Minervan Pöllö 2/2017 by Minervan Pöllö

Helsingin Yliopistolaisten

KEVÄTPÖLLIÄINEN Minervan Pöllö 2/2017

Paavo Väyrynen | Arvostelussa biopolitiikkaa, uusliberalismia ja Dilemman 50-vuotishistoriikki | Runoja | Kevätsolipsismia

SISÄLTÖ 4

Pääkirjoitus

Sitä tiedekuntatenttiä en unohda koskaan

Novelli: Buda, nehà

Sorbonnen kirjeenvaihtaja

Kevätkolumni

Matkakertomus

Tekemistä ikävään

Paavo Väyrysen haastattelu

Lokikirja

Runoja

Minervan Pöllö 2/201 7 Julkaisija Dilemma Ry

Päätoimitus

Erkki Koskimäki Ruut Lahdenmäki Carlos Lievonen Tuukka Oikarinen

Jatkokertomus: Leibnizin elämä, osa II

Asioita, joista olen tänä keväänä pitänyt

Löppönen: Vapauden markkinat

Helén: Elämän politiikat

Dilemman 50-vuotishistoriikki

Tunnelmia historiikin bileistä

Nettisivut

Toimituskunta

Minervan Pöllö

ISSN

1239-2545 (Painettu)

Aarni Pitkänen Mika Leinonen Janne Karisto

Paino

Kuvitus

on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakauslehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea.

www.minervanpöllö.fi

Juvenes Print - Suomen Yliopistopaino Oy

Irene Dimitropoulos Ruut Lahdenmäki Nina Ollila

Painos 150 kpl

Ulkoasu ja taitto

Vastaava päätoimittaja

Ruut Lahdenmäki Carlos Lievonen

Ruut Lahdenmäki

PÄÄKIRJOITUS Lisää liikettä mielelle vai lisää mieltä liikkeelle? Ruut Lahdenmäki

evät on aina tuonut mukanaan erikoista haikeutta, tuntuu kuin kaikki olisi ohi yhdessä sekunnissa. Lapsuuskin on ohi, vaikken muista koskaan siirtyneeni aikuisuuteen. J. M. E. McTaggart oli idealistinen metafyysikko, joka argumentoi ajan epätodellisuudesta teoksessaan The Unreality of Time (1908). McTaggartin mielestä aika on mahdotonta, koska aikamuodot (aikamuodot (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ovat yhteensopimattomia, ja pelkät yksittäiset tapahtumat eivät riitä selittämään aikaa, sillä aika vaatii muutosta ja tapahtumien järjestys ei koskaan muutu ajassa. Muutoksen lakkaaminen olisi ajan lakkaamista. Antiikin filosofitkin huomasivat tämän aistien ja ajattelun avulla saatavan tiedon ristiriidan, eikä aikaa voi tutkia ottamatta huomioon sen molempia puolia, järkeä ja tunnetta, ja tulla toimeen näennäisen paradoksin sisällä. Miten tämä ”tieto”, että aikaa ei ole, näkyy kokemuksessa? Kokemus ei muutu millään havaittavalla tavalla, sillä mielipiteistä riippumatta kaikki mitä on, on koko ajan suoraan edessämme. Ajan pysähtyminen ja jatkuva muutos ovat samaan aikaan totta, jolloin tällaisia asioita ei voi enää ajatella toisistaan erillisinä. On paradoksaalista, että lapsille tämä on selvä asia, mutta paradoksin ymmärtäminen on aikuisen tehtävä. Tässä asiassa lapset ovat aikuisia ja aikuiset lapsia. Alamme pitää mitattavaa aikaa todellisempana kuin nykyhetkeä, mikä johtuu varmasti osittain kielestä: metaforat ajan kulumisesta ja virtaamisesta sekä ajanhallinnasta ohjaavat ajattelemaan aikaa jonain hiipuvana resurssina. Todellisuudessa nykyhetki ei koskaan lakannut olemasta. Eri aikakäsitykset tarjoavat vaihtoehtoisia näkemyksiä sille, mitä aika voisi olla. Presentismin mukaan on välttämättä niin, että vain nykyhetken objektit ovat olemassa. Menneet ja tulevat objektit ovat epätodellisia, koska ne eivät sijoitu tähän hetkeen. Eternalistin mukaan taas kaikki ajanhetket ovat yhtä todellisia: ontologisesti sillä ei ole merkitystä, onko jokin ajanhetki nyt, menneessä vai tulevassa. Eternalismin näkökulmasta osa minua on yhä lapsuudessa, ja vain kaistale tai osa siitä, mikä minä olen, on tässä hetkessä. Tätä kutsutaan myös ajan 4D-näkemykseksi. Presentismin ja eternalismin voi kuitenkin nähdä saman kolikon kahtena puolena: presentismi sisältää jo oletuksen, että ajanhetkiä on useampi ja nykyhetki muuttuu menneisyydeksi, ja eternalismi taas olettaa, että on sellainen asia kuin nykyhetki. Ehkä voisikin ottaa mallia lapsilta ja opetella ulos siitä, mitä tähän asti on oppinut (ajasta esimerkiksi), ja astua ajattomuuteen. Nykyhetki vaatii tuskin lainkaan ymmärrystä, mutta on usein haastavampaa olla ajattelematta kuin ajatella. Vastoin yleistä mielipidettä väitänkin, ettei ymmärrystä pidä enää laajentaa, vaan pikemminkin sitä pitäisi pyrkiä supistamaan. Silloin voi nähdä jotain tästä paljon puhutusta mutta ajattelun alle jäävästä nykyhetkestä, jossa kaikki loppujen lopuksi tapahtuu.

Sitä tiedekuntatenttiä en unohda koskaan

Elettiin elämässäni sangen sekavaa syksyä 2011. Olin jo pitkään ollut aikeissa suorittaa filosofian perusopintoihin kuuluvan opintojakson Johdatus tieteenfilosofiaan (Fte160) tiedekuntatentissä. Tiedekuntatentti vaikutti opintojen alussa siistiltä jutulta, koska siinä tehdään opintoja himasta käsin, eikä tarvitse ns. ”mennä kouluun”. Tentti ei kuitenkaan mennyt läpi, ja lukijoita varmasti kiinnostaa tietää miksi. Tenttiä edeltävänä iltana päätin tempaista kannabissätkän ja päälle puolitoista pulloa jaloviinaa tenttionnen takaamiseksi. Olinkin ikionnellinen ollessani niin onnekas, että pääsin omin jaloin kävelemään tenttisaliin asti. Hain oksennusta pidätellen tenttikuoreni salin edestä, ja istuin paikalleni vastaamaan. Kohtasin vaikeuksia vasta, kun krapulan ja huumausaineen mystinen yhteisvaikutus sai paperin aaltoilemaan silmissäni voimakkaasti. Oli helvetin vaikea kirjoittaa, kun teksti näytti vuorotellen aggressiivisesti hyökkäävän päälleni ja toisinaan taas pakenevan mikroskooppisen pieneksi täpläksi näkökenttäni keskelle. Lisäksi olin unohtanut lukea tenttikirjat, eikä lukiosta tuttu yleissivistyksellä briljeeraaminen ja ”nihilisimin” kaltaisten sivistyssanojen viljely tentaattoria vakuuttanut. Olin unohtanut kirjoitusvälineet kotiin, joten jouduin lainaamaan lyijykynää vahtimestarilta. Siinä ei ollut terää, eikä mistään löytynyt teroitinta. Järsin kynään uutta terää hampaillani sitä mukaa, kun kirjoitusprojektini tuntien mittaan edistyi. Hankasin kirjoitusvirheet pois syljessä kastetulla peukalolla. Neljän tunnin jälkeen kasassa oli noin neljän rivin mittaiset vastaukset molempiin kysymyksiin. Palautin vastaukset varmana tentin läpäisystä. Nimim. ”Perseelleen meni”

