Minervan Pöllö 1/18 - Omakuva by Minervan Pöllö

änä vuonna on tullut kuluneeksi puoli vuosisataa Dilemma ry:n julkaisutoiminnan aloittamisesta. Minervan Pöllö on olennainen osa Dilemman julkaisutoimintaa, ja siksi Pöllössä vietetään tänä vuonna juhlavuotta.

öllö on muuttanut muotoaan säännöllisin väliajoin. Tästä syystä vuoden ensimmäisen numeron teemaksi valittiin ’’Omakuva’’. Tässä numerossa Pöllö kääntyy kohti omaa kuvajaistaan ja kysyy: missä olemme nyt, mistä tänne tulimme, ja mihin olemme menossa?

ansikuvan pöllö – Minervan Pöllön omakuva – on sen kunniaksi koottu tämän numeron tekijöiden omakuvista.

kansikuvan pöllö: venla kalliokoski.

PÄÄKIRJOITUS

VERNA VIRKKUNEN

PÖLLÖSSÄ SANOTTUA

TUNTEMATON

AFORISMEJA

TUNTEMATON

DILEMMAN PUHEENJOHTAJA 10 RIKU LUOSTARI & AARNI PITKÄNEN ETIIKAN TEORIAT KÄYTÄNNÖSSÄ 18 MIKA LEINONEN PORTRÄTTETS BETYDELSE 30 ZACHARIAS HÄGERSTRAND PESSOAN POEETTINEN ONTOLOGIA 37 ATTE KOSKINEN OMAKUVA 44 NINA OLLILA SUIHKUJUTTU 47 MONA TÄRK RUNO 50 VERNA VIRKKUNEN MIKÄ ON KUN EI TAIDOT RIITÄ? 54 VALTTERI RAJAMÄKI KIRJA-ARVOSTELU 61 ERKKI KOSKIMÄKI TALO JA MINÄ 64 VERNA VIRKKUNEN KIRJOITUSKUTSU 70 TOIMITUS

MINERVAN PÖLLÖ 1/2018

PAINOS 150 KPL

TAKAKANSI JOHAN SATULI

39. VUOSIKERTA

TOIMITUSKUNTA VERNA VIRKKUNEN NINA OLLILA VENLA KALLIOKOSKI JANNIKA LALU MONA TÄRK JOHAN SATULI ERKKI KOSKIMÄKI MIKA LEINONEN

KUVITUS VENLA KALLIOKOSKI NINA OLLILA MONA TÄRK

JULKAISIJA DILEMMA RY PÄÄTOIMITTAJAT NINA OLLILA VERNA VIRKKUNEN NETTISIVUT www.minervanpöllö.fi ISSN 1239-2545 (PAINETTU) PAINO JUVENES PRINT - SUOMEN YLIOPISTOPAINO

TAITTO JOHAN SATULI NINA OLLILA KANSIKUVA VENLA KALLIOKOSKI JOHAN SATULI

Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakausilehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea.

PÄÄKIRJOITUS Verna Virkkunen

elmikuun viimeisenä päivänä elettiin historiallisia hetkiä. Helsingin yliopistossa oltiin lakossa, ja ensimmäistä kertaa lakkoon osallistuivat myös yliopiston professorit. Merkkejä keskiviikon lakosta oli ilmoilla jo tiistai-iltana, kun matkalla Thirsty Scholarista oluthuone Kaislaan kaksi Helsingin yliopiston professoria filosofia-aineen ulkopuolelta liittyi dilemmalaisten ja kumppaneiden lakkoetkoseurueeseen. Erikoislaatuinen yö enteili erikoista aamua. Aamupäivällä järjestetyssä mielenilmauksessa Porthanian edessä tarjoiltiin kuumaa mehua pakkasen selättämiseksi, mutta opiskelijat viilensivät tunnelmaa poissaolollaan.

lin ajatellut kirjoittaa pääkirjoituksen, mistäpä muustakaan kuin ajastamme. Tänä vuonna Minervan Pöllössä juhlitaan Dilemma ry:n julkaisutoiminnan 50-vuotisjuhlavuotta. Ensimmäinen Dilemman Tiedote, Minervan Pöllön edeltäjä, julkaistiin vuonna 1968. Juhlavuoden kunniaksi olimme päätoimittajien kesken ajatelleet digitoida ja julkaista kaikki vanhat Tiedotteet ja Minervan Pöllöt. Kartoitimme ja kaivelimme arkistoja hyppyset syyhyten. Projekti oli ehtinyt edetä jo pitkälle, kun todellisuus iski. Vanhojen numeroiden uudelleenjulkaisua varten tarvittaisiin lupa kaikilta niiltä, jotka ovat historian saatossa kirjoittaneet Pöllöön.

Minervan Pöllö 1/18

Ensiksikin tehtävä on käytännössä lähes mahdoton, ja toiseksi emme omalta innostukseltamme olleet tulleet ajatelleeksi sitä, että kaikki eivät välttämättä haluaisi vanhoja, opiskeluaikaisia kirjoituksiaan uudelleen julki nettiin. Olin pyöritellyt ajatuksia ajastamme vanhojen Pöllöjen valottaman historian herättelemänä. Vanhoista numeroista tihkuva poliittinen palo ja asialleen omistautuminen herätti parikymppisessä filosofian fuksissa kipeää kateutta, minkä vuoksi olin aikonut päivitellä tässä aikamme yleistä poliittista lamaannusta. Sitten professorit lakkoilivat ensimmäistä kertaa, ja vaihtoehdoksi jäi päivitellä nuorison laimeaa menoa. Sitten tuli julkaisueste ja uusi näkökulma näiden menneiden nuoruuksien poliittisuuteen, eli se, ettei sitä ehkä aina haluta muistella.

‘‘Tänä vuonna Minervan Pöllössä juhlitaan Dilemma ry:n julkaisutoiminnan 50-vuotisjuhlavuotta.’’ Tosissaan oleminen voi joskus kaduttaa. Tämänhetkiset mielipiteemme eivät välttämättä ole tulleet jäädäkseen. Olemme useimmat joskus kokeneet sen, kuinka lisäinformaatio tai uusi näkökulma tulee ja syövyttää osan entisestä ajattelustamme – joudumme asennoitumaan uudelleen. Oman aikani julmuus on siinä, ettei mikään julkaistu koskaan täysin unohdu. Olen jo jonkin aikaa jumittanut internetin ikuisen arkiston armottomuudessa – tuntuu kiusalliselta ja jotenkin rajoittavalta, että oma henkinen kasvu ja rappio on muutaman klikkauksen päässä kenen tahansa tarkasteltavissa. Omakuva

un monenlaisesta julkaisemisesta on tullut nettipainotteista, vaatii uudenlaista rohkeutta olla tosissaan. Googlen vuoksi on oltava valmis kohtaamaan jokainen omalla nimellä kirjoitettu lause joskus tulevaisuudessa, ennalta-arvaamattomissa tilanteessa. Lisäksi toimittajat ja somesalapoliisit rakastavat kaivella ihmisten vanhoja tilejä ja profiileja ja poistella tarpeen tullen lauseita asiayhteyksistään. Olisi outoa, jos tämä ei yleisellä tasolla vaikuttaisi ihmisten julkaisukynnykseen tai juttujen sisältöön. Rakentaessamme muotokuviamme netin eri alustoille, vie juuri muoto helposti huomion tärkeämmiltä asioilta. Omassa ympäristössäni se näyttäytyy muun muassa niin, että ironia on saavuttanut jonkinlaisen itseisarvon poliittisen sisällön ja keskustelun kustannuksella. Tämän kehityskulun syitä voi tosin kaivaa muualtakin kuin netistä: kun niin moni asia on niin päin puuta, ettei tiedä mihin tarttuisi ensin saatikka miten, on ehkä helpompi valaa itsellekin teflonpinta.

‘‘Kun monenlaisesta julkaisemisesta on tullut nettipainotteista, vaatii uudenlaista rohkeutta olla tosissaan.’’

Jokin sadan kappaleen painos rypistyvää ja murenevaa paperia taltioituu kymmenessä vuodessa ehkä satunnaisiin kellarikomeroihin. Monet vanhat kirjoittajat ovat nykypäivänä varmasti jo itse tyystin unohtaneet vuosikymmenten takaiset tekstinsä. Voisi ajatella niin, että samalla, kun netti muistaa sanamme ja tekomme meitä paremmin, saatamme joutua asettumaan eri tavalla vastuuseen sanomisistamme – ainakin itsellemme. 6

Minervan Pöllö 1/18

Ehkä netti, kaikkine kiusallisuuksineen ja sivuvaikutuksineen, voisi pitkällä juoksulla auttaa meitä paremmin näkemään mistä olemme tulleet ja minkälaisia reittejä ajattelumme ja mielenkiintomme ovat muotoutuneet. Päiväkirjat on tietysti keksitty, mutta julkisuus pakottaa ehkä astetta kovempaan rehellisyyteen, läpinäkyvyyteen ja itsensä kohtaamiseen. Tällaiseen ylevyyteen tietysti vaaditaan se, että uskallamme kirjoittaa. En varmasti ole ainut ironiakylvyssä kypsynyt, ja uskonkin, että tosissaan olemisesta tulee vielä in.

Kuva: Nina Ollila

Omakuva

PÖLLÖSSÄ SANOTTUA ’’Mielestämme filosofia voisi ja sen tulisi pyrkiä olemaan uuden opiskelijaliikkeen kriittisenä omatuntona. Yleisemminkin filosofian opiskelijat voisivat olla suunnannäyttäjiä, jos vain haluaisivat. Filosofia ei ole elämälle vierasta missään muodossa ellemme itse sitä ole.’’ Minervan Pöllö 1/79 ’’Filosofian opiskelijoilta on vaadittava — myös hallituksen jäseniltä — ajattelutyötä, ajatuksia, ajatuksia, kriittisiä ajatuksia, luovia ajatuksia. Ajattelu ei tarkoita vapaata mielteiden leikittelyä kaljalasin ääressä, vaan tietoista ongelmien asettamista ja rankkaa vastausten etsintää.’’ Dilemman Tiedote 2.10.1969 ’’Filosofin oppivuodet ovat etupäässä turhauttavaa painimista tenttien ja kirjojen kanssa alituisten taloudellisten huolten puristuksessa. Filosofian opiskelija ei edes tiedä, mitä tai ketä varten opiskelee tai mihin voisi tietojaan käyttää. Hänen vaikutusmahdollisuutensa opiskelun sisältöön ja muotoihin sekä laitoksen kehitykseen ovat olemattomat, samaten hänen oikeusturvansa. Tällaisessa tilanteessa ei ole ihme, jos hänelle tulee vaikeuksia mielenterveytensä kanssa: tenttikauhu, kirjakammo, vastenmielisyys luennoilla käyntiä kohtaan ja yleinen motivoinnin puute ovat tavallisia ilmiöitä. ’’ Dilemma-info 60-luku ’’Filosofitkin valmistuvat; sitten koittaa tilinteon hetki. Miten selviytyä tässä välineiden maailmassa, jossa arvoja ei voi syödä?’’ Minervan Pöllö 3/86 8

Minervan Pöllö 1/18

FUKSIBILEIDEN AFORISMI-PAJA

ERÄÄNÄ JOULUKUISENA ILTANA FILOSOFIAN FUKSIT JÄRJESTIVÄT SELFHELP -TEEMAISET BILEET KUPPALASSA. SISÄÄN PÄÄSI HOROSKOOPPIMERKILLÄ.

KOKOSIMME TÄHÄN NUMEROON AFORISMIPAJAN PARHAIMMISTON.

AJATONTA VIISAUTTA TARJOILLAAN SIVUILLA 9, 44–5, JA 66–7.

KÄTEEN JÄI KASA AFORISMEJA.

valokuvat aforismeista: Mona tärk

Omakuva

Minervan Pรถllรถ 1/18

Kuva: Venla Kalliokoski

Dilemman puheenjohtajan haastattelu AARNI PITKÄNEN & RIKU LUOSTARI

Dilemma on pikkuhiljaa toipumassa vujukrapulasta ja uusi vuosi voi alkaa uuden hallituksen ja uuden puheenjohtajan kera. Mutta kuka onkaan Dilemman puheenjohtaja tänä vuonna? Istutimme puheenjohtaja Venla Kalliokosken piinapenkkiin ja tiedustelimme kovia. Puheenjohtaja Kalliokoski on toisen vuoden käytännöllisen filosofian opiskelija, mutta mitä muuta hän on? Miten päädyit Dilemmaan? Miksi hait opiskelemaan filosofiaa? Mä oon aika analyyttinen ihminen. Mul oli tosi paljon vaihtoehtoja tai tosi paljon eiselkeitä vaihtoehtoja, että mitä mä olisin lähtenyt tekeen. Mut loppujen lopuks jotenkin ehkä myös vähän tämmönen naiivi ajatus siitä, että voisi selvittää asioita mahdollisimman pitkälle – ennen kuin kuolee. *naurahtaa* Kaikki muu olisi tuntunut tyhjänpäiväiseltä ja tässä voi keskittyä kaiken tyhjänpäiväisyyteen.

Jos sä oot analyyttinen ihminen niin miksi sä hait sitten käytännölliseen filosofiaan?

No siis analyyttisyys voi liittyä tosi moneen asiaan. Mulla se just silloin liitty tosi vahvasti yhteiskuntaan. Kyllä se vieläkin, vaikka se sitten onkin eriytynyt metaetiikkaan. Se jäi tavallaan etiikkaan se kiinnostus kaikista pahiten ja sit sitä kautta... Jos joku sanoo sinulle et moraalilauseet ei oo lauseita tai et etiikka on vaan redusoitavissa mielipiteisiin, niin miten vältät

tämän nietzscheläisen loukun?

Omakuva

Siis jos joku tulis sanomaan mulle noin niin mä luultavasti sanoisin vaan et ”fuck off” ja kävelisin pois tilanteesta. *kikatusta* Toi on siis jotenkin niin turha keskustelun alue, jota käydään ihan liian intensiivisesti. Onko etiikalla relevanssia Teemu Toppisen luokkahuoneen ulkopuolella? No todellakin. Etiikka on niin järkyttävän suuri voima meidän jokapäiväisessä ja -tilanteisessa käytöksessä, että sitä on ihan velvollisuus tutkia. Eiks me pystytä oikeesti vaan sosiologian, historian ja muiden yhteiskuntatieteiden kautta

selittämään ihmisten käytöstä?

Yhteiskuntatieteissä on jo valmiiks asetettu kysymyksenasettelu, joka ei välttämättä ole oikea. Mun mielestä se ei tällä hetkellä ole hedelmällinen. Eikö metaetiikassa sitten ole

valmiiksi kysymyksenasettelua?

