Minervan Pöllö 3/18 – Olemassaolemattomuus

Olemassa

MINERVAN PÖLLÖ III

olemattomuus

MINERVAN PÖLLÖN FUKSINUMERO 2018

Pääkirjoitus Pöllössä sanottua Filosofiassa tapahtuu These Walls Don’t Lie: I Fukseille ‘‘Kun fuksi puhuu ja kukaan ei kuuntele’’ Fuksin nuudeliopas Let the morning take them, Andy Semioottinen tutkielma Mitä kuuluu rajanveto-ongelmalle Representation of...

Few Remarks Fragmentit These Wall Don’t Lie: II

Nina Ollila Toimitus Toimitus Nina Ollila Dilemman hallitus Verna Virkkunen Valtteri Rajamäki Zacharias Hägerstrand Nina Ollila Janne Karisto Nina Ollila H. J. Jones Carlievosteles Nina Ollila

3/2018

Minervan Pöllö

30. vuosikerta Julkaisija

Dilemma ry

ISSN

1239-2545 (Painettu)

Päätoimittajat

Nina Ollila ja Verna Virkkunen

Paino

Juvenes Print - Suomen yliopistopaino Oy

Painos

150 kpl

Toimituskunta

Jannika Lalu, Carlos Lievonen, Aarni Pitkänen ja Mona Tärk

Ulkoasu ja taitto

Nina Ollila ja Johan Satuli

Kuvitus

Nina Ollila, ellei toisin mainita

nettisivut

www.minervanpöllö.fi

Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston opiskelijoiden

julkaisema aikakauslehti,

joka saa HYY:n ainejärjestötukea.

Pääkirjoitus

Nina Ollila On ollut erityisen hienoa olla Minervan Pöllön päätoimittaja Dilemman julkaisutoiminnan juhlavuotena. Yhdessä Pöllön toisen päätoimittajan Verna Virkkusen kanssa olen ollut etuoikeutettu saadessani tutustua lähietäisyydeltä Minervan Pöllön ja sitä edeltäneen Dilemman tiedotteen viisikymmenvuotiseen historiaan. Olen päässyt käpelöimään arkistoihin selvinneitä yksilöitä ja saanut nähdä koko lehden kehityskaaren, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita eikä dramaattisia muodonmuutoksia.

Menneiden vuosikymmenten opiskelijoiden kirjoituksiin ja päätoimittajien työhön tutustuminen on ollut valtavan inspiroivaa. Toimittamalla uusia numeroita olen saanut yhtälailla kosketusta Minervan Pöllön nykyisyyteen, sen tämänhetkiseen olotilaan ja tekijöihin.

Olen laittanut merkille, että Minervan Pöllöllä on pari erityistä meriittiä. Ensinnäkin Pöllöllä on ehkä kaikista Helsingin yliopiston opiskelijalehdistä rankin maine. Aikanaan se on toiminut oikeuksiaan ajavien opiskelijoiden äänitorvena ja tiedotusväylänä.

Se on toiminut rehellisen ja avoimen vittuilun kanavana. Myös piilovittuilun kanavana. Sitä vastoin se on ollut julkaisualusta myös vakavammalle ja korkeatasoisemmalle filosofiselle esseistiikalle: lehteä on myyty Akateemisessa kirjakaupassa ja sillä on ollut (uskokaa tai älkää) Metsätalon ulkopuolista

lukijakuntaa ja tilaajia. Supo on vastannut Minervan Pöllössä julkaistuun nimettömään kirjoitukseen.

Rankkaa.

Päällimmäisenä mieleeni on kuitenkin jäänyt Pöllön toinen erityismeriitti. Nimittäin se, että uudemman sukupolven keskuudessa Minervan Pöllö on ennen muuta tunnettu siitä, että se on Suomen vanhin filosofinen aikakausjulkaisu.

Eikä se olekaan ollut mikään turha titteli. Lisämääre on ollut omiaan nostamaan jo entisestään kulttuurihistoriallisesti rikkaan Minervan Pöllön arvoa julkaisualustana. Ja Suomen vanhimpana filosofisena aikakausjulkaisuna Pöllö on ollut omiaan nostamaan uusia ja nousevia, filosofisia kirjoittajanalkuja korkeammille kirjallisille tasoille. Tämä varsin hyödyllinen käsitys on siirtynyt katkeamattomassa ketjussa yhdeltä toimitukselta toiselle jo ainakin kahden tai kolmen vuosikymmenen ajan. Voisi melkein sanoa, että tällä hetkellä se on filosofian opiskelijoiden keskuudessa kaikkein vakiintunein Minervan Pöllöön liitetty käsitys.

Heikkohermoisimpien on tässä kohtaa parasta istuutua, sillä seuraa shokeeraavaa materiaalia: Päätoimituksen korviin on hiljattain — siis vasta nyt, 2020-luvun kynnyksellä — ilmeisesti ensimmäistä kertaa kantautunut tieto siitä, että vaalimamme käsitys ei tarkkaan ottaen pidäkään paikkansa — tai muuten olemme tilanteessa, jossa Suomessa toimii kaksi Suomen vanhinta filosofista aikakausjulkaisua rinnakkain, eikä näin kaiketi voi olla.

Ja jos joku nyt kokee hämmennyksen tunteita ja ihmettelee, mistä tässä oikein on kyse, ei varmasti ole ainoa.

Long story short: meidän tietoisuuteemme asia tuli, kun päädyimme surkuhupaisten sattumusten seurauksena tiedustelemaan Suomen filosofiselta yhdistykseltä (SFY) olisivatko he kiinnostuneita mainostamaan ’’Suomen vanhimmassa filosofisessa aikakausjulkaisussa, Minervan Pöllössä’’.

Iloksemme saimme mainoksen (ks. s.6) ja meidät kutsuttiin puhumaan SFY:n tapahtumaan (josta lisää tuonnempana). Samalla kävi kuitenkin ilmi, että SFY:ssä ollaan sitä mieltä, että Suomen vanhin filosofinen aikakausjulkaisu ei suinkaan ole Minervan Pöllö, vaan SFY:n vuodesta 1929 julkaisema vuosikirja Ajatus.

Aivan yllättäen meillä olikin siis eräänlainen 3

nimikiista — suorastaan pienen skandaalin ainekset — käsissämme. Onneksi henkilövahingoilta kuitenkin vältyttiin eikä kukaan loukkaantunut, ja molemmat osapuolet selvisivät tilanteesta lopulta nauramalla. SFY:n sisäpiiriläisen sanoin, mitään ’’Minervan Pöllö ja SFY riidoissa vuodesta 2018!’’ otsikoita ei siis ole odotettavissa...

Mutta vakavasti puhuen tässä ollaan edelleen jännän äärellä: on vastattava kysymykseen siitä, kuka nyt sitten on Suomen vanhin mikäkin ja millä perusteella?

Jos vuosikirjat ovat aikakausjulkaisuja, mikä on kieltämättä ehkä hieman epätavallinen ilmaisu, mutta silti kuitenkin ihan pätevä, sillä ilmestyyhän vuosikirjakin säännöllisesti (kerran vuodessa), ja mikä on tässä tapauksessa selkeästi myös SFY:n näkökulma, niin sitten tilanne todellakin on se, että Ajatus on Suomen vanhin filosofinen aikakausjulkaisu, jolloin taas Minervan Pöllö ei enää ole Suomen vanhin filosofinen aikakausjulkaisu.

on tietenkin se, että vuosikirjat eivät ole sama asia kuin aikakauslehdet (vaikka sekä vuosikirjat että aikakauslehdet ovat toki aikakausjulkaisuja), ja tämän vuoksi voimme molemmat jatkaa arvokkaan ’’Suomen vanhin’’ -tittelin kantamista, tästä eteenpäin ilman hämmennyksen vaaraa.

Titteli on muodostunut niin merkittäväksi osaksi Minervan Pöllön ja sen tekijöiden identiteettiä, ja sillä on yksinkertaisesti niin suuri vaikutus Minervan Pöllön tärkeimpään funktioon, joka on laadukkaan ’’harjoittelujulkaisualustan’’ tarjoaminen uusille filosofisille kirjoittajille, että emme kykene noin vain luopumaan siitä. Mutta nyt kummankaan ei tarvitse luopua mistään vaan molemmat julkaisut voivat jatkaa arvokasta Suomen vanhinta taivaltaan.

Minulle on edelleen täysi mysteeri, kuinka Pöllö ja Ajatus ehtivät elämään ’’Suomen vanhimpina filosofisina aikakausjulkaisuina’’ rinnakkain niin rauhanomaisesti ja hiljaisesti peräti kolmekymmentä vuotta ennen kuin kukaan huomasi mitään. Syitä tähän voimme vain arvailla, koska Myönnettäköön siis, että vaikka kukaan ei enää muista asioiden “Kuka nyt on sitten oikeaa laitaa kuitenkaan. termi ‘aikakausjulkaisu’ tuo helposti mieleen suppeammat ja Vaikka asian paljastuminen aiheutti useammin ilmestyvät julkaisut, Suomen vanhin mikäkin melkoisesti hämmennystä ja aluksi siis lehdet, niin myös kirjat ovat ja millä perusteella?” koko juttu nolotti armottomasti, ‘aikakausjulkaisuja’, kunhan ne niin on mielstäni hienoa, että vain ilmestyvät tietyin määrävälein. näin silti kävi. ’’Kiistasta’’ on Mutta koska Pöllön tyyliin on aina kuulunut nimittäin seurannut hyviä asioita. Ensinnäkin myös auktoriteettiongelmaisuus kapinahenki ja SFY:n ja Minervan Pöllön päätoimituksen välillä me pidämme perinteistä, ei vastaanpullikoimiselta on (mahdollisesti ensi kertaa pitkiin aikoihin) ollut voida välttyä tälläkään kertaa. kommunikaatioyhteys. Sen seurauksena Minervan Pöllö on saanut mainoksen, jolla voimme kattaa Meidän näkökulmamme on se, että Minervan painokustannuksia, ja mikä parasta, myös kutsun Pöllö ei ehkä enää ole Suomen vanhin filosofinen SFY:n järjestämään filosofian alan julkaisutoimintaa aikakausjulkaisu — mutta se on edelleen Suomen käsittelevään tapahtumaan, joka on suunnattu vanhin filosofinen aikakauslehti. erityisesti nuorille tutkijoille ja opiskelijoille (mutta Perusteluita on kaksi. Vuodesta 1979 asti on avoin kaikille kiinnostuneille!). ilmestyneenä Pöllö on vanhempi kuin vuonna Minervan Pöllö pitää tapahtumassa oman 1994 aloittanut filosofinen aikakauslehti Niin alustuksen, jonka aiheena on juuri opiskelijalehtien & Näin, jota pidettiin sen perustamisen aikaan merkitys julkaisutoiminnan harjoittelualustana.

