta-aita ja lähellä oleva maasto luovat jyrkän
vastakohdan valkoisena hohtavalle merelle ja kuvan ylä laidan valkoisille pilville Punasävyinen taivas jakaa kuvan kahtia ja korostaa tasaisuudellaan etualan yksityiskohtia Punainen värisävy meren laineissa taas tuo elävyyttä sävyihin Mökin tummuuttakin on korostettu punaisella, joka on kuvan keskeisiä elementtejä Kolmiulotteisuuden tuntu ja erilaiset pinnan muodot on teoksessa saatu aikaan vaihtelemalla viivan vahvuuksia ja suuntia; viivoissa on elävyyttä ja erilaisia sävyjä mustan, valkoisen ja punaruskean välillä Puugrafiikalle tyypilliseen tapaan myös puun syyt näkyvät vedoksessa, ja se tuo yhtenäiseen punaiseen taivaaseen ilmavuutta ja eloa Yksityiskohtien tarkan kuvaamisen sijaan maiseman tunnelma ja kokonaissommitelma ovat teoksessa tärkeämpiä Kuvan keskeisimmät elementit meri, mökki, aita ja vino, kaatunut heinähaasian seiväs sekä vasem man laidan pystyt seipäät sijoittuvat etualalle, ja niitä on korostettu vaihtelevalla ja elävällä kaiverrustekniikalla Taustan pilvet ja taivas ovat yhtenäisempää pinta-alaa, jolloin huomio kiinnittyy kuvan tärkeimpiin elementteihin Toivo Hoskari on kuvannut rantanäkymän niin kuin hän sen näki, realistiseen ja naturalistiseen tapaan Rantamaisema-teoksen voi aiheensa puolesta sijoittaa 1960-luvun grafiikan tyylin jatkumoon, jossa kuvattiin kylämaisemaa rakennuksineen, merta, rantaa tai veneitä Teoksesta tulee mieleen muita 1960-luvun grafiikan taitajia kuten Erkki Tanttu ja Vilho Askola He tekivät puu-
piirroksia suomalaisesta maisemasta ja rakennuksista Hoskarin teoksen pieni mökki, jossa on vain yksi ikkuna voi olla kalastajamökki Kemin merenrantamaisemassa; Perämeren rannikolla ja saaristossa rantojen ja saarten pienet mökit olivat tyypillisesti yksihuoneisia hirsisiä kalamajoja
Rantamaisema-teoksessa ei ole kuvattu ihmisiä Mökki ei ole kuitenkaan hylätty, koska heinää on tehty Aitaa vasten nojallaan oleva heinäseiväs ikään kuin pysäyttää kuvan Teoksen valmistumisen aikoihin 1960-luvun alussa perinteinen kalastuselinkeino oli kuitenkin jo hiipunut Meren rannoille jäi autioita kalamajoja, suolaushuoneita, verkkomakasiineja ja muita kalastukseen liittyviä rakennuksia Toivo Hoskarin teos on maisemakuvaus, joka muistuttaa menneestä ajasta, kalastuselinkeinosta ja maanviljelyksestä
”Miksi en kuvaisi sitä maisemaa, jonka parhaiten tunnen.”
Toivo Hoskari oli muuttanut Kemiin vuonna 1955, ja hän toimi selluloosankeittäjänä Kemiyhtiön tehtailla eläkeikäänsä saakka Taiteelliselle työskentelylle Hoskari omistautui vapaa-aikanaan Hänen taiteensa koostuu muodoista, rakenteista ja voimakkaista väreistä, joiden sommittelua on pidetty tarkkaan laskelmoituna Taiteilija on kuitenkin itse todennut, ettei hän ole tutustunut värioppiin, vaan maalaa enemmän vaistonvaraisesti, tun-
teen pohjalta Näin elävyys säilyy eikä katoa teorioiden mukana (Rönkkö 1987, 6, 4; Harju 2007, 55–56 )
1970-luvulla Toivo Hoskari alkoi yhdistää taiteessaan luonnosta lähtökohtansa saaneita, tunnistettavia aiheita geometrisiin tai konstruktiivisiin muotoihin Hänen taidettaan luonnehtivat edelleen muodot ja rakenteet ja toisaalta voimakkaat, usein sekoittamattomat värit Värit saivat sittemmin lisähehkua ja tulivat muotoja tärkeämmäksi elementiksi Luonnon lisäksi hän kuvasi rakennuksia, kaupunkeja ja elämyksiä ulkomaan matkoilta niiden muuntuessa isoko koisiksi teoksiksi Vuonna 1970 Torniossa pidetyssä yhteispohjoismaisessa taidenäyttelyssä Kalotti -70 taiteilijalla oli esillä kolmemetrinen teos, joka sai myönteistä huomiota vaikuttavuudellaan ”Kemiläinen Toivo Hoskari vie tällä kertaa koossa voiton Toki on tunnustettava, että upeita nuo leveät maa-
laukset ovat Ne ovat myös varsin korkeatasoista taidetta, kuten kaikista arvosteluista voi todeta ” Raja -77 -näyttelyssä Kemissä oli esillä kolme Hoskarin teosta, joissa näkyi taiteilijan siirtyminen jälleen kohti esittävämpää ilmaisua Näyttelyarviossa todetaan: ”Toivo Hoskarin varhemmin niin monta hehkuvaa päällettäistä väriä sisältävät työt ovat vaihtumassa monotonisempaan väri-ilmaisuun Hoskarin työt ovat samalla lähestymässä realismia ” (Rönkkö 1987, 10–11; PT 16 7 1970; Kaleva 11 7 1977 )
Samana vuonna 1977 Hoskarin taide sai uudenlaista suuntaa Hänen työskentelynsä teollisuuslaitoksissa ja rakennuksilla toi maalausten estetiikkaan elementtejä ympäristöstä ja rakennustelineiden geometrisia, risteileviä muotoja Ensimmäisen ns ”putkikauden” maalauksensa hän teki vuonna 1987 Taiteilija on myöhemmin todennut tästä kaudestaan sen kuvaavan hänelle tuttua, putkien täyttämää miljöötä ”Olen ollut töissä sellukattiloiden kes kellä, rakennustyömailla M iksi en kuvaisi sitä maise maa, jonka parhaiten tunnen ” (Rönkkö 1987, 10–11; PS 31 10 1987 )
Hoskari työskenteli putkisommitelmien parissa useita vuosia, ainakin 1980-luvun alkupuolelle saakka Raja -83 -näyttelyssä oli esillä kaksi teosta, joissa hänen putkisommitelmiensa jyrkkä muotokieli ja kirkkaat värit olivat jo vaihtuneet pehmeämpään suuntaan Pohjolan Sanomien näyttelyarviossa niistä todetaan, että ”mosaiikkimaiset sommitelmafantasiat tuovat mieleen kubismin jälkeisen
abstraktismin” K alevan näyttelyarviossa puolestaan mainitaan, kuinka ”Toivo Hoskarilta on kaksi keskenään erityyppistä työtä Konkretistinen putkisommittelu näyttää ainakin olevan väistymässä” (Kaleva 20 7 1983; PS 8 7 1983 ) Vuonna 1984 Toivo Hoskari tutustui Joan Mirón museoon ja tämän taiteeseen; katalonialaisen taidemaalarin leikkimielinen muotojen käsittely ja tarkoin harkitut sommittelut tekivät vaikutuksen kemiläiseen taiteilijaan Putkisommitelmakauden jälkeen hän saikin vaikutteita Mirón teoksista Vuonna 1987 Kemin taidemuseon retrospektiivisessä Toivo Hoskari -näyttelyssä nähtiinkin uusi, leikkimielinen maalaustyyli ja vahvaa viivan käyttöä sommitteluelementtinä pehmeässä elävässä maalauspinnassa Myös teosten värimaailma muuttui pehmeämmäksi ja lempeämmäksi (Kaleva 9 11 1987; PS 1 4 1989; PS 8 4 1989 )
Viimeisin Toivo Hoskarin näyttely oli hänen 30-vuotis taiteilijanäyttelynsä Keminmaan kirjastotalossa vuonna 1989 Teoksissaan hän jatkoi aloittamaansa sommittelun leikkisyyttä, ja pehmeiden värien ja voimakkaan viivan rinnalla kurinalaisia muotoja ja rakenteita (PS 1 4 1989 )
Ailinpieti Viitattu 16 5 2021 Saatavissa https://www luontoon fi /ailinpieti
Hautala-Hirvioja, T 2017 Uuteen aamuun – Jälleenrakennettu maisema lappilaisessa kuvataiteessa Rovaniemi: Rovaniemen taidemuseo
Harju, L 2007 Ryhmä Kemin muotoutuminen suomalaisen ja kemiläisen kuvataiteen kentässä Pro gradu -tutkielma Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos
Haapasaari, P 1994 Silakanpyytäjiä ja lohitalonpoikia –kalastusperinnettä Perämeren kansallispuistossa Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Vantaa: Metsähallitus Hoskari, T 1964 Puupiirros Rantamaisema Tornion kau pungin kokoelma, Aineen kuvataidesäätiö, Aineen tai demuseo, Tornio Puupiirros paperille, 27 x 32,3 cm Kuvaaja Aineen taidemuseo Hoskari, T 1964 Maalaus Putkimetsä Öljyväri, 80 x 100 cm Kemin taidemuseon kokoelmat
Kaleva 11 7 1977 Kaila, M : Huippuja ja hännänhuippuja
Kaleva 20 7 1983 Kaila, M : Raja -83 on tasaväkisempi kuin vuosiin
Kaleva 9 11 1987 Kaila, M : Toivo Hoskarin coloristiset vuodet
Pohjolan Sanomat (PS) 1970 Kaarto, L : Syntyi sivellin kä dessä Kemin taidemuseon lehtileikekokoelma
Pohjolan Sanomat (PS) 8 7 1983 Ryynänen, L : Kuvakieli yhdistää
Pohjolan Sanomat (PS) 31 10 1987 Taidetta kolmelta vuosikymmeneltä Toivo Hoskari avaa näyttelyn Kemissä
Pohjolan Sanomat (PS) 1 4 1989 P utkikaudesta mirólaisuuteen Toivo Hoskarilla 30-vuotisnäyttely
Pohjolan Sanomat (PS) 8 4 1989 Koljonen, P : E lämä viivassa ja sen filosofiaa
Pohjolan Työ (PT) 16 7 1970 Valli, M : Kalotti -70 todistaa: Luomiskyky ei kuole kaamoksessa
Rönkkö, P 1987 Hoskari – Kemin taidemuseo 1 –22 11 1987 Näyttelyjulkaisu Kemin taidemuseo 1987 Kemi: Pohjolan Sanomat
Kuva: Kemin historiallinen museo
Leevi Ahvenjärvi (1908–1988) oli lahjakas itseoppinut kemiläinen taiteilija Hänen tuotantonsa on monipuolista, ja siihen kuuluu niin kipsi-, betoni- kuin puuveistoksiakin sekä öljy- ja vesivärimaalauksia Tyypillisiä aiheita ovat eläinja ihmisaiheet, maisemat sekä uskonnolliset allegoriat Varsinaiselta ammatiltaan Leevi Ahvenjärvi oli koneteknikko: hän toimi Kemi Oy:ssä suunnitteluteknikkona – ja maalasi aina kun töiltään ehti Hänen isänsä Salmo Ahvenjärvi oli ollut hirsityöntekijä ja taitava käsityöläinen Käsityötaito periytyi perheen kolmelle pojalle, ja lisäksi he olivat taiteellisesti lahjakkaita E läkkeelle jäätyään
Leevi Ahvenjärvi omistautui kokonaan taiteen tekemiselle (Ahvenjärvi 2021 )
Suomessa abstraktin taiteen läpimurto tapahtui 1950-luvun alussa Tyylisuunta alkoi sävyttää monin ta voin suomalaista maalaustaidetta, johon saatiin paljon vaikutteita ulkomailta Taiteilijat kehittelivät omaa ilmai suaan uusien nonfiguratiivisten tyylisuuntien inspiroimina Ei-esittävä ilmaisu sai monia muotoja ja aluksi keskeiseksi nousi lyyrinen, pääasiassa värien varaan rakentuva, luontoaiheita, asetelmia ja henkilökuvia abstrahoiva ilmaisu (Kruskopf 1990, 96 )
Leevi Ahvenjärven teokset noudattivat ajan henkeä, jossa elettiin figuratiivisen ja abstraktin taiteen murroksessa Hänenkin maalauksissaan on hahmotettavissa pelkistetty ja ilmaisuvoimainen muotokieli, joka näkyy abstraktin
taiteen pehmeämpänä ilmaisuna ja vapaampana lähesty misenä kuvattavaan kohteeseen Samaan aikaan ryhmänäyttelyt yleistyivät, koska yksityisnäyttelyiden pitäminen oli taloudellisesti haastavaa Ahvenjärvikin osallistui aktiivisesti jurytettyihin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin 1960- ja 1970-luvuilla Hänen ensiesiintymisensä taiteilijana oli vuonna 1951 Lapin taiteen IV näyttelyssä, jossa hänen teoksensa sai kiitosta sommittelun eheydestä ja värien sopusointuisesta käytöstä Hänellä todettiin olevan myös koloristin lahjoja Myöhemmin Leevi Ahvenjärven teoksia nähtiin Lapin kulttuuriviikkojen taidenäyttelyissä 1952 ja 1954–1958 sekä Lapin taiteen IV näyttelyssä vuonna 1953 (Hautala-Hirvioja 2017, 63 ) Merenkulun, teollisuuden ja työn kaupunki
Kemi perustettiin lähes asumattomalle Sauvosaaren niemelle vuonna 1869. Alusta lähtien kaupungista kaavailtiin kauppa- ja merenkulkukeskusta, joten mahdollisuus satamaan vaikutti ratkaisevasti paikan valintaan. Satama perustettiin Kemin kaupungin keskustaan, nykyisen sisäsataman paikalle. Samoihin aikoihin kaupunki sai tapulikaupunkioikeudet, joka avasi mahdollisuudet ulkomaankauppaan. Väylä viitoitettiin Kemijoen suulta sisäsataman kautta merelle, ja Ajoksen nokkaan Pitkäkarille perustettiin luotsiasema. (Heikonen 1992, 11; Kemin satama Oy 2021; Teerijoki 1966, 80–81.)
Kaupungin sijainti tarjosi metsäteollisuudelle erinomaiset edellytykset. Kemi-, Tornio- ja Simojoki muodostivat kuljetusverkoston puutavaran kuljetukseen pitkienkin matkojen päästä sahalaitoksiin, missä Pohjois-Suomen puutavaraa jalostettiin vientituotteiksi. Satamasta metsäteollisuuden jalosteet voitiin kuljettaa edelleen Pohjanlahden ja Itämeren kautta maailmalle. Satamaan laivatut tavarat kulkeutuivat hevoskyydillä ja kauppiaiden välityksellä Kemistä Rovaniemelle ja sieltä eteenpäin Kemijärvelle, Sallaan ja Sodankylään. Ennen kun rautatie rannikolta Rovaniemelle 1909 valmistui, tapahtui melkein koko nykyisen Lapin läänin alueen tuonti Kemin sataman kautta. (Aho 1958, 39; Teerijoki 1966, 81.) Sauvosaaren sisäsataman ensimmäisiin laajennustöihin ryhdyttiin vuonna 1893. Myöhemmin vuonna 1898 kaupungin raastuvankokous anoi senaatilta pistoraiteen rakentamista satamaan. Laituri päätettiin rakentaa kokonaan uudelleen vuonna 1902, kun valtiovalta lähti avustamaan sataman kunnostustöitä. Sauvosaaressa rakennustyöt jatkuivat verkkaisesti 1930-luvulle saakka. 1930-luvun puolivälissä satamasta alkoi nopeasti kehittyä puuteollisuuden vientisatama, mutta vuosikymmenen lopulla Sauvosaaren sataman toiminnassa käytössä olivat ainoastaan laiturit selluloosan, hartsin, tärpätin ja nahkojen lastaukseen. Puutavaran lastaus laivoihin tapahtui retilastauksena proomuista sisäsataman ulkopuolella sijaitsevilla ankkuripaikoilla. Kemin satamassa tarvittiin valtavat määrät proomuja, joiden kuljettamiseen
Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki
lastauspaikoille tarvittiin noin 30 hinaajan laivasto. Kemi Oy:lla oli oma telakkansa proomu- ja hinaajalaivastoaan varten. (Hedman 1976, 217–218, 220–221; Heikonen 1992, 11.)
Kemin satamaoloja on kehitetty aina metsäteollisuuden kanssa rinnakkain. Sisäsatamasta satamarakennustoiminnan painopiste alkoi siirtyä Ajokseen, jonka rakentamiseen ryhdyttiin vuonna 1939. Syksyllä 1944 saksalaiset joukko-osastot räjäyttivät sisäsataman laiturit ja varastokatoksen. (Hedman 1976, 222–223; Teerijoki 1966, 82.)
Leevi Ahvenjärvi on kuvannut maalauksessaan Vanhat hinaajat(1958) telakalla olevia aluksia, jollaisia on luultavasti ollut käytössä Kemi Oy:n hinaajalaivastossa Maala uksen etualalla on vanhoja ruosteisia hinaajia, ja kauem pana merellä näkyy proomu, johon ylöspäin kohoavat pii put ja kölien linjat johdattavat katseen Piiput ikään kuin naulaavat hinaajan hylyt rantaan kiinni, rytmittävät sommittelua ja toimivat kontrastina taustan vähäeleiselle ilmaisulle Taustalla näkyvä alus voidaan nähdä indikaatioksi hinaajan käytöstä laivauksessa, missä proomu edelleen odottaa hinaajia tai se voi myös kuvastaa siirtymistä 1950-luvulla sodanjälkeisen ajan epävarmuudesta ja ahtaudesta kohti modernia, teollistuvaa aikaa (Huusko 2016, 213)
Tarinoita ja taidetta
Taiteilija on kuvannut aiheensa lämpimin värein, mikä tuo aiheen lähelle katsojaa ja luo tuttuuden tunnelmaa Värit teoksen etualalla ovat auringon polttamaa, ruosteen väristä poltettua siennaa ja murrettua vihreää Taustalla vaaleammalla taustalla näkyy proomu kuin kangastuksena horisonttiviivan sekoittuessa taivaaseen Taustan yhtenäiset vaaleat värialueet luovat kontrastia ja korostavat hinaajien lämmintä ja haurasta, mosaiikkimaista pintaa Hinaajien kylkeä aiemmin hyväilleet aallot ovat vaihtuneet metalliromuun ja ajopuihin, jotka hinaajien lailla ovat ajautuneet meren tuomana rantaan Meri pimeä
Sisäsatamaan johtavat väylät olivat lukuisista ruoppaus- ja mittaustoimenpiteistä huolimatta verraten mutkaiset ja vaaralliset, ja monet alukset ajautuivat karille. Tämän vuoksi jo vuodesta 1885 lähtien majakka-alus Plevna (vuodesta 1933 Kemi) oli asemapaikallaan Kemiin johtavalla väylällä. Kaikki Kemiin tulevat laivat saivat tältä luotsin, joka ohjasi aluksen joko Ajoksen luotsiasemalle, suoraan redille tai satamaan saakka. Luotsista huolimatta haaksirikkoja kuitenkin tapahtui. Myös talvi ja jääolosuhteet vaikeuttivat pitkään ympärivuotisen sataman käyttöä. Vasta vuodesta 1971 lähtien laadukkaan jäänmurron avulla Kemin satamat ovat olleet liikennöitävissä ympäri vuoden. (Hedman 1976, 226; Kemin satama Oy 2021.)
Vuonna 1962 valmistuneessa teoksessa MeripimeäLeevi Ahvenjärvi on kuvannut Perämerelle avautuvaa maisemaa, joka koitui monen aluksen kohtaloksi Maalauksen talvinen merimaisema on kuvattu sinisen, vihreän ja ruskean sävyin Ne muodostavat selvärajaisia kenttiä Teoksen etuosassa lahden poukamaa ympäröivät lumenvalkoiset alueet korostavat keskiosan tummanpuhuvuutta Valkoiset alueet luovat teokseen myös liikkeen tuntua diagonaaleilla linjoilla Ne johdattavat katsetta kohti horisonttia Niemet
työntyvät reunoilta kohti kuvan keskiosaa sulkien sal men, jonka läpi meren jäinen ja luminen pinta jatkaa liikettään kohti ulappaa Lumi saartaa hiljalleen pohjoisten vesien kulkijat Vaikka taivaalla on uhkaavan tummia ja painostavia harmaan sävyjä, luovat horinsontaalilinjat maalaukseen rauhallista tunnelmaa
Talvinen päivä alkaa teoksessa kääntyä iltaan, ja sisäväylällä oli liikuttava erityisen varoen, koska se ei ollut valaistu Etualalla lahden poukamaa hallitseva tumma pisaramainen muoto luo vaikutelman syvästä kuilusta Se avautuu kohti merenpohjaa Kuilun pohjalta erottuva ruskean sävyisen alueen voi tulkita veneeksi, jonka merellisen haudan talvi luo umpeen Ahvenjärven maalaus on ehkä surumielinen muisto siitä, miten monen epäonnisen aluksen matka päättyi näihin Perämeren vaikeakulkuisiin väyliin
Leevi Ahvenjärvi kuvasi Sauvosaaren rantamakasiineja teoksessa Autiotalo Maalauksessa vilkas satama on hiljentynyt ja makasiinien loiston päivät ovat menneet Rakennukset kylpevät ilta-auringon punaamissa sävyissä sinisen taivaan alla, ja ne alkavat hävitä illan hämärään valoon Teoksen tunnelma on rauhallinen; ihmiset ovat poissa, samoin eläimet ja kasvit, vain rakennukset rytmittävät hiljaisena avautuvaa maisemaa Maalauksen muotokieli on hyvin pelkistetty ja väripaletti hillitty Värit rajautuvat sinisen, vihreän sekä punaoranssin murrettuihin sävyihin, jotka korostavat harmonista, jopa haikeaa tunnelmaa
Ehkä taiteilija käsittelee alueeseen liittyviä lämpimiä muistojaan ja palaa vielä hetkeksi rakkaaseen paikkaan ikuistaakseen sen kankaalle
Kemin kaupungin historiateosten kirjoittajan Ossi Hedmanin (1976, 222–223) mukaan sisäsataman suuruudenaikaa ovat osoittamassa laiturin välittömässä läheisyydessä sijaitsevat satamatoimisto ja tullikamari sekä monet hirsistä veistetyt rantamakasiinit. Näiden aikoinaan tavaroita täynnä olleiden varastojen ulkoseinistä on vielä paikoin luettavissa vanhojen kemiläisten kauppahuoneiden nimiä.
Tarinoita ja taidetta
Aho, E 1958 Kemin sataman vaiheilta: Vanhan päiväkirjan kertomaa Jatuli: Kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu 6/1958, 39–42
Ahvenjärvi, L 1958 Maalaus ”Vanhat hinaajat” Öljy, 65 x 45cm Yksityiskokoelma Kuva Tuija Hautala-Hirvioja
Ahvenjärvi, J Tiedonannot 19 5 2021, 30 10 2021 Juhani
Ahvenjärvi on taiteilijan poika
Ahvenjärvi, L 1962 Maalaus ”Meri pimeä” Öljy, 45 x 60 cm Kemin taidemuseon kokoelmat Kuva Arto Liiti Hautala-Hirvioja, T 2017 Uuteen aamuun: Jälleenrakennettu maisema lappilaisessa taiteessa Rovaniemi: Rovaniemen taidemuseo
Hedman, O 1976 Kemin kaupungin historia: 2 osa Kemi: Kemin kaupunki Heikonen, V 1992 Kemin satamien kehityksestä, merki tyksestä ja kehittämisnäkymistä Jatuli: Kemin koti seutu- ja museoyhdistyksen julkaisu 22/1992, 11–16 Huusko, T 2016 Jälleenrakennus ja modernismi Teoksessa Suomen taiteen tarina Satu Metsola (toim ) Helsinki: Ateneum Kansallisgalleria, 241–243 Kemin satama Oy Kemin Sataman historia Viitattu 24 9 2021 Saatavissa https://www portofkemi f i/satama/historia/
Kruskopf, E 1990 Sodanjälkeinen kuvataide vuoteen 1960 Teoksessa Ars Suomen taide 6 Sarajas-Korte, S , Oukari, T , Rista, E , Siltanen, T , Vuori, M-L (toim ) E spoo: Weilin + Göös, 76–111
Teerijoki, N 1966 Kemi Perämeren rannikon suurin satama- ja puunjalostuskaupunki Työväen musiikkilehti Suomen työväen musiikkiliiton julkaisu 40/1966, 80–82
Puunjalostus- sekä teräs- ja metalliteollisuus ovat merkittävä osa Meri-Lapin elinkeinoja, ja teollistunut miljöö on inspiroinut myös taiteilijoita tekemään tehdas- ja satamamaisemia kuvaavia taideteoksia Lisäksi elinkeinoelämän edustajat ovat tilanneet muistomerkkejä ja muita veistoksia Kemiläisen kuvanveistäjän, professori Ensio Seppäsen (1924–2008) tuotantoa ovat muun muassa Kukkolankosken Lauttamies (1961), Tervolan Raivaaja (1978) ja Kemijoen uiton muistomerkki (2001), jotka ovat kunnianosoituksia työnteolle Hän toteutti 127 julkista veistosta, joista suurin osa on Pohjois-Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa Mittavasta tuotannostaan huolimatta Seppänen on kertonut olevansa
tavallinen, vaatimaton mies (Linna 2007, 40 ) Hänen suunnittelemansa monumentaaliset muistomerkit ja veistokset Lapissa eivät kuitenkaan ole vaatimattomia Kemiläissyntyiselle Ensio Seppäselle piirtäminen ja veistäminen olivat luontaisia jo lapsena: hän veisteli lumesta näköispatsaita ja pieniä tulitikkuaskiin mahtuvia veistoksia Ne esittivät hevosia sekä maatöissä tarvittavia työkaluja Seppäsen kuvanveistouran kannalta käänteentekevä oli vuonna 1944 järjestetty harrastustöiden näyttely, jossa häneltä oli neljä teosta Kolme arvovaltaista henkilöä vieraili näyttelyssä, ja he kehottivat häntä pyrkimään taidekouluun (Linna 2007, 4–6 )
Seppänen muisteli käsitelleensä ensimmäistä kertaa savea Ateneumin pääsykokeissa: ”Minä sanoin [opettajalle], etten minä tämmöistä ole nähnyt koskaan No ei siitä sitten tulekaan mitään, tuumi opettaja ja lähti käveleen Kyllä mä varmasti olin punainen ja hävetti helekatisti ” Seppänen hyväksyttiin Ateneumiin kuvanveistolinjalle, missä hän aloitti opintonsa 1946 Hän kertoi olleensa pinko ja ottaneensa opiskelun tosissaan O piskelu oli kallista, ja Seppäsen isä oli auttanut kuluissa Valmistuttuaan Ateneumista vuonna 1949 Ensio Seppänen ei heti alkanut vapaaksi taiteilijaksi, koska hän koki sen taloudellisesti epävarmaksi Hän aloitti nuoruudestaan tutut kirvesmiestyöt rakentaen viiden vuoden ajan taloja ja siinä ohessa myös omaa taloaan ja ateljeetaan Seppänen työskenteli myös taideohjaajana opettaen piirustusta, maalausta, keramiikkaa ja betoniveistosmuovausta eri opistois sa Kemissä vuoteen 1971 (Linna 2007, 6–7, 9; PS 7 9 1974 ) Vuonna 1954 Ensio Seppäseltä tilattiin neljä julkista te osta, muun muassa Olympiatulen saapumisen muistomerkki, joka on Torniossa Tilaukset sysäsivät hänet menestyksekkäälle kuvanveistouralle Monipuolisena taiteilijana hän on veistänyt julkisten veistosten lisäksi lukemattoman määrän yksityisiä veistoksia ja suunnitellut esimerkiksi huonekaluja ja rakennuksia Suurin osa veistoksista on tilaustöitä; Seppänen kykeni elättämään itsensä ja perheensä taiteellaan ilman apurahoja (Linna 2007, 9; Suomen Taiteilijaseura )
Ennen konevoimaa metsänraivaukset toteutettiin kaatamalla puut juurineen kirvestä ja kankea käyttäen Metsätöitä tehtiin ihmisvoimin 1960-luvulle asti Koneellistuminen yleistyi moottorisahojen ja traktoreiden myötä, mikä toi mukanaan valtavan muutoksen: työn tuottavuus lisääntyi ja fyysinen rasittavuus ja työvoiman tarve vähenivät (Lampela 2019 ) 1940–1960-luvulla julkisen taiteen tehtävä oli sivistää ja luoda kuvaa yhteiskunnasta, jonka keskeiset arvot olivat yhteisöllisyys ja työnteko Tavallisesti julkiset taideteokset kuvasivat tulevaisuuteen katsovaa jälleenrakentavaa kansaa, sillä jatkuvuuden ja työn merkitystä haluttiin korostaa Raivaajapatsaita pystytettiin maaseudulle kunnioittamaan esi-isien työtä, kun monet kunnat innostuivat 1950-luvulla tilaamaan erilaisia julkisia veistoksia sota muistomerkkien lisäksi Taiteen avulla haluttiin valaa uskoa maaseudun tulevaisuuteen, minkä toivottiin antavan ihmisille paloa uudistilojen raivaamiseen Kulttuurin ja taiteen avulla haettiin myös tasapainoa sodan jälkeisessä Suomessa ( Ahtola-Moorhouse 1980, 24; Hautala-Hirvioja 2017, 134 )
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
Ensio Seppänen on veistänyt raivaaja-aiheesta useam man teoksen, ja yksi niistä sijaitsee Tervolassa Raivaajapatsaan (1978) dynaamiseen, eteenpäin nojaavaan asentoon taiteilija on kiteyttänyt raivaamisen fyysisen ponnistelun Sen voi aistia raivaajan asennosta ja kasvojen ilmeestä Kuokka lepää maassa, kun mies kampeaa juurakkoa hihat käärittyinä, työkintaat kädessä maasta Kanki ottaa tukea hartiasta, raivaaja työntää kankea koko kehonsa painolla keskittynyt, hieman tuima ilme kasvoillaan Seppäsen veistoksille tavanomainen väripatina elävöittää pronssisen teoksen pintaa Raivaajan työ on niin raskasta, että hänen kasvoillaan voi melkein nähdä hikipisaroita
Tavallisesti raivaajapatsaat kuvaavat kuokalla suota kyntävää miestä Kuvanveistäjät Wäinö Aaltonen ja Kalervo Kallio ovat tulkinneet raivaaja-aihetta omalla taval laan, Ensio Seppänen on tehnyt samoin omalla kauniste lemattoman realistisella tyylillään Se on jatkumoa jäl leenrakennuskauden raivaajapatsaille ja kunnianosoitus tehdylle työlle, periksiantamattomuudelle ja sisulle, joilla erämaita on raivattu kautta aikojen (Linna 2007, 34 )
1800-luvulta lähtien Euroopassa kasvanut puunkysyntä synnytti Suomeen metsäteollisuutta. Etelä- ja Keski-Suomen metsiä oli vuosisatojen ajan poltettu ja kaskettu: metsävarat olivat näiltä alueilta huvenneet, joten sahateollisuuden huomio kohdistui Lapin laajoihin, koskemattomiin tukkimetsiin. Kemin, Tornion ja Simon jokisuille perustettiin höyrysahoja 1860- ja 1870-luvulla. Sahat vaikuttivat Kemijoen, Tornionjoen ja Simojoen vesistöalueilla metsäkauppojen, savottojen ja uittojen muodossa. Uittoreitit ja hyvät metsävarat mahdollistivat Meri-Lapin metsäteollisuuden kehityksen jo varhaisessa vaiheessa. (Lapin metsämuseo.)
Matti Peltonen kirjoittaa teoksessa Uiton historia. Tukinuitosta Suomessa 1800-luvun puolesta välistä 1980-luvulle (1991) kuinka Pohjois-Suomen joissa harjoitettiin kiintolauttojen uittoa, joka soveltui parhaiten koskisille ja vähäjärvisille reiteille toisin kuin irtouitto. Irrallisena uitetut tukit olisivat voimakkaassa virrassa karanneet jokisuulta avomerelle. Torniojoella lauttojen uittaminen jatkui pisimpään, sillä Ruotsin ja Suomen välisessä rajajoessa koskien muokkaaminen irto-uittoon soveltuviksi oli vaikeaa. Koskien laskemista vaikeuttivat myös molemmilla rannoilla olleet lohien ja siikojen pyyntipadot. Irtouittoa alettiin harjoittaa laajemmin vasta 1920-luvulla. (Peltonen 1991, 41, 52.)
Ensio Seppäsen veistos Lauttamies, jonka taiteilija teki kunnianosoitukseksi Torniojoella vuosina 1860–1971 tehdylle uittotyölle Pronssinen Lauttamies-patsas seisoo graniittijalustan päällä rennosti, kehon paino vasemmalla jalalla Oikea jalka on hieman koukussa Käsi taskussa, puukko vyöllä ja köysi olalla mies tähyilee keskittyneesti villinä virtaavaan Kukkolankoskeen Y lväs olemus tuo veistokselle itsevarmuutta ja intensiteettiä A sento ja koko olemus synnyttävät mielikuvan Michelangelon Daavidista(1504), joka on valmistautumassa kohtaamaan Goljatin Seppänen on kertonut olleensa klassisen, esittävän veistotaiteen ihailija Siihen hän tutustui Italiassa vuosina 1956–1957 opiskellessaan Accademia di belle arti di Firenzessä, missä myös Michelangelon Daavid-patsas sijaitsee ( Linna 2007, 20, 43 ) Vaikka Lauttamies ei kohdannutkaan filistealaista jättiläistä, voidaan veistosta pitää sankaruuden monumenttina
Tornionjoen pääväylillä tukit sidottiin koivuvitsoilla laskuiksi. Ne olivat 100–140 tukkia käsittäviä lauttoja, joilla joen vaikeimmat kosket voitiin laskea. Lasku oli noin kahdeksan metriä leveä ja neljän tukin pituinen kokonaisuus, jonka jokaiseen nurkkaan sidottiin maasta juurineen revitty kanto. Suurella melalla sekä soudettiin että ohjattiin laskua. Yläjuoksun lauttauspaikoilla neljä
laskua yhdistettiin toisiinsa 400–500 tukkia kattavaksi teliksi. (Peltonen 1991, 41, 52.)
Puut uitettiin teleinä helpoimpien koskien läpi
Vuennonkoskelle Pekanpäähän asti, missä ne purettiin laskuiksi. Kahdeksan miehen ”koskiroikka” kuljetti lautan kerrallaan Vuennonkosken ja Matkakosken läpi
Tuoheanlahteen. Siellä laskut koottiin jälleen teleiksi. Koskiroikka palasi Vuennonkoskelle ja Tuoheanlahdesta lautat lähtivät eri uittajien matkassa kohti Kukkolan Kalliopäätä. Sieltä lautan kuljettamisen Kukkolankosken läpi hoiti oma koskiroikkansa. (Tornionlaakson kesäsiika.)
Uitto-olosuhteet olivat alkeelliset ja tukkilautalla lasku koskea pitkin rohkeutta vaativaa työtä, sillä se vaati myös kuolonuhrinsa E ritoten Tornionjoella lautanlasku oli haastavaa Suurimmissa koskissa tarvittiin kahdeksan miestä ohjaamaan tukkilauttaa, helpommissakin kuusi (Peltonen 1991, 41, 52)
Seppäsen Lauttamies(1961) ja Raivaaja(1978) ovat elinkeinojen ja ammattikuntien kunniaksi tehtyjä muistomerkkejä, joiden taustalla olivat periksiantamattomuuden ja fyysisyyden korostaminen sekä työväestön ja maanviljelijöiden työn kunnioittaminen (Hautala-Hirvioja 2017, 113)
Kemijoen uitot työllistivät kiivaimpana uittoaikana kesäisin yli 1800 henkilöä. Aluksi kaikki puut vyörytettiin kerralla jokeen, mistä aiheutui usein suuria tukkiruuhkia. Tämä ns. rymyuitto oli vaarallinen ja paljon työvoimaa vaativa työ, sillä sitä oli mahdollista tehdä vain tulvavesien aikaan. Tukit kuljetettiin Kemijoella 250–300 tukin lauttoina, jota kutakin kuljetti kaksi miestä. Suotuisissa oloissa matka Rovaniemeltä Kemiin kesti noin kolme vuorokautta, mutta huonommassa säässä matkaan saattoi mennä jopa kolme viikkoa. Alkuaikoina uittomäärät olivat pieniä, noin 200 000 tukkia vuodessa. Uitto alkoi saada tärkeämmän merkityksen vasta 1890-luvulla ja irtouitto yleistyi. (Peltonen 1991, 51.)
Tukkien erottelusta jokiuittoon oli tullut uusi työvaihe, kun uittoyhdistykset ja uittoyhtiöt syntyivät. Vuonna 1901 yhteisuittoja hoitamaan perustettiin Kemijoen uittoyhdistys. Puutavara piti erotella jokisuulla kullekin omistajalle erikseen, usein lisäksi puutavaralajienkin mukaan. Erottelua varten rakennettiin erottelulaitoksia ja niiden yhteyteen varastoja. Kemijoen uiton pääerottelualueena eli sortteerina toimi ensin Valmarinniemi, mutta myöhemmin työ siirtyi Myllyniemen sortteerialue. Se oli Euroopan suurimpia erottelutyömaita: erotteluun tarvittiin enemmän työntekijöitä kuin lähialueelta oli saatavissa, ja se olikin monille monikymmenvuotinen kausityöpaikka. Enimmillään sortteerialueella oli noin 1500 työntekijää, ja
heille tarvittiin väliaikaiset asuin- ja huoltorakennukset. Myllyniemen alueella on edelleen jäljellä rakennuksia, ja ne ovat tärkeitä kulttuurihistoriallisten arvojen näkökulmasta. Myllyniemen sortteerialue oli Kemijoen uittohistorian merkittävin. Sen toiminta alkoi 1900-luvun alussa ja päättyi 1991. (Lapin metsämuseo; Peltonen 1991, 44; Elo, Heljala & Seppälä 2013, 77; Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt.)
