Aino 5 issue

1 / 2014

AALLON YLIOPPILASLEHTI

Koodaa Dyykkaa Sähköautoile

1

Aino on Aallon ylioppilaslehti. Aino on journalistisesti itsenäinen. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti tavoittaa 15 000 kauppatieteiden, taideteollisten ja teknillisten alojen opiskelijaa.

Päätoimittaja Annaleena Kuronen Toimitussihteeri Antti Pikkanen Art Director Martina Babišová Kirjoittajat Melissa Heikkilä, Markus Helaniemi, Henna Hietanen, George Hooker, Stella Kallionpää, Tuomas Saloniemi, Johanna Vierros, Verna Vuoripuro Kuvaajat ja kuvittajat Erika Forstén, Markus Helaniemi, George Hooker, Veera Konsti, Veera Lipasti, Robert Lönnqvist, EsaPekka Mattila, Annukka Mäkijärvi, Katri Naukkarinen, Miikka Pirinen Muut avustajat Gege Deng, Amiira Kultalahti, Cynthia Morilleau, Ilmi Salminen, Laura Tuppurainen Kustantaja AYY-Palvelu Oy Toimitusneuvosto Anna Brotkin, Niko Ferm, Salla Koivu, Henna Lahti, Juhani Mykkänen, Tuukka Pykäläinen, Heikki Siljamäki, Heidi Sullström, Maija Töyry, Jesper Vuori Ilmoitusmyynti Pirunnyrkki Oy Kari Kettunen puh. 0400 185 853 Essi Niemelä puh. 0400 185 852 Mediakortti www.ainolehti.fi/mediakortti.pdf

4 ........ Miehistö.

Tätäkin Ainoa oli tekemässä hyviä tyyppejä.

5 ........ Pääkirjoitus.

Laula Kaija Koota uskostasi riippumatta.

8 ........ Kärkeen.

Ainon lukijakyselyn tulokset. AYY:n asuntojen jäätävyys. Uudistunut poliisiautojen design, opintotuki ja yliopistojen rahoitusmalli. OUBSin ylösnousemus. Bränikkä opiskelutila kuin suoraan sisustuslehdestä.

11 ........ Suosittelemme, että kokeilet jälleen kaikenlaista, esim. kuorolaulua.

12 ........ Katupartio.

Omaisuuskiista saa tunteet kuohumaan.

36 ........ Matti Leisola Emeritusprofessori kyseenalaistaa evoluutioteorian.

46 ........ Dyykkaa, dyykkaa, dyykkaa vaan, huomenna on sulla juhla-ateria.

54 ........ Uudet kolumnistit Ainossa kolumnisteina aloittavat Tuomas ”mielipideautomaatti” Saloniemi sekä Antti ”toimituksen oma Kjell Westö” Pikkanen.

56 ........ Luottokamat.

Kainalosauvakävelyä joka päivä ja joka ikinen yö.

57 ........ Oi niitä aikoja.

Maija Louekarilla ei koskaan ollut haalareita.

57 ........ Oliolioo.

Ainon sarjakuvataiteilija esittää tulkinnan maatuskojen kolmiodraamasta.

58 ........ Työhuone.

Uudella palstalla tutustutaan todella speissiin satelliittityöpajaan.

Palautetta? Juttuvinkkejä?

Muuta asiaa? Toimitus päivystää osoitteessa ainolehti@ayy.fi ja facebook.com/ainolehti.

Paino Erweko Oy Painos 6000 Paperi Kansi Edixion 250 g, sisus 120 g, valokuvaessee Art Matt 115 g Yhteystiedot Ylioppilaslehti Aino PL 69, 02150 Espoo ainolehti@ayy.fi www.ainolehti.fi ISSN 2341-9776

2

Seuraava Aino ilmestyy 28. huhtikuuta.

SISÄLTÖ 6 Esa Saarinen KATOLLA Aallon julkkisproffa lyttää opiskelijoiden viinakulttuurin.

14 LIUKKAILLA JÄILLÄ

HENKILÖ Linda Liukas kertoo menestyksensä koodin.

Se on yksinkertainen, mutta ei ole syntynyt helposti.

22 SÄHKÖAUTO ON TÄÄLLÄ

ILMIÖ Sähköautoista puhutaan vieläkin niin kuin ne olisivat scifileffoista, vaikka niitä näkyy katukuvassa jo nyt.

27 ARCTIC TEENAGERS PHOTO ESSAY While the bears are hibernating, the young Sami are awake. Aino visited Lapland.

42 HEY MR. VJ ILMIÖ DJ:n työpari video jockey on tanssilattian uusi kingi.

3

MIEHISTÖ / Tekijöillemme tärkeää juuri nyt.

Veera Lipasti

erika FORSTÉN

MARKUS HELANIEMI

”Ystävien kestotärkeys elämässä korostuu etenkin heikkoina hetkinä. Sairaana on ihanaa huomata, että joku tuo ruokaa ja lääkettä pyytämättä silloin, kun on itse liian heikko lähtemään kauppaan. Yritän myös löytää uuden liikuntamuodon tasapainottamaan yletöntä koneella kököttämistä. Uskon, että terveellisemmät elämäntavat, tasaisempi unirytmi ja kovempi peruskunto pitäisivät tulevat flunssat paremmin loitolla.”

Veera Lipasti, 30, on helsinkiläinen valokuvauksen opiskelija. Tätä lehteä varten hän dyykkasi kahdeksan kilon edestä ruokaa ja kuvasi sen barokkihengessä (s.46–53).

”Matkasuunnitelmat sekä niiden toteuttaminen. Ystävät ja nauraminen. Ulkoilma.

Hyvät yöunet, rauhalliset aamut, levottomat illat. Oikeanlaiset Spotify-soittolistat joka tilanteeseen. Vihreä tee ja villasukat.

Kvanttifysiikka ja kenttäteoria. Ymmärtäminen, kuunteleminen ja fiilistely. Se, että avokadot ovat riittävän kypsiä, mutta eivät liian. Avoimuus ja iloisuus, päättäväisyys ja määrätietoisuus. Paikat, jotka tuntuvat kodilta. Vauhti ja vapaus. Selkeys, vähentäminen. Valo. Itsensä haastaminen. Vesivärit, lyijykynät, maalaaminen. Nuotin vierestä laulaminen.”

Erika Forstén, 20, on toisen vuoden sähkötekniikan opiskelija. Tähän Ainoon hän piirsi uudet kolumnistimme (s. 54–55).

”Me 26 miljoonaa pohjoismaalaista olemme enemmän samanlaisia kuin haluamme ehkä myöntääkään. Pienestä, hiljaisesta ja poliiseja arvostavasta tanskalaiskansasta kerrotut tarinat kuulostavat suomalaisen korvaan hassuilta. Kaikki ominaisuudet sopisivat nimittäin myös meihin. Ulkomailla uuden kokemisen tärkeys korostuu. Onneksi uusia asioita ja ihmisiä Tanskassa riittää – Sjællandin dyyneiltä Kööpenhaminan pyöräteille, urbaanista aarhuslaisesta maatilalla kasvaneeseen bornholmlaiseen. Ja tanskalaiset saa kyllä innostumaan keskusteluun, kunhan heihin on ensin vähän tutustunut. Kuulostaako tutulta?”

Markus Helaniemi, 23, on markkinointiviestinnän opiskelija, joka on tämän kevään vaihdossa Tanskassa. Hän kirjoitti tähän numeroon jutun sähköautoista (s. 22–25).

AINO 1/2014 KANNEN KUVA: Miikka Pirinen KUVAUSPAIKKA: Studio Töölössä KUVAUSJÄRJESTELYT: Martina Babišová, George Hooker, Annaleena Kuronen, Miikka Pirinen MEIKKI: Amiira Kultalahti ”Olin tammikuussa New Yorkissa ja tapasin Lindan siellä.

Hengailimme pari päivää yhdessä. Pari viikkoa myöhemmin tuli puhelu, jossa pyydettiin tälle kuvauskeikalle.

Linda on supersöötti tyyppi, mikä ei ole kovin yleistä koodauspiireissä, joten päätimme korostaa sitä valokuvissa. Kuvaukset onnistuivat loistavasti, koska olimme ideoineet ne hyvin etukäteen. Lindaa ei tarvinnut patistella kameran edessä, hän oli luonnostaan energinen ja pirteä. Annoin vain ohjeita, että hymyile, kikata tai huuda.

Kuvia ei ole käsitelty muuten kuin värien ja kontrastin osalta.”

4

PÄÄKIRJOITUS

Kaunis, rietas, onnellinen

KUVA VEERA KONSTI

Aallossa toimii neljä oppilaitospappia. Kaksi Otaniemessä, yksi Töölössä ja Arabiassa. Heidän palkkansa maksaa paikallinen seurakuntayhtymä.

Työtilat tarjoaa yliopisto.

Aalto-papit kertovat olevansa käytettävissä, kun opiskelija tai yliopiston työntekijä haluaa keskustella elämään, opiskeluun tai ihmissuhteisiin liittyvistä asioista. Eli niistä samoista asioista, joista jutellaan kavereille. Tai opintopsykologille. Niitä on muuten Aallossa niin ikään neljä.

Oppilaitospapit tekevät uskomattoman tärkeää ja hienoa työtä. He kertovat olevansa läsnä kampuksilla ja kuuntelevansa silloinkin, kun ketään muuta ei kiinnosta, uskonnosta ja vakaumuksesta riippumatta. He ovat ”verkostoituneet yliopiston arkeen ja juhlaan”.

Hetkinen. Siis mitä?

Se tarkoittaa suomeksi sitä, että tiedeyhteisömme yllä riippuu risti. Kirkon ja yliopiston kumppanuus näkyy oppilaitospappien lisäksi myös esimerkiksi siinä, että yliopistomme järjestää joulu- ja kevätsiunauksia.

Vapaa-ajattelijoiden liitto pisti tammikuussa pystyyn kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on

ristiinnaulita kirkon erityisasema Suomessa. Jos kansalaisaloite saa 50 000 kannattajaa ja menee läpi eduskunnassa, tulevaisuudessa julkisyhteisöissä ei enää harjoiteta kristinuskoa ja samalla syrjitä muiden uskontokuntien edustajia tai uskonnottomia. Tämän lehden mennessä painoon aloitteella oli 5600 allekirjoittajaa.

Se, että Aalto-papit ovat käytettävissä vakaumukseen ja aatteisiin katsomatta, on fantastista.

Mutta jo tähän asetelmaan kätkeytyy eriarvoisuutta. Se on nimittäin verrattavissa siihen, että Aallossa olisi vain neljä imaamia tarjoamassa palvelujaan kaikille. Tai Vapaa-ajattelijoiden liiton edustajaa. Heidänkään agendansa ei, kansalaisaloitteesta huolimatta, ole aina yhdenvertaisuus, vaan uskonnottomien etujen ajaminen.

On perverssiä, että vielä 2010-luvulla Jeesuksen Kristuksen henki liihottelee pitkin akateemisen yhteisömme käytäviä hyväksymässä eri tapoja uskoa. ”Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään”, laulaa Kaija Koo. Nuo säkeet kuuluvat opiskelijoille, eivät kirkolle.

Annaleena Kuronen

5

KATOLLA / Raahaamme ajankohtaisen henkilön katolle jututettavaksi. Tällä kertaa kävimme TUAS-talon kattoterassilla.

Pitäisikö kaikilla luennoilla Esa Saarinen?

Aallon julkkisprofessori, 60, vetää tänäkin keväänä luentosalit täyteen kuulijoita, vaikka saattaa kuulostaa hivenen vaikeaselkoiselta.

TEKSTI ANNALEENA KURONEN / KUVA MARTINA BABIšOVÁ

6

antaa poskisuukkoja, Vedät Filosofia ja systeemiajattelu -nimistä kurssia jo 14:ttä kertaa. Sen on käynyt jo yli 3000 opiskelijaa.

Miksi kurssi on niin suosittu? ”Kurssi on elämänfilosofinen kokonaiskokemus ja oivallusympäristö, ei jonkin sisällön oppimistilanne. Pyrin käyttämään sisältöjä osallistujan oman ajattelun liikkeen synnyttämiseen. Luennoilla yksilö voi olla hedelmällisellä tavalla anonyymi omassa mielessään, koska osallistujamäärä on niin suuri. Ihmiset arvostavat mahdollisuutta ajatella inspiroituneesti omia juttujaan.”

Luentojen aluksi vierustovereita tervehditään poskisuukoin. Pitäisikö kaikilla luennoilla antaa poskisuukkoja? ”Kaikilla luennoilla olisi hyvä, jos ihmiset avautuisivat toisilleen luentojakson kuluessa. Ihmisten toisista eristävä vuorovaikutustyyli ei edesauta oppimistavoitteisiin pääsemistä. Inhimillinen lämpö on hyväksi opinnoissa, kuten elämässä muutoinkin.”

Kurssikuvauksessa lukee, että Luentotilaisuuksien tavoitteena on synnyttää luova ja intensiivinen, innostava ajattelun ympäristö ja siten vahvistaa osanottajan omaa elämää uudistavaa ajattelua. Eikö tämän pitäisi olla jokaisen kurssin tavoitteena? ”Pitäisi. Monesti käytännössä sisällön opettamisen paine on niin suuri, että laajempi vahvistavuus saattaa jäädä reunustalle, ehkä jossain määrin jopa unohtua.”

Onko näin käynyt yliopistossa? ”Älyllisen ja teoreettisen sisällön yksipuolinen painotus on paikoin mennyt liian pitkälle ja syönyt kokonaisvaltaisemman persoonana kasvamisen ja henkisen kehityksen vaalimisen. Monesti persoonan kehitys tapahtuu sitten jossakin ainejärjestöissä tai harrastuksissa.”

Onneksi on opiskelijaelämä. ”Silloin nousee vastaan se ongelma, että opiskelijaelämäkin voi olla yksipuolista. Erityisesti Otaniemen viinakulttuuri on suoraan sanottuna perseestä. Opiskelijaelämä pyörii liikaa viinan ympärillä. Se ei ole mistään näkökulmasta hyväksi.

Yhtäältä uhkaa yksipuolinen, pseudoälyllinen tietosisältöjen

omaksumisen elämä, toisaalta pinnallinen viinan kanssa läträily ja hölmöilyelämä.”

Pitäisikö Aallossa opettaa enemmän filosofiaa? ”Täällä tarvitaan enemmän laaja-alaista ajattelua. Akateeminen filosofia ei kovin pitkälle auta, sillä se näivettää harjoittajansa helposti kapeaksi asioiden millimetrinikkaroijaksi.

Onneksi se Teknillinen korkeakoulu, joka aikoinaan mut tänne palkkasi, oli niin näkemyksellinen, että se perusti soveltavan filosofian professuurin, eikä esimerkiksi tekniikan filosofian professuuria. Filosofia on parhaimmillaan silloin, kun se palvelee laajempaa yhteisöä.”

Miten yliopisto-opetuksen laatu saataisiin kukoistamaan? ”Tällä hetkellä käytännön arvostus painottuu liian voimakkaasti tutkimuksellisiin ansioihin, vaikka sitä ei juhlapuheissa myönnetäkään. Joku nuori apulaisprofessori voi toki kehittää upeita opetuksen muotoja, mutta todellisuudessa hänelle parempi mahdollisuus menestyä on kirjoitella tiedetutkimuksia vertaisarvioituihin lehtiin. Se on yksipuolistava kehityssuunta. Pitää ryhtyä tietoisiin toimiin, jotta vinoutuma saadaan oikenemaan ja opetusläpimurrot keskiöön tutkimuksen rinnalle.”

Onko eri alojen opiskelijoiden yhdistäminen onnistunut Aallossa? ”Yhdistyminen edellyttää yhteisöllisiä kohtaamisia. Koulut ovat vielä suhteellisen kaukana toisistaan, mutta verkkoja on heitetty veteen. Aallon perusajatus uudentyyppisestä innovaatioyliopistosta ei ole hävinnyt mihinkään. Tällä en tarkoita jotakin Pohjolan pikku-MIT:tä, vaan unelmaa, jossa tekniikka, talous ja taide kohtaavat kohottavasti toisensa voimistavassa vuorovaikutuksessa. Viime kädessä se tarkoittaa Aallossa toimivien ihmisten uudenlaista kohtaamista ja sitä synnyttävää kulttuuria.”

Kiitos. ”Kiitos itsellesi ja onnea matkaan. Myös tämä lehti luo sitä kulttuuria.”

7

KÄRKEEN / Ajankohtaista Aallosta.

3X

PIDÄ

MIELESSÄ >> NYT SITÄ PALAUTETTA! Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä ehdottaa, että yliopistojen rahoituksesta 3 % jaetaan vuodesta 2015 lähtien opiskelijapalautteen perusteella. Ne kandikyselyt, tiedättehän?