Suomen ensimmäisenä kunnollisena filosofisena Tämän lisäksi tapahtuman alustuksissa käsitellään aikakauslehtenä. Todellisuudessa Minervan Pöllö hyviä julkaisuja filosofiassa sekä Ajatuksen ja Acta on kuitenkin vanhempi. Sivuhuomiona onkin philosophican digitointihankkeita. sanottava, että todennäköisesti juuri näihin aikoihin Minervan Pöllöä ollaan ryhdytty tietoisesti Kaikki tämä ja molemmat Suomen vanhimmat kutsumaan Suomen vanhimmaksi filosofiseksi Tieteiden talolla 26.9. klo 18.15–19.30. aikakausjulkaisuksi, tarkoituksena tuoda esiin se, että Minervan Pöllö oli olemassa ennen Niin Lämpimästi tervetuloa myös Minervan Pöllön & Näin -lehteä. Näin jälkiviisaasti sanottuna puolesta! termivalinta vain oli väärä. Toinen perustelumme 4

Pöllössä sanottua

Filosofian lyhyt oppimäärä: ’’Filosofisia ongelmia käsiteltäessä on yleensä syytä muistaa vanhan ufokirjan motto ’’Hemmettiin vastaukset. Mikä on kysymys?’’

– S. Albert Kivinen: ’Filosofian opetuksen erikoisongelmia’.

Sopivia keskustelunaiheita [kahvihuoneeseen] (Näillä menestyt varmasti): 1. Kahvi 2. Tee (vähemmän suosittu, silti joissain piireissä Must-aihe) 3. Dilemman bileet (menneistä moittivia arvioita, tulevista varovaisen toiveikkaita, ota osaa kun muumiot itkevät vanhoja aikoja tyyliin ’’Miksih??’’)

4. ’’mitäsjosnytjustlähettäsoluelle…?’’

5. Yleensäkin kaikki millä ei ole mitään filosofista relevanssia mukaanlukien muumit, Dilemman hallitus ja kaikki metsätalon ulkopuolella tapahtuva.

MP 2/92

MP 1/85

Ei, me emme vain bailanneet. Me yritimme myös tehdä jotain maailman pahuudelle, vittuunnuimme ja menimme vasta sen jälkeen ryyppäämään. (...) Me vastustimme opintotukiuudistuksen epäoikeudenmukaisuutta, linnottauduimme ’’Emme elä Hegelin hengestä’’ -banderollimme kanssa valtioneuvoston eteen. Yksi vahtimestari katsoi ulos ikkunasta.

Me vastustimme lukukausimaksuja ja kusetimme Dilemman koiraa eduskunnan nurmikolla kaatosateessa. Kaksi rouvaa katsoi bussin ikkunasta.

MP 3/92

Pöllö on jälleen noussut siivilleen!

MP 3/91

Ote ’’Filosofia-rapista’’: Planktonin valtio on hauska paikka Planktonin valtio iloinen Planktonin valtiossa vietät vaikka hetken hekumallisen MP 3/91

Toimitus 5

Filosofiassa tapahtuu Tärkeä tiedote Vanhoilla tutkimusvaatimuksilla (eli joko ennen vuotta 2014 aloittaneet tai vuosien 2014–2017 välillä aloittaneet) opiskeleville on luotu omat ohjeet Opintoni -sivuille. Näin löydät ohjeet: 1.Kirjaudu yliopiston tunnuksilla palveluun osoitteessa: https://student.helsinki.fi/opintoni 2.Klikkaa ’’Opiskelijan ohjeet’’ sivun ylälaidasta.

3.Vieritä sivun alalaitaan. Oikeasta alalaidasta löydät laatikon ’’Vanhoissa koulutuksissa opiskelevat’’.

4.Vieritä taas sivun alalaitaan. Oikeasta alalaidasta löydät laatikon ’’Valtiotieteellisen tiedekunnan koulutukset’’.

5.Olet vihdoin oikeassa paikassa. Eteesi aukeavalta sivulta löydät mm.: - Ohjeet tutkinnon suorittamiseksi loppuun tutkinnonuudistuksen siirtymäaikana.

- Pääaineesi vastaavuustaulukot ja vanhat tutkintorakenteet.

- Tietoa lisäajan hakemisesta ja opintojen vanhenemisesta.

- HUOM! Sivuilta löytyy erilliset ohjeet ennen vuotta 2014 aloittaneille.

Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian yliopistolehtori Tuomas Tahko siirtyy apulaisprofessorin virkaan Bristolin yliopistoon syksyllä 2018. Tahko on erikoistunut metafysiikkaan, epistemologiaan, tieteenfilosofiaan ja filosofiseen logiikkaan. Tahkon mukana Bristoliin muuttaa myös hänelle vuonna 2017 myönnetty 2 miljoonan euron ERC Consolidator Grant -rahoitus.

Bristolissa sillä rahoitetaan viiden vuoden projektia, ‘‘The Metaphysical Unity of Science’’, joka alkaa syyskuussa 2018 ja tulee työllistämään kolme tutkijatohtoria ja yhden tohtoriopiskelijan metafysiikan ja tieteenfilosofian aloilta.

Suomi voitti kultaa kansainvälisissä filosofiaolympialaisissa (International Philosophy Olympiad, IPO). Tämä oli jo neljäs kerta, kun Suomi sijoittui kisassa ensimäiseksi. Filosofiaolympialaiset järjestetään vuosittain ja niihin osallistuu lukiolaisia viidestäkymmenestä maasta ympäri maailmaa. Tänä vuonna olympialaiset pidettiin Montenegron Barissa.

Toimitus 6

THESE WALLS DON’T LIE: I

Nina Ollila 7

Fukseille Filosofian opiskelijoiden ainejärjestö Dilemma on aloittanut keskustelun syrjinnästä ja yhdenvertaisuuden toteutumisesta oppiaineemme opetustilanteissa ja vapaa-ajan tapahtumissa (ks. MP 2/18).

Avauspuheenvuorona Dilemma julkaisi huhtikuussa oppiaineen henkilökunnalle ja filosofian opiskelijoille suunnatun, aihetta käsittelevän kannanoton. Sen seurauksena on aloitettu laajempi keskustelu oppiaineen keskustelukulttuurissa vallitsevista tavoista ja käytännöistä, sekä sovittu konkreettisista toimenpiteistä, joiden avulla pyritään luomaan entistä paremmat mahdollisuudet yhdenvertaisuuden toteutumiselle opetustilanteissa.

Puhe filosofian oppiaineen sisällä vallitsevasta keskustelukulttuurista on juuri nyt tärkeää, sillä olemme vihdoin saavuttaneet suotuisat olosuhteet kissan nostamiseksi pöydälle (edelleen ks. MP 2/18). Tämän jutun tarkoituksena on tuoda keskustelukulttuuria koskevien viimeaikaisten tapahtumien kulku erityisesti uusien opiskelijoiden tietoisuuteen, jotta jokainen filosofian opiskelija voisi omassa toiminnassaan ottaa nämä seikat tietoisesti huomioon, ja voisi täten olla aktiivisena osana luomassa parempaa filosofista keskustelukulttuuria kaikkien hyväksi.

Dilemman hallitus Filosofia tapahtuu, paitsi yksittäisen filosofin ajatuksissa, niin ennen kaikkea keskustelussa ja dialogissa – joko kirjoitetussa tai puhutussa muodossa. Vaikka monella saattaa olla sellainen mielikuva, että filosofi on yksinäinen puurtaja, niin käytännössä filosofin työtä ei kuitenkaan pysty tekemään yksin, vaan se vaatii monenlaista yhteistyötä, mihin myös opiskelun on tarkoitus valmistaa.

Se, onko keskustelukulttuurin korkein hyve esimerkiksi kilpailu vai toisilta oppiminen, on kuitenkin kiinni meistä keskustelijoista itsestämme ja siitä, mitä me keskusteluun osallistuvat arvostamme. Joku voi pitää keskustelussa tärkeimpänä sitä, että osoittaa vastapuolen olevan väärässä kun taas toinen korostaa yhteistä oppimiskokemusta, jossa kaikki osapuolet pyrkivät pysymään avoimina toisten näkemyksille.

Filosofiaa ei siis voi erottaa sitä tekevistä ihmisistä: se ei tapahdu tyhjiössä, vaan ihmistenvälisessä kommunikaatiossa. Kuitenkin, varsinkin opintojen alussa, kun käsitykset filosofiasta, sen tutkimusalasta ja kysymystenasetteluista ovat vasta muotoutumassa, voi ajatus filosofisista keskusteluista ja niihin osallistumisesta tuntua jännittävältä tai pelottavalta. Moni opiskelija kokeekin keskustelutilanteet eritityisen stressaavina, ja kynnys osallistua voi olla korkealla.

Stressaavina keskustelutilanteet voidaan kokea etenkin silloin, kun ryhmätilanne luo painetta sanoa jotakin erityisen fiksua. Kynnys saattaa nousta myös, jos opiskelija kokee, ettei hänellä ole aitoa ja yhdenvertaista mahdollisuutta saada ääntänsä kuuluviin tai että häntä ei oteta vakavasti keskusteluissa. Jokaisen olisi hyvä tiedostaa tämä ja omalla toiminnallaan vaikuttaa tilanteiden kulkuun.