Minna-Kerttu Vienola

Kevätsolipsismia Hubertin ja Husserlin kanssa

sanoo joku selkäni takana. Jos kaupungin lämpö ja valoisuuden aiheuttama toisenlainen mielipide ovat vain subjektiivinen kokemus kaupungista (koska ei ole tarpeeksi syitä olettaa, että itse kaupunki olisi muuttunut, ei vain minun henkilökohtainen kokemukseni siitä), niin mistä voin tietää, viittaako mikään kokemukseni tosiasioihin kaupungissa? Mistä voin tietää, mikä on todellinen ympäristöni, millainen kaupunki on todella? Mihin päättyy subjektiivinen sfäärini, mistä alkaa objektiivisuus? Hubert L. Dreyfus, eräs tämän hetken kuuluisimpia tutkijoita fenomenologian, hermeneutiikan ja mielenfilosofian piirissä, väittää, että tutkiessani omaa kokemustani päädyn aina välttämättä epistemologiseen solipsismiin. Onhan kokemukseni vain minun kokemani, enkä voi koskaan kokea toisen kokemusta sellaisena kuin hän sen kokee (muutenhan toinen ei olisi toinen, vaan olisimme sama subjekti). Tämä taas tarkoittaa, että mikäli Dreyfus on oikeassa, on minun mahdotonta päästä ulos epistemologisesta solipsismistani, koska en koskaan voi tietää mitään mitenkään muuten kuin kokemuksessa. Toisin sanoen saan tietää kaiken tietämäni vain koettuna, eli tiedän ja havaitsen vain kokemuksessa. Koko elämäni on yhtä suurta kokemusta, mutta niin suurta ja itsestään selvää, että se usein katoaa huomioni piiristä ja palaa vasta kevätauringon myötä. Saan siis tietoa kaupungin ja subjektiivisen kokemisen suhteesta suuntaamalla katseeni kohti kokemustani. Huomaan, että kokemuksissani ennen ja jälkeen kevätauringon on kaksi erilaista kokemusta Roasbergia vastapäätä olevasta Rautatieasemasta. Voin erottaa kokemuksen kaksi päätekijää, Rautatieaseman ja lämpimän valon, joka tekee oloni mukavammaksi kuin aikaisemmin. Rautatieasemassa mikään osa ei sinänsä näytä muuttuneen, vaan ainoastaan valo, mutta koen silti itse Rautatieaseman toisin, ikään kuin auringonvalo olisi osa Rautatie-

Kuinka lehdet jälleen puhkeavat ja aurinko nousee yhä lämpöisempänä. Aamuisin ei voi nukkua, ja herätessä huomaa räntäsateen yltyneen. Kaikki näyttää yhtäkkiä erilaiselta, koska – ah! – kevät on tullut kaupunkiin. Istuimme jokin aika sitten ystäväni kanssa juomassa kahvia Roasbergissa Rautatientorin laidalla. Keskustelimme siitä, kuinka halusimme kumpikin pois Suomesta, koska täällä (ei pelkästään Helsingissä) oli mielestämme yksinkertaisesti rumaa ja masentavaa. ”Katso nyt tuota, ja ajattele Pariisia”, hän sanoi, ja minä ajattelin, kaihoisasti. Nyt tuo sama ”tuo” näyttää raikkaalta ja valoisalta, enkä enää kaihoa Pariisiin. Vain valo on muuttunut, ja kahvilan kaiuttimista kopisee hauskempi musiikki kuin viime kerralla. ”Kouvola on ihan kiva kesäkaupunki”, kuuluu suomalaisen taajaman mainoslause. Se on helppo, sillä jokainen kaupunki on kesällä kivempi. Väitän, että tätä vastoin jokainen suomalainen kaupunki on aika epämieluisa marraskaupunki. Selvää eroa itse kaupungissa ei välttämättä ole, koska sehän on se sama kaupunki, identtinen itsensä kanssa. Toisin sanoen, mikään asia itse kaupungin osissa ei muutu kesästä talveen tai toisinpäin, vaan koetun kaupungin muutoksen aiheuttaa ainoastaan se, mikä vaikuttaa itse kokemukseen kaupungista, tässä tapauksessa epämääräinen vuodenaika. Kevätkaupunki, yllättävä onnen tunne auringonvalon iskiessä kasvoihin kolmen kuukauden tauon jälkeen sekä mahdollisuus kävellä ulkona hytisemättä (koska oikeanlaisia vaatteita ei ole) saavat aikaan keväthuolen representationaalisesta illuusiosta eli siitä, onko kokemukseni asioista valheellinen. Kuinka on mahdollista, että kaupunki onkin kaunis, vaikka se juuri vähän aikaa sitten oli harmaa ja ikävä? Kaupunkihan tosiaan näyttää aika erilaiselta, melkein toiselta paikalta. ”Kuin ulkomailla olisi”,

asemaa. Voin kuitenkin erotella erilaisia koettujen asioiden kategorioita, kuten juuri kokemuksen lämpötilasta, jonka koen omalla ihollani, ja kokemuksen elottomasta kappaleesta, jonka koen silmilläni. Tarkastellessani kokemustani Rautatieasemasta huomaan kokemukseni olennaisen tekijän eli mielialan, joka on alunperinkin sen taustalla, että koen aseman eri tavalla. Sitä en tosin koe millään aistilla, vaan se on osa kokemustani kaikissa tilanteissa, jopa silloin, kun tuntuu ihan tavalliselta. Mieliala ei ole yhdenkään aistin välittämä, vaan se on täydellisenä kokemuksessani. Toisin sanoen, koen mielialani juuri sellaisena kuin se kokonaisuudessaan on, sen sijaan, että immanentissa kokemuksessani olisi vain osa siitä. Eräs Edmund Husserl saattaisi kutsua tätä ”evidentiksi kokemukseksi” (mutta kuka tietää, mitä Husserl jutuillaan tarkoitti?). Verratessani mielialaani kokemiini asioihin maailmassa huomaan sen olevan paljon varmempi asia kuin lämpö tai eloton kappale. Nimittäin, jos esimerkiksi lämpötilan kokemukseni ja näkemäni eivät ole koherentteja keskenään, vaan tuntemani lämpö vaihtuu, vaikka lämpömittari pysyy samana, tai koen kehossani lämmön vaikutuksia, mutta näkemäni ympäristö ei näytä muuttuvan lainkaan, en voi mitenkään varmasti tietää, kumpi aistini on oikeassa, vai onko kumpikaan. Mielialani suhteen en kuitenkaan voi olla väärässä. Tämä siis tarkoittaa, että ainoa asia, josta voin kevätkokemuksessani olla varma, on mielialani. Mutta mielialahan vasta subjektiivista onkin! Onko ainoa varma asia maailmassa minun oma subjektiivinen sfäärini? Olettaen, että aistini kertovat minulle ulkomaailmasta, mutta vain vaillinaisesti, en voi koskaan tietää varmasti mitään muuta kuin itse immanentin kokemukseni. Mistä voin siis tietää, onko Rautatieasema koko ajan todella näyttänyt samalta, olenko todella Helsingissä, ja onko todella edes kevät, vai häikäiseekö vain varjomaailmaan heijastettu tuli silmiäni? Päädynkö siis tosiaan Sokrateen kanssa samaan lopputulokseen, että tiedän vain sen, etten tiedä mitään muusta kuin omasta kokemuksestani (”etten tiedä mitään”)? Enkö siis voi tietää, ovatko kokemukseni maailmasta illuusioita vai eivät? Dreyfusin huoli vaikuttaa relevantilta, sillä representaatiot saattavat olla täysin riippumattomia niin sanotusta ulkomaailmasta (vaikka ymmärrän kyllä, että kartesiolainen ulkomaailman käsite voi paikoin olla fenomenologisesti ongelmallinen, mutta käsite sopii tähän). Tässä vaiheessa huoliani on hyvä muistuttaa, että kyse ei voi olla metafyysisestä solipsismista, sillä