Nyt jos koskaan kannattaa alkaa laittaa rastia ruutuun. Sinunkin palautteesi vaikuttaa tulevaisuudessa siihen, paljonko Aallolla on rahaa mm. opetukseen.

Tyylikästä vessalukemista Ainon joulukuussa toteutetun lukijakyselyn mukaan meidät löydetään hyvin kampuksilta ja viedään luettavaksi mielellään kotiin. Ja todella usein vessaan.

Eniten Ainoa kuvailtiin vastauksissa adjektiiveilla ajankohtainen, erilainen, mielenkiintoinen, nuori ja tyylikäs. Olimme myös muun muassa hipstereitä, kekseliäitä, laadukkaita, pakkoyhteisöllisiä, propagandaa, puolueellisia, turhia ja valtsikalaisia (!).

Koska lehti on lyhyen historiansa aikana muuttunut useita kertoja ja ollut vähän aikaa tauollakin, pyysimme myös vertaamaan nykyistä Ainoa aiempien vuosien Ainoihin. 7 % vastaajista piti meitä aiempia konsepteja huonompina, loput joko yhtä hyvinä (45 %) tai parempina (48 %).

58,5 % vastaajista koki, että tätä lehteä tehdään juuri heille. Kuitenkin peräti 41,5 % koki, ettei kuulu lehden kohderyhmään. Näiden vastaajien mielestä Ainoa tehdään muun muassa kyltereille, taikkilaisille ja teekkareille.

Toistetaan vielä: kyltereille, taikkilaisille ja teekkareille.

Jatkossa meiltä toivottiin juttuja samoista aihepiireistä kuin tähänkin asti. Siis opiskelun, työelämän ja yleisen yhteiskunnallisuuden välimaastosta. Lisäksi lukijat toivoivat kriittistä ja tutkivaa otetta, ilmiöitä, reportaaseja, mutta ei missään nimessä lätinää tai lässytystä.

Toisaalta monien avointen vastausten perusteella Ainoa tehdään ”Aalto-intoilijoille” tai lehti yrittää rakentaa väkisin yhteisöllisyyttä eri alojen opiskelijoiden välille. Tänä vuonna yritämme panostaa tähän. Siis olla olematta pakkoyhteisöllisiä, mutta toisaalta taas rakentamatta keinotekoisia vastakkainasetteluita. Se olkoon haasteemme. Uskomme nimittäin sellaiseen yhteisöllisyyteen, jota ei tarvitse korostaa tai alleviivata.

Toivomme, että löydät Ainosi jatkossakin kampukselta. Verkosta löydymme osoitteesta www.ainolehti.fi. Kiitämme lukijakyselyyn vastanneita ja lupaamme ottaa palautteen huomioon!

>> OUBS TEKEE PALUUN. Teekkarikylän legendaarinen TV-kanava OUBS (Otaniemi Underground Broadcasting System) on nousemassa haudastaan. Kanavan hautajaisia vietettiin jo keväällä 2011, mutta OUBSilaiset ovat kaikessa hiljaisuudessa perustaneet yhdistyksen. Toiminnan tueksi OUBS peri jo kuopatun Aate Median laitteistot. Nettilähetyksiä odotellessa! >> OPINTOTUKI UUDISTUU, VOL. 234.

Elokuusta alkaen opintolainoja korotetaan 100 eurolla kuukaudessa, ja opintorahoihin tulee noin 1,3 prosentin indeksikorotus.

Huraa! Miinusta: Kela soveltaa opiskelijoihin jo viittä (5) erilaista tukimuotoa siitä riippuen, minä vuonna opintonsa on aloittanut. Pysy kärryillä: Kela.fi.

8

KUVA ROBERT LÖNNQVIST

PIIPAA-AUTO UUDISTUU

kuva Erika Forstén

Kuuluuko opiskelijaasunnossa palella? ”How are you feeling in AYY apartments?

We are freezing!”

Alhaiset asumislämpötilat nostattivat tammikuussa tunteita pintaan Facebookin Teekkarikylä-yhteisössä. Osa asukkaista sanoi mitanneensa jopa 16 asteen lämpötiloja kotoaan. ”Same here in JMT 6. Always too cold during winter and a cold blow from the window.”

Valviran mukaan sopiva sisäilman lämpötila on 21 ja 26 asteen välillä. Osa opiskelijoista syyttää vuokranantajia eli AYY:tä ja HOASia välinpitämättömyydestä ja laiminlyönnistä.

Kylmyys ja vetoisuus opiskelija-asunnoissa tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Säästetäänkö lämmityskuluista tietoisesti, AYY:n hallituksen asumi-

sen vastaava Pyry Haahtela? ”Ei. Emme missään nimessä ole sitä mieltä, että kenenkään tulisi paleltua AYY:n asunnoissa. Jotain on vialla, jos sisäilman lämpötila on selkeästi alle 21 astetta. Ottakaa aina välittömästi yhteyttä huoltoyhtiöön, niin ongelma saadaan mahdollisimman nopeasti korjattua.”

Entä jos huoltoyhtiö ei pysty auttamaan ongelman kanssa? ”Kaikissa ongelmatilanteissa AYY:n asuntotoimisto neuvoo asukkaita siitä, miten toimia. Asukkaille jaettavassa asukasinfossa on myös käytännön ohjeita ongelmatilanteisiin.”

Vuokralaisen on siis itse oltava aktiivinen asunnon kunnon ylläpitoon liittyvissä asioissa. Yhteys vuokranantajaan tai huoltoyhtiöön auttaa useimpiin ongelmiin.

Nokkelimmat voivat keksiä vaihtoehtoisia lämmitysratkaisuja. Jos tavallinen lisälämmitin ei riitä pitämään lämpöä, voi ikkunat vuokrata umpeen esimerkiksi ilmastointiteipin ja pressun avulla.

AYY:n asuntotoimiston tavoittaa numerosta 050 520 9410, HOAS:n numerosta 09 5499 00. / TEKSTI HENNA HIETANEN

Vasemmalla on poliisiauto. Mutta jokin on muuttunut.

Niin onkin! Ja sen takana ovat aaltolaiset.

Artsin opiskelijat ovat suunnitelleet suomalaisille poliisiautoille uuden ulkonäön. Siinä on nyt (vähän erilaisen!) sinisen ja valkoisen lisäksi heijastinteippauksia ja limenvihreää.

Uutta ulkoasua testataan tämän vuoden aikana kolmella autolla vaihtelevissa oloissa.

Jos testit onnistuvat, kaikki autot muuttuvat vasemmanpuoleisen näköisiksi vuonna 2015.

Mutta saako 1990-luvulta asti muuttumattomana pysyneeseen instituutioon, sinivalkoisiin poliisiautoihin, koskea? Onko sillä vaikutuksia suomalaiseen oikeuskäsitykseen?

Asiaa on syytä kunkin kansalaisen pohtia omien arvojensa pohjalta. Voit purnata asiasta keskenäsi vaikka netin keskustelupalstalla.

229 tohtoria,

1554 kandia ja

1614

maisteria valmistui Aallosta vuonna 2013.

9

KÄRKEEN / Ajankohtaista Aallosta.

Sohva on pehmeä, jääkaappi kylmä, missä ihmiset?

Viherkasveja, puulattiaa, aaltoilevia kirjahyllyjä ja sohvia, joissa on telineet läppäreille. Automatisoidut valot syttyvät itsestään päälle, kun kurkistaa isoihin ryhmätyöhuoneisiin. Keittiön jääkaapin hyllyt on vielä kääritty pakkausmuoviin.

Otakaari 1:ssä sijaitsevan uuden opiskelutilan, ”Ilmiumiksi” ristityn opiskelijahubin, tunnelma on kaukana perinteisestä yökäyttötilasta. Paikka on kuin sisustuslehdestä. Vain pieni tutkimushuone keskellä satojen neliömetrien tilaa muistuttaa, että kyseessä on entinen fysiikan laboratorio.

Tilassa tuntuu olevan vain yksi puute: kello 22 keskiviikkoiltana paikalla ei ole ketään.

Otakaaren tilat ovat prikulleen sitä, mitä Aalto juuri nyt haluaa: oppimisympäristö, johon eri alojen opiskelevat voivat tulla tuntemaan, kuulemaan, haistamaan, näkemään ja koskettamaan. ”Paikka jossa tapahtuu kommunikaatiota, yhteistyötä ja onnekkaita sattumia”, kuten esite vuodelta 2011 Learning Hubit määrittelee. Ihanaa!

Ensimmäinen Learning Hub avattiin Töölön kirjastoon vuonna 2011. Neljän kuukauden projekti loppui alkuvuodesta 2012, mutta kirjaston tilapäisesti nousseet kävijämäärät osoittivat, että konsepti – opiskelijoiden itse suunnittelema opiskelutila – voisi toimia.

Tällä hetkellä erilaisia Learning Hub -tiloja on jo seitsemän.

Ne ovat kustantaneet noin 3000–40 000 euroa kappaleelta.

Uusin Learning Hub on valmistumassa Kauppakorkeakoulun tiloihin Töölöön huhtikuussa.

Otaniemen uutuuttaan kiiltävä tila ei nimestään huolimatta ole varsinainen Learning Hub, joka viittaa nykyään Aaltoyliopiston kirjaston hallinnoimaan tilakonseptiin, vaan siitä vastaa Aallon kampus- ja tilapalvelut. Ero on kuitenkin hallinnollinen – käytännössä tiloilla on sama päämäärä. ”Ajatus Learning Hubien takana on, että kampuksen keskelle luodaan opiskelijoille hyödyllinen, makea tila. Hyviä oppimistiloja tarvitaan, jotta opiskelijat nostettaisiin keskiöön, kuten Aallon kampusvisio lupaa”, kertoo Ilmi Salminen, AYY:n koulutuspolitiikan ja kampusasioiden hallitusvastaava vuodelta 2013. Hän on ollut mukana suunnittelemassa Otakaaren opis-

10

kelijahubin toteutusta. ”Opiskelijoilta on tullut paljon palautetta, ettei ole olemassa mitään mukavaa ympärivuorokautista oppimistilaa”, AYY:n hallituksen koulutuspoliittinen vastaava 2014 Pietari Keskinen lisää.

Nyt on.

Kenties on kohtuutonta ihmetellä, miksi tila on tyhjä myöhään illalla kuukausi sen avaamisen jälkeen. Otaniemen kanditalo on vielä remontissa ja kokonaisuudessaan käytössä arviolta vasta vuonna 2015. Keskinen kertoo, että tilassa on järjestetty jo joitakin kursseja ja promotapahtumia, kuten abeille suunnatut markkinointimessut.

Mutta miten opiskelijat löytävät paikalle? Salminen jakaa huolen. ”Tällä hetkellä koko Otaniemen kampuksella on vaikeaa löytää eri paikkoihin, mikä johtuu opasteiden puutteesta. Aallon on myös välillä vaikeaa tavoittaa kaikkia opiskelijoita, koska viestintä perustuu lähinnä into.aalto.fi-sivuun.”

Myös nimi Learning Hub saattaa tuntua luotaantyöntävältä.

Se kalskahtaa samalta kuin innovaatioyliopisto.

Aalto Learning Hubia googlaamalla löytyy Slideshare-esityksiä, vanhoja blogipostauksia ja pari Facebook-sivua. Learning Hubeilla on omat nettisivut, mutta ne kulkevat nimellä ”oppimiskeskussuunnittelu”. Tällä ohjeistuksella ei kovin helposti aukea, mistä on kyse: kivemmistä tiloista pänttäämiseen ja ryhmätöiden tekoon.

Kenties öisestä Otakaaren rakennuksesta tulee tulevaisuudessa paikka, johon voi kokoontua kahville ja opiskelemaan sekä tapaamaan muita opiskelijoita. Salminen on samoilla linjoilla. ”Uskon, että Otakaaren tila palvelee eri opiskelijoiden kohtaamista. Tietysti se voi olla loppupeleissä olla aika vaikeatakin, että miten yksi tila saa erilaiset ihmiset kohtaamaan.”

Joten missä olette insinöörit, kauppatieteilijät, muotoilijat ja graafikot? Tilat ovat jo olemassa.

TEKSTI Stella Kallionpää KUVAT Markus Helaniemi

Suosittelemme, että...

OPETTELET: Eroon esiintymiskammosta YTHS:n ja Taideyliopiston yhteinen projekti auttaa esiintymispelosta kärsiviä opiskelijoita kuorolaulun avulla. Kuorolaulu kouraan -projektissa hoidetaan sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja esiintymiskammoa muun muassa kuorolaulun ja teatteri-improvisaation avulla. Projektin vetäjä on Sibelius-Akatemian tohtorikoulutettava Eeva Siljamäki.

Marraskuussa alkoi ensimmäinen kurssi ja toisen olisi tarkoitus alkaa keväällä. Seuraa tilannetta YTHS:n sivuilta.

DEITTAILET: Academic Singles

MENET: Opettajaksi opettajan paikalle

AcademicSingles.fi on pääkaupunkiseudun akateemisille sinkuille tarkoitettu deittipalvelu. Se poikkeaa perinteisistä deittipalveluista siinä, että profiilin näkyvyyttä voi suodattaa ja jokaisella käyttäjällä on Facebook-profiilin kaltainen seinä. Akateemisuus varmistetaan Aallon, Hankenin, Helsingin yliopiston tai Taideyliopiston voimassaolevalla sähköpostiosoitteella, joten et voi huijata.

Maaliskuussa perustetaan uusi korkeakoulu – Aalto School of Students (ASS). Päivä koostuu 45 minuutin pituisista oppitunneista, joiden opettajina toimivat opiskelijat itse. Viime syksynä ensimmäistä kertaa järjestetyssä tapahtumassa kuultiin luentoja mm. laivojen arkkitehtuurista ja ihmissuhdetaidoista. Jos olet aina himoinnut käteesi karttakeppiä, tapahtuma on sinua varten. Aalto School of Students -koulupäivä su 23.3. klo 13–18 Design Factorylla.

LUET: Opas provosointiin KUVA HBO NORDIC

KATSOT: HBO:n uusi Looking-sarja HBO Nordicin kautta voi katsoa jo Suomessakin jenkkien uutta Looking-hittisarjaa, jonka ympärillä pyörii Jenkeissä parhaillaan samanlainen hype kuin Girls-sarjan ympärillä pyöri vuonna 2012.

Lookingissa ja Girlsissä onkin temaattisesti paljon samaa, ja samaan aikaan ei kuitenkaan mitään: kun Girls kertoo nuorten, etuoikeutettujen, aikuisten heteronaisten elämästä New Yorkissa, Looking kertoo nuorten, länsimaalaisten, hyvin toimeentulevien homomiesten elämästä San Franciscossa. Jaksot ovat puolituntisia ja ne tulevat maanantaisin.

Tero Kartastenpään ja Jani Timosen vastikään ilmestynyt Provo opas – Ärsyttämisen jalo taito opettaa provosoimista ja provosoitumista.

Kirjassa provokaattorieliitti, kuten Matti Apunen, Teemu Bergman, Jörn Donner ja Timo Soini, opettavat, kuinka provosoidaan ja provosoidutaan oikein – siis muuttumatta naurettavaksi. Kirja tarkastelee provokaation muotoja Suomessa ja ulkomailla sekä kertoo myös, mitä on epäonnistunut provo. Ja miksi suomalaisen keskustelun tila on surkea. Kirjan on kustantanut WSOY. 11

KATUPARTIO / Aino jalkautuu kampuksille.

”RIVIJÄSEN ON JO UNOHTANUT OMAISUUSKIISTAN” AYY:n ja KY-säätiön välinen oikeustaistelu jakaa voimakkaasti mielipiteitä opiskelijoiden keskuudessa.

Toiset taas eivät tiedä siitä yhtään mitään.

A

Teksti ANTTI PIKKANEN & ANNALEENA KURONEN KUVAT VEERA KONSTI

inon saamien tietojen mukaan AYY on käyttänyt ylioppilaskunnan ja KYsäätiön välisen omaisuuskiistan oikeudenkäynteihin rahaa noin 800 000 euroa. Summa pitää sisällään jo takana olevan hallinto-oikeuskäsittelyn sekä 14.2.–21.2. käydyn käräjäoikeudenkäynnin kulut helmikuun 2014 alkuun mennessä. Summaan ei sisälly AYY:n työntekijöiden omaisuuskiistan parissa käyttämän työajan kustannuksia.

Kysyimme helmikuussa netissä, mitä mieltä Aallon opiskelijat ovat omaisuuskiistasta ja AYY:n siihen käyttämästä rahamäärästä. Kysely keräsi kolmessa päivässä 385 vastausta. Kyselyssä ilmoitimme summaksi käräjäoikeuskäsittelyn valmistelun syömät kulut, noin puoli miljoonaa euroa.

Kokonaiskulut tarkentuivat myöhemmin AYY:ltä saatujen tietojen perusteella.