On erilaisia persoonia, so. erilaisia keskustelijoita — me itse pidämme (tai emme pidä) huolta siitä, että erilaiset persoonat ja keskustelutavat pääsevät yhtälailla ja yhdenvertaisesti ääneen dialogeissa.

On hyvä tiedostaa myös se, että tällaisen tilanteen taustalla voi olla esimerkiksi keskustelijoiden erilaiset käsitykset filosofisen keskustelun hyveistä.

8

Viimeaikainen keskustelu on pyörinyt erilaisten keskustelutyylien ja tilan ottamisen tapojen ympärillä. Kovaäänisyys, kiihkeys ja toisen lauseen päälle puhuminen edistävät omanlaistaan keskustelukulttuuria, jossa enemmän aikaa tarvitseva ja harkitummin tilaa ottava keskustelija jää helposti varjoon. Muutosta edistää jo se, että jokainen omalla kohdallaan pyrkii luomaan tilanteista sellaisia, että jokainen huoneeseen kokoontunut on osa keskustelua.

On myös aika ajoin hyvä kiinnittää huomiota siihen, kuinka paljon on itse äänessä muihin verrattuna. (Joskus puheenvuoroja voi olla hyvä jakaa tasaisesti, esim. ringissä). Kovaäänisyyden ei tarvitse olla ainoa tapa saada ääntänsä kuuluviin, jos jokaiselle turvataan ja suodaan tilaa keskustelussa.

On hyvä tiedostaa, että se, millaiseksi keskustelukulttuuri filosofiassa on kehittynyt, on seurausta kon-

tingenteista historiallisista tapahtumakuluista. Se ei ole kiveen kirjoitettua, tai perimmäinen totuus todellisuuden tai filosofian olemuksesta. Me voimme tässä ja nyt — tänään — vaikuttaa siihen, mitä filosofinen keskustelu on tulevaisuudessa. Me voimme luoda uudet tapahtumakulut, jotka vievät eri suuntaan kuin ne, jotka toivat meidät tähän pisteeseen. Juuri nyt on meidän kairoksemme, eli sopivat olosuhteet toiminnalle.

Voimme päättää haluammeko viedä asioita eteenpäin yhdessä vai yksin? Kilpailla voi myös yhdessä ja se voi olla tervettä tai epätervettä. Jälkimmäisessä tapauksessa seuraukset voivat olla yksilölle tuhoisia, edellisessä taas hedelmällisiä ja rakentavia.

— Sellainen filosofinen yhteisö, jossa mahdollisimman moni yksilö voi hyvin ja saa yhdenvertaisen mahdollisuuden toimia rakentavassa ympäristössä, on todennäköisesti myös kaikkein kestävin ja rikkain.

Usein käy niin, että mitä pidemmälle filosofiassa etenee, sitä enemmän oppii arvostamaan esimerkiksi toisten antamaa palautetta ja mahdollisuutta käydä keskusteluja kiinnostavista aiheista. Tarkoituksenamme on muistuttaa, että juuri keskustelut ja yhdessä tekeminen ovat filosofian parhaita puolia!

Filosofinen keskustelu on erittäin antoisaa ja innostavaa, kunhan keskustelun kaikilla osapuolilla on sama käsitys tilanteesta. Yksi filosofian tekemisen tavoista on yhdessä ihmetteleminen, eli jonkin kysymyksen äärelle kokoontumista. Tällöin ajatuksena on, että kenelläkään yksin ei ole kaikenkattavaa vastausta kysymykseen. Me kaikki tarvitsemme toisiamme. *** Viestimme teille, aloittavat filosofian opiskelijat, on siis tämä: älkää ottako annettuna keskustelukulttuurissa vallinneita käytäntöjä — muistakaa, että terve kyseenalaistaminen on filosofin tärkeimpiä työkaluja. Hiljainen vallankumous oppiaineessamme on alkanut, yhteinen tiemme kohti yhdenvertaisempaa keskustelukulttuuria filosofiassa on alkanut, ja nyt toivotamme teidät tervetulleiksi mukaan yhteiselle matkallemme.

Jos siis luennoilla tai seminaareissa huomaat, että jäät keskustelussa paitsioon, et siksi, että jokin sanomasi olisi ollut epäpätevää tai huonosti argumentoitua, vaan siksi, että sinua pidetään vääränä/vääränlaisena henkilönä sanomaan tuo asia, älä suotta alennu hyväksymään kohtaloasi, sillä sen ei tarvitse olla sitä. Nykäise opettajaa hihasta tunnin jälkeen, ota yhteyttä yhteyshenkilöihin tai anna nimetöntä palautetta opettajan jakaman palautelomakkeen kautta.

Pidetään toisistamme huolta.

Me Dilemman hallituksessa tuomitsemme kaikenlaisen syrjinnän ihmisten iän, sukupuolen, terveydellisen tilan, etnisen taustan jne. perusteella. Tee sinäkin niin: stand up for your rights.

Tietoa kannanotosta seuranneista toimenpiteistä: • Dilemman hallituksen jäsenistä ja opetushenkilökunnasta koostuva työryhmä pyrkii luomaan hyvän keskustelun ohjeet tuntiopetusta ja seminaareja varten.

• Opiskelijoiden yhdenvertaisuus- ja syrjintäkysymyksiä varten on valittu yhteyshenkilöt sekä Dilemman hallituksesta että opetushenkilökunnan puolelta. Dilemman hallituksen yhteyshenkilöt ovat: Venla Kalliokoski (puheenjohtaja), Aarni Pitkänen (varapuheenjohtaja) ja Isa Ala-Nissilä (yhdenvertaisuusvastaava).

Yhteyshenkilöt opetushenkilökunnan puolelta ovat: Kristian Klockars (käytännöllinen filosofia) ja Maria Lasonen-Aarnio (teoreettinen filosofia). Yhteyshenkilöiden nimityksen on tarkoitus madaltaa opiskelijoiden kynnystä kertoa syrjintä- ja häirintätapauksista ja kysyä yhdenvertaisuuskysymyksistä. Kaikkiin yhteyshenkilöihin voi ottaa yhteyttä sähköpostitse. Tämän lisäksi Maria Lasonen-Aarnion ja Kristian Klockarsin luona voi myös vierailla heidän vastaanottoaikoinaan. Osoitteet: venla.kalliokoski@helsinki.fi, aarni. pitkanen@helsinki.fi, isa.ala-nissila@helsinki.fi, kristian.klockars@helsinki.fi, maria.lasonen@helsinki.fi.

• Tuntiopetusta varten on tarkoitus luoda myös kursseilla käytettävä palautekyselylomake, jossa on erillinen kohta keskustelutilanteita ja yhdenvertaisuutta koskevia kysymyksiä varten. Opetuksen laadun ja opiskeluviihtyvyyden kehittämisen kannalta on erityisen tärkeää että opiskelijat vastaavat kurssin aikana jaettaviin palautekysymyksiin.

Emme voi riittävästi korostaa sitä seikkaa, että tästä syksystä eteenpäin myös tuntiopetuksessa käytettävät palautelomakkeet ovat siis keino vaikuttaa keskusteluympäristöön ja -tilanteisiin.

Esimerkkejä huonosta/syrjivästä keskustelusta: •Toisten keskeyttäminen ja päälle puhuminen.

•Kaiken keskustelutilan vieminen muilta.

•Toisten näkemysten sivuuttaminen ja ’’omiminen’’.

Karkea esimerkki tällaisesta tilanteesta: nainen sanoo jotain, kaikki ohittavat kommentin, mies sanoo saman asian ja kaikki kehuu.

•Non-verbaalinen viestintä: myös erilaisilla eleillä voi kertoa, että kommentti ei kuulijasta ole kiinnostava.

Halveksuntaa toisen kommentteja kohtaan voi osoittaa esimerkiksi pyörittämällä silmiä.

9

10

VÄRITYSKUVA: VERNA VIRKKUNEN

‘‘Kun fuksi puhuu ja kukaan ei kuule...’’

Oleminen on kivempaa, kun tulee havaituksi. Mitä siis tehdä, jos tuntee tulevansa keskusteluissa ohitetuksi, vaiennetuksi tai hienovaraisesti hiljennetyksi?

Fuksivuonna tutustutaan keskustelumuotoiseen opetukseen, praktikumeihin ja tutoriaaleihin, unohtamatta keskusteluita käytävillä ja illanvietoissa. Voi olla vapauttavaa päästä viimein kunnolla keskustelemaan filosofisesti muiden filosofiasta kiinnostuneiden kanssa. Koimme siis toimituksessa tärkeäksi nostaa keskustelun keskiöön tämän vuoden fuksinumerossa. Haasteena on tehdä filosofisista keskusteluista inklusiivisempia ja purkaa sukupuolittunutta keskustelukulttuuria, jotta filsofiseen keskusteluun uppoutuminen olisi kaikille yhtä antoisaa.

Lähdimme pohtimaan keskustelumuotoisen opetuksen sudenkuoppia ja keskusteluissa esiintyviä sukupuolittuneita tilanteita Helsingin yliopiston puheviestinnän oppiaineen vastuuopettajan, yliopistonlehtori ja viestinnäntutkija Saila Poutiaisen kanssa.

VERNA VIRKKUNEN Otimme keskustelussamme erityisen huomion kohteeksi pienryhmäkeskustelujen muodossa pidetyt kurssit, joita filosofian kandiohjelman alussa on runsaasti. Poutiaiselle ne ovat hyvin tuttuja, sillä hän on suorittanut kaikki tohtorinopintonsa Yhdysvalloissa pienryhmäkeskustelujen, eli lukupiirien, muodossa.

Monille nyt aloittaville ne ovat uusi ja jännittävä oppimisen muoto. Poutiaisen muistot omilta opiskeluajoilta tiivistävät monen muunkin tunnot: ”Muistan kyllä, että opiskelijana se oli ihan hirveää.