No siis, siinä on omat kysymyksenasettelunsa, mutta se enemmän kyseenalaistaa niitä kuin mitä sosiologia tai muut yhteiskuntatieteet kyseenalaistavat omiaan. 12

Minervan Pöllö 1/18

[Pointti on] tavallaan yrittää varmistaa onks ne oikeita vai ei. Onks metaetiikka sitten jotenkin kaikkia muita tieteitä parempi? No ei tietenkään. Mut mua vaan kiinnostaa se jostain syystä enemmän kuin normatiivisuus tällä hetkellä. Minkä takia ajattelet, ehkä eettisenä kysymyksenä, että on oikein, että olet Dilemman uusi puheenjohtaja? Oi, en mä ajatellut et se on oikein. No minkä takia sä ajattelit olevasi pätevä Dilemman puheenjohtaja? En mä tavallaan ajatellut olevani pätevä, mutta muut sano että mä saattaisin olla pätevä. *toinen haastattelijoista tekee viitauksen Paavo Väyryseen; nurua* Kuinka vuotesi on startannut? Aika kiireisesti. Varmaan jokainen puheenjohtaja alkuun havahtuu aika vahvasti siihen, kun huomaa, ettei osaa vielä tehdä asioita. Sinällään se on

henkisesti aika rankkaa, kun astuu uuteen aika vastuulliseen ja näkyväänkin rooliin vaikka ei kuitenkaan ole millään tavalla koulutettu siihen ja sitten se on enemmän kokeilemisen ja erehtymisen kautta opittava. Mä oon jotenkin niin itsekriittinen perfektionisti, että se on ollut silleen henkisesti vähän rankempaa, mutta ei silti liian pahasti. Sä oot nyt [edelliseltä puheenjohtajalta] Matsilta perinyt huomattavan suuren

rahaston, joten on siinä mielessä hyvin helppo vuosi tulossa.

Meillä on vitusti fyrkkaa,

eikä mitään suuria traditioita toteutettavana.

Minkä perinnön

sä jätät vai onko tää järjestö vain lainassa sulla?

Öhm, mä en tiedä tulenko mä jättämään mitään järkyttävän suurta perintöä, mutta se tekee tästä kaudesta mun silmiin vähän vaikeamman, koska on paljon fyrkkaa, mutta ei oo sellasta selkeätä suoritusta, josta mun puheenjohtajuus voidaan arvioida. Tavallaan mun pitäs jäädä mieleen niinku joka ikisestä jutusta, että mä jäisin mieleen hyvänä pj:nä. Se luo vähän paineita.

Ootsä Dilemman uusi suurnainen? No, mielelläni en. Mä en jotenkin haluaisi olla. En itse haluaisi olla ensinnäkään nais-pj, vaan enemmän pj. Tämä liittyy taas tähän tasaarvokeskusteluun ja mun ei-feminismiin. Mä en tiedä haluanko mä olla niin suuri ihminen muutenkaan. Mä haluan vaan tehdä hyvää jälkeä. Tässä on nyt ollut paljon huhua liikkeellä, että et ilmeisesti koe itseäsi feministiksi. Mitä tämä tarkoittaa? Se liittyy oikeastaan vaan siihen termiin, joka itsessään ei olo kovin tasa-arvoinen. Koska mä oon ennen kaikkea tasa-arvon kannattaja, niin mä oon päätynyt tilanteeseen, jossa mä en voi kuvitella itseäni feministiksi. En siis voi luokitella itseäni feministiksi. Tapahtuuko [feminismissä] siis joku kategorinen virhe? Eikö se ole terminä kielellisesti inklusiivinen?

Joo, kyllä. Mutta sen lisäksi feminismi sanana aiheuttaa enemmän konfliktia ja niistä itse asioista pois kääntymistä. Omakuva

Tavallaan fokus ei ole enää niissä asioissa, jotka pitää korjata vaan enemmän siinä, millä sukupuolella menee huonoiten. Kysymyksenasettelu kääntyy huonoks siinä kohtaa, jos luokittelee itsensä feministiksi. Mitkä ovat tasa-arvoon liittyvät ongelmat Dilemmassa ja mitä sä koet voivasi Dilemmassa tehdä niille? Mitä ensimmäisenä tulee mieleen on rakenteiden ja käyttäytymismallien kyseenalaistaminen. Musta tuntuu että se olisi ensimmäinen askel kaikenlaisen tasa-arvon parantamiseksi. Mietitään että miten me itse käyttäydytään ja miten me ryhmänä käyttäydytään. Niihin ei arkipäivässä tule kiinnitettyä huomiota tarvittavalla tasolla, joten niissä voisi toimia paremmin. Nämä on tosi vaikeasti saavutettavia asioita.

Millaisena näet ”hyvän elämän”? Mikä edustaa sinulle korkeinta hyvää? ”Korkeinta hyvää” ei oikeestaan oo olemassa. Se ei tuu kenellekään yllätyksenä. Hyvä elämä on sitä, että kokee olevansa tyytyväinen. Ei kadu… Mikä istuu parhaiten

filosofiseen keskusteluun: kalja, viini vai väkevät?

tai etäiset suhteet filosofian

Mä ite pidän viinistä sen takia että sitä voi heilutella ja se lasi on kivan muotoinen. *naurahtelee*

jotain muutosta?

Kuka voittaa futiksen mm-kisat?

Dilemmalla on ehkä heikot laitokseen, onko tähän tulossa

Ainakin viime

vuosina on valitettu heikkoja suhteita.

Okei. Ite mä en oo kokenut sitä niin. Näkisin laitoskahvit olennaisena osana Dilemman ja laitoksen suhteessa. Niiden vakiinnuttaminen ja parantaminen. Mun mielestä [jatkojen] alustukset tekee aika hyvin tehtävänsä sitten kun ne saadaan kunnolla pyörimään. Keskusteluyhteyden voi avata niiden kautta. Mä en tällä hetkellä keksi parempaa keinoa kuin niihin keskittyminen.

Minervan Pöllö 1/18

Mä haluisin sanoo, että Kim Jong-un.

Fidel Castro vai Hugo Chavez? Kyl mä Castrosta tykkään. Hitler vai Stalin? Musta tuntuu että Hitler, koska Stalin pääsi vähän kuin koira veräjästä. Hitler tuntuu rehellisemmältä. Pääset tapaamaan maailman viisainta ihmistä. Hän on filosofi, psykologi, neurologi, shamaani, uskonoppinut ja suuri historian tuntija mutta hän ei

ole jumala eikä supertietokone.

Hän tietää paljon, mutta vain

sen verran mitä ihminen voi toistaiseksi tietää.

Saat esittää hänelle yhden kysymyksen. Mitä kysyt? Voi helvetti. *miettii pitkään* Onko todennäköistä, että mä tuun vaikuttamaan maailmaan enemmän positiivisesti vai negatiivisesti? Jos mä tuun vaikuttamaan enemmän negatiivisesti niin sit vois miettii… niin no… vähän enemmän itsemurhaa. Mikä on Dilemman tärkein tehtävä? Siinä oli kolme kohtaa: filosofian opiskelijoiden tiedon

lisääminen opiskeluista, omista mahdollisuuksistaan ja itse filosofiasta akateemisena aineena. Sisältö on kontingenttia. Aivan, kontingenttia! No nyt ollaan jännän äärellä. Mites toi elämän tarkoitus? Mikä se on? No ei sitä oo, mut periaatteessa se on et ei ite kadu ihan hirveesti. Onko kaikki vain kielipeliä vai sosiaalista konstruktiota? Vai

molempia vai jotain aivan muuta?

Kaikkia noita! Ja paljon sellaista mitä me ei olla vielä osattu sanallistaa. Seuraavassa kysymyksessä ei ole kysymystä: jos puu kaatuu ja sitä ei oo kukaan kuulemassa… Ilmeisen postmoderni kysymys. Uu, I like it. Mä vastaan “joo”. Onko ihmismieli palautettavissa aivojen toimintaan? Aika hyvin joo. Ei ehkä ihan kokonaan. Aika hyvin joo. Onko Venlalla sielua? Mä en oikein usko. Omakuva

Mikä todella erottaa tieteen pseudotieteestä? No, toinen on paskaa. Kumpi? Mä jätän sen avoimeksi. Vihaatko enemmän Freudia vai Popperia? Yhm, Freudia. Se on sosiaalisesti tunnustetumpaa vihata Freudia. Yhm, eli mun pitäs sen takia vihata enemmän Popperia… Joo, eli jätetään tää avoimeks myös… Jos sun pitäs koko sun loppuelämä joko lukee

Popperia

tai vetää poppersia niin kumpaa sä tekisit?

Musta tuntuu et mun pitäs tehä niitä molempia samaan aikaan. Voiko mikä tahansa olla taidetta? Mikä tekee

jostakin asiasta taidetta?

Onko taiteellinen arvo subjektiivista?

Taiteesta tekee taidetta se, että se on tarkoitettu taiteeksi. Se tekee siitä itsessään taidetta, joko sillä tavalla, että 16

Minervan Pöllö 1/18

se herättää sinussa ajatuksia tai tunteita tai sit se, että se ajatuksettomuudella tai tunteettomuudella herättää sinussa toisia ajatuksia ja tunteita siitä, että miks tää ei herätä minussa ajatuksia tai tunteita. Oliks muuta taiteesta? … Mä pidän taiteesta puhumisesta… Onko taide subjektiivista? On se osittain. Subjektiivisuus monistuu vähän enemmän objektiiviselle tasolle. Kollektiivinen subjektiivisuus ei ole enää pelkästään subjektiivista. Tuleeko yhteiskuntatieteissä pyrkiä antamaan selityksiä, joissa viitataan yksinomaan tai ehdottomasti myös yksilöiden uskomuksiin ja toimintaan?

Joo ehdottomasti. Kaikki perspektiivit pitäisi ottaa huomioon. On typerää lähteä arvioimaan mikä näkemys on parempi kuin toiset. Uskotko siis jollain tasolla diskursseihin? Kyllä, ehdottomasti! Kuka nyt ei uskoisi.

Oletko siis jollain tasolla piilo-postmoderni? Sun pitää avata tota kysymystä enemmän. Noniin! Seuraavaan kysymykseen! *naurua* Oletko enemmän huolissasi tekoälystä vai tekoälyyn liittyvästä paniikista?

Uu, ehdottomasti tekoälyyn liittyvästä paniikista.

Kuva: Nina Ollila

Jos junan toisilla raiteilla seisoo Aarni ja toisilla raiteilla kolme lasta, ja juna kulkee raiteita pitkin. Sä voit kääntää vivusta niin että sen sijaan että surmaisit

Aarnin. Käännätkö vivusta?

lapset surmaatkin

Mä käännän sen Aarniin ihan vaan sen takia, että mä luotan mun käsitykseen Aarnista sen verran että mä luotan että Aarni antais mulle anteeksi tän käännön.

Omakuva

ETIIKAN TEORIAT KÄYTÄNNÖSSÄ: hyve-etiikka MIKA LEINONEN

‘‘Etiikan teoriat käytännössä’’ on Minervan Pöllön uusi juttusarja, jossa kirjoittajamme kokeilevat eri etiikan teorioita yhden päivän ajan ja kirjaavat kokemuksiaan ja ajatuksiaan ylös päiväkirjaan.

On jokseenkin noloa esitellä omaa elämäänsä, ajatuksiansa sekä ongelmiansa julkisesti. Vaikuttaa usein siltä, että sellaisilla ihmisillä, jotka pyrkivät esittelemään aktiivisesti elämäänsä ja, mikä kauheinta, kertoa muille mahtavia ja neuvoja siitä, miten pitää elää ja toimia jne., on yleensä oma elämä aivan rempallaan. On ihan hyvä olla kriittinen aina, kun joku pyrkii toimimaan moraalisena neuvonantajana muille. Tartuin tilaisuuteen kirjoittaa Minervan Pöllön juttusarjaan “Etiikan teoriat käytännössä” lähinnä siitä syystä, että se kuulosti minulle hauskalta asialta tehdä. Minulla myös oli jokseenkin hauskaa kirjoittaessani sitä. Juttu kirvoitti paljon ajatuksia. Mutta aloin ajatella, että tällaista juttua on mahdotonta tehdä aiheuttamatta yhtään moraalista närkästystä. Tästä syystä on kenties paikallaan huomauttaa, että nämä ovat minun henkilökohtaisia ajatuksiani, eivätkä ne ole mitenkään täydellisiä tai kokonaan argumentoituja. Ei pidä ottaa liian vakavasti. Paitsi ehkä silloin, jos se näyttää aiheelliselta. Suurin osa on kuitenkin jonkinlaista läppää, ei sen kummempaa.

Minervan Pöllö 1/18

Teoreettisesti orientoituneena filosofina pyrin yleensä olemaan sekaantumatta mihinkään debatteihin käytännöllisistä asioista. Käytännölliset asiat tuottavat minulle lähinnä turhaa päänvaivaa. Olen mieluummin niin kaukana arjen käytännöistä kuin vain suinkin on mahdollista. Käytännön asioita oppii tekemällä, ei opiskelemalla, ja mitä enemmän jää aikaa teoreettisia pohdintoja varten sitä parempi. Mieluummin metafysiikkaa kuin metaetiikkaa. Eikö se riitä, että elää oikein ja tekee asioita hyvin eikä lähde turhaan monimutkaistamaan asioita, jotka ovat oikeasti yksinkertaisia? Minua on kuitenkin jo jonkin aikaa ihmetyttänyt, mistä nämä moraalifilosofit oikein keskustelevat. Mitä keskustelemista on moraalissa? Mitä ne ovat nämä eettisiksi kutsutut asiat? Mitä miettimistä niissä voi olla? Päätin ottaa selvää näistä eettisiksi kutsutuista asioista. Tein kuitenkin ovelan tempun moraalifilosofeille ja päätin ohittaa suorilta käsin lähes kaiken sen, miten moraalia on problematisoitu. Kaikki fiksut ja nokkelat argumentit moraalin luonteesta tai olemassaolosta on parempi jättää mielestäni huomiotta, kun on selvitettävä totuus käytännön asioista. Pitää ensin kokeilla itse, ja sen jälkeen voi puhua. Joten lähdin selvittämään näitä eettisiä asioita käytännössä.