Kolme päivää auki olleeseen kyselyyn vastasivat ylivoimaisesti innokkaimmin kauppatieteilijät (51 % vastauksista).

Heistä lähes kaikki pitivät oikeuskäsittelyä turhana yhteisten rahojen haaskaamisena.

Vaikka myös moni ei-kauppatieteilijä oli huolissaan rahankäytöstä ja opiskelijoiden välien hiertymisestä, huomattavan moni oli sitä mieltä, että koska ylioppilaskunta on kunnan kaltainen julkisyhteisö, jolla on lakisääteisiä velvollisuuksia, sen on selvitettävä perin pohjin kauppatieteilijöiden toiminnan laillisuus.

Moni nykyinen opiskelija ei tiennyt 12

kiistasta juuri mitään, koska oli aloittanut Aallossa vasta riidan alkamisen jälkeen.

Lisäksi etenkin taiteiden ja suunnittelun opiskelijat kommentoivat, että he eivät ole saaneet juurikaan informaatiota aiheesta.

Käräjäoikeuden päätös saataneen kevään 2014 aikana. On todennäköistä, että oikeudenkäynti jatkuu korkeammissa oikeusasteissa lopputuloksesta huolimatta.

NÄINKIN VASTATTIIN: ”Tilanne, jossa yksi ylioppilaskunta säätiöittää suuren osan omaisuudestaan järjestääkseen yhden alan opiskelijoille paremman aseman on huono pohja rakentaa kunnon yhteistyötä. Tämän vuoksi kuvion laillisuus on hyvä katsoa loppuun asti, vaikka lopputuloksen suhteen olenkin pessimistinen.”

Mies / kyllä / CHEM ”On turhaa syöttää yhteistä rahaa oikeuskäsittelyihin, joiden lopputuloksen vaikutus yo-kunnalle on kuitenkin loppupeleissä pieni, kävi kuinka päin tahansa. Riitely vaikuttaa myös Aalto-henkisyyden luomisprosessiin, mikä olisi erittäin tärkeää saada luotua jo ennen vuotta 2015, kun teekkarit ja kylterit aloittavat samojen kattojen alla.” Mies / ei / BIZ ”Tuntuu, ettei edustajisto ja hallitus aja opiskelijoiden etua vaan käyvät katkeraa vääntöä yhteisen hyvän ja tulevien opiskelijoiden kustannuksella.” Mies / ei / SCI

”Jos olisin kylteri, vastustaisin oikeuskäsittelyä ja kannattaisin lahjoitusta. Koska olen aaltolainen, kannatan yhteistä hyvää ja vastustan lahjoitusta.”

Nainen / kyllä / SCI ”KY:n temppu on ymmärrettävä, muttei hyväksyttävä. Sikamainen yritys sementoida vallitsevat rakenteet, kun Aallon tarkoitus on nimenomaan yhdistää ihmisiä, ei erottaa.”

Mies / kyllä / useampi korkeakoulu ”Parempi selvittää asiat loppuun asti. Ps. Kysymyksen asettelu ei ole mielestäni täysin puolueeton ja vaikuttaa näin ollen myös vastauksiin. -- En osaa itsekään kuitenkaan muotoilla täysin puolueetonta kysymystä.”

Mies / kyllä / SCI ”Omaisuuskiistan selvittäminen puhdistaa uuden ylioppilaskunnan alun sotkut.

Toisaalta rivijäsen on jo unohtanut omaisuuskiistan. Toki se tullaan vielä useasti kaivamaan esiin, jos sitä ei nyt oltaisi päätetty selvittää totaalisesti. Pitkällä tähtäimellä selvittäminen lienee hyvä.”

Nainen / eos / SCI ”Luuleeko joku että meille Arabiaan kantautuisi yhtään mitään faktoja tämänkaltaisista Aaltoa koskevista asioista? Tai yhtään mistään Aaltoa koskevasta?”

Nainen / eos / ARTS

Kysyimme seuraavaa:

1. AYY:n ja KY-säätiön väliseen oikeuskiistaan on tähän mennessä käytetty ylioppilaskunnan rahaa jo noin puoli miljoonaa euroa. Onko oikeuskäsittely tähän asti mielestäsi kannattanut? Vaihtoehdot: kyllä / ei / en osaa sanoa. /// 2. Perustele. ”En usko kyllä. Ei vaikuta mitenkään järkevältä.

Mitä siitä on hyödytty?

Miten siitä voitaisiin hyötyä? Jos rahat jossain määrin kuuluvat ylioppilaskunnalle, kyllähän oikeuksista kannattaa pitää kiinni.

Mutta en tiedä. Kannattaisi varmaan kysyä tutalaisilta.”

”Vaikea sanoa. Näin rahan perusteella sanoisin, että ei välttämättä ole kannattanut. Minua ei ole yhtään kiinnostanut tämä asia, kun olen ollut ulkomailla kaksi vuotta.

Jos tähän on mennyt paljon rahaa, en tiedä, onko tieto kulkenut opiskelijoille asti, tai pitäisikö sen edes kulkea.”

Joel Saastamoinen, automaatio- ja systeemitekniikka

Meri Vainio, ihmisläheiset tietojärjestelmät

”Niin kuin monesti kavereiden keskuudessa ollaan todettu, ainoa, ketä tässä hymyilyttää, on Borenius ja muut asianajajat. Eli eipä siitä hirveästi opiskelijan näkökulmasta ole ollut hyötyä. Kivasti pitkään ja huolella saadaan vielä käräjöidä.”

”Joo. Jos AYY kokee, että sitä on kohdeltu väärin, kyllä sitä kannattaa tapella. Jos se maksaa, onhan se ikävää. Mutta jos itse olisin AYY ja tuntuisi että minulta on kusetettu 42 miljoonaa, en varmaan jättäisi sitä vaan sikseen. En ole kyllä saanut aiheesta mitään tietoa, mutta se on varmaan mun oma vika.”

Tuomas Silverang, markkinointi

Pekka Ijäs, arkkitehtuuri

TAUSTAA: Omaisuuskiistassa on kyse kolmen yliopiston ja yo-kuntien yhdistymisestä vuonna 2010 Aalto-yliopistoksi ja sen ylioppilaskunnaksi (AYY). Ennen yhdistymistä Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta siirsi omaisuudestaan noin 42 m€ juuri perustamalleen KY-säätiölle.

KY-säätiö on yksityinen säätiö, joka mm. jakaa kauppatieteilijöille vaihtoapurahoja, toiminta-avustuksia ja stipendejä.

Myös varojen siirron suunnittelu maksoi arviolta satojatuhansia euroja. Suunnitteluprosessista annettiin niukasti tietoja julkisuuteen, mistä sitä on kritisoitu.

TKY ja TOKYO siirsivät AYY:n käyt-

töön lähes kaiken varallisuutensa. Taikin opiskelijat perustivat samaan aikaan KYsäätiön kanssa niin ikään yksityisen TOKYO ry:n, jolle lahjoitettiin perinteiden ja tunnuksen lisäksi 100 000 euroa sekä ravintolatoimintaa harjoittavan Kipsari ry:n osakkeet. TKY lahjoitti perinteensä ja osan tunnuksistaan Pyöreän tornin kilta ry:lle.

AYY päätti haastaa KY-säätiön hallinto-oikeuteen omaisuuden viemisestä AYY:n ulkopuolelle. Korkein hallintooikeus totesi vuonna 2009, että säätiöinti tehtiin laillisesti, ja kumosi purkupyynnöt 2010–2011. Tammikuussa 2012 AYY

haastoi KY-säätiön käräjäoikeuteen.

KY-säätiö ei ymmärrä, miksi kauppatieteilijöiden yksityinen omaisuus kuuluisi jollekin muulle kuin heille itselleen.

AYY taas perustelee oikeudenkäyntiä muun muassa sillä, että kauppatieteilijöiden säätiöimän omaisuuden vaikutus AYY:n talouteen on huomattavasti merkittävämpi kuin teekkareiden tai taikkilaisten. AYY:n mielestä oikeusprosessia kannattaa jatkaa käräjäoikeudessa, jotta riita saadaan selvitettyä ja jotta AYY:n päätöksenteossa säilyy tunne luottamuksesta, oikeudenmukaisuudesta ja läpinäkyvyydestä.

13

14

L

–koodi Linda Liukas tekee ensimmäistä lapsille suunnattua ohjelmoinnin oppikirjaa, sillä ohjelmointitaito on tulevaisuudessa yhtä tärkeää kuin luku- ja kirjoitustaito.

Kaikki eivät ole vielä vain tajunneet sitä.

Teksti MELISSA HEIKKILÄ KUVAT MIIKKA PIRINEN

15

def h(name) puts ”Hello #{name}!” end h(”Aino”)

Yllä oleva teksti on kirjoitettu ohjelmointikielellä nimeltä Ruby. Sillä tervehditään Ainon lukijoita. Koodinpätkä muodostuu sarjasta eri komentoja.

Ruby on esimerkki kielestä, jota kannattaa tulevaisuudessa osata. Koodi nimittäin määrittää koko ajan enemmän, miten ihmiset kommunikoivat ystäviensä kanssa tai miten maailma muuttuu. Onneksi on tulkkeja – esimerkiksi sellaisia kuin Linda Liukas.

Liukas, 27, kirjoittaa parhaillaan lastenkirjaa Hello Ruby, joka opettaa tehtävien ja tarinoiden kautta lapsille koodaamisen alkeita. Lapset voivat seurata punahiuksisen Ruby-tytön seikkailuja lumileopardien, pingviinien ja Android-robottien maailmassa.

Lastenkirjaprojekti rikkoo jo nyt ennätyksiä. Liukas latasi tammikuun lopussa projektinsa joukkorahoitussivusto Kickstarteriin, jossa kuka tahansa voi tukea vireillä olevia projekteja. Liukas tarvitsi 10 000 dollaria, jotta saisi editointiapua ja painokustannukset katettua.

Tavoite tuli täyteen kolmessa ja puolessa tunnissa.

Tämän lehden mennessä painoon Ruby on kerännyt jo 350 000 dollarin rahoituksen. Projektin takana seisoo lähes 8 000 tukijaa ympäri maailman. Vertailun vuoksi: koko Suomen kirjallisuusviennin arvo oli vuonna 2012 vain kaksi miljoonaa euroa.

Aika hyvin 27-vuotiaalta. Saman ikäisenä kosmonautti Yuri Gagarin oli ensimmäinen ihminen avaruudessa, Mark Zuckerberg Amerikan nuorin miljardööri ja Kurt Cobain kokenut kaiken. Liukas on vasta alussa.

Silti hänen projektinsa on saanut runsaasti huomiota sellaisissa lehdissä kuin The Guardian, TechCrunch ja Wired. Myös suomalaiset mediat Helsingin Sanomia myöten ovat kirjoittaneet Liukkaasta ja hänen kirjaprojektistaan.

Miten larppaava teini päätyi koodaamaan Kaliforniaan ja teki esikoiskirjastaan hitin ennen kuin sitä on edes julkaistu?

Liukkaan menestyksen logiikka neljänä yksinkertaisena komentona, olkaa hyvät.

16

>>> OLE ROHKEA. Kun Liukas oli viidennellä luokalla, hän pillastui luokanvalvojalleen. Opettaja veti kuvaamataidon tunteja, vaikka olikin oikeasti koulutukseltaan musiikinopettaja.

Kesken jäämies Ötzien piirtelyä Liukas marssi vaatimaan parempaa kuvaamataidon opetusta. Hän sai tehtäväkseen laatia koko syksyn opetussuunnitelman itse.

Liukas suunnitteli itselleen ja luokkakavereilleen syyslukukauden, jossa opittiin värioppia, ihmisen anatomiaa ja tutustuttiin muinaisten egyptiläisten maskeihin.

Parasta oli suunnitella oma Tamagotchi, josta lopulta tehtiin hiirimatto. ”Se oli tavallaan alkeellista käyttöliittymäsuunnittelua”, pohtii Liukas.

Ilman opettajan uskoa ja turvaa Liukas kavereineen olisi jatkanut Ötzien piirtelyä koko syksyn.

Liukas tunnetaan Aalto Entrepreneurship Societyn eli Aaltoesin kasvattina, mutta hän ei ole oikeastaan koskaan ollut Aallossa kirjoilla. Lukion jälkeen yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut Liukas haki kauppakorkeakouluun, koska se tuntui hyvältä vaihtoehdolta jollekulle, joka ei tiennyt, mitä oikeastaan halusi tehdä.

Liukas ei päässyt ensimmäisellä yrittämällä Helsinkiin, vaan päätyi Turkuun. Kaupunki oli outo paikka, eikä Liukas sopeutunut muiden joukkoon. Myös jatkuva koti-ikävä vaivasi.

Vuoden 2009 syksynä Aalto-yliopistossa kokeiltiin jotain uutta. Vasta perustettu Aaltoes kaipasi uusia jäseniä. Liukas lähti kokeilemaan.

Se iski päin naamaa: Tätä haluan olla. Näiden ihmisten kanssa.

Viidessä vuodessa yhteisö on kasvanut lähestulkoon kultiksi.

Vuonna 2011 Liukas päätti hakea JOO-sivuaineoikeutta Aallon visuaalisen journalismin linjalle. Sen jälkeen palaset loksahtivat paikoilleen.

17

18

”Tajusin, että maailmassa on muitakin kuin kauppatieteilijöitä”, hän sanoo.

Liukas halusi oppia enemmän kasvuyrittäjyydestä ja löysi siihen soveltuvan sivuaineohjelman. Sitä varten oli lennettävä Kaliforniaan, missä Liukas osallistui Aallon ja Stanfordin yliopiston yhteiseen opintokokonaisuuteen nimeltä ME310. Stanfordissa hän pääsi koodaamaan ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen Ruby on Rails -kurssilla. Ympyrä sulkeutui. ”Ihan kuin kirjoittajat tai runoilijat rakentavat sanoista asioita, jotka vaikuttavat ihmisiin, niin koodarit voivat luoda tyhjästä kokonaisia maailmoja”, Liukas sanoo. ”Siinä on jotain isoa ja oikeata ja syvää.”

Stanfordin koodauskurssi oli erittäin akateeminen.

Liukkaan mielestä koodaamista olisi pystynyt opettamaan hauskemminkin, joten hän päätti perustaa ystävänsä Karri Saarisen kanssa Rails Girlsin. Se on viikonlopun kestävä tapahtuma, jossa naiset tutustuvat koodaamiseen ja ottavat haltuunsa alan perussanaston.

Workshop oli aluksi tarkoitettu vain omalle kaveripiirille, eikä kahdessa viikossa järjestetyn tapahtuman ollut tarkoitus lähteä leviämään yhtään mihinkään.

Ensimmäisen Rails Girlsin jälkeen Liukas sai kuitenkin meiliä Singaporesta. Siellä haluttiin järjestää jotakin samanlaista. Sitten pyyntöjä alkoi tulla tasaisempaan tahtiin. Hong Kong, Tallinna, Sydney.

Liukas ja Saarinen päättivät lähteä täysillä mukaan.

Liukas rahoitti projektiaan omilla opintolainoillaan. ”Suomessa mietitään tarkkaan miten saadaan rahaa ja tehdään hankesuunnitelmia. Meillä ei ollut mitään struktuuria”, Liukas sanoo. Rohkeutta löytyi sitäkin enemmän. ”Rails Girls on ollut yhtä villi kuin internet itse.”

Juuri ensimmäisen Rails Girls -viikonloppusession aikana Liukkaan elämään tuli eräs tyttö. Tyttö oli nimeltään Ruby. Kun Ruby oli kerran putkahtanut Liukkaan elämään, hän tuli vastaan kaikkialla. Jokaisen teknologisen pulman kohdalla Liukas yritti miettiä, miten Ruby asian selittäisi. ”Jotkut ihmiset näkevät numerot väreinä, minä näen teknologian kuvina.”

Ruby oli rohkea, eikä pelännyt lumileopardeja. Mutkien kautta Liukas oli vihdoinkin löytänyt jotain todella omaa. ”Sanoisin nyt silloiselle itselleni, että älä pelkää niin paljon ja että seuraa sitä mikä kiinnostaa. Maailma seuraa perässä ennen pitkää. Pelko lamauttaa. Se oli varmasti hyvä asia silloin, kun ihmisiä oli vaanimassa sapelihammastiikereitä, mutta ei enää”, Liukas sanoo.

>>> TEE TÄYSILLÄ, MUTTA OPI SANOMAAN EI. Yhdeksännellä luokalla Liukas innostui historiasta ja yhteiskuntaopista. Hän ylisuoritti lukemalla kaiken annetun materiaalin ja vielä enemmän. Tunneilla Liukas viittasi jatkuvasti. Kokeesta hän sai kuitenkin arvosanaksi ”vain” ysi puoli. Syy siihen, ettei todistuksessa ollut täyttä kymppiä, oli opettajan mukaan se, että Liukas yritti liikaa. ”En tule enää ikinä pyytämään anteeksi sitä, että yritän liikaa.”