Uittoyhdistyksen ja uiton kunniaksi Ensio Seppänen toteutti monumentaalisen Kemijoenuitonmuistomerkin (2001), joka on Myllyniemessä Kemijoen rannalla Muistomerkin jalustassa on laatta, jossa lukee: ”Kemijoen uittoyhdistys 1901–1991 Kemijoella uitettiin vuosittain 1–2 miljoonaa kuutiometriä raakapuuta Kemin metsäteolli suuslaitoksille Kemijoen uitossa oli vuosittain palveluk sessa tuhansia työntekijöitä Teemme kunniaa menneitten sukupolvien työlle ” A llekirjoittajina ovat Kemijoen uittoyhdistys, Kemijoki Oy, Kemin kaupunki Oy, Metsä-Botnia
Ab, Merita Pankki Oyj, Metsämiesten säätiö, Metsähallitus, Metsäliitto Osuuskunta ja Stora Enso Oyj Graniittiteos on massiivinen: se on 6,5 metriä korkea ja paino on 28 000 kiloa (Linna 2007, 19) Ylöspäin kapenevien pylväiden päällä on suuri nelikulmainen graniittilohkare, jonka sileään pintaan on kuvattu Kemijoen uittomaisemaa Muistomerkin yläreunaan Seppänen on käyt-
Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
tänyt vihreää väriä, joka luo vaikutelman vehreästä met sästä rantapenkereen takana Irrallisena uivat pronssiset tukkifiguurit, puomit ja paaluryhmät viittaavat irtouittoon ja erotteluun
Reliefit kertovat työstä ja elinkeinoista
Metsäyhtiö Kemi Oy (1893–1991) tilasi Ensio Seppäseltä massiivisen reliefin Puu jalostuksen kautta vientiin vuonna 1972 Suuri kahdeksan metriä leveä pronssiteos on Pajusaaren tehdasalueen entisen pääkonttorin ulkoseinässä Seppänen on kuvannut puun matkan metsästä vientiin kronologisesti Oikealla on metsätyömies: kypärä ja kuulosuojaimet päässä, moottorisaha kädessä sekä toinen jalka nostettuna kannon päälle hän katselee miet teliäästi kaukaisuuteen Metsurin taustalla on tunturia ja hieman männyn oksistoa ja hänen viereensä Seppänen on sijoittanut kuusen Se onkin merkityksellinen, sillä juuri Pajusaareen perustettiin Kemin ensimmäinen kuusta raaka-aineena käyttävä sulfiittisellutehdas vuonna 1919 (Meri-Lapin kehittämiskeskus 2021)
Reliefissä puun matka metsästä tehtaisiin jatkuu uittamalla Uittotyöläinen, jätkä, tasapainottelee haara-asennossa kelluvan tukin päällä voimakkaasti virtaavassa joessa Pitkävartinen uittohaka eli keksi kädessään jätkäfiguuri ohjaa kuvitteellisia tukkeja Jännittynyt asento on Kuva 15. Ensio Seppänen: Kemijoen uiton muistomerkki (2001) Myllyniemi, Kemi Kuva Marja Ylioinas
Tarinoita ja taidetta
rauhallisen dynaaminen Uittajalla on pitkävartiset, polvien yli ulottuvat saappaat ja päässä lierihattu Taustalla aaltoilee joki, jossa ui tukkeja Jätkän vieressä vasemmalla, reliefin keskellä, on kaksi työläistä Molemmat miehet keskittyvät työhönsä selkä katsojaan päin Toisen taustalla on suuri puupino, toisen taustalla siintävät meri ja Kemin tehtaan piiput Reliefin vasemmassa reunassa on mies, joka käsittelee kolmea suurta kartonkirullaa Miehen taakse Seppänen on sijoittanut laivan, joka odottaa kartonkirullia kyyntiinsä satamassa Puujalostuksen kauttavientiin-reliefi on visuaalinen tarina, joka kertoo puun matkasta metsästä tehtaisiin ja lopulliseksi tuotteeksi, kartongiksi
Keminmaan kirjasto-nuorisotalon julkisivulle on sijoitettu reliefi Keminmaa (1981), jossa kuvataan kunnan elinkeinoja Teoksen suunnittelu oli Seppäselle haasta vaa Kunta toivoi, että se kertoisi maanviljelyksestä ja ka lastuksesta sekä nykyaikaisemmasta teollisuudesta, voi mataloudesta ja krominlouhinnasta Uittoakaan ei sopinut unohtaa Lisäksi vielä kirjojen ja nuorison tuli olla edustettuina teoksen sijoituspaikan takia Taiteilija onnistui sisällyttämään reliefiin kaikki tilaajan toiveet tinkimättä taiteellisesta näkemyksestään P ronssiin valettu, noin 3000 kiloa painava teos, on yli kuusi metriä leveä ja noin kolme metriä korkea Ihmisfiguurit ovat kaksi metriä korkeita; niiden toteuttaminen oli valimolle haastava tehtävä Veistoksen koko vaikutti myös Seppäsen työsken-
telyyn, sillä vaikeat työskentelyasennot rasittivat kehoa
27 7 1978; Linna 2007, 36 )
Kuva 16. Ensio Seppänen: Keminmaa (1981) Keminmaan kirjasto-nuorisotalo Kuva Marja Ylioinas
Reliefi kuvaa Keminmaan rikasta ja pitkää menneisyyttä sekä voimakasta uskoa tulevaan Teoksen vasemmassa laidassa on kuokkaa kantava mies kuvaten kunnan maanviljelystä ja raivaamista Mies seisoo rennosti kuokka
olallaan ja katsoo kaukaisuuteen Hänen vierellään seisova kalastaja katsoo vastakkaiseen suuntaan ja kantaa olallaan kalastusverkkoa Toisella komeilee suuri saalis, lohi kuten Keminmaan kunnan vaakunassa
Taideteoksessa raivaajan ja kalastajan takana virtaa joki, jossa kelluu tukkeja Taustalla joen takana näkyy rakennuksia Niiden tarkoitus on muistuttaa Keminmaan vanhasta asutuksesta, jonka juuret ulottuvat 1300-luvun alkuvuosiin Valo ja voima hallitsevat reliefin keskiosaa, johon on symbolisesti kuvattu sähköä tuottava Kemijoki (Linna 2007, 37) Kolme ihmisfiguuria, nainen, mies ja tyttö, ovat keskiössä Nainen vaikuttaa kysyvän mieheltä jotain, ja mies neuvoo osoittamalla kädellään suuntaa Nainen ja tyttö katsovat osoitettuun suuntaan kuten myös reliefin oikeassa laidassa oleva raivaaja Tyttö edustaa kirja kainalossaan nuorisoa, kirjastoa, tietoa ja taitoa Kun reliefi paljastettiin, luonnehdittiin pilven takaa säteilevän aurin gon viittaavan tiedonvaloon, joka kirkastuu opiskelun ansiosta (PS 27 7 1978; PS 15 6 1981) Taustalla olevat voimalinjat kuvaavat kunnan energiataloutta
Reliefin oikealla puolelle on kuvattu Keminmaan ja koko Meri-Lapin elinkeinoja: metalli- ja terästeollisuutta sekä kaivostoimintaa Uusinta elinkeinohaaraa, Elijärven kaivostoimintaa, edustaa kaivosmieshahmo Seppänen kertoi Pohjolan Sanomien artikkelissa vierailleensa Elijärven kaivoksella, jotta hän näki kaivosmiesten työvaatteet: ”Jos joku katsoo tätä 200 vuoden päästä, on hänen
saatava oikea kuva aikamme ihmisistä” (PS 12 6 1980)
Taiteilijalle oli tärkeää, että hänen toteuttamien veistosten ihmisfiguureilla ovat historiallisesti oikeannäköiset asut ja työkalut Reliefissä kaivosmies on keskittynyt työhönsä, ja hänen vierellään seisova hitsaaja pitelee hammasratasta T ämä kuvaa kunnan voimakkaasti kasvanutta teollisuutta Hitsarin katse on suuntautunut kauas tulevaisuuteen, jolta ”Keminmaan kunta toivoo ja odottaa paljon” (Linna 2007, 37; Keminmaa 2021 ) K aivosmiehen ja hitsaajan taustalle Seppänen on kuvannut kaivosmiljöötä traktoreineen ja kivilouhoksineen Realistisen kuvanveiston pioneeri Lapista
Ensio Seppäsen veistokset ovat tyyliltään realistisia, joiden aiheet liittyvät usein myös sotiin ja muuhun histo riaan Norjan Vesisaaressa olevaa Kveenipatsasta (1977) pidetään hänen merkittävimpänä teoksena Sen paljastustilaisuudessa Norjan ja Ruotsin kuninkaat sekä Suomen tasavallan presidentti olivat läsnä Muita tunnettuja teoksia ovat Porojalappalainen(1970) Sodankylässä, Rajaleikki (1971) Torniossa, kilpahiihtäjä ja olympiavoittaja Eero Mäntyrannan hiihtäjäpatsas Kaarteetkin täysillä (1997) Pellossa sekä Maidollaelämisenalku(1984) Rovaniemellä Suomessa 1960-lukua luonnehtivat kuvanveistäjien abstraktit pyrkimykset, ja realistinen kuvanveisto eli hiljais-
eloaan Lisäksi muut uudet suuntaukset kuten kineettisyys, surrealistisuus, uusrealistisuus ja ekspressiivisyys valtasivat alaa kuvanveistossa Materiaaleja kokeiltiin ennakkoluulottomasti, ja esimerkiksi uusrealismi toi arkisia esineitä veistoksiin 1970-luvulla kokeilut jatkuivat, mutta kuvanveisto oli kaiken kaikkiaan monipuolista: esittävälle ja abstraktille veistotaiteelle oli tekijänsä Kiinnostus kaunistelemattomaan, realistiseen ilmaisuun kuitenkin kasvoi realistisen kuvanveiston sivutessa klassisuutta sekä sosialistisen realismin painotuksia ja symboliikkaa I hmisläheinen, teeskentelemätön aihe ja muotoilu olivat arvossaan Ensio Seppänen ei lähtenyt mukaan vuosikymmenten taidevirtauksiin Hän oli tyytyväinen, ettei alkanut ”tuuliviiriksi”, sillä hänen omaksumansa realistinen tyylisuuntaus eli kuvanveistossa eräänlaista uutta renessanssia (Ahtola-Moorhouse 1980, 30, 44; PS 7 9 1974 )
Seppäsen omaksuma perinteisiin luottava realistinen, kansantajuinen ilmaisutapa oli asiakkaiden mieleen Taiteilija halusi tehdä klassista, esittävää veistotaidetta ja juuri sitä tilaajat halusivat Helsingin Sanomien artikkelissa vuonna 1984 Seppänen pohti, pitääkö kuvanveistäjän aina saada sanoa viimeinen sana, vaikka kansalaiset ovat teosten maksajina Hän kertoi olevansa asiakkaiden nöyrä palvelija: ”En ole koskaan kuvitellut olevani niin suuri taiteilija, etten kuuntelisi mitä patsastoimikunnat toivovat ” Seppäsellä oli tapana luonnostella asiakkaille useita ehdotuksia Joskus hän ideoi myös abstraktia,
mutta yleensä vaihtoehdoista valittiin nimenomaan tuo perinteinen ”ihmisen näköinen” luonnos (Linna 2007, 42; HS 1984, 20 ) I hmisläheisiä ja teeskentelemättömiä ovat niin ikään Ensio Seppäsen kuvaukset Meri-Lapin elinkeinoelämästä Hän ei säälinyt tai romantisoinut työtä tai työläistä Hänen veistoksissaan näkyvät ihmisen kasvot sellaisina kuin ne ovat, realistisia, naturalistisia
Ensio Seppänen on saanut useita huomionosoituksia, muun muassa tasavallan presidentin Urho Kekkosen myöntämän professorin arvonimen vuonna 1978, Ensio Seppänen -kävelykadun Kemiin vuonna 1995 sekä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkin 1998 (Suomen Taiteilijaseura )
Ahtola-Moorhouse, L 1980 Katsaus suomalaiseen veisto taiteeseen 1910–80 Teoksessa Suomalaista veistotaidetta Kari Juva, Ukri Merikanto, Heikki Nieminen, Anneli Sipiläinen & Ulla Sinkkanen (toim ) Porvoo: WSOY, 6–47
Elo, T , Heljala, M & Seppälä S-L 2013 Meren ja teollisuuden kaupunki Kemin kulttuuriympäristöohjelma Suomen ympäristö 15/2013 Helsinki: Ympäristöministeriö Viitattu 25 4 2021 Saatavissa https://helda helsinki f i/ handle/10138/42384
Ensio Seppänen 2021 Viitattu 17 11 2021 Saatavissa https://fi w ikipedia org/wiki/Ensio_Sepp%C3%A4nen
Hautala-Hirvioja, T 2017 Uuteen aamuun Jälleenrakennettu maisema lappilaisessa taiteessa Rovaniemi: Rovaniemen taidemuseo
Helsingin Sanomat (HS) 7 9 1984 Salmela, M Kuvanveistäjä on asiakkaansa palvelija
Keminmaa K irjastotalon seinäreliefi Viitattu 25 2 2021 Saatavissa https://www k eminmaa fi /index php?p=Kirjaston_seinareliefi
Suomen Taiteilijaseura Kuvataiteilijamatrikkeli E nsio Seppänen Viitattu 20 11 2020 Saatavissa https://kuvataiteilijamatrikkeli f i/taiteilija/seppanen-ensio Lampela, E 2019 Metsätyön sankarit Teoksessa Ankara savotta Metsätöiden historiaa Suomessa Elina Lampela (toim ) Helsinki: Viestilehdet Oy, 5 Lapin metsämuseo Lapin metsätöiden historiaa Viitattu 10 5 2021 S aatavissa https://en l apinmetsamuseo f i/ savottahistoriaa Linna, M 2007 Ensio Seppänen Pohjoinen kuvanveistäjä ja monitaituri Taidehistorian laudaturtutkielma L apin yliopisto, Taiteiden tiedekunta Meri-Lapin kehittämiskeskus 2021 Meri-Lapin historiaan mahtuu teollisuutta Viitattu 1 3 2021 Saatavissa https://www m eri-lappi fi /fi/asuminen/historia/alueen-teollisuuden-historia/
Peltonen, M 1991 Uiton historia Tukinuitosta Suomessa
1800-luvun puolesta välistä 1980-luvulle Tekniikan museon julkaisuja VI Helsinki: Tekniikan museo Viitattu 10 5 2021 Saatavissa https://core ac u k/download/pdf/14910394 pd f
Pohjolan Sanomat (PS) 7 9 1974 Näin kait uskottiin: ”Hyvä kirvesmies menisi hukkaan”
Pohjolan Sanomat (PS) 27 7 1978 I R Reliefi Kemin mlk:n kirjastonuorisotaloon
Pohjolan Sanomat (PS) 12 6 1980 Seppäsen reliefi Keminmaan kirjastotaloon ensi vuonna
Pohjolan Sanomat (PS) 15 6 1981 Keminmaa sai seinäreliefin
Seppänen, E 1978 Veistos Raivaaja, Tervola Kuva Marja Ylioinas
Seppänen, E 1961 Veistos Lauttamies, Kukkolankoski Kuva Marja Ylioinas
Seppänen, E 2001 Veistos Kemijoen uiton muistomerkki, Myllyniemi, Kemi Kuva Marja Ylioinas
Seppänen, E 1981 Veistos Keminmaa, Keminmaan kirjasto-nuorisotalo Kuva Marja Ylioinas
Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY: Lapin uitto- ja savottatukikohdat Museovirasto Viitattu 10 5 2021 Saatavissa http:// www rky f i/read/asp/r_kohde_det a spx?KOHDE_ ID=2182
Tarinoita ja taidetta
Kemiläinen Jorma Kuula (1951–2015) lukeutuu kaupungin arvostetuimpiin ja tunnetuimpiin taidemaalareihin Menestyksekkään uransa varrella hän sai mainetta luontevalla tyylillään, rohkeilla kokeiluillaan ja ahkeralla osallistumisellaan näyttelyihin niin kotiseudullaan kuin ympäri Suomea Lapin alueella nuoren Kuulan teoksia hankittiin innolla yksityisiin ja julkisiin kokoelmiin, ja hänet haluttiin mukaan moniin näyttelyihin ja kulttuuritapahtumiin eri puolella maata (PT 19 5 1981 )
Jorma Kuula on kertonut, kuinka hän aloitti taiteellisen uransa jo 10-vuotiaana öljyväreillä maalaten Hän lopetti lukion kesken ja hakeutui Turun piirustuskouluun vuonna 1973, josta hän valmistui vain kolme vuotta myöhemmin parhain mahdollisin arvosanoin Vuotta ennen valmistu mistaan vuonna 1975 Kuula piti ensimmäisen näyttelyn sä Kemin taidemuseossa, johon hän toi sarjan realistisia maalauksiaan Näyttely oli suuri menestys, ja alku Kuulan nousujohteiselle uralle (Kaleva 30 12 1981; Kuula 1993 ) Kuulan maalaukset olivat alkujaan melko realistisia, mutta myöhemmässä tuotannossaan hän teki täyskäännöksen ja alkoi maalata abstrakteja teoksia Alkuvaiheen tyylistään huolimatta Jorma Kuula ei kuitenkaan koskaan pitänyt itseään varsinaisena realistina, eikä liioin minkään muunkaan tyylisuunnan edustajana ”Yritän kuvata sitä,
mitä näen ja koen Teen realistisia kuvia olematta realisti Joitakin uusimpia töitäni sanoisin jopa symbolistisiksi ” (Kaleva 30 12 1981 ) ” Realismi” merkitsi Kuulalle todellisuuden ja yhteiskunnan aitoa ilmaisua Vielä abstraktin vaiheensakin alussa hän sanoi tekevänsä nimenomaan realistisia maalauksia Tämä osoittaa, että Kuula liikkui hyvin vapaasti suuntausten välillä ja halusi ennen kaikkea pitäytyä itselleen ja ilmaisulleen uskollisena
Sitoutumattomuus tarkoitti kuitenkin myös taloudellisia haasteita, koska apurahat sidottiin usein suosittuihin valtavirran taidetyyleihin Ylpeästi tyylisuunnista vapaata Jorma Kuulaa ei kaupallisuus kuitenkaan kiinnostanut Taiteilija ei halunnut olla mukana siinä joukossa, joka teki itselleen epärehellistä taidetta saadakseen apurahoja, Mieluummin hän elätti itsensä muilla keinoilla kuten taidetta opettamalla (PT 19 5 1981, 17 10 1987; LK 31 7 1984 )
Sitoutumattomuutensa myötä Jorma Kuulan tuotanto koki suuria mullistuksia vuoden 1986 vaiheilla 15-vuotisen taiteellisen uran jälkeen realistinen taide alkoi tylsistyttää häntä, mikä johti taiteelliseen kriisiin Hän siirtyi pois esittävästä taiteesta kohti vapaampaa tyyliä ja subjektiivisempaa näkökulmaa Hänen näyttelynsä muuttuivat ekspressionistisiksi ja maalaustekniikka intuitiiviseksi Lopputulosta tärkeämmäksi muodostui itse maalaustapahtuma Kuula omaksui uutta ilmaisua etsiessään muun muassa Eino Leinon runojen sekä abstraktin taiteen pioneerin Wassily Kandinskyn innoittamana täysin
ei-esittävän, purkauksenomaisen akvarellimaalauksen tyylin, jossa hän pitäytyi taiteellisen toimintansa loppuun saakka Taiteilija myös vetäytyi kaikesta poliittisesta ilmaisusta vedoten haluunsa olla kilpailematta massamedian kanssa Hän halusi taiteellaan välittää ennen kaikkea elämyksiä, ei tietoa (Kuula 1993; KT 27 9 1989; PS 7 6 1986; LK 17 10 1987; PS 24 10 1987) Vuoden 1986 ensimmäistä ekspressiivistä näyttelyään varten Kuulan valitsema motto kiteyttää hänen koko taiteellisen uransa itsevarmuuden ja itselleen uskollisen taiteellisen suunnanmuutoksen: ”Laiva on turvassa satamassa, mutta sitä varten laivaa ei ole rakennettu” (PS 7 6 1986)
Suomalainen yhteiskunta muuttui merkittävästi toisen maailmansodan jälkeen maan siirtyessä maatalouspainotteisesta yhteiskunnasta teollistuneeksi hyvinvointivaltioksi. Maalaustaiteessa muutoksen ensiaskeleet näkyivät Helsingissä jo 1900-luvun vaihteessa nousevan kaupunkikulttuurin kuvaamisena. Nopea kaupungistuminen loi taiteilijoille uudenlaista kuvastoa; matala ja puinen rakennuskanta sai väistyä suurten kerrostalojen ja asfalttiteiden tieltä. Nouseva moderni kaupunkikulttuuri sai osakseen taiteilijoiden ihailua sekä inhoa. (Palin ym. 2004, 23; Sederholm ym. 2002, 133).
Vuosisadan edetessä harmaat elementtikuutiot ja loputtomat valtatiet muovasivat yhä enemmän suomalaista maisemaa. Tulevaisuus oli täällä, ja se oli rakennettu betonista ja asfaltista.
Kemiin ja muualle Suomeen muutokset saapuivat hieman myöhemmin. Kemin teollisuus sai alkunsa jo 1920–1930-luvuilla, mutta talvisota ja Lapin sota hidastivat rakentamista ja jäädyttivät taiteilijoiden toiminnan. Sotien jälkeen Kemin väkiluku kasvoi tasaista vauhtia yhdessä muiden Suomen kaupunkien kanssa ja sinne rakennettiin nopealla tahdilla tehtaita ja kaivoksia. (Kemi 2007; Palin ym. 2004, 33.) Teollisuus toi mukanaan työpaikkoja, mikä kasvatti väkilukua ja houkutteli panostamaan kaupungin infrastruktuuriin. Kehitys muutti Suomen kansallismaisemaa pysyvästi. Pienimmätkään kunnat eivät siltä säästyneet, eikä ole sattumaa, että kaupunki- ja teollisuusmaisemat olivat 1900-luvun taiteilijoiden suosiossa.
tarkkoja Kuulan luonnonmaisemat olivat harvoin yksityis kohtaisia, ja hyvin usein ne jäivät hänen maalauksissaan toissijaisiksi (LK 13 9 1984) On kuitenkin muistettava, että Kuulan ”realistisuus” ei kuvastanut niinkään täysin valokuvantarkkaa maalaustekniikkaa vaan todellisuuden ja tunnelman uskollista kuvaamista Työmaan maalausjälki on rujoa ja viimeistelemätöntä Taustan maisema välittyy muutaman niukan, mutta tehokkaan värin kautta Karkeudestaan huolimatta taustan voi havaita lähes tyhjäksi lumiseksi niityksi tai pelloksi, jonka keskellä on lumikattoinen lato Ladon takana siintää tumma ja rosoinen raita, todennäköisesti metsän reuna, jonka yläpuolella on pilvinen taivas
Vuonna 1977 valmistunut teos Työmaa edustaa Jorma Kuulan varhaista realistista ja esittävää tuotantoa Maalauksen aiheena on nimensä mukaisesti kiireinen työmaa, jossa kaivurit ja puskutraktorit siirtävät hiekkaista maata Kuulan tyylin mukaisesti tausta on hahmoteltu muutamalla vahvalla värikerroksella, kun taas maalauksen tärkein osa, työkoneet, ovat huoliteltuja ja
Kuva 17. Jorma Kuula: Työmaa (1977) Kemin taidemuseon kokoelmat
Maalauksen värit ovat hyvin kylmät ja kalseat lukuun ottamatta etualan työkoneita Niityn lumikerros on valkoinen, ja siinä on taitettuja väriläiskiä luomassa pinnan tuntua Metsän reuna ja taivas ovat tummansiniset kuten myös etualan työmaan reuna Työkoneet ovat avanneet lumisen niityn ja paljastaneet ruskean, hiekkaisen maaperän, joka rikkoo ehjän lumikerroksen Luonto ja ihmisen jäljet erotetaan maalauksessa ei vain värien, mutta myös muotojen avulla Lato ja työkoneet ovat säännönmukaisia, kulmikkaita ja keinotekoisia H iekkakuopan ja maaston pinta on luonnosteltu aaltoilevilla siveltimenvedoilla, jolloin työkoneiden vahvat muodot ja värit nostavat ne etualalle
Kaluston lämmin väritys vasten kylmää taustaa luo vaikutelman kuumina käyvistä työkoneista, joiden luonnoton värikylläisyys vuotaa etualan lumihankeen ja saa sinistä taivasta heijastavan lumipeitteen punertamaan Etualan lumikinosten sininen väri verrattuna metsän reunaan ja taivaaseen on kirkas ja kemiallinen Tämä tehostaa työmaan teollista ja epäsiistiä tunnelmaa Työkoneiden asennot korostavat maalauksen hektistä ja työntäyteistä vaikutelmaa entisestään Keltainen puskutraktori työntää maa-ainesta maalauksen reunojen ulkopuolelle sommitelmasta ja rajauksesta piittaamatta Työtahdin nopeuttamiseksi kaivinkoneet kaivavat maata tiukassa rytmissä ja kaatavat sitä kuorma-auton lavalle, joka on jo osaksi maalauksen ulkopuolella kuin kiireellä lähdössä Tyylilleen uskollisena Kuula esittää työmaan sellaisena
kuin hän sen näki Tehokkuus ja kiire kuuluvat nykypäivän yhteiskunnan luonteeseen, ja tämän taiteilija onnistui maalauksessaan ikuistamaan
Yhteiskunnan perusteellinen muutos vaikutti myös kuvataiteeseen S odanjälkeisen Suomen taide-elämä hullaantui maailman tyylisuunnista, ja vapaa esteettinen kokeilullisuus valloitti taiteilijat Modernismin ja esteettisyyden ilo jatkui 1970-luvulle asti, jolloin kasvava poliittinen paine syrjäytti taiteen puolueettomuuden Tuolloin moderni teollisuusyhteiskunta nosti luokkaerot poliittisen keskustelun keulakuvaksi; polarisoitunut yhteiskunta vaati puolen valitsemista Kun aiemmin taiteilijat olivat pohtineet taiteensa esteettisyyttä ja miltä taide näytti, nyt taiteilijat pohtivat, mitä he halusivat taiteellaan sanoa Nuoret taiteilijat, joihin Jorma Kuulakin lukeutui, hylkäsivät roolinsa sivustakatsojana He alkoivat vaikuttaa ja osallistua taiteellaan (Sarajas-Korte, ym 1990, 92, 221) Teollistuneen yhteiskunnan vastakkainasettelut poliittisella kentällä synnyttivät romanttisia ja sosialistisen realismin työläiskuvauksia suomalaisen taiteen vasemmassa laidassa Kemin kulttuurilautakunnan Suomen Kansan Demokraattisen Liiton edustajana Jorma Kuulakaan ei epäröinyt ilmaista mielipiteitään taiteen keinoin (KT
Vuonna 1977 Kuula halusi kuvata Lapin nykytodelli suutta yhteiskunnallisella ja taloudellisella tasolla sekä ennen kaikkea Lapin työllisyyttä Hän ei kuitenkaan edustanut vasemmistolaisia ääriliikkeitä eikä siten koskaan maalannut paatoksellisia, työväkeä romantisoivia sosialistisrealistisia maalauksia Myöhemmistä periaatteistaan huolimatta nuorelle Kuulalle oli kuitenkin myönnetty samana vuonna Lapin läänin taidetoimikunnan apuraha, joka viimeistään sitoi hänet taiteen valtavirtaan (KT 17 8 1977; PS 17 10 1987) Työmaaoli todennäköisesti hänen yrityksensä kuvata modernia yhteiskuntaa ja työläisyyttä esteettisestä ja hillitystä poliittisesta näkökulmasta 1970-luvun poliittiseen taiteeseen sisällytettiin usein kotimaista työn esittämistä ja maalaiskansan kuvaamista (Sarajas-Korte ym , 1990, 223) Kuula kuitenkin kääntää tämän perspektiivin kuvaamalla perinteisen työnteon ja yhteiskunnan muutosta, ja sen tuomaa yhteis kunnallista ahdistusta ja epävarmuutta Maaseutu ja van hat elinkeinot olivat vielä näkyvissä, mutta lähinnä vain uuden yhteiskunnan ja edistyksen tiellä
Vuosina 1976 ja 1980 Kemin Perämerentien pohjois- ja eteläosat vihittiin käyttöön (Kemi, 2007) Suuri ja kiireinen rakennustyömaa tyhjällä niityllä saattaakin kuvata juuri tämän tien rakentamista, jonka eteläosa vuonna 1977 oli vielä kesken Perämerentien rakentaminen oli osa nopeaa kaupungistumista Kulkuyhteyksiä tuli parantaa liikennevirtojen kasvaessa, ja Kemin asema tärkeänä teollisuuskeskuksena lisäsi tarvetta julkisille hankkeille Muutos
oli kuitenkin tapahtunut nopeasti, vain parin sukupolven aikana, ja se herätti vaihtelevia tunteita K ehitystä ei voitu pysäyttää vaan se täytyi hyväksyä riippumatta siitä, miten se saattoi vaikuttaa paikalliseen identiteettiin Maaseudun läpi puskeva kiireinen ja äänekäs valtatie osoitti, että kaupungistuminen ei ole hienovarainen ilmiö, vaan pakonomainen ja vanhan päälle liimattu Vanha yhteiskunta syrjäytettiin ennennäkemättömällä tehokkuudella Kun kaikki elinkeinot ja työpaikat ovat kaupungeissa, maaseutu muuttuu vain ohikiitäväksi maisemaksi auton ikkunasta
Uuden vuosisadan kaupunkiympäristö ja kaupunkilaiselämäntapa otettiin Suomessa varauksella vastaan Maaseutuun ja vanhaan elämäntapaan suhtauduttiin nostalgisesti, vaikka kaupungistuminen toi vaurautta, korkeampaa elintasoa ja elinvoimaisuutta (Palin ym 2004, 14; Sederholm ym 2002, 129) Kuulan valinta pitää lato osana maalauksen taustaa kielii tästä tyypillisestä maaseutu–kaupunki-kahtiajaosta R askain ja suurpiirteisin vedoin maalatussa taustassa selkeästi erottuva lato on tärkeä elementti, joka on tietoisesti jätetty osaksi sommitelmaa Lato osoittaa taustan olevan asutettua maaseutua eikä vain autiota niittyä Haja-asutuksesta huolimatta maaseutu oli elinvoimainen, mutta lukemattomat rakennushankkeet johtivat vääjäämättä sen kuihtumiseen Verrattuna ympäröivän maaseudun harmauteen ovat kirkkaankeltaiset ja punaiset työkoneet keinotekoisia ja maisemaan kuulumattomia Tällainen värien käyttö on jok-
seenkin poikkeuksellista vastaavissa kaupungistumisen kuvauksissa Y leensä maaseutu kuvataan vehreänä ja elinvoimaisena, kaupunki taas järkälemäisenä ja harmaana Työmaassakaupunki onkin dynaaminen, ahkera ja värikylläinen, maaseutu puolestaan staattinen, rauhallinen ja harmaa O li kyse sitten kaupungistumisen imelästä keinotekoisuudesta tai sen värikylläisestä elinvoimaisuudesta, Kuula tekee selvän kahtiajaon maaseudun ja kaupungin välille Työläiset ovat siirtyneet työkoneisiin, jotka imevät värin ja loiston maaseudulta jättäen sen kalpeaksi ja taka-alalle Hänen kuvaamansa maaseudun näivettyminen ei kuitenkaan ollut täysin uusi ilmiö, mutta moderni yhteiskunta teki sen entistä näkyvämmäksi
Ossi Hedman (1976, 185, 348) kiteyttää, kuinka historiallisesti Kemi on ollut tärkeä liikenteen ja teollisuuden solmukohta. Jo 1800-luvun teollisen vallankumouksen myötä Kemiin alettiin rakentaa sahoja, jotka nostivat sen tärkeään asemaan paikallisena puuntuottajana Tornion ohella. Tämä lisäsi tarvetta rahtiliikenteelle, jonka seurauksena rahdinveto muodostui merkittäväksi Kemin seudun elinkeinoksi. Monet saivat rahdinvedosta elantonsa vaatimattomasta palkasta huolimatta, ja Kemistä lähti päivittäin jopa satoja puukuormia pohjoiseen. Teollisuusyhteiskunnan merkit olivat näkyvissä jo varhain, mutta nykypäivän Kemiin oli kuitenkin vielä matkaa. Pientilojen omistajat myivät metsänsä puutavaraksi ja hakeutuivat sahoille ja
puunkuljetukseen töihin. Lisäksi hyvien kulkuyhteyksiensä vuoksi Kemiin voitiin tuoda suuria määriä halpaa ulkomaalaista viljaa, mikä osaltaan vähensi maatalouden tarvetta.
Jorma Kuula kuvasi omaa aikaansa, jolloin 1900-luvun lopun kaupungistuminen ja poliittinen vastakkainasettelu verrattuna 1800-luvun Kemin teollistumisen alkuvaiheisiin oli dramaattinen identiteetin muutos kaupungin historiassa Todennäköisesti Kuulan tarkoitus oli kuvata modernien ihmeiden vähemmälle huomiolle jäänyttä osaa eli niiden rakentamista ja sitä, mitä niiden alle jää Tehdasmuotokuvat tai kaupunkinäkymät esittävät työnteon hedelmiä unohtaen, että niiden takana on lukemattomia työtunteja ja niiden alla edesmennyttä maaseutua Maaseudun alleen jättävä kaupunki sopi yhteen Kuulan tavoitteen kanssa Maalauksissa, joissa tavoitellaan Kemin nykytodellisuuden ja työllisyyden kuvaamista, kaupungistumisen ja maaseudun rakennemuutoksen kuvaus oli osuva huomio riippumatta siitä, oliko Kuula itse nostalginen maaseutua kohtaan On mahdotonta todentaa, mitä hän itse ajatteli Kemin nopeasta kaupungistumisesta Vaikka Kuulan tiedetään pitäneen Kemin vilkasta rakentamisen aikaa merkittävänä vaiheena kaupungin historiassa, aihe oli kuitenkin hänelle itselleen etäinen (KT 7 4 1987)
Maaseudun halkaiseva teollisuusyhteiskunnan ikoninen kulkuyhteys heijastaa Kemin eroa perinteisestä suo-
malaisesta maatalousyhteiskunnasta Maaseutu kuva taan alisteiseksi liikenteelle ja teollisuudelle, mikä Kemin historiassa on teollistumisesta lähtien ollut aina selkeä teema Metsät ja tilat myytiin halvalla, ja teollisen yhteiskunnan työpaikat toivat työläisille enemmän ansiota pienemmällä vaivalla kuin peltotyöt (Hedman 1976, 185) Kehitys jatkui kaupungissa, kun maaseutu jäi aloilleen Työmaa-teoksen maaseututaustassa ainoat merkit ihmisestä ovat hiljainen lato ja autio pelto, kun taas teollinen työmaa on täynnä elinvoimaa ja aktiivisuutta Työntekijät ovat jättäneet agraariyhteiskunnan taakseen ja liittyneet rakentamaan tulevaisuuden yhteiskuntaa, tosin vanhan yhteiskunnan kustannuksella Lähteet
Hedman, O 1976 Kemin kaupungin historia 2 osa Kemi: Kemin kaupunki Kansan Tahto (KT) 27 9 1989 Hursti, S : L apsella on oikeus kasvuun Kansan Tahto (KT) 17 8 1977 Jorma Kuula maalaa Hamarinkosken kohinassa Kansan Tahto (KT) 7 4 1987 KTY:n juhlaviikko paljasti Kuulan taideteoksen
Kemi (2007) Kemin historiaa pähkinänkuoressa Viitattu 1 5 2021 S aatavissa https://web a rchive org/web/ 20070510173721/http://www kemi fi /kanslia/historia htm
Kaleva 30 12 1981 Knihtilä, J : Näkemisen ja kokemisen realisti
Kuula, J 1977 Maalaus Työmaa Öljy kankaalle, 100 x 150 cm K emin taidemuseon kokoelmat
Kuula, J 1993 Jorma Kuula Värisuora
Lapin Kansa (LK) 31 7 1984 Talvensaari, L : Taiteilija
Jorma Kuula: Piiri pieni pyörii taidemaailmassa
Lapin Kansa (LK) 13 9 1984 Paavola, P : Jorma Kuula Tampereella: Ihminen luontoa vahvempi
Lapin Kansa (LK) 17 10 1987 Kuulan uudet akvarellit
Palin, T y m 2004 Suomen kulttuurihistoria: 4, Koti, kylä, kaupunki Helsinki: Tammi
Pohjolan Sanomat (PS) 7 6 1986 Kesän ensi näyttely taidemuseossa Martti Isomettää ja uutta Jorma Kuulaa Pohjolan Sanomat (PS) 17 10 1987 ”Olen kulkenut yhden tien loppuun” – Uudenlaista Jorma Kuulaa esillä PS:n ala-aulassa
Pohjolan Sanomat (PS) 24 10 1987 Rautiainen, L : V ärien abstrakti näytelmä
Pohjolan Työ (PT) 19 5 1981 Uudistuneen Jorma Kuulan töitä esillä Kemissä
Sarajas-Korte, S y m 1990 A rs: Suomen taide 5 E spoo: Weilin + Göös
Sederholm, H ym 2002 Pinx: Maalaustaide Suomessa
Maalta kaupunkiin Espoo: Weilin + Göös
[Kemin] kaupunki sai virallisen syntymätodistuksensa maaliskuun 5 p:nä 1869. Äiti Perämeri ja isä Kemijoki olivat olleet avoliitossa jo historian hämärästä, joten tapaus ei tullut mitenkään yllätyksenä. Syntyneelle lapselle Aleksanteri II antoi nimen isän mukaan, ja tapaus laillistettiin maamme kirkkojen saarnastuoleista. Kemistä kehittyi raisu nuorukainen, mutta jouduttuaan jo alaikäisenä suhteeseen neitseellisen metsän kanssa se sai pian huomata elävänsä pöllin varjossa. Puu otti komennon talossa, ja Kemillä oli pitkään sopeutumisvaikeuksia. Tämän lujan komennon valoisia puolia on ollut se, että leipää on talossa riittänyt lähes kaikille. [- -] Kemi on nyt [1975, MLA] tavallinen 30 000 asukkaanpikkukaupunki [asukkaita 20 526 vuonna 2022, MLA], teollinen yhdyskunta Perämeren kainalossa, meren,
joka on joskus tyyni ja romanttinen, mutta useimmiten levoton tai jäähuopaansa kääriytynyt. Kaupunki on Suomen suurimman joen suistossa, joen, joka vangittunakin uhoo voimaansa ja säteilee valoa ja energiaa koko valtakunnalle.
Kemillä on oma tuoksunsa, jota myös leivän tuoksuksi kutsutaan. Tämä on myös vastakohtien kaupunki, työn ja työttömyyden, nuorten ja eläkeläisten, vanhan ja uuden kaupunki. Työläiskaupunkina tätä kutsutaan joskus myös ”punaiseksi Kemiksi”. Meidän mielestämme Kemin on pitkän talven toivottaman harmaa ja kesäisin se vasemmiston harmiksi muuttuu mahdottoman vihreäksi. Kaupungin puutarhuri tekee tosin kaikkensa saadakseen vähän punaistakin tähän vihreyteen. [---] Kemiläisiä pidetään poikkeuksellisen reiluina ja avoimina ihmisinä. (Porko
5.)