jos en voi varmasti tietää mitään ulkomaailmasta, en voi myöskään päätyä yhteenkään metafyysiseen väittämään. Kutsunkin kevätsolipsismiani epistemologiseksi solipsismiksi. Tietämisen ongelma siis jää, sikäli kuin sen nähdään olevan ongelma, vaikken epäilisikään itse ei-minän olemassaoloa. Eihän minun ole pakko tietää varmasti aistimusteni ja todellisuuden suhdetta, voin vain uskoa siihen, että se, mitä aistin, on olemassa myös puhtaan kokemukseni ulkopuolella. Sitähän me arjessa teemme kaiken aikaa. Mutta miten voin tästä palata yliopistolle? Miten voin tutkia enää mitään, kun en voi olla varma siitä, ovatko kokemani asiat todella niin kuin ovat? Olisi älyllisesti liian laiskaa jättää asia tähän ja palata taas vanhaan talviseen asenteeseeni, jossa uskon, että koen asiat niin kuin ne ovat ja että saan tietoa maailmasta aistieni kautta. Älyllisesti laiskat lopputulokset eivät tule kyseeseen. Olenhan filosofi. Voisin yrittää seurata Descartesia päättelyssä matematiikan laeista ja Jumalasta, mutta kuten tiedämme (kyllä, puhun monikossa, sillä epistemologinen solipsismi ei sulje pois viittauksia toisiin henkilöihin), Descartes ei ollut skeptisessä metodissaan tarpeeksi radikaali, ja päätyi tutkimuksissaan kehä(mäiseen) päätelmään. Joudun väliaikaisesti tukeutumaan Husserlin paragraafiin 55 Eurooppalaisten tieteiden kriisissä ja hyväksymään sen, etten varmuuden tavoittelussani voi varmistaa maailmaa, vaan ainoastaan ymmärtää kokemustani siitä. Onneksi tosiaan olen filosofi (tämän voin sanoa varmasti sikäli kuin minä olen ja määrittelen kokemukseni itsestäni yhteneväiseksi filosofin universaalin määritelmän kanssa). Jos todellinen tieto, episteme, perustuu vain kokemuksessa olevalle ja siitä a priori johdetulle päätelmälle (koska a posteriori tieto maailmasta on juuri sitä empiiristä tietoa, jota saan vain aistimusteni kautta), voin tehdä filosofiaa täysin jos–niin-lauseilla, väittämättä mitään itse empiirisestä maailmasta. Voin esimerkiksi päätellä, että jos juon Roasbergin kahvia ja kahvi todella virkistää, tulen virkeämmäksi. Tai voin kokemukseni perusteella päätellä kahvin olennaiset ominaisuudet kokemuksessani (esimerkiksi maun ja virkistävyyden). Saatu tieto pitäisi kuitenkin yrittää ilmaista muille, mutta jos en voi aina olla varma siitäkään, ovatko toiset – Husserlia mukaillen – nukkeja vaiko ihmisiä, on aina olemassa mahdollisuus, että tietoni jää vain minun tiedokseni, vaikka se periaatteessa olisikin mahdollisesti, muttei välttämättä, kaikkien tiedossa. Saavutettu täydellinen objektiivisuus pysyy aina mahdollisuuden tasolla, sillä vaikka kieleni sekä 10

Dreyfus on väärässä, sillä todellisuudessa Husserlin metodi ei rajaa tutkimusaluetta yhdenkään tietyn subjektin kokemukseen, esimerkiksi juuri minun, Minna-Kertun, kokemukseen Rautatieasemasta huhtikuisena päivänä, vaan käyttää koko puhtaan kokemuksen aluetta eli sitä, mikä potentiaalisesti sisältyy puhtaaseen kokemukseen. Jos Husserl (tai joku muu husserlilainen fenomenologi) viittaa johonkin tiettyyn kokemukseen, tämä konkreettinen kokemus toimii vain esimerkkinä. Tutkimuksen subjekti, ego, ei siis ole kukaan henkilö, vaan teoreettisen kokemuksen minuus, joka aina välttämättä sisältyy jokaiseen kokemukseen (jopa ”me” on koettu minä-perspektiivistä), ja tutkimustulokset, joihin metodilla päädytään, ovat siten objektiivisia samalla tavalla kuin esimerkiksi logiikan tai matematiikan tulokset, ne ovat toisin sanoen universaaleja. Husserl myös painottaa, ettei hänen metodinsa ole kartesiolainen siinä mielessä, että sen tarkoituksena olisi varmistaa jonkin maailmassa olevan asian olemassaolo, vaan fenomenologinen tutkimus tutkii ainoastaan sitä, miten kokemus maailmasta (sekä mm. muista ja tiedosta) konstituoituu. Husserlin fenomenologia ei empiiristen ja ”positiivisten” tieteiden tavoin tutki mitään erityistä kohdetta maailmassa, eikä siis mitään erityistä yhtä todellista kokemusta, vaan se pitäytyy täysin empiirisistä väittämistä. Dreyfusin huoli siitä, että Husserlin fenomenologinen tutkimus päätyisi solipsismiin, on sikäli turha, ettei tutkimus keskity tietämään mitään maailmasta, vaan ainoastaan universaalista rakenteesta. Husserlin fenomenologista tutkimusta ei siis ole mielekästä soveltaa oman kokemuksen ulkopuolisten asioiden tietämiseen. Siten ei ole myöskään mitään väliä sillä, vastaako jokin kokemus asiantiloja maailmassa vai ei, sillä fenomenologiassa ei kysytä, miten minä koen tai sinä koet jonkin asian, vaan miten ylipäänsä jokin asia, kuten tieto, välttämättä koetaan (mitkä ovat tieto-kokemuksen ehdot). Samoin esimerkiksi laskiessani jonkin teoreettisen kappaleen kiihtyvyyttä en laske juuri yksittäisen maailmassa olevan asian kiihtyvyyttä, vaan kyseisten olennaisten ominaisuuksien omaavan kappaleiden kiihtyvyyttä yleensä. Väitän siis, että koko ajatus epistemologisesta solipsismista on mieletön tässä yhteydessä. Kevätkolumni ei siis viittaa mihinkään todelliseen Husserlin tutkimusten ongelmiin, vaan ainoastaan ongelmiin, jotka syntyvät, kun sekoitetaan keskenään tutkimusmetodi ja konkreettinen elämismaailma (ks. Husserlin Eurooppalaisten tieteiden kriisi).

ymmärrykseni maailmasta ja minusta juuri minuna viittaavatkin toisiin tietoisiin subjekteihin, eivät ne tietoiset subjektit konkreettisina maailmassa olevina yksittäisinä henkilöinä ole sen varmempia kuin mikään muukaan, joka ei ole puhtaassa havainnossani (ja toisen ihmisen tietoisuushan ei ole, joten periaatteessa voisin elää harhaluulossa ja kuvitella ympärilleni muita ihmisiä, vaikka heitä ei siellä olisikaan). Onneksi Metsätalon käytävillä ei kovin usein tarvitse ottaa kantaa siihen, onko se, minkä uskon olevan toinen henkilö, todella se, vai pelkkää luuloa. Varma tieto ei siis jatku a priori päättelyn ulkopuolelle. Kahvia hörppiessäni voin siitä huolimatta huojentuneena huomata, ettei sen oikeastaan tarvitsekaan, varsinkaan, kun arkielämässä en etsi varmaa tietoa, vaan haluan vain elää elämääni. Yleensä elämäni toimiikin havaintojeni ja uskomusteni perusteella siten kuin sen toivonkin toimivan. Tämä uskomuspohjainen eli doxinen toiminta ei kuitenkaan ole tiukan tieteellistä. Siispä harjoitan sitä vain tieteeni ulkopuolella, ja siihen kevätaurinko antaa oivan mahdollisuuden. Rautatieasema, jonka viereisestä S-marketista ostan ihanan vehnäolueni, on kauniimpi kuin talvella, eikä minun tarvitse tietää, onko asema todella sellainen kuin koen sen olevan, sillä riittää, että nautin olostani ja ajatuksesta vehnäoluesta. Kesän jälkeen voin taas palata yliopistolle, toivottavasti unohtaen jo varman tiedon ongelmani. Toisaalta, vaikka edelleen pohtisin sitä epistemeä, voin keskittyä sen tekemiseen tutkimuksissani ja toivoa, että puhumme samoista asioista muiden filosofien kanssa. Eikä välttämättä haittaakaan, ettemme aina ymmärrä toisiamme, sillä voimme sitten iloisina keskustella kukin omasta aiheestamme ja jatkaa sen jälkeen tutkimuksiamme valheellisessa uskomuksessamme siitä, että tekisimme keskenämme jotakin samaa asiaa. P.S. Vakavasti puhuen, tekstin ja esitettyjen kevätihmisen ongelmien taustalla on siis Husserlin fenomenolgian metodi, joka tähtää varmaan tietoon rajaamalla tutkitun alueen vain koettuun. Kaikki puhtaan kokemuksen ulkopuolelle jäävä niin sanotusti ”sulkeistetaan”, eli jätetään huomiotta tutkimusta tehtäessä, jotta kokemuksen ulkopuoliset uskomukset eivät vaikuttaisi tutkimustuloksiin (eli mahdollisesti vääristäisi niitä). Dreyfus (jonka valitettavasta kuolemasta sain tietää juuri tätä tekstiä kirjoittaessani) on muutamien muiden tavoin kritisoinut Husserlin varman tiedon pyrkimyksiä väittäen, että Husserlin metodi päätyy välttämättä epistemologiseen solipsismiin. Väitän puolestani, että 11