Ensinnäkin oli huoli siitä, että saanhan kaiken luettua, olenko ymmärtänyt teksteistä yhtään mitään, uskallanko mennä paikalle, koska en ole kaikkea ymmärtänyt enkä osaa kaikkia sanoja,’’ Poutiainen kertoo. Hän ymmärtää, että tilanteet aiheuttavat helposti painetta ja pelkoja siitä, mitä opettaja tai muut opiskelijat ajattelevat. Omassa opiskeluajassa häntä on kuitenkin jälkikäteen harmittanut aiheeton itsekriittisyys. ”Ajattelin, että en voi vielä osallistua ja sanoa mitään, koska en vielä tiedä kaikkea, mikä on tietenkin aivan absurdia”, hän jatkaa. ”Tajusin vasta ehkä ensimmäisen vuoden jälkeen, että pointtina ei ole, että muut arvioivat, mitä minä sanon, vaan se, että pystyn sanomisellani auttamaan muita oppimaan ja ymmärtämään mistä näissä teksteissä on kyse”, hän selventää.

Nykyään hän katsoo näitä tilanteita opettajan näkökulmasta. ”Ymmärrän, että osallistumisen tapoja, motiiveja, pelkoja, tarpeita ja haluja on vaikka kuinka

paljon. Jotkut ovat äärimmäisen itsekriittisiä, eivätkä uskalla sanoa mitään, toiset suuttuvat itsellensä siitä, etteivät he ymmärrä ja ovat koko ajan närkästyneen oloisia keskusteluissa. Jotkut taas helposti toistavat sitä, mitä opettaja sanoo, ja toivovat opettajalta totuuksia ja oikeita tulkintoja teksteistä”, Poutiainen kuvailee.

Opettajille Poutiainen antaisi sellaisen vinkin, että ensimmäisellä tapaamiskerralla, ennen kuin aloitetaan itse teksteistä puhuminen, voisi kaikilta opiskelijoilta kysyä, minkälaisena keskustelijana he näkevät itsensä.

Ajatuksena on se, että samalla, kun opiskelija kuulee muiden ajatuksia, hän joutuu miettimään, mitä itse ajattelee osallistumisesta.

Poutiainen kertoo, että kolme tyypillistä vastausta opiskelijoilta on, että ‘’’kuuntelen tosi tarkasti ja sanon vasta kun on tärkeää asiaa’, ‘olen aikamoinen hölösuu ja sanon heti mitä ajattelen’, ja ‘pyrin aina olemaan tosi kriittinen’’’. Hän lisää, että ‘’kaikissa näissä on hyötynsä ja ongelmansa’’.

Hiljaa oleminen ei edistä keskustelua. Silti olisi hyvä myös kuunnella keskustelua ja vähän miettiä sanomisiaan. Jatkuva tekstin, oman itsensä tai muiden osallistujien kritisoiminen riittävän pitkälle vietynä taas vie yhteishengestä ja hankaloittaa oppimista. ”Epätieteellisesti ilmaistuna [kritisointi] vie energiaa keskustelusta, kun sellaiseen joutuu koko ajan reagoimaan ja vastaamaan”, Poutiainen sanoo.

11

”Tieteellinen keskustelu on kuitenkin myös aivan oma maailmansa ja lajinsa. Tieteellisessä keskustelussa tehdään vähän erilaisia puhetekoja, on enemmän kysymyksiä ja väitteitä, ja argumentin rakennetta joutuu miettimään eri tavalla. Siihen oppii vähitellen. Se, millainen olet arkikeskusteluissa, voi olla vähän erilainen, kuin millainen olet tieteellisessä keskustelussa”, Poutiainen jatkaa.

Ryhmäkeskustelussa saatetaan siis olla keskittyneitä omaan ajatteluun ja sen ilmaisuun, mutta samanaikaisesti pitäisi pystyä kuuntelemaan, arvioimaan ja analysoimaan muita. Pitäisi kuunnella ja reagoida kriittisesti, mutta kuitenkin huolehtia siitä, että keskustelu pysyy yllä ja ihmisten kasvot säilyvät. Sitten on vielä ryhmän dynamiikka ja ihmisten elämä ryhmäkeskustelun ulkopuolella, jotka eivät ole täysin erotettavissa toisistaan. ”Molemmista on pidettävä huolta”, Poutiainen muistuttaa.

tua, ja tämä on Poutiaisen mukaan haastavaa.

Omissa kokemuksissaan Poutiainen tunnistaa naisten itsekriittisyyden tieteellisessä elämässä, eikä hän osaa täysin sanoa, mistä se johtuu. ”En kuitenkaan aseta sitä hiljaista naista nyt tässä sellaiseen asemaan, että hänen pitää nyt tehdä jotakin enemmän, vaan kaikilta osallistujilta, kaikilta sukupuolilta vaaditaan”, hän jatkaa.

Tiivistetysti: ei voi antaa enemmän tilaa, ennen kun ymmärtää, että pitäisi niin tehdä, eikä voi ottaa enemmän tilaa, ennen kun ymmärtää, että itsellä voisi sitä olla enemmän.

Poutiainen korostaa kuitenkin muutoksen mahdollisuutta: samalla tavalla kuin oman itsen ymmärtämisessä ja teksteistä oppimisessa tapahtuu kehittymistä, niin myös ryhmä voi oppia ja sen viestintä muuttua ajan myötä. ”Nämä eivät ole staattisia tilanteita. Se on lohdullista”, hän sanoo. Samalla hän kuitenkin muistuttaa käsivällisyydestä, sillä ”vuorovaikutuksessa ja omassa viestinnässä asiat muuttuvat, mutta hitaasti.”

“Myös ryhmä voi oppia ja sen viestintä muuttua ajan myötä.”

Lisätään soppaan vielä keskustelujen ja keskustelutyylien sukupuolittuneet piirteet.

Kärjistetyn ulossulkevassa tilanteessa miehet puhuvat keskenään. Jokin liikkumaton liikuttaja ylläpitää olemisellaan tosielämän all-malepaneleita ja myös filosofian miehisyyttä.

Tarkoituksena ei ole liittää tiettyyn sukupuoleen tiettyjä ominaisuuksia tai muuten sukupuolittaa osallistumisen tapoja, mutta on hankala muotoilla aiheesta kysymystä niin, ettei tulisi viitanneeksi esimerkiksi naisten äänen vähäisempään kuulumiseen keskusteluissa. Kohdatkaamme siis se tosiasia, että keskustelukulttuurissa on olemassa joitain sukupuolittuneita piirteitä, mutta toisaalta pitäkäämme mielessä, että inklusiivisuuden vaatimuksessa ei ole kyse pelkästään henkilön sukupuolesta, ja että sukupuoliakin on enemmän kuin vain mies ja nainen.

Tätä pohdintaa vasten heitän ilmaan haparoivan kysymyksen: joutuvatko muut miehiä useammin ohitetuiksi, ja ovatko he miehiä useammin niitä itsekriittisiä ja kuuntelevampia keskustelijoita?

Poutiainen tunnistaa tilanteen, jossa keskusteluissa on paljon puhuvia miehiä ja hiljaisia naisia. Hän kuitenkin muistuttaa, että on mahdollista, etteivät kummatkaan osapuolet tajua tilannetta. ”Meillä ei ole sisäsyntyisesti käsitteitä vuorovaikutustilanteiden erittelemiseen, analysoimiseen ja arvioimiseen. Voi olla oppinut itsereflektiivisyyteen, mutta se saattaa koskea enemmän omaa persoonaa, ei välttämättä niinkään tapaa olla vuorovaikutustilanteissa.’’ Muutos edellyttää sitä, että ensin pitäisi havainnoida ja huomioida se, minkä pitäisi muut12

Keskusteluryhmien alussa ja lopussa olisikin hyvä tarkastella itse keskustelua, jotta sen kehittyminen tulisi näkyväksi. Poutiaisen mukaan myös kurssin keskivaiheilla järjestettävä välitarkastelu voisi siksi olla hyvä idea. Hän ymmärtää, että tietysti ’’vaatii pokkaa sekä opiskelijoilta että opettajilta uskaltaa sanoa, mikä voisi mennä paremmin’’, mutta onnistuessaan se parantaisi mahdollisuuksia kehittää ryhmän viestintää.

Edellä oli puhetta keskustelukulttuurin sukupuolittuneista piirteistä. Hyvin tyypillinen esimerkki sukupuolittuneesta ohittamisesta olisi se, kun naisopiskelija sanoo jotakin, eikä siihen reagoida, mutta samaan sisältöön reagoidaan, kun se tulee myöhemmin miesopiskelijan suusta. Tilannetta hankaloittaa myös se, että tällaiset rakenteet piilevät niin syvällä, että kuka tahansa meistä saattaa tahtomattaan syyllistyä esimerkiksi kuuntelemaan miesten sanomisia tarkemmin kuin muiden.

Miten siis keskustelussa sivuutetuksi joutunut voisi tarttua tällaiseen tilanteeseen rakentavasti?

Poutiaisen mukaan yksi vaihtoehto voisi olla se, että sivuutettu lähestyisi tilannetta esittämällä aidon kysymyksen: ’’Miten teidän mielestä se, mitä x sanoi, erosi siitä, mitä minä äsken sanoin?’’, ’’Ovatko ne teidän mielestä sama vai eri asia, sillä minä itse kuulen tuon kauhean samanlaisena?’’. Kysymällä aidon, sisällöllisen kysymyksen selviää, oliko puheenvuoroissa jokin eri pointti, vai oliko kyse samasta asiasta. Se on Poutiais-

en mukaan hyvä keino myös siksi, että ’’se ei ole syytös kenellekään’’.

Yleisestikin kysymykset ovat Poutiaisen mukaan hyvä asia. ”Jos ei ymmärrä toisen puheenvuoroa, kannattaa ihan ystävällisesti pyytää, että anteeksi, en vielä saanut kiinni, voisitko toistaa. Ja ei niin, että mollaa samalla itseään, että olen nyt varmaan tosi tyhmä kun en ymmärtänyt, vaan sanoo ihan pokkana, että en vielä saanut kiinni siitä mitä tarkoitit”, hän jatkaa.

