Kuvajaisia kukkakastikkeella
Kuvajaisia kukkakastikkeella
Teksti ja kuvat: Mervi Ruotsalainen
ŠMekuru 2015
Omakotipiha Lempeä tuulen henkäys ajaa oratuomen lehteä pitkin lammikon pintaa. Auringon säteet suodattuvat koivunlehtien lomasta lämmittäen. Ihana kesä. Piha. Oma rauha. Naapurissa kattoremontti. Naulapyssy aivastelee tasaisesti ja vanhat pellit putoavat kolahdellen. Jossain joku sahaa puita. Moottorisaha pärisee naukaisten sopivin väliajoin. Pölli putoaa ja vierii maahan. Vielä ei halonhakkuun ääntä kuulu, sen vuoro tulee myöhemmin. Toisen puolen pihalla on menossa projekti. Hukkahirret muuntautuvat vinhaa vauhtia mökkikehikoksi, pariaitaksi. Pitkin vuotta ovat salvokset kaivertuneet muuttaen suorat puut eripituisiksi pätkiksi ja keoiksi, jotka odottavat numeroituina siirtoa kesämaisemiin. Minne lie pääsevät, ehkä pohjoisille tantereille, naapurimiehen kotikonnuille, tunturin kupeeseen, hillasoiden saapuville. Harmaantuvat hirret muistuttavat lapsuuden kesistä, tuvasta ja tyttöjen kallioaitasta. Eeliksen ja Mirjamin aittojen välissä oli sola ja siellä aarteita: jauhinkivet, hevosen länget, sirpit ja viikatteet, voivakat ja kirnut. Muistot tuovat mieleen savusaunan tuoksun ja mustuneet seinät, pikajuoksut saunan lämmöstä järviveden viileyteen. Taivaalla parahtaa lentokone. Ihana etelän loma on joillakin ohi. Laskeutuvan koneen jarrutus mouruaa kissan lailla. Niin tullaan arkeen ja tähän päivään.
Paviljonki puhuu Vihdoin hyväksyivät minut. Villiviinin smaragdiset varret kiertyvät runkoni ympärille. Halaavat kotoisasti ja toivottavat tervetulleeksi. Nyt kuulun joukkoon, tämä piha on minun. Kevään seisoin näyttelyssä. Kiersivät ja katselivat, tulipa joku ja silitti pintaa. Pitkään kuitenkin odotin oman kodin löytymistä. Tänne tullessa katselin keväistä paljasta pihaa. Onko tämä nyt sopiva paikka, huvimajamaatiaisen, köyhän kasvimaan vieressä! Pihalammikko suli, alkoi keväinen kasvu. Oivalsin kukkivan kotoni. Emäntä kovin ihaili, päivittäin kävi tervehtimässä. Köynnöksiä puolelleni puhui. Lammikolla kovasti pyörivät, toki muistavat minuakin. Jospa saisin sisustuksen: Hienon taotun tuolin, romanttisen kiehkurapöydän. Voisi hetkeksi istahtaa emäntä kiireen keskellä. Ihailla köynnösten kasvua, jutella karhunkierrollensa. Helteisessä auringossa, tarjoaisin vehreän varjon.
Suviruusu Kylmä kevät, viileät säät, sataa aina vaan. Kukkasille sopii tämäkin kesä, vehreys häikäisee silmät. Maisema saa mielen malttamattomaksi. Minäkin haluan ulos. Menekin, mutta palaan hytisten takaisin. Ei aina jaksa harventaa ja kitkeä, olla liikkeessä, pukeutua sopivasti. Missä hetket, jolloin voi nauttia auringosta ja oleskella vain? Sade pimputtelee lammen näppäimiä. Vesipisaroiden soitto näkyy sisälle saakka. Tip, tip, putoilevat pisarat suviruusun lehdiltä veden pintaan. Ruusun nuput hymyävät kainosti paljastaen hehkuvan hempeän punan. Kohta. Lupaus. Toivon. Toivon, että ilma lämpenee, tulee oikea kesä. Tahdon nauttia kukkasten tuoksusta ja nähdä ruusupensaan täynnä herkkiä kukkasia, jotka ryöppyävät nurmikolle saakka. Menevät tiarellat, unikot, kullerot, juhannusruusut ja syreenit. Tulevat kurjenpolvien pirteät terät. Saapuvat liljojen ja pikkuprinsessoiden nuput. Pioni pyöristyy. Suviruusun veikeä virne antaa minun odottaa.