Otto Snellman

Saako erämaasta muuta kuin uuden profiilikuvan?

len ollut viime vuosina kolme kertaa hiihtovaeltamassa Lapissa, ja joka reissun päätteeksi on mennyt Facebookissa profiili- tai kansikuva vaihtoon. Kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka rakentavat (some)identiteettiään luontoelämysten keskeltä räpsäistyjen, tarkoin valittujen (ja jopa osin lavastettujen) kuvien varaan. Valehtelisin, jos en myöntäisi, etten vähintään implisiittisesti odottaisi uutta profiilikuvaa joka reissulta. Tämän ei tarvitse olla surullista, rappiollista tai häpeällistä. Kuvailisin kuitenkin luontosuhdettani vähintäänkin hämmentäväksi: toisaalta ymmärrän varsin hyvin, miksi haluan käydä luontoretkillä tai vaelluksilla ja näyttää sen muille, ja toisaalta taas en. Mitä oikeastaan saan luontokokemuksista ja miksi käytän luontoelämyskuvastoa somerakennelmieni pääasiallisena materiaalina? Tämän kaltaiset ajatukset johdattivat tylsän tyypilliseen ratkaisuun: lainasin Kaisasta Yrjö Hailan Retkeilyn rikkaus -teoksen matkalukemiseksi ja ajattelin pitää tämän kevään vaelluksen ajan matkapäiväkirjaa. Haila kirjoittaa uskottavasti ihmisten luontosuhteista: ”Ihmisten kokemat luonnot ovat yhteiskunnallisessa katsannossa kerrostuneita: se joka elää työskentelemällä metsässä, kokee metsän erilaisena kuin se, – – joka elää muunlaisten elinkeinojen turvin ja käy metsässä vain käyskentelemässä.”1 Toivoin luontosuhteeni avautuvan, jos kulkisin pääsiäisviikolla läpi erämaan Hailan opastuksella. Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin haihattelin: en kirjoittanut sanaakaan vaelluksen aikana ja Hailaa käytin lähinnä iltaisena nukahtamisapuna. On siis myönnettävä, että tämä kirjoitus ei välttämättä edusta sitä, mitä oikeasti tunsin tai ajattelin vaelluksen aikana, vaikka kirjoitusmuotoni saattaa tyylisyistä johtaa harhaan tässä suhteessa.

Joka tapauksessa, uskon, että kirjoitushaluttomuus kertoi jotain oleellista vaelluskokemuksestani. Ajatus matkapäiväkirjasta oli syntynyt kevättalvisessa Ullanlinnassa jonain tympeänä ja merkityksenkaipuisena arki-iltana: se ei millään tavalla kuulunut siihen elämään jota elin viikon ajan Pöyrisjärven erämaassa. Vaeltaessa huomioni kiinnittyi selviytymiseen tai oikeastaan vaellusarjen pyörittämiseen (sanan ”selviytyminen” konnotaatiot voivat olla hieman liian hurjat tähän tarkoitukseen, vaikka se muuten tavoittaakin, mitä täytyy). Ajatukset keskittyivät pitkälti siihen, miten valmistan seuraavan aterian, miten varmistan, että olen juonut riittävästi, miten järjestelen lukemattomat tavaramme vaellusparini kanssa mahdollisimman kätevästi, miten pääsemme kartalla pisteestä toiseen ja kolmanteen (tai olemmeko ylipäätään kartalla), miltä vatsassa, lihaksissa ja silmissä tuntuu ja miten olotilani voisi olla myös huomisaamuna hyvä. Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut millään tavalla stressaavaa tai ahdistavaa, päinvastoin: harva asia on yhtä rentouttavaa kuin puuhastelu erämaassa, jolloin haasteet, palaute ja palkinnot ovat välittömiä. Puuhastelun tauottua tunsin usein tyhjyyttä tai autuutta, ja yllättävän harvoin ajatukseni ryöstäytyivät kaupunkielämän pariin, josta tämä kirjoitusprojekti valitettavasti muistutti. Autuuden hetkinä tunsin usein eläväni jonkinlaista harhaa: erämaa näyttäytyy viikon vierailijalle valheellisen ikuisena, muuttumattomana ja koskemattomana. Vaikka kevät oli eteläsuomalaisittain pitkällä, lunta oli lähemmäs metrin verran eikä keli käynyt suojalla kertaakaan. Oli hieman hankala käsittää, että parin kuukauden päästä kaikki lumi, kirkkaus ja humiseva ikuisuus olisi poissa ja niiden tilalla tuhansien itikoiden, mäkäräisten ja paarmojen pörisevä piina. Erämaa onkin ennen kaikkea levoton ja jatkuvasti muuttuva paikka, mikä ei kaltaiselleni valikoivalle pistäytyjälle oikeastaan voi

Haila, 2004: 38.

kauhean hyvin valjeta. Hailan sanoin: ”Luonto on läsnä siinä, mitä tapahtuu. Mitä tapahtuu? Tapahtuu muutoksia. Muutos on ainoa, mikä on luonnossa pysyvää.”2 Erämaa ei myöskään ole koskematon, ei sinne päinkään. Ensinnäkin erämaa on teknisenä terminä ja alueena ihmisen luomus. Erämaalaissa3 julistetaan, että ”erämaa-alueita” perustetaan niiden ”erämaaluonteen säilyttämiseksi, saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamiseksi sekä luonnon monipuolisen käytön ja sen edellytysten kehittämiseksi”. Vaikka erämaalain hoito- ja käyttösuunnitelmassa4 korostetaan luonnontilaisuuden ja luonnonmukaisuuden säilyttämistä, korostuu lakitekstissä ihmisen ja erämaan tietynlainen vuorovaikutus: hyödyntämis – ja käyttösuhde. Kuuluimme omaltamme osaltamme luonnon käyttäjien monipuoliseen kategoriaan ja jopa jouduimme vuorovaikuttamaan muutamaan otteeseen muiden käyttäjien kanssa. Onneksi useimmiten ainoat todisteet muista käyttäjistä olivat moottorikelkkojen hangelle painamat urat, joita tuuli ja tuiske hiljakseen silottelivat. Vaelluksemme olisi ollut tyystin toisenlainen tai jäänyt jopa kokonaan tekemättä ilman erämaan käyttämistä helpottavaa infraa. Nukuimme Metsähallituksen ylläpitämissä autiotuvissa ja pystyimme seuraamaan horisontissa Kalmakaltion puhelinmastoa, jonka vieressä automme olivat. Kalmakaltiossa netti toimi sujuvammin kuin kotonani Ullanlinnassa. En tarkoita, että käyttösuhde olisi jollain tapaa välttämättä kiero, väärä tai epäpuhdas. Mukailen vain Hailankin esittämää ajatusta5, että käsitys puhtaasta ja alkuperäisestä, saati koskemattomasta, luonnosta on häilyvä, ja omat vaikutelmani koskemattomuudesta suloisen harhaisia. Tunsin myös, että erämaa on ristivedossa käsitteellisen hahmotuskykyni ja -tarpeeni kanssa. Normaalit arkikäsitteeni olivat vieraassa erämaassa hyödyttömiä. En todellakaan osannut luokitella asioita ympärilläni tieteellisesti esimerkiksi erilaisiin geologisiin muodostelmatyyppeihin, taivaan ilmiöihin tai eliölajeihin6 (okei, tunnistin ketun, poron ja tunturikoivun). On myös varsin selvää, etten hallinnut yksittäisiä hokemia enempää siitä käsitearsenaalista, jota paikalliset käyttävät vaikkapa eri sääolosuh-