Siitä lähtien jos Liukas on tehnyt jotakin, hän on tehnyt sen täysillä.

Esimerkiksi Rails Girlsin työpajoihin on neljän vuoden aikana osallistunut yli 10 000 naista ympäri maailman. ”Iso osa esimerkiksi toimittajista tai kauppatieteilijöistä joutuu tekemään IT-juttujen kanssa töitä. Jos ei ymmärrä IT-jäbän puheista mitään, ei ymmärrä enää omaa alaansa”, Liukas sanoo.

Vuonna 2012 Liukas haki töihin newyorkilaiseen startupiin Codecademyyn. Yrityksen missiona on opettaa kaikille koodaamista ilmaiseksi. ”Olin täynnä intoa, kun lähdin sinne”, Liukas sanoo.

Firma kasvatti käyttäjämääräänsä puolentoista vuoden aikana miljoonasta käyttäjästä viiteen miljoonaan.

Newyorkilainen työtahti oli kuitenkin armoton.

Liukas ei tehnyt muuta kuin töitä. Lastenkirjaprojekti ei kaupungin sykkeestä huolimatta jättänyt Liukasta rauhaan. 12-tuntisilta työpäiviltä ei jäänyt paljon mehuja.

Viime syksynä, puolentoista vuoden jälkeen, Liukas päätti muuttaa takaisin Suomeen perheen ja poikaystävän luokse. Hän rauhoittui, laittoi ruokaa ja silitti vaatteita. Teki kaikkea muuta kuin sykki.

New York -härdellin jälkeen Liukas onkin yrittänyt oppia sanomaan ei. ”Kun löytää oman juttunsa, haluaa tehdä kaiken siihen liittyvän. Kieltäytyminen on kuitenkin tärkein taito, jonka elämässä oppii. Se ei ole sitä, että sulkee jotain pois, vaan sitä, että keskittyy kunnolla juuri siihen, mitä tekee.”

Helpommin sanottu kuin tehty? ”En tiedä, onko naisille jotenkin vaikeampaa sanoa ei. Ainakin kaikki tuntemani miehet osaavat sen todella hyvin”, Liukas sanoo.

Teknologia-ala on paikka, jossa on selvästi enemmän miehiä kuin naisia. Liukas ei ole kokenut sitä koskaan ongelmana. Erottautuminen on aina ollut vain hyödyksi, mutta kahdesta asiasta on kuitenkin tullut sanomista. ”Rails Girls -nimeä pidettiin alentavana, vaikka taus19

talla oli puhtaasti girl power.”

Toinen paheksuntaa aiheuttanut asia oli Liukkaan tammikuussa Kickstarteriin lataama video Hello Ruby -projektista. Jotkut sanoivat, että Liukas flirttaili liikaa kameralle, ja mekkokin oli liian lyhyt. ”Miten minun olisi muka pitänyt olla!”

Liukkaan mielestä naisten pitäisi ottaa isompi rooli teknologiassa. Netin käyttäjistä isompi osa on naisia kuin miehiä, mutta naiset pysyttelevät enemmän taustalla. He klikkailevat tykkäävänsä asioista ja rebloggaavat sen sijaan, että loisivat uutta. ”Joukko samankaltaisia kundeja taas tekee appeja. Heidän elämänkokemuksensa ja elämänpiirinsä määrittelevät sen, mille on tarvetta. On naisten homma rakentaa netti, joka näyttää heiltä.”

Siispä:

>>> ÄLÄ MUKAUDU YHTEEN MUOTTIIN. 13-vuotiaan Liukkaan saattoi usein nähdä pukeutuneena ruskeaan huppariin, Caterpillarin muhkeisiin kenkiin ja silmälaseihin. Hän irkkasi ja pelasi roolipelejä. Jo yläasteella hänellä oli oma punatukkainen sankarinsa, jedi-protagonistihahmo Sabe Sunrider. Online-maailma oli Liukkaalle todellisempi kuin jokapäiväinen koulumaailma.

Kun muut luokkakaverit rakastivat Legolasta tai poikabändejä, Liukas rakastui tulisesti Al Goreen.

Rakkaudenosoituksena hän päätti perustaa Gorelle omat suomenkieliset nettisivut. Sitä varten hän opetti itselleen html:ää ja javascriptia. Vapaa-aika kului netissä omien juttujen rakentamisen parissa. ”Sillä, että altistuu lapsuudessa edes lyhyesti jollekin, voi olla kauaskantava vaikutus. Ihmeellisintä on se, ettei minua kiusattu.”

Liukkaasta ei pitänyt tulla lastenkirjailijaa. New Yorkissa hän kuitenkin oppi, että ihmisellä voi olla monta identiteettiä. Joku saattoi olla samanaikaisesti kirjailija / koodaaja / tarjoilija. Toinen taas eläinkauppias / DJ / valokuvaaja. ”Lastenkirjailija oli aina minun /-identiteettini. Olen tajunnut, että tämä voi oikeasti olla työ”, Liukas sanoo. ”Ajattelin, että kirjaa menisi korkeintaan tuhat. En olisi ikimaailmassa osannut arvata tällaista menestystä.”

Joukkorahoitusprojektin keräämän julkisuuden myötä Liukkaasta tuli hetkessä niin kiireinen, että hänen isänsä päätti ostaa Kickstarterista Hello Rubyn tukipaketin, jotta pääsisi keskustelemaan tunniksi kirjailijatyttärensä kanssa.

20

Rubyn maailmaa voi tulevaisuudessa laajentaa kirjasarjaksi tai taidenäyttelyksi. Liukas haluaisi jossakin vaiheessa rakentaa massiivisen ja elämyksellisen tietokoneen, jonka sisälle lapset voisivat kurkistaa. Ensiksi on kuitenkin kirjoitettava kirja loppuun.

>>> UNOHDA MUIDEN KOMENNOT. Hello Rubyn kaltaiset projektit eivät olisi olleet mahdollisia pari vuotta sitten. ”Perinteiset kustantamot olisivat nauraneet minut ulos”, Liukas sanoo.

Internetin voima on osoittanut, että projektille on akuuttia tarvetta. Hello Ruby ei ole start-up, eikä sille ole nostettu riskirahaa. Liukas päättää itse mitä tekee. ”Se on tosi nastaa. Tykkään taiteellisesta vapaudesta.”

Rubyn rinnalla Liukas haluaa vaikuttaa toisella tavalla teknologiaopetukseen. Hän työstää parhaillaan toimittaja / yrittäjä Juhani Mykkäsen kanssa päättäjille suunnattua pamflettia. Pamfletin tarkoituksena on valottaa ohjelmoinnin opetusta peruskoulun opetussuunnitelmauudistusta varten. Kaksikon tavoitteena on riisua ohjelmoinnista mystiikka ja jargon. Ohjelmointi on Liukkaan mukaan 2000-luvun kirjoitus- ja lukutaitoa. ”Jos sanoisimme esimerkiksi kokonaiselle ihmisryhmälle, ettei englanti ole sun juttu, niin se tekisi meidän maailmastamme tylsemmän paikan elää”, Liukas huomauttaa.

Vaikka koodaamisen merkitys kasvaa, Liukkaan mielestä elämässä kaikista tärkeintä on kuitenkin mennä ja tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. Laskelmointi esimerkiksi arvosanojen perusteella on turhaa. ”Minulla on paljon kavereita, jotka ovat eläneet paljon tasaisemman elämän, mutta en tiedä, ovatko he yhtään sen onnellisempia”, Liukas pohtii.

Liukkaan mielestä opiskeluaika pitäisi viettää kiinnostavien asioiden parissa ja laajemman ymmärryksen rakentamisessa. Työelämässä ehtii perehtyä asioihin. ”Yritin selittää äidilleni, mitä tein Codecademyssa community managerina ja sitä, miten non-profitilla voi tehdä rahaa. Entistä työnkuvaani ei ole ollut olemassa viittäkään vuotta. Monet nyt opiskelevat tulevat työllistymään sellaisiin työpaikkoihin, joita ei ole vielä olemassa. Ei voi ajatella, että minusta tulee isona vain kirjanpitäjä. Pitää rakentaa itselleen jokin /-identiteetti”, Liukas tiivistää.

Tai sen sijaan, että seuraisi muiden polkuja ja komentoja, voi luoda ne itse. <<<

21

VRRRRRUM! Tässä on sähköauto. Sinulla saattaa olla sellainen jo parin vuoden päästä.

TEKSTI Markus Helaniemi / KUVitus Robert Lönnqvist

Tyylikäs. Ympäristöystävällinen. Vauhdikas. Kätevä.

Hiljainen. Ja: tulevaisuutta. Ehkä jopa vähän scifiä.

Sähköautoista on puhuttu 1800-luvusta asti. Ne on nähty ratkaisuna kaupungistumiseen, huonoon ilmanlaatuun ja fossiilisten polttoaineiden loppumiseen.

Oikeastaan kaikkeen mahdolliseen, mikä bensiiniautoissa on nähty ongelmana.

Kun asiaa tarkastellaan lähemmin, sähköautojen yleistyminen on aivan lähitulevaisuuttamme. Sähköautoja ajaa nyt jo Helsingin kaduilla joka päivä. Lahden kaupunki käyttää sähköautoja kotihoidossa, Aalto-yli-

22

opisto kuljettaa tavaraa sähköpakettiautolla ja turvallisuusyritys Securitas käyttää sähköautoa piirivartiointiin. Espoon bussilinjaa 11 koeajetaan sähköbussilla.

Lisäksi niitä on ihan tavallisilla ihmisillä, joilla on ollut varaa ostaa tavallista autoa kalliimpi sähköauto.

Melkein jokainen suuri autovalmistaja on esitellyt kokonaan sähköllä kulkevan automallin. Maailman myydyin sähköauto on Nissan Leaf. Kiinnostavin on kalifornialaisen teknoyritys Teslan S-malli, joka on kerännyt samanlaisen fanijoukon nuoria kaupunkilaisia kuin Apple. Applessa ja kaikissa sähköautoissa on muu-

tenkin paljon samaa: uutuusmalleja yhdistävät moderni ulkonäkö ja nuorta urbaania yleisöä kosiskelevat tekniikat ja ratkaisut.

Suomessa sähköautoja on vielä todella vähän, vain noin 300, mutta aivan kohta niitä on paljon enemmän.

Jos autoilet, sinullakin on sellainen tulevaisuudessa. Jos et autoile, saatat sähköautojen yleistymisen ansiosta autoilla tulevaisuudessa. Kurkataan muutama vuosi eteenpäin. ”Sähköautot eivät ole rakettitiedettä, vaan niissä on hyvinkin yksinkertaisia järjestelmiä. Välillä tuntuu, että autovalmistajat verhoavat uudet sähköautot mystiseen monimutkaisuuteen”, sanoo geomatiikkaa Aallossa opiskeleva Jukka Anttonen. Hän ja Matias Mäenpää rakensivat toissa vuonna tavallisesta Toyota Corollasta sähkömoottorilla toimivan äCorollan wappulehti Äpyn käyttöön. Aallossa päättyy juuri eSINi-tutkimushanke, joka on tutkinut sähköautojen latausjärjestelmiä ja akkutekniikoita.

Sähköautojen perustekniikka on simppeli: autoa kuljettaa sähkömoottori ja sille virtaa antaa akku.

Auton akkua ladataan kuin mitä tahansa sähkölaitetta.

Esimerkiksi Nissan Leafin akussa riittää virtaa noin 450 MacBookin akun verran.

Sähköautossa on vähemmän osia kuin perinteisessä autossa. Kun auto ja moottori ovat yksinkertaisia, jäävät muun muassa tavallisille autoilijoille tutut säännölliset huollot historiaan. Sähköautossa ei esimerkiksi ole tarvetta öljynvaihdolle. ”Sähköautot ovat kaikkein helppohoitoisimpia autoja”, Anttonen sanoo.

Miksei sähköautoa sitten jo ole jokaisessa autotallissa? Helpoin vastaus on hinta. Vaikka sähköautosta maksetaan Suomessa bensa-autoa pienempää autoveroa, se on silti edelleen kallis hankinta. Sähköauto maksaa kahdesta kolmeen kertaa enemmän kuin vastaava perheauto. Esimerkiksi Nissan Leafin hinnat lähtevät Suomessa noin 36 000 eurosta. Teslan S-mallista saakin maksaa jo sata tonnia. Toinen syy on auton käyttösäde.

Sähköautojen akut eivät kestä riittävän pitkään. Siksi useimmilla sähköautoilla pääsee yhdellä latauksella vain reilun sadan kilometrin matkan – siis Helsingistä Lahteen. Sitten pitäisi löytää taas latauspiste.

Huolimatta edellä luetelluista ongelmista sähköautojen suosio kasvaa koko ajan.Vuonna 2013 Yhdysvalloissa myytyjen sähköautojen määrä kasvoi 241 prosenttia.

Japanissa taas on viimeisen neljän vuoden aikana mennyt kaupaksi jo 40 000 sähköautoa. Naapurissamme, hieman Suomea pienemmässä Norjassa, on eniten sähköautoja asukasta kohden koko maailmassa, yhteensä yli 13 000. Se johtuu pitkälti Norjan valtion sähköautoille myöntämistä tuista. Suomessakin on käynnissä projekteja sähköautojen määrän lisäämiseksi. Innovaatiorahoituskeskus Tekesin EVE-ohjelman tavoitteena on kymmenkertaistaa sähköautoihin liittyvä liiketoiminta vuoteen 2020 mennessä. Ohjelman myötä syntyneen Pääkaupunkiseudun sähköinen liikenne -hankkeen yhtenä tavoitteena taas on saada pääkaupunkiseudulle vuonna 2015 latauspisteiden verkko, joka mahdollistaa sujuvan arkiliikenteen sähköautoilla. Viime vuonna 17 suomalaista energiayhtiötä perusti yhtiön, joka pyrkii yhtenäistämään kaikki latauspisteet helppokäyttöiseksi Virtapiste-latausverkostoksi.

Ennusteet siitä, koska sähköautot yleistyvät tavallisen kansalaisen ensisijaiseksi auto-ostokseksi, vaihtelevat.

Zürichiläinen futuristi Lars Thomsen arvioi viime vuonna, että jo vuonna 2016 sähköautojen kysyntä saa perinteisten autojen markkinat romahtamaan. Kansainvälisen energiajärjestön ennuste on maltillisempi: sen mukaan vuonna 2050 vasta puolet myydyistä autoista

23

ovat sähköautoja. Teknologian tutkimuskeskuksen tutkimusprofessori Nils-Olof Nylund taas ennusti hiljattain Helsingin Sanomissa, että vuonna 2050 suurin osa Suomen henkilöautoista on sähköautoja.

Futuristi, kauppatieteen tohtori ja kemian tekniikan diplomi-insinööri Elina Hiltunen painottaa tekniikan kehityksen roolia sähköautojen yleistymisessä. ”Yllättävä edistyminen akkutekniikassa voi saada aikaan nopeankin sähköautojen yleistymisen. Myös valtion sähköautoiluun myöntämällä tuella on suuri vaikutus”, hän sanoo. Hiltusen mukaan polttomoottoreihin perustuvan nykyjärjestelmän purkaminen kestää kauan. ”Suomessa autot ovat keskimäärin kymmenen vuoden ikäisiä, joten autokanta ei uudistu hetkessä.”

Sähköautot tekevät autoilusta tavalliselle käyttäjälle mukavampaa, sanoo geomatiikan opiskelija Jukka Anttonen. ”Sähkömoottorissa on vääntöä ensikierrokselta, joten se lähtee liikkeelle kuin ajatus. Sähköautoa on pehmeä ajaa, se ei hytise tai tärise”, hän jatkaa. Sähköautojen nykykuljettajia vaivaava lyhyt käyttösäde tulee tulevaisuudessa pidentymään. Jo nyt parhailla, siis kalleimmilla, akuilla pääsee yhdellä latauksella Helsin-

24

gistä Kuopioon.

Lyhyestä käyttösäteestä aiheutuu myös psykologinen käytettävyysongelma. Anttonen kutsuu sitä etäisyysahdistukseksi. ”Bensa-autoilijaa ei haittaa yhtään, että bensaa riittää tankissa alle 50 kilometrin matkalle. Mutta jos sähköauto kertoo akun riittävän enää 150 kilometriä, jännitetään joka kadunkulmassa.”

Tulevaisuudessakin sähköautoa pitää todennäköisesti ladata useammin kuin bensa-autoa tankata, mutta siitä tulee helpompaa. Latauspiste löytyy niin kotoa, työpaikalta kuin kauppakeskuksesta ja kaupungilta. Älypuhelimiin on jo nyt saatavilla reittisuunnittelua varten kartta, joka näyttää lähimmät latauspisteet. Akkutekniikan kehittyessä latausaika saadaan puristettua lyhyemmäksi. Autovalmistaja Tesla on jo esitellyt sähköautojen vaihdettavia akkuja.