Langaton ja vapaa Missä nyt istuvat sepelkyyhkyt, kun kaupunki upotti johdot maahan? Maisemasta hävisivät pitkin puhelinlankaa juoksevat oravat, rastasrivistöt, pulusten kujerrus. "Kukuruu, kukurukuu" kuuluu takametsästä. Läpsyttäen saapuu kyyhky lätäkölle, astelee rantakivelle juodakseen. Langattomana istahti kuusen hankaan. Palasi metsään, metsäkyyhkyseksi.
Korentojen tanssi Jämäkästi kaartaa sudenkorento veden yllä. Tarkoin siiven iskuin kääntyy lammikon päässä, pysytellen peilin päällä, edes takaisin, yhä uudelleen, väsymättä. On sillä turkoosia metallia hohteleva vankka runko ja siivet, vinhaliikkeiset kuin moottorit. Voimakas ja säntillinen on sen sinihehkuinen sulo. Lammikolla neitokorennon lepattava lento. Sinne tänne säntäilevä liike. Taiteellinen tanssi, jossa kuvioiden runsaus. Tummin, kohtalokkain siiven iskuin etenevä, korkeuksia kohti, taivaan kanteen ulottuva matka.
Talo ravisti nurkkiaan Äidin pioneissa pulleita nuppuja, odotan kukintaa malttamatta. Siitä joutaa maljakkoon muutama kukka, omiani on vasta pari hassua. Pitihän minun taas pihalleni siirtää näitä, mutta juuri lapioon tarttuessani luin, että pionit on syksyllä siirrettävä. Taas siirtyi siirtäminen. En ota riskiä, että nämäkin menettäisin. Daaliat jo unohdin pakkaseen, äidin perinnön, pitkään hellästi hoidetun juurakon - minä hulttio. Piipahdin sisälle, ennallaan on pirttipöytä, lukutuoli. Voi kuinka me sinua kaivataan.
Happamet hillomarjat Lapsuuspihan varjomorelli myötäilee muistojani, taipuu tuulessa ja kuiskii "olen kasvattanut sinulle kukkia ja poikasia, pidä huolta". Voi minun kirsikkakultani, nyt sinä hedelmää teet, kun kaikki ovat pihasta poissa. Sitkeästi sinnittelet kallion reunalla, kauniilla paikalla, jossa juuristolla on kylmä ja vilu. Kaipa olet juuret syvälle saanut, latva huojuu jo korkeuksissa.
Kuvajainen Kivien kuvio veden alla on kuin järven rannassa muinoin. Auringon loisteen valaisemat värit, graniitin punaiset läikät, kissankultana kimaltava maasälpä. Raidalliset, kerrostuneet, pyöreät kuin perunat lapsen leikkikattilassa. Rantakalaa nuotiolla, oikeat perunat padassa, kesäpäivien loppumaton ketju. Pieni olin. En vielä saattanut kahlata tokeelle. Veneen reunan ylitse sen kuitenkin näin. Pelottava risukimppu. Puun latvoista ristiin ladottu, kalojen loukku. Ei sen reunasta onkikaloja saanut, liian lähellä kai oli rannan äänekkäitä riemuja. Nyt pihalammikon pintaan kuvastuu sama taivas. Koivujen latvat luovat huojuvia kuvioitaan. Syvässä lummepoterossa modernin tokeen letkut ja raudat. Vettä kierrättävä pumppu hakkaa sydämen lailla. Jos kurkistan kovin, näen veden pinnassa vieläkin ihmettelevät kasvot. Tokeen sijalla monta muuta loukkua.