Omakuva

Herää alustava kysymys siitä, kuinkahan epämoraalinen ihminen minä oikein olenkaan. Kuinka paljon minun on oikeastaan muutettava toimintaani, mikäli toimisin moraaliohjeen mukaan? Tämä on aika vaarallinen kysymys. Voikin paljastua, etten olekaan kovinkaan hyveellinen ihminen. Tämä voi olla tuskallista tajuta

‘‘Päätin ottaa selvää näistä eettisiksi kutsutuista asioista.’’ aivan yllättäen. Siinä voi käydä niin, että koko aiempi elämäni näyttäytyy tällaisen projektin valossa pelkältä epämääräiseltä ja hajanaiselta sotkulta, kun ei ole ollut mitään kestävää moraalista ohjenuoraa, jonka mukaan järjestää käytännön asiansa. Tällainen projekti voi toisaalta myös antaa jonkinlaista toivoa, jos siis pystyn aloittamaan uudenlaisen elämäntavan. Tai ehkä ei kannata alkaa vielä maalailemaan liikaa piruja seinille. Ei asiat välttämättä ole niin pahalla tolalla, että aivan kaikki pitää aloittaa uudelleen alusta. Elämäni onkin kaivannut pientä ryhtiliikettä viime aikoina. Olen alkanut katsoa The Office -sarjaa, ja se on onnistunut koukuttamaan minut. Myöhään sarjan kanssa valvotut illat ovat alkaneet hankaloittaa unensaantia, minkä vuoksi olen alkanut kärttyillä turhaan ja suosia hieman epäsuotuisia elämäntapoja; olen syönyt liikaa rusinoita ja taateleita ja tummaa suklaata ja popkornia. Tällainen massuttaminen ja vetystely ei tee hyvää pitkällä tähtäimellä. Laiskottelen liikaa aamuisin ja olen alkanut kerryttää luonteeseeni hienoista saamattomuutta. Nämä asiat eivät ole hyvin, tiedän sen, mutta en oikein tiedä mistä aloittaa. Moraalifilosofialla ei mielestäni ole mitään tarkoitusta, jos ei se jollain tavalla edistä ihmisten hyvinvointia. Tunnen tämän vakaumukseni vuoksi luontaista vetoa hyve-etiikkaa kohtaan. Jotta saisin elämäni takaisin kuntoon (Suomi kuntoon yksi filosofi kerrallaan!), voisin muotoilla itselleni hyve-eettisen toimintaohjeen: pitää toimia vain sellaisella tavalla, joka edesauttaa inhimillistä hyvinvointia. Eli toisin sanoen minun pitäisi toimia

Minervan Pöllö 1/18

siten, että edistän toiminnallani onnellisuuden ja kukoistuksen muodostumista. Tämä voi vielä kuulostaa aika abstraktilta, mutta asia kyllä konkretisoituu käytännön tasolla. Luulen, että nämä asiat (onnellisuus, hyvinvointi, kukoistus) ovat sanoja, joilla pyritään tarkoittamaan jotakin yhtä ja samaa asiaa, joten niitä voidaan käyttää samassa merkityksessä. Tarkoittaakohan se kuitenkin samaa kun silloin kun sanotaan, että pitää voida hyvin? Ehkä olennaisempaa on kysyä, että kenen onnellisuudesta ja hyvinvoinnista tässä on kyse. Inhimillinen hyvinvointi tai onnellisuus voi vielä tässä vaiheessa tarkoittaa ihan mitä tahansa, joten on ongelmallista puhua niistä. Voisin yrittää vielä muotoilla tätä ohjenuoraani hieman käytännöllisempään suuntaan. Jos tavoitteenani on toimia siten, että edesautan toiminnallani inhimillisen hyvinvoinnin ja kukoistuksen muodostumista, niin ehkä tämä ohje pitää käsittää siten, että on vain toimittava siten, kuten kuvittelisi jonkun oikein viisaan ja etevän ihmisen toimivan. On siis kysyttävä kaikissa tilanteissa, tekisikö joku oikein viisas ihminen sen, mitä olen aikomassa tehdä, ja sen jälkeen toimia oikein. Tai jos ei pysty tähän, niin ainakin voi koittaa välttää tekemästä mitään sellaista, mikä aiheuttaa inhimillisen kärsimyksen muodostumista, turhautumista tai turhaa vitutusta. Tämä onnellisuus-asia alkoi kuitenkin mietityttämään minua. Onnellisuus voi edelleen tarkoittaa ihan mitä tahansa. Onkohan onnellisuus jotakin sellaista, että herää ennen auringonnousua meditoimaan ja tekemään jotakin outoja harjoituksia, toistamaan jotakin onnellisuus-mantraa, juo erikoisia juomia, hymyilee itselleen peilistä, toistaa hokemiaa: minä olen onnellinen minä olen onnellinen minä olen onnellinen, ja viettää muutenkin kaikki päivät jonkinlaisessa autuaassa henkisessä kuplassa ja on muutenkin ekstra-henkinen ja muuta sen sellaista? Katsoin joskus Wille Hyvösen Onnelliset -dokumentin. Hyvönen pyrki siinä käymään läpi kaikki mahdolliset onnellisuusasiat, kävi kaikki kurssit ja suoritukset niin intensiivisellä otteella, kuin pieni eläin suinkin pystyi. Mielestäni onnellisuus näytti dokumentissa ihan kamalalta. Onnelliset oli surullinen ja karu dokumentti, mutta se oli myös erinomainen osoitus siitä, Omakuva

minkälaisia mielikuvia ihmisillä on yleisesti ottaen onnellisuudesta. Kyse ei ehkä olekaan onnellisuudesta vaan jonkinlaisen mielikuvan jahtaamisesta. Ja se saa aikaan kaikenlaista kömpelöä, typerää ja muutenkin kaikin puolin kehnoa toimintaa. Ei se ole mitään onnellisuutta, että joutuu koko ajan esittää iloista ja pyrkiä mukautumaan johonkin mielikuvaan onnellisuudesta. Mielikuvat, jotka meillä on onnellisuudesta yms., tulevat elinikäisestä altistumisesta median vaikutukselle, ja niihin pyrkiminen näyttää tekevän ihmisistä enemmänkin surullisia kuin onnellisia, minkä Hyvösen dokumentti osoitti aika osuvasti.

‘‘Minun pitäisi toimia siten, että edistän

toiminnallani onnellisuuden ja kukoistuksen muodostumista’’ Voiko onnellisuus olla sitä, että pitää olla koko ajan iloinen? Ei kukaan voi olla iloinen koko ajan. Hulluksihan sitä tulisi. Onnellisuus ei siis ole sama asia kuin se, että on iloinen. Tämä on aika selvä asia. Nämä nykyaikana kukoistavat onnellisuudesta lässyttävät henkiparantajat ja muut mielikuvakaupparatsut pyrkivät aina näyttämään iloista naamaa, ja se näyttää minun mielestäni ihan typerältä. Olisivat ennemmin rehellisiä edes vähän aikaa. Mutta ehkä pitää antaa näille tyypeille vähän armoa, koska he eivät välttämättä ymmärrä vaikeasti ymmärrettäviä ja syvällisiä asioita. Antaa heidän tuputtaa onnellisuuttaan toisillensa ihan rauhassa. Olennaista tässä on kuitenkin huomata, ettei näillä ihmisillä ainakaan ole mielessä se, miten viisas ihminen toimisi, ja sen vuoksi he tekevät kaikenlaista epäviisaasta. Onneksi olen jo lukenut Aristoteleen Nikomakhoksen etiikan, joten tiedän aivan tarpeeksi onnellisuudesta. Siksi tiedän myös, että suurin osa siitä, mitä onnellisuudesta nykyaikana sanotaan, on aivan tarpeetonta lätinää. Kuin kärpästen surinaa korvissani, kuten Waltarin Sinuhe sanoisi. Ei se jumalauta voi olla monimutkainen asia. Iloisuus ei ole sama asia kuin onnellisuus, koska iloisuus ei välttämättä tee ihmistä onnelliseksi, vaikka onnellisuus voi tehdä ihmisen joskus iloiseksi. Miksi nämä asiat sekoitetaan toisiinsa niin helposti? Ei ehkä vain ymmärretä sitä, että iloisuus ei ole 22

Minervan Pöllö 1/18

kovinkaan kestävä mielentila. Iloisuus riippuu yleensä vain kontingenteista olosuhteista ja loppuu aikanaan. Pakonomainen iloisuuteen tarrautuminen voi toisaalta olla myös merkki jostakin syvälle juurtuneesta epätasapainoisuudesta, mutta tämä alkaa olla jo vähän liian spekulatiivista. Pitää kuitenkin muistaa, etteivät sellaiset ihmiset, jotka haluavat koko ajan olla iloisia ja ostavat ja myyvät toisilleen keinoja pysyä iloisina, ole kovin syvällisiä ihmisiä. On ehkä epäviisasta vaivata itseään kehnosti syvällisiä asioita ymmärtävien ihmisten ongelmilla enempää tässä vaiheessa. Koin, että hyvä päivä aloittaa uusi moraalisen ohjenuoran kaidalla tiellä pitäytyvä elämäni on armon päivänä ensimmäinen maaliskuuta vuonna 2018. Miten viisas ihminen aloittaa päivänsä? Heräsin hyvään aikaan kello seitsemältä pohtimaan tätä asiaa. Päätin, että viisas ihminen aloittaa päivänsä käymällä ulkona kävelyllä. Ilma oli raikas, kirkas ja selkeä, lämpötila oli -17 celciusastetta ja auringonvalo alkoi jo halata katonrajoja. Oli tulossa kaunis päivä. Kävellessäni huomasin roskapönttöön liimatun tarran, jossa luki: Sober and Sexy. Ajattelin, että tämä voisi ihan hyvin olla vaikka tämän päivän motto.

Omakuva

Palasin Vallilassa sijaitsevaan kammioyksiööni ja kirjoittelin kello kahdeksaan alustavia ajatuksiani päivää varten. Mikä kaikki olisikaan erilailla, jos toimisin siten, miten kuvittelisin jonkun oikein viisaan ihmisen toimivan? Mitä se tarkoittaisi käytännössä? Sain erään oivalluksen, joka auttoi minua selvittämään asiaa. Jos pitää toimia siten, miten kuvittelee jonkun viisaan ja erinomaisen ihmisen toimivan, silloin ei välttämättä ole mitään olemuksellista eroa siihen, että oikeasti on viisas ja erinomainen ihminen. Se, miten viisas ihminen toimii, ja se, minkälainen viisas ihminen oikeasti on, eivät ole mitenkään erilaisia asioita. Ei ole mitään viisaan ihmisen olemusta, joka olisi erillinen viisaasta toiminnasta. Joten tästä voin johtaa apriori -totuuden siitä, että toimiessani viisaan ja erinomaisen ihmisen tavoin minä myös itse asiassa olen viisas ihminen. Ovelaa! Toisaalta, kun ajattelen asiaa, en pidä itseäni oikein viisaana ihmisenä. Olen tehnyt niin paljon typeriä asioita, etten tunne itseäni kelpuutetuksi tuohon kategoriaan, joten argumentti ei ehkä toimikaan. Voin tästä huolimatta pyrkiä ajattelemaan, miten viisas ihminen toimisi tilallani, ja ainakin välttää tekemästä enempää typeriä asioita, mikä on ihan hyvä asia huomata. Kenties jos pystyn toimimaan aina viisaasti, silloin minä olen viisas ihminen. Mutta minä en pysty toimimaan aina viisaasti, koska en ole siihen riittävän kyvykäs. Olennaisempi kysymys kuitenkin on se, mitä viisas ihminen tekee seuraavaksi aamulla? En keksinyt mitään viisaampaa, kuin kastella kasvini ja käydä kylmässä suihkussa huljuttamassa ajatuksiani. Aurinko alkoi jo paistaa iloisesti kello 08:14 aikaan, joten päätin, että olisi hyvä aika kuunnella Ludwig van Beethovenin kolmatta sinfoniaa ‘Eroica’ ja keittää aamupalaksi kaurapuuroa. Söin puuron hyvillä mielin marjojen ja siementen kera ja keitin vihreää teetä. Mitä viisas tekee sitten? Lukisiko viisas uutisia? Päätin olla tekemättä mitään tärkeää, kunnes keksin vastauksen ongelmaani. Aloin täyttää sudokuja. Mietin, onkohan viisaiden ihmisten toiminta aina riippuvaista siitä, että he tekevät koko ajan päätöksiä tehdä asioita? Keitin hieman lisää teetä ja kuuntelin kolmannen loppuun, ja sen jälkeen olin vähän aikaa tekemättä mitään. Kello alkoi käydä 09:45, joten oli hyvä aika opiskella metafysiikkaa. Syvällinen teoreettinen pohdiskelu onkin eräs aristoteelisista 24

Minervan Pöllö 1/18

hyveellisen toiminnan muodoista, kenties korkein niistä! Pitäessäni välillä taukoa lukemisesta taistelin vastaan himoa alkaa räpläämään älypuhelinta ja tarkistelemaan uusimpia päivityksiä Facebookista, koska en usko, että viisaat tekisi näitä asioita. Minua on muutenkin viime aikoina alkanut ärsyttää itsessäni se, että tarkistelen turhan tiuhaan kaikkia somepalveluja ynnä muuta sellaista. Minulla on vahva impulssi käydä läpi viestimiä läpi ja tarkistella asioita, mutta se ei tee minua onnellisemmaksi. Pyrin tämän moraalisen päiväni aikana olemaan tarkistelematta sosiaalista mediaa ja sähköpostiani jatkuvasti, joten istuin taukoni ajan vain hiljaa paikoillani ja katselin seinää.