Sähköautojen ansiosta kaupunkien ilmanlaatu tulee paranemaan huomattavasti. Suuri osa ilmanlaatua heikentävistä pienhiukkasista syntyy juuri autojen pakokaasuista, jotka sähköautojen myötä häviävät kokonaan. Pakokaasujen häviäminen mahdollistaa myös uudenlaisen kaupunkisuunnittelun. Bussit ja taksit voivat esimerkiksi ajaa kauppakeskuksen aulaan asti, sillä

Auton latauksesta tulee samanlainen rutiini kuin älypuhelimen lataamisesta joka yö. raskaita ilmanvaihtojärjestelmiä ei enää tarvita.

Myös melu vähenee, sillä sähkömoottori on äänetön.

Kaupunkinopeuksilla ajaessa sähköautoa ei oikeastaan kuule lainkaan. Meluvalleja ei siis enää tarvita teiden varsille. Se ei tietenkään ole ainoastaan hyvä juttu, sillä jalankulkijan on vaikeampi varoa äänetöntä autoa.

Yhdysvalloissa ja Japanissa onkin jo säädöksiä, joiden mukaan sähköautosta tulee kuulua kaupunkinopeuksissa keinotekoinen moottorin humina.

Niiden ääni muistuttaa aivan scifi-leffojen leijuvia lentoautoja. Fffiuuuuuuuu.

Kuulostaa siis siltä, että sähköautot ovat ratkaisu melkein kaikkiin ympäristöongelmiin!

No, ei ihan niinkään. Siitä muistuttaa Siemens Osakeyhtiön Smart Grid -divisioonassa myyntipäällikkönä työskentelevä Veikka Pirhonen. ”Sähköautokin tarvitsee energiaa”, hän sanoo. Pirhonen toimi aiemmin Aallon eSINi-projektin päällikkönä. ”Sähköauto on yhtä ympäristöystävällinen kuin sen käyttämän sähkön valmistus”, hän jatkaa. ”Toki kaupungin ulkopuolella poltettu fossiilinen polttoaine aiheuttaa vähemmän päästöjä ihmisten hengitettäväksi kuin polttomoottorilla toimivat autot.”

Mutta maapalloa koskeviin ympäristöongelmiin sähköautoilla ei ole suoraa ratkaisua. Tapa tuottaa sähköä ekologisesti pitää sekin ratkaista. On myös kehitetty malleja, joissa sähköautot voivat tulevaisuudessa tukea ympäristöystävällisen energian tuotantoa.

”Sähköautot voisivat olla osa älykästä sähköverkkoa, joka mahdollistaisi epävarman päästöttömän energialähteen, kuten tuulivoiman, käytön”, Pirhonen sanoo. ”Sähköautolla voisi siis olla paljon moottoritekniikan muutosta suurempi vaikutus energiatalouteemme.”

Mutta mitä kävisi tammikuisena pakkasiltana, kun sähkönkulutus paukuttaa ennätyksiä? Riittäisikö sähköä kaikille?

Tähänkin suunnittelijat ovat varautuneet. ”Silloin kaikki naapuruston sähköautot osaisivat pitää tauon latauksessa. Se ei vaatisi toimia ihmisiltä, mutta ehkäisisi öljyllä toimivan varavoimalan käynnistämisen.”

Sähköverkossa kiinni olevat tuhannet sähköauton akut voisivat itse asiassa myös tasata kulutuspiikkejä. ”Vihreää energiaa säilöttäisiin sähköautojen akuissa, ja autot voisivat tarvittaessa luovuttaa sitä verkkoon.”

Sähköautot pystyisivät siis myös tuottamaan energiaa. Pisimmälle viedyissä ideoissa sähköautojen omistajat myisivät auton avulla tekemäänsä sähköä sähköfirmoille. Tähän mennessä on tehty pilottikokeita, joissa sähköautojen jarrutusenergialla keräämää energiaa siirtyy sähköyhtiölle liukuvan hinnaston mukaan. ”Sähköautoilijalla on aina mukanaan latauspiste tablettitietokoneelle. Auto voisi toimia myös varaakkuna kodille sähkökatkon varalta. On rauhoittava ajatus, että pakastin ja valot ainakin toimisivat”, Veikka Pirhonen sanoo. Kesämökkiäkään ei tarvitsisi kytkeä sähköverkkoon. Sähköauton akun kanssa kesämökin tuulimyllystä ja aurinkopaneeleista saisi tehtyä minisähköverkon, jossa auton akkuun voisi varastoida energiaa sadepäiväksi.

Auton lataamisesta tuleekin todennäköisesti tulevaisuudessa samanlainen rutiini kuin älypuhelimen laittamisesta lataukseen joka yö. Kestiväthän vanhojen kännyköidenkin akut paljon pidempään, emmekä kaipaa niitä enää takaisin. Futuristi Elina Hiltunen muistuttaakin, että autot ovat jo nykyään useita tunteja vuorokaudesta käyttämättömänä.

Aikaa lataamiselle luulisi siis löytyvän. Ja siitä etäisyysahdistuksesta, eli jännityksestä, että kestääkö auton akku, oppii varmasti pois, kun yhä useammalla tutulla on sähköauto.

Kuulostaako futuristiselta?

Niin kuulosti aikanaan ajatus älypuhelimista, netistä ja kaikista muistakin maailmaa muuttaneista keksinnöistä.

25

ILMOITUS /

LUE OSALLISTU VAIKUTA

YHDISTYSILMOITUSTEN JÄTTÄMINEN JA TOIMINTA-AVUSTUSTEN HAKU KÄYNNISTYY LAUANTAINA 1.3.

WANTED: TUTORS FOR INTERNATIONAL STUDENTS FOR SEMESTER 2014-2015

Do you want to help international stuAYY:n yhdistysilmoitusten jättäminen ja toiminta-avustusten haku käynnistyy lauantaina 1. maaliskuuta. Ilmoitus- ja hakuaika kestää koko maaliskuun. dents to get a smooth start in their studies and Toiminta-avustuksia voivat hakea kaikki AYY:n yhdistysrekisterin ensimmäiseen guide them through student life at Aalto Univerluetteloon hyväksytyt yhdistykset. Yhdistysrekisterin toiseen luetteloon kuuluvat sity? Would you like try your intercultural skills yhdistykset ja ne yhdistykset jotka eivät tänä vuonna hae rahallista avustusta in practice? Enthusiastic international tutors are täyttävät ainoastaan hakulomakkeen alussa olevan yhdistysilmoitus osion. searched for at Aalto CHEM, ELEC ENG and Lisätietoja hausta saat osoitteesta ayy.fi/apurahat-yhdistyksille.

SCI! Osoitteesta löytyy muun muassa pisteytysmalli, jolla toiminta-avustukset International tutors have a very important yhdistyksille jaetaan.Muistakaa myös päivittää AYY.fi:n yhdistysprofiilinne. role in leading an international group, showing Mikäli tunnukset ovat hukkuneet tai tarvitset muuten apua profiilin päivithem around the campus and holding get-togethers. tyksessä, voit laittaa sähköpostia osoitteeseen jarjestoasiat@ayy.fi. Samasta Tutors get to know new cultures, make new friends and have a great time! osoitteesta saat muutenkin lisätietoja ja apua yhdistysilmoituksen ja avustusten haun kanssa.

International tutors are also entitled to one credit point after attending AYY tutor trainings and returning a report. Tutors “The will get a tutor certificate best thing in AYY:N STIPENDIT HAETTAVISSA 17.3.-15.4.2014! and expense reimburseinternational tutoring AYY stipendit ovat jälleen haettavissa maalis-huhtikuussa. Tänä ment, too. Half-a-day tutor was the chance to keväänä hakuaika on ma 17.3.2014 klo 12:00 – ti 15.4.2014 klo 23:59. trainings are held in April, meet students from HUOM! AYY:n taskukalenterissa muistutellaan stipendihausta vielä tutor groups formed during different countries and huhtikuun lopulla, mutta tänä vuonna haku päättyy jo ti 15.4.! the summer and the action familiarize them into starts in autumn, when the AYY:llä on kolme omaa stipendiä: Vaihtostipendi, YhteisöstiFinnish student life.” new international students pendi ja Opintostipendi. Stipendien tavoitteena on tukea vähävaraisten International tutor, opiskelijoiden kansainvälistymistä, tukea aktiivista yhteisötoimintaa ja arrive to Finland. semester 2013-2014 kannustaa opintojen ja opiskelijaelämän hyvästä yhteensovittamisesta.

Find more information Lisätietoja ja hakulomake löytyy osoitteesta ayy.fi/stipendit. at ayy.fi/international-tutoring and apply now!

26

Young and Sami Deep in Northern Finland lives Scandinavia’s only indigenous people. With traditions old and strong, the Sami are a modern tribe, with their culture and heritage inspired by the land that bears them.

But what of the young Sami people – will they carry on living the lifestyle passed down to them by their ancestors? >>> PHOTO ESSAY MARTINA BABIšOVÁ & George hooker

1. What makes someone Sami, we asked. They answered simple. “If your mother raised you as Sami, that makes you a Sami person.”

1. ”My girlfriend is Sami, I’m not. I want to join the police I think.”

28

2.

3.

2, 3. We drove for two hours on roads of pure ice, and just when it seemed we were at the edge of the world and could go no further, we found it. The reindeer gathering; thousands of moving shadows in a maze of frozen wood, illuminated by floodlights in an arctic oblivion.

One man smiled at us through the fence. â&#x20AC;&#x153;You want to try?â&#x20AC;?

29

4. He wore his tradition like a rock star, and in that moment, Yolk-Metal was born.

30

5. “What do you like about being Sami?”

“Everything.”

“It’s a richness. Some people think it is money, some people think it is living in a place like this.”

31

6. Paying a visit to the Reindeer School. â&#x20AC;&#x153;Our favourite class is reindeer-taming.â&#x20AC;?

32

7.

8.

7. The reindeer-sorting was an exciting mystery of antlers and ice, and the wrangling of reindeer seemed both sport and instinct. We watched in awe through frozen wooden bars. They were fearless. / 8. ”You know them. You know their personalities, but in the end it’s a part of nature. You cannot think of them as pets.”

33

9. “I don’t know what my kids would like to do when they grow up, they are still too young to decide, but at the moment it’s working with reindeers. Lapland has changed already compared to what it was in my childhood, but Sami people have always been good at adapting. I will do everything I can to make sure that the Sami lifestyle will be as pure and free as before.”

ILMOITUS /

Visit the boutique at:

shop • ayy • fi It is

student union shop.

35

†††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††

† 36 † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † †

†††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††

Hiljainen huutelija Emeritusprofessori Matti Leisolalla on sanoma: naturalismi on uskonto, jota yhteiskunta on tuputtanut meille lapsesta asti. Hän on jo eläkkeellä, mutta se ei estä puhumasta tästä opiskelijoille.

TEKSTI ANTTI PIKKANEN / KUVAT KATRI NAUKKARINEN

†

Harmaantunut mies kokeilee mikrofonin toimivuutta KY-talon juhlatilassa Helsingin Pohjoisella Rautatiekadulla. Miehellä on matala, alaspäin polkeva, melkein julistava ääni. Hän hymyilee.

Miehen olemuksessa on samanlaista karismaa kuin monilla uskonnollisten yhteisöjen puhujilla: hän ottaa yleisöön aktiivisesti kontaktia, puhuu käsillään, antaa katseensa kiertää kuuntelijoissa tyynesti. Hän pitää taukoja, jotka eivät tunnu liian pitkiltä eivätkä lainkaan vaivaannuttavilta.

Projektori heijastaa tilaisuuden otsikon. In the wonderland of evolutionary faith.

Mies on monelle, etenkin vanhemmalle tieteenharjoittajalle, entuudestaan tuttu. Hän on 66-vuotias Matti Leisola, kaksi vuotta sitten eläköitynyt Aallon bioprosessitekniikan professori. Leisola tuli työuransa aikana tunnetuksi evoluutiokritiikistään tiedeyhteisössä.

Hän on useaan otteeseen puhunut sen puolesta, ettei aukkoista evoluutioteoriaa pitäisi opettaa biologian tunneilla totuutena.

Viime marraskuussa, pari viikkoa ennen tätä tilaisuutta, Leisolalta ilmestyi kirja, joka kantaa luennon nimeä, Evoluutiouskon ihmemaassa. Se on Leisolan henkilökohtainen muistelmakirja ”evoluutiokriitikon vaikeasta paikasta tiedeyhteisössä”.

† † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † 37 †

†††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††

Tilaisuus on KY-Mission, kristillisen opiskelijajärjestön, järjestämä. Paikalla on pari–kolmekymmentä opiskelijaa, joista suuri osa on vaihto-opiskelijoita. Siksi Leisola luennoi englanniksi.

Mitä hän oikein haluaa sanoa nuoremmalle sukupolvelle?

”Naturalismi on uskonto. Yhteiskuntamme haluaa lastemme uskovan tähän uskontoon”, Leisola sanoo.

Yleisössä nyökkäillään.

Leisola sai liki 40-vuotisen uransa aikana kritiikkiä tiedeyhteisössä useaan otteeseen. Hänellä oli tapana ottaa esille näkemyksensä evoluutioteoriasta myös aivan tavallisilla luentokursseilla. ”Aina on sali hiljentynyt”, Leisola sanoo.

Osa opiskelijoista on hänen uransa aikana myös älähtänyt tästä – monet eivät halua, että tieteeseen sekoitetaan uskontoa.

Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, vuonna 2004, Leisola oli järjestämässä Helsingin Sanomissa ja Ylioppilaslehdessä kohua herättänyttä Biology – Tackling Ultimate Complexity -seminaaria Teknillisellä korkeakoululla. Seminaari oli aluksi tarkoitus järjestää Helsingin yliopistolla, mutta yliopiston silloinen rehtori Ilkka Niiniluoto peruutti sen. TKK:n rehtori Matti Pursula sen sijaan suostui seminaarin järjestämiseen Teknillisellä korkeakoululla sisällöltään hieman muokattuna TKK:lle sopivampaan muotoon. Hän perusteli päätöstään tieteellisellä vapaudella ja sillä, että yliopiston on kestettävä kriittistä keskustelua.

Leisola oli kutsunut puhujiksi kaksi yhdysvaltalaista tutkijaa, evoluutio- ja systeemibiologi Richard Sternbergin ja filosofian tohtori Paul Nelsonin, jotka esittelivät opiskelijoille niin sanottua älykkään suunnittelun teoriaa, jonka mukaan luonto ei ole mitenkään voinut kehittää monimutkaisia organismeja sillä tavalla kuin evoluutioteoria asian esittää. Teoria edustaa kreationistista käsitystä maailman synnystä. Siinä ei viitata yhteen tai tiettyyn jumalaan, vaan siihen, että biologinen maailma selittyisi paremmin suunnittelun kuin sattuman seurauksena.

Vaikka TKK:n rehtorille luentosarja kelpasikin, opiskelijat ja Leisolan kollegat eivät olleet siitä innoissaan.

Parisataa heistä keräsi ennen seminaaria adressin, jossa vaadittiin sen perumista. He perustelivat vaatimustaan sillä, että tuomalla älykkään suunnittelun teoria yli-

opistokontekstiin sille yritetään saada tieteen leima antamatta teoriasta kuitenkaan minkäänlaista tieteellistä näyttöä.

Leisolan mukaan kolmisenkymmentä vuotta aiemmin, 1960–1970-luvuilla, opiskelijat suhtautuivat evoluutioteorian kritiikkiin eri tavalla. Se johtuu hänen mukaansa siitä, että evoluutiokritiikki on myöhemmin saanut hömpän leiman. ”Urani alussa, lähes 40 vuotta sitten, en tuntenut vielä ketään kriittisesti ajattelevaa tässä maassa. Kun otin näitä asioita esiin, opettajatkin hämmentyivät”, Leisola sanoo. ”Mutta siitä syntyi keskustelua. Siihen aikaan keskusteltiin enemmän. Keskustelu oli mahdollista, ja lehdissä käytiin debattia. Nykyään tilanne on paljon sulkeutuneempi ja toisaalta kritiikki terävämpää.”

Tätä Leisola tarkoittaa puhuessaan siitä, että evoluutioteorialla on nykymaailmassa uskonnon asema. ”Jos ajatellaan vaikka islamilaista maata, ja sinä menisit sinne viemään kristillistä sanomaa, niin köpelösti kävisi. Evoluutiokritiikin kohdalla tilanne on tavallaan samanlainen. Yhä useammalle tästä darwinistisesta materialismista on tullut uskonnon kaltainen, ja heidän reaktionsa kritiikkiin ovat todella voimakkaita”, Leisola sanoo.