Kysymällä tarkentavia kysymyksiä voi myös ehkäistä sivuutetuksi tulemista. Liian usein käy niin, ettei kehdata kysyä, mitä toinen oikeastaan tarkoittaa, ja puheenvuoro ohitetaan siitä syystä. ”Se on toisen ajattelun auttamista, että pyytää muotoilemaan uudestaan, jos ei ymmärtänyt”, Poutiainen muistuttaa. “Ja voi myös kysyä oman kommentin kohdalla, että ‘en ole ihan varma, liittyykö tämä siihen, mitä sinä äsken sanoit, mutta...’ Olisi hyvä, että kysymykset osattaisiin tulkita huomiona ja kiinnostuksena, ei toisen henkilön kyseenalaistamisena.’’ Tämä kuitenkin vaatii Poutiaisen mukaan luottamuksen ilmapiiriä, joka on hänen mielestään opettajasta kiinni.

Poutiainen myöntää, että ryhmäkeskustelu on opettajalle vaikea tilanne sekä vuorovaikutuksen että keskustelun dynamiikan havainnoimisen kannalta, puhumattakaan keskustelun ohjailusta.

Erilaisina käytännön esimerkkeinä keskustelun ohjailun keinoista Poutiainen mainitsee esimerkiksi puheenvuorojen ja kysymysten osoittamisen opiskelijoille, jolloin jokainen joutuu sanomaan jotakin vuorollaan. Tämän lisäksi hän mainitsee esimerkiksi ajatusten kirjoittamisen paperille ennen puhumista, joka auttaa kasaamaan omia ajatuksia ja voi madaltaa kynnystä osallistua keskusteluun. Jos taas ongelmana on se, että ryh-mässä joku tai jotkut ottavat aina puheenvuoron ja puhuvat pitkään dominoiden keskustelua, käyttöön voi ottaa tiimalasin, joka määrää puheenvuorojen pituuden.

Erilaisia keinoja hyvän ja kaikista huolehtivan keskustelun ylläpitämiseksi löytyy siis niin opiskelijoille kuin opettajillekin. Keskeisessä osassa on keskustelutilanteen havainnointi, tilanteen sanoittaminen ja kysyminen.

Systemaattinen sivuuttaminen on kuitenkin vielä asia erikseen. Miten voisi toimia, jos itse joutuu, tai huomaa toisen joutuvan sellaisen uhriksi?

kuin se, että kaikki muut ovat jostain eri mieltä ja ilmaisevat sen, koska se on vielä kuitenkin keskustelua.

Sillehän ei ole yhtä varmaa selitystä, miksi joku aina sivuutetaan, koska siihen voi liittyä myös sen keskustelutilanteen ulkopuolisia asioita”, Poutiainen pohtii.

Hän nostaa esiin sen, että viestinnässä ja vaikuttamisessa on pitkälti kyse vaikutelmien hallinnasta. ’’Näen viestintään sisältyvän paljon tulkintoja – koskaan ei voi olla satavarma, miten muut ovat samaa tilannetta tulkinneet, ja sen takia asioita pitää sanoa ääneen.’’ Hänen mukaansa tällaisessa tilanteessa olisi hyvä ensin varmistua siitä, kokeeko ihminen tulevansa sivuutetuksi ja onko muilla tilanteesta samanlaisia tulkintoja, ja vasta sitten ryhtyä miettimään mistä tilanne voisi johtua ja mitä sille olisi tehtävissä.

Entä sitten sellainen sivuuttaminen, joka tapahtuu niin hienovaraisesti, että sitä voi olla vaikea osoittaa, ainakaan leimautumatta friikiksi?

Mitä voisi tehdä silloin, jos on alkanut tuntua siltä, että omalla kohdalla sivuuttamista tapahtuu, mutta eleet, joilla se ilmaistaan, ovat lähes huomaamattomia?

Poutiainen tunnistaa ilmiön. ’’Se, miten sivuuttaminen, dissaaminen, vähättely tai ignorointi tapahtuu vuorovaikutustilanteessa, voi välillä olla aivan mikrotasolla.’’ Puhutaan esimerkiksi minimaalisesta sivuun katsomisesta, pään kääntämisestä, huokaisusta tai silmien pyöräyttämisestä. Hän myöntää, että tällaisen viestinnän poimiminen puolentoista tunnin keskustelusta voi olla viestinnän tutkijallekin todella haastavaa. Tämä puolestaan johtaa siihen, että asiasta on todella vaikea puhua.

Poutiainen kuitenkin huomauttaa, että vaikeudet eivät kosketa ainoastaan tois-ten non-verbaalista viestintää: myös omassa viestinnässä non-verbaalisen viestinnän kontrollointi voi olla todella haastavaa.

Neuvoksi Poutiainen antaisi tässäkin kohtaa sen, että asioiden selvittäminen aloitetaan keskustelemalla, sillä tällöin ’’tulisi ymmärrystä siihen, miten eri tavoin eri osallistujat näkevät keskustelun’’. ’’Siihen ei ole vain kahta näkökulmaa’’, Poutiainen muistuttaa. Lopuksi hän toteaa, että tällaisissa keskusteluissa saattaa myös käydä ilmi, että siinä missä jotkut saattavat tiedostaa jotakin omasta viestinnästään, niin toiset eivät lainkaan tiedosta, eikä heitä välttämättä edes kiinnosta.

”Se, että ei reagoi toisen sanomisiin on keino käyttää valtaa tieteellisessä keskustelussa. Ja jos koko ryhmä tekee sen yhdelle, niin sehän on ihan hirveää, hirveämpää 13

Fuksin nuudeliopas

VALTTERI RAJAMÄKI

Onneksi olkoon pääsystä Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan (huom. myös käytännöllisen filosofian kandiopiskelijat kuuluvat ryhmään). Tässä muutama elintärkeä vinkki pikanuudeleiden syömisestä. Tiedättehän, ”mama” yms. kämmenen kokoiset nuudelipaketit.

14

NUUDELIT MÄRKÄNÄ: Oikea määrä vettä yhdelle nuudelipaketille on sen verran, että nuudelit juuri ja juuri peittyvät veteen kattilassa tai kulhossa, joka ei ole ylettömästi nuudelipakettia leveämpi. Jos vettä on liikaa, vesilasku voi nousta tarpeettomasti. Jos jatkuvasti tuhlaa vettä tällä tavalla, voi käydä niin, että kuukaudessa on varaa kahteen nuudelipakettiin vähemmän. Katso seuraavasta selviytymisohje tämän varalle.

NUUDELIPIIRAKKA: Leivo piirakka. Laita täytteeksi keitettyjä nuudeleita ja papuja. Paista uunissa.

NUUDELIT KUIVANA: Älä avaa vielä nuudelipakettia. Puristele nuudeliklöntsä murusiksi paketin sisällä. Avaa paketti ja sisällä olevat maustepussit ja sirottele mausteet nuudelimurskan sekaan. Nuolaise etusormeasi ja saman käden peukaloa kämmenen puolelta ja käytä näitä sormia nuudelimurskan poimimiseen ja suuhun panemiseen. Muista pureskella hyvin ja kiittää Suomen valtiota rahasta, jonka turvin nautit nyt ruoasta.

NUUDELIT JUHLAHETKIIN: Kaupat ovat monesti juhlapyhinä kiinni. Osta nuudelit hyvissä ajoin!

NUUDELIT TOPOLOGIAN HARJOITUKSENA: Keitä nuudelit hämmentämättä ja ilman mausteita.

Avaa jokainen solmu nuudeliklöntissä katkaisematta nuudeleita. Kuinka monta solmukohtaa ja suoraa kohtaa klöntissä oli? Lisätehtävä: laske kuinka pitkä yksittäinen nuudeli köntistä muodostuu.

NUUDELIT JA TOISEUS: Kuinka monta rikasta ihmistä tunnet? Kysy heiltä syövätkö he nuudeleita. Miksi on näin?

NUUDELIPITSA: Keitä nuudelit. Mausta ketsupilla ja oreganolla. Kuvittele syöväsi metsätalon unicafen perjantaipitsaa.

VEGAANISET NUUDELIT: Suuri osa pikanuudeleista on vegaanisia. Esimerkiksi mama kananuudelit. Niiden valmistusaineluettelossa mainittu kana-aromi ei ole kanaa nähnytkään.1 Syy tämän tuotteen vegaanisuuteen ei kuitenkaan ole halu eläinten kärsimyksen vähentämiseen, vaan yksinkertaisesti se, että kemianteollisuuden tuotteet ovat halvempia raaka-aineita kuin oikeat kanan osat.

Halpa tofu (esim. ”super tahoe” hakaniemen vii voanista) nuudeleiden kanssa tuottaa vegaanisen ja korkeaproteiinisen aterian.

NUUDELIT MATKAKORTILLA: Hanki opiskelija-alennus HSL matkakorttiisi. Matkusta opiskelijahinnoin alepaan ostamaan nuudeleita. Hymyilethän kassatyöntekijälle! Saatat itse olla samassa työssä lähivuosina.

NUUDELIT MUSIIKILLA: Kun rahat eivät riitä enää mihinkään nuudelien lisäksi, voi nuudelihetken maustaa vaikka kirjastosta lainatulla musiikilla. Kuivien nuudeleiden kanssa sopii hyvin vanha blues!

NUUDELIT EPÄMÄÄRÄISILLÄ SELITYKSILLÄ: Keitä nuudelit. Syödessäsi luettele syitä sille, miksi kurssitehtävät olivat myöhässä ja miksi Kelan ei pitäisi periä sinulta viime vuoden opintotukia takaisin.

NUUDELIT FOLIOHATUSTA: Mistä nuudelien maustesekoitus oikein koostuu?

Miksi nuudeleiden jälkeen on aina tyytyväinen olo?

Miksi nuudeleita myydään kaikkialla maailmassa?

Mikä hämyinen organisaatio on nuudeliteollisuuden takana?