2 3 4 5 6

teiden tai hankityyppien kuvaamiseen. Ainoa käsiteellinen lohduke oli kartta, josta opin joidenkin merkittävimpien paikkojen nimiä ja niiden joitakin harvoja ominaisuuksia, mitkä on katsottu painamisen arvoiseksi. Oli yllättävän tyydyttävää osoittaa kohti horisonttia sekä sanoa itselleen ja muille: ”Toi tunturi on Pieni Kermikkäpää. Se on 520 metriä korkea.” Toisaalta myös tämä nimittely tuntui hieman harhaiselta. Kaikista kummallisimmaksi kartan lukeminen muuttui, kun Suomen ja Norjan raja alkoi lähestyä. Karttamme kadotti heti Norjan puolella lähes kaikki yksityiskohtansa. Norjalainen erämaa esitettiin valkoisena mattona, jossa oli siellä täällä epämääräisiä sinisiä läiskiä, jotka symboloivat vesistöjä. Vaikkei raja-aidan ylihyppäys tuonut mitään laadullista muutosta erämaahan, tuntui karttaa tuijottaessa vahvasti siltä, että joku konkreettinen asia loppuu rajaan ja toiseus alkaa sen tuolla puolen. Ymmärsin kunnolla vasta tänä keväänä, että myytti pitkin maita ja mantuja yksin samoilevasta parrakkaasta, flanellipaitaisesta ja ruisreikäleipää jauhavasta erämiehestä on kohdallani tosiaankin vain myytti. Kaikki vaelluskokemukseni ovat olleet hyvin sosiaalisia. Nytkin meitä oli liikkeellä peräti 9 hengen porukka, joka on kieltämättä hävytön revohka paikkaan ja vuodenaikaan nähden. Ihmisten parissa oleminen oli toki hyvin erilaista kuin kaupungissa: kehenkään ei tarvinnut tehdä sen kummempaa vaikutusta, tukkaa ei tarvinnut kammata eikä hajujaan peitellä. Hakeuduin kuitenkin melkein joka ilta yksin ulos seisoskelemaan ja olemaan, osin paetakseni tuvan lamauttavaa kalsarilämpöä ja ajoittain räävitöntä meteliä, osin ehkä erämiesmyytin pauloissa. Nämä hetket kestivät välillä yllättävän kauan ottaen huomioon, miten levoton ihminen yleensä olen. Mutta aina enintään päälle puolen tunnin päästä olin takaisin tuvassa omieni joukossa. Yksinäiset seisoskeluhetkeni saattoivat aina lopulta päättyä, kun muistin, että olen turisti. Olin vain pistäytymässä upeassa vieraassa paikassa. Vierailuni kesti vain niin kauan kuin mukana kannettua ruokaa riittää, eikä koko matka olisi ollut mahdollinen ilman runsasta lajitelmaa erilaista tekniikkaa ja esineistöä, kuten suksia, sukkia, puukkoja, tulitikkuja, kaasupolttimoita, makuupusseja ja aurinkolaseja. Kaikki tämä mukana raahaamani kama ja muona mahdollistivat pistäytymisen, joka toi paikallisille matkailuyrittäjille ja kauppiaille elantoa, ja antoi minulle toivottavasti kaipaamiani elämyksiä sekä identiteetin rakennusaineita. Kun poistuimme erämaasta, palasin varsin äkkiä takaisin normimoodiin: älypuhelimen näprääminen

Ibid.: 135. 1991/62 § 1. 1991/62 § 7. Haila, 2004: 6-7; 16-18; ks. 189-191. Ks. Ibid.: 120-127. 13

oli yhtä sujuvaa kuin aina ennenkin ja pian ajatus profiilikuvan vaihdosta sai kädet hikoamaan. Reissusta jäljelle jääneet somekuvat kuuluvat ehdottomasti selvemmin kaupunkielämääni, vaikka koenkin niiden edustavan jonkinlaista hämärää risteyspaikkaa. Toisaalta ne ovat oiva esimerkki kaupunkielämän härskistä tunkeutumisesta erämaahan, mutta ehkä voin jonain kuulaina hetkinä niiden avulla kuvitella, että murunen erämaata on siirtynyt kaupunkiin.

Antti Jalo

LÄHTEET: Haila, Yrjö (2004): Retkeilyn rikkaus: luonto ympäristöhuolen aikakaudella. Kustannus Oy Taide, Helsinki. Erämaalaki 1991/62. Annettu Helsingissä 17.1.1991. Saatavilla sähköisesti osoitteessa http://www.finlex.fi/ fi/laki/ajantasa/1991/19910062.

Tekemistä ikävään Väsyttääkö sinuakin kevät? Väsyttääkö tuntea olosi ulkopuoliseksi, kun kaikkia muita väsyttää, muttei sinua? Kevätpölliäinen tarjoaa listan aktiviteetteja, jotka varmuudella kohottavat mielialaasi. -

Kun Unicafessa on vain huonoja kasvisvaihtoehtoja, kehitä kananugettilaarin edessä argumentteja lihansyönnin puolesta. Mikäli takana olijat alkava huutaa jotain linjaston tukkimisesta, osallista heidät tähän mieltä kehittävään harjoitteeseen.

Mikäli näet aikuisen hypähtelevän suojatiellä astuen ainoastaan valkoisiin raitoihin, mene ja tönäise hänet kumoon.

Järjestä kirjahyllysi. Hyllyt voi järjestää esim. niiden puulajin tai koon perusteella.

Keksi uutta slangia tai innovoi urbaanille sanastolle uusia käyttökohteita. Esimerkki: kysy Metsätalon tupakkakatoksessa sytyttämätön savuke suunpielessä ”oisko kaverilla heittää flemarii?”.

Kuuntele sydämesi ääntä. Nopea lepopulssi voi olla merkki kilpirauhasen toiminnan häiriöistä.

Muuta asumaan tynnyriin. Älä ajattele mitä muut siitä ajattelevat. Käytä omaa harkintaasi, teetkö kuitenkin tynnyriin muutosta yhden päivityksen Facebookiin. Jos teet, niin mainitse samalla, että tynnyri on kierrätetty ja se saatiin itse asiassa Kyröläiseltä ruisviskitislaamolta.

Vietä kyräilypäivä Kaisa-kirjaston lukutilassa. Paheksu ainakin: o pahaisia lukiolaisia, jotka vievät kaiken tilan o eväspapereitaan antaumuksellisesti rapistelevia retkeilijöitä o niitä, jotka lepuuttavat jalkojaan pöydällä o seniori-opiskelijoita, jotka hakkaavat näppäimistöään kuin vuosi olisi 1917 ja he kirjoittaisivat Svinhufvudin määräyksestä itsenäisyyden tunnustamista pyytävää kirjettä Leninille ruostuneella kirjoituskoneella, joka on tulessa o pitkään ja lujaa haukottelevia o kehonsa jokaisen nivelen vuoron perää naksauttelevia sirkusnumeroita o jokaista, jota edellä mainitut tyypit eivät näytä häiritsevän Kun olet saavuttanut ylemmyydentunnon polullasi tason ”egoa parempaa ei ole”, voit lähteä hyvillä mielin kotiin.

Naura asioille. Iloitse esimerkiksi lokkien paluusta. Kilju siivekkäiden ystäviemme mukana, kun torilokki nappaa lihapiirakan joltain uunolta. Hän tuskin osaisi edes vakuuttavasti perustella lihansyöntiään.

Riku Luostari ja Erkka Heikkinen

Ääni Väyryselle Perikles, Kaarle Suuri, Metternich, Bismarck, Disraeli, Kekkonen… Paavo Väyrynen kuuluu eittämättä eurooppalaisten suurten valtiomiesten raskassarjaan. Mutta mitä Paavo tekee filosofian ainejärjestön lehden sivuilla? Keskustalaisuus - Nurmijärven kehittäminen utopiasta tieteeksi - saa monet Helsingin yliopiston opiskelijat näkemään punavihreää. Myöskään kansallismielisyys, jota Väyrynen on viime aikoina entistä enemmän lähestynyt, ei enää kunniallisen ylioppilaan aatemaailmaan kuulu. Kuitenkin, kun multaa kuokkii, paljastuu poliitikko-Väyrysen pinnan alta paasikivenkova idealisti. Humanistiset ideaalit ja laaja lukeneisuus huokuvat sekä Väyrysen kirjoissa että syvemmässä keskustelussa, johon kuitenkin valtamedia harvoin tarjoaa mahdollisuuden. “Teknosysteemikö” haluaa vaimentaa tällaisen toisinajattelijan? Onneksi Suomessa on vielä Minervan pöllö, vapaan sanan ja ajatuksenvapauden väsymätön vaalija. Kaksi rohkeaa filosofian opiskelijaa kohtasivat “ihminen Paavo Väyrysen” kahvi(kalja)kupposen ääressä, vaikka kuntavaalikampanjat olivat juuri kiihkeimmillään. Keskustelua riitti moderniteetista, tulevaisuudesta, Kansalaispuolueesta, Euroopasta ja Väyrysen paikasta tulevassa historiankirjoituksessa. Väyrynen kielsi olevansa sosialisti, mutta nykykepulaistakaan ei hänestä enää saa taivutettua. Väyrynen seisoo - lajinsa ehkä viimeisenä - kuin vaeltaja sumumeren yllä. Yksin, ylväästi, ja hieman saksalaisesti. Aloita matka tuntemattomaan. On muutoksen aika.

toimiva malli, vai onko siinä “hegeliläisittäin” jotain historiallisempaa ja pyhempää?