‘‘Se, miten viisas ihminen toimii, ja se, minkälainen viisas ihminen oikeasti on, eivät ole mitenkään erilaisia asioita.’’ Pohdiskeltuani aikani metafysiikkaa ja ymmärrettyäni universaalien todellisen luonteen, päätin, että olisi hyvä aika lähteä ulos vähän tuulettumaan. Päätin, että olisi viisasta lähteä syömään Unicafeeseen ja sen jälkeen Kaisa-kirjastolle tekemään töitä. Pakatessani reppuuni kirjoja keksin eräänlaisen kvantitatiivisen mittarin viisaudelle: viisautta voi mitata sillä, kuinka monta kiloa kirjoja kantaa mukanaan. On erittäin oleellista, että mittaus suoritetaan nimenomaan kiloissa. Painon pitää ylittää 1,5 kilogrammaa, muttei liikaa. Huomattavasti tämän määrän ylittävää määrää kirjoja ei ole viisasta kantaa mukanaan, mutta jos ei ole edes tätä määrää kirjoja mukana, niin ei silloin voi pitää itseään kovin viisaana. Raja ylittyi niukasti, kirjoja oli 1,517 kg. Pukeuduin siististi ja aloin tehdä lähtöä huoneistostani. Poistuin rauhallisesti hätiköimättä mistään. En alkanut panikoimaan jääkö hella tai kahvinkeitin tai hiukkaskiihdytin päälle, enkä vaivannut itseäni sillä, onko kaikki tarpeellinen mukana, tarvitsisinko mukaan kuulokkeita, mitä musiikkia kuuntelisin, yms. – en edes vaivautunut ajattelemaan näitä asioita, kun pystyin mietiskellä päivääni ja viisastella. Omakuva

Ulkona olin kello 11:30. Ulkona oli edelleen kaunis keli. Välttelin tavanmukaista tottumustani juosta linja-autojen perään ja päätinkin mennä keskustaan kävellen. Pyrin myöskin olemaan ryntäämättä vaihtuviin liikennevaloihin tai menemättä punaisia päin. Viisas lähtee ajoissa liikkeelle siten, ettei tarvitse juoksennella kuin kaistapäinen. Kaduilla näkee aina paljon inhmillistä kärsimystä. Paljon epätoivoisia, kärsiviä kasvoja, hysteerisiä, huutavia ihmisiä, narkkareita, juoppohulluja jne. on riittämiin joka suunnassa, paljon tupakointia, välillä vaikuttaa siltä, että suurin osa vastaantulevista ihmisistä on rööki suussa. On aivan päivänselvää, että tupakointi lisää inhimillistä kärsimystä. Pitäisikö minun pyrkiä vähentämään sitä? Olisiko viisasta mennä ja kertoa ihmisille: älä tupakoi? En varmasti saisi aikaan muuta kuin hämmennystä ja paheksuntaa. Olisi myös turhan vaivalloista pyrkiä tällä tavoin lisäämään inhimillistä hyvinvointia, joten päätin välittää vain omasta hyvinvoinnistani. Kadulla tulee myös vastaan kysymys kerjäläisistä. Miten suhtautua kerjäämiseen? Kerjäläisten näkeminen tuottaa jonkin verran pahaa mieltä, koska, no, onhan se nyt selvää. Niin kerjäämisen on tarkoituskin toimia. Kerjäämisen funktio on 26

Minervan Pöllö 1/18

rahallistaa inhimillisellä kärsimyksellä ja ihmisten riistolla ja muilla kauaskantoisemmilla asioilla, joiden käsitteleminen ei ole kykyjeni rajoissa mahdollista. Olennainen kysymys kuitenkin on se, vähentääkö kerjäläiselle rahan antaminen inhimillistä kärsimystä? Lisääkö toisin sanoen kerjäämisen rahoittaminen hyvinvointia? Luultavasti ei. Kerjäämisen rahoittamisen voi ajatella ennemmin lisäävän inhimillistä kärsimystä kuin vähentävän sitä. Kerjäämisen rahoittaminen tekee kerjäämisen mahdolliseksi elinkeinona, ja kerjääminen on olennaisesti inhimillisen kärsimyksen esittämistä. En mitenkään pystyisi antamaan tarpeeksi rahaa yhdellekään kerjäläiselle, jotta siitä olisi mitään positiivista vaikutusta hänen elämäänsä, saati sitten antaa kaikille kohtaamilleni kerjäläisille rahaa. Jos turvautuisin aina rahan antamiseen, kun joku tulee sitä pyytämään luokseni, olisin pian vaikeuksissa, mikä taas olisi inhimillisen kärsimyksen lisäämistä. Vastaus tähän asiaan voisi olla että älä kerjää. Mutta pitääkö minun käydä sanomassa kerjäläisille jotakin? En usko, että voin vaikuttaa heidän elämäänsä mitenkään positiivisesti, tässä asiassa ei vain ole mitään hyviä vaihtoehtoja, joten päätin olla sekaantumatta siihen enempää. Inhimillistä kärsimystä näkee myös roskaruokaravintoloissa. Pitäisikö minun pyrkiä vähentämään heidän inhimillistä kärsimystään? Roskan syöminen ruoaksi, samoin kuin tupakointi, lisää pahoinvointia. Hampurilaisravintoloissa näkee päiväsaikaan pahoinvoivia, ärtyneitä ihmisiä, ja mikä pahinta, jotkut jopa syöttävät lapsilleen sitä kuonaa. Tämä taas tekee lapsista ärtyneitä ja levottomia, mikä aiheuttaa rasitusta vanhemmille ja tulehduttaa perheensisäiset ihmissuhteet. Joten vastaus on tässäkin sama: älä syö roskaa ruoaksi. Mutta ei ole minun asia mennä sanomaan kenellekään tätä.

Kävelylenkki oli juuri sopivan mittainen raikkaassa ja pakokaasujen sävyttämässä kevätilmassa. En juossut valoihin, kun ei ollut kiire mihinkään. Taitan yleensä matkan ratikalla tai linja-autolla. Minua joskus ärsyttää istua paikoillani, ja joukkoliikenne on joskus muutenkin turhan hektistä. Kävellessä on mukavasti aikaa ajatella asioita, ja liikunta nyt on muutenkin ihan hyvä juttu, kun on kelikin kaunis ja kaikkea. Omakuva

Törmäsin lounaalle mennessäni kaveriini. Keskustelimme asioista, mikä oli mukavaa. Söin kuten viisas ihminen, eli rauhallisesti ja sopivan verran, minkä jälkeen lähdin kirjastolle kirjoittamaan töitäni. Toimin kyllä hyvin epäviisaasti siinä, että aloitin työrupeamani selaamalla Facebookkia. Minua vaivaa jonkinasteinen someaddiktio. Tunnen eräänlaista ahdistusta jos olen vieraantunut somestani liikaa. Syyllistyin myös puhelimen liialliseen tarkisteluun. Aloitin työskentelemään 13:35. Huomaan 15:33 saaneeni aikaan ei-mitään. Työni oli liian sekaisin, enkä voinut keskittyä siihen. Minulla oli liikaa mielen päällä. Nousin ylös ja lähdin kävelemään.

‘‘On erittäin hyödyllistä, jos pystyy jotenkin päivän päätteeksi arvioimaan sitä, miten päivä meni. Kun asetin päiväni alussa itselleni jonkinlaiset kriteerit, minun oli illalla mahdollista sanoa, oliko se hyvä vai huono päivä’’

Katselin kirjoja kaupoissa. Huokailin ja podin tuskaani siitä, etten saa mitään aikaiseksi, ja ajelehdin ympäriinsä jonkin aikaa vailla tarkoitusta. Palasin jossain vaiheessa kirjoittamaan mielessäni Charles Bukowskin sanat: “Kun jättää kirjoituskoneensa jättää konekivääriasemansa ja rotat rynnivät läpi.” (Vanhan Likaisen Miehen Juttuja, 2008, Sammakko, Turku, s.68.) Tunsin tällä kertaa saavani hieman edistystä aikaiseksi. Kello 17:05 sain tarpeekseni ja lähdin täyteen pakatussa metrovaunussa takaisin kämpilleni. Olin jo tässä vaiheessa hieman kyllästynyt koko tähän viisasteluun. Kävelin Sörnäisissä punaisia päin tottumuksesta. Ei pitäisi. Miten viisas ihminen toimisi? Pyrin loppupäivän olemaan tekemättä ainakaan mitään ärsyttävää, kuten puhelimen räpläämistä joukkoliikenteen sumassa, kun en pystynyt toimimaan viisaastikaan enää. Jossain vaiheessa päivää koin rajan sille, kuinka viisaasti voi yksi ihminen toimia.

Minervan Pöllö 1/18

Oli tämän päiväni aikana merkillepanon arvoista, ettei ihan kaikkeen ole järkevää kiinnittää ääretöntä huomiota. Sitä tulee varmaan aivan hulluksi, jos alkaa kiinnittymään joka asiaan sellaisella tarkkuudella, jolla suoritetaan japanilaisia teeseremonioita. Kuuntelin kämpilläni illalla Miles Davisin Bitches Brew -levyä sekä paistoin pannulla ruoaksi raastettua kukkakaalta ja pilkottua tofua mausteissa, mikä tuntui ihan viisaalta siinä vaiheessa. Minulla olikin lopulta mielestäni ihan hyvä päivä, kun sain syötyä hyvin. Mieleen heräsi eräs toinen merkittävä huomio, jonka opin päivästä. Tällaisesta projektista otin irti sen, että on erittäin hyödyllistä, jos pystyy jotenkin päivän päätteeksi arvioimaan sitä, miten päivä meni. Kun asetin päiväni alussa itselleni jonkinlaiset kriteerit, minun oli illalla mahdollista sanoa, miten päivä meni: oliko se hyvä vai huono päivä. Ajatuksena tämä tuntui hyvältä, vaikka en tiedäkään, kuinka pitkälle tällaista voi jatkaa.

Omakuva

Porträttets Betydelse – klyftan mellan verklighet och konst i Dorian Grays porträtt ZACHARIAS HÄGERSTRAND

1. Förord Oscar Wilde skriver i förordet till Dorian Grays porträtt att ”The moral life of man forms part of the subject-matter of the artist, but the morality of art consists in the perfect use of an imperfect medium.” I samma förord skriver han även: ”No artist has ethical sympathies. An ethical sympathy in an artist is an unpardonable mannerism of style.” De två citaten, tycks det mig, förklarar tydligt Wildes syn på konsten som någonting i grunden amoraliskt, uteslutande intresserat av skildrandet av vackra och fula ting, förmedlandet av en viss estetik som annars står utan användning. Förordet talar dessutom för en relativism vad gäller smak och förståelse, det framhåller mycket riktigt att det som är blått för den ena kan vara grönt för den andra. Man är på egen hand när det kommer till uttolkandet av konsten. Det är ett historiskt faktum att Dorian Grays porträtt väckte stor uppståndelse och moralisk indignation i det offentliga när den publicerades, och i ljuset av detta är det tänkbart att förordet riktade sig till just dessa kritiker, i ett försök att lösgöra boken och dess innehåll från kritik av detta slag, som anbelangar sig med det moraliska. Samtidigt väcker det i mig en undran om boken, frigjord från sådana perspektiv, kan betyda någonting överhuvudtaget? Denna fråga sträcker sig egentligen till all annan konst, men ett så pass vidsträckt funderande ska jag inte åta mig i denna uppsats, just här är det Dorian Gray och hans porträtt som ska undersökas, från det moraliska perspektivet. (Jag vill understryka att jag med 30

Minervan Pöllö 1/18

moralitet inte avser någon form av normativitet, utan snarare den moraliska verklighet, som ger upphov till sådan normativitet). 2. Att skapa sig en bild Boken börjar som bekant med en diskussion mellan konstnären Basil Hallward och Lord Henry Wotton. Dessa två diskuterar Basils senaste porträtt, men kunde lika gärna diskutera personen som porträttet avbildar, d.v.s. Dorian Gray. I Lord Henrys mening är det ett utsökt porträtt som förtjänar att ställas ut, någonting som Basil inte är bekväm med. Han menar att han lagt för mycket av sig själv i porträttet, i form av den beundran, kärlek, som den unge Dorian Gray väcker inom honom. Redan här etableras en stark konstrast i angelägenhet: Basil oroar sig för vad porträttet kan komma att innebära, avslöja, medan Lord Henry ser ytan, vad porträttet de facto avbildar. Märk väl, att Basil också talar om konstverket som

‘‘Finns det någon egentlig skillnad mellan konstverket och verkligheten?’’ innehållande en del av sig själv, det finns en direkt koppling mellan honom och verket, och relation utökas sedan till att innefatta Dorian, som får ta del av konstverket när det färdigställts. En betydande del av berättelsens tematik är den om yta, om ungdomlig skönhet, samt dess övergående till förfall och ålderdom. Denna tematik vore ointressant för denna uppsats om det inte vore för att Dorians ytliga skönhet kopplas samman med hans själsliv och moraliska beteende: Porträttet kommer senare att reflektera inte bara Dorians fysiska åldrande, utan även hans moraliska korruption, den fulgörande effekt hans handlingar har på utseendet. Och det är detta faktum, att hans onda handlingar reflekteras i tavlan, som gör att han ställs inför någon slags rätta. Dessutom tycks det som om berättelsen, med tavlan som allegori, upprättar en koppling mellan konsten och det levda livet. Men hur ska denna koppling förstås? Finns det någon egentlig skillnad mellan konstverket och verkligheten? Och om så är fallet, var kan den skillnaden hittas? Omakuva

3. Att sedan skapa sig ett liv Tavlans övertagande av ålderdom och korruption är dock inte det som driver Dorian i förtappelsens spår, utan Lord Henry, med sin grovt estetiserade bild av världen och med sina lovtal till ”nyhedonismen”, ett strävande mot njutning och enbart njutning, som Dorian, lättpåverkad yngling, låter sig förföras av. Genom historien blir det Basil som får stå för ”det sunda förnuftet” och samhällets konventioner, med Lord Henry som motpol, extravagant förespråkare för det sköna, på bekostnad av allt det andra. Lord Henry är däremot inte ond, utan snarare kritisk till samhället och dess föreställningar om acceptabelt beteende såväl som god smak. Dorian själv, och jag riskerar att med detta upprepa mig, är en blank tavla, en tabula rasa vilken de två andra karaktärerna kan skriva ner sina åsikter på, Dorian blir slagfältet för två olika sorters impulser, med den påföljande historien som utgång… Var var vi?