NUUDELIPESTO: Keitä nuudelit ja pavut. Käytä sauvasekoitinta, haarukkaa, tai blenderiä ja sekoita nuudelit ja pavut tahnaksi valkosipulinkynnen ja basilikanlehden kanssa. Maistuu leivän päällä tai piirakan täytteenä!

NUUDELIT ”HOT DOG”: Siivu lidlin halvinta paahtoleipää taitettuna keskeltä ja keitetyt nuudelit välissä.

NUUDELIT PÄÄ KYLMÄNÄ: Keitä nuudelit. Tarjoile jääpalojen kanssa.

NUUDELI JA PAVUT: Papuja saa kaupoista tölkeissä. Lisää tölkkipavut keitettyjen nuudeleiden sekaan. Jo taas maistuu filosofian opinnot!

1 21.8.2018 klo 16:00 http://www.vegaanituotteet.net/valmisruuat/valmisateriat/

15

Let The Morning Take Them, Andy

ZACHARIAS HÄGERSTRAND The more seasoned film-buffs have most likely heard about the movie ”It’s a Wonderful Life” (1964), based on the booklet ”The Greatest Gift”. It’s a fantastical drama about a suicidal man named George being shown the impact he’s had on the members on his community, and though it probably goes without saying, George decides to return to life. His guardian angel, Clarence, acts as his guide on the journey, gaining his long sought after wings.

But why bring up an established christmas carol out of nowhere? Because we need to know what ”It’s a Wonderful Life” is about in order to properly discuss its progenitor, ”Let the Morning Take Them, Andy” (1960).

However, we cannot talk about the aforementioned movie without first bringing up the subject of its director. His name was Jeremy Dolar. Born in the midsummer heat of june 24th, 1932, Dolar was a second generation immigrant, his two parents having emigrated from Poland circa 1928 as the situation in Europe grew more sinister. Though Dolar was of Polish descent, he become enamoured with the American image at an early age. The strong-willed individual with a heart of gold became the figurehead of young Dolar’s ship of dreams, stoic but not complacent with the evils of the world, generous and kind toward his fellow man, working from the cracks in the concrete, to the highest skyscraper, the essence of wholesomeness.

But to accuse Dolar of being either socialist or capitalist would be a mistake, as he never fostered an interest in politics. Dolar instead turned his attention to the sublime wonder of cinema. Throughout his life, Dolar maintained that Disney’s animated feature ‘‘Bambi’’ (1942) was his favorite movie of all time, not only because of the story, or the animation, but because the movie—despite its accomplishments—went largely unnoticed by the American audience. Partly due to it being released during the blaze of WWII, partly due to its depiction of animals struggling against man. All of these factors influenced Dolar, who woved to make a movie that would be remembered with as much affection as Bambi.

Though Dolar did certainly try his hand at both animation and acting, he eventually realized he did not have the capability to be an animator, nor an actor. He ended up as a director, but whether he had any particular fondness for the profession— or talent—is a hotly debated issue. Isaac Perlman, film-historian at the University of Massachusetts says:

16

”Jeremy Dolar was, and still is, considered by most to be a hack. All accounts of his interactions with the production teams and the actors he worked with reveal a timid, somewhat bitter man who was loath to openly explain what it was he wanted to do with any particular scene. Thus leaving the crew to their own fantasy and intuition. The only thing speaking against this conception would be his only original work—’Let the Morning Take Them, Andy.’”1 Up until ”Let the Morning Take Them, Andy” Dolar had only worked in commercial cinema, but an executive at Warner Bros., Terrence Garner, seems to have found something peculiar about Dolar’s advertisements, and when spring 1957 came, Dolar was commissioned with the task of making a movie of his own.

Rather than divulge the details of the production right away, I feel it more fitting to lay forth the plot of the film itself, so as to have reference points when we finally talk about what I believe the movie to really be about.

The movie opens with our protagonist, Andy Tart, stirring a cup of coffee. Among the film’s many memorable scenes, this one is especially remembered for its soundwork: the sound of the teaspoon hitting the wall of the cup reverberates throughout the entire scene, like a subtle alarm, announcing that something has started to move. It also acts as a segway into the next scene, as the sound carries over into the cubicle in which Andy finds himself. We find out that he’s moved from his home state in order to support his family in New York, as a stock broker. There’s also a love interest: Judith Ellroy. She is not impressed with Andy’s happy-go-lucky attitude, thus triggering a change in the flow of the story—Andy changes from obedient son to independent man, but he becomes burdened with the worries about appearance, his status as an outsider in what is actually quite the exclusive circle of economic fiends, and to top it off, Judith has stopped despising Andy only to now view him with total indifference.

When these events pile upon each other, Andy has a nervous break-down in the hotel room he’s rented provisionally, as he seems unable to find his way back home to the apartment on the street just opposite of his work. In a moment of distress he cries out to God, begging him to show Andy ”the centre of heaven”. It’s an odd request, a line that meshes badly with the the otherwise mellow-tempered atmosphere of the movie, but neverheless it elicits a response, though Andy probably will soon come to regret it. An old man with a trumpet strapped in front of the mouth (referred to as ”the philosopher” in the credits) climbs in through the open window and reaches out to Andy. The camera focuses on the old man’s eyes, watery and shiny, unnaturally so. The wrinkles on the parchment-like skin flow like waves, downward, into some unknown hole hidden deep within the belly of the philosopher. And as the camera zooms out, we now find ourselves in unending blackness, dotted with tiny stars all over. Andy stumbles around for a couple of seconds before the legs give out and he falls unto the non-existant ground. ”Where are we?” He sheepishly asks. A shining lightbulb descends on a rope in front of the philosopher. He uses the lightbulb to illuminate one of the stars painted on what we now recognize as a wall. The philosophy utters his only line: ”It’s tiny, so tiny.”

The light goes out and the philosopher is reduced to naught but a shadow among the constellations. When Andy turns around, he notices that the area is much bigger than one would initially think. And far away in the distance, there’s an object. Andy starts running. The camera remains static, watching the backside of the distraught man shrink into a dot among the other dots.

1 Perlman, Isaac: Diamonds in the Dust — The Forgotten Masters of Cinema (1986), p. 212, University of Massachusetts Press.

17

The movie doesn’t end, however. At the centre of the area, at the center of what might very well be the universe, is a bathtub. Out of the misty water emerges a tiny human cranium, bobbing around on the rippling surface.

And suddenly a familiar noise returns: the sound of the spoon hitting the wall, accompanied by the sound of rain on a window-sill.

Andy wakes from his nightmare to find himself at the same café that we’ve been shown from the start of the film. Here one could draw parallells between the movie and the one that followed in its footsteps: that is, ”It’s a Wonderful Life.” Both of the movies show the protagonist what life looks like outside of their own perspectives. Of course, one is a heart-warming tale of human relationships, whereas the other one can more aptly be described as an abominable un-raveling of man’s relationship to the world and its (presumed) creator. The movies also differ in what comes after this temporary trip outside the box. Whereas George’s experience rekindles his affection and passion for life, Andy’s rendevouz with the middle of the universe (one realizes now that this could be a distorted translation of the term ”the point of it all”) leads to a split in body and mind. Andy retains his own self, but has lost control of his Body, which acts not unlike Andy, but is not Andy, as we can infer from the voice-over.

The Body walks, talks, does everything a normal person would do, but the voice we hear tell us that something horrible has happened. The Andy we know has no more agency than a passing thought. The rest of the movie, which, viewed from the outside perspective, is quite a happy one, becomes a parody of what it must have set out to be at some point in time. Picture this scene: a man, standing in the middle of the plaza and gazing upwards, normal to any passing by, but we, the spectators of this terrible misfortune, know that the Body is standing still to torture the voice trapped inside of it, a pause between its duties, to enjoy itself —or rather to enjoy the suffering of an innocent man. What is the nature of the malevolent being occupying Andy’s body? The question goes unanswered.

Nonetheless, the Body marries Judith with whom it brings up three lovely children. At least, that seems to be what the movie is moving towards, but the narrative we know breaks down the morning after the Body has slept with Judith for the first time. She makes the Body some coffee, and we see this scene from a plethora of perspectives, the same scene laid on top of itself, fragmented, coming apart at the seams to the sound of… the spoon hitting the wall. How the scene was made confounds people to this day. There’s one theory about Dolar shooting the scene and then cutting its different versions into tiny pieces of a puzzle, which he then pain-stakingly forged together. But in actuality nobody knows, nor will they ever know.

The movie ruined Dolar. Financially, as one might expect, it went over its budget, forcing Dolar to withdraw money from his own, meager bank account. He also worked over-time, rarely spotted outside of the cutting room.

His relationship with his family, his wife, took an abysmal turn when Dolar allegedly bit his wive´s arm at a drinking intervention. And when the movie finally came out, it bombed. It was summer, and one would expect movie-goers to be intrigued by a movie so controversial, so mysterious. Yet it is even more of a mystery that seemingly no one went to see it. The critics who did see it out of obligation did not even flinch as they rejected the movie. Nothing out of the ordinary, they wrote. Needless to say, Dolar was never hired again, and soon after, passed away due to liver failure in 1962. Everyone else that were involved with the production continued their careers, but would never again speak of this one job where the director would mumble and stare from the shadowy recesses of the stage, continuing with this un-pronounced terror ”even in their dreams”.

18

As for the analysis, one could easily point to the cartesian problem of consciousness, frame the plot as a nihilistic critique of any established metaphysics, or ramble on about existentialism and autenticity. One could do all this, but I refuse. The reason for my refusal being the very first thing shown in the movie, before anything else. It’s an image that is literally scratched out with ink, frenetic scribbles and lines covering almost everything, reminiscant of that starry sky we see later on in the movie. This image was originally a dedication plate to Dolar’s first born daughter, Mary, who died shortly after production had started. From this I boldly infer the tragedy that informed the course that the movie would take, starting out as something and ending as something entirely different. The scene with Andy standing in the middle of the plaza is Dolar in his solitude which not even a meeting with God could salvage. The increasing alienation leads to our protagonist’s descent into madness, as it did with Dolar. To which the larger world seems to be indifferent.