Näin mukaansatempaavasti akvarellisti ja pakinoitsija
Harry Porko kirjoitti vuonna 1975 julkaistussa teoksessa Kemi kuvina Toinen kirjan tekijöistä on kuvataiteilija Olavi Korolainen He molemmat olivat ”paljasjalkaisia kemiläisiä”, jotka katsoivat kotikaupunkiaan sisältäpäin Tekijät painottavat, että Kemiä ei tässä kirjassa kuvata missään paraatipuvussa kuten yleensä on tapana: ”Me ihmiset kuljemme usein täysin sokeina, varsinkin kotikaupungissamme, jossa kaikki on tuttua ja jokapäiväistä Siksi olemmekin takertuneet paljolti juuri sellaiseen, jonka ohi kuljemme näkemättä tai jota emme halua nähdä Löysimme määrättyä kauneutta jopa mökkirähjästä, jossa asuminen on ihmisille pelkkää piinaa [---] Tarkoituksemme on myös ollut tehdä taidetta siitä ympäristöstä, jossa me elämme (Korolainen & Porko 1975, kannen lieve ) Tekijät halusivat taltioida myös vanhaa ja Kemin no peassa kehityksessä pian häviävää Tekstissä nousevat esiin meri, joki ja puu, sopeutumisvaikeudet yhteisön muuttuessa teollisuuskaupungiksi, leivän turva Myös Kemin haju, jota he kohteliaasti tuoksuksi kutsuvat, saa sanasen teoksessa Kemin vastakohdat, työ ja työttömyys, vanha ja uusi mainitaan teoksessa kuten myös käsite ”punainen Kemi”
Kuva 18. Harry Porko, Olavi Korolainen: Kemi kuvina (1975) Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen Kannen maalaus Harry Porko Kuva kannesta Mervi Löfgren Autti
Kuva 20. Olavi Korolainen: Keskuspuistokatua (1975) Kemin taidemuseon kokoelmat Teoksessa Kemi kuvina 1975, 35
Mustavalkoisia piirustuksia ja värikkäitä akvarelleja Kemikuvina-teoksessa vuorottelevat lahjakkaiden taiteilijoiden Olavi Korolaisen piirustukset ja Harry Porkon akvarellit Taideteosten runsaus, arkisuus ja monipuolisuus yllättävät Kuvien kohteina ovat ”vanhaa” edustavat Kalasatama, Ruonanoja, satamatoimisto, kaupungintalo, Työväentalo, kaupunginteatteri, maistraatinrakennus,Kuva 19. Harry Porko: Tässä sitä punaista Kemiä (1975) Kemin taidemuseon kokoelmat Teoksessa Kemi kuvina 1975, 91
Tarinoita ja taidetta 85
Pitzenin talon ja musiikkiopiston ovien kauniit ovisyven nykset sekä vanhat kauppaliikkeet ja vanha asutus
Modernin kuvauksia ovat aikuiskasvatuslaitokset Rytikarissa, ravintola ”Rytiryyppy” ja työkeskus Luotola sekä uutta asutusta edustava Rytikari, jääpalloseura Veitsiluodon Vastus, Keskuspuistokatu, Keskusaukio ja E-halli, keskussairaala, työkeskus ja Alko, katukuvaukset, omakotitaloalueen rakentaminen ja purjeveneet satamassa
Kuvien aiheina ovat myös Kemin kylmyys kuten talvimyrsky Valtakadulla, Kemipäivien katumaalausta lapsille, kulttuurikapakka Ankkurin seurakuntaa, kaupunginosa Koivuharju, jolla on värikäs menneisyys, torielämää, joka on vain muisto vanhoilta hyviltä ajoilta, vappumarssi eli ”tässä sitä punaista Kemiä” sekä Isohaaran voimalaitos: ”Pohjolan Voima vaihtoi lohen sähköön, kemiläiset olisi vat kyllä mieluummin pitäneet lohen ”
Tehtaalta, uitosta ja satamasta on työnkuvauksia Ainoa julkinen muistomerkki, jota kirjassa on kuvattu, on Ank kuri Kemin kaupungintalon edessä Kuvatekstin mukaan ”kaupungin vaakunassa on lohen lisäksi myös ankkuri, ja se onkin varmuuden vuoksi ankkuroitu kaupungintalon eteen ” Kyseessä on Aasia-laivan ankkuri (Luettelo Kemin julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä)
Kuva 21. Kulttuurikapakan seurakuntaa Toimittajien, näyttelijöiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden ja muidenkin veijareiden kokoontumispaikka Olavi Korolaisen piirroksessa Teoksessa Kemi kuvina 1975, 59 Kuvan skannaus Marja Ylioinas
Kuva 22. Olavi Korolainen: Puu nousee Veitsiluodossa (1975)
Teoksessa Kemi kuvina 1975, 25
Kuvan skannaus Marja Ylioinas
Tähän kirjaan Olavi Korolaisesta kirjoittanut Erika Kaar laakso tulkitsee Kemi-teoksessa olevaa Korolaisen tussipiirrosta Puu nousee Veitsiluodossa (1975) seuraavasti: ”Katkonaiset viivat muodostavat kuvan, jonka keskiössä on nosturin koura ja tukkeja Teoksessa on keskitetty sommitelma: tukit ovat keskellä kuvapintaa ja selkeästi olennaisin osa teosta Ne roikkuvat ilmassa nosturin kouran varassa Korolainen on saanut viivojen tiheydellä puun näyttämään painavalta, kun taas nostokurjen ja kouran viivat ovat kevyesti piirretyt Tyhjäksi jätetty alareuna antaa kuvalle ilmavuutta Tämä yhdistettynä vertikaalilinjoihin ja kuvan yläosan tummiin varjoalueisiin luo illuusion siitä, että jotain nostetaan M ikään kohta piirroksesta ei näytä huolitellulta, mutta yksityiskohtia on paljon Valo- ja varjoalueet saavat jopa epämääräisen muotoisen kouran näyttämään selkeälinjaiselta Kuvattuna on sekä vaijereita, että ruuveja ja muttereita juuri sopivan tarkasti niin, että piirros ei näytä pelkältä luonnokselta ”
Kemikuvina -teos kuvia avaavine teksteineen on rikas ja rehelliseltä vaikuttava kuvaus Kemin kaupungista tätä kirjoitettaessa 47 vuoden takaa Taiteilijat edustavat itseään eivätkä pyrikään tasapuoliseen korrektiuteen Nykyhetkessä kuvituksesta voi hahmottaa mennyttä Kemiä puutalokortteleineen ja tehdaskuvineen Huomattavaa on
myös työnkuvausten runsaus Yleisellä tasolla kirja kertoo Kemin kaupungin avaramielisyydestä sen antaessa taiteilijoille ilmeisen vapaat kädet asuinpaikkansa kuvaamiseen
Kemi kuvina -kuvateos on käännetty englanniksi, saksaksi ja venäjäksi
Luettelo Kemin julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Viitattu 21 1 2022 Saatavissa https://fi wik ipedia org/wiki/Luettelo_Kemin_julkisista_taideteoksista_ja_muistomerkeist%C3%A4
Korolainen, O 1975: Piirros Keskuspuistokatu Tussi paperille, 26,5 x 38 cm Kemin taidemuseon kokoelmat Porko, H , Korolainen O 1975 Kemi kuvina Oulu: Pohjoinen Porko, H 1975: Maalaus Tässä sitä punaista Kemiä Akva relli, 63 x 50 cm Teoksessa Kemi kuvina (1975)
Matti Saanio kuvasi kaupunkiteoksen Pohjoinenkaupunki elää KuvateosKemistä-kirjan(1968) mustavalkoiset valokuvat ”Kuvateos kertoo Kemistä, Lapin suuren virran suulla sijaitsevasta sataman ja sahojen kaupungista, pimeän ankaran talven ja kuulaiden kesien kaupungista
[- -] Tänä päivänä [53 vuotta sitten, MLA] Kemi on vilkas kaupunki, jolle on ominaista kiivas työ ja jonka asukkaista merkittävä osa on työväestöä Saanion kamera seuraa herkästi ja karusti Kemin asukkaita työssään, kotonaan, vapaa-aikaansa viettämässä Kuvakulmat ovat uusia, erilaisia, kuvakerronta elävää ja puhuttelevaa ” (Saanio 1968, etuliepeen teksti )
Valokuvaaja Matti Saanio (1925–2006) ei ollut kemiläinen, vaan Rovaniemen maalaiskunnassa asunut ja varsinkin pohjoisemmassa kuvannut taiteilija Sodan jälkeen
Kuva 23. Matti Saanio: Pohjoinen kaupunki elää Kuvateos Kemistä (1968) Kuva kannesta Mervi Löfgren Autti
Montell-Saanion kanssa Oikaraiselle, joka on parinkymmenen kilometrin päässä Rovaniemeltä Kemiä Matti Saanio kuvasi ulkopuolisen silmin, mutta se mikä hänelle oli tuttua ja rakasta oli meri Hän oli synnyinseuduillaan Turussa perinyt ”luotsi-isältään rakkauden mereen ja veneisiin”, kuten hän itse kertoi Yrittipä Saanio jopa merimieheksi Ja valokuvaaja-äidiltään hän peri intohimon valokuvaukseen (Matti Saanion haastattelu 9 11 1984 ) Tunnetuksi Matti Saanio on tullut nimenomaan lapinkuvaajana Tekstin kuvateokseen on kirjoittanut toinen merkittävä tekijä, lisensiaatti, historioitsija Ossi Hedman, jonka laaja mutta lyhyehkö historiikki kaupungin perustamisvaiheista ja kehityksestä on kirjan alussa Hedman julkaisi myöhemmin järkälemäiset teokset Kemin kaupungin historiaI(1969)jaII(1976)
Mitä mahdat ajatella sinä baskeripäinen uiton erotuksessa työtä tekevä nainen, porttivahti, joka pidät kahvitaukoa erottelulautalla? Juot kahvia Airamin kupista, syöt eväsleipää mietteliäänä – tai väsyneenä. Katseessasi on tyhjyyttä. Oletko tehnyt pitkää päivää? Ikääsi on Matti Saanion ottamasta mustavalkoisesta kuvasta vaikea arvioida; yli 50-vuotias kumminkin. Taustalla on erotustyömaa, jossa sortteerataan tukkeja puulajien ja niiden omistajien mukaan. Raskasta työtä, jota pitkälti naiset, nuoret pojat ja tytöt tekivät.
Kuva 24. Matti Saanio: Kahvitauko (1968) Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahaston kokoelma, Rovaniemen taidemuseon kokoelmat Valokuva Arto Liiti Teoksessa Pohjoinen kaupunki elää 1968, 32
Tähän valokuvaan olen törmännyt muuallakin, muun muassa Matti Saanion 96 kuvan kokoelmassa Lapineiliset kuvat, joka kuuluu Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahaston kokoelmaan Rovaniemen taidemuseossa Valokuva on klassikko, joka on kuvaajallekin merkityksellinen; onhan hän sen kokoelmaan valinnut
Elina Heikan kansallisbiografiaan kirjoittaman artikkelin mukaan ”Saanion valokuvaajan työ tarjosi 1960-luvulla ensimmäisen merkittävän ja laadukkaan vaihtoehdon kameraseuroissa toteutetulle yksittäisen esteettisen sommitelman valokuvataiteelle Kuvateoksissaan Mustatalvi,valkeakesä(1966),Pohjoinenkaupunki elää(1968)jaMissäGolfvirtajäätyy(1972)Saanio osoitti valokuvateoksen mahdollisuudet hyvin henkilökohtaisis ta lähtökohdista kumpuavan kerronnan välineenä Saanio ta voi pitää ensimmäisenä valokuvaajana, joka toi oikean taiteilijuuden suomalaisen valokuvan kentälle” Saanio itse piti pääteoksenaan Missä Golfvirta jäätyy -kirjaa, joka on myyttinen kertomus Ruijan Lapista (Heikka 2006 ) Kemi-kuvateos on Saanion toinen valokuvateos, ensimmäinen on Musta talvi, valkea kesä (1966) Siitä on Aamulehden Raimo Seppälän arvio Kemi-teoksen etuliepeessä: ”Saanio on valokuvannut lähinnä Pohjoisen Suomen ihmisiä ja heidän elinympäristöään Ja tämän hän on tehnyt
sekä realistina että runoilijana Hänen kuvissaan sädehtii yhtä hyvin huumori kuin niissä puhuu tuska ja kuolema Saanion kuvia katsellessa saattaa kokea saman kuin hyvää kirjaa lukiessa: tämä on ihmisen elämää, tätä juuri, tämä on totta ja tässä on nähty muutakin kuin pinta ” Kemi-teoksessakin on edellisen kaltaista ilmaisullista rosoa niin sisällöllisesti kuin muotonsakin puolesta Saanion 1960–1970-lukujen kuvakieli on dramaattista, yksityiskohtia häivyttävää jyrkkää mustavalkoisuutta (Heikka 2006) Teoksen valokuvien pelkistävä mustavalkoisuus hipoo graafisuutta, jossa musta on mustaa ja valkoinen valkoista Monenlaista Kemiä
Teoksen kuvat on jaettu viiteen osaan: ensivaikutelmat, uitto, tehtaat, satama sekä asukkaat ja torvimusiikki Matti Saanion kuvissa Kemi näyttäytyy ihmisen kokoisena, vastakohtienkin kaupunkina kuten vanhat puutalokorttelit vasten modernia kaupunkimiljöötä tai iso televisioantenni kohta jo romahtamaisillaan olevan mökin katolla Uutta rakennetaan ja vanhaa puretaan 1960-luvun loppupuolen Kemi on otsikon mukaisesti monenlainen Ilmiöitä, asioita ja ihmisiä Saanio lähestyi arvostaen ja lämmöllä, humaanisti Monet hänen kuvattavistaan ovat lapsia Hänen ottamissaan kuvissa tehtaan ja satamien
työläisistä välittyy työstä saatu ilo ja yhdessätekeminen, rehvakkuuskin, mutta myös uupumus Menneisyys on samalla tavalla värikäs kuin nykyisyyskin; jostain syystä Matti Saanion mustavalkoiset kuvat kuitenkin avaavat aikakautta juuri sille sopivalla tavalla – tästä päivästä tarkasteltuna
Matti Saanion omaan taustaan kuuluu kuvataiteilijan koulutus, mutta valokuvauksesta hän löysi kuitenkin oman ilmaisuvälineensä Saanio julkaisi 1950–1960-luvuilla yli 20 valokuvareportaasia Suomen Kuvalehdessä, joihin hän kirjoitti myös tekstit Vuodesta 1970 hänen reportaasejaan ilmestyi myös Helsingin Sanomissa Saanio piti lukuisia näyttelyitä kotimaassa ja ulkomailla ja julkaisi noin 10 valokuvateosta edellä mainittujen lisäksi, muun muassa Lähdön jäljet (1980), SärestöjaSärestöniemen Reidar (1983) ja postuumisti julkaistiin Matti Saanio –yhteinen elämä (2008) Saanio oli Taideteollisen korkea koulun apulaisprofessori 1985–1989, ensimmäinen valo kuvauksen taiteilijaprofessori 1972–1978 sekä Valokuvalehden päätoimittaja 1976–1985 Hän sai lukuisia tunnustuksia ja palkintoja Suomessa ja ulkomailla (Suomen Valokuvataiteen museo ) Saanion negatiiveja ja valokuvia säilytetään Suomen Valokuvataiteen museossa Pohjoinen kaupunki elää Kuvateos Kemistä (1968) on käännetty ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja venäjäksi
Hedman, O 1969 Kemin kaupungin historia 1 osa ja 2 osa: Kemin kaupungin historia sekä katsaus Kemin seudun ja Kemin Lapin varhaisempiin vaiheisiin Kemin kaupunki
Heikka, E 2006 Saanio, Matti Kansallisbiografia-verkkojulkaisu Studia Biographica 4 Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– Viitattu 27 3 2020 Saatavissa https://kansallisbiografia f i/kansallisbiografia/henkilo/8008
Matti Saanion haastattelu 9 11 1984, Helsinki Jyrki Luukkonen Suomen valokuvataiteen museo Saanio, M 1966 Musta talvi, valkea kesä Teksti Paavo Rintala Helsinki: Otava Saanio, M 1968 Pohjoinen kaupunki elää Kuvateos Ke mistä Helsinki: Otava Suomen Valokuvataiteen museo Matti Saanio Viitattu 6 3 2020 S aatavissa http://kukakuvasi v alokuvataiteenmuseo f i/tietuekortti/valokuvaaja/3342
Uitto-opas Metsätehon opas Viitattu 6 3 2020 Saatavissa http://puuhuolto f i/uitto-opas/sanasto/
Luvun alussa matkaillaan menneisyyden teollisuusyhteisöissä ja -paikoissa, jotka kiinnostavat niin matkailijoita kuin paikallisiakin Siitä kertovat onnistumiset Fiskarsin rauta- ja kupariruukin kehityksessä kulttuuri- ja matkailuruukiksi, Möhkön ruukkikylä sekä Outokummun vanhat talot -tapahtuma Laajemmassa merkityksessä kyse on kulttuuriperinnöstä ja sen välittämistä nykyhetkeen
Kuvakertomuksessa Kemin työläismuseosta on yksityiskohtia ja tunnelmia Tutkimusmatkailijan katse kiinnittyi kirjailuihin tekstiileissä, elämän kuluttamiin esineisiin ja kauneutta kuvaaviin tauluihin Artikkelissa ”Matka Vallitunsaareen” on samankaltaista tunnelmointia; se on matka koettuun sekä sanoin ja valokuvin kerrottuun paikkaan Vallitunsaaressakin on yksi Meri-Lapin valtakunnallisesti arvokkaista rakennetuista kulttuuriympäristöistä
Historiatietouden ylläpitäminen on mahdollista myös Kemissä, Karihaaran tehdasyhdyskunnassa valtakunnallisesti merkittävänä kulttuuriympäristönä Mutta miten sitä esitellään Pohjois-Suomen teollisuushistorian avainkohteena?
Luvun toisessa osassa esitellään kaksi vaikuttajanaista 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Kemissä, Amalia Appelgren ja Susanna Gustaava Ylitalo Appelgren kehitti tyttöjen koulutusta ja Ylitalo toimi menestyksekkäästi kauppiaana ja hotellinpitäjänä He molemmat raivasivat tiensä erilaisissa naisille mahdollisissa toiminnan tiloissa
Kulttuurihistorian näkökulman päättää otsikko ”Pir tua ja elämänmakua” Aluksi annetaan arvo eläimelle, pohjoissuomalaiseen eli lapinlehmän rotuun kuuluvalle Kimo-härälle Se teki elämäntyönsä sahalla vetojuhtana 1800-luvun loppupuolella, yhtenä sahalaisista Seuraavassa artikkelissa kieltolain aika ja Kemijokisuu pohjoisen pirtuporttina avautuvat kahden erilaisen lähteen kautta Kari Filpuksen historian alaan kuuluva tutkimus ja Eija Janssonin dekkari kertovat ankaraa tarinaa vuorotellen ja lomittain
Harrastajataiteilija Aleksi Suistio kuvasi maalauksissaan ”Meän Karjalaa”, Laitakaria Kemin edustalla olevan sahasaaren asujaimisto oli monikulttuurinen: 1920-luvulla sinne muodostui merkittävä karjalaisyhteisö Miten Laitakarissa elettiin yhdessä ja erikseen? 1950-luvun alussa kuvataiteilija Reidar Särestöniemi muodosti näke mystään Kemin veritorstaista, joka oli 18 elokuuta 1949 ”Taide on eräs keino taistella”, kirjoitti Särestöniemi ja teki luonnoksen Kemin verilöyly Toveri saatetaan siunaamattomaanmaahan(1952)
Luvun kirjoittajat ovat hankkeessa työskennelleet TaT Mervi Löfgren ja TaM, HTM Marja Ylioinas Lisäksi kirjoittivat taiteiden tiedekunnan jatko-opiskelija FM Marju Rönkkö sekä tiedekunnassa suunnittelijana toimiva TaM Mari Parpala osana kulttuurihistorian opintojaan
Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
Raaseporissa sijaitsevassa Fiskarsissa, Ilomantsin Möhkössä ja Pohjois-Karjalan Outokummussa on onnistuttu teollisen kulttuuriperinnön välittämisessä Fiskars on tunnettu taiteilija- ja käsityöläisruukki, Möhkö on ruukkikylä ja Outokummussa pääsee tutustumaan entisen kaivosyhdyskunnan vanhoihin taloihin
käsityönäytösten ja tarinoihin kytkeytyvien paikkojen ja maisemien avulla Kulttuuriperinnön epävirallisempi puoli muotoutuu ruohonjuuritasolta ja suuntautuu ”alhaalta ylöspäin” Se sisältää paikallisia tapahtumia, pe rustuu aktiiviseen osallistumiseen ja luovaan tekemi seen, ja sen kautta voidaan myös rakentaa tai ylläpitää identiteettiä (Sihvonen & Heinonen 2019, 60 )
Paikkakunnilla on kerätty paikallishistoriaan liittyvää muistitietoa ja todennettu menneisyyden tarinoita ja tapahtumia Laajemmassa merkityksessä kyse on kulttuurista ja ympäristöllisistä arvoista – kulttuuriperinnöstä ja sen välittämistä nykyhetkeen Se avaa mahdollisuuksia muun muassa turistipohjaisille elinkeinoille näytelmien,
Teollisen kulttuuriperintöyhteisön mahdollisuudet
Simo Häyrysen ja Anna Sivulan (2019, 4) mukaan teollinen yhdyskunta muodostaa ainutkertaisen paikallisen kudelman, joka koostuu tuotantoteknologiasta, raakaaineesta, markkinoista ja sosiaalisesta yhteisöstä
Kun tehdas tai kaivos suljetaan, kudelma purkautuu ja syntyy tila ja mahdollisuus uusille innovaatioille Sopeutumisen kudelmaan punoutuu uusia kerroksia Kirjoittajien mukaan teollinen kulttuuriperintö ”merkitsee jotakin” niin kauan kuin yhdyskunnassa jaetaan ja hyödynnetään sen teollista menneisyyttä koskevaa tietoa Kysymys on yhteisöä koossa pitävästä osallisuudesta, joka kohdistuu teollisuuden historian aineettomiin ja aineellisiin jäänteisiin ”Teollinen kulttuuriperintöyhteisö” saattaa jatkaa monien sukupolvien ajan identiteettinsä vaalimista esimerkiksi nimeämällä paikkoja ja asioita, säilyttämällä menneisyyden jäänteitä muistomerkkeinä, merkitsemällä symbolisia paikkoja sekä ylläpitämällä historiatietoisuutta
Tämän tekstin olen koostanut pääasiassa kolmesta artikkelista julkaisussa Tekniikan Waiheita (2019): Rauno Sairisen ”Fiskarsin ruukin tuotannolliset vaiheet ja niiden vaikutus ruukkimiljööseen – Rauta- ja kupari ruukista kulttuuri- ja matkailuruukiksi”, Jukka Sihvosen ja Hilkka Heinosen ”Möhkön ruukkikylä kulttuurikohteena ja luonnonvarojen muuttuva arvostus” sekä Jaana Pajarisen & Pekka Piiparisen ”Kaivosteollinen kulttuuriperintö sysäsi liikkeelle kesätapahtuman ’Outokummun vanhat talot’”
Fiskarsin rauta- ja kupariruukin kehitys kulttuuri- ja matkailuruukiksi
Fiskarsin ruukkiyhteisö on kokenut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana voimakkaan rakennemuutoksen Teollinen rautaruukki hiljeni ja muuntui tunnetuksi taiteilija- ja käsityöläisruukiksi ja samalla myös matkailu- ja asumisruukiksi, kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan professori Rauno Sairinen Vuonna 1649 perustettu Fiskarsin rautaruukki tunnetaan yhtenä suomalaisen raudan- ja kuparintuotannon ja -jalostuksen syntypaikoista Myöhemmin toiminta muuttui konepajaja hienotaetuotteiden suunnitteluksi ja tuotannoksi Muun muassa monille tutut Fiskarsin sakset ovat syntyneet täällä (Sairinen 2019, 8 ) 1970-luvun puolivälistä lähtien metalli- ja konepajate ollisuuden hiipuessa koettelivat suuret muutokset Fis kars-yhtiötä ja Fiskarsin ruukkia Fiskars-yhtiö, Pohjan kunta ja ruukin asukkaat joutuivat sopeutumaan rakennemuutoksen edessä Muutoksen airueena oli kunta, jonka visioissa oli ruukin kehittäminen pien- ja käsiteollisuuden paikaksi 1980-luvun alussa kunta alkoi houkutella uusia asukkaita ja toimintoja sekä säilyttää vanhaa kulttuurimiljöötä Pohjan kunnan ruukit Fiskars, Billnäs ja Åminneforsin Klinkbacka saatiin vanhojen asuntojen perusparannuksen kokeilualueeksi A suntohallituksen tuella osa asuintaloista peruskorjattiin kunnan vuokra-
asunnoiksi, ja teollisuuskiinteistöjen korjausta tehtiin valtion erityistuella Lisäksi kunnan yhtiön vetämänä Fiskarsissa toimi Expohja-taidenäyttely vuosina 1985–
1990, ja ruukkiin alkoi muuttaa kulttuurialan toimijoita (Emt 2019, 18–19, 25–26 )
Pienyrittäjiä ei kuitenkaan tullut niin paljon kuin oli toivottu, ja vähitellen kunnan vetämä korjaus- ja näyttelytoiminta ajautui taloudellisiin vaikeuksiin Taloudellisten resurssien heiketessä Fiskars Oyj kiinnostui uudestaan Fiskarsin ruukista, ja 1980-luvun lopulta lähtien sen vanhoja kiinteistöjä alettiin peruskorjata Samoin ruukin keskeisen talorinteen eli Suutarinmäen kaava muutettiin suojelu- ja täydennysrakentamiskaavaksi vuonna 1997 (Emt 2019, 26 )
Fiskarsin ruukin kehitysideaksi nostettiin taiteilija- ja käsityöläisruukin kehittäminen Fiskars Oyj, joka omistaa ruukin koko keskustan ja pääosin alueen maat, oli tärkeässä roolissa Taide- ja käsityöalojen osaajille tarjottiin edullisia työtiloja muun muassa entisessä konepajassa, ja niin Fiskarsin ruukki alkoi pursuta taas elämää Uudet asuk kaat täyttivät työväenkasarmit sekä virkamiesten ja insi nöörien talot, ja suuri määrä uusia tontteja kaavoitettiin rakennettavaksi Vanhoja teollisuustiloja muutettiin lisää työtiloiksi eri alojen käsityöläisille, muotoilijoille, taiteilijoille sekä muillekin ammateille Kulttuuriruukin syntyminen mahdollisti samalla matkailu- ja asumisruukin kehittymisen Vanha ruukkihistoria näkyy historiallisessa rakennusmiljöössä, teollisen muotoilun perinteen jatkumossa ja yhteisöllisessä ilmapiirissä (Emt 2019, 26–27 )
Kuva 2. Fiskarsin pääkatua © Fiskars Village
Kulttuuri-, matkailu- ja asumisruukit
Fiskarsin kulttuuriruukin keskeinen toimija on ollut vuonna 1996 perustettu Fiskarsinkäsityöläisten,muotoilijoidenjataiteilijoidenosuuskunta Siihen kuuluu yli 100 jäsentä Suurimpia ammattiryhmiä ovat puusepät, keraamikot, teolliset muotoilijat, kuvataiteilijat ja arkkitehdit (Emt 2019, 27 )
Kulttuuriruukin kehittyminen on merkinnyt monien uusien yritysten muuttamista ruukkiin tai syntymistä
ruukin piirissä Siellä toimii puusepänverstaita, sepän paja, kultasepänliikkeitä, kynttilätehdas, keramiikkapajoja ja -studioita, tekstiilitaideyrittäjiä sekä lukuisia pieniä putiikkeja L isäksi ruukissa on uusia palvelualojen yksityisyrittäjiä (Emt 2019, 27 )
Kuva 3. Hotelli Tegel © Fiskars Village
1990-luvun lopulta lähtien Fiskarsin ruukkia on kehitetty aktiivisesti matkailuruukiksi: matkailusta onkin tullut keskeinen elinkeino, ja vuosittain parisataatuhatta turistia käy ruukissa Siellä toimii hotelli, bed & breakfast -yrittäjiä,
kaksi korkeatasoista ravintolaa, useita kahviloita kesäisin, taiteen ja käsityön putiikkeja, tori ja opaspalveluja Lisäksi ruukissa on konferenssi- ja näyttelytilat Myös ulkoilun ja lähiruoan kytkemistä kokonaisuuteen on kehitelty Fiskars yhtiön toimesta matkailulle on kehitetty kestävän matkailun sisältöjä, josta sitä on palkittu myös kansainvälisesti (Emt 2019, 28 )
Fiskars on myös asumisruukki, jonka yhtenä mahdollistajana on sopiva sekoitus omistus- ja vuokra-asuntoja Alueelle on muuttanut muotoilijoiden, taiteilijoiden ja käsityöläisten lisäksi myös muita eri kulttuurialojen edustajia Fiskars on houkutellut muitakin elinympäristönsä laatua arvostavia ihmisiä, uuden elämäntavan etsijät mukaan lukien (Emt 2019, 28 )
Asumisruukkina Fiskars on onnistunut säilyttämään monia lähipalveluja kuten kaupan, kioskin, kahvilat ja leikkipuiston A sumisruukin vetovoimalle keskeistä on päiväkodin ja lähikoulun säilyminen: kyläkoulu on on nistuttu säilyttämään julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin ainutlaatuisella yhteistyöllä Y hteisöllisyys onkin keskeistä asumisruukin toiminnassa (Emt 2019, 29–30 )
Uuteen kukoistukseen Fiskars nousi syvän ahdingon kautta, kun metalli- ja konepajateollisuus oli hiipunut Alueen menestyksen keskeinen tekijä on matkailun, kulttuurialojen ja pysyvän asumisen tehokas kytkeminen toisiinsa – ja yhteisöllisyys, jolla on ruukeissa vahvat perinteet Tulevaisuuden muutosresilienssiä etsitään yhä selkeämmin kestävän kehityksen periaatteiden ja käytäntöjen kautta ja eri toimijoiden vuorovaikutuksesta: tähän muutosvahvuuteen kuuluu historiallisten arvojen, nykyisten ja tulevien elinkeinojen sekä arvokkaan luontoperustan integroiminen toisiinsa Fiskarsissa on pyritty etsimään ratkaisuja, jotka sopeutuvat olemassa olevaan miljööseen ja sen historiaan Sitä on varmistanut kulttuurimiljöötä vahvasti suojaava asemakaava rakennustapaohjeineen (Emt 2019, 29, 32–33 )
Myös Helsingin läheisyys 90 kilometrin päässä on ollut etu Fiskarsin ”menestystarinalle” niin matkailuvirtojen kuin kulttuurialojen osaajien kiinnostuksen kannalta Menestystä ovat edesauttaneet myös historiallisen ruukkimiljöön, sen yhdyskuntarakenteen ja rakennusperinnön laaja säilyminen Fiskars Oyj on kuluttanut rakennetun ympäristön ja vanhojen kiinteistöjen korjauksiin resursseja moninkertaisesti alkuperäisiin investointisuunnitelmiin verrattuna: 2000-luvun alkuun mennessä kustannukset olivat noin 6,5 miljoonaa euroa Vastineeksi
Fiskars Oyj on saanut mittavaa imagomarkkinointia ja suoria tuloja Kansainvälinen Fiskars-konserni on ymmärtänyt hyödyntää historiallista ruukkia maailmalla ”Yhtiö, jolla on juuret ja joka huolehtii niistä, voi esiintyä luotettavana ja vastuullisena ” (Emt 2019, 9, 27 ) Fiskars voitti TheRoyalDestinationAwardforSustainable Tourism pääpalkinnon (2007) Siitä kahdentoista vuoden kuluttua ruukissa tehtiin Green Destinations Standardiinperustuvaa selvitys- ja kartoitustyötä (2019), ja se valittiin maailmassa 100 parhaan kohteen joukkoon Lisäksi Ruukkikylä valittiin vuonna 2019 Vuoden kotimaiseksi matkakohteeksi toistamiseen, ja maaliskuussa 2020 Fiskars Village palkittiin kolmanneksi parhaana eurooppalaisena kestävän kehityksen matkakohteena Top100GreenDestinations -kilpailussa (Emt 2019, 28; FiskarsVillage )
Möhkön rautaruukki onkin tärkeä osa Suomen metallite ollisuuden ja maaseutuyhdyskuntien kehittymisen historiaa (Möhkön ruukki; Sihvonen & Heinonen 2019, 58 ) Kaivostoiminnalle tyypilliset suhdanteet ja uudet käytännöt vähensivät järviraudan kysyntää Ruukin toiminta päättyi vuonna 1908, ja W Gutzeit & Co osti tehtaan ja metsät Lisäksi toinen maailmansota runteli pahoin Möhköä Metsätöiden koneellistuminen ja maaltapako hiljensivät kylän 1960- ja 1970-luvuilla Möhköön jäivät kuitenkin ruukin rakenteet, muotoutuneet maanomistusolot ja so -
Suomen itäisin kylä Möhkö sijaitsee Koitajoen kainalossa Ilomantsissa Kylä muotoutui Suomen suurimpiin kuuluneen järvimalmiruukin ympärille, joka oli toiminnassa vuosina 1838–1907 Ajoittain Möhkö oli Suomen suurin rautaruukki, joka tarjosi työtä jopa sadoille ihmisille Ruukin ansiosta Möhkö kasvoi 600 asukkaan kyläksi Tehdas piti yllä kauppaa, koulua, kirjastoa ja lukusalia
Kuva 4. Möhkön rautaruukki rakennettiin keskelle erämaata Ilomantsin itäosaan Koitajoen Möhkönkosken partaalle Kuva Ilomantsin museosäätiö
Kuva 5. Ruukin vanhassa pajassa järjestetään taontanäytöksiä Ilomantsin Museosäätiö Kuva Topi Ylä-Mononen
Mantassa palvelee savottakahvila Laajalla ruukin alueella kiertelee myös Lemmenpolku Lisäksi Möhkössä on museokauppa Ruutinpuoti (Möhkön ruukki )
tahistorian muistot (Möhkön ruukki; Sihvonen & Hei nonen 2019, 58, 62 )
Möhkön kulttuuriympäristö tarjoaa ”rautaista historiaa”, muistoja sotahistoriasta ja nykytaidetta Rakennusten, teollisuushistoriallisten jäänteiden, sotatulokasvien ja kauniin luonnon ympärille on muodostunut tärkeä matkailukohde Pysyvät näyttelyt kertovat ruukkiajasta, sotahistoriasta sekä suurten savotoiden ja uittojen ajasta Ruukilla on myös Museoviraston restauroima ainutlaatuinen kanavajärjestelmä, ja vanhassa asuntoproomu
Nykyään kulttuurimaisema on tunnustettu suojelukohteena, ja sotahistoriallisia kohteita tutkitaan ja kunnostetaan nähtävyyksiksi Ruukkikylän elinvoiman keskeisiä elementtejä ovat kulttuuriperintö, sotahistorialliset lähikohteet ja ruukkia ympäröivä luonnonympäristö – Möhkön ruukki onkin yksi Suomen tärkeimmistä järvimalmiruukkitoiminnan muistomerkeistä, jonka rakenteita Museovirasto on restauroinut 1989–2006 Teollisen perinnön suojelun ansiosta historialliset ruukkimiljööt ovat muodostuneet tärkeiksi matkailukohteiksi: ruukki museon restauroitu kokonaisuus muodostaa pohjan ruuk kikylän uusille elinkeinoille, joita pääasiassa ovat luonto-, matkailu- ja kulttuuriyrittäjyys (Sihvonen & Heinonen 2019, 62–63 )
Historiallisten pysyvien perusnäyttelyiden lisäksi Möhkön ruukissa on teemanäyttelyitä, kuten Möhkönvirtanykytaidenäyttely Se toteutetaan kahdessa eri kohteessa Ilomantsissa, Parppeinvaaran runokylässä ja Möhkössä Koti- ja ulkomaisten nykytaiteilijoiden teokset esittelevät nykytaidetta museoympäristössä Myös sotahistoria on
Tarinoita ja taidetta
yksi Möhkön vahvoista teemoista Möhkösodassa-näytte lyssä kerrotaan talvi- ja jatkosodan vaiheista, evakkojen kohtalosta, sodanjälkeisestä jälleenrakentamisesta ja pula-ajasta Öykkösenvaaran sotahistoriasta on tehty myös mobiiliopastus (Möhkön ruukki; Möhkönvirta nykytaidenäyttely; Öykkösenvaaran mobiiliopastus )
Mutta ongelmiakin on Möhkön kylää ympäröivien metsien metsänhoito, hakkuut, vaikuttavat kylän maisemaan ja sitä kautta matkailuelinkeinoon; kulttuuripolkureiteillä saattaa törmätä metsätalouden puunkäyttöön Ruukkikylän tulevaisuuden suunnitelmia varjostaakin se, että tekniseen kehitykseen perustuvilla luonnonvaroja hyödyntävillä elinkeinoilla on etulyöntiasema (Sihvonen & Heinonen 2019, 67–69 )
Kaiken kaikkiaan kulttuuritoiminnan ja matkailuelinkeinon näkökulmasta Möhköä ei voi luonnehtia syrjäi seksi kyläksi Se on turistikohde ja Ilomantsin alueen tär keä kulttuurikeskus Pienen kylän vetovoimaksi eivät kuitenkaan riitä yksittäiset kohteet tai kylän aito kyläyhteisö, vaan historiallisen kohteen ympärille tarvitaan matkailijaa miellyttäviä ja kiinnostavia muita tekijöitä Näitä palveluita ja kohteita Möhkön matkailuyrittäjät ja Möhkön matkailuyhdistys kehittävät (Sihvonen & Heinonen 2019, 64 ) Erilaisista asioista kiinnostuneille kävijöille tarjotaan Möhkössä näkemistä ja kokemista Möhkön ruukista vastaa Ilomantsin Museosäätiö, jonka tarkoituksena on Ilomantsin historian ja kulttuuriperin-
teen säilyttäminen, esille tuominen ja hyödyntäminen museaalisin keinoin
Pohjois-Karjalassa sijaitsevassa noin 6500 asukkaan Outokummussa toimi 1910–1989 kuparikaivos, joka mainitaan Suomen kaivannaisteollisuuden historian merkittävimmäksi kaivokseksi Sen yhteyteen rakentui kaivosyhdyskunta K aivostoimintaa harjoittivat Outokumpu Kopparverk, Ab Outokumpu Oy ja viimeisimpänä Outokumpu Oy vuosina 1932–1989 (Pajarinen & Piiparinen 2019, 74 ) Outokummun taloista monet ovat arkkitehtien suunnittelemia, ja paikkakunnalle valmistuikin eri aikakau sien ja tyylisuuntausten mukaista rakentamista Arkki tehtejä olivat muun muassa Uno Ullberg (1879–1944), Wäinö Gustaf Palmqvist (1882–1964), Gustaf Wickman (1858–1916) sekä arkkitehdit Matti Lampén (1906–1961) ja Märta Blomstedt (1899–1982) 1950- ja 1960-luvuilla sekä kaivosyhtiölle että kunnalle suunnittelutöitä laati Arkkitehtitoimisto Blomstedt & Lampén O utokummussa on nähtävissä suomalaisten teollisuusyhtiöiden asuntopolitiikka, muun muassa työntekijäluokkien erottelu Esimerkiksi 1940–1960-luvuilla virkailijakunnalle ja työnjohtajille suunniteltiin moderneja asuntoja, jotka
pitivät sisällään halutut käyttömukavuudet (Emt 2019, 74–78 )
Myös yhtiöläiset itse rakensivat omakotitaloja Outokumpu-yhtiön avustuksella Se antoi rakentajille rakennustarvikkeita, valmiita rakennuspiirustuksia ja lainaa Rakennuspiirustusten laatimisesta vastasivat ennen kaikkea rakennusmestarit, mutta myös arkkitehdit kuten Otto-Iivari Meurman ja Wäinö Gustaf Palmqvist laativat talosuunnitelmia työväestön tarpeisiin Kyykerin asuinalueelle valmistui 1930-luvun jälkipuoliskolla 37 tyyppi-
piirustusten mukaan suunniteltua kahden perheen taloa, joista on säilynyt 24 (Emt 2019, 78 )
Kaivostoiminnan lakatessa Outokummussa vuonna 1989 kaivosyhtiö myi omistamansa rakennukset ja huoneistot A rkkitehtien suunnittelemat virkailijakunnan ja työnjohtajien asuintalot herättivät kiinnostusta kunnan rajojen ulkopuolellakin, ja moneen rakennukseen muutti kulttuurialan työntekijöitä Se vilkastutti paikkakunnan kulttuurielämää (Emt 2019, 74, 78–79 )
Outokummun kaupunki on edelleen kohtalaisen elinvoimainen, vaikka sen väkimäärä on pienentynyt 1950-luvun noin 13 000 asukkaasta lähes puoleen Paikkakunnalle on kuitenkin saatu korvaavaa teollisuutta Kesäisin siellä järjestetty Outokummun vanhat talot -tapahtuma, jossa monet kodit avaavat ovensa tai pihapiirinsä vierailijoille Tapahtuma perustuu kotiseututyöhön ja yhteisöllisyyteen – ytimessä ovat kaivosyhtiöiden rakennuttamat talot Samalla vaalitaan paikallishistori aa, edistetään rakennusperinteen säilymistä ja matkailua: vuosittain kävijöitä on 800–1000 (Emt 2019, 74, 84 )
Kuva 6. Tämä rivitalo on esimerkki 1950-luvulla virkailijakunnalle ja työnjohdolle suunnatusta modernista asuntotuotannosta Rakennuksen suunnitteli Arkkitehtitoimisto Blomstedt & Lampén Kuva Pekka Piiparinen
taidetta
Outokummunvanhattalot-tapahtuman kohteista useimmat sijaitsevat entisen teollisuusalueen, Vanhan kaivoksen kupeessa Idea tapahtumaan saatiin Loviisan wanhat talot -viikonlopputapahtumasta, jota oli toteutettu yli 15 vuoden ajan Vastaavia tapahtumia on muutamissa muissakin rannikon vanhoissa puutalokaupungeissa O utokummun tapahtumaa pohjusti sekin, että kaivosmuseo järjesti 2000-luvun alussa kotiseutuopetusta Siinä nostettiin asukkaiden tietoisuuteen paikkakunnan rakennetun ympäristön omaleimaisuutta esimerkiksi pitämällä kouluissa luentoja rakennusperinnöstä 2010-luvun alussa Outokummun taajamaan laadittiin osayleiskaava, jonka yhteydessä selvitettiin arvokkaat rakennetun ympäristön kokonaisuudet: rakennussuojelukin herätti asuk kaiden kiinnostusta kotipaikkakuntansa rakennettua ympäristöä kohtaan Taajama-alueen erityislaatuisuutta nostettiin esiin myös sanomalehti Karjalaisessa Lisäksi vuonna 2016 julkaistiin kirja Outokummun taajaman rakennettuympäristö , jonka esittelyluennot kiinnostivat paikkakuntalaisia Luennot toteutettiin ensimmäisenkerran ”Suomi 100” -juhlavuonna: ”Outokummunvanhat talot” oli yksi juhlavuoden virallisista tapahtumista (Emt2019, 82 )
Vierailukohteiden rakennuksista vanhimmat ovat toimineet jo vuosisadan ajan monenlaisten elämänkohtaloiden näyttämönä Nykyasukkaiden kokemusten lisäksi
Kuva 7. Kaivoksen läheisyydessä oleva Sänkivaara-niminen rakennus näkyi kauas Siellä asui kaivosyhtiön johtaja Eero Mäkinen perheineen Tähänkin rakennukseen pääsee tutustumaan Outokummun vanhat talot -tapahtumassa Kuva on vuodelta 1946 Kuva Outokummun kaivosmuseo
taloihin liittyviä tarinoita on riittänyt kerrottavaksi kävijöille Tarinat liittyvät usein Outokummun kaivoshistoriaan; monet ovat muistelleet esimerkiksi kaivosyhdyskunnan sosiaalista hierarkkisuutta, mikä on ollut tyypillistä aikansa teollisuusyhdyskunnissa Johtoportaan asunnot olivat omassa rauhassaan, ja esimerkiksi kaivoksen johtajan koti, Sänkivaara sijaitsi symbolisesti omalla kukkulallaan Raivionmäen alueella asui vain ylempää johtoa
Kuva 8. Outokummun vanhat talot -tapahtuman virkeä tunnuskuva. Kuva Irma Lehikoinen, taitto Jaana Pajarinen. www.ikupolut.fi
Monen Outokummun vanhat talot -tapahtuman kävijät ovat mieltäneet alueen kaivoksen toiminnan aikana ikään kuin suljetuksi alueeksi, jolloin myös lasten liikkuminen ”yli rajojen” oli säädeltyä Tapahtumassa onkin voinut tutustua rakennuksiin, joissa ei aikaisemmin voinut vierailla (Emt 2019, 82–83 )
Yksi tapahtuman tavoitteista on, että ihmisten kiinnostus historiallisen rakennuskannan vaalimiseen kasvaisi Toisaalta tapahtuma on jo ensimmäisen kolmen vuoden aikana lähtenyt kehittymään monenlaisiin suuntiin: on
järjestetty luentoja ja opastettuja kävelykierroksia mutta myös markkinat ja musiikki-ilta Lisäksi on lähdetty yhteistyöhön Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymä Riverian kulttuurialan opetuksen kanssa, mikä voi avata lisää mahdollisuuksia kaivosteollisen kulttuuriperinnön esittelemiseksi (Emt 2019, 84–85 )
Outokummun vanhat talot -tapahtuman järjestää ItäSuomen kulttuuripolut ry Se edistää itäsuomalaisen kulttuuriperinnön – sekä aineellisen että aineettoman – ja luonnon arvostamista, tukee itäsuomalaista asumista ja
Tarinoita
taidetta
edistää asukkaiden keskinäistä yhteistyötä ja viihtyvyyttä
Yhdistys pyrkii myös verkostoitumaan ja osallistumaan alueelliseen suunnitteluun (Itä-Suomen kulttuuripolut )
Sairinen R 2019 ”Fiskarsin ruukin tuotannolliset vaiheet ja niiden vaikutus ruukkimiljööseen – Rauta- ja kupariruukista kulttuuri- ja matkailuruukiksi” Tekniikan Waiheita 37, no 4 (2019): 7–34 Viitattu 26 11 2021 Saatavissa https://dx doi org/10 33355/tw 88906
Fiskars Village Viitattu 26 11 2022 Saatavissa https:// www f iskarsvillage f i/ Häyrynen S & Sivula A 2019 ”Teollisten paikkakuntien kulttuurinen siirtymä” Tekniikan Waiheita 37, no 4 (2019): 4–5 Viitattu 26 11 2021 Saatavissa https:// dx doi org/10 33355/tw 88905
Itä-Suomen kulttuuripolut Viitattu 29 11 2021 Saatavissa https://ikupolut f i/ Möhkön ruukki, Ilomantsi Viitattu 29 11 2021 Saatavissa https://mohkonruukki f i/ Möhkönvirta nykytaidenäyttely V iitattu 29 11 2021 Saatavissa https://www facebook com/mohkonvirta Outokummun vanhat talot Viitattu 29 11 2021 Saatavissa https://www facebook com/Outokummunvanhattalot
Pajarinen J & Piiparinen P 2019 ”Kaivosteollinen kulttuuriperintö sysäsi liikkeelle kesätapahtuman ’Outokummun vanhat talot’” Tekniikan Waiheita 37, no 4 /2019: 73-86 Viitattu 26 11 2021 Saatavissa https:// dx doi org/10 33355/tw 88913
Sihvonen, J & Heinonen, H 2019 ” Möhkön ruukkikylä kulttuurikohteena ja luonnonvarojen muuttuva arvostus” Tekniikan Waiheita 37, no 4 (2019): 57–72 Viitattu 26 11 2021 S aatavissa https://dx d oi org/10 33355/ tw 88911
Öykkösenvaaran mobiiliopastus V iitattu 29 1 2021 Saatavissa Citynomadi
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
Minkälainen on Kemiyhtiön historia? Miten Karihaaran tehdasyhdyskuntaa esitellään valtakunnallisesti merkittävänä kulttuuriympäristönä ja Pohjois-Suomen teollisuushistorian avainkohteena? Ovathan olemassa olevat rakennukset konkreettinen perusta tarinoille, teollisuusmatkailun kehittämiselle
Kuva 9. Pajusaaren selluloosatehdas
Kuva Kemin historiallinen museo
TarinoitaKemissä on pitkä puunjalostusteollisuuden perinne: Laitakarin saha aloitti vuonna 1862 ja Karihaaran saha, norjalaisyhtiön höyrysaha vuonna 1874. Sen perustaminen joudutti ratkaisevasti Kemin kehitystä teollisuus- ja satamakaupunkina. Parinkymmenen vuoden kuluttua Kemiyhtiö aloitti toimintansa vuonna 1893 Trävaruaktiebolaget Kemi -nimisenä. Sen perustajat olivat oululaiset J.W. Snellman G:son ja G.& C. Bergbom –nimiset kauppahuoneet. (Hietala; MV.)