‘‘Är betraktaren och livet någonting separat?’’ Ja, just. Dorian dedikerar sitt liv åt att leva i njutningens tecken. Inom kort har han förälskat sig i skådespelerskan Sibyl Vane. Kärleken visar sig vara ömsesidig och Sibyl anser sig på grund av denna genuina kärlek vara oförmögen till skådespeleri, till Dorians missnöje, då orsaken till hans förälskelse varit exakt denna utmärkta skådespelarförmåga. Säkerligen kunde en fråga sig om det i sådana fall var ”äkta” kärlek, och vad en sådan term är menad att avse, men det vore att gå in på ett sidospår, därför lämnar vi det till en annan dag. Dorian bryter med Sibyl och återvänder hem till porträttet, som nu hånler. Ur flera perspektiv är detta berättelsens vändpunkt. En ond gärning, för Sibyl behandlades grymt, visar sig nu i tavlan. ”It is the spectator, and not life, that art really mirrors.” Hur ska ovanstående citat passas in i ett sådant händelseförlopp? Är betraktaren och livet någonting separat? Om det bara var Dorian som lade märke till någon förändring i tavlan skulle man visserligen hävda att det bara är betraktarens, Dorians, psyke som reflekterar 32

Minervan Pöllö 1/18

sig i porträttet, och inte någonting annat (även om det blir märkligt tänkt, eftersom Dorians psyke på ett överensstämmande sätt torde hänga ihop med hans handlingar, så att de påverkar varandra), men när även Basil längre fram i historien får ta del av den förändrade tavlan tycks det som om porträttet verkligen avspeglar händelseförloppen. Innebär detta att vi måste överge definitionen av tavlan (i detta sammanhang) som ett konstverk, och istället förstå den som en slags övernaturlig inspelare, en kamera? I och för sig kunde en förbipasserande få syn på tavlan och, lösryckt som hen är från berättelsens omständigheter, se tavlan som enbart en tavla, fästande sin egen tolkning på den. I sådan mån besitter tavlan fortfarande någonting som kan ge upphov till en relativism, även om Dorian upprepade gånger oroar sig för att någon som skulle få tag på tavlan skulle förstå den innebörd som tavlan har för Dorian. När nyheterna om Sibyls självmord (en konsekvens av Dorians brytande med henne) når Dorian är Lord Henry kvick med att rädda läget: han uppmanar Dorian att se hennes död som en artistisk triumf, en personifiering av tragedin. Dorian accepterar detta, och lovar, ivrigare än förut, att dedikera sitt liv åt enbart nöje och sensualitet. Övergången från förälskelse till att betrakta sitt tidigare kärleksintresses självmord som konstverk är inte så dramatisk som man först leds till att tro: orsaken till Dorians brott med Sibyl var hans insikt om att det han verkligen älskade i henne var hennes skådespelarförmåga, som förstörts av hennes genuina kärlek. Men en tendens som finns i berättelsen är den att lägga konsten och livet i en hierarki: den ena måste alltid stå över den andra, som Dorians hedonistiska ambition eller Sibyls övergivande av skådespeleriet till förmån för kärleken. Det finns emellanåt någonting oerhört falskt med att till sådan grad försöka separera de två, inte minst när Sibyls självmord, uppenbarligen en handling utförd i förtvivlan och desperation, av Lord Henry och Dorian blir betraktat som ett slags skådespel, trots att det är någonting genuint, fullständigt okonstlat. Till och med om en sådan tolkning av självmordet tillåts är det klart att en betydande del av livet, nämligen döden, rinner som en ström genom handlingen, därigenom bekräftande konstens tillhörighet med livet och vice versa, och i denna förening inkluderas också den etiska verkligheten, vilket, som jag förstått det, går emot Wildes idé om konsten som någonting livsfrämmande. Men jag kommer av mig. Porträttet får ta på sig all skuld som Dorian samlar på sig, Omakuva

med Dorian själv bevarar sitt unga och oskyldiga yttre — något som kommer honom till gagn när hans brott blir grövre och fler. 4. Sedan avsluta båda två Men trots att Dorian kommer undan med allt han företar sig (på grund av hans oskyldiga yttre är det ingen som misstänker honom, eller tror på de rykten som spritts om hans förfaranden) gör sig så småningom en känsla av skuld gällande. Skuld är kanske fel ord, det är snarare fråga om ett inväntande av sin förtjänta dom. Han har drivit människor i döden och i ruin på olika sätt, mest påfallande är kanske dråpet på Basil, efter att denne fått ta del av tavlans horribla skick. Mot slutet av historien plågas Dorian konstant av dessa (samvetsagg?) kval, och bedyrar inför Lord Henry en själens existens med ett allvar som Lord Henry inte kan hoppas på att mäta sig mot. Historien får sitt slut genom Dorians insikt om sitt eget hyckleri vad gäller hans försök till botgörelse, och han angriper tavlan för att göra sig kvitt spåren av hans handlingar. Hans betjänter hittar honom efteråt, skrumpnad och missbildad, med kniven, som var ämnad för tavlan, instucken i sitt eget bröst. Porträttet visar sig nu som det ursprungligen såg ut: En bild av en ung, vacker, oskyldig man. Nu kan vi fråga oss varför Dorian envisades med att försöka ha sönder tavlan, och inte bara såg den som ytterligare ett objekt, ett konstnärligt uttryck, när han tidigare gjort detsamma med någonting som varit betydligt mera levande, dvs. Sibyl Vane. I den stund då Dorian gick till anfall mot porträttet, var det fortfarande konst, eller var det någonting annat? Porträttet hade i alla fall en symbolik för Dorian, så mycket är klart, den hade en relevans, en betydelse som var unik för porträttets och Dorians förhållande. Det var till på köpet ett förhållande som hela tiden angick Dorian, det var inte fråga om någonting statiskt, emellanåt upplevde han tacksamhet för att tavlan axlat de synder han begått. Nu menar jag inte att tavlan i sig var vid liv, utan att Dorian skapade sig en föreställning om tavlan, som utgått från det levda livet, de moraliska val han ställts inför, och i dessa moraliska val kan också andra människor synas. Tavlan, den döda konsten, är inbegripet i ett mänskligt nätverk, utan vilket det skulle tappa all betydelse, så som den mycket riktigt gör vid slutet av berättelsen. En av betjänterna som skyndat sig 34

Minervan Pöllö 1/18

in i rummet för att kolla upp sin mästare kunde tänkas slänga en blick på tavlan utan att engagera sig i den, på samma sätt som någon annan förstrött kan råka vila blicken på en stol. Så fort denna likgiltighet skingras fäster dock betraktaren olika betydelser vid det betraktade föremålet, men, och här kommer ett stort tankemässigt språng, dessa betydelser har antagligen alla formulerats och uppkommit genom betraktarens samverkan med andra människor — och i denna samverkan finns den moraliska verkligheten medräknad. Berättelsen genomsyras i min mening av en kamp mellan det moraliska (människornas tillvaro med varandra) och estetiska (människans egocentriska tillvaro med sig själv och en objektifierad omvärld, där också människorna blir

‘‘I betraktarens samverkan med andra människor finns den moraliska verkligheten medräknad.’’ reducerade till subjektslösa uttryck och symboler), i ett försök att skilja de två åt, ett misslyckat försök som förevigas genom Dorians fientlighet gentemot porträttet. Denna sista scen och det den antyder går emot Oscar Wildes egna ord, som de står uppradade i hans förord. ”No artist has ethical sympathies. An ethical sympathy in an artist is an unpardonable mannerism of style.” ”The moral life of man forms part of the subject-matter of the artist, but the morality of art consists in the perfect use of an imperfect medium.” ”There is no such thing as a moral or an immoral book. Books are well written, or badly written. That is all.” Wilde var en hängiven förespråkare för idén om konst för konstens skull. Men som jag har hoppats visa genom denna essä är konst för konstens skull en hopplös abstraktion som inte lyckas bli varse om att konsten de facto inte uppstår i något slags vakuum, utan alltid i mänsklig kontext, och med mänskligheten, olika ”etiska sympatier” som i sin tur är reaktioner på etiska omständigheter. Omakuva

Jag vågar sträcka mig så långt som att hävda att konsten utan dessa etiska ting inte skulle existera, för att den moraliska verkligheten är obönhörligt förbunden med vad det innebär att vara människa, och utan människor finns det inte någonting sådant som ”konst”, oavsett hur relativistisk vi anser konsten vara. Med andra ord: utan etik, inga människor, utan människor, ingen betydelse, utan betydelse, inga porträtt. Detta är porträttets betydelse.

Minervan Pöllö 1/18

Kuva: Nina Ollila

Fernando Pessoan poeettinen ontologia ATTE KOSKINEN

ernando Pessoa (1888–1935) oli portugalilainen runoilija ja kirjailija. Portugalin arvostetuimpiin kirjoittajiin lukeutuva Pessoa on, ainakin Suomessa, edelleen suhteellisen vähän tunnettu, vaikka häntä pidetäänkin yhtenä 1900-luvun kirjallisuuden tärkeimmistä hahmoista (mm. Harold Bloom otti hänet osakseen Western Canoniaan, kirjoittajien kuten Shakespeare, Dante, Tolstoi ja Kafka rinnalle). Tämä teksti käsittelee Fernando Pessoan erään heteronyymin*, Alberto Caeiron, runoudessa esiintyvää ontologiaa, tai jotain, jota täksi nimitän. Alberto Caeiro on yksi Pessoan kolmesta tärkeimmästä heteronyymistä (kaksi muuta ovat Ricardo Reis ja Álvaro de Campos; neljäs tärkeä heteronyymi on Levottomuuden kirjan kirjoittajaksi ilmoitettu Bernardo Soares). Pessoa itse (Ricardo Reisin nimellä) kuvailee Caeiron runouden tulleen ”jostain syvempää meistä kuin ajattelu tai tunne”.1 Tämä pitää paikkansa, ja asiaa on vaikea paremmin ilmaista. Caeiron runoutta voi kutsua luonteeltaan fenomenologiseksi: paino on kokemuksella, muulla ei ole merkitystä. Ei ole väliä onko puu olemassa vaiko ei, miksi se on olemassa, tai mistä se on tehty; ainoastaan sillä on väliä, että koen tuon puun, että näen sen, tunnen sen. *Heteronyymi eroaa pseudonyymistä siinä, että missä pseudonyymi on pelkkä nimi, on heteronyymi kokonainen henkilöhahmo, biografioineen kaikkineen, jonka nimissä kirjoittaja kirjoittaa. 1 The Collected Poems of Alberto Caeiro. Shearsman Books.

Omakuva

To think a flower is to see and smell it, And to eat a fruit is to know its meaning.2 Mikään määrä mietiskelyä, pohdiskelua tai tutkiskelua ei avaa maailmaa yhtään enempää, moinen ainoastaan työntää meitä poispäin tosiasioista. Asiat ovat puhtaasti sitä, mitä ovat, eivät enempää. Se, että asiat ”ovat mitä ovat”, ei tarkoita, että asiat ovat jotain syvällisempää kuin miltä näyttävät, eikä myöskään, että asiat ovat ainoastaan sitä miltä näyttävät. Asiat vain ovat. Juuri tässä yksinkertaisuudessa piilee niiden kauneus. Miksi vaivata päätä ajattelulla ja tulkinnoilla, kun voisimme vain kokea, päästää irti mielestämme ja astua tyhjään kehoon. I close my eyes, and the reality of the hard earth I'm lying on Is so real that even the bones in my back feel it. Where I have shoulder blades I don't need reason.3

unhan koemme, se riittää. Ajattelu tulee ainoastaan tielle, etäännyttäen meidät siitä mitä oikeasti on. Caeiron ontologia tasapainottelee jossain asian-sinänsä ja asian-sellaisena-kuin-seilmenee välissä, pelkkänä asiana. Jokainen asia on sellainen kuin se on, eikä meillä ole voimaa, saati syytä, muuttaa sitä. Kaikki on kaunista sellaisena kuin se on, juuri siksi että se on sellaista kuin se on. Tämä kivi on kaunis koska se on juuri tämä kivi, eikä mitään muuta. Se ei ole kaunis sen muodon vuoksi, ei sen tekstuurin eikä värin takia, vaan koska se on kivi, ja koska se on. I don't know how anyone can think a sunset is sad, Unless it's because a sunset isn't a sunrise. But if it's a sunset, how could it ever be a sunrise? 4 2 Fernando Pessoa, A Little Larger than Entire Universe: Selected Poems. 3 Ibid. 4 Ibid.

Minervan Pöllö 1/18

Tässä vaiheessa joudun korjaamaan äsken kirjoittamaani. Kun sanoin, että kaikki on kaunista sellaisena kuin se on, tarkoitin, että kaikki on sellaista kuin se on. Kauneus on vain kätevä käsite jolla kuvata jotain hyvää ja aitoa, mutta se on silti pelkkä päälleliimattu ajatus, ei osa kokemusta. Kauneus on jotain, jonka itse suomme asioille. Asiat eivät ole kauniita, asiat vain ovat. Ja nimenomaan tästä syystä ne ovat kauniita. On mahdotonta kuvailla Caeiron maailmankuvaa ajautumatta tällaisiin ristiriitoihin. Tämä johtuu täsmälleen siitä, että meidän pitäisi lopettaa kuvailu ja ainoastaan kokea. Siinä missä kivetkin, myös runot ja taide yleensä ovat jotain koettavaa, eivät selitettävää. Caeiron runojen tulkinta käy lähtökohtaisesti vastakarvaan jokaista hänen opeistaan. Every time I think about a thing, I betray it.5

uomalainen taidemaalari Ernst Mether-Borgström (1917– 1996) liikkuu samoilla linjoilla sanoessaan: ”Kaikki haluavat ymmärtää taidetta. Mikseivät yritä ymmärtää lintujen laulua? Miksi rakastetaan yötä, kukkia, kaikkea ympärillä olevaa, yrittämättä ymmärtää sitä?”.6 Mether-Borgström, kuten Caeirokin, kyseenalaistaa ihmiselle ominaisen halun ymmärtää, ottaa selvää. Mitä hyötyä siitä on? Jokaisen selvitetyn asian takaa nousee esiin kimppu uusia, ja näin selvitystyö voi jatkua. Ehkä ymmärtäminen vetää ihmistä puoleensa juuri tämän prosessinomaisen luonteensa takia. Työ ei koskaan lopu kesken, aina riittää tekemistä, lisää ymmärrettävää. Tämä ns. ikuinen prosessi on myös Simone de Beauvoirin (1908– 1986) näkemys ihmisestä: ”A man who desires and who lucidly starts an undertaking is sincere in his desires. He wants an end; he wants it at the exclusion of any other end, but he does not want it in order to stop there, to enjoy it. He wants it in order for it to be surpassed.”7 Elämä on jatkuvaa nykyisen ylittämistä, jatkuvaa ymmärtämistä. Caeiron näkemys taas vastaa läheisesti Beauvoirin ideaa paratiisista: ”Paradise is rest; it is transcendence abolished, 5 The Collected Poems of Alberto Caeiro. Shearsman Books. 6 Ernst Mether-Borgström. 7 Simone de Beauvoir, Pyrrhus and Cineas.

Omakuva

a state of things that is given and does not have to be surpassed.”8 Caeiron mukaan jokapäiväinen, maanpäällinen elämämme on juuri tätä. Ei ole mitään, mitä ylittää, jonka taakse yltää. Kaikki on tässä ja nyt. Each thing is what it is, And it's hard to explain to someone how happy this makes me, And how much this suffices me. All it takes to be complete is to exist.9 Caeiro vastustaa koko sydämellään jatkuvaa tarvetta ymmärtää ja ottaa selvää. Maailma on sellainen kuin se on, sillä sellaiseksi se on tarkoitettu; ja jos sitä ei sellaiseksi olisi tarkoitettu, olisi se toisin, joka tapauksessa meistä riippumatta. Joten miksi nähdä niin paljon vaivaa? Miksi esimerkiksi antaa asioille nimiä? Miksi sanoa kiveä kiveksi, miksei vain nähdä kivi kun se on lähellä, ja muulloin antaa sen olla rauhassa? Miksi iskostaa jokaiseen kokemukseen merkitys, miksemme vain näkisi asioita sellaisina kuin ne ovat, meistä irrallisina, mutta silti kokonaisina, kaipaamatta enää mitään lisää? On opittava antaa maailman olla mitä se on, vaatimatta selityksiä. On opittava nauttimaan siitä mitä on, ei siitä, mitä voisi olla. On opittava elämään ennemmin kuin ymmärtämään. If you have flowers, you don't need God.10 *** Pessoa(Caeiro)-lainaukset ovat yhtenäisyyden vuoksi valittu englanninkielisistä käännöksistä, sillä kaikkia lainattuja kohtia ei ole suomennettu. Hyviä suomenkielisiä Pessoa-runokäännöksiä ovat En minä aina ole sama (Otava, 2001) ja Minä, aina vieras (Poesia, 2016) 8 Ibid. 9 Fernando Pessoa, A Little Larger than the Entire Universe: Selected Poems. 10 Collected Poems of Alberto Caeiro. Shearsman Books.