But I am not indifferent. In fact, I haven’t been able to think about anything else but this movie, ever since the memory of it popped back into my head like a dislodged limb. The more seasoned film-buffs have surely noticed that ”It’s a Wonderful Life” wasn’t released in 1964, but in 1946.

Clever, huh? This fact is just one among many other details that have been made up or distorted in order to suspend the reader’s disbelief, so that their psyche will be soft enough to accept this one, fantastic, indisputable truth: The movie exists. I know that I’ve seen it, and subsequently that I’ve received the information about Jeremy Dolar. But the movie is nowhere to be found, not on the net, not in any library, by no happenstance in some ancient book-shop. Like a dream. But I’ve been to the centre of heaven.

Have you? Do you know what I’m talking about? Please tell me you understand. I need help.

19

Semioottinen tutkielma Läpi mielen ja kielen kuvautuu merkkien maailma.

Kaikkea millä voi olla muoto voin merkeillä ajatella, kaiken sen voin symbolein sanoa, lukemattomin eri kielin ilmaista, erilaisiin teksteihin sitoa.

Kieli on toinen kotini.

Rakas vanha kaleidoskooppi!

— nimien ja käsitteiden linssi.

Se värjää ja muotoilee, asettelee havainnon ja kokemuksen virtojen uomat, kääntää ulkoisen maailman ajattelun kielelle.

Kieli näyttää maailman yhtä paljon kuin silmä, se tekee maailmasta joka näkyy jotakin ymmärrettävää, jotakin mitä voin ajatella ja käsittää.

Mitä syvemmälle sukellan merkitysten ja sanojen välisten suhdeverkostojen ulottuvuuteen, sitä syvemmälle näen äärettömyyteen, avaruuteen jonka jokainen piste, kuvautuu yhä uudestaan ja uudestaan, uutena ja erilaisena kaleidoskoopin ruutuna.

Muuttuvat mahdollisuudet ovat rajattomat.

Ainoa mahdollisuus jota ei ole, on sanoa sitä mitä ei voi sanoa.

Sitä, minkä voi vain kokea.

— sitä voin vain kuvailla.

Turvautua metaforaan, rakentaa siitä kielikuvia.

Ja näin toimiessani suoritan käännöksen.

Tapahtuu transformaatio yhdestä symbolisesta kielestä toiseen, syntyy trooppi.

Ne kyllä voivat välittää merkityksen, mutta ekvivalenssi niiden kuvaaman kohteen kanssa on aina korkeintaan likimääräinen: ei ole sellaista kaleidoskoopin ruutua, joka voisi näyttää tyhjyyden. * * * (Mieti nyt, luitko juuri runon?)

Semioottinen ma. kaiken Kieli en Se

tutkielma

Kaikkea sen

millä

voin

kotini. värjää

ja

muotoilee,

asettelee

havainnon

ja

kokemuksen mat,

virtojen

kääntää

maailman lelle.

sanoa,

mielen olla

kielen

muoto

lukemattomin on kaleidoskooppi!

vanha

ja eri

kielin —

kuvautuu voin ilmaista,

nimien

Kieli

maail-

erilaisiin

ajatella,

teksteihin

käsitteiden kaleidoskoopin

m a h d o l l i s u u det ovat rajattomat.

Ainoa

kienäyttää

mahdollisuus

ei on

a

ei sanoa. voi

minkä vain

se tekee maailmasta joka näkyy

—

jotakin ymmärrettävää, jotakin

vain Turvautua rakentaa

voin

jota

ole, sitä

sanoa

mitä voi Sitä,

ilman yhtä paljon kuin silmä,

mitä

sitoa. toin linssi. ruutuna.

M u u t t u v a t

uo-

a

merkkien merkeillä

ja

ulkoisen

ajattelun

m

voi

symbolein Rakas

Läpi

kokea.

sitä

voin

kuvailla. metaforaan, siitä

k i e l i k u v i a . ajatella

ja

käsittää.

Ja näin t o i m i e s s a n i suoritan käännöksen.

Mitä syvemmälle sukellan merkitysten ja

Tapahtuu yhdestä lisesta

sanojen välisten s u h d e v e r k o s t o j e n u l o t t u v u u t e e n , sitä syvemmälle

t o i syntyy

näen avaruuteen

Ne

äärettömyyteen, jonka

jokainen kuvautuu uudestaan uutena e r i l ei k a ruutua,

ja a

i l

s

e

e n , trooppi.

kyllä

piste, yhä

voivat välittää merkityksen, m u t t a

uudestaan, ja s e n a

ekvivalenssi kuvaaman kohteen kanssa on aina korkeintaan l i k i m ä ä r ä i n e n : sellaista o p i n

e

niiden

i joka

* (Mieti

transformaatio symbokielestä

ole

d

o

s

voisi

k

o näyttää

Nina Ollila

* nyt,

luitko

tyhjyyden.

juuri

*

runon?)

Mitä kuuluu rajanveto-ongelmalle1

Tieteenfilosofien ylväin haave on selittää vakuuttavasti, mitä tiede on tai mitä sen pitäisi olla.

Jottei tämä unohtuisi, oppiaineen johdatuskirjoissa ja -kursseilla esitellään Popperin, Lakatosin ja Kuhnin ehdotukset tieteen tuntomerkiksi. Näiden rajanvetokriteerien ensisijainen tarkoitus oli osoittaa, miten tiede eroaa näennäistieteestä.2, 3 Tällaiseen johdatukseen aiheen käsittely yleensä päättyykin. Eikö rajanveto-ongelmaa ole tarkasteltu sen koommin, tai jos on, miten?

Janne Karisto Karl Popperin käynnistämä keskustelu oli elävää puolisen vuosisataa sitten. Innokkaimmat ounastelivat, että ongelman ratkaisu saattaa avata tien ennennäkemättömiin tieteenfilosofisiin syvyyksiin.

Trendikkään tutkimussuuntauksen hedelmät putoilivat myös julkisuuteen. Maallikko saattoi törmätä rajanvetokriteereihin koulukirjoissa, sanomalehdissä ja televisiossa.

Tieteen rajoja vartioivia organisaatioita perustettiin ympäri maailman. Niiden edustajat esimerkiksi kampanjoivat UFO-teorioita vastaan ja nostivat mekkalan Intian hallituksen suunnitelmista lisätä hindu-astrologiaa yliopisto-opetukseen.

Lopulta varsinkin Popperin näkemyksistä tuli niin

valtavirtaisia, että niitä käytettiin koulutuspoliittisissa oikeustaisteluissa, ja tieteilijöiden keskuudessa ne ovat kiinnostaneet muiden muassa fyysikoita ja sosiaalipsykologeja.

Suurin huuma kuitenkin haihtui 1980-luvun alussa, kun rajanveto-ongelma julistettiin kuoliaaksi naturalistisen käänteen jälkimainingeissa.

Pääinkvisiittorina toimi Larry Laudan, johon on edelleen viitattava näennäistiedettä käsittelevien julkaisujen johdannoissa.4 Koko tutkimusaihe ei silti päätynyt hautaan saakka, mutta perinteiset tavat käsitellä sitä olivat paljastuneet pinnallisiksi. Popperin johdolla tiede

1 Teksti on lyhennelmä kirjoittajan Pro gradu -tutkielmasta.

2 Käytän tiede-termiä laajassa merkityksessä. Englannin kielen science on esimerkki suppeasta termistä, jolla tyypillisesti viitataan vain luonnontieteisiin. Laajempaa termiä edustaa suomen kielen tieteen lisäksi esimerkiksi latinan scientia ja saksan Wissenschaft, jotka kattavat kaikki akateemiset tutkimusalat, siis myös esimerkiksi ihmis- ja yhteiskuntatieteet.

3 Jos kaipaat huolellisempia argumentteja, pitkäveteisempää kerrontaa, vuosilukuja tai viitteitä aihetta käsittelevään kirjallisuuteen, voit tsekata Pro gradu -työni ‘‘Tieteen rajojen uudet vartijat’’ (2018). Tässä lyhennelmässä en pohdi esimerkiksi sitä, mitä normatiivisuus on, enkä sitä, miten näennäistiede vertautuu ei-tieteen tai prototieteen kaltaisiin serkuksiinsa. URL: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/235675.

4 Etenkin monista perinteistä rajanvetokeskustelua ja Laudania koskevista näkemyksistäni saa kiittää tai syyttää Ilmari Hirvosta.

22

oli oletettu yhtenäiseksi ja muuttumattomaksi, ja siksi tieteenfilosofit esittivät tiukkoja yleispäteviä rajanvetokriteereitä. Ajateltiin, että lopullisen ratkaisun täytyisi sisältää tieteen määritelmän riittävät ja välttämättömät ehdot.

Laudanin esittämästä kuolemanjulistuksesta tuli symboli sille, että tieteenhistorian ja empiirisen tieteentutkimuksen kehityksestä virinnyt naturalismi pakotti rajanvetäjät heräämään analyyttisesta unestaan.

Hyväksyttiin yleisesti, että tiede on monimuotoista ja alati muuttuvaa. Näin ollen tiukkoja universaaleja kriteereitä ei ole olemassakaan. Samalla tieteenfilosofien asenteesta on kadonnut ainakin osa aiemmasta ylimielisyydestä, kun tieteilijöiden opastaminen yleisten tiedonmuodostuksen normien avulla paljastui ongelmalliseksi.

Harmillisen vähälle huomiolle on jäänyt, että sittemmin tieteen rajoja on tarkasteltu huomattavasti kiinnostavimmista näkökulmista. Ensinnäkin varsinainen rajanveto-ongelman tutkimus on herännyt uudelleen eloon aivan viime vuosina, joskin sen edustajat kutsuvat suuntaustaan ”näennäistieteen filosofiaksi”.5 Lisäksi tieteen rajoihin liittyvät normatiiviset kysymyksenasettelut ovat kulkeutuneet moniin muihin tutkimussuuntauksiin, kuten sosiaaliseen epistemologiaan, agnotologiaan ja asiantuntijuutta käsittelevään kirjallisuuteen.