Kemiyhtiö ryhtyi jalostamaan kemiallisesti puuta rakentamalla Pajusaaren sulfiittiselluloosatehtaan 1916–1919 ja sulfaattiselluloosatehtaan 1927–1929. Yhtiö kehitti Karihaaraa mekaanisen ja kemiallisen metsäteollisuuden monipuolisena laitoskokonaisuutena. Tehtaiden ja yhdyskunnan rakentamisessa Kemiyhtiö turvasi kokeneisiin arkkitehteihin. Tehtaalaisten asuntopulaa helpotettiin rakentamalla 1945 Mäntylän puukerrostaloalue, kun Karihaarassa käydyssä Lapin sodan yhteenotossa työväen asuinalue tuhoutui. (MV.)
Vuonna 1991 Kemiyhtiö yhdistettiin Metsäliitto-konserniin, jonka tuotantolaitoksiin se on kuulunut Oy Metsä-Botnia Ab Kemin tehtaat -nimisenä. Nykyisin tehdas on Metsä Fibre Oy, joka kuuluu suomalaiseen metsäteollisuuskonserni Metsä Groupiin. Metsä Fibre, Kemin tehdas valmistaa havu- ja koivusellua, biokemikaaleja sekä bioenergiaa.
Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
Kemin tehdasalueelle rakennetaan uusi biotehdas, joka korvaa nykyisen sellutehtaan. Uuden tehtaan on määrä valmistua vuonna 2023. (MV.; MetsäFibre.)
Metsähallitus perusti sahan Veitsiluodon saarelle vuonna 1922. Sahalaitos sai naapurikseen uuden sulfiittiselluloosatehtaan vuonna 1930. Puuta ei enää vain sahattu, vaan sitä jyrsittiin, muokattiin, leivottiin ja keitettiin selluksi. Vuonna 1932 muodostettiin Veitsiluoto Oy. Veitsiluotoon rakennettiin uusi saha vuonna 1951. Työtä saarella oli ja tekijöitäkin löytyi. Paperin valmistus Veitsiluodossa alkoi vuonna 1955, ja kymmenen vuotta myöhemmin saarella oli jo neljä paperikonetta. Viides kone lisättiin joukkoon vuonna 1972. Veitsiluodon ja EnsoGutzeitin fuusio tapahtui vuonna 1996, ja kahta vuotta myöhemmin yhtiön nimeksi tuli Stora Enso Oyj. Paperikone 1 lopetti toimintansa huhtikuussa 2014. (Hietala.)
Stora Enso on pakkaus-, biomateriaali-, puutuote- ja paperiteollisuuden uusiutuvien tuotteiden maailmanlaajuinen toimittaja osana biotaloutta (Stora Enso). Huhtikuussa 2021 uutisoitiin, että Stora Enso sulkee Veitsiluodon sellu- ja paperitehtaan Kemissä. 670 ihmistä menettää työpaikkansa, lisäksi alueella työskentelee alihankkijoita. Kyseessä on tiettävästi suurin metsäteollisuuden sulkeminen Suomessa. (HS 20.4.2021).
Karihaaran tehdasyhdyskunta valtakunnallisesti merkittävänä kulttuuriympäristönä
Metsä Fibre Oy, Kemin tehdas (ent O y Metsä-Botnia Ab Kemin tehtaat, ent Kemiyhtiö) ja muut teollisuuteen liittyvät rakennukset ja rakennelmat ovat tärkeä osa kemiläistä kulttuurimaisemaa Tehtaan savut ovat olleet olennainen osa maisemakuvaa, ja tehtaan korkein piippu näkyy monin paikoin osana taustamaisemaa eri puolille kaupunkia Tehdas on ollut koko 1900-luvun ajan tärkeä tekijä kaupungin kasvun ja kehityksen taustalla (Heljala ym 2013, 102; Sweco 2019, 58 )
Tässä artikkelissa tarkastelen Karihaaran kaupungin osaa, joka kasvoi Kemi Oy:n sellutehtaan ympärille Karihaaranpuoleiset Juntto ja Hiilimö muodostavat tehdaskylän, joka sisältää tehtaan hallinnon ja palvelun rakennuksia sekä toimihenkilöille kuuluneita asuinrakennuksia Myös Kemi Oy:n vanha hallintokeskus sijaitsee alueella (Heljala ym 2013, 70 )
Museovirasto on määritellyt Karihaaran tehdasyhdyskunnan Pohjois-Suomen teollisuushistorian avainkohteeksi Sen hyvin säilynyt rakennuskanta on valtakunnallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti arvokas Yhdyskunta ilmentää Kemiyhtiön (1893–1991) vaikutusvaltaa ja merkittävyyttä Lapissa Yhtiö pystyi myös vastaamaan eri henkilöstöryhmiensä asumisen ja palveluiden tarpeisiin rakennustoiminnassaan 1900–1950-luvuilla Tehdasyhdyskunnan vanha keskus, jonka rakenne ja puistomaisuus perustuvat 1900-luvun alkupuolen kokonaissuunnitelmiin, on säilyttänyt ehey tensä ja omaleimaisuutensa R akennettujen kulttuuriympäristöjen (RKY) inventoinnin kohteet antavat alueellisesti, ajallisesti ja kohdetyypeittäin monipuolisen kokonaiskuvan maamme rakennetun ympäristön historiasta ja kehityksestä (Heljala ym 2013, 70; MV )
Kuva 10. Näkymä Kemin kaupungintalon terassilta 2020 Kuva Mervi Löfgren Autti
uva 11. Yleiskuvassa tehdas, Karila (vas ), sen takana ruokala ja paloasema (oik ) Sahansaaren portille johtavan Polttimonkadun varressa Kuva Mervi Löfgren Autti Kerroksellisesti rakentunut tehdasalue on ollut muuttu vassa tilassa koko historiansa ajan: rakennuksia ja raken teita on muutettu, otettu uuteen käyttöön, purettu pois ja rakennettu uusia muuttuvien toimintojen ja tarpeiden mukaisesti Jatkuva muutos on osa alueen kulttuurihistoriaa ja alueelle luonteenomainen piirre Näin todetaan Metsä Fibre Oy – Kemin biotuotetehdashankkeen maisema- ja kulttuuriympäristöselvityksessä (Sweco 2019, 58 )
Kuva 12. Kemiyhtiön entisen pääkonttorin (1936) suunnitteli arkkitehti W G Palmqvist Kuva Marja Ylioinas
Kemiyhtiön entinen pääkonttori (1936) on erinomaisessa kunnossa Se on materiaaleiltaan poikkeuksellisen arvokas rakennus Lapissa Palmqvistin käyttämä klassismiin tukeutuva muotokieli huipentuu konttorissa Kolmikerroksisessa rakennuksessa on rapatut julkisivut, ja leimaaantavana piirteenä erottuvat pystysuuntaiset ikkunarivistöt Sisäänkäyntejä korostavat pilareiden kannattamat katokset Rakennukseen on käytetty kalliita materiaaleja, jotka korostavat yhtiön arvovaltaa ja luovat arvokkuutta
Alkuperäinen kiinteä sisustus on pääosin säilynyt Tämän tekstin kirjoittamishetkellä Metsä Fibren biotehtaan pystyttämistä johdetaan Kemin Karihaaran konttorista Sinne on tehty muun muassa LVI-remontti, sähkötöitä sekä IT-verkko L isäksi konttoriin on hankittu uusia kalusteita (Heljala ym 2013, 74; LK 23 10 2020; MV ) Entisessä pääkonttorissa on myös Kemi Oy:n Perinnenäyttely, joka on kattava ja mielenkiintoiseksi rakennettu kokonaisuus Näyttelyssä on tarinaa Kemi yhtiön tehtaan synnystä 1800-luvulla, Laitakarin sahasaaren yksityiskohtainen pienoismalli sekä katsauksia sairaalan, koulun ja työläisten asumisen alkuajoilta Esillä on myös muistoja kulttuuri, urheilu ja vapaa-ajan harrastuksista, työväenliikkeen historiaa unohtamatta Tehtaan johdon glamourista muistona näytteillä on 1921 vuoden Rolls Royce, jolla kuljetettiin muun muassa tasavallan presidenttiä hänen vieraillessaan Kemissä ( VisitKemi f i ) Näyttelyä opastaa Suomen Opasliiton auktorisoitu opas Meri-Lapin matkai luoppaista Opastus tapahtuu tilauksesta Muita museoviraston suojelemia kulttuurihistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti merkittäviä rakennuksia ja pihapiirejä ovat muun muassa toimitusjohtajan asunto (1921), toimihenkilöasuntola Kukkola (1927) ja johtajanasunto Kontula (1939) sekä seuraavat rakennukset:
Kuva 13. Karilan suunnitteli arkkitehti Harald Andersin vuonna 1912 Kuva on otettu rakennuksen takaosasta Kuva Mervi Löfgren Autti
Karila, vaaleansininen hirsirunkoinen jugend-tyylinen rakennus oli tehdasalueen kauppana 1950-luvulle asti Rakennuksen katon muoto on moni-ilmeinen aumakaton ja mansardikaton sekoitus Sokkeli on komeaa lohkokiveä Katolla on kaarevia frontoneja, joissa on hauskat pyöreät ikkunat Ulkoisesti rakennus on korjattu alkuperäistä asua jäljitellen, ja sisätilat on täysin nykyaikaistettu Vuonna 2013 Karila oli vielä ulkoisesti hyvin säilynyt jugend-rakennus Silloin siinä oli Metsäliiton konttori (Heljala ym 2013, 73 ) Nyt Karilan maalipinta rapistuu
Kuva 14. Kemiyhtiön entinen paloasema (1937) on myös arkkitehti W G Palmqvistin suunnittelema Kuva Marja Ylioinas
Kemi-yhtiön paloasema valmistui vuonna 1936 R aken nuksen muotokieli on yksinkertaista funktionalismia, pohjoismaista klassismia Vuosina 1975–1986 siinä toimi hälytyskeskus Vuonna 2013 paloaseman toiminta oli lakkautettu eikä rakennuksen tulevasta käyttötarkoituksesta ollut tietoa (Heljala ym 2013, 72–73 )
Kuva 15. Sairaalaksi valmistunut Kemilä Arkkitehti Victor J Sucksdorffin suunnittelema rakennus valmistui 1908. Kuva Mervi Löfgren Autti
Kemilä-nimisessä rakennuksessa on toiminut Kemin ensimmäinen sairaala (1908–1938), jossa oli tehtaan sairastupa Terveystalo on kulttuurihistoriallisesti ja rakennushistoriallisesti merkittävä rakennus, joka liittyy laajempaan tehdasalueen kokonaisuuteen Hyvin säilynyt jugendrakennus on moniosainen iso poikkipäädyllinen rakennus Sisätiloja on kunnostettu, mutta niissä on edelleen alkuperäisiä kattoja ja laattalattioita Lankkulattiat ovat osin alkuperäiset R akennus on puistoalueen ympäröimä, ja sen pihalla on muistomerkki (Heljala ym 2013, 72 )
Vuonna 1972 yhtiön terveysasemalle avattiin Karihaaran lääkevarasto Talossa toimi pitkään lääkärin vastaanotto ja ensiapuasema Myöhemmin Kemilässä ovat toimineet päiväkoti, askarteluasema, ompeluseura, tehtaan työterveyshuolto, sairaskassa ja terveysalan yrittäjiä Vuonna 2005 rakennus maalattiin ulkoa ja kattoa korjattiin (Heljala ym 2013, 72 )
muodostavat arkkitehtonisesti korkealaatuisen ja kult tuurihistoriallisesti merkittävän rakennusparin Molempia käytetään edelleen edustustiloina Virkailijakerho edustaa 1920-luvun klassismia, jolle on ominaista symmetrian noudattaminen, kevyet vaakalistat, seinäpinnan tasossa olevat ikkunat ja erityisesti pylväät Sisätiloja on nykyaikaistettu Myös toimitusjohtajan asuintalo on säilynyt ulkoasultaan hyvin alkuperäisenä ja arvokkaan juhlavana edustaen pohjoismaista klassismia Sisätilat on täysin uudistettu (Heljala ym 2013, 74–75; Karjalainen, tiedonanto )
Kuva 16. Virkailijakerhon rakennus Arkkitehti Birger Federleyn suunnittelema rakennus valmistui 1921 Kuva Mervi Löfgren Autti Virkailijakerho rakennettiin varatoimitusjohtajan asunnoksi, josta myöhemmin tuli Kemiyhtiön virkailijaklubi Sen vieressä olevan toimitusjohtajan asunnon kanssa ne
Kuva 17. Mäntylän asuinaluetta Kuva Museovirasto, Karihaaran tehdasyhdyskunta MV/RHO Johanna Forsius 2008
Lapin sodassa syksyllä 1944 Karihaarassa tuhoutui suuri määrä Kemiyhtiön työläisten asuntoja Koivuharjun kaupunginosaan, Mäntylään, yhtiö toteutti pienkerrostaloryhmän arkkitehti Kaj Englundin suunnitelmien mukaan: alueelle valmistui 1945–1949 yhteensä 12 asuinrakennusta Kerrostalot, joissa oli huoneen ja keittiön sekä kahden huoneen ja keittiön asuntoja, oli tarkoitettu vuokraasunnoiksi työntekijöille R akennustapa on sodanjälkeiselle ajalle tyypillisen vähäilmeistä ja funktionaalista Mäntylän pienkerrostalot on kunnostettu 1970-luvun alussa ja 1990-luvulla Alueella on hyvin säilynyt alkuperäinen puistomainen luonne, ja se edustaa sodan jälkeistä tehdasyhdyskunnalle tyypillistä rakennustapaa (Heljala ym 2013, 76 )
Osa alueesta jätetty rapistumaan, rakennuksia on purettu Lääkärin asuintalon ilmettä hallitsee massiivinen mukaeltu punatiilinen mansardikatto Kookkaassa jugend-tyylisessä asuinrakennuksessa on myös 1900-luvun alun klassismin piirteitä Vuosina 1985–2004 tiloissa toimi Toivolan kannatusyhdistyksen päiväkoti, ja vuodesta 2005 lähtien se on ollut seurakunnan käytössä Vuonna 2013 rakennus oli vielä ulkoisesti hyvin säilynyt (Heljala ym 2013, 71–72 ) Nyt se on tyhjillään, ja mustat pilvet uhkaavat sitä
Kuva 18. Tehtaan lääkärin asuintalon ovat suunnitelleet Walter ja Ivar Thomé vuonna 1916 Kuva Mervi Löfgren Autti
Karihaaran tehdasyhdyskunnan rakennuksia ei ole kylti tetty, joten tämäkin hylätty mutta arvokas rakennus oli jäädä artikkelin kirjoittajalle arvoitukseksi
Purkamisesta on esimerkkinä Kemiyhtiön massamakasiini siitä huolimatta, että Botnian omistaja Metsäliitto-konserni oli sitoutunut säilyttämään omistuksessaan olevat historiallisesti arvokkaat vanhat teollisuusrakennukset Makasiini oli rakennettu samaan aikaan kuin Kemiyhtiön sellutehdas, vuonna 1919, ollen yksi merkittävistä rakennuksista B otnian mukaan historiallisesti arvokas rakennus oli liian huonokuntoinen ylläpidettäväksi Museovirasto ei vastustanut purkamista, johon myös Kemin kaupunki myönsi luvan (Yle 11 3 2009 )
Yhdeksän vuotta myöhemmin 22 3 2018 Yle Perämeri uutisoi, kuinka ”[p]ala suomalaista teollisuushistoriaa uhkaa kadota: Metsäyhtiö haluaa purkaa harvinaiset ra kennukset” Metsä Group oli pyytänyt kaupungilta lupaa purkaa yli sata vuotta vanhoja, suojeltuja rakennuksia: Karilan, työnjohtajakerhon, Junton saunan, entisen leipomon ja virkailijakerrostalon Yhtiö perusteli asiaa muun muassa rakennusten huonolla kunnolla, sopivan käyttötarkoituksen puuttumisella, vaadittavien korjausten laajuudella ja rakennusten aiheuttamalla turvallisuusriskillä
Tällä kertaa Metsäyhtiö ei saanut kaupungilta lupaa purkaa suojeltuja rakennuksia, vaan niiden suojelu tulisi ratkaista asemakaavoituksella Silloin kulttuurihistoriallisesti arvokas alue voitaisiin käsitellä kokonaisuutena
Myös Kemin historiallisen museon, Tornionlaakson maa kuntamuseon ja Lapin ELY-keskuksen mukaan rakennukset oli säilytettävä Museoiden mukaan rakennusten ylläpito on ollut puutteellista vastoin sopimusta, jonka Metsäliitto Osuuskunta oli allekirjoittanut vuonna 2002 Tuolloin yhtiö sopi Museoviraston kanssa turvaavansa rakennusperinnön entisen tehdasyhdyskunnan alueella Museovirasto taas totesi lausunnossaan, että metsäyhtiö voisi purkaa neljä nyt esittämästään viidestä rakennuksesta niiden heikon kunnon ja kunnostustöiden vaativuuden takia Toisaalta Kemin Hiilimön alueen historia kuitenkin ohentuu purkamisten myötä ja samalla menetetään valtakunnallisestikin erityistä ja arvokasta kulttuurihistoriaa Mahdollinen purkaminen ei kuitenkaan poista perusteita vaalia alueen kokonaisuutta ja säilyviä rakennuksia valtakunnallisesti merkittävänä kulttuuriympäristönä ( Yle Perämeri 22 3 2018 )
Miksei Kemissäkin voida välittää teollista kulttuuriperintöä
Vuonna 2020 kävin Karihaaran tehdasyhdyskunnassa Lapsena olin kyllä siellä vieraillut, mutta muistoni siitä ovat hatarat Se mitä aikuisena näin ja koin, olivat minulle, rovaniemeläiselle tutkimusmatkailijalle, suuri, positiivinen yllätys Onko Lapissa tällaistakin? Ei ihme, että Museo-
virasto on määritellyt Karihaaran tehdasyhdyskunnan
Pohjois-Suomen teollisuushistorian avainkohteeksi Myös alueen vehreä puistomaisuus – siitäkin huolimatta, että se oli osin hoitamatonta – teki vaikutuksen Mutta hiljaista siellä oli
Miten sitten Karihaaran tehdasyhdyskuntaa tuodaan julki kävijöille? Käytännössä ei paljon mitenkään lukuun ottamatta Kemi Oy:n Perinnenäyttelyä entisessä pääkonttorissa R akennuksia ja niiden historiaa ei esitellä edes kylteissä Minulta jäi huomaamatta upean sairaalaksi valmistuneen Kemilänkin muistomerkki
Kun rakennukset eivät ole käytössä ne rapistuvat, tietenkin Menneisyyden konkreettisista ilmentymistä tulee kulukohde ja sitä kautta uhka Alueella on onneksi myös hyväkuntoisia taloja, joita käytetään tai joissa asutaan, mutta Tornionlaakson museon rakennustutkijan Teija Ylimartimon mukaan suurin osa vanhoista arvo kohteista on tyhjillään Olen samaa mieltä Kemin histori allisen museon museotyöntekijä Timo Hietalan kanssa, joka Ylen purku-uhka uutisessa totesi, kuinka ”mielestämme aluetta tulisi kunnostaa ja kehittää tulevaisuuden teollisuusmatkailun tarpeita silmällä pitäen” A rvokkaaksi rakennukset ja ympäristön tekevät niiden koskemattomuus ja kokonaisuus (LK 23 10 2020; Yle Perämeri 22 3 2018 )
Myös Museovirasto toivoo, että Metsä Groupin Karihaaran vanhojen rakennuksien kunto ja käyttö olisivat nykyistä paremmalla tasolla Kulttuuriympäristöpalvelut-osaston johtaja Mikko Härö pitää Karihaaran konttorin kunnostamista ja käyttöönottamista hyvänä asiana alueen rakennuskannan kannalta Ja onhan muitakin rakennuksia käytössä Hän näkisi mielellään, että Karihaaraan tulisi Kemi Oy:n perinnenäyttelyn lisäksi samanlainen metsäyhtiön tuotteitta, toimintaa ja innovaatioita esittelevä vierailukeskus kuin Metsä Groupilla on Äänekoskella Siellä vierailukeskus Pro Nemus avautui uuden biotuotetehtaan yhteyteen “Emme ole puhuneet tästä Metsä Groupin kanssa, mutta se voisi olla hyvä ajatus toteuttaa Kemissäkin”, totesi Härö (LK 23 10 2020 ) Meri-Lapin Matkailuoppaatkin olisivat valmiita toimimaan Y hdistyksen puheenjohtajan Kyösti Karjalaisen (27 1 2022) mukaan ”olisi hienoa, jos MetsäFibrelle saataisiin esittelytila ja opastuskierroksia Olimme niitä jo suunnitelleet, että voisimme opastaa kiertoajelulla tehdasalueella ja sitten Perinnenäyttelyssä, mutta asia on jäänyt uuden tehdastyömaan alle hautumaan”
Tästähän vanhan arvostaminen ja säilyttäminen vahvistuisi ja uuden luominen voisi alkaa
Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki
Heljala, M , Seppälä, S-L , E lo, T 2013 Meren ja teollisuuden kaupunki Kemin Kulttuuriympäristöohjelma Suomen ympäristö 15/2013 Helsinki: Ympäristöministeriö Viitattu 28 12 2021 Saatavissa https://helda he lsinki fi/bitstream/handle/10138/42384/SY_15_2013 pdf?sequence=1&isAllowed=y
Helsingin Sanomat (HS) 20 4 2021 Stora Enson toimitusjohtaja perustelee Veitsiluodon tehtaan sulkemista: ”Euroopassa on ylikapasiteettia 15 paperikoneen verran” Viitattu 29 11 2021 Saatavissa https://www hs f i/ talous/art-2000007929680 html
Hietala, T Meri-Lapin museot Työtä ja leipää Veitsiluodosta Viitattu 29 11 2021 Saatavissa http://merilapinmuseot f i/kohderyhmat/tyota-ja-leipaa-veitsiluodosta Karjalainen, Kyösti Sähköpostiviesti 27 1 2022 Mervi Löfgren Autille
Lapin Kansa (LK) 23 10 2020 Kemin Karihaaran konttorista johdetaan Metsä Fibren jättitehtaan pystyttämistä – katso kuvat Karihaaran vanhasta teollisuusympäristöstä Viitattu 29 11 2021 Saatavissa https://www l apinkansa f i/kemin-karihaaran-konttorista-johdetaanmetsa-fibre/3035548
MetsäFibre Sellutehtaat, Kemin sellutehdas V iitattu 29 11 2021 Saatavissa https://www metsafibre com/fi/ yhtio/Tuotantolaitokset/Pages/Kemi a spx
Museovirasto (MV) Valtakunnallisesti merkittävät ra kennetut kulttuuriympäristöt RKY Kemi K arihaaran tehdasyhdyskunta Viitattu 29 11 2021 Saatavissa http://www rky f i/read/asp/r_kohde_det aspx?KOHDE_ID=2190
Stora Enso Viitattu 29 11 2021 Saatavissa https://www storaenso com/fi-fi/about-stora-enso
Sweco Ympäristö Oy 2019 Maisema- ja kulttuuriympäristöselvitys Metsä Fibre Oy – Kemin biotehdastuotehanke 14 8 2019 Viitattu 29 11 2021 Saatavissa LAPPI_YVA_ Metsa_Fibre_Arviointiselostus_Liite_12 pdf VisitKemi f i Kemi Oy:n perinnenäyttely – tilauksesta Viitattu 29 11 2021 S aatavissa https://visitkemi f i/ kohde/kemi-oyn-perinnenayttely/ Yle 11 3 2009 Kemiyhtiön massamakasiini puretaan Viitattu 29 11 2021 S aatavissa https://yle f i/uuti set/3-5731938
Yle 22 3 2018: Pala suomalaista teollisuushistoriaa uh kaa kadota: Metsäyhtiö haluaa purkaa harvinaiset rakennukset Viitattu 29 11 2021 Saatavissa https://yle f i/uutiset/3-10124477
Tarinoita
Tutkimusryhmämme kävi Kemin työläismuseossa, joka sijaitsee Karihaarassa, Marttalan alueella Oli pakkaspäivä, ja keltaiseksi maalatut talot kutsuivat meitä Kun astuimme sisään, aistimme menneisyyttä esineissä, seinissä, lattiassa Näppäilin kuvia sieltä täältä Katseeni kiinnittyi moniin yksityiskohtiin; kirjailuihin tekstiileissä, luettavissa oleviin sanoihin, väreihin, elämän kuluttamiin esineisiin ja kauneutta kuvaaviin tauluihin Ehkä myös menneisyydessä eläneiden haaveet ja toiveetkin avautuivat esineiden kautta Seuraavan tekstin olen koostanut Kemin historiallisen museon sivuilta Kemin työläismuseo / Meri-Lapin museot, jollei toisin mainita Värivalokuvat ovat minun ottamiani
Karihaaran Marttalan aluetta alettiin rakentaa Kemiyhtiön sahan työntekijöille vuonna 1922 Alueella oli neljäkymmentä asuintaloa Niihin kuuluivat myös ulkorakennus, jonka vintillä muun muassa lapset ja ”kortteerimie het” asuivat kesäisin Museoidut rakennukset valmistui vat Marttalan työväen asuinalueen viimeisinä, vuonna 1929 (Kemin historiallinen museo ) Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys r y perusti Kemin työläismuseon ja Suomen kähertäjämuseon Marttalaan Työläismuseo avattiin yleisölle vuonna 1983 Nykyisin museot kokoelmineen ovat Kemin historiallisen museon omistuksessa ja hallinnassa Työläismuseossa esitellään 1910-luvun sahatyöläisen ja 1930-luvun tehdastyöläisen perheasunto sekä 1930-luvun lopun ammattityömiehen perheasunto (Emt )
Kuva 20.
Työläiset asuivat 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa monin eri tavoin: työnantajan työsuhdeasunnoissa, vuokralaisena, alivuokralaisena tai joskus omassa asunnossa Työväestön hellahuoneen ja porvariston tilavan asunnon ero oli huomattavan suuri Aluksi työväen itsensä rakentamat talot olivat yksihuoneisia, mutta 1910-luvulta lähtien niissä oli yksi huone, keittiö ja porstua Pihapiirissä oli sauna ja pikkupuoli, joka oli tarkoitettu vuokralaisille Tavallisina rakennuspuina oli sahalta ilmaiseksi saadut tasausjätepuut
Kuva 21.
Tontit olivat hyvin pieniä, vain 200–800m², mutta silti kotieläinten pitäminen oli tavallista (Emt )
Vaihtoehtona oman kodin rakentamiselle oli parihuoneiden tai hellahuoneen vuokraaminen tai pääseminen halpavuokraisiin Kemi Oy:n tai Veitsiluoto Oy:n huoneisiin Yhtiöiden omistamat asunnot olivat suosittuja, koska ne olivat edullisia ja usein myös paremmassa kunnossa kuin muualta vuokratut Yhtiöt h alusivat puolestaan olla ajan ihanteen mukaisesti työntekijöille ”isä”, joka huolehti
Tarinoita
työntekijöistään kokonaisvaltaisesti E nsimmäinen Kemin työväen asuinalue rakennettiin 1880-luvulla Juntonkankaalle, lähelle Karihaaran sahaa Talot olivat kasarmimallisia Samantyylisiä tehtiin myös Röyttään ja Mansikkanokalle (Emt )
Kuva
Valtakunnallinen työväen asuintalojen suunnittelu aloitettiin I maailmansodan aikana Tavoitteena oli ra kentaa työväestölle korkealaatuisia, hygieenisiä ja tilavia asuntoja Kemin alueella ensimmäisenä tätä ajatusta toteutti Kemi Oy:n Pajusaaren tehdastyöläisten asuinalue, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1916 Samantapaiset alueet kuin Pajusaari nousivat myös Marttalaan, Sysimölle, Väinölään, Veitsiluodon Aunukseen ja Petsamoon
Alueilla oli tavallisesti sauna, pesutupa ja pakari Laitakarin ja Juurakon saarille ja Rytikariin rakennettiin kasarmimallisia, 2-kerroksisia asuintaloja Yhteistä sekä mantereella että saarilla sijanneille työväen asuinalueille oli se, että niissä vallitsi erikoinen me-henki (Emt )
Kemin työläismuseossa pääsee tutustumaan kemiläisen työväestön kotioloihin ja asumiskulttuuriin 1910–1930 -luvuilla Museo on suosittu koululaisten vierailukohde, ja se on avoinna tilauksesta myös muille ryhmille ja yksityishenkilöille Museon ylläpito herättää kuitenkin huolta (Kemi Työläismuseo; Kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen facebook-sivut )
Kemin historiallinen museo Kemin työläismuseo MeriLapin museot Viitattu 29 11 2021 Saatavissa http:// merilapinmuseot fi /nayttelyt/kemin-tyolaismuseo Kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen facebook-sivut 26 9 2020 Viitattu 27 12 2021 Saatavissa https://www facebook com/keminkotiseutu/ Kemi Työläismuseo Viitattu 27 12 2021 Saatavissa https://www kemi f i/vapaa-aika-ja-kulttuuri/kulttuuri/museot/tyolaismuseo/
Tarinoita ja taidetta
Tämä artikkeli on matka Kemijokisuulla sijaitsevaan Vallitunsaaren, jossa sijaitsee yksi Meri-Lapin alueen valtakunnallisesti arvokkaista rakennetuista kulttuuriympäristöistä Samalla se on matka koettuun sekä sanoin ja valokuvin kerrottuun paikkaan Peilaan kokemustani paikan ja kokemuksen tutkimuksen teorioihin, Vallitunsaaren historiaan, kulttuuriin ja elinkeinoihin sekä omaan ymmärrykseeni ja käsityksiini
Kuva 27. Vallitunsaaren luontoa Kuva Marja Ylioinas
Tarinoita
Tein matkan yhtenä kesäisenä päivänä juhannuksen jälkeisellä viikolla Pakkasin eväät reppuuni ja suuntasin auton keulan kohti saarelle johtavaa siltaa Saaren ohi olin ajanut lukuisia kertoja, mutta koskaan en ollut siellä käynyt Olin selaillut saaresta kertovaa kirjaa ennen sinne matkaamistani Sen pohjalta tiesin jotain saaren historiasta, mutta tietämykseni saaren nykypäivästä oli hyvin vähäistä Edessäni oli ensikokemus saaresta
Auto jää parkkipaikalle. Syreeneiden ja muiden villiintyneiden puistokasvien ympäröimäksi. Minä valitsen suunnan hiekkatiellä ja lähden kohti lähintä rakennusta. Se näyttää suurelta ja asumattomalta. Lieneekö se joku entisaikojen kokoontumistila tai konttori. Toisella puolen tietä on rivitaloja. Nekin rakennettu joskus ennen. Joskus olleet nykyaikaa. Jonkun oven edessä on auto. Olen näkevinäni, että jonkun ikkunan verho heilahtaa hienoisesti. Asuuko noissa taloissa joku?