Minervan Pöllö 1/18

_____________________________________________________________ Lähteet: de Beauvoir, Simone (2004): ‘’Pyrrhus and Cineas’’. Teoksessa Margaret A. Simons, Marybeth Timmermann ja Mary Beth Mader (2004): Philosophical Writings. University of Illinois Press. Mether-Borgström, Ernst: EMMA – Espoon modernin taiteen museon julkaisuja 56/2017. Pessoa, Fernando (2006): A Little Larger Than the Entire Universe: Selected Poems. Englanniksi kääntänyt Richard Zenith. Penguin Books. Pessoa, Fernando (2007): The Collected Poems of Alberto Caeiro. Englanniksi kääntänyt Chris Daniels. Shearsman Books.

Omakuva

Minervan Pรถllรถ 1/18

Omakuva

Minervan Pรถllรถ 1/18

Kuva: Nina Ollila

Omakuva NINA OLLILA

atso tätä kuvaa. Se on kuva minusta, omakuvani. Mistä kuva koostuu? Mitä kuva on?

Viivoja. Järjestettyjä viivoja. Tietyn pituisia, paksuisia ja muotoisia viivoja. Tietyssä järjestyksessä ja tietyissä suhteissa toisiinsa. Jos tiedät, miltä näytän, voit nähdä (tai olla näkemättä) yhdennäköisyyden. Vaikket tietäisi miltä näytän, voit silti nähdä kuvan esittävän jotakuta (henkilöä). Viivat eivät ole sattumanvaraisia. Niillä on suunta, muoto, järjestys ja tarkoitus. Tästä viivojen monimutkaisesta yhteenliittymästä voit kulttuurin muovaaman havaintokykysi turvin lukea viivojen tarkoituksen; nähdä niiden muodostaman kuvan. (Kyky lukea kuvia ei ole itsestäänselvyys). Näkemäsi kuva, tavalla tai toisella kuvastaa, ilmaisee, tai vastaa kuvaamaansa kohdetta, viittaa siihen. Mitä siis näet? Mihin ulottuvuuteen kohteestaan kuva viittaa? Minkä kohdan tai osan kohteestaan kuva vangitsee? Ulkoisen olemuksen? Tunteen? Omakuva

Ilmeen tai asennon? Sielun? Ohikiitävän hetken? Kaiken? — Ei. On ilmeistä, ettei kuva kuvaa kuvaamaansa kohdetta kokonaisuutena. Kuva on täynnä valintoja. (Ajattele perspektiiviä.) Mutta kuva — sellaisena kuin se on — on olemassa vain siinä kokonaisuudessa, juuri siinä valintojen määrittämässä yhteenliittymässä, josta se koostuu. Jos pilkot kuvan osiin, yksittäisiksi viivoiksi, kaariksi ja pisteiksi, et löydä osien joukosta kuvan kuvaamaa kohdetta. Yhteenliittymä on eräänlainen illuusio. Juuri tässä suhteessa kuva vastaa kohdettaan: myös tässä yhteenliittymän luoma käsitys kiinteästä kokonaisuudesta on illuusio. Jos pilkot kuvan esittämän henkilön osiin – kehoksi, luiksi, lihaksi, mieleksi, tunteiksi, muistoiksi, käsityksiksi, aisteiksi ja ajatuksiksi – et enää löydä niiden joukosta kuvan kuvaamaa kohdetta.

Minervan Pöllö 1/18

Kuva: Nina Ollila

Suihkujuttu MONA TÄRK

oti on ikään kuin osa minua. Minä rakennun siitä, mitä asioita teen kotonani ja mihin kiinnitän huomioni. En hämäänny vaatekasoista lattialla, mutta huomaan, jos joku on koskenut tyhjää näytepurkkia lavuaarissani tai laittanut hammastahnan kaappiin väärin päin. Erityisesti suihkussani on hauska piirre. Olen joutunut tottumaan kuumiin suihkuihin ja oppinut nauttimaan niistä, sillä veden lämmön säätely ei oikein onnistu. Toisinaan se kahva, jota väännetään irtoaa kokonaan. Laitan sen sitten vain takaisin paikoilleen suunnilleen niin kuin sen kuuluisi olla. Pienessä kylpyhuoneessa on spottivalot. Yksi ei toimi ja toinen roikkuu irti kattoon rakennetusta pesästään. Sen valossa katselen huoneeseen pilveksi loukkuun jääneitä tiivistyneitä vesipisaroita ja niiden reittejä, joita lämpö ohjaa. Pidän suihkustani, mikä kuulostaa kai hassulta. Siksi syntyi suihkuprojekti, jossa fiilistelen epätavanomaisia tapoja käydä suihkussa, rikkoen rutiineja. Se ehkä kertoo jotain minusta1, on tekstuaalinen omakuva minusta suihkussa.

1 Mitä eroa on sillä, kirjoitanko ’omakuva minusta’ vai ’omakuva itsestäni’? Valitsin kirjoittaa ’minä’, sillä se vaikutti ohjaavan fokuksen johonkin erilliseen minään istumassa suihkun lattialla, persoonaan josta voin sanoa asioita attribuoimatta niitä aktuaaliseen itseeni. Minä suihkussa ei puhu, vaan tuntee. Itse taas reflektoi ja käsitteellistää, kirjoittaa minusta. Omakuva

Suihku vaikuttaa kylmemmältä pimeässä

uljen kylpyhuoneen oven, mutta sen alareuna päästää valoa vuotamaan. Ihan niin kuin ruotsinlaivan hytissä, mutta toisin päin. Suihku on täynnä pimeää. Säätelen lämpötilaa sopivaksi ja kokeilen, ollako silmät auki vai kiinni. Silmät auki pimeä tuntuu pimeämmältä ja turvattomammalta, vaikka näkö tottuukin pikkuhiljaa, ja seinälaattojen saumat lähtevät erottumaan pimeässä. Suihku tuntuu tavalliselta, mutta on erikoista olla näkemättä, mistä vesi tulee; se nurkka on edelleen mustuus. Huoneen esineet näyttävät altapäin heikosti valaistuina erilaisilta, pöntön reuna kimmeltää taianomaisesti ja kehonikin näyttää maagiselta veden heijastellessa valoa pinnallani. Käännän suihkun kuumemmalle ja katson peiliin. En näe kuvajaistani — ollako vai eikö olla? Se ehkä on huomattavin osa tätä kokemusta, tajuta että pimeässä ei voi silmillään hahmottaa rajojaan. Ei näe, mistä vesi tulee eikä mihin se osuu. Voi vain tuntea ja rakentaa mielikuvansa sen perusteella. Samalla ympäristökin on samennut. Kun äsken kylpyhuoneen rajat olivat piirtyneet selkeästi, nyt tavanomainen suljetun ilmastointiväylän aiheuttama pilvi sumentaa näkymän pehmeän lämpimänharmaaksi. Tapaan yleensä leikkiä tiivistyneillä pilvipisaroilla muunnellen puhaltelemalla niiden kulkureittiä, mutta nyt olen vain höyryn ympäröimänä, staattinen, en näe pilven liikettä. Jossain vaiheessa silmäni tai aivoni tai jokin siltä väliltä luo pimeimpään nurkkaan kirkkaan valopilkahduksen — olenko yksin? Olenko ylipäätään (muuta kuin vesihöyryä)? Muutamia pienempiä väläyksiä seuraa jonossa siellä, minne en katso. Kuuntelen vettä korvatulpat päässä

hminen koostuu suurimmaksi osaksi vedestä. Itselleni kyseinen elementti on huomaamatta tullut.. voisi sanoa jopa tärkeäksi osaksi minuuttani. Se yllättää, sillä eihän vedellä mitään väliä ole, kunhan sitä on. Mutta unelmoin, että menen meren rannalle ja kastan niskani jäiseen veteen, niin että kontaktissa lämpö minusta karkaisi ja tulisin osaksi tummaa vettä. Vesi on ylitsevuotavaa, se ulottuu ylös kurkottuneen käteni jatkumoksi ja virtaa ajatuksena lävitseni.

Minervan Pöllö 1/18

Korvatulpat päässä on erilaista. Kuulostaa erilaiselta. Suihkun viskomat vesipisarat saavat uudenlaisen resonanssin, kun aisti on suljettu sisäiseksi. Veden osuminen ihon pintaan korostuu. Iho on raja sisäisen veteni ja maailman veden välillä. Tiheä iho. Olen vieraantunut siitä, mitä 70-prosenttisesti olen. Suljettua maailmaani vasten kohiseva vesi saa eri sävyjä, kun paljastan sille rintakehäni tai selkäni. Kuperaa, syvää, tai sitten pehmeänkovasti laajalle levittyvää. Kuuntele. Se on sisäinen sateeni, vailla kaikuja peninkulman päästä, sieltä, missä metsän lehtiin osuu kesäsade. Minä seison itse kuin vääränvärinen lehti ja annan suihkun ropista ojentuneille suonilleni. Minun märkä pyjamani halaa

eison kuumenevan suihkun vieressä tuntien oloni oudoksi. Tämä on kategoriavirhe, hetki ennen kuin astun veden alle vaatteet päällä. Pitkät hihat ja pitkät lahkeet. Vesi valuu kauluksesta, aina eri reittiä. Puuvilla muuttuu painavaksi, paljaat jalat tuntuvat erilaiselta, kun niiden päälle painuu lahkeen reuna. Kangas litistyy ympärilleni luoden halaavan tuntemuksen joka puolelle. Lämmintä, läheistä. Yksikään ihminen ei pysty venyttämään lämmintä ihoaan kattamaan toista, niin kuin tämä pyjama. Keho loppuu aina kesken ja kaareutuu pois. En välitä, vaikka tämä olisikin yksinäistä. Lahkeissa pullistelee ilmakuplia kuumasta vedestä. Taputtelen niitä kuvitellen, että ne ovat ihoni alla. Niin, että kroppa pitäisi aina silittää eroon kupruista. Siniseksi nuhjaantuneella akvarellisienellä ala-asteen maalaustuokioista. Kankaan alla ilmakuplan kanavointi jättää jälkeensä ryppyjä, sillä lahkeet ovat leveät. Isommista laskoksista valuu vettä erikseen. Suihkun alla täytyy pyöriä, jottei mikään vartalon osa ehtisi jäähtyä. Riisun vaatteet ja tallon ne myttyyn viemäriaukon viereen, saan sileyteni takaisin.

Omakuva

Runo

VERNA VIRKKUNEN

Minervan Pรถllรถ 1/18

kuva:

Verna virkkunen

Jumala loi meidät omaksi kuvakseen Sitten hengähti syvään ja katsoi taakseen Siellä sitten tietysti oli joku Toinen joka vei kaiken huomion oli niin hieno ja erikoinen Jumalan selän takana minä tartuin hetkeen Te huusitte perään: Pakana! kun hyppäsin retkeen Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan Minä löysin myrskyn ja nyt aalloissa pauhaan Täällä ei kallio käännä toista poskea Niinpä lyön uudestaan vaikka tahdon vain koskea Liityin vieraisiin toivoin että se auttaa Liittäisivät minut toisiin kun on kuljettu maailman kautta Maasta sinä olet tullut ja maaksi olet tuleva Olen vaahtoa ja nestettä en aio kuunnella Omakuva

Minervan Pรถllรถ 1/18

Omakuva

Mikä on kun ei taidot riitä? VALTTERI RAJAMÄKI

”Kirjoita”

n pysty. Miksi? En tiedä mitä kirjoittaa. Tuntuu hassulta. Vielä pari minuuttia sitten ajattelin kirjoittaa selkeästä ajatuksesta. Ajattelin sitä, mikä saa minut ajattelemaan. Tarkemmin sanottuna ajattelin sitä, miten mieleni toimii. Totesin, että haluan epätoivoisesti ymmärtää itseäni. Näin haluni ajatella todisteena siitä, että haluan ymmärtää itseäni. Halu johonkin toimii motivaationa ajatteluun. Jos en haluaisi jotain, en varmaankaan näkisi vaivaa ajatella sitä, miten pääsisin siihen käsiksi. Jos haluni kohteena on ymmärtää jotain, se, mitä yritän tavoitella, on ajattelua itsessään. Olen mennyt jo harhaan. Mitä nimittäin tekisin ymmärryksellä päämääränä? Ei tunnu uskottavalta, että

Minervan Pöllö 1/18

näkisin niin paljon vaivaa vain ajattelun tähden. Ehkä sittenkin tavoittelen ymmärrystä, jotta tietäisin, mitä minun pitäisi tehdä. Jos hyväksytään oletukset tähän asti, voidaan todeta, että en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tarkoittaako tämä, että minulta puuttuu jokin taito? Tuntuu, että ihmiskunta on täynnä niitä, jotka tietävät jotenkin annettuna mitä heidän tulee tavoitella. Olenko muihin verrattuna erilainen siinä suhteessa, vai onko kaikilla tällainen samanlainen vaikeus keksiä tai päättää, mitä kohti olisi menossa?