Pihalammikko Sataa, pisarat hyppivät lammen pinnasta pulpauttaen vesihelmen tullessaan. Helmen jos saisin hidastetuksi, voisin nähdä sen pinnassa heijastuksen kukkapenkin väriloistosta. Parhaillaan punaisena hehkuvat useat kurjenpolvet, vielä hetken sinnittelevät unikon auenneet tulipallot. Harakankellojen kesäinen sini raikastaisi kuvan. Voisipa vielä nähdä häivähdyksen kurjenkellojen sinipunervasta pehkosta, joka sateen painosta lakoutuu pitkin maata. Muita korkeammat punapäivänkakkarat tuskin mahtuisivat kuvajaiseen. Ne kurottavat penkistä päätä pidempinä muita. Pian niiden puna saa taustalleen vaaleanpunaisia malvan kukintoja, silloin pituuskasvun kilpa ratkeaa. Nyt loiskahti! Pieni, tämän suven sammakko loikkasi rantakiveltä veteen. Pinnalla väreilee vesikiitäjien risteilyjen jäljet. Vikkelästi ne suihkivat karkuun haaviani, kun kalastelen lammikkoon pudonneita lehtiä ja kuihtuneita kukkasia. Vesikesän viileydessä on vain vähän kylpijöitä, eivät edes korennot ole viitsineet tulla peilailemaan lentoansa. Yhden näin piipahtavan keitaalla, mutta pian sekin kohottautui korkeuksiin ja hävisi näköpiiristäni. Toivottavasti pääskyset eivät sitä huomanneet.
Veden peiliin heijastuu kesän kiivas rytmi. Näin pian saapui heinäkuu.
Näin muistojen miehen Junan eteisessä seisoo reissumies suttuisissa vaatteissaan. Nuotion tuoksua en tunne, sen muistoni loihtivat lokeroistaan esille. Repussa eväät, kenties. Mies on enojeni näköiskaima. Vaatteet ja kontti, pieksut vain puuttuvat. Eno oli reissumies. Kiertelevä renki. Luumäki, Kausala, Taavetti. Kulki talosta taloon päiväläisenä ruokapalkalla. Iloisin mielin soitteli haitaria ja juttuja kertoi. Oli mennyt vaimo, lapset, talo ja tavarat. Hymyssä suin kulki ja sukulaisissa kävi joka talvi. Kyllä me lapset enoa hävettiin. Omalla kylällä jos nähtiin tien laitaa tallustavan, toiselle puolelle katua vaihdettiin ja oltiin kuin ei oltaisikaan. Nuhjuisin vaattein, olalla haitari ja kontti, niin matkusti enoni Martti. Junan miehen kasvoilla on toisen enoni ahdistus. Nuhteettoman, herkän ja hennon ilme. Kaiken ikänsä eno harjoitti kuria. Oli ystävällinen, hyväntahtoinen ja helposti huiputettava. Hänen kainalossaan kuulin ensimmäiset matkakertomukset, arojen eläinten tarinat ja linnunlaulujen sanat. Pääsin joulusaunasta pyyhkeeseen käärittynä halki pakkasen ja kinosten lämpöiseen mummolan tupaan. Unto-enon haitarista kuuluivat hartaat sävelet, kitarasta espanjalaiset soinnut. Teinille vaikea pala: Miten on sielusi laita? Sieluni tilaa kyselevät nyt suloiset suviruusut, enojen synnyinkodin seinustalta pihalleni pelastetut.
Haaveita puutarhasta Ruusuköynnös peittää portin kaarta tuoksuttaen hennon punaisia kukkiaan. Pihassa solisee vesi. Lammella puro ja patsas, jossa tyttönen kaataa vettä amforasta. Laattakivipolut kaartelevat nurmikolla. Kulkevat hedelmäpuiden alitse, kiertävät hyötytarhan siimekseen ja päätyvät sorakäytäville. Käytävät kiertävät kasvimaata, pyörtävät ympäri marjapensaiden. Sievä puu vaappuu punaisten kirsikoiden painosta. Pionit kukkivat suurina ja monen värisinä. Mustarastas laulaa, orava pomppii koivun oksistossa. Pihapöntössä sinitiaiset, viherpeipot tuijan siimeksessä. Heleän vihreällä nurmikolla pehmeä nukka. Ruohossa pikkuiset bellikset, joissa leppäkertut kipittävät. Tämä puutarha on minun, vaikka harmaa sade kuinka vihmoisi ja heittäisi raekuurot kesäkuiseen todellisuuteeni.
Huumaava helle Kalenteri kääntyi, heinäkuun sivulla Apollo. Suloisin punatäplin koristellut siivet. Kaunis perho hahtuvaisen ohdakkeen varressa. Aurinko luki samaa kalenteria, saapui sinitaivaalle ja hymyili kirkasta valoaan. Kesä. Lämpöiset päivät.