Muistelen kyllä kuulleeni, että tällä saarella on majoitustiloja. Ovatko ne tässä?
tulevaisuudenodotuksineni, tässä hetkessä, näissä olo suhteissa Alan kokea henkilökohtaisesti, tai välillisesti, jos vaikka joku toinen kertoo tai näyttää minulle omia kokemuksiaan
Mitä oikeastaan tutkitaan, kun tutkitaan kokemusta? Psykologian professori Juha Perttula esitti, että kokemus on tajunnallinen tapa merkityksellistää todellisuuksia, joihin ihminen on suhteessa: ”Tutkimuksen alussa on elämäsi ja sinä siinä” (Perttula 2009, 149) No niin, sitten vain alan kokea, taustoineni, aikaisempine kokemuksineni,
Paikasta on helppo ajatella, että se on jotain objektiivista ja fyysistä Se on konkreettinen sijainti, koordinaatti kartalla Mutta ei se ole niin helppoa Paikallakin on subjektiivinen puolensa Siihen linkittyy eletty elämä, inhimillinen tulkinta ja jokaisen sille antamat merkitykset (Karjalainen 2007, 54) Ihan niin kuin kokemus, paikkakin on monimerkityksellinen ja jokaiselle erilainen Tutkija Raija Erkkilä (2009) pohtii, että paikka on käsitteenä yksinkertainen siihen asti, kunnes alkaa miettiä sen kokemuksellista puolta Paikkaa voi tarkastella ainakin kolmesta eri näkökulmasta Ensimmäinen näkökulma on fyysis-sijainnillinen, jolloin paikka nähdään objektii visena, rajattuna alueena Toinen on sensuaalis-emotio naalinen, jolloin aisteilla ja tunteella tapahtuva paikan kokeminen korostuu Kolmannesta eli sosiaalis-kulttuurisesta näkökulmasta paikkaa katsotaan kulttuurin tai yhteisön silmin (Erkkilä 2009, 202–204) Maisematutkimuksen professori Päivi Granö tuo esille myös neljännen näkökulman paikan tarkasteluun, joka on toiminnan kautta kertyvä kokemustieto (Granö 2013, 69–72) Minä tarkastelen paikkaa näistä kaikista neljästä näkökulmasta Koen sen sijaintina, aisteilla ja tunteilla, näen sen kulttuuriset merkitykset ja arvot, ja tulen tutuksi sen kanssa toiminnan kautta Kävelemällä sen polkuja,
vangitsemalla sen piirteet valokuviin ja kirjoittamalla siitä tarinan
Etenen tietä. Hiekka rapisee kenkien alla. Lisää syreeneitä. Lisää piikikkäitä ruusupensaita. Huolettomasti siellä täällä. Nokkosten ja horsmien seassa. Joka pensas täynnä kukkia. Violetteja ja valkoisia. Mikä ihana tuoksu.
”Oliko se niin, että vanhojen lajikkeiden tuoksu on voimakkaampi kuin uusien?” kyselen itseltäni. Ennen oli paremmin. Minä nautin.
Vallitunsaari on saari Kemijoen suulla Vilkkaasti liiken nöidyt sillat yhdistävät sen mantereeseen sekä sen eteläettä pohjoispäästä Se on leveimmillään alle puolen kilometrin mittainen ja pituutta sillä on alle kilometri Se on lähellä merta, Kemi-Tornion lentoasemaa ja Kemin kaupunkia Satelliittikuvasta näkyy vihreää metsää ja sitä halkovia teitä Muutaman talon katto ja avoimia paikkoja, ikää kuin rakennusten sijainteja, joista puuttuu rakennus, mutta joihin vie tie Luulen, että saarella ei ole asukkaita, mutta tätä en tiedä varmasti
Mietitäänpä hetki sitäkin, että paikka ei paljasta koko totuutta kerralla tai oikeastaan se ei paljasta sitä koskaan Kohtaamme paikasta aina yhden version Paikassa tapah tuu arkipäiväisiä muutoksia, kuten säätilat, vuorokaudenja vuodenajat Ne muuttavat paikkaa niin, että kokemus paikasta ei ole koskaan samanlainen, vaikka tunnemmekin, että paikka on sama Mielikuvan syntyminen on prosessi Mitä useammin vierailemme tietyssä paikassa, sitä monipuolisemmiksi mielikuvamme siitä muovautuvat (Forss 2007, 82, 103–104 ) Minä en ole käynyt tällä saarella koskaan ennen Kun menen sinne uudestaan, on vastassa toisenlainen saari Sama, mutta kuitenkin eri Mutta, missä oikeastaan olen? Mikä on tämä saari? Fyysisesti ja karttakirjoista sen sijaintia tutkiskellen
Historiankirjoissa Vallitunsaari on mainittu ensimmäisiä kertoja 1100-luvulla Sen sijainti on tehnyt siitä tärkeän liikenteen solmukohdan: Vallitunsaari on ikiaikainen etappi Kemijoen yläjuoksulle, muinainen kauppapaikka ja vanha lohenkalastuksen tukikohta R akennuksia ja laidunmaita saarella tiedetään olleen ainakin 1800-luvun puolivälistä lähtien Myös puun uitto ja erottelu kuuluvat olennaisena osana saaren menneisyyteen (Heljala ym 2013, 83)
Museovirasto luokittelee osan Vallitunsaarta valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi Siellä sijaitsi toisen maailmansodan aikana saksalaisten ylläpitämä sotavankileiri, josta sotavankien hautausmaa on jäänyt muistuttamaan Siellä on Isohaaran vesivoimalaitos ja sen vierellä nyt jo rapistunut voimalaitosyhdyskunta (Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren voimalaitosyhdyskunta 2009 )
Tien vieressä on kuusimetsä. Synkkä metsä. Sinne johtaa polku. ”Venäläisten sotavankien hautausmaa”, luen kyltistä. Kuuset himmentävät auringon. Peittävät valon. Viilentävät ilman. Imevät lähistön liikenteen äänet itseensä. Täällä on toisenlainen maailma. Siistiksi parturoitu nurmikko ja valkoisia ristejä tasaisissa riveissä. Kalpeat ristit piirtyvät voimakkaana esiin tummanpuhuvaa metsäistä taustaansa vasten. Sääsket iskevät paljaisiin nilkkoihin. ”Täälläkö ne kaikki olivatkin”, tuumin, kun kaivan hyttysmyrkkyä repusta. Täällä on surullinen rauha ja pysähtynyt aika, mutta sääsket pistävät minuun vauhtia.
Saksalaiset ja venäläiset ovat osa Vallitunsaaren menneisyyttä Jatkosodan alussa vuonna 1941 Kemin kaupunki vuokrasi saaresta omistamansa maa-alueet Saksalle, joka perusti sinne sotavankileirin Vallitunsaaren venäläiset vangit osallistuivat läheisen Kemi-Tornion lentokentän laajentamiseen Saksalaiset sijoittivat kentälle lento koneitaan ja sen läheisyyteen runsaasti miehistöään Kerrotaan, että vankien olot olivat huonot Muistona noista ajoista saaressa on venäläisten sotavankien hautausmaa, johon on haudattu 162 saarella kuollutta vankia Kun saksalaiset lopulta sodan hävittyään poistuivat Lapista vuonna 1944, he lähtiessään räjäyttivät myös Vallitunsaaren kohdalla olleet Kemijoen ylittävät sillat (Aaltonen 2005, 15–16; Kallio-Koski ym 2020, 10 )
Saaressa mikään ei muistuta minua saksalaisista He olivat täällä ja lähtivät, kirjaimellisesti polttivat sillat takanaan Heidän rakentamansa asumukset ränsistyivät, ja kai ne jossain vaiheessa purettiin pois Venäläisistä muistuttaa hautausmaa Kontrasti sen ja Kuva 28. Venäläisten sotavankien hautausmaa Kuva Marja Ylioinas
muun ympäristön välillä on silmiinpistävä Saaren luonto on villi, värikäs ja rehottava, hautausmaan ristirivistö on säntillinen Nurmikko on lyhyeksi leikattu Muistokiven viereen on tuotu kukkia Joku pitää huolta tästä hautausmaasta Ei anna ihmisten unohtaa Kokemukseni hautausmaasta on vahva Liittyykö kokemukseeni muistoja itselleni tärkeistä menneistä ihmisistä, heidän viimeisestä leposijoistaan Tunteita surusta ja menetyksestä Elämän päättymisestä
Tie jatkuu. Vastaan tulee ränsistynyt saunarakennus ja entinen tenniskenttä. Kumpaakaan ei juuri huomaa kasvillisuuden keskeltä. Tenniskentälle on hyvää vauhtia kasvamassa metsä. Saunassa ei sauno enää kukaan. Ajattelen, että ne kuitenkin ovat vielä muistuttamassa saaren entisestä loistosta. Jotkut muistuttajat ovat jo poissa.
Minä näen monta puskutraktorin jättämää renkaanjälkeä tasaisiksi ajetuilla paljailla maapaloilla, joista tuntuu puuttuvan jotain olennaista. Pihapiirejä vailla rakennusta.
(Hoffman 1993, 6 ) Energiateollisuus otti Suomessa ensi askeleitaan
Sodanjälkeinen Suomi kärsi energiapulasta, koska suurin osa maan sähköntuotannosta oli jäänyt luovutetun Karjalan alueelle Teollisuus tarvitsi energiaa toimiakseen, tuottaakseen sotakorvauksina itärajan toiselle puolen lähetettävät tavarat ja saadakseen maan jälleenrakennettua Energiapulaa helpottamaan suunniteltiin vesivoimalaitos Kemijoen suuhun Vallitunsaaren kohdalle (Kallio-Koski ym 2020, 12)
Suomi teollistui 1800-luvun lopussa Teollistumisen myötä energian tarve kasvoi kasvamistaan Vielä 1930-luvun lopulle saakka teollisuuslaitosten energiantuotantoon riitti niiden lähellä olevista koskista saatu vesivoima Sitten kun lähistön vesivoima ei enää teollisuudelle riittänyt, tuli tarve hankkia sähköenergiaa lähialueen ulkopuolelta
Huhtikuussa 1945 Pohjolan Voima Oy alkoi rakentaa Vallitunsaareen Isohaaran vesivoimalaitosta, ja sen yhteyteen patosiltaa ja asuntoaluetta henkilökunnalleen Rakennusvaiheessa majapaikat tarvittiin viidellesadalle työntekijälle (Hoffman 1993, 43) Isohaaran työmaa oli aikoinaan Suomen suurin yksittäinen työmaa Saareen nousi punatiilinen voimalaitosrakennus, Pohjolan Voima Oy:n pääkonttori ja asuintaloja Rakennuksia eri tarpeisiin Varastoja tavaroille ja pyykkitupa likaisille vaatteille Oli saunaa, uimarantaa ja tenniskenttää Luistinrata, lentopallokenttä ja pienoisgolfrata Keinuja, hiekkalaatikoita ja liukumäki lapsille Kasvimaita vihanneksille ja tilaa marjapensaille (Kallio-Koski ym 2020, 12–20 )
Alueelle laadittiin myös ympäristö- ja vihersuunnitelma Asuntoalueesta tehtiin puistomainen ja väljä Sinne istutettiin ruusuja, syreeneitä ja Kemin korkeudella harvinaisia puulajeja Sen puistomaisuutta korostettiin vielä
rakennuksen väliin jätetyillä laajoilla ja hyvin hoidetuilla nurmi alueilla (Kallio-Koski ym 2020, 20 )
Saavun kohti rantaa. Lokit kirkuvat pään yläpuolella ja kaartavat tuulen mukana oikeaan ja vasempaan. ”Onkohan niillä poikasia”, mietin. Siksikö ne yrittävät saada minut muuttamaan mieltäni rantaan menosta.
Menen siltikin. Katson lainehtivaa vettä ja ulpukoiden kelluvia lehtiä. Aurinko paistaa lämpimästi. Otan juomapullosta hörpyn vettä, riisun kuuman hupparin päältäni ja solmin sen hihoistaan vyötärölle.
Ennen suurten teollisuusyritysten oli tapana rakentaa ympärilleen yhteisö Kaikki olivat töissä yhtiössä, ja yhtiö huolehti heille katon pään päälle ja palvelut, joita he tarvitsivat Tällaista yhteisöllisyyttä ei Suomessa enää ole Eikä sitä ole Vallitunsaaressakaan Ihmiset ovat poissa Rakennuksia on jäljellä enää muutama Toiset vielä käyttökel poisen näköisiä Toiset entisiä Toisista on jäljellä tyhjät tontit, joista talot on perustuksineen purettu pois Puistomaisuus on peittynyt metsämäisyyteen, epämääräisiin pensaikkoihin, heinikkoihin ja rikkaruohoihin Kun tietää, mitä ennen on ollut, sen voi vielä nähdä Sen kokeminen vaatii kuitenkin tietoa siitä, mitä on ollut Muuten näkee ja kokee vain villin luonnon Mitä saarelle tapahtui? Pohjolan voima Oy:n pääkonttori siirtyi vuonna 1970 Ouluun, ja sen mukana Ouluun siirtyi myös valtaosa Vallitunsaaren asukkaista Rakennusten ja ympäristön hoito alkoi hiipua ja rakennukset pikkuhiljaa ränsistyä (Kallio-Koski ym 2020, 32 ) Minusta on sääli, että vanhojen rakennusten annetaan rapistua Että vanha jyrätään uuden tieltä pois Siinä samalla katoavat muistot ja eletyt päivät unohtuvat
Seikkailu jatkuu. En tiedä, mihin menen, mutta voiko pienellä saarella eksyä. Vastaan tulee majesteetillisia voimalinjoja. Niiden muotokieli on kaunis. Niiden johdoilla on säntillinen rytmi. Suoria ja kaartuvia, toistuvia muotoja. Täällä ne kyllä ovat kuin toisesta maailmasta niitä ympäröivän, epämääräisesti joka paikkaan ojentuvan, sykkyräisen pajukon kanssa.
Vedennousun myötä viljelysmaita jäi veden alle, ja koskia ei enää ollut Toisaalta elinkeinorakenne oli murroksessa koko valtakunnassa Pienviljelystä tuli kannattamatonta ja se maaseudun elintapa, johon oli totuttu, loppui Joka taloudesta ei enää entiseen tapaan löytynyt muutamaa lehmää ja arktisen tuulen mukana huojuvaa viljapeltoa (Autti 2013, 13, 61, 71–72)
Kemijokisuu on historiansa aikana todistanut monia elinkeinojen välisiä konflikteja Ensimmäinen kiistelyn kohde oli lohi, jonka verotuksesta asukkaat ja hallitsijat riitelivät 1800-luvulla alkanut uitto toi metsäteollisuuden mukaan kärhämään Uittoyhdistys halusi puutavaralle väljän uittoreitin Kemijokeen, mutta joen lohipadot estivät sen toteuttamisen Joessa liikkuvat tukkipuut puo lestaan häiritsivät lohenkalastusta (Kalliokoski ym 2020, 6) Sodan jälkeen konfliktiin liittyi energiateollisuus, joka kiinnostui Kemijoen mahdollisuuksista sähköntuotannossa: nyt vastakkain olivat lohenkalastus, tukin uitto ja joen patoaminen Joki padottiin, ja sen myötä vesiympäristö muuttui Pato esti vaelluskalojen nousun jokeen Lisäksi joen kalastoon vaikuttivat veden korkeuden ja virtauksien muutokset Veden nousun myötä maisema muuttui, ja kotipaikkoja jäi veden alle Tässä vaiheessa uusi elinkeino, maatalous, liittyi mukaan elinkeinojen intressien väliseen taisteluun Parhaat viljelymaat sijaitsivat yleensä juuri joen tuntumassa, ja koskipaikat toivat viljelyksille turvaa hallalta
Minä muistan vielä joen uiton R ajatun alueen joen keskellä, jossa tukit huilasivat Ne rumensivat aina maiseman Pilasivat joen minulta Vieläkin uppotukkeja löytyy joen pohjaan hautautuneina Veden nousu entisille pelloille teki joenpohjasta mutaisen Vesi söi rantoja ja teki rantatörmistä epänormaalin jyrkkiä Vedennousun seuraukset konkretisoituvat minulle aina, kun menen jokeen uimaan Pääsen vaivoin rantatörmältä veteen ja vedessä seisoessani jalkani uppoavat mutaan Huuhtoutuuko muta koskaan pois? Tuleeko rannasta ranta? Plussapuolia tästä patoamisesta on minulle se, että joesta on tullut sen myötä leveä Joki on kaunis ja katse lepää sen hitaasti virtaavassa vedessä
Jatkanko eteenpäin vai käännynkö tästä oikeaan?
Harkitsen hetken ja päätän olla kääntymättä.
Minut ohittaa auto. Toinen tulee kohta vastaan.
”Ahaa, ruuhka-aika”, minä hymähdän ja mietin, että taidan olla matkalla kohti jotain, minne muutkin haluavat mennä. Pensikon takana aukeaa hiekkaranta. Sen viereen on pysäköity autoja ja rantatörmällä näkyy sinne vedettyjä veneitä.
Joku virvelöi vesirajassa ja joessa huomaan olevan monta veneellistä kalastajia. Outoa nähdä täällä ihmisiä. Seuraan vähän aikaa, minkälainen kalaonni kalamiehillä on.
Kalastus on Kemijokivarren ikiaikainen elinkeino, tulonlähde ja keino saada ruokaa Sanotaan, että Kemijokivarren asukkaat ovat kasvaneet lohikulttuurissa, jossa lohenkalastuksen perinteet ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle Kalastamisen taito on opittu jo lapsena ja vaelluskalan vuosittainen nousu jokeen on rytmittänyt asukkaiden elämää ja rakentanut osaltaan paikalliskulttuuria ja -identiteettiä Joen alajuoksun vanhojen talojen pihapiireistä voi vielä aistia lohenkalastuksen aikoinaan niille tuoman varallisuuden (Autti 2013, 61–63)
Nyt kalastus on suureksi osaksi vapaa-ajan harrastusta ja ajanvietettä K alastajat näyttävät kalastavan padon merenpuolella, jossa pato ei häiritse kalojen liikkumista meren ja joen välillä Saavatkohan kalastajat lohta? Minä en tunne vaelluskalojen rytmiä Enkä tiedä onko nyt se aika vuodesta, kun lohet lähtevät nousemaan kotijokiinsa En ole saanut verenperintönä kalastusoppia, vaikka olen kasvanut joen rannalla Se tieto hävisi menneiden sukupolvien mukana
Kuljen joen vierellä menevää tietä. Kuulen vaivoin joen äänen. Saaren molemmin puolin on autosilta. Toisella puolella menevät myös junakiskot. Liikenne on tauoton ja äänekäs. Urbaani. Se ei sovi saaren pysähtyneeseen, boheemiin ilmapiiriin. Kaipaan takaisin saaren hiljaisemmalle laidalle. Äkkiä olenkin jo takaisin lähellä lähtöpistettä. Tunnistan puiset rakennukset ja tältä suunnalta näen myös punatiilisen voimalaitoksen. Olen väsynyt, mutta onnellinen. Yhtä kokemusta rikkaampi. Ulkoilmasta ja kävelystä hyvällä tavalla uupunut. Nyt vielä automatka kotiin. Miten sinä koit matkani Vallitunsaaressa? Herättikö se sinussa samoja ajatuksia historian läsnäolosta, keskikesäisen päivän valosta ja lämmöstä, ajan kulusta, menneestä, tästä päivästä ja tulevasta? Saaressa koin risti riitaisia tunteita Koin luonnon rauhan, jonka taustalla kuului jatkuvan liikennevirran ääni Koin ympäristön, joka oli joskus ollut kesytetty ja joka oli nyt vääjäämättömällä paluumatkallaan kohti luonnontilaa Koin viitteitä entisestä vilkkaasta sosiaalisesta elämästä, ihmisvilinästä, jota saarella ei nyt ole Koin seikkailun ja jännitystä, jota en toista kertaa voi kokea, koska saari ei ole minulle enää outo ja tuntematon Kokemuksestani olisi tullut toisenlainen talvella, kun lumi olisi rajoittanut matkantekoni auratuille teille Aurataanko saaren teitä? Olisiko minun pitänyt odottaa
hankikelejä? Joka tapauksessa lumi olisi peittänyt tarinat alleen, estänyt näkemästä niitä Hyvä, että menin kesällä ja olin vapaa poikkeamaan poluilta, tutkimusmatkailemaan, pysähtelemään, havaitsemaan saaren ominaispiirteet Kokemus herätti minussa muistoja toisista kokemuksista, koin tunteita ja aistin ympäristöäni Mieleeni jäi myös avoimia kysymyksiä: ”Millainen tämä saari tulee vielä olemaan? Mitä vaiheita se tulee kokemaan? Ketkä siellä tulevat aikaansa viettämään?”
Granö, P 2013 Visuaalisuus kokemuksena ja tietämisenä paikan tutkimuksessa Teoksessa Päivi Granö & Anne Keskitalo & Suvi Ronkainen (toim ) Visuaalisen kokemus – johdatus moniaistiseen analyysiin Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus 67–77
Aaltonen, L 2005 ” Vallitunsaaren kiehtova menneisyys”
Maakunnallinen museolehti Raito 1 / 2005 Rovaniemi: Lapin maakuntamuseo 15–19 Autti, O 2013 Valtavirta muutoksessa: Vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella Oulu: Oulun yliopisto Erkkilä, R 2009 Narratiivisen kokemuksen tutkimus: koettu paikka, tarina ja kuvaus Teoksessa Juha Perttula & Timo Latomaa (toim ) Kokemuksen tutkimus: Merkitys, tulkinta, ymmärtäminen R ovaniemi: Lapin yliopistokustannus 195–226 Forss, A-M 2007 Paikan estetiikka: Eletyn ja koetun ympäristön fenomenologiaa Helsinki: Yliopistopaino Kustannus
Heljala, M , Seppälä, S-L & Elo, T 2013 Meren ja teollisuuden kaupunki Kemin kulttuuriympäristöohjelma Viitattu 12 11 2 021 S aatavissa https://helda he lsinki f i/ bitstream/handle/10138/42384/SY_15_2013 pdf?sequence=1&isAllowed=y Hoffman, K 1993 Pohjolan voima 1943-1993 Oulu: PVOyhtiöt
Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren voimalaitosyhdyskunta 2009 Viitattu 8 10 2021 Saatavissa http://www rky f i/read/asp/r_kohde_det a spx?KOHDE_ID=2242 Kallio-Koski, J , Paronen, H & Salmela, P 2020 Vallitun saaren lapset Lasten elämää saaressa 1940-luvulta 1970-luvulle Kustannuspaikka tuntematon: Jyrki Kal liokoski, Heikki Paronen, Pekka Salmela Karjalainen, P T 2007 Paikoista maisemiin: Ympäristön eletty mieli Teoksessa Yrjö Sepänmaa & L HeikkiläPalo Liisa & Virpi Kaukio (toim ) Maiseman kanssa kasvokkain Helsinki: Maahenki 50–57
Perttula, J 2 009 K okemus ja kokemuksen tutkimus: Fenomenologisen erityistieteen tieteenfilosofia Teoksessa Juha Perttula & Timo Latomaa (toim ) Kokemuksen tutkimus: Merkitys, tulkinta, ymmärtäminen Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus 115–162
Tarinoita ja taidetta
Kuva: Mervi Löfgren Autti
Appelkreenin fröökynän tunsi jokhainen Tuskin kaikki tiesivä hänen sukunimihänkhän, mutta ko tuli puhe fröökynästä, nii kyllä jokhainen hoksasi ketä sillä tarkotethan (”Vanha kemiläinen” 1949, 31 )
Amalia Appelgren (1834–1915) oli naimaton säätyläinen, fröökynä Kemistä Hän oli primus motorina köyhille lapsille tarkoitetun tyttökoulun perustamisessa, joka perustettiin vuonna 1862 Hänen varsinainen ”lapsensa” oli kuitenkin Kemin Naiskäsityökoulu vuodesta 1893 lähtien Appelgren liittyy konkreettisesti Kemin teollisuushistoriaan Tukivathan ”Karihaaran isännät” hänen toimintaansa ja sahan ja tehtaan työläisten tyttäriä oli hänen opissaan
Kuva 30. Amalia Appelgren Valokuva Atelier
Nyblin, Helsinki Appelgren-kokoelma, Kemin taidemuseo
Kuva 31. Emilia Appelgren: Kemin pappila (1862) Amalian sisaren öljymaalauksessa pappila on vielä punaseinäinen Kesällä 1874 pappila laudoitettiin, seinät maalattiin keltaisella, puitteet ja ovet valkoisella öljymaalilla Kemin kaupunki, Kemin taidemuseon kokoelmat
Tässä tekstissä avautuvat myös säätyläisnais ten toiminnan tilat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Pohjois-Suomessa
Amalia Appelgrenin elämän varhaisvaiheet liittyvät isän, kirkkoherra Gustaf Wilhelm Appelgrenin virkapaikkojen mukaisiin muuttoihin Pohjois-Suomessa Torniossa ”pappa” oli mennyt naimisiin Carolina Mathilda Heickelin kanssa, ja ensimmäinen lapsi Amalia syntyi vuonna 1834 Tornion jälkeen tuli muutto Pudasjärvelle, Ouluun ja Hyrynsalmelle Perhe kasvoi, ja Amalialle syntyi kahdeksan sisarusta (Rönkkö 2000; 2001, 5 ) Kirkkoherra Appelgren astui virkaansa Kemissä vuonna 1856 Amalia Appelgren oli silloin 22-vuotias Perhe vaurastui kirkkoherran viran – ja lohenpyynnin ansiosta Kemijoen alajuoksulla väestön tärkein elinkeino oli merilohen, taimenen ja merisiian pyynti, ja pappila oli Kemin tärkeimmän lohipaikan kohdalla Appelgrenin kirkkoherrakausi osui tuottoisan lohenkalastuksen aikaan, mikä selittää suurelta osin perheen varakkuutta ja niitä mahdollisuuksia, joita perheen lapsilla oli opiskelun ja uran saamisen suhteen (Rönkkö 2001, 62–68 )
Lapin taiteen asiantuntija ja Kemin taidemuseon intendentti Pekka Rönkkö teki väitöskirjatutkimuksensa maisemamaalari Emilia Appelgrenista Rönkön mukaan kulttuurielämä yhdessä kouluolojen kanssa antoi pohjaa niille valinnoille, joita Appelgrenin sisaret, erityisesti Amalia ja Emilia Kemissä tekivät Perhe asui aikaisemmin Oulussa, jossa oli ollut suhteellisen vilkas kulttuurielämä ”Mamsellit Appelgren” olivat olleet muun muassa seurueissa, jotka esittivät näytelmiä hyväntekeväisyystarkoituksessa Silloin Amalia oli ollut 16-vuotias ja Emilia kymmenen Ehkä Appelgrenien tytöt saivat oppia ”mamsellien” koulussa, joita pitivät naimattomat naishenkilöt tai leskirouvat, arvelee Rönkkö Tyttökoulussa oppi lukemista, kirjoitusta, laskentoa ja maantietoa, vä hän ranskaakin, käsitöitä, koruompelua sekä ”sievää ja kohteliasta käytöstä” Appelgrenien Oulun aikoihin tär keää oli myös kotona saatu opetus (Rönkkö 2001, 54–56 ) Amalian sisaruksista tunnetuin on Emilia Appelgren (1840–1935), joka maisemamaalarina kuului Pohjois-Suomen varhaisiin kuvataiteilijoihin Hän opiskeli taidekouluissa kotimaassa ja ulkomailla Sisarista Ida, myöh Forssman (1846–1927) oli käynyt tyttökoulua, ja hänelläkin oli kuvataiteellisia pyrkimyksiä Ida oli ollut Emilian opissa ja vähän aikaa Tukholmassa taideopinnoissa Vanhin sisar Fanny oli naimaton kuten myös Amalia ja Emilia Fanny
oli mukana huolehtimassa kodinhoidosta, opetti Amalian myöhemmin perustamassa tyttökoulussa ja hoiti veljensä taloutta Veljistä Johan kävi Helsingin realikoulua ja opiskeli maanviljelystä Ruotsissa, Karl kävi Vaasan realikoulua, opiskeli Tukholmassa ja työskenteli teknillisissä laitoksissa Ruotsissa O tosta tuli filosofian tohtori erikoisalanaan muinaismuistot (Rönkkö 2000; 2001, 94, 230 ) 1900-luvun alku oli Kemissä melkoisen vilkkaan kulttuurielämän aikaa konsertteineen ja näyttelyineen Appelgreneilla suosittiin henkistä kulttuuria: pappila oli myös herrasväen ja kulttuuripiirien kohtaamispaikka, missä ulkomaiset matkamiehetkin saattoivat pysähtyä Appelgrenit kuuluivat Kemin sosiaalisen hierarkian huipulle, jossa olivat myös kirkonmiehet ja armeijan upseerit Muita säätyläisiä, joita kaupungissa oli viisi prosenttia väestöstä, olivat kruunun virkamiehet, pitäjänkir juri ja muutamat muut oppineet (Rönkkö 2001, 65–68, 306 ) Amalia Appelgren oli tekemisissä muidenkin Lapin varhaisten taiteilijoiden kuin omien sisartensa kanssa Muun muassa taidemaalari J K Kyyhkynen vieraili lokakuussa 1901 hänen luonaan Kyyhkynen halusi järjestää yhdessä toisen taidemaalarin, Eetu Iston, kanssa taidenäyttelyn, ja Appelgren oli ehdottanut uutta palokuntataloa taidenäyttelypaikaksi (Emt 2001, 606 )
Amalia Appelgren ja hänen sisarensa pitivät omaa koulua kymmenen vuoden ajan 1862–1872 köyhille tyttölapsille (Rönkkö 2001, 72) Appelgren kirjoittaa:
Vuonna 1862 [--] silloin kun ei vielä yhtään kansakoulua Kemissä ollut, päättivät eräät kirkonkylän naiset hankkia pienen koulun kansan tyttäriä varten, jossa koulussa opetettaisiin sisälukua, katkekismusta, biblian historiaa, vähän maantiedettä, kirjoitusta, laskentoa, ompelua ja sukan kutomista.
Se oli vaan vähäpätöinen, yksinkertainen toimi. He kokosivat tuttavilta markan yhdeltä, kaksi toiselta, ostivat liinaa pakan y.m. tarvittiin, ja kutsuivat tyttäriä kouluun. Heitä opetettiin ainoastaan kaksi päivää viikossa; mitä käsitöistä valmistui myytiin… (Appelgren 1912, ks. myös Rönkkö 2001, 160.)
koja, lankaa, rihvelitauluja ja Raamatun historia (Rönkkö 2001, 160–161 )
Opettajana tyttökoulussa oli ”erittäin lahjakas henkilö”, neiti Ch Wettersten Hänen muutettuaan myöhemmin toiselle paikkakunnalle täytyi Amalian aloittaa itse opettajaopinnot Hän kävi seitsemän kuukautta kestäneen opettajatarkurssin neiti Sophie Gardbergin seminaarissa Ruotsin Gävlessä Appelgrenille tarjottiin siellä hyvää työpaikkaa, mutta hän palasi mieluummin palkattomaan opettajantyöhönsä Kemiin I lmaista opetusta koulussa antoivat myös hänen sisarensa (Appelgren 1912, 39–40; Rönkkö 2001, 160–161 )
Amalia Appelgren opetti uskontoa, laskentoa ja maantietoa:
Oulun Wiikko-Sanomissa 20 12 1862 todettiin koulun olevan paikkakunnan nuorten neitien ”hyvän mielen vallassa” Toivottiin, että mahdollisimman moni köyhä lapsi saisi opetusta Koulu oli aluksi pappilassa; opissa oli kymmenkunta tyttöä perjantaina ja lauantaina noin neljä tuntia päivässä Avustuksilla ostettiin kangasta, sukkapuik-
Viime mainitussa aineessa alotin sen ajan tavan mukaan alusta. Opetin lapsille ensin kuinka Jumala on luonut taivaan kappaleet ja määrännyt niitten kiertokulun toistensa ympäri. En muista ennätimmekö koskaan kotikylään asti. Mutta nyt on opetus käännetty kuperkeikka, siten, että aloitetaan kotikylästä, eikä tiedä kerjetäänkö koskaan taivaankappaleisiin. Näin se maailma muuttuu. (Rönkkö 2001, 161–162.)
Aivan mutkattomasti eivät lapset Amalia Appelgreniin suhtautuneet, olihan ”fröökynä” ollut myös kova komentamaan lapsia ja opettamaan hyville tavoille, niin tyttöjä kuin poikiakin Lakkia piti oppia nostamaan ”Eihän siitä mitenkhän oppinu ko met kaikki kartoma sitä fröökynää ku pahhaa henkiä [--] Niin vaikiaa soli se sivistys ” (”Vanha kemiläinen” 1949, 32 )
Kun perheen äiti Carolina Mathilda vuonna 1865 kuoli, tuli tyttärille enemmän vastuuta kodin hoitamisessa Koulu siirtyi pappilasta Laurilan talon kamariin ja myöhemmin Ala-Hervan isoon saliin (Rönkkö 2001, 161 ) Myös varsinainen kansakoululaitos alkoi tehdä tuloaan: pitäjässä oli keskusteltu kansakoulun perustamisesta jo kaksi vuotta ennen kansakoululaitosta yleisesti koskenutta virallista keisarillista julistusta 1858 Kansakoulu pääsi Kemin ympäristössä aloittamaan aikaisemmin kuin kaupungissa: ensimmäinen koulu aloitti Simonniemen kylässä Keminmaassa vuonna 1872 Kemin kaupungissa päätös koulun aloittamisesta tehtiin vuonna 1877, kun asukasluku oli noussut noin 300:een (Hedman 1976, 889 )
paljon kuin tyttäret Jos jaossa noudatettiin kaupunkila kia, olisivat osuudet olleet kaikille yhtä suuret eli noin 25 000 markkaa Silloisesta rahan arvosta saa käsityksen, kun tiedetään että Amalia Appelgren maksoi talostaan 4000 mk (Rönkkö 2001, 266–267 ) Naimattomana säätyläisenä hänen oli mahdollista tehdä palkatonta työtä ja myös opiskella samoin kuin hänen sisarillaan
”Vuodesta 1865 alkoi vähitellen Kemin Karjalahden kylään muodostua pientä kaupungin alkua”, kirjoittaa Amalia Appelgren ”Se hiukan miellytti minua ” Pappilasta oli lähdettävä, ja Amalia osti kaupungista sisarten aavistamatta ”kartanon” vuonna 1879 Taloon muuttivat myös sisaret Fanny ja Emilia He asuivat yhdessä huoneessa, jonka ikkunasta he saattoivat tarkastella maailman menoa ” i den stora staden Kemi”, kuten Rönkkö kirjoittaa Naimattomien sisarten oli soveliaampaa asua yhdessä kuin yksin, ja olivathan he olleet melkein aina yhdessä Amalia Appelgren oli tuolloin 45-vuotias Hänellä oli Gösta-niminen sukulaispoika kasvatettavanaan, joka kulki Oulussa koulussa eikä saanut leikkiä rahvaan poikien kanssa (Appelgren 1912, 42, 269; ”Vanha kemiläinen” 1949, 33; Rönkkö 2001, 269 )
Amalia ostaa talon ja perustaa Kemin naiskäsityökoulun
Kirkkoherra Gustav Wilhem Appelgrenin kuoltua hänen lapsensa saivat mittavan perinnön Jos perinnönjaossa noudatettiin maalakia, pojat saivat kaksi kertaan niin
Kuva 32. Amalia Appelgrenin talo kauppatorin reunalla tontilla N:o 43 Kuvausaikana se kuului nahkuri V Björkmanille Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto
Amalia Appelgren jatkaa: ”Äitini oli erittäin innostunut käsitöihin ja tahtoi siihen kehittää sekä innostaa myöskin tyttärensä ” Suomessa alettiin perustaa käsityökouluja 1880-luvun alussa, mikä innosti Amaliaakin Hän kävi kuvernöörin ja kaupungin viskaalien juttusilla hankkimassa koululle rahoitusta Kuvernööri oli ehdottanut ”vanhempaa henkilöä” eli itse Amalia Appelgrenia johtamaan koulua (Appelgren 1912, 39–43 )
Kuva 33. Amalia Appelgrenin talon sali Seinällä on Emilia Appelgrenin maalaama Historiallinen muotokuva Appelgrenkokoelma, Kemin taidemuseo
Kemin naiskäsityökoulu aloitti toimintansa vuonna 1893 Opettajiksi valittiin neiti Ruusa Yrjölä Längelmäeltä sekä neiti Fanny Kahra Kertomuksessa ”Kemin naiskäsityökoulun toiminnasta vuotena 1912” Appelgren kirjoittaa, kuinka 20 vuoden aikana Kemin Naiskäsityökoulun oli käynyt 397 tyttöä Koulu oli ollut mukana monissa näyttelyissä, ja saanut muun muassa 11 kunniakirjaa ja yhden hopeamitalin Fröökynää arvostettiin: ”Itte se kulki talolta
talolle kerjäämäsä tyttäriä koulhunsa oppilaiksi ” Joka vuosi Amalia Appelgren oli myös ”kerjännyt” Karihaarasta polttopuut koululle ja myi oppilaidensa käsitöitä ihmisille ilman palkkaa Hän kävi joka pyhä kirkossa ja kehotti siihen muitakin ( Appelgren 1912, 34–46; ”Vanha kemiläinen” 1949, 34–35 )
Vuonna 1912 koulussa oli 28 oppilasta, joista 17 kutoi ja 10 ompeli, yksi teki molempia Lista oppilaiden tekemistä tekstiilitöistä on pitkä: koulussa oli kudottu alusvaate-, ”pyhinliina”- ja ruutukaista tyynyliinakangasta, pusero-, naisten puku-, miesten puku- ja kansallispukukangasta, ikkunaverhoja sekä poikkiraidoilla että pujotetuilla koristeilla, pikeetä loimiraidallista, varjostinvaatetta, sängynpeitto- ja pöytäliinakangasta, ”daaladrelliä”, huonekalu- sekä kilpikangasta 982,50 metriä eli noin kilometrin verran lukuvuoden aikana Lisäksi oli kudottu tomulii noja 79 kpl, ”kokovillasia” saaleja 4, raanuja 1, Suomen vaakuna kuvakudos 1, pöytäliinoja 8, keinutuolinmatto 1, sohvatyyny 1, päähuivi 1, puoliverhoja 15 paria sekä koristenauhoja erilaisiin pukuihin 24 paria Oli ommeltu erilaisia asusteita kuten esimerkiksi naisten päiväpaitoja reikä- ja hedebo-ompelulla, yönuttuja ilman koristelua ja käsinkoristeltuina ja miesten yöpaitoja sekä lakanoita, ikkunaverhoja koru- ja reikäompelulla, pojan lappalaispuku ja naisen -lakki, kansallispukuja ja tytön hiihtolakkeja Vaatekappaleita valmistui lukuvuoden aikana yhteensä 316 kpl (Appelgren 1912, 49, 54–55 )
Amalia Appelgren kirjoittaa hieman kyynisesti, kuinka niin harva tuli katsomaan koulun näyttelyä Toisaalta hän kiittää: ”Saamme täten kaupungille lausua sulimmat kiitoksemme kauniista kannatuksesta, minkä koulu tänä pitkänä aikana on saanut! Samoten Karihaaran isännistölle, heidän melkeinpä jokavuotisesta avustansa Jumala kaikkia ylläpitäköön” (Emt 1912, 49, 54–55 ) K arihaaran ”isännistö” omisti sahan ja tehtaan
Kun Amalia Appelgren täytti 75 vuotta vuonna 1909, onnitteli Pohjois-Suomi-lehti Kemin naiskäsityökoulun johtajatarta: ”Toiwomme uutteralle, wäsymättömälle, ’kunnon työntekijättärelle’ pitkää ja kirkasta elämän iltapäiwää!” Amalia Appelgrenin syntymäpäivillä juhlapuhujana oli kirkkoherra Ilmonen Hän sanoi, että päivänsankarin elämänkaari on ollut ahertamista lapsen hyväksi – vaikka hänellä ei miestä olekaan ”Fröökynä rukka” oli silmät suurina katsellut ympärilleen käsittä mättä mitä pappi puhui eikä sitä ymmärtänyt juhlaväki kään – ”Ja tämä lapsi oon – käsityökoulu ” (”Vanha kemiläinen” 1949, 35 )
”Vanha kemiläinen” kirjoitti myös, kuinka Emmaniminen piika oli ollut Amalia Appelgrenin palveluksessa koko ikänsä Rikas ”prouvastin fröökynä” ja ”vakava kirkkokristitty” ei saanut eikä halunnut tehdä piian töitä Järjestys oli selvä Emma hoiti puutarhan, ryytimaan, kolasi lumet pihalta ja kaduilta aamuyöstä alkaen, siivosi, putsasi ja teki ruuan Fröökynä komensi Heidän yhteiselonsa oli
Tarinoita
ollut välillä riitaisaa Mutta ei Emma kyllä ollut kokenut kirkkoherra Ilmosen puhetta sopivaksi fröökynälle, joka oli aina elänyt ”siffeellisesti” ilman yhtään ”feeliä” (Emt 1949, 32, 36 )
Kun Amalia Appelgren kuoli, osti hänen palvelijansa Emma itselleen hautapaikan fröökynän haudan vierestä: ”Siellä het nyt makkaava kumpikin vierekkäin Kemin kaupunkin eteläisellä hautuumaalla – – ja luultavasti samanarvoisina ” (Emt 1949, 37 )
Epilogi: Naisten ”kirjailtua” historiaa
Kun kävin tutustumassa Kemin työläismuseoon, kiinnitin huomiota esillä oleviin tekstiileihin Ne olivat kauniita, laadukkaita ja pieteetillä tehtyjä Museokäynti johdatti minut tutkimaan Kemin naiskä sityökoulun perustamista Ki innostukseeni vaikutti myös se, että mummoni Sofia Katariina Piippola, o s Löfgren, (1883–1979) oli käynyt koulun nuorena tyttönä Etsiessäni tietoa käsityökoulusta löysin Amalia Appelgrenin, Kemin tunnetuimman fröökynän ja hänen aktiivisuutensa myös tyttökoulun perustamisessa Siihen säätyläisnaisilla oli mahdollisuus Tosin käsityökoulua perustamassa oli mukana myös Susanna Gustaava Ylitalo, joka ei ollut säätyläinen (Hedman 1969, 694)
Kuva 34. Sahatyöläisen asunto 1910-luvulla, Kemin työläismuseo Kuva Mervi Löfgren Autti
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
Naiskäsityökoulun opettajat olivat naimattomia naisia Mitä naisten ansiotyöhön tulee, olivat heidän mahdolli suutensa sidoksissa vuonna 1864 säädettyyn lakiin 25 vuotta täyttäneen naimattoman naisen täysivaltaisuudesta Täysivaltaisuuteen liittyi taloudellinen itsenäisyys, joka toteutui asteittain: jo 15-vuotias sai hallita palkkatulojaan ilmoituksellaan, ja 21-vuotias sai hakea tuomioistuimelta oikeutta hallita omaisuuttaan Naimisissa oleville naisille sallittiin oikeus solmia työsopimuksensa itsenäisesti, ilman aviomiehen suostumusta vuonna 1922 (Kaarninen 1995, 194 )
Suomen nainen -lehdessä vuodelta 1926 tuodaan esiin uraauurtava ajatus ammattitaidon hankkimisesta naisille:
Olipa tyttö rikas tai köyhä, joutuipa hän naimisiin tai ei, niin on elämä, parhaitenkin perustettu ja varustettu, niin epävakainen, että jokainen voi milloin tahansa joutua huolehtimaan itsensä ja läheistensä elatuksesta. Erittäin tärkeää on, että myöskin jokainen tyttö saa oppia tavallisen kansalais- ja kodinhoidon alkeiden lisäksi sellaisen ammattitaidon, joka turvaa hänelle omintakaisen toimeentulon. (Suomen Nainen 25.9.1926.)