ai olenko jotenkin erilainen sen suhteen, että en tietoisesti tavoita sitä motivaatiota, joka ohjaa käytöstäni ja valintojani? Olisinko sittenkin ikään kuin autopilotilla, mutta samalla

koitan rakentaa ymmärrystä tämän salatun motivaationi ja tietoisten ajatusteni välille? Tuntuu turvallisemmalta ajatella, että kaikilla on tämä vaikeus. Olen vain normaali, jokseenkin eristynyt yksilö. Jos valitsisin tien, päämäärän, johon tähtään, ja valjastaisin jokaisen valintani tietoisesti sitä kohden, olisin sellainen kuin kuvittelen muiden olevan. Hassua kyllä, valintojen mahdollisuuksien tietoinen kaventaminen tuntuisi vapauttavan minut ajattelun taakasta. Tämänhetkinen outo tilanteeni on ikään kuin osoitus siitä, että en ole valinnut millainen haluan olla. Mikä on tämän tietoisen huomion itsestäni suhde identiteettiini? Olenko ikään kuin korttipakan jokeri, joka voi kehittyä miksi tahansa kortiksi, kun sitä tarvitaan? En tietenkään. Olen tehnyt valintoja, jotka ovat muovanneet minua muuttumattomalla tavalla. Olen fyysisesti ”jokin”. Valintani ovat kuitenkin olleet sen tyyppisiä, että minulle on jäänyt monta suuntaa avoimeksi. Tästä syystä joudun keskittyneesti pohtimaan valintojani ja ne tuntuvat vaikeilta. Ehkä nimenomaan haluan olla olematta jokin tietynlainen olento. En kuitenkaan muista koskaan ajatelleeni, että en halua

tulla minkään tietynlaiseksi. Olen vahingossa ehkä kehittynyt jonkinlaiseksi Peter Pan -hahmoksi, joka on jättänyt ottamatta kaikki tarjotut roolit elämässä. Ehkä minulla ei ole ollut vain riittävää ymmärrystä valinnan tekemiseen. Ehkä toiset ihmiset valitsevat annettujen roolien mukaan. Vai olenko sittenkin valinnut jo varhain ja olen täysin selvällä tiellä jotakin päämäärää kohti, mutta en vain ole tietoinen päämäärästä? Olenko unohtanut valintani? Kuulostaa mahdolliselta, että olen tehnyt valintani jo niin kauan sitten, että en enää muista. Kun pääsen lähemmäksi päämäärääni, alan muistaa valintojani ja totean päässeeni jo pitkälle. Tässä väliajalla kulutan sitten aikaani ajatellen niitä näitä, mistä saattaa olla lisättyä hyötyä elämän suuren strategian tultua hedelmää kantavaan pisteeseensä. oinko uskoa kumman tahansa selityksen tilanteelleni? Jälkimmäisessä selityksessä on ainakin se ongelma, että se ei tule mihinkään päätepisteeseen. Jos elämäni menee päin helvettiä ja päädyn itsemurhaan, voin edelleen sanoa, että tähän juuri tähtäsinkin. Jos elämäni menee

Omakuva

hyvin, voin vanhana todeta, että nyt valintani ovat kantaneet hedelmää. Tuntuu, etten voi valita väärin, jos valitsen oikean vastauksen vasta nähdessäni lopputuloksen. Toisekseen elämässäni on asioita, joita kadun. On mahdollista, että muutan mieleni, kun virheeni paljastuvat joskus siunauksiksi valepuvussa, mutta se ei totta puhuen nyt tunnu juurikaan siltä. Olisin halunnut tulla toisenlaiseksi ja nykyinen suuntani on selvästi huonompi. Ensimmäinen selitys tuntuu siis uskottavammalta ainakin tällä hetkellä. Nyt kun muistelen, niin olen monesti tietoisesti välttänyt tulemasta joksikin, koska se olisi vaatinut minua luopumaan jostakin muusta. En ole ollut osa mitään kiinteää kaveriporukkaa, koska olen nähnyt, miten tyhmiä ihmiset voivat olla ryhmässä. En halua identifioitua sellaiseen. Minua kuvottavat edelleen myös ihmisen sokeaksi ja tyhmäksi tekevät ideologiat. Ajattelemalla itse toivon välttäväni pahimman dogmaattisuuden. Voin tavallaan kiittää nykytilanteesta omia valintojani. Olen hiukan ns. ulapalla. En voi nojata valinnoissani tukeviin perusteisiin. En myös56

Minervan Pöllö 1/18

kään ole löytänyt roolimallia itselleni. Miten muuten voisivatkaan asiani siis olla? Tai siis mitä oikein sitten haluaisin? Mikä saa minut epätoivoisesti ajattelemaan ajattelemistani ja toisaalta katumaan valintojani? Onko identiteettini heikko? Jotta olisin voinut valita minut identifioineissa tilanteissa toisin, minun olisi ollut kyettävä sietämään valintani ilmeisiä vaikutuksia.

uultavasti noissa minut identifioineissa valintatilanteissa ajatteluni on tietoisesti mennyt seuraavalla tavalla: 1. 2. 3. 4.

Haluaisin X enemmän kuin Y X: llä on ilmiselvä seuraus p Haluan välttää p Valitsen siis Y

Y:llä on voinut olla muita seurauksia, joista jokin on voinut jopa olla p, mutta en ole siinä tilanteessa ollut siitä tietoinen. Jos näin olisi, en olisi voinut välttää kuitenkaan p, joten p ei johtunut valinnastani. Mistä katumukseni siis johtuu? Olenko myöhemmin muuttanut

mieltäni ja haluaisin nyt p? Jos olisin voinut sietää p silloin, olisin nyt olennaisesti tyytyväisempi.

hkä tämä tarvitsee nyt esimerkin. Haluaisin olla varakkaampi mieluummin kuin pelätä koko ajan toimeentuloni puolesta. Siitä, että olisin varakkaampi seuraa suoraan, että nousisin ylempään yhteiskuntaluokkaan. En koskaan halua olla keskiluokkaa. Valitsen siis olla köyhä. Nyt jälkiviisaana kuitenkin toivoisin, että olisin voinut sietää työnteon ja säästäväisyyden sitä seurausta, että minulla ei olisi aikaa muuhun kuin työntekoon ja mielenkiinnon kohteeni olisivat vain varallisuuteen ja perheeseen ja elämänlaatuun liittyviä. Harrastukset olisivat minulle nyt lähinnä tapoja etsiä toisenlaista identiteettiä työn ja perheen lisäksi. Fanittaisin varmaan jotain nykyisen minäni kaltaisia ihmisiä, jotka ”keep it real” ja tekevät elämällään jotain erilaista. Joka tapauksessa kadun osittain valintaani. Kyse ei ole yksinkertaisesta ”yhyy en saa mitä haluan” kiukuttelusta. Kyse on siitä, että valintani ovat sulkeneet ovia sen suhteen, minkälainen elämäni voisi

olla. Nyt, syystä tai toisesta, elämäni ei ole sellaista kuin se olisi voinut olla, jos olisin voinut valita toisin. Selkeästi tunnen, että olisi ollut vallassani valita toisin. On kuitenkin huomattava, että tosimaailmassa jokaisella valinnalla on enemmän seurauksia kuin vain ne, joista olen tietoinen valintaa tehdessäni. Voin listata valintani kaikki loogisesti suljetut seuraukset, jotka ovat vallassani tietää, mutta se ei tyhjennä kaikkien vaikutusten joukkoa. Ehkä katumus tulee juuri niistä seurauksista, joita valinnallani on ja joita en tarkoittanut. Näitä välttääkseni olisin joutunut olemaan jollakin tavalla herkempi ottamaan asioita huomioon, ehkä kuuntelemaan neuvoja muilta. Nämäkään toimet eivät olisi riittäneet kaikkien vaikutusten huomioimiseen. Mikä riittäisi? alintatilantessa tulee vastaan seuraavanlainen ohje: älä tee mitään minkä seurauksista et halua ottaa vastuuta. Hyvä päätös on sellainen, että oman parhaan kykysi mukaan voit sulkea pois teoltasi ainakin ne seuraukset, jonkalaisia et halua kantaa harteillasi tulevai-suudessa.

Omakuva

Jos teollasi on silti jotain arvaamattomia seurauksia, ne ovat sellaisia, että voit elää niiden kanssa. Ehkä tunteellinen varovaisuus tekee meistä juuri herkempiä arvioidessamme valintojemme seurauksia. aduttavatko valintani nyt siis sen takia, että en ole ollut tunteellisesti herkkä niitä tehdessäni? Olen luultavasti ollut täysin selväjärkinen ja riittävän herkkä tehdessäni ainakin suurta osaa valintoja elämässäni. Katumiseen tuntuu vaikuttavan myös toinen puoli asioista, eli se, miten asiat myöhemmin ovat. En olisi voinut nähdä 15 vuotta sitten, että olen tulevaisuudessa tilanteessa, jossa tarvitsen rahaa muuhunkin kuin oman henkeni pitimiksi. Olen kuitenkin tehnyt päätöksiä siltä kannalta, että itseähän tässä tarvitsee vain ajatella. Yleisemmin sanottuna asiaintilat, jotka olivat vallassani tietää menneisyydessä, eivät riittäneet herkkyydenkään turvin ennustamaan tulevaisuuden käänteitä. Tämä on oikeaa jälkiviisautta, koska nämä pohdinnat ovat muotoa ”Jos en olisi juonut kaljaa nuorena ja olisin opetellut itsekkäämmäksi ja pitänyt kiinni rahoistani

Minervan Pöllö 1/18

(sen sijaan, että annoin joka sentin valua, milloin mihinkin) ja päättänyt vain opiskella kylmästi jotain rahakasta alaa, niin olisin nyt paremmassa tilanteessa esimerkiksi perheen perustamisen suhteen”.

ikaisemmin kuvatussa katumisessa kyse oli päätöksenteon motiivien ja tiedollisten ja laajempien henkisten kykyjen kartoittamisesta. Jälkimmäinen tapa katua on jälkiviisautta. Jälkiviisaus ei ota huomioon, että jos olisin valinnut toisin menneisyydessä, huomiot nykytilasta eivät myöskään pitäisi välttämättä oleellisilta osin paikkaansa. Todellisuus voisi olla nyt toisenlainen, eikä ainoastaan jälkiviisauden olettamilta osin, sillä jokaisella valinnalla on lukemattomia tuntemattomia seurauksia. Jälkiviisaus on myöskin sokea sitoumuksille, jotka menneisyydessä hyväksyin. Päätin nuorena olla köyhä ja keskittyä ajattelun kehittämiseen, koska kulutusyhteiskunta ja sen arvoasteikot olivat minulle vastenmielisiä ja moraalittomia. Lopuksi haluaisin miettiä ihmisen vastuuta omasta elämästään. Olen valmis

ymmärtämään vastuun kysymystä laajemmin ja tarkemmin, mutta tämän itsetutkiskelun tarkoituksiin riittänee seuraava muotoilu. Vastuu kytkeytyy valinnanvapauteen siten, että olento voi olla vastuussa asiasta x vain, jos hänellä on ollut vapaus valita x tai joku muu asian x poissulkeva asia y. Missä määrin olen vastuussa esimerkiksi tunteellisesta sitoutumisestani yhteiskunnan arvojen vastustamiseen? En muista hetkeä, jota ennen en olisi ollut tietoinen asiasta, mutta jonka jälkeen olisin todella varma valinnastani. Toisin sanoen, jos olen tehnyt asiassa jonkun valinnan, olen tehnyt sen pikkuhiljaa, luultavasti harjoittaen tiedollista ja tunteellista herkkyyttä, kasvattaen evidenssiä näkemyksen puolesta sekä vastaan. Jossain vaiheessa olen vain alkanut tehdä valintoja niin, että olen sulkenut ovia vauraaseen keskiluokkaiseen tulevaisuuteen.

jatukseni kuitenkin ohittaa valinnanvapauden. En ole ollut vastuussa siitä laajasta evidenssistä, jota olen saanut elämäni varrella, muuten kuin tiedollisten paheiden ja sokeaksi

tekevien sitoumusten osalta. Karkeasti sanoen lapsuudessa kokemani vähäosaisuus ja yhteiskunnan epäkohdat ovat kenties tehneet minut sokeaksi yhteiskunnan hienouksille, vääristäneet ajatuksiani ja sitä myöten omaa suhdettani yhteiskuntaan. Mutta en ole valinnut näitä kokemuksia. Niiden välttäminen ei ole ollut vallassani. Olenko siis vastuussa omasta tilanteestani? Tuntuu, että ainoa tapa ottaa vastuuta edellyttää tiedollisiin kykyihin nojaamista. Voin omaksua kolmannen persoonan näkökulman omaan elämääni kerryttämällä yhä laajempaa näkökulmaa yhteiskunnasta ja tunnistamalla siinä näkemyksessä oman tilanteeni. Vasta sellaisen näkemyksen turvin voin vastata itselleni kysymykseen ”mitä minun tulisi tehdä?”. Vastaus edellyttää lisäksi muita moraalisia sitoumuksia. Mitä haluan tekojeni aiheuttavan? Mitä vaikutuksia haluan välttää? Onko onnellisuus vain henkilökohtainen asia? Onko onnellisuus ylipäätään tavoiteltavaa?

oni lukija tunnistaa jo

varmaan tekstin Omakuva

luonteesta yhden määrittävän piirteen. Olen varovainen sitoumuksissani. Koitan nähdä niiden taakse. Jos vaurastuminen edellyttää heittäytymistä, riskien ottamista, niin ei ole ihme, että se on mennyt minulta ohi. Kuten sanoin, olen sitoutunut kerryttämään tietoa, jotta valintani voisivat olla vastuullisia. Olen (jollakin naiivilla tavalla) sitoutunut elämään itselleni (ja myös muille) esimerkkinä.

Tämä teksti ei ole kannanotto. Tämä on ohituskaistalla jonon ohi kiitävä vastuuton urheiluauto. Tällä tekstillä on kiire maaliin, sillä minulla on kiire elämään. Toivon, että lukija tunnistaa piirteitä omassa ajattelussaan, tai huomaa ongelmia minun ajattelussani. Keskustelen mielelläni kanssanne. Rohkaisen jopa kirjoittamaan omista ajatuksista Minervan Pöllöön, jos sellaisia herää!

atumukseni nousee ainakin kolmesta asiasta. Ensiksikin siitä, että olen unohtanut vanhat päämääräni ja joudun määrittelemään niitä uudelleen elämän edetessä. Toiseksi siitä, että en ole onnistunut ylläpitämään sitoumuksiani ja toimimaan niiden mukaan. Kolmanneksi siitä, että minulla ei ole ollut riittävää tietopohjaa tehdä valintoja, joten valintani ovat olleet osittain huonoja. Moraalinen sitoumus on kuin aikakapseli tulevaisuuden itselle, joka vaatii itsetutkiskelua. Minusta kuitenkin tuntuu, että en voi enää kääntää kelkkaa itsenäisen ajattelun osalta. Olen tiedon etsijä ja järjestelijä. Ilman sitä en voisi ottaa vastuuta. En olisi toimiva olio.