Koetteko teillä olevan filosofisia vaikutteita? On hyvin vahvoja. Aikanaan Reijo Wileniukselta ja myöhemmin Georg Henrik von Wrightiltä.

Siinä on historiallisuutta ja ehkä voisi sanoa pyhyyttäkin. Minusta olennainen seikka on kuitenkin se, että demokratia ei voi toimia millään muulla kuin kansallisvaltiollisella ja sitä alemmalla tasolla. Demokratia Euroopan tasolla ei toimi. Ihmiset eivät samaistu ylikansalliseen yhteisöön, eikä synny aitoa demokratiaa.

Entä J. V. Snellman? Snellman on tietysti hyvin merkittävä ajattelija. Hän on minulle avautunut Reijo Wileniuksen ja osittain myös von Wrightin töiden kautta.

Vetoaako tämä viesti vielä Euroopan demokratioissa?

Voidaanko Paavo Väyrystä pitää hegeliläisenä? Kyllä, sanan tietyssä merkityksessä. Hegel on siitä erikoinen persoona, että hänen ajattelunsa pohjalle on rakentunut hyvin erilaisia ajatussuuntia, joista kaikki eivät ole kovin myönteisiä historian katsannossa.

Valitettavan huonosti näinä aikoina. Vallitseva ajatustapa on ollut vähätellä kansallisvaltioiden merkitystä ja ihannoida ylikansallisuutta ja monikulttuurisuutta. Tietysti vanha kansallisvaltion malli ei enää voi toimia, eikä sellaista aikaisempaa yhtenäiskulttuuria enää voi olla. Täytyy kuitenkin ymmärtää kansakuntien ominaispiirteitä ja lähteä siitä että ne ovat arvokkaita sinänsä. Jostakin aikanaan luin aforismin, että “vain omastaan voi toisille antaa”.

Viittaatteko nyt marxismiin? Kyllä viittaan. Minulle taas Hegelissä ja Snellmanissa on ollut tärkeää myönteinen kansallisuusajattelu. Nykyäänhän se on huonossa huudossa, mutta kansallisuusaate on Hegelin ja Snellmanin ajattelussa keskeistä. Itse pidän sitä ajattelua edelleen ajankohtaisena, vaikka valitettavasti globalisaatio ja ylikansallinen yhdentyminen ovat murtaneet myönteistä kansallisuusajattelua.

Jos puhutaan kulttuurien vuorovaikutuksesta, niin sellainen vuorovaikutus, joka tuhoaa sen oman kaikilta, ei ole oikeaa, vaan pitää lähteä siitä, että on arvokkaita kansallisia ja alemman tasoisia kulttuureita, joita vuorovaikutus sitten rikastuttaa.

Nykymantrathan tuntuvat olevan “koska ongelmat ovat globaaleja ja toimintatapojen pitää olla globaaleja” ja “kansallisvaltioiden aika on ohi”?

Onko tässä ylikansallisessa kehityksessä joku käänne tapahtumassa?

Pidän tätä vääränä lähtökohtana. Ajattelen, että eurooppalaisen ja globaalin yhteistyön lähtökohtana pitää olla ensisijassa kansallisvaltiolliset yksiköt. Niiden rinnalle on tullut toki myös muita toimijoita, ja joillakin aloilla tarvitaan myös ylikansallista yhteistyötä.

Uskon niin. Olen käyttänyt ilmaisua, että “ihmiskunta on siirtymässä uuteen maailman aikaan”. Kun kylmän sodan kausi päättyi ja maailman kahtiajako murtui, alkoi ylikansallinen globalisaatio ja yhdentyminen. Ne ovat tuottaneet runsaasti ongelmia, jotka ihmiset kokevat arkielämässään. Tämä on johtanut kielteiseen reagointiin tätä ylikansallista yhdentymistä vastaan. Nyt pyritään palauttamaan päätäntävaltaa itselle ja kansallisvaltioille. Brexit, Italian perustuslakikansanäänestys ja Yhdysvaltain presidenttivaalit ovat kaikki ilmentymiä tästä. Uskon, että tämä johtaa uuteen kulttuurien erilaisuuden ja kansallisvaltioiden arvostukseen.

Eikö nationalismin yleisenä ongelmana ole kuitenkin ollut se, että yhteistyön sijasta päädytäänkin kilpailuun ja konfliktiin? Kilpailuun kyllä mutta ei välttämättä konfliktiin, koska kehittämällä kansainvälisen yhteistyön sääntöjä voidaan ehkäistä konfliktien syntymistä. Täytyy olla olemassa sääntöperustainen kansainvälinen yhteisö, jonka puitteissa voidaan säännellä kansallisvaltioiden keskinäistä kilpailua.

Miksi Suomessa tätä käännettä ei ole tapahtunut yhtä voimakkaana? Globalisaatioon perinteisesti kielteisesti suhtautuneet puolueet ovat

Onko kansallisvaltio ensisijainen siksi, että se on 18

olleet impotentteja asian suhteen.

kuuluu ihmisluontoon? Kokevatko ihmiset, että “muukalaiset” tulevat heidän reviirilleen? Onko tämä se syy, että maahanmuutto aiheuttaa niin paljon kielteisiä reaktioita?

Keskusta on irtautunut juuriltaan. Se on osa pidempää prosessia: 1980-luvun lopulta lähtien puolueessa on ollut voimia - Olli Rehnin johdolla - jotka ovat pyrkineet muuttamaan puolueen liberaalipuolueeksi. Samalla kansallisuusaate, joka on keskustassa ollut hyvin voimakas, on heikentynyt. Perussuomalaisten kohdalla kansallismielisyys on saanut osittain kielteisiä muotoja, mikä on karkottanut ihmisiä. Nyt tarvitaan uutta kokoavaa kansallismielisyyttä joka on yhtä aikaa terveellä tavalla kansallismielinen että kansainvälisyyteen avautuva. Suomessa leimataan kaikki kansallismielisyyden ilmentymät fasismiksi ja rasismiksi, vaikka siihen ei mielestäni ole asiallisia perusteita.

Sekä vasemmisto että liberaalioikeisto palauttavat maahanmuuton vastustamisen joko yhteiskuntarakenteelliseen tai jopa patologiseen selitykseen. Siinä sivutetaan tämä sosiobiologinen asetelma. Sosiobiologia on tietysti tulenarka termi, mutta… ihminen on kuitenkin eläin, ja ihmisen käyttäytymisessä on piirteitä, jotka ovat palautettavissa siihen tapaan jolla eläimet reagoivat. En aikanaan hyväksynyt Korhosen sosiobiologista väitettä, että sodat ovat väistämättömiä, mutta ajattelen ihmisten liikkuvuuteen liittyvissä ilmiöissä ilmentyvän näitä piirteitä. Ehkä konfliktien välttämiseksi ja rauhaisan kehityksen turvaamiseksi kannattaa miettiä, onko syytä ajaa ainakaan ihmisten muuttoliikkeitä edistävää linjaa. Esimerkiksi eurohan on synnyttänyt valtavia ongelmia. Kun eurossa on mukana erilaisia kansantalouksia, niin käytännössä vain Saksa hyötyy siitä. Siellä on voimakasta kasvua ja suuri työvoiman tarve, kun taas reuna-alueilla vallitsee valtava työttömyys. Nyt sitten sanotaan, että pitää edistää ihmisten liikkuvuutta! Toistellaan, että Yhdysvalloissa on enemmän liikkuvuutta, ja että Eurooppa kärsii liikkuvuuden rajallisuudesta. Vaaditaan, että Euroopan reuna-alueita pitäisi muuttaa sen keskustaan, unohtaen, että Euroopassa on erilainen tilanne kuin Yhdysvalloissa. Täällä on kansallisvaltiot, erilaiset kulttuurit, erilaiset kielet. Ihmisten voimakas liikkuminen yli rajojen aiheuttaa täällä ongelmia, joita ei ole Yhdysvalloissa koeta.