käsityökoulujen perustamista Kemin ”vallasnaiset” ko kivat tyttökoulut ja naiskäsityökoulut tärkeiksi, koska ne antoivat mahdollisuuksia varattomillekin Taustalla koulun perustamisessa olivat äitien opit, omat kokemukset kädentaidoista Nykyhetken termein voidaan käyttää myös käsitettä naissolidaarisuus
Naisammatit liittyivät tavallisesti hoivaan ja sosiaalisiin suhteisiin, opettamiseen ja joihinkin valtion virkoihin kuten esimerkiksi postineitien työhön Naisia oli myös käsityöläisinä, johon liittyy myös valokuvaajan ja valoku vaamoapulaisen työ yhtenä naisammateista (Autti 2010, 243 ) Jos Kemin naiskäsityökoulun oppilaat eivät käsitöiden teosta ammattia saaneet tai edes halunneet, olivat kädentaidot kuitenkin tärkeitä jokaisen arkielämässä Se näkyy muun muassa työläismuseon taidolla tehdyissä tekstiileissä
Käsitöitä sinänsä voidaan tulkita viesteinä omaan aikakauteensa liittyneistä arvoista ja asenteista Kun tutkitaan käsityön historiaa, tutkitaan samalla myös kulttuurin historiaa (Sipilä 2005, 173 ) Näin voidaan tulkita myös
Käsityön historia ja kulttuurihistorian näkökulma naisista toimijoina kulkevat käsi kädessä Käsityöt ovat konkreettisia jäänteitä naisten elämästä ja kokemuksista myös siltä ajalta, jolloin kirjoitustaito ei kuulunut joka naisen taitoihin, kirjoittaa käsityötieteestä väitellyt Outi Sipilä Mielenkiintoinen kuriositeetti on se, että suomen kielessä vaatteiden pistoilla koristamisesta, kirjonnasta, on käytetty samoja termejä kuin kirjoittamisestakin: kirjua,kirjoajakirjuuttaa Valmistaessaan tekstiileitä naiset ovat ”kirjoittaneet” omaa historiaansa (Sipilä 2005, 174 )
Lähteet
Appelgren, A 1912 Kemin naiskäsityökoulu vv 1862–1912 Teoksessa Koulut: Kiinteät käsityökoulut Peräpohjolan maanviljelysseuran vuosikirja 38 –48 Appelgren, E Maalaus Kemin pappila (1862) Öljyvärimaalaus 26 x 36 cm Kuvaaja Tuomo Ylinärä Kemin kaupunki, Kemin taidemuseon kokoelmat
Autti, M 2010 Etsimessä neitikulttuuri: 1900-luvun alun valokuvaajanaisia Rovaniemellä V äitöskirja, Lapin yliopisto Helsinki: Musta Taide, Suomen valokuvataiteen museo
Carolina Mathilda Heickell Geni Viitattu 10 12 2021 Saatavissa https://www geni co m/people/CarolinaMathilda-Heickell/6000000005925361115
Hedman, O 1969 Kemin kaupungin historia I Kemi: Kemin kaupunki
Kaarninen, M 1995 Nykyajan tytöt: koulutus, luokka ja sukupuoli 1920- ja 1930-luvun Suomessa V äitöskirja, Turun yliopisto Bibliotheca historica Helsinki: Suomen historiallinen seura Rönkkö, P 2001 Maisemamaalari Emilia Appelgren (1840–1935): varhaisimmat rekrytoitumiset kuvataideammattiin pohjoisimmassa Suomessa Väitöskirja, Helsingin yliopisto Ars Nordica 12 Oulu: Pohjoinen Rönkkö, P 2000) Appelgren Emilia (1840–1935) Kansal lisbiografia Viitattu 14 4 2020 Saatavissa https://kansallisbiografia fi /kansallisbiografia/henkilo/8187 Sipilä, O 2005 Tekstiilit teksteinä – käsityöt kulttuurin kuvina Teoksessa J Enkenberg, E Savolainen, P Väisänen (toim ) Tutkiva opettajankoulutus – taitava opettaja 173–184 Verkkoversio 2005: E Savolainen ja K Ranta Viitattu 14 5 2020 Saatavissa http://sokl uef f i/verkkojulkaisut/tutkivaope/pdft/sipila pdf
Suomen Nainen 25 9 1926 ” Mille alalle?” Kansalliskir
jasto Digitaaliset aineistot Viitattu 21 12 2021 Saatavissa https://digi kansalliskirjasto f i/aikakausi/bindin g/901334?term=tytt%C3%B6&term=Olipa&term=rikas &term=Onpa&term=tytt%C3%B6jen&term=olipa&term =tyt%C3%B6t&page=1
”Vanha kemiläinen” 1949 Fröökynä ja hänen Emmansa
Jatuli I Kemi: Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys 31–37
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
En voinut olla huomaamatta sinua, Susanna Gustaava, kun menin ensimmäisen kerran Kemin historialliseen museoon Valokuvassa seisot ihmisen kokoisena ja arvokkaana korea hattu päässä, toisessa kädessä veska ja toisessa sateenvarjo Sinulla on kaunis, tumma tyköistuva takki, jossa on kirkkaat napit Katsot hieman arvoituksellisen näköisenä kameran ohi suuret korvarenkaat korvissasi Ja kuinka paljon sinulla on sormuksia!
Kuva 35. Mustavalkoinen valokuva Susanna Gustaava Ylitalosta pysäyttää Kemin historiallisen museon näyttelyssä, 2020 Kuva Mervi Löfgren Autti
Susanna Gustaava Ylitalo o s Poikela (1848–1929) syntyi Rovaniemellä H änen isänsä oli valtiopäivämies Tuomas Alapoikela ja äitinsä Kaisa Maria Alapoikela (o s Pöykkö) Susanna Gustaava meni 24-vuotiaana naimisiin Kittilän Alakylässä syntyneen Antti Wilho Ylitalon kanssa vuonna 1872 Aviomiehen kauppiasmeiningit saivat rouvankin samoihin puuhiin, ja kuuden vuoden kuluttua avioitumisesta Susanna Gustaava oli Kemin ensimmäisiä kaupanharjoittamisluvan saaneita kauppiaita Pariskunnan ammatillinen tie ei ollut mitenkään yksioikoinen; tämä tarina kertoo heistä siten, kuin tiedot heidän toimistaan on arkistolähteisiin ja tutkimuskirjallisuuteen kirjattu ja tulkittu Se kertoo myös aikakaudesta ja mentaliteetista 1800-luvun lopun Kemissä Vuonna 1869 perustettu Kemi oli kauppiaiden ja virkamiesten muodostama porvarillinen pikkukaupunki, jota kutsut tiin myös ”herrojen Kemiksi” (Genealogy Data; Geni; Hedman 1976, 605; Suomen sukututkimusseura ) Kauppias mutta ei porvari
Kemin ensimmäinen kauppias oli Niilo Penttilä, joka vuonna 1872 sai oikeuden harjoittaa ”kaikenlaista luvallista kauppaa” Hän oli myös ”taidokas ja ahkera salaisen tavaran maahantuoja” useimpien muiden maakunnan kauppiaiden tapaan Kaupungin ensimmäinen ”kauppa-
Kuva 36. Näkymä Puistopaviljongilta Yrjönkadulle (nyk Sauvosaarenkatu) 1920-luvulla Kuva Kemin historiallisen museon kuva-arkisto Alkuperäisen kuvan omistaa Timo Perttula
Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
kartano” rakennettiin Yrjönkadulle (nyk Sauvosaarenkatu) Pääosa Penttilän tullaamattomista varastoista koostui erilaisista kankaista ja väkijuomista, ja hän joutui lopettamaan työnsä (Hedman 1969, 650–652 )
Kemin porvareiksi pyrki joka vuosi muutama kauppias Elinkeinon harjoittamista varten vaadittiin porvarikirjan saajilta hyvämaineisuutta ja tiettyä ammattitaitoa Kauppiaaksi aikovan piti suoriutua yksinkertaisista laskutehtävistä sekä olla vähintäänkin välttävästi luku-,
kirjoitus- ja kirjanpitotaitoinen Vuosien 1873–1878 aikana oli hyväksytty kaikki hakijat yhtä, Susanna Gustaava Ylitalon aviomiestä Antti Ylitaloa, lukuun ottamatta ”Samu-Antilta” puuttui mainetodistus Häntä oli sakotettu monta kertaa tullikavalluksesta ja salakuljetuksesta sekä siitä, että hän karttoi runsasmerkkisen, nk mustan papinkirjansa näyttämistä Antti Ylitalolla ei ollut myöskään välttämätöntä todistusta kirjanpitotaidosta Tässä hankalassa tilanteessa astui Ylitalon vaimo framille, sillä hän osasi lukea ja kirjoittaa Näin Susanna Gustaava Ylitalolle myönnettiin kauppiaan paperit vuonna 1878, ja hän toimi T:mi S G Ylitalon johtajana ja hoitajana Hän ei saanut kuitenkaan porvarikirjaa eikä porvarin arvonimeä Naisille sitä ei kauppa- ja elinkeinoasetuksen mukaan voitu myöntää, vaikka säädetyt ammattimaksut heidänkin tuli maksaa (Hedman 1969, 652–694; Hietala 2021 ) Kauppoja Kemissä oli tuohon aikaan kymmenkunta Ylitalojen kauppapuoti alkoi kukoistaa, ja myöhemmin myös aviomies sai oikeuden käyttää kauppiaan nimikettä Pariskunta harjoitti laajaa vähittäis- ja tukkukauppaa, tupakan ja jauhojen myyntiä sekä lohenvientiä ja -välitystä sekä turkiskauppaa Kaupassa oli myös ruudinmyyntioikeus, mikä entisestään laajensi asiakaspiiriä 1870-luvulla Antti Ylitalo rakennutti kauppakartanon Pakkahuoneen- ja Nahkurinkatujen kulmaan, ja vuonna 1893 hän oli Kemin kauppiaiden varakkaimmasta päästä (Hedman 1969, 654–693 )
Kuva 38. Ylitalon kauppakartano Kauppakadulla Nahkurinkadun kulmassa Myöhemmin rakennuksessa oli Susanna Gustaavan Hotelli Ylitalo ja matkustajaravintola Kuva Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto
Kaiken kaikkiaan ”1870-luku oli kaupungin rakennustoiminnan villiaikaa”, seurausta kiivaasta elämäntahdista, Karihaaran sahan ja ”Olsenin ruhtinaskunnan” kukoistuskaudesta Norjalainen Terje Olsen oli 1870-luvulla vaikuttanut puutavaraliikemies, joka ensimmäisenä oli käynnistämässä laajamittaisia puutavaran hakkuita Lapissa sekä sahateollisuutta Kemissä (Hedman 1979, 18; Karjalainen 2000 )
Ylä-Lapissa Antti Ylitalo tunnettiin voin ja poronlihan ostajana – mutta ”varsinkin petollisen kauppatapansa tähden hän oli kuuluisa” Maksupuoli jäi nimittäin usein hoitamatta Kemin historian kirjoittaja Ossi Hedman muistuttaa aikakauden väljistä käsityksistä suhteessa vapaan kaupankäynnin etiikkaan – ja Ylitalon aktiivisuudesta luvattoman rajakaupan markkinoilla Esimerkiksi vuoden 1873 järjestysoikeuden pöytäkirjoissa todetaan, kuinka kauppias Antti Ylitalolta ja vaimoltaan Susanna Gustaavalta odotettiin vastausta siihen, ”että aina viimme kesästä saakka olivat myöneet väkeviä juotavia omistamassaan kartanossa tässä kaupungissa ” Lisäksi Antti Ylitaloa pidettiin ”täydellisenä kansanmiehenä” eli hän ei huolehtinut pukeutumisestaan enempää kuin muusta kaan käyttäytymisestään Se ei kuitenkaan estänyt hyviä kauppoja (Hedman 1969, 692–693 ) Mutta välillä kauppa puoti oli vaikeuksissa: Pohjois-Suomi -lehdestä 7 5 1881 saatiin lukea, kuinka kauppias Antti Ylitalo ”asetettiin konkurssitilaan”
Mutta Susanna Gustaava se vain piti hienoa hattuansa ”Vanhan kemiläisen” mukaan se saattoi hyvinkin aiheuttaa puheita, sillä yleensä ”vaimoila ja neittyvilä oli vain huivi” Tosin tietyt Kemin ”fröökynät”, Appelgrenin, tullin, postin ja Prunssin fröökynät kulkivat aina hattu päässä Toisaalta monet kauppiaiden ”frouvatkaan” eivät hattua käyttäneet Ja jos hattupäinen frouva nähtiin, ”niin kyllä
Hautala-Hirvioja, Katajamäki
Ylioinas
sen sukujuuret koetethin ottaa selvile, elikkä kattothin mistä soli lähtösin ja passaako sen pittää hattua vai huivia” (”Vanha kemiläinen” 1949, 31 )
Mutta palataan alkoholin myyntiin ja käyttöön Kruununvouti oli jo kiinnittänyt huomiota Kemin levottomaan elämään ja ehdotti poliisivirkojen ja kaupunginvankilan perustamista V äkeviä juomia myytiin Kemin suurimmissa liikkeissä ja väkiviinamyymälöissä, ja kaupungissa juopoteltiin, tapeltiin ja harjoitettiin ilkivaltaa huolestuttavassa määrin Grogi, jonka ainekset olivat poltettu sokeri, sprii ja vesi ”oli hyvin suosittu juoma, sitä sai jokaisesta kauppapuodista minkäverran vain, kunhan oli oma pääläri matkassa”, kirjoitti Hannu K Vainio Jatuli I :ssä (Hedman 1969, 423; 1976, 121–126; Vainio 1949, 29 )
Jo 1880-luvun alkupuolella Kemiin suunniteltiin kunnallista anniskeluyhtiötä, joka toimisi ”kaupungin hyväksi” Se perustettiin vuonna 1890 Kemin Vähäis myynti Oy alkoi harjoittaa ”siveellisyyden edistämiseksi paloviinan sekä muiden koti- ja ulkomaisten väkiviinajuomain anniskelua Koska päätarkoituksena oli juoppouden vastustaminen, niin yhtiön osakkaat eivät saaneet voittoa Viinan myynnistä saaduilla rahoilla kaupunki rakennutti kaupungintalon (1896), puistopaviljongin (1897), kauppahallit (1899) sekä avusti VPK:n taloa (1901) ja työväenyhdistyksen taloa (1903) ” Viinavoittorahoilla” kunnostettiin myös puistokadut ja paviljongin puisto ( Vainio 1949, 29; Hedman 1976, 126–129 )
Myös kansakoulu, lukuhuone, yhteiskoulu ja käsityö koulu saivat avustuksia viinavoittorahoista Kaikki eivät kuitenkaan katsoneet suopeasti tämänkaltaista ”siveellisyyden edistämistä” Kemin naiskäsityökoulun perustaja Amalia Appelgren kirjoitti valtuustolle lähettämässään kirjeessä vuonna 1906: ”Olen ikävällä mielellä kummastellut, minkätähden meidän naiskäsityökoulua aina lapsipuolen asemassa pidetään Sen täytyy joka vuosi kerjuulla elää Ja – vielä ajatelkaa – riippua viinavoittovaroista ” (Appelgren 1912; Hedman 1976, 129 )
Mutta hattunsa hän saattoi ostaa vaikka omasta raittiusravintolastaan, jossa muun muassa turkulainen Alma Andersson kauppasi erilaista vaatetta keväthatut mukaan lukien (Perä-Pohjolainen 13 3 1909)
Appelgren, A 1912 Koulut: Kiinteät käsiteollisuuskoulut Kemi: Peräpohjolan maanviljelysseura
Genealogy Data Family Ylitalo – Poikela Viitattu 16 12 2021 S aatavissa http://magetsu k apsi f i/Sukututkimus/dat1129 htm
Geni Susanna Kustaava Alapoikela Viitattu 16 12 2021 Saatavissa https://www g eni c om/people/SusannaKustaava-Alapoikela/6000000027324380489
Hedman, O 1969 Kemin kaupungin historia I Kemi: Kemin kaupunki
Hedman, O 1976 K emin kaupungin historia II K emi: Kemin kaupunki
Hedman, O 1979 Kauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja fröökynöitä Jatuli XVII Kemi: Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys 14–29
Hietala, T 2018 Kuka muistaa Rantalan nahkatehtaan 20 4 2018 Kemin historiallinen museo, facebook-sivut Viitattu 2 12 2021 Saatavissa https://www facebook com/Keminhistoriallinenmuseo/posts/kuka-muistaarantalan-nahkatehtaanteksti-timo-hietalakemin-teollisuuslaitoksista/462688257502071/
Hietala, T 19 3 2021 Muistelua tänä tasa-arvon päivänä – Kemin vahvoja naisia Kemin historiallinen museo, facebook-sivut Viitattu 8 12 2021 Saatavissa https:// www f acebook c om/Keminhistoriallinenmuseo/ posts/1195280727576150/
Häyrynen, S & Sivula, A 2019 Teollisten paikkakuntien kulttuurinen siirtymä Tekniikan Waiheita 37, no 4: 4–5 Viitattu 8 4 2 020 Saatavissa https://dx d oi o rg/10 3335 5/tw 8 8905 Karjalainen, T 2000 P uutavarayhtiöiden maanhankinta- ja omistus Pohjois-Suomessa vuosina 1885–1939 Oulu: Oulun yliopisto Kemin historiallinen museo Viitattu 8 4 2020 Saatavissa https://www facebook com/Keminhistoriallinenmuseo/ Kemin ilmoitus- ja osoitekalenteri 1901 Kansalliskirjas to, digitaaliset aineistot Viitattu 8 4 2020 Saatavissa https://digi k ansalliskirjasto f i/aikakausi/ binding/1262876?page=1
Kemin kaupungin historia, Wikipedia Viitattu 8 4 2020 Saatavissa https://fi w ikipedia org/wiki/Kemin_kaupungin_historia#Kemijokisuu_ennen_kaupunkia
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
Perä-Pohjolainen 13 3 1909 ”Arv Naiset Huom!” Kansal liskirjasto, digitaaliset aineistot Viitattu 8 4 2020 Saatavissa https://digi k ansalliskirjasto f i/sanomalehti/ binding/676420?term=Hilma%20Saaren&page=4
Suomen sukututkimusseura H istoriakirjat V iitattu 8 4 2020 Saatavissa https://www genealogia f i/hiski/ Uusi Suometar 11 10 1901 Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot Viitattu 8 4 2020 Saatavissa https://digi k ansalliskirjasto f i/sanomalehti/titles/14574721?display=THUMB&year=1918
Vainio, H K 1949 Kemin oloja ja rakennuksia viime vuosisadalla Jatuli I Kemi: Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys 24–30
”Vanha kemiläinen” 1949 Fröökynä ja hänen Emmansa Jatuli I Kemi: Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys 31–37
Tarinoita ja taidetta
Kuva:
Ennen koneita puutavara liikkui miesvoimin Karihaaran sahalla 1800-luvun lopulla – ja hevosvoimat olivat arvossaan Hevosten lisäksi sahalla myös eräs muu eläin, härkä nimeltä Kimo Sitä muistellaan omana persoonanaan, yhtenä Karihaaran sahalaisista
Hieman erikoisesta vetojuhdasta Kimosta on kirjoitettu artikkeli Kemiyhtiöläiseen vuonna 1952 ”Menneiltä ajoilta” -osiossa Kirjoittajana on nimimerkki ”A S ” Artikkelissa on yksi valokuva, joka on julkaistu myös teoksessa Lapin leivän isä (1993) Kuvatekstissä Kimon ohjastajaksi mainitaan Heikki Saunakangas ja Kimon ”suosijaksi” arkkitehti Fleischer Kuva on otettu Karihaarassa ja
Kuva 40. Kimo ja sen ajaja Heikki Saunakangas ja Kimon suosija arkkitehti Fleicher Kuvitus artikkelissa A S : Kimo, Kemiyhtiöläinen 1/1952 Julkaisusta kuvannut Mari Parpala
Tarinoita
taustalla näkyy kuvatekstin mukaan metsäinen Pajusaari Kimo työskenteli sahalla ennen Kemiyhtiön perustamista ja vielä yhtiön ensimmäisinä vuosina (Kemiyhtiöläinen 1/1952 )
Karihaaran saha perustettiin vuonna 1874 S ahan rakentajana oli norjalainen yhtiö Holst & Fleischer norjalaisen liikemiehen Terje Olsenin johdolla Kenties Kimon ja Heikin kanssa kuvassa seisova arkkitehti on sama kuin Holst & Fleischer yhtiön Fleischer Saha oli tuolloin PohjoisSuomen suurin, mutta se joutui konkurssiin jo ennen 1890-lukua Sahan ostivat Bergbomit ja Snellmanit, jotka lopulta perustivat Kemiyhtiön; ensimmäinen puutavaraerä Kemiyhtiön nimissä lähti Karihaaran sahalta kesällä 1894 (Virtanen 1993 ) Kimo-härkä vetojuhtana
Lounas-Suomen talonpojat alkoivat suosia härkää vetojuhtana 1600-luvulla, koska Ruotsin jatkuva sotiminen aiheutti hevosten takavarikoimista Härkiä eli kuohittuja sonneja käytettiin vetojuhtina lähinnä juuri LounasSuomessa 1800-luvulle asti varsinkin kartanotalouksissa, muualla käytettiin hevosia Härkä on vetojuhtana voimakas, sitkeä ja kuohimisen myötä säyseä Se pärjää huonommalla rehulla ja on edullisempi kuin hevonen, johon verrattuna härkä taas on hidas ja kankea eikä läheskään niin
monipuolinen M aataloustyö tai raskaiden kuormien vetäminen sopii sille parhaiten, mutta talvikelillä se on hieman onneton Yleensä härkää käytettiin pareittain toisin kuin hevosta, jota voitiin käyttää yksinään Härkä piti valjastaa aina sille puolelle, mihin se oli tottunut ja mielellään aina saman härkäparin kanssa Härän ajaminen vaati yleensä kahden ihmisen työpanoksen: toinen ajoi ja toinen hoputti sitä turparenkaaseen kiinnitetystä narusta eteenpäin (Virtanen 1993; Sarka-maatalousmuseo ) Härkien kiinnittämiseen toisiinsa käytettiin sarvi-iestä Tästä tulee sanonta joutua ikeen alle, mikä tarkoittaa alkujaan vetojuhdaksi joutumista Voimiltaan heikommalle härälle annettiin enemmän vipuvartta, jotta voimakkaampi ei alkaisi vetää härkäparia spiraalille Tästä taas tulee suomen kielen sana korvata, mikä tarkoittaa tasoituksen antamista heikommalle Härkää sarvista ottaminen taas viittaa vaikeisiin asioihin ryhtymistä (Sarka-maatalousmuseo ) Härkä on siis jättänyt jälkensä niin maatalouden historiaan kuin puhekielemme vertauskuviin
Valkea ja mustatäpläinen, vankkarakenteinen ja suurikokoinen Kimo liikutteli lautakuormia ohjastajansa Heikki Saunakankaan ajamana Kimon muistellaan olleen pohjoissuomalaista rotua, sillä se oli hankittu sahalle Tervolasta Pohjoissuomalainen rotu eli lapinlehmä on väritykseltään juuri Kimon kaltainen, joko valkea
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
mustine pilkkuineen tai kokonaan valkea (Kemiyhtiöläinen 1/1952; Faba ) Nykyään lapinlehmä luokitellaan uhanalaiseksi; vuonna 2017 karjan kehittämiseen ja jalostamiseen liittyvän Faban laskelmissa nautaroduista lisääntymisikäisiä naaraspuolisia lapinlehmiä oli jäljellä vain 848 Alkuperäisrotua lapinlehmää elää vain Suomessa Lapinlehmän geenipankki siirtyy Vaalan Pelson vankilan maatilalta Tervolaan Louen maatalousoppilaitokseen vuoden 2022 loppuun mennessä ( Lappari-elinkeino -hanke; MT 13 12 2019 )
Nimimerkki A S kertoi:
Niinpä sahan edessä seisoessaan, kun vaunujono oli valmis ja Saunakangas antoi merkin, Kimo asettui radalle ja kun vetokoukku laskettiin aisoihin, alkoi Kimo varovaisesti mutta varmasti vetää vaunujonoa, olipa niitä enempi tai vähempi, sillä voimasta ei ollut puutosta. (Kemiyhtiöläinen 1/1952.)
Se veti vaunuja varmalla otteella ja suoritti työnsä tarkoin Vaikka vaunujono saattoi liikahtaa hitaasti, ei Kimolta puuttunut voimaa Lapinlehmä on luonteeltaan utelias ja älykäs Laumassa se ottaa luontevasti johtajan paikan, vaikka ei kokonsa puolesta ole vaikutusvaltaisimpia lehmiä Lapinlehmä on omanarvontuntoinen ja herkästi loukkaantuvaa sorttia, mutta samalla hyvin ihmisläheinen ja helposti lähestyttävä (Lappari-elinkeino -hanke ) S e tunnetaan myös sitkeänä ja terveenä rotuna Maltillisesta itsepäisyydestä on hyötyä selviytymisen kannalta Kimoltakin löytyi omaa tahtoa ja uskallusta haastaa ajajansa tiukan paikan tullen:
Kimo asusti omassa pilttuussaan sahan tallissa hevosten kanssa Kuormaa vetäessä Kimolla oli länget ja mäkivyö kuten hevosillakin, mutta kuolainten sijaan sillä oli vipulaite, joka painoi suupieltä kääntymisen merkiksi Kimon oli oppinut työhönsä sahalla useiden työvuosien aikana
Osoituksena Kimon voimista ja täsmällisyydestä olkoon mainittuna eräs tapaus. Eräänä kesäisenä päivänä Saunakangas oli ajokkinsa kanssa palaamassa lautatarhasta sahalle 5 tyhjän vaunun kanssa lähellä sahan konttorin kohtaa olevassa ylikäytävällä, kun saha puhalsi syömään. Saunakangas aikoi viedä vaunut sahalle, mutta Kimo uskalsi olla eri mieltä, kun kerran ruokatunti oli alkanut ja niinpä Kimo kaikista ajajan toimenpiteistä huolimatta laskeutui konttorin ylikäytävältä alas ja veti koko vaunurivin pois radalta ja pitkin kenttää lähelle tallia, ennen kuin Saunakangas sai pysähtymään.
Ruokatunnin jälkeen Kimo veti vaunut jälleen radalle ja kaikki oli taas hyvin. (Kemiyhtiöläinen. 1/1952.)
Tarinoita ja taidetta
Kimo tunnisti tauon merkin paremmin kuin hyvin, eikä suostunut ansaitulla ruokatunnillaan töihin, vaikka Heikki kuinka yritti maanitella härkäänsä tottelemaan Härkä suoritti kyllä työtehtävänsä tunnollisesti siinä missä kuka tahansa sahan työntekijä, mutta omista oikeuksistaan se ei ollut valmis luopumaan Kyselin lisätietoja Kimosta Facebook-ryhmässä ”Muistojeni Kemi”, ja eräs henkilö totesi Kimon olleen edelläkävijä työmaapolitiikassa Työaikojen säntillisen noudattamisen lisäksi härkä ei antanut laittaa liikaa kuormaa vaunuihinsa (Facebook-ryhmä ”Muistojeni Kemi” )
Ajan saatossa Kimo muuttui kuitenkin vihaiseksi Sahan miehet syöttivät sille tupakkaa, jolloin se mylvi äänekkäästi Heikki Saunakangas olikin ainoa, joka uskalsi ajaa Kimoa Jos hän ei ollut töissä, jäi Kimo pilttuuseen ja puutavara liikuteltiin miesvoimin (Kemiyhtiöläi nen 1/1952 ) Kenties raskas, hieman yksitoikkoinen ja kuluttava työ oli vaatinut härkäparalta veronsa, saattoipa kuulokin olla jo huono ja pinna kiristynyt Heikki oli uskollinen kumppani, mutta ei hänkään aina kaikkea ymmärtänyt Kiusaa tekeville miehille oli turha alkaa liiaksi änkyröimään, sillä lopulta sellainen käytös olisi kääntynyt Kimoa itseään vastaan
Lapin leivän isä -teoksessa (1993) Kimosta ei ole muuta mainintaa kuin lyhyt teksti valokuvan alla: ”Sahalaisia kaikki, Kimmo-härkä ja muut Karihaarassa 1890–luvulla” Nimi on muuntunut Kimmoksi, mutta oletan oikean kirjoitusasun olleen kuitenkin Kimo, joka tarkoittaa hevosten vaaleaa väritystä Tässä kirjassa kuvaa on myös selvästi hieman rajattu Kemiyhtiöläisen artikkelissa esiintyvästä kuvasta ehkä sen vuoksi, että Kimo erottuisi siitä vielä paremmin Kuvatekstissä on kuitenkin ilmoitettu vuosikymmen, jolloin valokuva on otettu (Virtanen 1993 ) Huomionarvoista ovat maininnat ”sahalaisia kaikki” sekä ”Kimmo-härkä ja muut” K imo on tarinan kiinnostavin persoona, Heikki ja Fleischer ovat sivuhenkilöitä Kimo oli yksi sahan työntekijöistä eikä mikään vähäpä töinen sellainen
Ennen koneita sekä ihmisen että eläimen voimilla oli suuri merkitys sahoilla ja fyysisessä työssä ylipäätään; eläimen on tullut ansaita oma elantonsa työllä Suurikokoinen ja omapäinen Kimo on varmasti nauttinut arvostusta, sillä ilman sitä puutavaran liikuttaminen olisi ollut huomattavasti hitaampaa Vaikka ilmeiset miehuuden merkit siltä olikin jo aikaa sitten poistettu, sai harva mies puukuormaa Kimoin lailla liikahtamaan
Kun Saunakangas oli pois, pysyi Kimo pilttuussaan Hyvän työmoraalin omanneelle Kimolle pilttuuseen
jääminen saattoi olla hankala paikka puhumattakaan sii tä, millainen kolaus se oli tämän itsepäisen härän egolle ja itsetunnolle V ähemmästäkin muuttuu vihaiseksi Kuormien vetäminen oli Kimon tehtävä, ja sen myötä se oli merkityksellinen Tupakan syöttäminen eläimelle taas kuulostaa kiusaamiselta, ja se on varmasti yksi syy sille, miksi Kimo muuttui lopulta vihaiseksi Härkä on nähty kenties hieman pelottavanakin, sillä kukaan muu kuin Heikki ei sitä uskaltanut tai osannut ajaa Toisaalta ihmettelen tätä pelkoa, sillä 1900-luvun Suomessa isojen eläinten kuten hevosten ja lehmien kanssa työskentely oli varmasti monelle tuttua Olihan sahallakin puukuormien vedossa hevosia Härkä oli kenties niin erikoinen ja omalaatuinen eläin Meri-Lapin seudulla, että sen käsittelyyn tarvittiin taitoa Tai sitten Kimo ei huolinut ketään toista ajurikseen, sillä Heikki hoiti hommansa sen verran hyvin Eläinten kanssa luottamuksen täytyy olla molemminpuolista
Kirjoittaja A S mainitsee Kimon olleen Karihaaran sahan merkillisin vetoapuneuvo Vetohärät olivat jo 1900-luvun vaihteeseen tultaessa melko harvinaisia Suomessa, joten Kimo oli luultavasti viimeisiä lajissaan O nhan härkää valjastettu rekien ja puukuormien eteen vielä myöhemminkin, mutta yleisesti härän käyttö vetojuhtana alkoi hiipua 1800-luvulla Lisäksi härät olivat tyypillisempiä Lounais-Suomessa, eivät niinkään Pohjois-Suomessa (Kemiyhtiöläinen 1/1952; Sarka-maatalousmuseo )
Kemiyhtiöläisen artikkelissa ei paljonkaan kerrota Heikki
Saunakankaasta Pohjolan Sanomissa vuonna 1917 oli tosin kuolinilmoitus 1838 syntyneestä Heikki Saunakankaasta, joka oli kuollut yllättäen kotonaan Ruottalassa 78 vuoden ja 8 kuukauden ikäisenä (PS 20 7 1917 ) Ruottala sijaitsee Keminmaan ja Tornion alueella, ja sieltä on vajaan 15 kilometrin matka Karihaaraan
Voisiko kyseessä olla sama Heikki Saunakangas, joka ohjasti Kimoa? Jos kuolinilmoituksen henkilö on sama, niin hän tuskin työskenteli 78 vuoden ikään saakka sahalla, joten Kimo oli luultavasti siirtynyt autuaammille laitumille reilusti ennen Heikkiä Valokuva, joka Kimosta, Heikistä ja Fleischeristä on otettu Karihaarassa, ajoittuu Virtasen (1993) mukaan 1890-luvulle Jos Heikki oli 78 vuotias kuollessaan vuonna 1917, niin hän olisi kuvassa noin 61–70-vuotias Valokuvasta on hankala päätellä Heikin ikää, mutta ihan nuorelta pojalta hän ei vaikuta
Mielenkiintoisinta Kimon tarinassa on ihmisen suhtautuminen eläimeen K imosta kirjoitetaan hyvin inhimilliseen sävyyn Viisaaseen ja omapäiseen eläimeen suhtauduttiin suurella kunnioituksella Kimo teki vaikutuksen, ja se kantoi pitkälle Siitä kertoo artikkelin lopetuskin:
Tarinoita ja taidetta
Nykyisin Karihaarassa kuljettavat puutavaravaunuja lautatarhaan moottoriveturit, trukit ym., mutta muisto Kimosta ja hänen uskollisesta ajuristaan säilyy kauan. (Kemiyhtiöläinen 1/1952.)
Maaseudun tulevaisuus (MT) 13 12 2019 Torikka, T : Lapin Kansa: Pelson vankilan lapinlehmät ja lampaat muuttavat ammattiopisto Lappiaan Louelle Viitattu 22 4 2020 Saatavissa https://www m aaseuduntulevaisuus f i/maatalous/artikkeli-1 7 61195
Faba Nautarodut V iitattu 22 4 2020 S aatavissa https://faba f i/karjan-kehittaminen/jalostus/jalostustietoa/nautarodut/ Facebook -ryhmä ”Muistojeni Kemi” Tiedustelu Kimohärästä Karihaaran sahalla 2020 Viitattu 22 4 2020 Saatavissa https://www f acebook co m/ groups/136405737073195
Kemiyhtiöläinen 1/1952 A S , K imo Menneiltä ajoilta Lappari-elinkeino -hanke: Lapinlehmä A rktinen keskus Viitattu 22 4 2020 Saatavissa https://www a rcticcent re org/FI/Lappari/Lapinlehma
Pohjolan Sanomat (PS) 20 7 1917 Heikki Saunakankaan kuolinilmoitus Viitattu 5 5 2020 Saatavissa https:// digi k ansalliskirjasto fi/sanomalehti/binding/121950 2?term=Heikki&term=Sauna%20kangas&page=1
Sarka-maatalousmuseo Tarinatiinu: Kyllä härkä vetää jos sarvet pitää Viitattu 6 4 2020 Saatavissa https://www sarka f i/tarinatiinu/kylla-harka-vetaa-jos-sarvet-pitaaesineena-ies/
Virtanen, S 1993 L apin leivän isä Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
”Pirtua takavarikkoon Kemissä”, otsikoi sanomalehti Pohjan Voima 29 11 1929 Jutussa kerrotaan kuinka raittiusvalvoja R Pulkkinen ja eräs toinen henkilö tapasivat Kemissä Pajarin rannassa kaksi naista ja yhden miehen kuljettamassa kantamuksia Raittiusvalvoja kumppaneineen epäili, että niissä voisi olla pirtua ”Tällöin mies ja toinen nainen lähtivät pakoon, jättäen kantamuksensa Toinen naisista, neiti Hilja Saarela Paavolasta, pidätettiin ja kuljetettiin poliisilaitokselle ” Hänellä oli 10 litraa ja karkuunpäässeiden kantamuksissa 30 litraa pirtua Suomessa oli voimassa kieltolaki vuosina 1919–1932, jolloin ei saanut myydä eikä valmistaa alkoholijuomia Viinan tarvetta kieltolaki ei kui-
tenkaan lopettanut Kemijokisuusta tuli pohjoisen ”pirtuportti”, jonka kautta viinaa kuljetettiin Lappiin Kieltolain alkuvuosina Kemin seudun asukkaiden osuus salakuljetuksesta oli vähäinen, mutta pirtulaivojen myötä salakuljetus siirtyi paikkakuntalaisille (Filpus 2001 )
Tämä teksti perustuu pääosin kahteen eri genreen kuuluviin kirjallisiin lähteisiin: Kari Filpuksen historian alaan kuuluvaan väitöstutkimukseen Alkoholinsalakuljetusja sen valvonta Perämeren rannikolla kieltolain aikana 1919–1932(2001)sekä Eija Janssonin dekkariin Varpunen taskussa(2016)
Seuraavassa Jansson esittelee Kemiä 1920-luvun alku puolella siellä asui noin 2100 ja loppupuolella 3600 asukasta (Jansson 2016, 5):
Pieni puinen kaupunki, johon on hiljalleen rakennettu joitakin isoja, kauppiaiden ja muiden liikemiesten omistamia kauniisti koristeltuja taloja, tarjosi oivan paikan myös kaikenlaiselle hämäräperäiselle toiminnalle. Viinan myynnillä ansaitsi enemmän tai vähemmän lisätienestiä lukematon määrä ihmisiä. Osalle pirtu toi vaurautta, osalle tervetulleen lisän elämiseen, jollekin taas itkua ja hammastenkiristystä ja toiselle tervetulleen unohduksen arjen kurjuudesta. (Jansson 2016, 165, 187).