Mitä Leisola sitten tarjoaa tilalle? Onko jokin tietty uskonto, jonka näkemys elämän synnystä on evoluutioteoriaa validimpi? Mikä tärkeintä: onko hänellä kilpailevaa teoriaa?

Ei, Leisola vastaa hetken tauon jälkeen. Mutta: ”Todellisuus ja biologinen maailma selvästi näyttävät siltä, että kaikki on suunniteltua, jolloin herää kysymys, että kuka tämän on suunnitellut”, hän sanoo.

Tuohan ei ole tieteellinen fakta, vaan monet tieteilijät ovat siitä eri mieltä. Mutta et siis tarjoa tilalle suunnittelijaa? ”Kyllähän kouluissa evoluutio opetetaan totuutena, faktana ikään kuin. Samalla tuputetaan ateistista maailmankuvaa.”

Mutta opettaahan koululaitos uskontoakin sen mukaan, mihin uskontokuntaan oppilas kuuluu. Että se siitä ateistisesta maailmankuvasta. Mitä sitten pitäisi tehdä toisin? ”Ensimmäinen asia on tunnustaa, että me emme tiedä. Että tämä evoluutioteoria on uskomus, sen sijaan,

† 38 † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † †

†††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††

† † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † 39 †

†††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††

†40 † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † †

†††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††††

että se esitetään totuutena.”

Mutta kyllähän evoluutioteorian aukot koulussa tunnustetaan. Kerrotaan, että tätä tiede ei ole vielä pystynyt selvittämään. ”Kyllä evoluutio esitetään biologian tunneilla totuutena.”

Vuonna 2000 Leisola perusti kustannusyhtiö Datakirjat kustannuksen, jonka kustantamana Evoluutiouskon ihmemaassakin ilmestyi. Leisola halusi perustaa oman kustantamon, sillä suomalaiset kustantamot kieltäytyivät yksi toisensa jälkeen julkaisemasta suomeksi kirjaa Evoluutio – kriittinen analyysi.

Leisola siis pyörittää kokonaista kustantamoa, jonka ydinliiketoimintaa on evoluutiokriittisten teosten julkaiseminen.

Kustantamon nettisivujen yläkulmassa on ote Raamatun Roomalaiskirjeestä: Minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi. Room. 1:16 Lisäksi kustantamon sivuilla lukee näin: Evoluutiota koskevien kirjojemme lähtökohtana on Intelligent design eli älykkään suunnitelman idea, jonka mukaan kaiken takana on älykäs suunnittelija. Elävät organismit ovat monimutkaisia informaatiota käsitteleviä järjestelmiä, joiden synty voidaan parhaiten selittää älykkäillä syillä. Itse suunnittelijan olemukseen kirjat ja Intelligent design -liike eivät ota kantaa.

Kustantajana haluamme lisätä, että luomisoppi on älykkään suunnitelman idean looginen jatke ja tämä suunnittelija on Raamatun Jumala, Luoja.

Jos Leisolan päämääränä siis on vain nostaa esille evoluutioteorian aukkoisuus, selväksi kuitenkin tulee, että hänellä on taustalla myös vahva henkilökohtainen usko.

Leisolan mukaan kysymys hänen henkilökohtaisesta uskonnollisesta vakaumuksestaan ei ole tässä asiassa relevantti. Hän viittaa Helsingin yliopiston entiseen rehtoriin, joka kielsi evoluutiokriittisen seminaarin järjestämisen. ”Ilkka Niiniluotohan oli silloin Skepsis-yhdistyksen hallituksessa, ja hänellä on hyvin voimakas ateistinen agenda. Se hyväksytään, joten sitä ei koskaan tarvitse paljastaa. Ateistinen agenda hyväksytään, koska se on yhteiskunnassa hyväksytty uskomus.”

Skepsis on suomalainen skeptikkojärjestö. Skeptikot kyseenalaistavat kaikenlaisten väitteiden totuudenmukaisuuden, kunnes väite pystytään todentamaan

tieteellisesti.

Leisola sen sijaan on evankelis-luterilaisen kirkon rivijäsen. Herätystaustaa hänellä ei ole. ”Mutta olen kyllä harkinnut kirkosta eroamista”, hän haluaa lisätä. ”Kirkkokin on mennyt mukaan tähän darwinismiin.”

Mitä uutta on Leisolan sanomassa, jota tiedeyhteisö on saanut kuunnella jo 40 vuotta?

Leisola näyttäisi nyt asettuneen uhrin asemaan.

Hänen painopisteensä ei ole evoluutioteorian osoittamisessa vääräksi, vaan puhumisessa siitä, kuinka häntä ei ole kuunneltu hänen uransa aikana. Kuinka koko hänen uraansa on yritetty torpedoida.

Uhripositio on toki näyttävä paikka: sieltä käsin voi käytännössä tyrmätä kaikki kohtaamansa kriittiset kysymykset. Uhriuteen voi verhota kaiken kritiikin ja huonon palautteen. Eikä silloin tarvitse tarjota mitään tilalle.

Leisola kertoo, että häneen itseensä kohdistetun kritiikin ongelmana on sen tunnepitoisuus: häntä vastustetaan niin kiihkolla, ettei hänen anneta edes sanoa sanaansa loppuun. Keskustelulle ei anneta tilaa.

Tunteeseen perustuva argumentaatio on aina puutteellista – ja juuri sellaiseen tiedeyhteisö usein kieltämättä hänen kritiikkinsä edessä sortuu.

Mutta tunteisiin Leisola sortuu itsekin. Uhriposition ja lavakarisman hyödyntäminen on samaa retoriikkaa, jota esimerkiksi uskonnollisten herätysliikkeiden johtajat käyttävät pitääkseen kiinni hupenevasta jäsenistöstään.

Lisäksi kritisoiminen pelkän kritisoimisen vuoksi on kädetöntä. Leisola on tiedeyhteisössä kuin perussuomalaiset politiikassa. Kun tuli tilaisuus näyttää kyntensä ja lähteä hallitukseen, ryhmä ottikin takapakkia ja samalla osoitti, ettei heistä ole siihen. He pysyivät mieluummin oppositiossa huutelemassa.

Jos siis Leisolalle tulisi tilaisuus tulla otetuksi vakavasti, hän joutuisi näyttämään, syntyisikö keskustelua alkuunkaan. Keskustelua, jonka molemmat osapuolet pelaavat tasavahvoilla argumenteilla. Jos toinen osapuoli vetoaa Raamattuun tai näkemykseen, että voisimme vain tyytyä ajattelemaan kaiken olevan luotua, keskustelu ei ole tasavertainen. Evoluutioteorian aukkojen jankuttamisen sijasta nimittäin tarvittaisiin jonkin muun osoittamista oikeaksi – tieteellisin menetelmin.

Sen tilaisuuden hänelle voisi hyvin antaa. †

† † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † 41 †

42

HEY MR. VJ DJ:llä on yhä useammin työpari. HÄN ON VJ eli video jockey.

TEKSTI VERNA VUORIPURO / KUVAT GEORGE HOOKER

Klubin seinälle heijastuu räjähtäviä rakennuksia. Niiden päälle on miksattu aerobiccaavia naisia 80-luvun jumppavideoista. DJ-kopin vieressä on pöytä, jolle on kasattu päällekkäin dvd-soittimia ja videomikseri. Levyjä soittimiin vaihtelevat Kasperi Mäki-Reinikka ja Ilmari Arnkil.

He ovat video jockeyja. Heidän joukkonsa on kasvava, sillä yhä useammin klubeilla ja bileissä DJ ei ole enää ainoa tunnelman luoja. VJ tuottaa reaaliaikaisesti kuvaa musiikin tahdissa joko miksaamalla esityksensä aiemmin tuotetuista materiaaleista tai improvisoimalla. Eli vähän niin kuin kuvaDJ. Vaikka DJ:tä pidetään yhä bileiden vetonaulana, VJ:t yleistyvät kovaa vauhtia. Esimerkiksi Sveitsissä on järjestetty vuodesta 2005 alkaen Mapping-niminen festivaali, joka on pyhitetty pelkästään VJ:lle.

Arnkilin ja Mäki-Reinikan VJ-duo Rex Kwon Do on tehnyt keikkoja vuodesta 2011 lähtien. He opiskelevat Aallossa taidekasvatusta. Ensimmäiset VJ-setit he miksasivat ainejärjestönsä Kooman bileissä löydettyään taidekasvatuksen osastolta vanhan 80-luvun videomikserin. ”Siitä syntyi tyylimme tehdä VJ-settejä vanhanaikaisella laitteistolla”, Mäki-Reinikka muistelee.

Arnkil kertoo nähneensä ensimmäisen VJ-keikan Kiasmassa 2000-luvun puolivälissä. Se jäi mieleen, mutta laitteiston ja ohjelmistojen korkeat hinnat estivät kokeilemasta VJ:yttä itse.

Mutta kun mikseri lopulta löytyi, homma lähti liikkeelle.

Siitä lähtien Rex Kwon Do on luottanut vanhan koulukunnan tapaan tuottaa kuvaa.

He siis vaihtelevat käsipelillä dvd-levyjä lennosta. Levyille on kasattu videopätkiä, joita Mäki-Reinikka ja Arnkil miksaavat tilanteeseen sopivalla tavalla. ”Tavallaan tämä on tapa osallistua tunnelmaan tuomalla yleisölle visuaalinen pinta, johon voi heijastaa erilaisia tunteita”, Arnkil kuvailee.

Arnkilin mukaan VJ:n tehtävä on syöttää bileisiin fiilismateriaalia, joka saa aikaan erilaisia tunnelmia yleisössä. Eli täysin samaa mitä bändit tekevät, mutta soittimien virkaa toimittavat kuvat. ”Parasta on, kun joku alkaa osoitella kavereilleen videoita, nauraa tai esimerkiksi matkia videoilla näkyviä liikkeitä.”

Rex Kwon Do etsii videomateriaalia niin YouTubesta kuin vanhoista elokuvistakin. ”Sitä saattaa katsoa jotain tosi vanhaa leffaa ja tajuta, että tuossahan on upea viiden sekunnin hetki, josta tulisi käsittelemällä hieno VJ-klippi”, Arnkil sanoo.

Rex Kwon Don estetiikassa näkyvät 80- ja 90-luku, vanhat mainokset, elokuvat ja 3D-animaatiokokeilut. Kaksikko yhdistää setteihinsä välillä myös livekuvaa bileistä. Kerran itsenäisyyspäivänä he jopa streamasivat visuaaliensa väliin linnan juhlia.

Termiä VJ käytettiin ensimmäisen kerran 70-luvulla New Yorkin klubeilla. VJ-kulttuuri säilyi pienten piirien juttuna, kunnes vuonna 1981 MTV alkoi soittaa musiikkivideoita kanavallaan. Videoiden oli tarkoitus lisätä musiikin myyntiä ja rakentaa artisteille selkeämpää imagoa. Uusi visuaalinen tapa kokea musiikki alkoi saavuttaa suosiota.

Ilmiö lähti nousuun 90-luvulla, kun VJ:t soittivat reiveissä, ja visuaaliset taiteilijat ja kollektiivit julkaisivat omia miksauksiaan VHS-kaseteilla.

VJ-kulttuuri tuli suurempaan suosioon 2000-luvulla, kun teknologia kehittyi.

Läppärit muuttuivat tehokkaammiksi ja halvemmiksi.

Videoprojektorit tulivat tavallisten ihmisten olohuoneisiin.

Kansainvälinen klubiskene kasvoi.

Näiden yhteisöjen pohjalle on syntynyt eurooppalaisia VJ-festivaaleja, niin kuin se Sveitsin Mapping.

43

Myös Suomessa kiinnostus kasvaa. Aallon elektronisen musiikin yhdistys Entropy järjesti syksyllä VJ-työpajan, johon osallistui kymmeniä opiskelijoita.

Workshopissa lähdettiin perusteista, käytiin läpi VJ-työn teknistä puolta ja esiteltiin erilaisia ohjelmistoja.

Kurssia vetivät VJ-duo Beige/Harmaassa vaikuttava Antti Hietaniemi sekä Lumiere Brosin toinen jäsen Olli-Pekka Lehto. ”Palaute kurssista oli innostunutta. Tuntui siltä, että porukka löysi kipinän”, Lehto sanoo.

Hietaniemen mukaan viidesosalla kurssin osallistujista oli aiempaa VJ-kokemusta. Kolmasosa taas oli täysin vastaalkajia.

Sekä Lehto että Hietaniemi ovat VJ-alan pitkän linjan asiantuntijoita. Lehto aloitti VJ-duonsa Lumiere Brosin kanssa keikkailun vuonna 2001. Vuoteen 2009 asti hän ja Teemu Kivikangas keikkailivat parhaimmillaan joka viikonloppu.

Lehdon mukaan tahti oli välillä liiankin kova. Hän kertoo olevansa nyt ”jo puoliksi eläköitynyt” perhe- ja työtilanteen takia, ja ehtii panostaa vuoden aikana enää muutamaan isompaan keikkaan. Niin kuin vaikka Flow’hun.

Lehdon mukaan massojen kiinnostus VJ-kulttuuria kohtaan on kasvanut, mutta DJ on silti edelleen pääosassa.

Hän on kuitenkin pistänyt merkille, että VJ:n nimi listataan nykyään bilemainoksissa isommalla kuin aiemmin.

VJ:t tunnetaan yleensä ennen uraansa jostakin muusta. ”Esimerkiksi Sakke Soini on ansioitunut graafisena suunnittelijana ja kuvittajana. Hän tekee VJ-keikkoja sitten siinä sivussa”, Antti Hietaniemi sanoo. ”VJ-yhteisön porukka käy festivaaleilla katsomassa artisteja, jos ne tunnetaan installaatioiden tai viraalivideoiden kautta. Keskivertoklubikävijältä tulee kuitenkin edelleen vain biisitoiveita.”

VJ-uran aloittaminen on nykyään todella helppoa. ”Vähimmillään tarvitaan jokin kohtuutehokas läppäri ja videoklippejä”, Lehto sanoo.

Toisin oli ennen. ”Kun me aloitimme, ei ollut olemassa kunnollisi välineitä.

VJ:yteen vaadittiin tuotantotason TV-rautaa ja videomiksereitä, jotka olivat hinnoiltaan perusharrastajien ulottumattomissa”, hän jatkaa.

Nykyään VJ-käyttöön on omia videomiksereitä, läppärit ovat tehokkaampia ja kamerakännykälläkin saa hyvää kuvaa.

Lähes jokaisella klubilla on videotykki.

Lehto itse käyttää nykyään ohjelmistonaan Resolumea, joka perustuu videoluuppeihin. Ohjelmisto pyörii sekä Windowsilla että Applen OS X:llä. ”Sen avulla lyhyitä videoklippejä miksataan yhteen pienissä kerroksissa”, Lehto kuvailee.

Isommissa tapahtumissa Lehdolla on mukana useampi 44

läppäri ja videomikseri, jolla voi vaihdella videopätkiä ja tehdä efektejä. Jos yksi tietokone kaatuu, voi vaihtaa saumattomasti toiseen.

Lisäksi Lehto kertoo käyttävänsä midi-kontrollereita eli laitteita, jotka välittävät sähköisiä viestejä musiikkijärjestelmien välillä.

Hyödyllinen sovellus on myös TouchOSC, jonka avulla voi ohjailla iPhonella tai iPadilla useita eri VJ-ohjelmistoja.

Hietaniemi kertoo käyttävänsä VDMX:ää sekä Quartz Composeria. Näitä voi käyttää vain Macilla. ”Käyttämämme järjestelmä koostuu moduuleista. Siinä kaikki generoidaan reaaliajassa tietokoneen näytönohjaimella”, Hietaniemi kertoo.

Niin Rex Kwon Do, Beige/Harmaa kuin Lumiere Bros’kin rakentavat settinsä keikan aikana. Valmiina on vain kasa looppeja, siirtymiä tai spesiaalikohtia.

“Grafiikat täytyy sovittaa tilanteeseen. VJ:n täytyy olla herkkänä tunnelmalle ja virittää visuaalit iltaan sopiviksi”, Hietaniemi sanoo.

Rahaa VJ-harrastukseen saa silti halutessaan edelleen palamaan runsain määrin. Lehdon mukaan olemassa ei vielä ole kovin hyviä ilmaisia softia. Esimerkiksi yhden koneen lisenssi Resolumeen maksaa 300 euroa. Opiskelijat saavat sen hieman halvemmalla.

“Kaikenlaiset pienet tekniset herkut ovat kappalehinnaltaan noin 200–500 euroa. Niitä tulee hankittua aina, kun halvalla löytää”, Hietaniemi lisää.

Tänä päivänä VJ:lle on tarjolla keikkaa niin klubeilla kuin taidenäyttelyissäkin. VJ-kulttuuri kasvaa, ja suurissa elekronisen tanssimusiikin tapahtumissa led-näytöt ovat isossa roolissa.

Mutta voiko VJ jossain vaiheessa syrjäyttää DJ:n ja muuttua bileiden vetonaulaksi?