Onko kansainvälinenkään trendi myönteiseen snellmanilaiseen nationalismiin päin? Eikö nimenomaan mainitsemasi kielteinen kansallismielisyys ole nousussa? Tietenkään ulkomaalaiset nationalistit eivät ole Snellmanista kuulleetkaan, tuskin Hegelistäkään. Kielteisessä reagoinnissa on kyse osittain primitiivireaktiosta. Ihmiset kokevat, että vallalla oleva kehityksen suunta on kielteinen. Se ilmenee näinä purkauksina. Kysymyksenä on se, johtaako reagointi myönteiseen toimintaan ja kehitykseen. Eikö teitäkin ole kuntavaalien ehdokasasettelussa syytetty tulella leikkimisestä? Näin jotkut sanovat, mutta en pelkää itseäni. Siinä ei ole ongelmaa.

Onko siis jonkinlainen yhdysvaltalainen ideologia tunkeutunut Eurooppaan?

On eräs asia, jota olen pohtinut paljon viime päivinä näihin teemoihin liittyen. En tiedä puhutaanko enää tieteellisessä keskustelussa sosiobiologiasta, mutta aikanaan jouduin aiheen kanssa tekemisiin ulkoministerinä. Alivaltiosihteeri Keijo Korhonen kirjoitti artikkelin, jossa hän toi esiin sosiobiologisen näkemyksen kansainvälisestä politiikasta. Siinä oli pessimistinen tai inhorealistinen ajattelutapa, jonka mukaan sosiobiologisista syistä sodat ovat väistämättömiä. Jouduin hankalaan tilanteeseen, kun arvostelin tätä Korhosen artikkelia. Presidentti Kekkonen suuttui siitä, että kävimme keskustelua julkisesti. Sosiobiologian kysymys on ruvennut askarruttamaan minua sen takia, että maahanmuutto Eurooppaan ja Euroopan sisällä ovat synnyttäneet ihmisissä kielteisiä reaktioita. Onko siinä jotain sellaista, joka

Ainakin federalistiseen eliittiin. Euroopan parlamentissakin törmää koko ajan siihen, että ne jotka ajavat federalismia TAI JOPA yhtenäisvaltiota, hakevat koko ajan vertailukohtaa Yhdysvalloista. Moni kuitenkin pitää esimerkiksi monikulttuurisuutta ja ihmisten liikkuvuutta itseisarvona. Sellaistakin on. Itse ajattelen, että pitää olla erillisiä rikkaita kulttuureja, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. “Vain omastaan voi toisilleen antaa”. Pitihän Neuvostoliitossakin syntyä uusi neuvostoihminen ja -kulttuuri. Ei se onnistunut, ja sama koskee Eurooppaa. 19

käytössä, millä suunnataan kulutusta ja elämää kestävämmälle pohjalle, jolloin taas henkiset ja yhteisölliset arvot korostuvat.

Pitää vakavasti miettiä myös sitä, mistä Trumpkin on puhunut. Onko oikein, että kaikki työt keskittyvät Kiinaan ja Intiaan, ja samaan aikaan Yhdysvalloissa ja Euroopassa ihmiset ovat työttömiä? Onko kilpailu reilua, kun kilpaillaan sellaisia maita vastaan, jotka eivät tunne vastuuta ympäristöstä tai työntekijöiden hyvinvoinnista. Tätä Trumpin ajattelu myönteisimmillään luettuna tarkoittaa. Pitää voida luoda reilut säännöt, vaikka se käytännössä onkin vaikeaa. Tosin Trump ei kuitenkaan ikävä kyllä näytä olevan kykenevä soveltamaan tätä käytäntöön.

Mikä kannustin kansallisvaltiolla on tavoitella näitä kansainvälisiä päämääriä? Eikö aikamme trendinä ole juuri idealistisista kansainvälisistä projekteista vetäytyminen, kuten Trumpin politiikassa näemme? Trump on siinä mielessä huono esimerkki, että hän kieltää tosiasioita ja esittää ratkaisuja, jotka eivät ole ollenkaan kestävällä pohjalla. Kuitenkin esimerkiksi kansainvälinen ilmastopolitiikka on omiaan suuntaamaan kehitystä siihen, että kansakunnat joutuvat tekemään päätöksiä, joilla ohjataan kehitystä kestävämpään suuntaan. Viime kädessä tässä on kuitenkin kyse elämänarvoista ja siitä, että ihmiset saataisiin toimimaan oman hyvinvointinsa kannalta parhaalla tavalla. G. H. von Wright on lausunut jotakuinkin näin: ”Ihmiset haluavat paljon sellaista mitä eivät tarvitse, ja tarvitsevat paljon sellaista mitä he eivät halua.” Ongelma on siis siinä, että ihmiset haluavat lisää aineellista elintasoa ja kulutusmahdollisuuksia, vaikka se ei tuokaan heille enää lisää hyvinvointia. Toisaalta taas he eivät halua esimerkiksi sellaista yhteisöllistä elämäntapaa, joka tuottaisi heille todellista hyvinvointia.

Tämähän kuulostaa jo miltei sosialismilta. Työläisten internationaaliako tarvitaan? Ei ollenkaan, vaan on luotava säännöt nimenomaan kaupankäynnille. Viime aikoinahan tilanne on kääntynyt jo siten, että Yhdysvallat ja Eurooppa, jotka aikaisemmin ovat ajaneet vapaakauppaa, pyrkivät nyt rajoittamaan sitä. Kiina taas on muodostumassa globaaliksi johtajaksi, joka kohta haastaa länsimaat teknologisessa kehityksessä. Trumpilainen linja näyttää siltä, että on suojeltava omaa tuotantoaan nousevia kehitysmaita vastaan. Tämähän on ihan uusi vallankumouksellinen tilanne. Jos ei puhuta vain kauppapolitiikasta ja työpaikoista, vaan ideaaleista. Teillä oli eilen Kirkko & kaupunki -lehdessä vaalimainoksen sloganina “Materialismista irti pääseminen”.

Kumpi tulee ensin, arvojen vallankumous vai käytännön poliittinen työ? Kuinka ne linkittyvät toisiinsa? Kuinka politiikalla ohjataan arvoja oikeaan suuntaan?

Kun puhun materialismista, tai kotoperäisemmin ahneudesta, niin siinä ei ole kysymys vain politiikasta, vaan myös elämän arvoista. Kysymys on kansalaisyhteiskunnasta ja miten sen tasolla voidaan vaikuttaa siihen, että ihmisillä olisi elämässään kestävämmät arvot.

Niiden on mentävä rinta rinnan. Nyt kaikki on mennyt huonoon suuntaan, ja materialismi eli ahneus on vieroittanut ihmisiä sellaisesta elämästä, joka olisi henkisesti ja yhteisöllisesti terveemmällä pohjalla. Saadaanko sellaista käännettä aikaan, se on iso kysymys. Siinä tällaiset poliittiset ohjauskeinot ovat tietysti aika kömpelöjä. Vähitellen on kuitenkin ekologisista syistä välttämätöntä muuttaa kehityksen suuntaa, mikä taas alkaa ohjaamaan ihmisiä – toivottavasti terveemmälle pohjalle. Tähän liittyy myös iso kysymys kansalaisyhteiskunnasta: onko niin, että tämä Järjestelmä, teknosysteemi, josta G. H. von Wrightkin kirjoitti, siis talouden, teknologian ja median vaikutus ihmisiin, onko se jo liian voimakas siten, että ihmiset ovat kykenemättömiä itsenäisiin valintoihin ja itsenäiseen toimintaan. Murtuuko tämän teknosysteemin valta vai joudummeko perikatoon?