Kun alkoholin kasvaneeseen kysyntään ei enää junakul jetuksilla pystytty vastaamaan, tulivat tilalle pirtulaivat Laivat ja myytävä pirtu olivat pääasiassa saksalaisia Pirtun lastaus laivasta pirtumoottoriin oli kiireellistä ja vaarallista varsinkin kun merenkäynti oli kovaa Onnettomuuksiakin sattui Pi rtun piilottamisessa käytettiin hyväksi merta ja saaria Yleensä odotettiin iltojen pimenemistä, lasti vietiin maihin pienin erin ja seurattiin viranomaisten liikkeitä, jotta kiinnijäämisriski olisi mahdollisimman pieni (Filpus 2001, 78, 82, 179 ) Salakuljettajilla oli mielikuvitusta pirtun kätkemisessä saariin Kätköistä tehtiin näkymättömiä siirtämällä kiviä sivuun ja kaivamalla kuoppa, jonka pohjalle kanisterit asetettiin Kuoppa peitettiin esimerkiksi turpeella estämään niiden kiiltely ja äänen kuuluminen, mikäli kanisterien päälle astuttaisiin Päälle ladottiin vielä kiviä, jotta tullimiesten metalliset koetuspuikot eivät rikkoisi kanis tereita Rantahietikkoon saatettiin rakentaa kivistä ja laudoista ”pirtukellari” E simerkiksi Kemin Kuukankariin oli rakennettu korkeushyppypaikka, mikä herätti tullimiehissä ihmetystä Korkeushyppypaikan alta löytyi tuhat litraa pirtua K emin Lehtikrunnista löydettiin asunnon läheisyydessä olleen kellarin alta toinen kellari, jossa myös oli yli tuhat litraa pirtua (Emt 2001, 80 ) Rautakallion, Ajoskrunnin ja Ajoksen merialueet olivat pirtun merikätköjä Kemin tullikamaripiirissä Suosittuja saaria alkoholien piilottamiseen olivat Lehtikrunni,Kuva 41. Pirtulaiva 1920-luvulta Kuva Kemin historiallisen museon kuva-arkisto
Inakari ja Ajos Jonkin verran käytettiin Taikonkaria, Ajoskrunnia, Isoa-Huituria ja Kuukankaria (Emt 2001, 79 )
Kun pirtulaiva oli taas käynyt, [- -] lastia oli tullut maihin luultavasti satoja kuin kymmeniä litroja. Osa siitä oli piilotettu lähisaariin, osa mantereelle. Pirtua saattoi olla vaikka minkälaisessa maakuopassa, ja isommasta piilosta sitä haettiin sitä mukaa lisää lähemmäs asiakkaita, kunhan entisiä saatiin myytyä pois. Pirtukanisterit kulkivat pitkin ja poikin monenlaisia reittejä ylös pohjoiseen. Oli hevosta, polkupyörää, automobiilia ja junakin kulki asemalta toiselle. Junamatkalaiset kuljettivat pieniä eriä esimerkiksi vaatteisiin piilotettuna, saivat siitä kai iloa ja tyydytystä ja jonkun markan ylimääräistä tienestiä. (Jansson 2016, 100.)
Kieltolain keskivaiheilla salakuljetus muuttui ammattimaiseksi Suomeen syntyi ensimmäistä kertaa järjestäytynyttä rikollisuutta, kun vuonna 1925 salakuljetuksen katsottiin Kemissä siirtyneen järjestäytyneiden ”yhtymien” haltuun Kemin tullikamaripiirissä suurin salakuljettajien ryhmä koostui työmiehistä Toiseksi eniten oli talonpoikia, ja heidän jälkeensä olivat liikemiehet ja kalastajat ja maanviljelijät (Filpus 2001, 74, 79; Rajattomasti kahvia)
Lahna = puolen litran pirtukanisteri
Neekeripoika = mustaksi maalattu 10-litrainen pirtukanisteri
Pirtutorpedo = kulmaraudasta kyhätty 5–7 metriä pitkä torpedon mallinen kehikko, joka piti pirtukanisterit veden alla (viinahan on vettä kevyempää)
Korkkipoiju = Korkki, johon on siimalla kiinnitetty suolapussi Käytettiin esimerkiksi, kun pikkutorpedo jouduttiin laskemaan pohjaan Suolan liuetessa korkki nousee pintaan joidenkin tuntien kuluessa ja paljastaa torpedon sijainnin
Pirtukuningas = Salakuljetusrenkaan pääorganisaattori ja rahoittaja Häntä saatettiin nimittää myös pirtuisännäksi Pysyivät yleensä erossa käytännön toiminnasta ohjaten toimintaa mahdollisten välikäsien kautta Eivät tämän vuoksi usein jääneet kiinni
Trokari = Salakuljettaja Hoitivat käytännön toiminnan, esim suurten pirtuerien noudon, varastoinnin ja edelleen jakelun
Kantaja = Pienten pirtuerien jakelija, käsikauppias Myivät pirtua pienissä erissä Pikkutekijä, vähätuloisempi pirturengin alin lenkki
Nuuskijat = Siviilipukuiset kieltolakipoliisit, jotka olivat erityisessä kansan epäsuosiossa Nimityksensä nämä olivat saaneet siitä, että heillä oli muun muassa tapana haistella epäiltyjen hengitystä
Hopeatee = ks ”Kova tee”
Kova tee = Sisälsi yleensä 96% pirtua ja puolet teetä
Varpunen = Pienin myytävä pirtuannos, ¼ litran litteä kanisteri, joita sai usein kantajilta suoraan kadulta Pläkkipeltinen, litteä, malliltaan hieman käyrä pirtuastia Nimitys tulee raittiusseuran laulukirjasta (Jansson 2016, 316; ks Filpus 2001, 79 )
Kuva 42. Pirtutakavarikko Perämerellä 11 8 1929 Kuva Kemin historiallisen museon kuva-arkisto
Mitkä tekijät sitten vetivät ihmisiä salakuljetukseen?
Suurimpana houkuttimena oli raha, sillä seudulla voitiin taloudellisesti huonosti Lisäksi 1920-luvulla saapui satoja työmiehiä Kemijokisuulle hakemaan töitä Myös tilanne köyhäinhoidossa oli Kemijokisuulla pahentunut (Filpus 2001, 76–77)
Kun on tuota työttömyyttä ihan liikaa. Monet myy vähän, toiset sitten enemmän.
– Vaikka on nuo sahat työllistämässä?
Jokunen kuninkaaksi kutsuttu osallistui itsekin pirtun hakuun laivoilta, mutta paljon oli heitä, jotka vain rahoittivat hommaa ja joilla oli renkejä ja yhteiskumppaneita karkeampaa työtä tekemässä. Silloin se tuntui ikään kuin oikealta liiketoiminnalta, oikeutetulta liiketoiminnalta. Olivathan Suomen viisaat päättäjät sulkeneet viinahanat ja kansan piti kuitenkin juomansa saada. Miksi siis ei voi vastata kysyntään, vaikka se lakien mukaan laitonta olikin. (Jansson 2016, 165.)
– Vaikka. Kun se palkka on niin surkea, ettei sillä iso perhe elä. Eikä kaikki sinnekään töihin pääse. (Jansson 2016, 111.) Mutta kaikkia salakuljetukseen ei vetänyt pelkästään raha Filpus kirjoittaa kuinka yksi Suomen kuuluisim mista salakuljettajista, Algoth Niska, oli sanonut, kuinka ”salakuljetuksella on ihmeellinen vetovoima Tuolla valonaralla käsityöllä on vissi viehätyksensä Siinä on varsin monta tuntematonta tekijää, jotka määrättyihin ihmisluonteisiin vaikuttavat houkuttelevasti” Viinan hakemisesta pirtulaivalta maksettiin varmasti hyvin Kemissä esimerkiksi myös eräs poliisi luopui paremman tienestin vuoksi työpaikastaan ja alkoi pirturengiksi Kieltolain aikana osalla poliiseista oli vaikeuksia motivoitua työnsä
hoitamiseen Siihen vaikuttivat yhteisön paine ja tieten kin heidän omat asenteensa (Filpus 2001, 71, 77, 181 )
Vuoden 1925 aikana pääasiallinen pirtun kuljettaminen Kemijokisuulta pohjoiseen tapahtui ihmiskaravaanien avulla Maantieliikennehän oli autojen vähyyden vuoksi vasta alkamassa, ja teitä oli myöskin helppo vartioida (Filpus 2001, 114–115 ) K ieltolakilehti kertoo jutussaan ”Pirtun kuljetus Kemi- ja Simojoen välisellä sydänmaalla” (1925):
Pirtukaravaaneissa oli 10–20 miestä ja jokaisella oli 20 litraa mukanaan. Yhden kanisterin kantaminen tuotti ”kamelille” 500 markkaa. Tiedetään kymmeniätuhansia litroja kannetun Kivalon harjanteen kautta PohjoisSuomeen. Viranomaisilla ei ollut keinoja liikenteen estämiseen. (Filpus 2001, 83.)
Neljäkymmentäneljä miestä ja lähes yhdeksänkymmentä puhdasverista neekerinpoikaa oli taipaleella. Yön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan jonka lävitse miesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono. Tämä karavaani taivalsi matkaa säännöllisesti kerran viikossa. Sen kimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin suurellakaan. Viisisataa markkaa suoritettiin palkkaa jokaisesta perille tuodusta kanisterista. (Haanpää 1930.)
Rovaniemen kautta pirtu virtasi laajemmalle Lappiin (Filpus 2001, 133) Myös kirjailija Pentti Haanpää kirjoittaa teoksessaan Karavaanijamuitajuttuja(1930)Kemijokisuun karavaaneista:
Maantiella törähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys. Lastaus alkaa. Kärki saa ensiksi kaksi kanisteria reppuunsa ja lähtee siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata kymmenen peninkulmaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemelle.
Kieltolain valvomisessa oli suuria vaikeuksia Kari Filpuksen mukaan ollakseen tehokas olisi kieltolaki vaatinut kaikkien tuen Yleinen mielipide ei katsonut kieltolakia välttämättömäksi, ja osa kansalaisista jopa suosi salakuljettajien toimia (Filpus 2001, 181 ) A ija Kaartinen, joka on tehnyt väitöskirjan naisten kieltolakimielipiteistä ja toiminnasta kieltolain puolesta ja sitä vastaan, kirjoittaa kuinka ”naisten kieltolakikeskustelu oli myös keskustelua moraalista Vastustajien mukaan kieltolain yleiseksi käynyt rikkominen heikensi kansan moraalia yleensä ja muidenkin lakien kunnioitusta Juomista siis oli lähes yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka alkoholikauppa olikin laitonta ” Puhuttiin ”ulkokultaisuudesta”, joka oli kieltolakiajalle leimaavaa ”Julkisesti erityisesti eliitti oli ’”kuiva”’ mutta salaa juotiin kuten ennenkin Myös järjestäytyneen työväestön jyrkästi kieltolakia puolustava kanta joutui
huonoon valoon, koska suuri osa juopumuspidätyksistä kohdistui työläismiehiin Tilanne oli moraalisesti kestämätön ” (Kaartinen 2012a )
Alkoholin käyttö oli myös syvälle juurtunutta kansanperinnettä, josta ei voitu noin vain luopua Ja samalla kun juotavien alkoholiprosentti nousi, nousi myös kerralla nautitun alkoholin määrä Todistusaineisto piti tuhota mahdollisimman nopeasti, joten kaikki käsillä oleva viina piti juoda kerralla pois Kemin piirilääkäri Bfaler katsoi juomatapojen raaistuneen ja lainkunnioituksen vähentyneen; elämä saattoi olla hyvin traagista kuten Pohjan Voima -lehdestä vuonna 1929 oli luettavissa: ”Koivuharjulla juotu ja tapeltu Kahta miestä puukotettu Poika lyönyt isäänsä kirveellä päähän ” (Filpus 2001, 60; Rajattomasti kahvia; Pohjan Voima 15 8 1929 )
Meillä täällä tapellaan ja juuvaan niin maan pirusti, ettei varmaan missään. Tälläkin hemmetin kirppuisella paikkakunnalla osa eli vain ja ainoastaan viinan salakuljetuksella, joka työllisti heitä lähes täysipäiväisesti. Suurin osa trokareista tienasi muun työn ohessa trokaamisella lisäleipää ja osa vain sen verran, että viinaa riitti itselle ja kaveriporukalle juotavaksi. He myivät ja ostivat pieniä eriä, joivat minkä jaksoivat ja tappelivat minkä ehtivät.
Raha saneli näissä liiketoimissa tapansa. Viinatrokarit olivat sen luokan miehiä, että monet heistä eivät kaihtaneet väkivaltaa, lupauksia oli turha vaatia eikä valoja vannottu. Jokainen katsoi itse eteensä ja jos kompastui, oli oma vika. Toisaalla valvoivat varkaat ja trokarit, jossain iskettiin puukko reiteen ja tarvittiin lääkäriä, jossain taas heiluttiin nyrkein ja hammastarhaan tuli jälleen sormen mentävä aukko, mutta kukaan ei tarvinnut poliisia. Veren maku huuhdottiin pois pirtulla. Pienessä torpassa viinakset oli loppu, mutta kukaan ei enää ollut kävelykuntoinen, riitelyynkään ei ollut voimavaroja. (Jansson 2016, 104, 122, 159, 238.)
Elämä kieltolain alkuvuosina meni varsin hurjaksi: melkein joka neljäs henkilö syyllistyi johonkin rikokseen vuonna 1923 Tosin sama henkilö saattoi tehdä useampia rikoksia Kemin rikostapausten määrä oli niin suuri, että juopumistapaukset muodostivat siitä vain pienen osan –vaikka niidenkin määrä siis oli lisääntynyt Näitä taustoja vasten ymmärtää Kemin poliisilaitoksen valittelut miehistön vähyydestä Harmia poliiseille tuotti myös kaluston puute Heillä ei ollut esimerkiksi ainuttakaan polkupyörää puhumattakaan moottoripyörästä tai henkilöautosta Vuonna 1922 Kemissä anottiin rahaa polkupyörän ostoa varten: yksi saatiinkin matkoja helpottamaan Elämän muuttuminen Kemijokisuulla tuli esiin siinäkin, että Kemin
työväenyhdistys palkkasi ainakin kesäksi 1924 oman jär jestysmiehen talolleen pitämään silmällä trokareita Kansalaiskokous Kemissä vaatikin kieltolain parempaa voimaansaattamista (Filpus 2001, 110, 271 )
Kemi oli kuin käyvä pontikka-astia, yli kuohui koko ajan. Yhden kohdan kun siivosi, toisaalla sotku vain yltyi.
Pirtua ja pontikkaa valui kaupungin läpi joka puolelle Lappiin, vähäinen poliisi- ja tullimiehistö oli asian edessä voimaton. Tosin hyviä takavarikkojakin saatiin toisinaan ja aina joku joutui hetkeksi myös tuomiota istumaan. (Jansson 2016, 288.)
Kieltolakia rikottiin yleisesti A ikalaisia huoletti myös sivistyneistön moraali, sen kun olisi pitänyt olla esimerkkinä muille Nimimerkki ”Perheenäiti” kirjoitti sanomalehti Uusi Suomessa vuonna 1925:
Sehän [kieltolaki] vetää moraalisesti paariatasolle yksinpä sivistyneistömmekin, niin että esim. lääkärit ja apteekkarit, joiden toimena ennen oli parantaa ja lääkitä ihmisen sairautta, nyt sitä edistävät. Mutta onko sillä mitään eroa, että nyt saa väkijuomia apteekeista ja salakauppiailta siihen nähden, että niitä ennen sai vakituisista myymälöistä?
Onhan sillä suuri ero sekä käytännöllisesti että siveellisesti. Sillä eikö se asia, että alkoholisti nyt menee lääkäriin ja livertelee vilustumisesta y.m. pyytäen reseptiä pysytä häntä yhä edelleenkin alkoholistina, tee hänestä vielä lisäksi jonninjoutavaa, ihmisarvoa alentavaa teeskentelijää. (Kaartinen 2012b.)
Kuva 43. Pilakuva julkaistu Velikulta-pilalehdessä 22 8 1907 Wikimedia Commons
Keväällä 1931 kieltolakia vastustavat naiset tulivat julki suuteen, kun noin 120 000 naista allekirjoitti kieltolakia vastustavan adressin L ain täydellinen kumoaminen sai yli 70 % kaikista hyväksytyistä äänistä Erityisesti naisten voimakkaaksi osoittautunut kieltolain vastustus, mikä oli yli 65 % naisten äänistä, sai aikalaiset hämmästymään Naisten kun ajateltiin olevan raittiita ja miehiä ihanteellisempia (Emt 2012b ) Kaartisen mukaan kieltolaki 1919–1932 säädettiin ennen kaikkea siksi, että sillä uskottiin olevan laajojen kansanjoukkojen tuki Kieltolakia pidettiin halpana ja suhteellisen helposti toteutettavana sosiaalilakina Sen päämääränä oli yhteiskunnan ja sen perusyksikön perheen suojelu köyhyydeltä, väkivallalta, rikoksilta ja ”siveettömyydeltä” (Kaartinen 2012b) Näinhän ei kuitenkaan tapahtunut, mikä tulee ilmi Kemijokisuun pirtuportistakin Kansa ei raitistunut vaan alkoholin kulutus lisääntyi – ja kieltolaki heikensi yleistä moraalia Uusi ammattimuoto, joppaus, yleistyi ja kehittyi Mielenkiiltoinen kuriositeetti on sekin, että salakuljetuksen ympärille luotiin kansanperinne, joka poiki lauluja, elokuvia ja sankaritarinoita (Kaartinen 2012b; Rajattomasti kahvia )
Filpus, K 2001 Alkoholin salakuljetus ja sen valvonta Perämeren rannikolla kieltolain aikana 1919–1932 V äitöskirja Historian laitos Oulu: Oulun yliopisto Viitattu 20 12 2021 S aatavissa http://jultika o ulu f i/files/ isbn9514259734 pdf
Haanpää, P 1930 Karavaani ja muita juttuja Helsinki: Kansanvalta
Jansson, E 2016 Varpunen taskussa Helsinki: Bod –Books on Demand Kaartinen, A 2012a Lectio Praecursoria 4 2 2012 Aija Kaartinen 2012 Kansan raittiudeksi ja kotien onneksi Naisten kieltolakimielipiteet ja toiminta kieltolain puolesta ja sitä vastaan 1919–1932 Väitöskirja Helsinki: SKS Viitattu 14 12 2021 S aatavissa https://journal f i/en nenjanyt/article/view/108492/63500?acceptCookies=1
Kaartinen, A 2012b Kieltolaki ei kuivattanut Suomea Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 127(23):2445–52 V iitattu 14 12 2021 S aatavissa https://www duodecimlehti f i/duo10667
Pohjan Voima nro 276 29 11 2029 ”Pirtua takavarikkoon Kemissä ” Kansalliskirjasto D igitaaliset aineistot
Rajattomasti kahvia, rajattomasti pirtua, rajaton salakuljetus Verkkonäyttely suomalaisesta salakuljetuksesta Turun yliopiston kansatieteen oppiaine Viitattu 13 12 2021 Saatavissa https://salakuljetus wordpress com/raittiusseuralaisista-viinan-ystaviksi-kuinkakieltolaki-vaikutti-suomen-alkoholikulttuuriin/
Laitakari, Kemin edustalla olevan sahasaaren asujaimisto oli monikulttuurinen: 1920-luvulla sinne muodostui merkittävä karjalaisyhteisö Minkälaista yhteiselo oli tässä pienoisyhteiskunnassa? Tarinan pääosassa on vienankarjalaista lähtöä oleva Aleksi Suistio (1925–2014), jonka yhdeksän pieteetillä tehtyä maalausta kuvittavat Laitakarin menneisyyttä Hän koki tallentaneensa teoksiinsa saaren tärkeimmät tapahtumat 1930–1950-luvuilla, kuten Katja Hyry (2011, 85) kirjoittaa
Kuva 44. Aleksi Suistio: Laitakaria kuvattuna mantereelta (1936) (Laitakari 2016, 377) Kuva Kimmo Arstio
Tarinoita
Saaressa on asuinrakennuksia, saha ja lautatarhoja Etualalla on Kalkkinokan laituri mantereen puolella Suistio maalasi oman poikansa soutamaan oikealla olevaa venettä (Laitakari 2016, 377 )
Laitakari on pieni noin kilometrin pituinen ja parin sadan metrin levyinen saari Vuonna 1862 sinne rakennettiin alueen ensimmäinen saha, joka kuului Bergbomin ja Snellmanin kauppahuoneille Vuonna 1893 Laitakarin saha yhdistettiin Kemiyhtiöön Sahalle kuljetettiin Kemijokea myöten tukkeja vuoteen 1939 asti L aitakarissa työn
hyörinä kuitenkin jatkui, kun saaren lautatarhoja käytet tiin yhtiön toisen sahan, Karihaaran sahan, puutavaran säilyttämiseen Aikojen kuluessa saarta laajennettiin laivojen pohjalastilla ja jätepuulla Limalaitureilla vallattiin lisää alueita, ja 1920-luvulla Laitakari oli kokonaan puulaiturien reunustama saari (Hietala 2016–2017 )
Kuva 45. Laitakari vuonna 1935 Kuva Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto Alkuperäisen kuvan omistaa Veikko Vuorma
Kuva 46. Laivoja ja proomuja oli usein redillä Laitakarin edustalla Laivojen lastaus oli haluttua työtä, josta kilpailtiin niin yritysten kuin työmiestenkin kesken Kuva Veljekset Karhumäki Kemin historiallisen museon kuva-arkisto
Laitakarin merelliseen maise maan ovat kuuluneet Kemiyhtiön hinaajat, jotka kuljettivat tukkeja sahalle ja sahatavaraa redille lastattavaksi Saaresta oli mantereelle köysirata, jota pitkin jätepuu kulki Sysimölle, nykyisen Peurasaaren kohdalla sijainneeseen sahayhteisöön V äenkuljetuksesta huolehtivat hinaajien ohella pienemmät moottoriveneet (Hietala 2016–2017)
Laitakari oli noin 300–400 ihmisen kotisaari Lasten olisi ollut raskasta ja vaarallista kulkea kouluun läpi lumisen merenjään Kemin kaupunkiin, ja niin Laitakarin sa han kansakoulu (1901–1952) ra kennettiin naapurisaarelle Juurakkoon Maalaus Juurakkoa1936 (1985) on Aleksi Suistion ensimmäinen teos Laitakari-aiheesta Hän kertoi, kuinka ”[m]inulle oli tärkeää että koulukuva tulee maalattua Siinä on niin paljon muistoja” – ja muistia ”En osaa sanoa, kuinka monta tuntia maalaamiseen
Kuva 47. Aleksi Suistio: Juurakkoa 1936 (1985) Mallina postikortti Laitakarista kuljettiin Juurakossa koulussa, joka on vasemmalla oleva pitkä rakennus Etualalla moottorivene, jolla koululaisia kuljetettiin Juurakkoon Isompi vene on väenkuljetusmoottori, joka kuljetti lastausporukkaa puutavaralaivoihin Oikealla olevaan veneeseen Suistio ikuisti itsensä ja poikansa (Laitakari 2016, 375 ) Kuva Kimmo Arstio
meni Tein tarkkaa työtä enkä sutannut sinne päin Isot pilvet ovat aika mukavia ” Joidenkin Aleksi Suistion maalausten pohjana on valokuva, ja osa maalauksista on tehty huolellisen muistelutyön tuloksena ”Se ei ole tehty sinnepäin vaan justiin niin kuin se on Taustalla ei ole mitään mielikuvaa, vaan oikea tapahtuma ” Maalaamiseen Aleksi Suistio sai kipinän kuultuaan, että Laitakari puretaan kokonaan H än alkoi opiskella itsekseen kuvataiteita 1980-luvulla Taustaakin hänellä oli: kuvataiteesta Suistio oli kiinnostunut jo nuorena ja opiskellut sitä kirjekurssilla (Laitakari 2016, 43, 269, 375–376; Hyry 2011, 85 )
Kuva 48. Aleksi Suistio: Laitakarin idylliä (1985) Neljä kaksikerroksista taloa ovat työläisten asuintaloja (Laitakari 2016, 380) Kuva Kimmo Arstio
Kuva 49. Johannes, Aleksi (6-v ), Eila ja Helga Suistio, 1931 Nuorin lapsi Raija ei ollut vielä syntynyt Kuva KSS Kemi
Laitakariin 1920-luvulla Isä Johannes Suistio (ent Ivanovskij) pääsi lastaamaan poketteihin puutavarajätettä, ja lisäksi hän suutaroi eli korjasi kotona kenkiä Äiti Helka Suistio oli myös sahalla töissä, ”kantoi ehkä jotakin” Perhe piti Ivanovskij-nimensä vuoteen 1941 saakka (Takalo 2014; Laitakari 2016, 269 )
Perheen äiti osasi karjalan kieltä, joka muistuttaa paljon suomea Isä ei oppinut suomea mitenkään kehuttavasti Hän osasi venäjän lisäksi kreikkaa, joka oli ”aika lähellä ortodoksisista kielikorvaa” Kreikan kielen hän oli oppinut Venäjällä pappisseminaarissa, josta hän viittä vaille valmistui Sen estivät vallankumous ja pappisseminaarien lakkauttaminen Vanhemmat eivät opettaneet lapsilleen venäjän kieltä, koska koulusta oli tullut määräys, että venäjää ei saa puhua Siitä seurasi hiljaisia perhehetkiä ”Me lapset ymmärsimme venäjää heikosti, ja seurustelumme jäi aika vähäiseksi Ikävintä oli salailu ja se, että he eivät puhuneet mitään”, kertoi Suistio Perhe, johon kuuluivat myös tyttäret Eugenia (Eila) ja Raija, asui keskellä Laitakaria asunnossa, jossa oli keittiö ja kamari sekä porstua ja eteinen (Laitakari 2016, 370–371, 382 )
Naimi Laineen, joka on Aleksi Suistiota kymmenisen vuotta nuorempi, kirjoittaa kuinka hänen äitinsä Katri oli syntyjään Jegaterina Potapov Isä Mikko oli Dimitri Kondratjeff (myöh Laine) Isä ja kolme hänen veljeään muuttivat Suomeen eri aikoina, ja he kaikki ottivat itselleen eri sukunimen; osa muuttajista piti rajantakaista ni-
meään haittana uudessa elämässä Naimi Laineen äiti ei koskaan puhunut Venäjän ja Kuusamon ajoista (Laitakari 2016, 197, 437 )
”Olin niin nuori ja vähän kuihtunut mies”, kuvasi Aleksi Suistio itseään, kun häntä ei nuorena ollut kelpuutettu sahalle töihin Mutta Pohjolan Sanomien kirjapainoon hän pääsi, ja myöhemmin hän perusti Kemin Kirjapainon Pitkän työuransa hän teki kuitenkin Veitsiluoto Oy:n palveluksessa (Laitakari 2016, 269 )
Ankaraa elämää
1900-luvun alussa monilla laitakarilaisella oli rankkaa Yle:n jutussa joulukuussa 2014 toimittaja Kimmo Hiltula nostaa esiin Pohjolan Sanomissa 13 joulukuuta 1919 ol leen Kemin kaupungin kansakouluntarkastajan, rehtori Vihtori Frimanin avoimen kirjeen Kemiyhtiölle Friman oli kirjoittanut, kuinka oli Laitakarissa nähnyt oppilaiden joukossa kurjan näköisiä lapsia risaisissa ja repaleisissa vaatteissa He olivat tulleet talvella avojaloin kouluun:
Tunnettua on, että Kemi-yhtiö on koko sota-ajan kiusannut työläisiään maksamalla niille niin pientä palkkaa, että ei ainoastaan tavallisten työmiesten vaan myöskin yhtiön pienempien pomojen on täytynyt turvautua Kemin kaupunkikunnan ja maalaiskunnan vaivaisapuun.
Kuinka yhtiö, joka omistaa kymmeniä miljoonia sallii pienten ja viattomien lasten saapua kouluun talvipakkasella avojaloin. Yhtiön herrat hoitelevat miljooniaan, ajelevat komeissa turkeissaan – parivaljakko edessä. Tarvitseeko parempaa punakaartin ja bolshevismin apostolia kuin Kemi-yhtiö? (PS 13.12.1919.)
Vuoden 1919 joulusta tuli Laitakarissa kengättömien lasten joulu (Yle 25.12.2014).
Timo Hietalan mukaan Laitakarin arki sitoi saarella asuvat perheet toisiinsa tiukoin sitein Hän oli yksi teoksenLaitakari:Sahanjaleivänsaari(2016) toimittajista
Hietala kertoi Lapin Kansan haastattelussa, kuinka saarelaiset huolehtivat toisistaan, ja lapsetkin kasvatettiin yhdessä Kymmenen lapsen perheet eivät olleet harvi naisia Työnteko oli raskasta, leipä oli työläisille kapeaa ja sahauksen loppuminen oli ainainen pelko Palkanmaksu katkesi heti, kun tukit loppuivat ja sahan äänet hiljenivät Sahasaaren töissä sai pelätä myös oman henkensä puolesta Työn vaarallisuus oli yllätys jopa seutukunnan arkistoja pitkään kolunneelle Hietalalle Katkenneita sormia, käsiä, jalkoja Sahan koneet ja terät vammauttivat ihmisiä loppuiäksi Myös viina oli pitkään Laitakarin perheiden kirous Kieltolaki vain lisäsi juopottelua, koska redille saapuneista laivoista löytyi aina väkijuomia (LK 14 12 2016 )
Kuva 50. Aleksi Suistio: Laitakarin lautatarhan suurpalo 1939 (1993) Tuli oli syttynyt höyryhinaajan kipinästä Tulipalo ei kuitenkaan levinnyt asuinrakennuksiin (Laitakari 2016, 381 ) Kuva Kimmo Arstio
Sahasaari oli paloherkkä kaikkialla olevan puutavaran takia Laitakarissa oli ainakin kolme suurta tulipaloa: vuonna 1919 saaren talot paloivat, mutta saha säilyi, vuonna 1939 paloi lautatarha ja viimeisin palo oli vuonna 1946 (Hietala 2016–2017; LK 14 12 2016 ) Vuonna 1960 saari rakennuksineen siirtyi Kemin kaupungille Viimeiset asukkaat muuttivat pois saarelta kuuden vuoden kuluttua ja rakennukset purettiin Nykyisin Laitakari on matkailu- ja virkistyskohteena Se on yhdistelmä koskematonta luontoa, puistomaisia alueita ja kulttuurijäännöksiä, kasvillisuuden lomasta pilkistäviä rauniota (Hietala 2016–2017; LK 14 12 2016; Kemi, Laitakari )
Miksi vienankarjalaiset saapuivat Laitakariin? Venäjän Karjalassa käytiin talvella 1921–1922 kapina, jota sanotaan myös kansannousuksi A seelliseen konfliktiin ei ajauduttu tyhjästä: Maanpuolustuskorkeakoulussa työskentelevän Aki Aunalan mukaan kapinaa voidaan pitää Venäjän sisällissodan jatkona alueella, joka oli ollut sotatoimien riepoteltavana vuodesta 1918 alkaen Vastapuolina olivat Karjalan nuori neuvosto-autonomia ja karjalainen paikallisväestö, jonka puna-armeija odotetusti kukisti Sotatoimien seurauksena melkoinen osa Vienan Karjalasta raunioitui ja taistelutantereelle jäi lukemattomia ruumiita Suomeen pakeni noin 11000 henkeä Näin syntyi edelleenkin Suomen historian suurin yksittäinen pakolaisongelma ( Aunala 2012 ) Pohjoisessa heimopakolaisia sijoitettiin paljon Kemin seudulle 1930-luvulla Kemin sahoilla arvioidaan työskennelleen noin tuhat vienan karjalaista, lisäksi paikkakunnalla asuivat heidän perheenjäsenensä ( Yle 6 2 2016 )
Kemin seudulla paikallisten työläisten ja itäkarjalaisten välit eivät 1920-luvulla olleet kaksiset Pakolaiset nähtiin uhkana He olivat erilaisia, puhuivat oudosti ja olivat pääosin ortodokseja Paikalliset ja pakolaiset tappelivat samoista sahojen ja satamien työpaikoista Suomalaisten miesten mukaan tulijoiden syntilistalle kuului myös se, että nämä viekoittelivat paikalliset tytöt ja nuoret naiset Kuva 51.