Ehkei sentään.

Rex Kwon Don Mäki-Reinikka on sitä mieltä, ettei syrjäyttämistaistelua ole käynnissä. ”Syrjäyttäminen vaatisi sen, että ihmiset olisivat todella tietoisia erilaisten VJ:den tyyleistä”, Ilmari Arnkil lisää.

Musiikki on kaikkien jutussa haastateltujen VJ:den mielestä edelleen bileiden pääasia. ”On todella vaikeaa kuvitella VJ ilman musiikkia. Silloinhan se muuttuisi pelkäksi videotaiteeksi”, Arnkil sanoo.

Vähän niin kuin sydän ja aivot – toinen tulee toimeen ilman toista, mutta toinen ei.

Jutun kuvat on otettu VJ-kulttuuriin keskittyneessä tapahtumassa Audiovisual Exchange Workshop, joka järjestettiin ravintola Sandrossa 13. helmikuuta.

45

46

Roska ruokaa !

-

Dyykkamassa eivät käy vain köyhät tai tekopyhät maailmanparantajat. Jotkut uskovat että sen avulla voi vaikuttaa – edes ihan vähän.

TEKSTI JOHANNA VIERROS / KUVAT VEERA LIPASTI

Seison jalkakäytävällä ja katson keltaista kerrostaloa. Kello on puoli seitsemän sunnuntai-iltana. Pakkasta on pari astetta, varpaat ovat jo vähän jäässä.

Tämä jugendtalo voisi olla missä tahansa kantakaupunginosassa – Töölössä, Kalliossa tai Vallilassa. Sijainti jääköön salaisuudeksi. On kirjoittamaton sääntö, ettei paikoista lörpötellä julkisesti.

Talon sisäpihalla on katos, josta olen hankkinut leipäni viimeiset puoli vuotta. Välissämme on kuitenkin portti, johon minulla ei ole avainta. Siksi väijyn, että joku tulisi ulos.

Yleensä ei tarvitse odotella kovin kauaa, koska asukkaita ramppaa sisään ja ulos koko ajan.

Joskus kierrän suoraan talon toiselle puolelle. Sielläkin on

portti – ja talon kivijalkakauppa, jonka roskiksia olen matkalla penkomaan.

Dyykkaukselle löytyy monta selitystä. Perinteisimmät liittyvät rahapulaan: ne dyykkaa joilla ei oo massia käydä kaupassa. Ilmiöön liittyy kuitenkin paljon muutakin.

Roskiksia ja roskalavoja käyvät tonkimassa poliitikot Silvia Modigista Tarja Haloseen. Tai opiskelijat, jotka käyvät myös töissä ansaitakseen leipänsä. Vain pieni osa dyykkaajista on ihmisiä, joiden on pakko käydä leipäjonossa.

Miksi korkeakouluopiskelijat ja muut hyväosaisemmat sitten dyykkaavat? ”Jos tarvitsen syötävää ja jossain on roskiin menevää, 47

täysin käyttökelpoista ruokaa, miksi en hakisi sitä. Kun se on vielä astetta jännempää kuin kaupassakäynti, miksi ei?”

Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa kestävää kehitystä opiskeleva Paula ei jaksa vouhottaa maailmanparannuksesta, vaan käy roskiksilla omaksi ilokseen. ”Dyykkaus on kiva harrastus, mutta ei sillä maailmaa pelasta.”

Lahden muotoiluinstituutista joulukuussa 2013 teolliseksi muotoilijaksi opinnäytteellä Puolitäysi: palvelumuotoilukonsepti kaupanalalle elintarvikehävikin vähentämiseksi valmistunut Pipsa Kämäräinen on pohtinut paljon ruuan arvoa tämän päivän yhteiskunnassa. ”Nykyinen kulutuskulttuuri ei olisi ollut mahdollista isovanhempiemme kotona, eikä se tule olemaan mahdollista tulevaisuudessa.”

Kämäräinen käy itse dyykkaamassa, koska hän arvostaa ruokaa. Opiskeluaikojen työt ravintolassa opettivat, mitä ruokahävikki tarkoittaa käytännössä. Tietoisuuden kasvaessa kiinnostus dyykkausta kohtaan kasvoi. ”Lahdessa saatoin sattua ostoskeskuksen roskiksille yhdessä vanhan mummelin ja yksinäiseltä vaikuttavan miehen kanssa. Juteltiin ja jaettiin ruuat tasan.”

48

Dyykkauksessa häntä viehättää solidaarisuuden lisäksi positiivinen kansalaistottelemattomuus. ”Minulle se on tapa ilmaista, että ruuan kohtalo kiinnostaa.”

Helsingin yliopistolla valtiotieteitä opiskeleva Mira puolestaan kiinnostui dyykkauksesta omana fuksivuonnaan. ”HYY:n Vihreät järjesti silloin ekskursion, jossa kierrettiin Kallion dyykkauspaikkoja.”

Jotkut kaverit nyrpistelevät Miran touhulle nenää, mutta muutama lähtee joskus mukaankin. Pari kaveria on kääntynyt jopa kasvissyöjiksi ja tullut jälkikäteen kiittämään siitä Miraa. ”Vaikka en minä niille mitään paasannut, se vaan jotenkin tarttui.”

Dyykkaukseen liitetyt mielikuvat ovat usein likaisia, haisevia ja kyseenalaisia. Totuus on varsin toisenlainen.

Kauppojen roskiksissa ei ole mitään ällöä, ainakaan samassa mielessä kuin kotitalousjätteissä, jossa banaanikärpäset pörräävät pilantuneen jogurtin, homeisten ruispalojen ja kalaseljankan seassa.

Kauppojen roskisten ruoka on useimmiten avaamatto-

missa paketeissa. ”Yleensä löytyy leipiä, jugurttia, banaaneja ja vihanneksia”, Mira kertoo.

Myös juureksia löytyy usein. Mira on innostunut kokeilemaan niistä uusia kasvisreseptejä.

Ruuan dyykkaamisessa on jotakin samaa kuin sienestämisessä ja kalastuksessa – ikinä ei tiedä mitä löytää.

Se on Miran mielestä jännittävää. ”Onhan se helppoakin, kun on kauppa omassa taloyhtiössä. Olen törmännyt omalla pihallani kaksi kertaa muihin dyykkaajiin. Toinen näytti opiskelijalta ja toinen tyyliin bilsanopelta. Siltä, ettei ainakaan rahan takia tarvitsisi.”

Miran oma motiivi dyykkaukselle on turhautuneisuus. Lähikaupan biojätteet päätyvät mustissa säkeissä sekajäteastian kautta suoraan kaatopaikalle. ”Dyykkaamalla saa kompensoitua omaa hiilijalanjälkeä, rahan säästö on toissijaista.”

Mira dyykkaa siksi, että on tietoinen ruokahävikin määrästä ja haluaa vaikuttaa sen syntymiseen omalta osaltaan. Jos ei osta leipää kaupasta vaan ottaa sen roskiksesta, on ympäristövaikutus kaksinkertainen. Vähän niin kuin kalastaisi Itämerestä vain särkiä.

Dyykkaus ei kuitenkaan ole vastaus ruokahävikin poistamiseen. Siihen tarvitaan järeämpiä keinoja.

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen Foodspill-hankkeen mukaan suomalaisten vähittäiskauppojen hyllyiltä lentää roskikseen 65–75 miljoonaa kiloa ruokaa vuodessa. Se on 12–14 kiloa suomalaista kohti.

Elintarviketurvallisuusvirasto Evira hölläsi viime vuonna vanhentuvien elintarvikkeiden luovutussääntöjä, mutta sälytti vastuuta niiden turvallisuudesta kauppiaiden harteille.

Parasta ennen -päiväyksen jo ylittäneitä tuoretuotteita, kuten juustoja tai kalaa, ei saa vieläkään myydä tai lahjoittaa eteenpäin. Roskikset on pidettävä lukossa. ”Se touhu on absurdia. Olen ollut töissä ravintoloissa ja ruokakaupoissa. Tuntui hullulta, että viittä vaille sulkemisaikaa jouduin heittämään kasoittain koskematonta ja tuoretta ruokaa roskiin, ja kymmenen minuuttia myöhemmin menin kauppaan ja ostin samat tuotteet”, Paula sanoo.

Ruokahävikkiin liittyvät ongelmat ovat maailmanlaajuisia. Jopa puolet kaikesta ihmisravinnoksi valmistetusta ruuasta päätyy hävikkiin matkalla pellolta ruokapöytään.

49

50

Aalto-yliopiston, Vrije Universiteit Amsterdamin ja Bonnin yliopiston tutkijoiden tekemän tutkimuksen mukaan maailman ruokahävikki puolittamalla voitaisiin ruokkia miljardi ihmistä nykyistä enemmän. YK:n mukaan absoluuttisessa köyhyydessä, alle dollarilla päivässä, elävien määrä maailmassa on miljardi.

Ruokahävikkiä ja sen vaikutuksia globaalilla tasolla tutkineen apulaisprofessori Matti Kummun mukaan Suomen ruokahävikistä suurin osa, consumption waste, syntyy tuotantoketjun viimeisessä osiossa eli kuluttajalla. Siinä kohtaa ketjua tapahtuu Euroopan tasolla mitattuna noin puolet kilokalorein mitatusta hävikistä.

Toinen merkittävä hävikin lähde on distribution waste, eli kauppojen vastuulla oleva 65–75 miljoonaa kiloa.

Kummu ei pidä dyykkausta tehokkaana tapana estää ruokahävikkiä, mutta kannattaa sitä niin kauan, kun se pysyy hyvien tapojen rajoissa. ”Toinen tapa voisi olla lainsäädännön muokkaaminen niin, että käyttökelpoisen mutta myyntiin kelpaamattoman ruoan jakelu sitä tarvitseville helpottuisi.”

Facebookissa on yhteisöjä, joissa jaetaan kokemuksia ja uutisia dyykkauksesta. Suurin osa ryhmistä on suljettuja, eikä niissä koskaan paljasteta dyykkauspaikkojen sijainteja. Luottopaikat pidetään omana tietona. Kuvia ja tarinoita löydöistä jaetaan sitäkin enemmän. Tähän tyyliin: ”Reppu ja pari muovipussillista täynnä pullaa ja leipää pitkäksi ajaksi. Osan parasta ennen -päiväys oli tänään ja osalla vasta huomenna.” ”Ystäväpariskunta toi tänään meille syömään tullessaan dyykattuja ruusuja.” ”Tämän päivän saaliiksi kertyi 3 HK sinistä lenkkiä, 6 paulavanukasta ja pari pussia Vaasan ruispaloja.”

1700 jäsenen Dyykkaus-ryhmässä on pitkä viestiketju roskiksesta löytyneistä alkoholijuomista. Toinen keskustelu koskee Lidlin erottamia työntekijöitä. He saivat potkut, koska olivat syöneet myymättömiä tuotteita. ”Joku jäykkä yhtiöpolitiikka, niin ’ymmärtäähän’ sen että ne joutuu reagoimaan, mutta että potkut!”

Mira yrittää hoitaa dyykkauksen aina mahdollisimman siististi, ettei kukaan puuttuisi siihen. ”Kaupan roskat ovat jätesäkeissä. Me katsotaan aina vain niihin jätesäkkeihin, ei muihin roskapusseihin, ettei ihmisille tulisi fiilistä, että niiden henkilökohtaisia roskia pengotaan. Jotkut pitävät sitä inhottavana.”

Mira on jopa joskus siivonnut kauppojen myyjien jälkiä naapureita ajatellen, esimerkiksi pyyhkinyt levinnyttä jugurttia. ”Dyykkaus on niin kiva mahdollisuus, ettei sitä halua menettää.”

Jotkut naapurit ja kaupat tosiaan pelkäävät dyykkareita. Kämäräinen on kuullut tapauksesta, jossa ison huoltoasemaketjun työntekijöitä ohjeistettiin leikkelemään makkarapaketteja käyttökelvottomiksi, jotta kukaan ei hakisi niitä roskiksesta. ”Sinä juhannuksena niiltä meni 60 kiloa makkaraa hukkaan, koska kukaan ei ajatellut ajoissa, mitä niille olisi voinut tehdä.”

JOTKUT NAAPURIT JA KAUPAT PELKÄÄVÄT DYYKKAAJIA. Ratkaisuja vanhenevien elintarvikkeiden jatkokäyttöön kuitenkin on. Tanskassa suosioon nousseen Folkekøkkenin eli kansankeittiön ajatuksena on kerätä kaupoista pian pilaantuvia elintarvikkeita ja valmistaa niistä aterioita yhteiseksi hyväksi. Niin ikään tanskalainen ruokapankki FødevareBanken ohjaa jätteeksi joutumassa olevaa ruokaa vähäosaisille 33 tonnia kuussa 50 vapaaehtoisen voimin.

Ratkaisut ruokahävikin hyödyntämisestä ovat Tanskassa poliittisia päätöksiä: FødevareBankenia rahoittaa paikallinen sosiaaliministeriö. ”Suomessa havahdutaan hitaammin aiheen merkittävyyteen, ja lainsäädäntö laahaa perässä. Täällä ruuan ensisijaiset arvot ovat maku ja rahallinen arvo. Ekologisessa ajattelussa tulemme jälkijunassa”, Kämäräinen arvioi. ”Globaali ruokahävikki on koko ajan isompi kysymys sekä sosiaalisesti että taloudellisesti, kun ruuan tuotantokustannukset ja hinta nousevat. Ruokaan liittyvät ekologiset kriisit ovat tulevaisuudessa erittäin mahdollisia.”

51

Elintarvikehävikin hyödyntämiseksi on tehty ratkaisuja Suomessakin, mutta niistä ei pidetä melua.

Tammikuussa Ylen Silminnäkijä-ohjelmassa esiteltiin jyväskyläläinen koulu, jonne seudun asukkaat ovat tervetulleita syömään oppilaiden lounastauon jälkeen, jos ruokaa on jäljellä. Koululla päivittäin lounastavan herrasmiehen mukaan ”muksujen herkkupäivinä” ruokaa ei jää, muulloin kyllä.

Kämäräisen mielestä kaupoilla olisi syytä nähdä elintarvikehävikki voimavarana ja mahdollisuutena, ei riesana. Opinnäytteessään hän kehottaa kauppiaita miettimään, voisiko ylimääräistä ruokaa hyödyntää myymällä ”sikaa säkissä”. ”Ihmiset voisivat olla valmiita maksamaan kaikenlaisista parasta ennen -päivää lähestyvistä tuotteista, jos niiden hinta olisi tosi edullinen.”

Nykyään vain osaa elintarvikkeista saa myydä tarjouksella. ”Dyykkaus ei ole pitkällä aikavälillä ratkaisu, mutta niin kauan kun kauppojen roskiksista löytyy kilokaupalla syötävää ruokaa, se on perusteltu vastalause”, Kämäräinen sanoo.

Vastalause, joka halutaan vielä pitää omana salaisuu-

52

tena. Tätä juttua varten haastatellut opiskelijat eivät halunneet oikeita nimiään lehteen. Jos nimet mainittaisiin, luvassa olisi nenien nyrpistelyä.

Talvinen ilta Helsingissä on hiljainen. Pitkän odotuksen jälkeen keltaisen jugendtalon edessä näkyy liikettä. Tyylikkäästi pukeutunut rouvashenkilö lähestyy koiransa kanssa.

Tervehdin parivaljakkoa, pujahdan sisäpihalle heidän vanavedessään ja suljen portin takanani.

Katoksen alla minua odottaa kolme sekajäteroskista ja kokonainen rivistö ruskeita biojäteastioita. Niistä kaksi on lukittu. Jätän ne rauhaan.

Kurkkaan reunimmaisen kannen alle. Löydän ison läjän banaaneja, muutaman paistetun leivän paperipussissa, tomaatteja ja mandariineja.

Isojen sekajätepömpelien haju on astetta ärhäkämpi.

Kaivan fikkarin taskusta ja avaan kannen.

Kokonainen joulukinkku.

Aino teki pistotestin kolmeen ruokakauppaan ja kysyi, miten niissä hyödynnetään ruokahävikki – jos hyödynnetään.

ALEPA, OTANIEMI Otaniemen Alepasta kerrotaan, ettei lahjoitussopimusta ole toistaiseksi solmittu. ”Jotkut Alepat lahjoittavat elintarvikkeita, me emme. Meillä leivät kerätään erikseen ja toimitetaan bioetanolin tuotantoon, muu menee biojätteeseen.” Lisätiedot lahjoitussopimuksista kehotetaan kysymään HOK-Elannon laatu- ja ympäristöpäälliköltä.