Toisaalta on kyse kansallisesta, eurooppalaisesta ja globaalista politiikasta. Tässä lähestymme ekologista kysymystä. Ihmisten määrä kasvaa ennusteiden mukaan vielä rajusti, ja jos kaikkialla pyritään sellaiseen elämäntapaan, joka on vallalla Yhdysvalloissa, Euroopassa ja yhä enenevissä määrin Kiinassa, niin se johtaa mahdottomuuteen luonnonvarojen riittävyyden ja ympäristön kestävyyden kannalta. On pakko luoda - kuten kirjoitin jo vuonna 1989 kirjassani Yhteinen tehtävämme - kansainvälisiä sääntöjä, joilla pakotetaan kansakunnat ottamaan kestävämpi elämäntapa. Silloin myös joudumme rajoittamaan tavaroiden tuottamista ja kuluttamista ja edistämään sellaista toimintaa, joka on ympäristön kannalta kestävää. Se voi tarkoittaa esimerkiksi veroratkaisuja energiataloudessa ja materiaalien 20

Tämähän kuulostaa koko modernisaation kritiikiltä. Oletko rationalismia vastaan?

omassa mökissä? Yksilötasolla tietysti tapahtuu koko ajan sitä, että ihmiset valitsevat valtakulttuurista poikkeavan elämäntavan. Ihmiset voivat luoda pienyhteisöjä, joissa toteuttavat kestävämpää elämäntapaa. Sehän ei tätä järjestelmää toisaalta muuta. Onhan suuri osa ihmisiä, jotka eivät ole mukana tässä kulutuskulttuurissa ja ahneuden järjestelmässä, mutta koko järjestelmä itse on huolestuttavalla tavalla edelleen kehittymässä väärään suuntaan. Kuinka tietoisesti on luotu viime vuosina sikissyt uusi imagonne, jossa lähes postmodernisti esiinnytte eräänlaisena karikatyyrina itsestänne?

Ihmiset ovat hyvin voimattomia Järjestelmän edessä. Kun nyt tieteellisissä tutkimuksissa isoin resurssein mietitään, kuinka ihmiset saadaan haluamaan sitä mitä teknosysteemi heille tyrkyttää, niin kuinka ihmiset pystyvät itsenäiseen toimintaan? Ongelmana ei ole liiallinen rationaalisuus vaan teknosysteemin valta, johon kytkeytyvät taloudelliset intressit. Kuulostaa pessimistiseltä. Voiko tällaiset suuret “väärän tietoisuuden” kysymykset ratkaista demokraattisesti, kun ekokriisin kello jo tikittää? Aika pessimististä oli myös G. H. von Wrightin ajattelu. Saadaanko oikeaa muutosta aikaan? Erittäin vaikeaa se ainakin on. Ympäristön realiteetit pakottavat ainakin jonkinlaiseen muutokseen. Väitöskirjassani olin käynyt läpi Brundtlandin komission mietinnön, minkä jatkona kirjoitin kirjan Yhteinen tehtävämme. Siinä kysyin, miten voimme kansanvaltaisesti toteuttaa sen muutoksen, joka kuitenkin on välttämätön. Niihin aikoihinhan Pentti Linkola oli juuri esittänyt, että osa ihmisistä pitäisi tappaa, jotta ympäristön kantokyky kestäisi. Hänen mukaansa demokraattinen järjestelmä ei voinut ratkaista tätä ongelmaa. Pitää saada aikaan kansainvälinen yhteistyö, jossa sovitaan sellaisista tavoitteista, joiden kautta sopeutetaan ihmisten talous luonnontalouteen. Ratkaisu tähän on löydettävä kansakuntien tasolla. Siihen on mentykin. Rion konferenssin jälkeen tulivat ilmaston- ja biodiversiteetin suojelun järjestelmät ja muut, ja lähdettiin luomaan globaalia ilmastopolitiikkaa. Nyt sitten tulee kuitenkin herra Trump, joka ei piittaa näistä sopimuksista.

Tämähän tuli ehkä presidentinvaaleissa 2012 esille. Itse tulkitsen sen siten, että olin nuorena juuri tällainen. Sitten joudun ”kovien miesten koviin hommiin” 70- ja 80-luvulta eteenpäin. Kivetyin ja kovetuin. Menetin jonkinlaista luovuutta, omaa karaktääriä. Kun kokemusta on tullut ja olen ollut sivussa kovimmista paineista, olen alkanut ikään kuin sulaa, ja on tullut esille ”nuoruuden Paavo”. En itse koe sen olleen tietoista, vaan se on jollain tavalla tullut luonnostaan. Tottakai se, että on saanut vastakaikua, on myös rohkaissut.

Eikö se juuri kerro demokratian epäonnistumisesta?

Eli tuleva historiankirjoitus muistaakin Paavo Väyrysen Summerhill-tyyppisenä utopistisosialistina?

Mikä on Paavo Väyrysen asema tulevaisuuden historiankirjoituksessa? Olette ehkä jonkinlaisessa marginaalissa nykyisin? Olen itse vitsaillut sillä, että kun olemme vaimoni kanssa rakentaneet Keminmaalla Pohjanrantaa jossa on nuorisokotia, mielenterveyskuntoutusta ja oma kirkkokin - niin ei ole pitkäkään aika siihen, että minusta muistetaan vain Pohjanranta, eikä lainkaan yhteiskunnallisia tekojani.

No, ainakin paha takaisku on tullut.

No, ellei sitten tämä tuleva poliittinen toiminta johda johonkin isompaan. Siinä tarkoituksessahan tämän Kansalaispuolueenkin perustin. Se tähtää vallankumoukseen, siihen että koko poliittinen järjestelmä muutetaan.

Voidaanko teitä pitää utopistina? Ainakin utopiasosialismi tulee läheisesti mieleen kun puhutaan henkisten arvojen vallankumouksesta. Toivottavasti en ole. Ajattelen tämän olevan pitkällä aikavälillä realismia, vaikka tällä hetkellä voidaankin puhua vain idealismista.

Paavo Väyrynen onkin tulevassa historiankirjoituksessa siinä Robespierren ja Leninin vieressä?

Mikä on yksittäisen ihmisen vaihtoehto kaupungistuvassa globalisaatiossa? Etätyö it-yrittäjänä

En tiedä, mutta tavoitteenani on murtaa nämä toimimattomat poliittiset rakenteet. Edustuksellinen 21

demokratia Suomessa ei toimi. Se on tietysti äärimmäisen haastava tehtävä. Katsotaan nyt mitä tästä tulee. Tämä on tietysti aika rohkea liike. Tähtäämme koko Suomen poliittisen järjestelmään muutokseen. Tähän liittyy tietysti myös kansainvälinen kehitys. Pyrin ajamaan muutosta myös Euroopan tasolla. Olen perustanut parlamenttiin yhdessä saksalaisten ja italialaisten kanssa ”Freedom of Choice” – kontaktiryhmän, joka pyrkii muuttamaan Eurooppa-politiikkaa ja tekemään euroon liittymisestä vapaaehtoista ja erosta mahdollisen. Jälkimaineeni riippuu varmaan siitä, että onnistuuko tämä vallankumous vai ei. Jos onnistuu, niin muistetaan ehkä vähän pidempään, mutta jos epäonnistuu, niin tulee sellaista kirjoittelua, että ”hänellähän oli aivan kunniallinen valtiollinen ura, kunnes sitten ryhtyi epätoivoiseen yritykseen siinä epäonnistuen”. Hiukan niin kuin vallankumouksessaan epäonnistunut Otto Wille Kuusinen? En tiedä mihin tätä vertaisi. Jotkut ovat rinnastaneet Vennamoon ja sanovat, että olen hajottamassa keskustapuoluetta. Olen itse taas kysynyt itseltäni, että jos Urho Kekkonen olisi sotien jälkeen hävinnyt omassa puolueessaan tannerilaisille, niin olisiko hän antanut periksi? Ei varmasti. Koen, että keskustan politiikka on ollut niin väärää, että en ole voinut sitä sietää enkä olla siinä mukana. Minun on pakko yrittää muutosta toista kautta. Aika näyttää, onnistuuko se.

M/S Silja Europa 6.-7.4.2017 Theseuksen laivan lokikirja Tapahtumat

Kellonaika

Laivaannousu ei vielä päättynyt. Dilemma jo juomassa. Riku, Erkka, Tuomo, Aarni, Janne, Pete, Johan H.