Laitakari
Pelättiin myös työttömyyden ja asu miskurjuuden lisääntymistä E simerkiksi Suomen Saha-, Kuljetus- ja Sekatyöväenliiton Laitakarin osasto N:o 157 vaati kokouksessaan vuonna 1922 yksimielisesti pakolaisten siirtämistä takaisin Karjalan Kommuunin alueelle Pelättiin, että ”porwaristo ilmeisesti tulee näitä pakolaisia käyttämään palkkaliikkeiden aikana, tukahduttaakseen työwäestön elinehtoja koskewat asiat ” (Yle 6 2 2016; Laitakari 2016, 195 )
Työnantajille Karjalan pakolaiset olivat hyviä työntekijöitä Neuvostovaltaa paenneet karjalaiset eivät ol leet ensimmäisinä liittymässä pai kalliseen työväenliikkeeseen Heitä käytettiin myös sumeilematta rikkureina E simerkiksi runonlaulaja Marina Takalo kertoi, että valtio määräsi heidät töihin, rikkureiksi Suomen olosuhteet olivat pakolaisille outoja ja monet heistä olivat luku- ja kirjoitustaidottomia Karjalan pakolaisista suojeluskunta sai innokkaita osallistujia, mikä sekin oli omiaan kiristämään välejä (Laitakari 2016, 195 )
Kuva 52. Aleksi Suistio: Suojeluskunnan joukko-osasto lähdössä kirkkoon itsenäisyyspäivänä, 1935 (1989) Lottia on seuraamassa järjestäytymistä suojeluskuntatalon portailla Keltainen talo vasemmalla on Kemiyhtiön konttorirakennus, jossa oli myös asuinhuoneistoja (Laitakari 2016, 376 ) Kuva Kimmo Arstio
Aleksi Suistion mukaan ”suojeluskuntatalo oli ahkerassa käytössä” Siellä tanssittiin, pidettiin kokouksia, pelattiin biljardia Siellä opettelimme ampumaan, lippu- ja morsetusmerkit olivat oikein mukavia Tytöillä ja pojilla oli omat kerhonsa, tytöt ja naiset kutoivat sukkia ja käsineitä
Poikasina olimme joskus pa raatissa Kemin kaupungissa (Laitakari 2016, 376 )
Ennakkoluulot suomalaisten ja karjalaisten välillä siirtyivät myös lapsiin Naimi Laine muistelee: ”Kerran kun tulin koulusta, Arja nimitteli minua ryssäksi Minä pieksin hänet Kaadoin lumihankeen ja sanoin, että sanopa vielä kerran että ryssä ” R istiriidoista suomalaisten ja Vienan karjalaisten välillä Aleksi Suistio ei kirjoita muuta kuin että heitä haukuttiin venäläismielisiksi L ai takari-kirjassa hän muistelee saaren ”eläimellistä menoa” tarkoittaen konkreettisesti lemmikkieläimiä tai eläimiä, jotka turvasivat ravinnonsaantia Saaren asukkailla oli kissoja, kaneja, lehmiä ja satakunta lammasta, jotka laidunsivat ympäri saarta (Laitakari 2016, 370–371, 376, 439 )
Kuva 53. Aleksi Suistio:Juurakkolaisialähdössävappumarssillevuonna1947(1987) (Laitakari 2016, 381) Kuva Kimmo Arstio
evakkoja Karjalasta ja Petsamosta Pikkuhiljaa kuitenkin sopeuduttiin, ja karjalanpakolaisetkin alkoivat muuttua laitakarilaisiksi (Laitakari 2016, 197; Yle 6 2 2016 )
Vielä pari vuosikymmentä karjalaisten saapumisen jälkeen, olivat Laitakarin porvarit eli karjalaiset ja Juurakon proletaarit vastakkain Oma vaikutuksensa saattoi olla silläkin, että toisen maailmansodan myötä alueelle tuli
Kuva 54. Tiistaiseuran poseerauskuva Eturivissä keskellä istuu Marina Takalo, tunnettu runonlaulaja, jonka kunniaksi on Kemissä nimetty Marina Takalonkatu Kuva KSS Kemi
Usko, yhteisöllisyys ja ”meän Karjala”
Laitakariin oli rantautunut paljon väkeä samoista kylistä tai pieneltä alueelta Karjalasta Pääjärven ja Tuoppajärven rantamailta Samanhenkisten kesken murhe ja ikävä olivat helpommin torjuttavissa Tuttujen kanssa tarinoidessa Laitakarista muodostui ”Meän Karjala” L aitakarissa oli hyvä olla, muistelee Lahja van sen Steene, o s Pekkala Oli paljon karjalaisia yhdessä ja heimohenki hyvä ja lämmin Ihana Laitakari, muistaa Martti Takalokin: ”Vahvoja ovat pienen pojan muistot yhtenäisyydestä, turvallisuu-
desta ja ikuisista ystävyyssuhteista ” Kemin Laitakarissa toimi aktiivinen ortodoksien Tiistaiseura, jonka karjalaisnaiset perustivat Seura kokosi asukkaita uskontokuntiin katsomatta Aleksikin oli mukana vanhempiensa kanssa (Laitakari 2016, 208, 404, 435, 487–488, 491 )
Tiistaiseurassa tehtiin käsitöitä ja laulettiin Sahan ruokala toimi juhlapaikkana ja kirkkona silloin kun pappi kävi liturgian suorittamassa Me lapset oudoksuimme näitä menoja, ehkä vähän pelkäsimmekin, kirjoittaa Martti Takalo ”lapsuutensa Laitakarista” Aleksi Suistion mukaan ortodokseja saapui jumalanpalvelusta seuraamaan myös Karihaarasta ja Veitsiluodosta Ehkä satakunta henkilöä osallistui menoihin (Laitakari 2016, 382, 435, 488 ) Aleksi Suistio oli vakaumuksellinen ortodoksi, ”kirkko oli hänelle kaikki kaikessa” Myös nuorisotyö oli hänelle sydänasia 1950-luvulla Suistio ohjasi kemiläisiä ikätove reitaan pyhäkouluun ja monena kesänä johdatteli nuori sojoukkoa Konevitsan Luostariin Lisäksi hän järjesteli Ortodoksisten nuorten liiton kerhoiltoja Tunnelmallisen kauniiksi koristellussa ruokalassa pidettiin joulujuhla ”tutuin lauluin, rukouksin ja herkuin” ” Saimme maistaa karjalaisia kakkaroita, kualittoja sekä lanttu- tai nauriskukkoja Herkullista oli myös tsäijy, johon oli mukava liottaa vesirinkeli pehmeäksi”, kuten Takalo kirjoittaa Monilahjakas Aleksi Suistio oli musikaalinen ja soitti mandoliinia ”Aleksi oli käynyt oppikoulua ja opetti meidät pojat lukemaan nuotteja”, muistelee musiikkimies
2016, 418, 432, 488; Takalo 2014 )
Aleksi Suistio vaikutti myös saarenmaalaisen arkkipiispa Hermannin vierailuun Laitakarin saarelle L isäksi Suistio oli aktiivinen Oulun ortodoksisen seurakunnan luottamustoimihenkilönä toimien pyhän Johannes Kastajan syntymän kirkon rakentamiseen Kemissä; rukoushuone valmistui vuonna 1962 O ma ortodoksiusko oli monen ankkuri elämässä (Laitakari 2016, 197, 488; Takalo 2014; Hedman 1976, 911 )
Laitakari ei ollut ainoa paik ka Kemissä, johon oli muutta nut pakolaisia Kemi Oy:n sahalla työskentelevät asuivat pääasiassa Karihaarassa ja kolmas karjalaisasutus oli Veitsiluodossa Kemin alueella oli 1900-luvun alussa noin kaksi sataa karjalaista perhettä Karihaarassa, Laitakarissa ja Veitsiluodossa toimi oma Karjalakerho poistamassa koti-ikävää ja auttamassa kotoutumisessa Laitakarissakin vuonna 1927 perustettu Karjalakerho oli tärkeä yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden rakentaja K erhossa harrastettiin kuorotoimintaa, oli naisten käsityöseura,
näytelmäjaosto, voimistelu- ja urheilujaosto sekä opintopiiri – ja oma kirjasto Ja kyykän pelaaminen oli osa karjalaista kulttuuria Urheilu olikin se, jota eniten harrastettiin Merkittävin urheilijalahjakkuus oli Timo Pekkala, joka oli aina innolla mukana Laitakarin urheilukilpailuissa huolimatta siitä, kuka kilpailut järjesti (Laitakari 2016, 208; KSS )
Karjalakerhot lopetettiin rauhan sopimuksen käskyllä Alueella alkoi toimia Karjalan Sivistysseuran alaosasto (seuraa ei ollut kielletty rauhansopimuksessa) (KSS )
Entiset laitakarilaiset alkoivat kokoontua yhteen 1970-luvulta lähtien He perustivat orkesterin ja Laitakarikerhon, joka alkoi järjestää joulujuhlia ja Laitakari-päiviä E räässä joulujuhlanäytel mässä esitettiin uutiset, jossa kuulutettiin, että Laitakarin pur kamismääräyksen antajat pitäisi haastaa oikeuteen ja panna vastuuseen Tästä Aleksi Suistio sai ajatuksen pienoismallin rakentamisesta Hänen haaveenaan oli saada sahayhdyskunta näkyväksi tulevia sukupolvia varten (Laitakari 2016, 470; Hyry 2011, 82 )
Kuva 56. Laitakarin pienoismalli pleksin alla ”Ei siellä kuljeta vastaantulijan ohi vain sivumennen ja kylmästi tervehtien”, lukee pienoismallin kyljessä Kuva Mervi Löfgren Autti
Laitakarin ortodoksien Kemin perinnekerho aloitti pienoismallin rakentamisen vuonna 1985 ortodoksisen kirkon parvella Mukana oli Suistion aikoinaan ohjaamia nuoria, jotka hekin olivat jo eläkeläisiä Osa noin kymme-
nestä rakentajasta oli luterilaisia Kemiyhtiön arkistosta löytyi piirustuksia ja valokuvia Laitakarista, samoin kuvia löytyi kotiarkistoista Kaikilla rakentamiseen osallistujilla oli hyvä muisti Muistettiin polut, muistettiin kivet Rakennusmestari Antti Poutiainen oli ratkaisevassa roolissa, koska hän osasi laskea mittasuhteet Pienoismalli esittää Laitakaria 1920- ja 1930-luvun toiminnan vuosina, ja se valmistui vuonna 1990 viiden vuoden rakentamisen jälkeen (Laitakari 2016, 424, 532; Takalo 2014 )
Aleksi Suistio oli hyvillään, kun pienois-Laitakari val mistui tuhansien työtuntien jälkeen kertomassa nuoremmille sukupolville puunjalostusteollisuuden historiasta Kemissä P ienoismalli oli esillä monen vuoden ajan Kemin kulttuurikeskuksessa Myöhemmin Laitakarin pienoismalli siirrettiin Kemiyhtiön vanhaan pääkonttoriin, jonne Kemiyhtiön Perinnesäätiö koosti näyttelyn (Laitakari 2016, 424, 476 )
heistaan yksityisesti, mutta myös avoimesti ja osallistuen toisen polven pakolaisen, Aleksi Suistion tapaan Kun maisema on muuttunut ja tutut kiintopisteet kadonneet, tarvitaan uusia keinoja kiinnittyä ympäristöön ja kertoa omasta paikasta siinä Kun arki on murtunut, se on luotava uudelleen (Hyry 2011, 184–185 )
Mennyt Laitakari avautuu meille elämää kihisevänä ja kuhisevana paikkana, jossa oli köyhyyttä, ahdistusta ja kiusaamista mutta myös yhteisöllisyyttä ja iloa Laitakarin menneisyys on myös esimerkki maailmanpolitiikan vaikutuksista pieneen, rajattuun yhteisöön 1900-luvun alussa Pohjois-Suomessa
Karjalan pakolaiset ovat työstäneet ja käsitelleet omaa historiaansa niin kertomuksin, lauluin, kirjoituksin, maalauksin kuin pienoismallia rakentamallakin Kulttuurintutkija Katja Hyryn mukaan tekijät ovat näin osallistuneet oman historiansa luomiseen ja tulkitsemiseen Ilmaisukeinot ovat löytyneet omista kiinnostuksenkohteista, taidoista, perinteistä ja ympäristöstä Niitä on yhdistelty erilaisilla luovilla keinoilla ja näin liitytty osaksi jatkumoa, osaksi ”meitä” Vienalaiset kertovat omista vai-
Aleksi Suistion lapsuus oli Laitakarissa, ja siitä hän halusi kertoa maalaustensa ja Laitakarin pienoismallin rakentamisprojektin kautta Yhtä maalausta lukuun ottamatta hänen taideteoksiaan ei ole esitelty näyttelyissä Karjalan pakolaisten yhteisö Kemissä on kuitenkin Suistion maalauksista ja niihin liittyvistä tapahtumista tietoinen Kuvataide oli lahjakkaalle miehelle luonteva valinta ja antoi mahdollisuuden ilmaista ja tallentaa lapsuutensa maailmaa kaikkine yksityiskohtineen Maalaukset ovat luonteeltaan yksityisiä taidetekoja, joiden keskeisenä tehtävänä on muistaminen (Hyry 2011, 86 ) A leksi Suis tio koki, että menneisyyden tietoon ja muistamiseen on paremmat mahdollisuudet tallentamalla tieto kuviin ja pienoismalliin
Aunala, A 2012 Verilammikoita ja propagandaa – Karjalan kapina 1921–1922 Ennen ja nyt Historian tietosanomat Viitattu 20 4 2020 Saatavissa http://www ennenjanyt net/2012/12/verilammikoita-ja-propagandaa-karjalankapina-1921-1922-2/
Hedman, O 1976 Kemin kaupungin historia 2 osa Kemi: Pohjolan Sanomat Oy Hietala, T (2016–2017) Laitakari, historia Kemin Laitakari ry Viitattu 20 4 2020 Saatavissa https://laitakari fi/historia/ Hyry, K 2011 Meistä jäi taas jälki Miten Vienan pakolaiset etsivät paikkaansa, kertoivat kokemastaan ja tulivat kuulluksi 1900-luvun Suomessa Väitöskirja Acta universitatis Lapponiensis 119, Lapin yliopisto Viitattu 20 4 2 020 S aatavissa https://lauda u lapland f i/ bitstream/handle/10024/61711/Hyry_Doria_ActaE77 pdf?sequence=3&isAllowed=y
Kemi Laitakari ry/Nomon Oy Viitattu 20 4 2020 Saatavissa https://laitakari f i/vieraile-laitakarissa/ KSS Kemi Karjalan Sivistysseura Ry Kemin alaosasto Viitattu 20 4 2020 Saatavissa www k sskemi com Laitakari Sahan ja leivän saari (2016) Hietala, Timo; Huusko, Rauni; Manninen, Eine; Slotte Allan (toim ) Kemi: Laitakarin perinneryhmä
Lapin Kansa (LK) 14 12 2016 ”Kirja tuhansien tarinoiden saaresta valmis, katso vanhoja kuvia ” Viitattu 20 4 2020 Saatavissa https://www l apinkansa fi /kirjatuhansien-tarinoiden-saaresta-valmis-katso-v/59937 Takalo, Martti (2014) Paimen-Sanomat Oulun ortodoksisen hiippakunnan seurakuntien tiedotuslehti SyysJoulu 2014 Nro 3 (181) Viitattu 20 4 2020 Saatavissa https://docplayer f i/6767639-Esipaimenen-sana-tukeatarvitaan-nakyvasta-taistelevasta-seurakunnasta html
Yle 6 2 2016 ”Suomeen tuli kymmeniä tuhansia pakolaisia 1920-luvulla – sopeutuminen oli vaivalloista silloinkin ” Viitattu 20 4 2020 Saatavissa https://yle f i/uutiset/3-8642091
Yle 25 12 2014 ”Vuonna 1919 Laitakarissa oli kengättömien lasten joulu ” Viitattu 20 4 2020 Saatavissa https://yle f i/uutiset/3-7705471
Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
Kemiyhtiön työntekijät aloittivat lakon heinäkuussa 1949, kun Kemi Oy:n Pajusaaren tehtaiden puunkäsittelijöiden urakkapalkkoja yritettiin laskea Lakkoon liittyi muun muassa Karihaaran ja Kemin sataman työntekijöitä Torstaina 18 elokuuta Karihaaran työväentalon pihamaalta lähti kolmisen tuhatta lakkolaista mielenosoituskulkueena kohti Lautiosaarta estämään rikkureiden toimintaa Aseistetut poliisit olivat odottamassa kulkuetta Tilanne tiivistyi ja johti väkivaltaisuuksiin, joissa kuoli kaksi ihmistä Felix Pietilä (1915–1949) menehtyi poliisin konepistoolin luoteihin Sekasortoa kuormaauton alle turvaan mennyt Anni Kontiokangas (1889–1949) ruhjoutui auton lähdettyä liikkeelle, ja hän menehtyi sairaalassa 21 elokuuta (Leppänen 1994, 663–665 )
Sähköasentaja Felix Einari Pietilä oli kotoisin Muhoksen Kylmälänkylästä ja Anna Aliina (Kallentytär) Kontiokangas, ent Lahtinen, o s Pettäinen, Jämsästä Vainajat haudattiin syyskuun 1 päivänä 1949 Vapaa-ajattelijoiden Ristikankaan hautausmaalle Hautajaispäivänä pidettiin muistotilaisuuksia useilla eri paikkakunnilla Helsingis sä muistotilaisuus oli Senaatintorilla, jossa vasemmistolaiseen kulttuuriyhdistys Kiilaan kuulunut kirjailija Elvi Sinervo (1912–1986) lausui runonsa Oi lintu mustasiipi Runoilija oli kirjoittanut sen menehtyneiden muistoksi (Leppänen 1994, 663, 675; Sundström 2018 ) Niin Kemissä kuin Helsingissäkin oli tuhansittain surijoita
Kuva 57. Kemin lakon yhteydessä kuolleiden Anni Kontiokankaan ja Felix Pietilän muistotilaisuus Senaatintorilla Helsinki, 1949 Kuva Lintunen, A ja Y , Kansan Arkisto
Keväällä 1948 Reidar Särestöniemi ystävystyi kansanrunoutta ja taidehistoriaa opiskelevan Brita Polttilan kanssa Särestöniemi kävi näihin aikoihin kuuntelemassa filosofian ja taidehistorian luentoja (Ilvas 2000, 21 ) Hän tutustui länsimaisen taiteen perinteeseen esihistoriasta aina modernismiin asti
Lappilainen kuvataiteilija Reidar Särestöniemi (1925–1981) oli ystävystynyt keväällä 1948 Kiilaan kuuluvien Mauri Favénin ja Arvo Turtiaisen kanssa Ollessaan Pariisissa vuonna 1952 Särestöniemi teki luonnoksen Kemin verilöyly Toveri saatetaan siunaamattomaan maahan, joka kuvasi Kontiokankaan ja Pietilän hautajaissaattoa (Ilvas 2000, 21; Särestöniemi-museo )
Varhaisimpia kuvauksia antiikin Kreikan hautajaissaatoista on löydetty muun muassa geometrisen kauden (900–700 eaa) maljakkomaalauksista (Milicua 1996, 52–54; Death, Burial 2021) Antiikin Roomassa hautajaissaattoja kuvattiin kohoreliefinä varakkaiden ihmisten sarkofageissa Niitä kykenivät hankkimaan myös entiset vaurastuneet orjat Hautajaisten symboliarvo oli sama kuin Egyptissä – korostaa vainajan sosiaalista ja po liittista statusta hänen elinaikanaan Niinpä näyttelijät, ammattisurijat ja -muusikot palkattiin korostamaan edesmenneen yhteiskunnallista merkitystä Hautajaissaatossa naamioihin pukeutuneet näyttelijät esittivät esiisiä, joiden merkitys hautajaisrituaaleissa oli suuri Vainajaa kuljetettiin ruumiskärryillä (Taylor 2021; Fife & Taylor 2012 )
Keskiajalla katolinen kirkko määritti kulttuuria ja kirkkotaiteessa sitä, miten kuolemaa kuvattiin ja miten suru tuli kohdata Joillakin Italian paikkakunnilla surua
ei saanut rangaistuksen uhalla näyttää Varhaisissa kulttuureissa käytetyt ammattimuusikot, -tanssijat ja -surijat eivät näillä alueilla tulleet hautajaissaatoissa kyseeseen Myös keskiajalla ja varhaismodernissa Euroopassa hautajaisrituaaleilla oli sosiaalinen ja yhteiskunnallinen merkitys: niiden avulla korostettiin vainajan statusta ja valtaa Keskiajalla hautajaissaatolla oli varakkaille ihmisille erityinen merkitys varhaisten kulttuurien tapaan Hautajaissaatto oli hautajaisseremonian visuaalisin ja performatiivisin osa, jossa vainajan elinaikaista sosiaalista merkitystä korostettiin soihduin ja kynttilöin Esimerkiksi Norjassa käsityöläiskillan jäsenen hautajaisseremoniassa korostuivat yhteisöllisyys, solidaarisuus, yhteisön voima ja vastavuoroisuus (Kopiola & Lahtinen 2015, 1–3, 16–18 ) 1700- ja 1800-luvuilla kuvattiin sotasankarien marttyyriutta ja hautajaissaattoja Ehkä Skan dinaviassa tunnetuin tämän lajin maalaus on ruotsalai sen Gustaf Cederströmin Karoliinit kantamassa Kaarle XII:nruumistavuodelta1884
vasemmistolaisten marttyyrien ja kommunistijohtajien hautajaisista
Kommunismin marttyyrien ja johtajien hautajaiset
Lähimpiä aatteellisia ja kuvataiteellisia esikuvia Särestöniemen Kemin verilöyly Toveri saatetaan siunaamattomaan maahan -luonnokselle ovat 1900-luvun kuvaukset
1900-luvun alussa yleislakon aikana Italiassa poliisit surmasivat lakon järjestämiseen osallistuneen italialaisen anarkistin Angelo Gallin (1883–1906) A narkistien piireissä liikkunut kuvataiteilija Carlo Carrà teki futuristisen maalauksen Anarkisti Gallin hautajaiset (1910–1911) Taiteilija teki aiheesta myös pastelliluonnoksen Italian hallitus pelkäsi, että Gallin hautajaisista muodostuisi poliittinen mielenosoitus ja esti surevien työläisten pääsyn hautausmaalle A narkistien ja poliisijoukkojen välillä syntyikin väkivaltaisia mellakoita Hautajaissaatossa ensimmäisinä kävelivät 15 lipunkantajaa, jotka liehuttivat suurikokoisia punaisia ja mustia lippuja C arrà oli läsnä hautajaisissa, ja hän on kertonut muistelmissaan pelänneensä vainajan arkun putoavan kantajien olkapäil tä ja joutuvan hevosten tallomaksi sekasortoisessa tilan teessa (Heath 2021; McKever 2015; Stanska 2018 ) Carlo Carràn maalauksia voi katsoa tästä: Carlo Carrà, Funeral of the Anarchist Galli – Smarthistory (Carlo Carrà: Anarkisti Gallin hautajaiset 1910–1911) Berliinissä saksalaiset vallankumousaktivistit ja Saksan Kommunistisen Puolueen perustajat Rosa Luxemburg (1871–1919) sekä Karl Liebknecht (1871–1919) kaapattiin vuonna 1919 Saksan silloisen valtakunnankanslerin käskystä Heitä kidutettiin, ja lopulta heidät murhattiin 15 1 1919 Luxemburgin ruumis löydettiin vasta useita kuukausia kuoleman jälkeen (Sarke 1998; Craighead
2010, 4 ) L iebknechtistä ja Luxemburgista muodostui vallankumouksellisen liikkeen ja työväestön marttyyreja, ja heidän hautajaisiinsa osallistui suuri joukko ihmisiä Hautajaissaattue oli ensimmäisiä vallankumousliikkeen marttyyrien hautajaisia, joista otettiin valokuvia Ne levisivät laajalle sanomalehdistön myötä Myös vuoden 1923 Saksan Essenissä Kruppin tehtaiden 13 surmatun työläisen hautajaissaatosta on lehtikuva, joka julkaistiin Süd-Deutsche Zeitung -sanomalehdessä Ruhrin teollisuusaluetta miehittäneet ranskalaiset sotilaat ampuivat vastarintaan nousseet työläiset (Harold 2012 ) Valokuvien välittämät näkymät työväestön ja vallankumouksen marttyyrien hautajaisista levisivät laajalle lukijakunnalle: kameran välittämä visuaalinen kuvasto vahvisti kirjoitettua tekstiä Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa alettiin kuvata bolsevikkien ja heidän johtajiensa hautajaissaattoja vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Arkkitehti ja graafikko Georg Pavlovits Golts (1893–1946) toteutti sekatekniikkateoksen Bolsevikinhautajaiset 1920-luvulla (Golts 2021) Arkku on peitetty englanninkielisiin kommunismin iskulauseisiin A rkun edessä kävelevillä ja arkkua olkapäillään kantavilla miehillä on päähineet, joissa on punaiset tähdet Mustiin pukeutuneita ihmisiä on paljon Mustaa arkkua ympäröivät mustat liput ja lipputankojen päissä on Neuvostoliiton symbolina tähti Arkun takana kohoaa punainen alue Vasemmalle on kuvattu suuriko-
koinen patsasmainen ihmishahmo, jonka esinettä, ehkä lippalakkia pitelevä oikea käsi kohoaa kohti taivasta Bolsevikkien, työväen marttyyrien ja heidän johtajiensa hautajaiset eivät noudattaneet enää ortodoksisia menoja Ikonit, ristit ja muu uskonnollinen symboliikka poistettiin Ortodoksipappi ei siunannut vainajaa eikä suitsuttanut hänen arkkunsa äärellä eikä kirkkoveisuja veisattu tai tuohuksia poltettu Arkun väri muuttui ylösnousemuksen valkoisesta väristä mustaksi tai punaiseksi Järjestöjen liput, arkun päälle laitettavat iskulauseita sisältävät kankaat ja työväenlaulut ja marssit korvasivat uskonnollisen rekvisiitan ja tavat Venäjän bolsevikkipuolueen ja Neuvostoliiton Kansankomissaarien neuvoston johtaja Vladimir Iljits Lenin kuoli vuonna 1922, jonka jälkeen kommunistinen puolue aloitti Leninin henkilökultin (Franz & Fischer 1980, 12) Kuzma Petrov-Vodkin (1878–1939) maalasi 1920-luvulla teoksen, joka ei noudattanut puolueen asettamia toivomuksia vaan taiteilijan omaa näkemystä Leninistä arkussa Neuvostoliitossa oli 1920–1950-luvuilla johtajien hautajaisten kuvaamisella tärkeä propagandistinen tehtävä, minkä vuoksi jouduttiin pohtimaan ikonografisesti sopivaa tapaa kuvata valtiollisia hautajaisia Maalauksista muodostui tarkkaan säädeltyjä rituaalikuvia ja taiteilijan tuli noudattaa sääntöjä niin värienkäytöstä kuin paikan kuvauksesta Rutsinskajan mukaan ikonografia kanonisoitui, kun taidemaalari Aleksandr Mihailovits Gerasimov
(1881–1963) palkittiin maalauksestaan StalinZhdanovin arkun äärellä vuonna 1948 Valtionpäämiehen kuoltua hänen arkkunsa äärelle Neuvostojen taloon oli kutsuttu joukko ansioituneita taiteilijoita, joiden tehtävä oli hyvin käytännöllinen: heidän tuli jättää jälkipolville visuaalinen muisto merkittävästä, mutta elävästä johtajasta A ndrei Zhdanov (1896–1948) oli ollut Neuvostoliiton keskuskomitean sihteeri ja politbyron jäsen Hän oli toiminut Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajana Helsingissä vuosina 1944–1947 (Rutsinskaja 2018, 36–39, 40 )
”Vanhassataiteessataasenpullisteleelihaksikkaattyypit jossainkummassahämyssätraakillisestikuollenjaeläen kertoenkyllätapahtumiajotkatosiaanovatoikeinkirjallisia” (Särestöniemi-museo)
Vanhemman taiteen tuoma pettymys pyyhkiytyi pois mielestä, kun Reidar Särestöniemi pääsi tutustumaan meksikolaisen taiteen näyttelyyn Se pysäytti vallankumouksellisella voimallansa pohjoisen taiteilijan Särestöniemi oli haltioissaan, ja hän halusi maalata kuin Diego Rivera (1886–1957) Muistiinpanoissaan hän kirjoitti:
Kemin veritorstain uhrien hautajaissaatto
Reidar Särestöniemi matkusti Italiaan ja Ranskaan loppuvuodesta 1952 Se oli hänen ensimmäinen ulko maanmatkansa kalottialueen ulkopuolelle ( Aikio & Aikio 2005, 54–55 ) Särestöniemi pääsi tutkimaan maailman taiteen mestariteoksia Pariisin ja Rooman museoissa Kaikkeen näkemäänsä hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen vaan koki etenkin vanhemman taiteen kiiltävine pintoineen olevan ulkokohtaista kirjallisuuden kuvittamista Kiiltävä pinta muodostui useista lakkakerroksista Teokset olivat myös tummuneet vuosisatojen aikana, eivätkä värit enää olleet heleät Pariisin modernin taiteen museossa Särestöniemi kirjoitti luonnoslehtiöönsä:
”Meksikolainentaidesiinätulevaisuus””Kaikensenvoimantahdonimeämitäsiinäon Seonhyljännytiänikuiset veenukset siinä soi yhteiskunnallisen epäsoinnun rumpu SitärumpuasoitanjasamallavoimallaHelsingin yleisöllenäyttelyssäni Eiteatraalistajaplakaattimaista otetta,einiinselvääettäkuinvilkaiseeselveneekaikki SaanpaljonoppiaDiegoRiveralta ”(Särestöniemi-museo), Särestöniemi koki meksikolaisen vallankumoustaiteen olevan se suuntaus, joka viitoittaisi hänen tiensä yhteiskunnallisesti kantaaottavana kuvataiteilijana Hän alkoi toteuttaa päämääräänsä Pariisissa
Vallankumoustaiteen innostamana ja konkreettisesti sen äärellä Särestöniemi haaveili toteuttavansa ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Helsinkiin Sitä varten hän hahmotteli ja luonnosteli teoksia, jotka kuvaisivat työväenluokan taistelua ja historiaa Särestöniemen Pariisinmatkan luonnosvihossa on useita piirustuksia ja luonnoksia
Tarinoita
tulevaan näyttelyyn kuten Sankari, Rauhan puolesta –Marssii Lapin kansa ohi sodassa kaatuneiden toveriensa Risteä horisontti, Korhosen Aino työläisäidiksi, Vappu työläisten juhla, Kuulustelu, Isä on pidätetty ja Kemin verilöyly Toveri saatetaan siunaamattomaan maahan (Särestöniemi-museo ) Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä Helsingissä oli vasta Leningradin opintovuosien jälkeen vuonna 1959 eikä aihepiiri enää käsitellyt työväenluokan taistelua
Luonnos Keminverilöyly Toveri saatetaan siunaamatto maanmaahan(1952) liittyi Kemin verilöylyyn 18 8 1949 ja sen uhrien Felix Pietilän ja Anni Kontiokankaan hautajaisiin ja muistotilaisuuksiin Luonnokseen on kuvattu neljä arkunkantaja, sirpillä ja vasaralla koristeltu arkku ja liehuvia punalippuja Taustan viivat voi tulkita tuntureiden siluetiksi Taivaalle on luonnosteltu aurinko säteineen Särestöniemen luonnoksessa on yhteneväisyyksiä Felix Pietilän hautajaissaattueesta Kemissä otetusta valokuvasta, jossa punaliput kunnioittavat työväestön marttyyriuhria Valokuvassa Pietilän arkku on hautajaissaattueessa lavakuorma-auton lavalla Kemin kadulla, ja surukansa on kokoontunut katujen varsille kunnioittamaan vainajaa Lavaan on kiinnitetty kaksi hautajaisseppelettä ja banderolli, jossa todennäköisesti lukee SKP:n Lapin Piirijärjestö Oikealla kuvassa seisoo aikuisia ja lapsia, kuorma-auton lavalla neljä miestä seisoo arkun kulmissa Autoa seuraa surusaatto Valokuvan perusteella vaikut taa siltä, että kyseessä on hautajaissaattueen lähtötilanne kohti hautausmaata
Kuva 58. Reidar Särestöniemi: Kemin verilöyly Toveri saatetaan siunaamattomaan maahan (1952) Luonnos Särestöniemi-museo Reidar Särestöniemen arkisto
Särestöniemen luonnoksessa on yhteneväisiä elementtejä valokuvan hautajaissaaton kanssa, mutta myös eroavaisuuksia Taiteilija kuvaa tapahtumaa, jossa arkku on jo laskettu kuorma-auton lavalta arkunkantajien olkapäille matkalla kohti hautausmaata ja hautaa Taustamaisemaksi hän on hahmotellut kotiseuduilta tutun tunturimaiseman ja auringon – molemmat elementtejä, jotka
säilyivät Särestöniemen tuotannossa läpi hänen uransa Heti arkun ja sen kantajien jälkeen on luonnokseen sijoi tettu lippuja kantavat ihmiset kuten valokuvassa Kyseessä on vasemmiston hautajaissaattue punaisine lippuineen Ne olivat Suomen Kommunistisen Puolueen ja Suomen Kansan Demokraattisen Liiton näkyviä tunnuksia Reidar Särestöniemi sommitteli Keminverilöyly Toveri saatetaan siunaamattomaan maahan -luonnoksessa oleva arkun päälle sosialismin ja kommunismin symbolit sirpin ja vasaran Arkistolähteistä ja kirjallisuudesta ei käy ilmi, osallistuiko Särestöniemi itse Kemissä 1 9 1949
uhrien hautajaisiin vai oliko hän tuolloin Helsingissä Senaatintorin muistotilaisuudessa Todennäköisesti Särestöniemi oli kiilalaisten ystäviensä kanssa Senaatintorilla Hän tutustui kemiläiseen vasemmistopoliitikkoon Ahti Pukemaan vasta kun hän opiskeli Sirola-opistossa 1954–1955 Myöhemmin Särestöniemi vieraili usein Kemissä, sillä Ahti Pukema asui perheineen Kemissä ja toimi Kansan Tahdon toimittajana (Ilvas 2000, 56; Aikio & Aikio 2005, 59)
Carlo Carrán maalauksessa AnarkistiGallinhautajaiset (1910–1911) korostuvat diagonaalisten viivojen luoma liikkeen tuntu ja sekasortoinen tilanne hautajaissaatossa Maalauksen keskelle väkijoukkoon on sijoitettu Gallin punainen arkku kantajiensa olkapäillä Liput liehuvat niin oikealla kuin vasemmalla puolella maalausta, ja taivaanrannassa loistaa kirkas oranssinpunainen aurinko Auringon voidaan tulkita symboloivan rauhanomaisempaa ja valoisaa tulevaisuutta Myös Särestöniemen luonnok sessa häämöttää aurinko kehrineen luonnoksen oikeassa reunassa, mutta toisin kuin Carrán futuristisessa maalauksessa, Särestöniemen luonnoksessa toverin hautajaissaatto on rauhallinen ja etenee hitaasti pää painuksissa olevien surijoiden saattelemana Voi vain pohtia, minkälaisen teoksen Särestöniemi olisikaan maalannut luonnoksensa pohjalta, mikäli olisi näyttelynsä toteuttanut Vasemmiston marttyyreiden hautajaissaattokuvauksille sekä kommunistien johtajien hautajaiskuvauksille
Tarinoita ja taidetta
oli siis jo olemassa visuaalisia esikuvia niin läntisissä val tioissa kuin Neuvostoliitossakin Särestöniemen luonnostellessa omaansa Suomen työväestön marttyyreistä Kuvastoa ja sanallista viestiä levittivät työväenlehdet, ja esimerkiksi vuoden 1923 Kansan Sanassa Luxemburgia ja Liebknechtiä nimitettiin suuriksi marttyyreiksi Heidän kuolemansa nelivuotispäivän muistojulkaisun kuvituksena on miespuolinen marttyyri kädet alas ojennettuina ristin edessä (Kansan Sana 15 1 1923 ) I konografia on otettu kristillisestä Antakaalastentullaminuntyköni -alttarimaalausten ikonografiasta, jossa Jeesus on kuvattu kädet ojennettuina kohti katsojaa Särestöniemen tekemälle luonnokselle hautajaissaatosta on löydettävissä kulttuuri- ja taidehistoriassa vuosituhantinen esikuvallinen jatkumo Kemin verilöyly Toveri saatetaan siunaamattomaan maahan -luonnos korostaa vasemmistolaisen liikkeen yhteisöllisyyttä, so lidaarisuutta ja yhteisön voimaa Hautajaisten poliittinen status, jota jo muinaisessa Egyptissä korostettiin, nousee esille Särestöniemen luonnoksen surusaaton lipuissa sekä sirppi ja vasara -symboliikassa Uskonnollinen symboliikka ei näy työväen marttyyrin surusaatossa Se on korvattu poliittisella symboliikalla kuten Golts on tehnyt Bolsevikinhautajaisissatai Carrá maalauksessaan AnarkistiGallinhautajaiset Aatteen puolesta kuolleista Felix Pietilästä ja Anna Kontiokankaasta muodostui työväen marttyyreitä, ja he saavuttivat suomalaisten vasemmis-
tolaisten keskuudessa Gallin, Liebknechtin ja Luxemburgin tavoin sankarin aseman
Kemin vuoden 1949 lakon traagiset tapahtumat saivat Reidar Särestöniemen pohtimaan omaa tehtäväänsä, jota hän kommentoi vuoden 1952 luonnoslehtiössään: ”Minun täytyy saada taistelevia kuvia – sillä taide on eräs keino taistella ” [Kursivointi taiteilijan, MR] Näyttelyynsä hän suunnitteli myös Rikkurit-maalausta, jonka aiheen hän ajatteli ottavansa Kemin tapahtumista: ”Saan alun kompositiossa tehdystä Uittotaulusta Lisään siihen ratsastavat ja pamputtavat poliisit – sinisin tummin massoin lakkolaisten kasvoja taustalla ja raha pomo Kemi Oy seuraamaan mielihyvin rikkurien työtä” (Särestöniemi-museo ) Uittotaululla taiteilija viittaa Ruuhkanpurkajat-maalaukseensa Näyttäisi siltä, että Reidar Särestöniemi pyrki 1950-luvun alussa aidosti taistelevan työläisluokan taitei lijaksi
Aikio, M & Aikio, Matti 2005 Särestö taiteilijan koti Jyväskylä: Minerva
An ancient Egyptian funeral procession Viitattu 8 11 2021 Saatavissa http://www teachinghistory100 org/objects/ancient_egyptian_funeral_procession
Carlo Carrà Viitattu 8 10 2021 Saatavissa https://www moma org/collection/works/79225
Carlo Carrà: Anarkisti Gallin hautajaiset (1910–1911)
Viitattu 8 11 2021 Saatavissa Carlo Carrà, Funeral of the Anarchist Galli – Smarthistory
Craighead, Samuel 2010 Socialist Martyr: Rosa Luxemburg and the Failed Spartacist Uprising in Germany, 19181919 The Ohio State University Department of History
Viitattu 23 11 2021 S aatavissa https://kb osu e du/ handle/1811/45698
Death, Burial, and the Afterlife in Ancient Greece Viitattu 17 11 2021 Saatavissa https://www metmuseum org/ toah/hd/dbag/hd_dbag htm
Fife, Steven & Taylor, Laurel 2012 The Roman Funeral Viitattu 15 11 2021 Saatavissa https://www a ncient eu/ article/96/the-roman-funeral/
Fischer, E & Marek, F 1980 Mitä Lenin todella sanoi Helsinki: WSOY Golts, Georgi Pavlovits Viitattu 22 11 2021 Saatavissa https://www litfund r u/auction/275/80/
Harold, J 2012 K rupp: A history of the Legendary Ger man Firm Princeton University Press The United States of America Viitattu 27 8 2021 Saatavissa https:// books google f i/books?id=csl7wSiz__YC&pg=PA158&dq =The+workers+of+the+Krupp+company+killed+my+sol diers&hl=fi&sa=X&ved=0ahUKEwi8yoSU1tPpAhXsoos KHcxrDacQ6AEIJzAA#v=onepage&q=The%20workers%20of%20the%20Krupp%20company%20killed%20 my%20soldiers&f=false
Heath, N s a Viitattu 27 5 2021 Saatavissa https://libcom org/history/short-life-angelo-galli-1883-1906 Ilvas, J 2000 Reidar Särestöniemen maailma Helsinki: Art Fennica AB Kansan Sana 15 1 1923 I K : Suurten marttyyrien päivänä Kemin Lautiosaaressa ammutun Felix Pietilän hautajaissaattue, valokuva K ansan Arkisto Kemin ”veritorstain” uhrien, Felix Pietilän ja Anni Kontiokankaan muistotilaisuus Senaatintorilla 1949, valokuva Museovirasto Viitattu 15 10 2021 Saatavissa https://finna f i/Record/museovirasto 491A63F1E2F36
Korpiola, M & Lahtinen, A 2015 Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe Viitattu 22 11 2021 Saatavissa https://helda helsinki f i/bitstream/handle/10138/154762/Introduction%20Cultures%20of%20
McKever, R 2015 Carlo Carrà, Funeral of the Anarchist Viitattu 19 9 2021 Saatavissa ttps://smarthistory org/ carlo-carra-funeral-of-the-anarchist-galli/ Leppänen, V-P 1994 SKP Ohranasta oppositioon Kommunistit Helsingissä 1944–1951 Tampere: KSL Lintu mustasiipi Viitattu 1 11 2021 Saatavissa www fono fi Luxemburg, R Viitattu 15 11 2021 Saatavissa https:// www britannica com/biography/Rosa-Luxemburg
Milicua, J (toim ) 1996 Maailman taiteen kirjasto Kreikan ja Rooman taide Helsinki: WSOY Rutsinskaja, I 2018 Sjuzhet ”pohorony vozhdja” v sovetskoi zhivopisi 1920-1950-x godov: poiski ikonografitseskogo kanona Kultura i iskusstvo 2018-10 Viitattu 20 11 2021 Saatavissa file:///C:/ Users/Marju/Downloads/syuzhet-pohorony-vozhdya-vsovetskoy-zhivopisi-1920-1950-h-godov-poiski-ikono graficheskogo-kanona pdf
Stanska, Z 2018 Carlo Carrá Viitattu 27 1 2021 Saatavissa https://www d ailyartmagazine c om/funeral-paintings-of western-art/ Starke, D 1998 Rosa Luxemburg Polish-German Revolutionary Viitattu 13 6 2021 Saatavissa https://www britannica com/biography/Rosa-Luxemburg Sundström, K 2018 Viitattu 11 10 2021 Saatavissa http://www ateistit f i/uutiset/uuti141212 html
Särestöniemi R 1952 Piirros Kemin verilöyly Toveri saa tetaan siunaamattomaan maahan (1952) Luonnos Hiili paperille, luonnoslehtiö 1952 R eidar Särestöniemen arkisto, arkistonumero Cp:4 Särestöniemi-museo, Kittilä
Taylor, L 2021 Roman funeral rituals and social status: the Amiternum tomb and the tomb of the Haterii Viitattu 20 11 2021 Saatavissa https://www k hanacademy org/humanities/ancient-art-civilizations/roman/beginners-guide-rome/a/roman-funeral-rituals-and-social-status-the-amiternum-tomb-and-the-tomb-of-thehaterii
Löfgren Autti, Hautala-Hirvioja, Katajamäki & Ylioinas
Päivi Asamäki, opiskelija, Lapin yliopisto
Tuija Hautala-Hirvioja, FT, Taidehistorian professori, Lapin yliopisto Saara Herrala, opiskelija, Lapin yliopisto Erika Kaarlaakso, opiskelija, Lapin yliopisto Anna Kainulainen, opiskelija, Lapin yliopisto Jenni Kemi, Tradenomi AMK, Asiantuntija, Lapin ammattikorkeakoulu
Anni Keskipoikela, opiskelija, Lapin yliopisto
Niklas Lepistö, opiskelija, Lapin yliopisto
Mervi Löfgren Autti, TaT, Tutkija, Lapin yliopisto
Mari Parpala, opiskelija, Lapin yliopisto
Tiina Raaterova, opiskelija, Lapin yliopisto
Reetta Ruokamo, opiskelija, Lapin yliopisto
Marju Rönkkö, opiskelija, Lapin yliopisto Mirva Tapaninen, Restonomi YAMK, Asiantuntija, Lapin ammattikorkeakoulu
Marja Ylioinas, TaM, HTM, Suunnittelija, Lapin yliopisto Minna Äikäs, opiskelija, Lapin yliopisto
Tarinoita ja taidetta – Meri-Lapin kulttuuriperintö osaksi teollisuusmatkailua -julkaisussa esitellään kemiläisten kuvataiteilijoiden yksittäisiä teoksia, joiden aihe kiinnittyy Kemin ja Meri-Lapin elinkeinoihin. Lisäksi tarkastellaan niitä mahdollisuuksia, jotka perustuvat alueen rikkaaseen teollisuushistoriaan ja kulttuuri perintöön; niiden ilmenemiseen nykyisyydessä – ja myös niihin kohdistuvia uhkia.
Tämä julkaisu on osa Teollisuusmatkailun konseptointi -hanketta (Lapin liitto/EAKR/Vipuvoimaa EU:lta), jonka tavoitteena on edistää matkailun ja teollisuuden sekä niitä tukevien toimijoiden verkostoyhteistyötä. Meri-Lapin alueella on vakuuttava teollinen historia, ja se on matkailunkin näkökulmasta arvokas osa Lappia. Teollisuusmatkailu mahdollistaa koko alueen näkemisen uudesta ja erilaisesta suunnasta. Se tarjoaa mahdollisuuksia alueen omista vahvuuksista ammentaen. www.lapinamk.fi