LIDL, SÖRNÄINEN Sörnäisten Lidlin apulaismyymäläpäälliköllä ei ole ”valtuuksia kertoa ruokahävikkiä” ja ohjaa kysyjän asiakaspalvelun puoleen, ”jospa sieltä saisivat vastauksen sumplittua”. Ohimennen apulaispäällikkö kuitenkin kertoo, ettei Lidl lahjoita mitään elintarvikkeita yhdistyksille, vaan kaikki pilaantuva ruoka menee biojätteeseen.

K-MARKET, SÖRNÄINEN Kauppiaana helmikuun alussa aloittaneella Jussi Kiiverilla on muutama minuutti aikaa kertoa kaupan käytännöistä. ”Maito, leipä ja einekset menevät päivittäin lahjoituksina Vailla vakinaista asuntoa ry:lle, joka toimii tässä lähistöllä. Vanhentuvia vihanneksia ja hedelmiä lahjoitamme edellisen kauppiaan tutulle metsästäjälle, joka käyttää niitä peurojen ruokintaan.”

Kiiverin mielestä on kaikkien edun mukaista, että elintarvikkeet menevät jatkokäyttöön, koska biojäteastian tyhjennyksestä koituu kuluja kaupalle. ”En tykkää heittää ruokaa roskiin. Jos joku haluaa tehdä meidän kaupan kanssa lahjoitussopimuksen, olen mukana.”

Se on kauppiaan mielestä myös parempi ratkaisu kuin dyykkaus. ”Mielummin sopimuksella kuin ilman lupaa.”

53

KOLUMNI /

O

Ne vievät meidän työt Ammatteja menee, ammatteja tulee, kirjoittaa Tuomas Saloniemi.

KUVITUS ERIKA FORSTÉN

Vuosikymmeniä sitten puhelunvälittäjät olivat Suomessa iso ammattikunta. Aikansa huipputeknologiaa käyttäneet naiset varmistivat, että tiedon valtatie kulki jokaiseen kylään.

Enää vuosikymmeniin puhelunvälittäjiä ei ole näkynyt muualla kuin iltapäivätelkkarin suomileffoissa.

Ammattikunta kävi tarpeettomaksi automaation myötä. Samoin kävi vossikkakuskeille, jäänleikkaajille ja kaasulyhdynsytyttäjille. Älkää luulkokaan että se siihen jäisi. Uuden teknologian kehittäminen tuo muutospainetta myös korkeasti koulutetuille aloille.

Nykyään tietokoneohjelmat hoitavat suurimman osan osakekaupasta, koska ne ovat siinä ihmistä parempia ja nopeampia. Pörssimeklari on 20 vuoden päästä yhtä eksoottinen ilmestys kuin puhelunvälittäjä nyt. Sama koskee insinöörien duuneja, yhtä liipaisimella nekin ovat. Ammatit, joita aiemmin pidettiin täysin mahdottomana koneistaa, on nyt rutiininomaisesti automatisoitu.

Myös printtimedia on pitkään kärvistellyt murheellisten levikkilukujen kanssa. Tätäkään lehteä ei 54

varmasti enää kymmenen vuoden päästä ole, saati minulla siinä kolumnia tai toimituksella tiloja Otakaarella.

Mutta ei se haittaa. Vaikka kokonaisia ammatteja häviää maan päältä, uusia tulee tilalle. Vaikka tietokoneet hoitavatkin pörssikaupan, korkeasti koulutetut kauppatieteilijät keksivät varmasti uutta tekemistä. Sama koskee kaikkia muitakin.

On täysin kestämätöntä ajatella, että tietokoneella korvattu pörssimeklari olisi lopputyöelämänsä työttömänä. Juuri tällainen ajatusmalli kuitenkin työn murrokseen usein liittyy. Että robottihitsaajalla korvattu autonasentaja on menettänyt työnsä, kun robotti tekee työt. Työmarkkinat eivät ole kuitenkaan nollasummapeliä vaan dynaaminen systeemi.

Tätä taustaa vasten nyt käyty keskustelu koulutusmääristä on vain ja ainoastaan hölmöä. Työmarkkinoihin liittyy monia ongelmia ja vääryyksiä, mutta en pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa maan väestö olisi liian koulutettua. Ammattiliitoille tilanne on tietysti hankala, sillä jäsenten ja valtakunnan etu ei aina käy käsi kädessä.

Kyllä työtä maailmassa riittää, ja tilastollisesti korkea koulutus on paras suoja oikeastaan kaikkea kuviteltavissa olevaa vastaan. Joten kouluttakaa ja kouluttautukaa. Vaikka akateemisesti koulutettujen työttömyys muuttuu suhdanteiden mukaan siinä missä muidenkin, koulutus on silti paras suoja sitä vastaan.

Eihän korkeakouluissa opeteta ihmisille tiettyä ammattia vaan annetaan työkalut maailman muuttamiseksi. Ammatteja jokainen ehtii varmasti hankkia useita työuransa aikana.

Kirjoittaja on yleispoliittinen asiantuntija, jolta ei mielipiteet lopu.

KOLUMNI /

O

Ei mistään kotoisin Ison paikan asukas ei tee kotiseutuidentiteetillä mitään, kirjoittaa Antti Pikkanen.

KUVITUS ERIKA FORSTÉN

Tulin Helsinkiin kuusi ja puoli vuotta sitten kartta kädessä. Helsinki oli iso ja tuoksui Lintsin vuoristoradalta. Opettelin katujen nimiä ulkoa: Yrjö, Anna, Fredrik, Albert. Minulla ei ollut tunnesidettä yhteenkään kadunkulmaan, puistoon tai kaupunginosaan.

Sain etsiä niiden hengen ihan itse.

Jonkin aikaa häpesin sitä, että olin muualta, koska halusin tulla helsinkiläiseksi. Pian en enää jaksanut. Nykyään korostan aina tilaisuuden tullen tulevani pieneltä paikkakunnalta. Teen sen siksi, että haluan kertoa tulleeni Helsinkiin, koska olen valinnut Helsingin.

Toisinaan mietin, millainen ihminen olisin, jos olisin syntynyt Helsingissä. Ainakin Helsinki näyttäytyisi minulle toisenlaisena. Ehkä tylsempänä.

Varmasti pienempänä, kylämäisempänä. Jos olisin syntynyt Helsingissä, haluaisin kipeämmin pois, ulkomaille. Pois lähteminen ja entisen elämän taakse jättäminen on vaikuttanut minuun enemmän kuin Helsinki Helsinkinä. Saman olisi voinut tehdä mikä tahansa paikka, jonne ennemmin tullaan muualta kuin synnytään.

Silti Helsingissä on syntyhelsinkiläisiä, tietysti.

Monet heistä tuntuvat katsovan Helsinkiä hyvin eri tavalla, tunteellisemmin. Oli kyse sitten Guggenheimista tai joukkoliikenteestä, he puolustavat omaa ideaaliaan Helsingistä. He suhtautuvat Helsinkiin kuin papukaija omistajaansa, mustasukkaisesti.

Samalla he huomaamattaan syyllistyvät siihen, mitä suoraan kysyttäessä vastustavat: moniarvoisuuden lyttäämiseen ja erilaisten elintapojen ja elämänrytmien toiseuttamiseen.

Kuntavaalien aikaan tunnen oloni ulkopuoliseksi, kun ehdokkaat puhuvat sellaisesta Helsingistä, jossa en ole koskaan käynytkään. Lauseella ”helsinkiläiset tekevät Helsingin” ei nimittäin suinkaan aina tarkoiteta kaikkia helsinkiläisiä, vaan omaa pikku porukkaa. Ärsyynnyn kaupunkiviljelystä ja vaatimuksista päästä tukka hulmuten polkupyörällä paikasta toiseen vailla pelkoa kolarista, koska autojen rinnallakin voisi kulkea pyörätie. Mielestäni maalaisidylli ei kuulu Helsinkiin vaan sinne, mistä olen lähtenyt pois.

Helsinkiläisyyden idea onkin siinä, että helsinkiläisyyttä ei ole. Siksi helsinkiläiseksi ei voi tulla.

Ilman meitä muualta tulleita Helsinki ei olisi Helsinki. Kooltaan se olisi tuntuvasti pienempi, hengeltään kylämäinen pikku paska. Tänne olisi vaikeaa tulla, sillä pitäisi muuttua, tulla samanlaiseksi. Jotkut tänne tulevat valitettavasti tekevät niin. Apinoivat syntyhelsinkiläisiä tullakseen osaksi yhteisöä, jota ei ole olemassa.

Nyt, hyvä lukija, lue tämä kolumni toisen kerran. Vaihda sanojen ”Helsinki” ja ”helsinkiläinen” kaikkien taivutusmuotojen tilalle Aalto. Vaihda syntyhelsinkiläinen-sanan tilalle teekkari, kylteri tai taikkilainen. Vaihda kuntavaalien tilalle sana edustajistovaalit.

Siksi puhe aaltolaisuudesta on tyhmää.

Kirjoittaja on kävelevä klisee, eli Punavuoressa asuva toimittaja, yrittäjä ja Ainon toimitussihteeri.

55

Oi niitä aikoja Aallon alumnit muistelevat opiskeluaikojaan.

TEKSTI STELLA KALLIONPÄÄ KUVA MAIJA LOUEKARIN KOTIALBUMI

Tekstiilitaiteilija Maija Louekari opiskeli muotoilua ja sisustusta Taideteollisessa korkeakoulussa ja valmistui taiteiden kandidaatiksi vuonna 2004.

”Opiskelijaelämästä minulle tulee ensimmäisenä mieleen haalarit.

Niitä en ole koskaan omistanut. Opiskeluaikojen mieleenpainuvimmat kokemukset lienevät erään Toukolan puutalokommuunin monet kotibileet ja legendaariset Maskerad-naamiaiset, joissa osallistujien puvut olivat käsittämättömän upeita ja panostus huikeaa. Toivottavasti naamiaisia järjestetään yhä.

Taideteollisesta korkeakoulusta muistan etenkin väriopin kurssin, jossa saimme jokainen laatikon superlaadukkaita väripapereita fantastisissa väreissä. Minulla on niistä vieläkin rippeet jäljellä. Olen myöhemmin tuloksetta etsinyt vastaavanlaisia papereita.

Parasta opiskelijaelämässä oli vapaus kokeilla eri aloja. Omana opiskeluaikanani saattoi hyvin ottaa esimerkiksi kuvituskurssin olematta sillä osastolla opiskelijana. Opiskelukaverini olivat Suomen ensimmäisiä hipstereitä... ei vaiskaan, vaan fiksuja ihmisiä, jotka ovat yhä läheisiä ystäviäni.

Opiskeluaikoina en olisi ikinä arvannut saavani tehdä näin mielenkiintoista työtä. Siinä yhdistyvät kaikki ne asiat, joita rakastan eniten. Toisaalta aloitin opinnot aika untuvikkona suoraan lukion jälkeen, joten olen tietysti muuttunut paljon opiskeluaikaisesta itsestäni. Äitiys on kasvattanut minua varmasti enemmän ihmisenä kuin yliopisto.”

ILMOITUS /

Innovative IT for over 30 industries ”I started in software testing, moved on to project management and now I'm responsible for entire customerships.

Tieto operates in all industries you can possibly imagine: from telecom to finance and from health care to commerce and the public sector. This means new challenges can be found everywhere, locally and globally.”

Why Heikki recommends Tieto?

• Great customers and great teams • Possibilities to work remotely • Opportunities for working abroad See our open positions at:

tieto.com/careers

56

Heikki, Customer Executive M.Sc., Helsinki University of Technology (Aalto University), hobbies: gym and jogging

LUOTTOKAMAT/ Rikomme stereotypioita.

Esteetön ”Selkäytimeni on vajaakehittynyt. Vamman nimi on kaudaalinen regressio. Kolmevuotiaana olin HYKS:n historian nuorin kepeilläkävelijä. Olen vanhan liiton jäsen eli kulkenut keppien avulla jo 22 vuotta.

Ala-asteella sain avustajakseni lempeän, noin 50-vuotiaan tädin. Mutsini ei ollut briiffannut häntä etukäteen, että olen astetta menevämpi tapaus. Ekalla viikolla täti meinasi saada sydänkohtauksen, kun lähdin välitunnilla kavereiden kanssa juoksentelemaan kallioille.

Olen kävelykepeillä esteetön. Kuulostaa kauhealta, jos liikuntarajoitteinen ihminen sanoo niin, mutta niin koen sen olevan. Minulle kepit ovat lisähaaste. En voi esimerkiksi kantaa niin paljon tavaroita samalla. On myös aina tietynlainen kynnys kysyä kaverilta koulun ruokalassa, voiko hän tuoda tarjottimeni pöytään.

Kaksi vuotta sitten mursin reisiluuni, ja kipsin vuoksi olin neljä viikkoa pyörätuolissa. Pyörätuolillakin koulu oli onneksi hyvin esteetön, paitsi tuli tosi paljon lisäliikkumista, koska kiertoreittejä on paljon. Siinä hetkessä tajusin, että liikuntakyky on kuluneesti ilmaistuna samanlainen asia kuin terveys tai ystävät. Vasta kun sitä ei ole, sitä hoksaa, mitä menettää. Se oli pysäyttävää.

Onneksi voin kävellä kepeillä. On aivan tajuttoman siisti tunne nousta vaikkapa muiden perässä portaita. Ja lähtökohtaisesti liikuntakykyni on joka viikonloppu klo 00 jälkeen parempi kuin suurella osalla suomalaista.”

Esa-Pekka Mattila, 24, yritysjuridiikka pyörätuolikelauksen paralympiakisaaja Iskunvaimennetut Rebotec-kävelykepit

KUVA MARTINA BABIšOVÁ

OLIOLIOOO

/ Annukka Mäkijärvi 57

TYÖHUONE / Palstalla esittelemme niistä kiinnostavimpia.

KOHTI ÄÄRETÖNTÄ TEKSTI ANNALEENA KURONEN KUVAT GEORGE HOOKER

58

Loisteputkilampuin valaistussa avokonttorissa istuu joukko nuoria miehiä ja tuijottaa läppäreitään. Huoneessa kuuluu tasainen englanninkielinen puheensorina. Joka puolella lojuu IT-rojua, näyttöjä ja johdonpätkiä. Eräässä pöydännurkassa nököttää levitaatiokone. Vaikka kultainen härveli leijuu ilmassa, kukaan ei kiinnitä siihen mitään huomiota, ennen kuin valokuvaaja tönäisee lelun vahingossa kumoon ja vahvan magneettikentän vaikutus katoaa.

Ollaan Otaniemessä Radiotieteen ja -tekniikan laitoksella. Täällä rakennetaan Suomen ihkaensimmäistä satelliittia opiskelijavoimin. Satelliitti kulkee nimellä Aalto-1. Sen on määrä valmistua kesään mennessä. Jos kaikki menee hyvin, sen jälkeen satelliitti laukaistaan avaruuteen jonkin raketin kyydissä. ”Mietittiin neljä vuotta sitten, että voitaisiin tehdä jokin vähän haastavampi ja jännempi ryhmätyö”, kertoo Jaan Praks, Aalto-1-satelliittiprojektin vetäjä. ”Opiskelijat päätyivät aika nopeasti siihen, että halutaan rakentaa oikea satelliitti. Samankaltainen projekti oli jo aloitettu Virossa, miksei siis Suomessakin?”

Satelliittia rakentaa tällä hetkellä aktiivisesti noin 20 hengen tiimi, mutta sen kehittämiseen on osallistunut kolmen vuoden aikana jo kymmeniä opiskelijoita, diplomityöntekijöitä ja tutkijoita.

Projekti on hyvin kansainvälinen. Siksi tässäkin työhuoneessa puhutaan lähinnä englantia.

Satelliitti näyttää maitopurkin kokoiselta alumiinimöhkäleeltä. Sen ulkokuori on vuorattu aurinkopaneelein. Ne antavat kaiken tehon, mitä satelliitti tarvitsee avaruudessa. Kuoren sisällä on vaikuttava kattaus tekniikkaa: muun muassa maailman pienin spektrometri, plasmajarrusähköpurjejärjestelmä sekä säteilymittari. Koko vekotin painaa vain 4–5 kilogrammaa. ”Mitä pienempi satelliitti on kooltaan, sitä halvemmalla se saadaan avaruuteen.”

Aalto-1 on tarkoitus laukaista maata kiertävälle radalle. Laukaisusta neuvotellaan parhaillaan ulkomaisten välittäjien kanssa. Laukaisu tulee maksamaan noin 200 000 euroa, mikä on avaruuslaitteiden laukaisukustannuksissa D-junnusarjaa. ”On mahdollista, että haetaan Aalto-1:lle jossain vaiheessa sponsoreita. Vielä ei olla kuitenkaan lähdetty liimaamaan siihen mitään mainostarroja”, Praks nauraa.

Muotoilun Antti Nurmesniemi 2014-jatkokoulutusapurahat lukuvuodelle 2014â&#x20AC;&#x201C;2015 www.askonsaatio.fi

59

“Erottautuminen on aina vain hyödyksi.”

60