Minervan Pöllö 1/18

kuva:

Nina Ollila

KIRJA-ARVOSTELU Erkka Mykkänen: Something not good 2018 WSOY 153 sivua

ERKKI KOSKIMÄKI

inulla on hyvin henkilökohtainen suhde Erkka Mykkäseen. Henkilökohtainen, mutta yksipuolinen. Näen hänet usein yliopistolla kirjoittamassa niissä paikoissa, joissa itsekin vietän aikaa. Aina kun näen hänen kaljunsa, totean hiljaa itselleni: ”Siellä se Erkka Mykkänen taas kirjoittaa, miksi minä en kirjoita?” Joulun välipäivinä olen kaupungilla näkemässä ystävääni ja kotiin menemisen sijasta päätän pyöritellä ideoitani kurvin William K:ssa. Jälleen kerran, nurkkapöydässä, läppäri edessään, istuu Erkka Mykkänen kirjoittamassa. Perhana. Onneksi nyt minäkin kirjoitan. En saa Erkka Mykkästä mielestäni, joten kaikki muistiinpanoni päätyvät käsittelemään tätä ei-nyt-niin-ihmeellistä-mutta-kuitenkinvähän-häiritsevää sattumaa. Etunimessäkin vain yhden kirjaimen ero omaani. Miksi kaikkialle mihin menen, on vastassa Erkka Mykkänen? Minun ja Erkka Mykkäsen yksisuuntainen suhde on jatkanut kehitystään. Toisaalta hänen Nuorelle Voimalle tekemänsä podcastit kirjoittamisesta ovat mainioita, pidän myös Omakuva

joistain hänen lyhytelokuvistaan ja samoin olin hieman harmissani, kun minun piti palauttaa novellikokoelma Kolme Maailmanloppua (2015) kirjastoon. Nyt Mykkänen on julkaissut minun valvovien silmieni alla kirjoitetun esikoisromaanin Something not good. Something not good on kirjallisuudenopiskelija Veikon kasvutarina teini-iästä aikuisempaan maailmaan. Veikko käy kirjan aikana läpi työ- ja ihmissuhteita, jotka eivät tunnu niin merkittäviltä kuin niiden tulisi tuntua. Hänellä on parisuhde, joka ei kestä vaihtovuoden etäisyyttä, hän ei samaistu opiskelutovereihin, hän matkailee ihmisen kanssa, johon hän ei tunne mitään yhteyttä, hän ei välitä runoudesta niin paljon kuin runoyhdistyksen hallitustyö edellyttäisi. Tämä leimaa Veikkaa, jatkuva ulkopuolisuuden (pitäisikö sanoa sivullisuuden?) tuntu. Mykkäsen kieli heijastelee Veikon passiivisuutta. Tunne välittyy rytmikkäillä lauseilla; joskus lyhyillä sivuhuomioilla, joskus taas pitemmin aforistisesti, kuten kirjan ensimmäisessä kappaleessa: ”Viimeisen ylioppilaskokeen jälkeen Veikko istui Kaisan kanssa tatuointiliikkeen nahkasohvalla. Vaihtoehtojen pläräily oli vähän kuin kiinalaisessa ravintolassa tai elämässä: niin paljon valinnanvaraa ettei yhteen malttanut perehtyä, kunnes äkkiä pelkäsi valitsevansa paniikissa ”vain jotain”” Romaanikirjallisuuden etu näytelmäkirjallisuuteen verrattuna on sen mahdollisuus koskettavaan draamaan ilman yltiödramaattisia tilanteita. Tässä Mykkäsen esikoisromaani onnistuu kiitettävästi. Yleinen tunnelma, jonka tiivis ja viimeistelty ilmaisu Veikon maailmasta luo, on elävä. Samaistumistani tuohon maailmaan 62

Minervan Pöllö 1/18

lisää tietenkin tapahtumien tutut paikat. Olen ollut ruotsinlaivalla, olen ollut röökillä samalla Uuden ylioppilastalon parvekkeella kuin Veikka. Karaokepaikka taitaa olla Tenkka. Something not goodin rivien alla velloo muodotonta panteistista tunnemassaa, joka välillä pääsee myös kertojan tiedostamaksi. Toisaalta vuodenajat vaikuttavat Veikkoon, ja yhdessä joulua kuvaavassa jaksossa Veikko suhtautuu joulukuuseen tietoisena olentona. Ehkä kyse on romaanikirjailijan uskonkappaleesta: koska romaanin maailmassa materiaalisten seikkojen kuvailu on osa ilmaisua ja hahmojen kuvausta, on todellisen maailman niin ikään oltava perusluonteeltaan sellainen. Myös kirjan lopullinen käänne on etäinen esimerkki tästä: kauttaaltaan Veikkoon keskittynyt kertoja kääntää ensimmäistä kertaa huomion Maijaan, Veikon (soon to be) tyttöystävään. Veikko jää nukkumaan autoon yksin, mutta vain hetkeksi. Jos kirjan lukee yhdeltä istumalta (mikä on helppoa ja suositeltavaa), tuntuu tämä pieni käänne kerrontatyylissä samaan tapaan järisyttävältä kuin Robert Bressonin minimalististen elokuvien loppuratkaisut. Moukille lattea, herkille huikea. Something not good on sympaattinen esikoisromaani. Sen lukemisen jälkeen olen nähnyt Erkka Mykkäsen kaljua yhä harvemmin ja harvemmin istumassa tietokoneensa kanssa itselleni tutuissa paikoissa. Toivottavasti hänelle kuuluu hyvää.

Omakuva

Talo ja minä

eli iltavahtimestarin lyhyt elämäkerta VERNA VIRKKUNEN

Kaikki alkaa lasikopista, ja päättyy lasikoppiin. Työpäivät, kierrokset, vaeltavat ajatukset. Se, kun jotain unohtuu ja on palattava takaisin sinne missä juuri oli, että ehkä muistaisi. Koppi on pääoven vieressä. Et voi olla kävelemättä ohitseni, et voi, et voi ohittaa minua! Jotkut eivät katso kohti moneen kuukauteen – sitten jonakin iltana – hymy. Miten he kuvittelevat, että suhtautuisin? Vai onko se heille yhdentekevää? Vaatii harjaantumista erottaa ujot ja helposti vaivaantuvat koppavista, ja joskus teen edelleen virhearviointeja. Olen ollut pitkään täällä, mutta sitä eivät voi kaikki tietää, nimittäin ne, jotka tulivat silloin, kun olin puoli vuotta poissa. Olin puoli vuotta poissa, koska aloin opiskella filosofiaa, tai aloitin aloittamisen. Päädyin toiseen taloon iltavahtimestariksi, ja nyt palasin. Kukaan ei tiedä tästä. Paitsi eräs vanha naama, joka keväällä näki minut kopissa lukemassa pääsykokeisiin, ilahtui, ja alkoi esitellä solipsistisia epäilyksiään. Palattuani hän heti ensimmäiseksi kysyi: No, joko olet saanut selville? Een... niin mitä? No sitä, ovatko kaikki muut olemassa? Ja hänen mentyään jäi aulaan kaikumaan heitto kollegalle: ”Hän on maailmankaikkeuden ainut persoona...” Moni asia on niin kuin ennen, mutta jotain on muuttunut. Uusi siipi on auennut remontin jälkeen, mutta en tarkoita nyt sitä. Kun on puoli vuotta poissa, saattaa aiheuttaa epäilyksiä, ainakin tutuissa 64

Minervan Pöllö 1/18

kasvoissa. Ensimmäisenä iltana oli vastassa hämmentyneitä, epäuskoisia ja ilahtuneitakin ilmeitä. Yksi huudahdus: Mitä, tuohan oli pitkään poissa! Ja kierroksellani pamahdin keskelle vaatteiden vaihtoa, ai, anteeksi, en tiennyt, kun ennen vaihdettiin tuolla... (vieraita kasvoja, ei vastausta) En tiedä kaikkea, mutta paikallani on ollut joku vetelys. Raporttivihkossa ei ole yhtään merkintää koko syksyltä. Ja uudessa siivessä huomasin, että erään suihkukopin lukko oli asennettu väärin päin: sen sai lukkoon ulkopuolelta, vaan ei auki sisäpuolelta. Siinä se on ollut niin koko ajan, mikä vaaran paikka. Useimmat ottavat silti annettuna. Ah, ai hän on palannut, luonnollisesti, uusi tukka? Kahvinkeittimien määrä on tuplaantunut, ja niitä on ripoteltu entistä kummallisempiin paikkoihin. Yhtenä iltana kurkkasin erääseen varastohuoneeseen. Paljastui, että joku oli vihkinyt sen kahvihuoneeksi ja jättänyt keittimen tietysti päälle. Ottaen huomioon kaikki päivittäin kypsyvät vakiokatastrofit, niin olisi se ollut aika noloa, jos kaikki olisi tuhoutunut kahvinkeittimestä varastohuoneessa. Mutta kaikki eivät olekaan vahtimestareita, jotain muita mestareita ehkä, kenties maistereita. Voivat olla miten huvittaa. Veikkaan, että he kuuluvat juuri niihin, jotka mielestään rohkaisevat toisia kysymällä: Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Jätin tietysti lapun. Hyvä tämän ja tämän käyttäjä, Muistathan sitä ja tätä... Jos vaan mitenkään viitsisitte... Ettei vaan kävisi mitään sellaista tai tällaista... Ystävällisesti, Iltavaksi

Omakuva

Kerran kirjoitin toistuvan riesan vuoksi oikein Dymolla: Älä säilytä tavaroita patterin päällä! Paloturvallisuusriski! Lappuasioissa katumus ottaa kuitenkin usein vallan ja hiivin myöhemmin repimään huomatukseni pois. Tunnen rakennuksen kuin omat taskuni, voin unissani sivellä sen jokaista pintaa ja kuulla jokaisen oven yksilöllisen loksahduksen, paukahduksen perässäni. Viallisten liiketunnistinhanojen lyhyet tervehdykset, vaihtuvien tilojen ominaishuminat ja -hajut. Kädet ojentuvat koettamaan ovenkahvoja tutussa koreografiassa. Tämä on tanssiesitys ja minut on laitettu takariviin. Olen hyvin oleellinen osa kokonaisuutta, mutta olen ainut, joka siitä tietää. Tässä suuressa ilossani, tanssissa, transsissa, piilee vaara. Jokainen toisto on uusi. Jokaista kierrosta ennen on voinut käydä mitä tahansa, mikä ei vielä ole sattunut kenenkään muun silmään. Vaikka jokin ovi olisi aina ollut kiinni, se voi olla auki tänään, ja vaikka kukaan ei ole koskaan kaatunut ja lyönyt päätänsä jossain vessassa tai kopiohuoneessa tai komerossa tai takapihalla, niin mikään ei sulje sitä mahdollisuutta pois nyt. Valppaus on pidettävä osana koreografiaa, jokaiseen käytävään on käännyttävä kuin se olisi ensimmäinen kerta, kuin siellä seisoisi mahdollinen tunkeilija, kyteisi tulipalo tai odottaisi liukas lattia uhreineen. Se on pahinta, mutta siksi olen paikalla. Vahdin. Pidän kaikki aistit hereillä. Sanon ihmisille: työni on helppoa, sopii hyvin yhteen opintojen kanssa. Se on varmaankin totta, mutta toinen tarina on, sovinko itse. Yliopistolla ei voi kiertää tarkistamassa jokaista ikkunaa, nurkkaa ja kaappia. Yliopiston kanssa ei tanssita, siellä viipotetaan, ja viipotuksesta on valppaus kaukana. Kun yliopistolla kolahtaa, en tiedä, onko kyseessä tuttu pauke ilmaistointikanavassa vai jotain ennennäkemätöntä. Joinain iltoina saan vahtia tyhjää taloa, ja silloin istun kopissa. Kaikki huokuu rauhaa, vasta remontoitua, siivottua ja niin 66

Minervan Pöllö 1/18

helposti unohdettua. Ilmastointi on lujalla. Kun kukaan ei enää kulje, aulan valot himmenevät, lopulta sammuvat. Koko talo pimenee hiljalleen, vain kopissa on räikeän kirkasta. Merkkaan ylös, että kierros on tehty, sillä joskus kierros on kuin toistuva uni, josta ei tiedä näkikö sen viimeksi eilen vai toissa kuussa. Valvon aikaa: hetken se on, ja alkaa sitten liu’uttaa mennessään mielikuvia, jotka vetävät perässään muistoja, jotka synnyttävät kuvitteellisia keskusteluja (mitä olisi pitänyt sanoa, tai mitä sanoisin jos), laulun sanoja, yhdentekeviä päätelmiä, vieraita lauseita vierailla kielillä. Ympäröivä hämärä tekee kopin ikkunasta peilin. Kasvot heijastuvat kauniisti kovassa valossa, kun vain vahvat linjat piirtyvät ja turha epävarmuus häipyy pois. Tarkkailen aulaa heijastuksen silmien lävitse. Aika kuluu, ja ajatusten virta alkaa tyrehtyä. Syntyy levottomuus, levottomuus katseessa kopin ikkunassa. Aistin, että jotain tapahtuu, ja valpastun taas. Kun katson oikein tarkkaan, huomaan, että heijastuksen silmät alkavat sulautua yhdeksi aulan kanssa. Tuo uusi oleva levittäytyy kuin hidastettu alkuräjähdys. Se tulee kohti ja pyyhkäisee mennessään ääriviivani, vie minulta jalat. Olen kai kadonnut, mutta hitaasti päättelen: korvissani vinkuu, siis olen? Talo. Talo ei koskaan kadota minua syliinsä. Olen sen ainut ystävä ja se on minulle lojaali. Oltuani jonkin aikaa läpinäkyvä, kopinkin valot himmenevät. Laskeva pimeys imee hiljalleen katseen kopin ikkunasta ja hämärä aula palautuu omaksi itsekseen. Alan löytyä varvas kerrallaan. Siinä, paikoillani pimeässä, olen turvassa. Aulassa kaikuu paksu hiljaisuus, ja hiljaisuuden selästä hyppivät kaikki ne ajatukset, jotka on joskus täytynyt lähettää matkoihinsa, kun jostain on kuulunut huolestuttava ääni. Omakuva

Minervan Pรถllรถ 1/18

Omakuva

KIRJOITUSKUTSU Kirjoita Minervan Pöllöön!

Seuraavan numeron teema on Trans-. Tartu muutokseen, transsendenssiin, transsendentaaliseen idealismiin, sukupuoleen, ylityksiin, lävistyksiin, rajoihin tai ulko- ja sisäpuoliin. Voit halutessasi myös kirjoittaa teeman ulkopuolelta. Monenmuotoiset tuotokset ovat tervetulleita! Julkaisemme mm. esseitä, runoja, sarjakuvia, piirroksia, valokuvia, haastatteluja, reportaaseja ja taidekritiikkiä. Lisäksi toivomme jatkoa juttusarjaamme ‘‘Etiikan teoriat käytännössä’’: Valitse jokin sinua kiinnostava etiikan teoria, tiivistä ja muotoile sen keskeisimmät ideat yhdeksi tai muutamaksi yksinkertaiseksi, normatiiviseksi moraaliohjeeksi ja koita elää yksi päivä sen mukaisesti. Raportoi päivän tapahtumista ja kerro kokeilun aikana heränneistä ajatuksistasi päiväkirjaan. Heräsikö juttuidea? Laita ujostelematta sähköpostia päätoimittajille osoitteisiin nina.ollila@helsinki.fi ja verna. virkkunen@helsinki.fi.

MINERVAN PÖLLÖÖN 70

Minervan Pöllö 1/18

Kuva: Nina Ollila