Seuraavaksi pohdin, miksi tieteen rajoja on syytä tutkia ja saatuja tuloksia levittää.

Sivistyksen kulmakivi vai valistushybristä?

Tieteellisen tutkimuksen merkitystä valtaosalle nyky-yhteiskunnista on vaikea liioitella. Tiede esimerkiksi puskee eteenpäin teknologista kehitystä, tukee poliittista ja oikeudellista päätöksentekoa, muokkaa maailmankuviamme ja rikastaa taiteellista mielikuvitustamme. Tieteellinen tieto on parantanut ja parantanee vastakin hyvinvointiamme mitä erilaisimpien innovaatioiden välityksellä.6

tieteen auktoriteettia haastetaan ja yritetään käyttää hyväksi. Tiedevastaiset ja näennäistieteelliset liikkeet ja toimijat nauttivat laajaa suosiota ja kahmivat poliittista vaikutusvaltaa. Pahimmillaan tästä seuraa sosiaalisia ja ympäristöllisiä kriisejä, tieteen kehityksen hidastumista sekä hämmennystä ja maallikoiden käsitysten vääristymistä.

On vaikea olla huomaamatta, että melkoinen osuus ihmisistä pitää totena sellaisia uskomuksia, jotka ovat virheellisiä ja usein myös vaarallisia.

Aikaa ja rahaa tuhlataan tuotteisiin ja palveluihin, joihin on kohdistettu perusteettomia odotuksia.

Esimerkiksi vaihtoehtolääketiede on miljardibisnestä, jota harjoitetaan useimmiten ihmisten terveyden kustannuksella. Rokotteet ja ruoan geenimuuntelu herättävät äänekästä vastustusta, jonka lietsojat eivät luota tieteen tuloksiin. Julkista keskustelua ihmisen ravitsemuksesta hallitsevat trendien ja poppaskonstien kaupittelijat, muutamien ravitsemustieteilijöiden yrittäessä tunkea väliin kriittisiä huomioita ja korostaa tutkimusnäytön tärkeyttä. Media syyllistyy jatkuvasti tasapainoharhan luomiseen, kun se asettaa omia kokemuksiaan esittelevän maallikon tasavertaiseksi tiedonlähteeksi tutkijan kanssa.

Tieteen rajankäynneissä on kyse paitsi fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista, myös kulttuurista ja politiikasta. Monet valtiot ja järjestöt käyvät tosiasioista piittaamatonta informaatiosotaa tarkoituksenaan hämmentää ihmisiä, minkä seurauksena leviää villejä käsityksiä totuuden suhteellisuudesta.

Evoluutioteorian kyseenalaistavat kreationistit taistelevat koulutuspoliittisesta sananvallasta esimerkiksi Yhdysvalloissa. Nationalistisesti vinoutuneet tulkinnat muokkaavat historiankirjoitusta ja -opetusta muun muassa itänaapurissamme. Poliittiset salaliittoteoriat johtavat pahimmillaan ihmisryhmien eriytymisiin ja luottamuksen häviämiseen.

Toki tieteellä on haasteensa, kuten vilppi, avoimuuden puute ja rahoituksen kohdentumisen aiheuttamat vinoumat. Silti parempaa tiedollista auktoriteettia ei ole olemassa. Epäilijöille kannattaa muistuttaa, että tieteen tulosten luotettavuus ei perustu yksittäisten tieteilijöiden ylivertaiseen nerokkuuteen vaan heidän muodostamaansa ainutlaatuiseen yhteisölliseen järjestelmään. Lisäksi voi avata fallibilismin ajatuksen ja korostaa, että tiede on vain jalostettua arkijärkeä eikä sen korvike.

Huolien vakavuutta lisää se, että rajanvetotilanteita ei ole mahdollista välttää. Tämä pätee arkielämän (mitä ostat ruokakaupasta) ja julkisuuden (valitseeko media yhteiskuntatieteilijän vai salaliittoteoreetikon analysoimaan hallituksen linjauksia) lisäksi institutionaalisiin päätöksiin. Rajanvetokriteerit ovat olleet olennaisia esimerkiksi silloin, kun oikeussaleissa on estetty luomisopin lisääminen koulujen biologian opetukseen. Tuomarien ja valamiesten lisäksi myös poliitikkojen ja virkamiesten sekä tutkimusrahoituksen jakajien täytyy kyetä arvioimaan erilaisten tiedollisten näkemysten ja toimijoiden luotettavuutta. Samoin monitieteisten kysymysten kanssa painivat tutkijat tarvitsevat jonkinlaisia välineitä, mikäli mielivät tunnistaa toisilla tieteenaloilla tehdyn laadukkaan tutkimuksen.

Tieteellä on paljon valtaa, josta monet ulkopuoliset tahot haluavat osallisiksi. Siksi ei ole yllättävää, että

Tässä vaiheessa on jo helppo nyökkäillä hyväksyvästi Lakatosin toteamukselle, että tiede–näennäistiede-

5 Rajanveto-ongelman uudessa tulemisessa keskeisin teos on ollut Pigliuccin ja Boudryn toimittama, vuonna 2013 julkaistu Philosophy of Pseudoscience. Reconsidering the demarcation problem (University of Chicago Press).

6 Ei sillä, etteikö tiedettä toisaalta olisi hyödynnetty esimerkiksi ihmisten ja muiden eliöiden massamurhaamisessa. Tieteen ja politiikan suhde ei myöskään ole yksioikoisen myönteinen, sillä vääränlainen asiantuntijavalta saattaa esimerkiksi kaventaa poliittisen alaa ja rajata tarpeettoman paljon valtaa hyväosaisille.

23

erottelu on yhteiskunnallisesti tärkeä aihe eikä suinkaan pelkkä nojatuolifilosofinen aivopähkinä. On ilmeisen perusteltua tutkia ja levittää valistusta siitä, miten tieteellinen tieto eroaa muunlaisista näkemyksistä ja uskomuksista, sekä valistaa asiaan vihkiytymättömiä.

Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että valistus on harvoin riittävä vastaus sosiaalisiin haasteisiin.

Monien huuhaa-ilmiöiden suosio saattaa pohjautua perustavampiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin asetelmiin, jolloin varsinainen haaste ei ehkä olekaan tiedollinen epäselvyys. Tästä näkökulmasta katsottuna tieteenfilosofisten rajanvetokriteerien tarjoaminen on vain oireisiin puuttumista. Kenties tehokkaimmat väylät tieteen yhteiskuntasuhteiden parantamiseksi löytyvät pikemminkin sosiaalipolitiikasta, päätöksenteon avoimuudesta ja identiteettipoliittisista näkökohdista.

Edeltävästä huomautuksesta voi periaatteessa päätellä, että monipuolinen tieteen rajojen tutkiminen ja saatujen tulosten rummuttaminen julkisuuteen on turhanpäiväistä. Tällöin täytyisi kuitenkin olettaa, että ideologiset ja taloudelliset ja muut ei-tiedolliset intressit jyräävät totuudenrakkauden kaikissa rajanvetotilanteissa. Tai, että kaikilla ihmisillä ja instituutioilla on jo nykyisellään tarvittavat kyvyt arvioida näkemysten ja toimijoiden luotettavuutta.

Lisäksi kannattaa muistaa, että huuhaamaakarit ihmettelevät mielellään kovaan ääneen, millä ihmeen mielivaltaisilla ja ideologisilla perusteilla heitä syrjitään, jos kriteereitä ei ole tarjolla.

Entistä parempia keinoja tieteellisyyden arvioimiseksi täytyisi siis saada ujutettua osaksi yleissivistystä.

Vaikka vaatimus saattaa kuulostaa utopistiselta, varovaiseen toiveikkuuteen on aihetta. Onhan tieteen rajojen arvioiminen siinä mielessä poikkeuksellinen tieteenfilosofinen ongelma, että se on helposti ymmärrettävä ja kiinnostaa suurta yleisöä.

Huuhaan saamaan näkyvyyteen on myös paikoin reagoitu järkevästi. Aihetta on käsitelty vilkkaasti esimerkiksi median toimintaa ja koulutusta ruotivissa keskusteluissa.

Mitä ne edesmenneet rajanvetäjät oikein ehdottivatkaan Kaikki alkoi siitä, kun loogiset positivistit esittivät verifioituvuusteesinsä, jonka oli määrä erottaa mielettömät eli merkitystä vailla olevat lauseet tieteellisistä. Heidän mukaansa mielekkäät lauseet olivat verifioitavissa eli todennettavissa tai osoitettavissa oikeiksi, merkityksettömät eivät.

Loogiset positivistit olettivat, että on olemassa yleinen tieteen kieli ja että tieteellinen päättely voidaan kuvata loogisina operaatioina. Loogiset positivistit olivat kiinnostuneita tieteen ja metafysiikan välisestä rajasta, joten heidän tavoitteenaan ei varsinaisesti ollut tieteen ja näennäistieteen erottaminen toisistaan.

24

Karl Popperin tähtäimessä oli ennen kaikkea näennäistiede. Hän oli jo nuorena vakuuttunut, että on helppoa löytää tukea melkein mille hyvänsä teorialle, jos etsii pelkästään sellaista. Juuri tähän perustui silloisten näennäistieteellisten vitsausten menestys.

Popperin mukaan näihin lukeutuivat marxismi, astrologia ja psykoanalyysi.

Popper lähestyi tieteen rajoja päinvastaisesta suunnasta: hänen falsifioituvuuskriteerinsä perustui virheelliseksi osoittamiseen. Sen mukaan teoria, jota ei ole mahdollista kumota millään kuviteltavalla havainnoilla, ei ole tieteellinen. Näennäistieteellisten teorioiden kumoaminen on mahdotonta. Popper katsoi tieteellisten hypoteesien olevan rohkeita arvauksia, joiden on otettava se riski, että tuleva tutkimus osoittaa ne vääräksi.

Thomas Kuhnin mukaan Popper hahmotteli tieteen mallinsa harvinaislaatuisen, vallankumouksellisen tieteen pohjalta. Kuhn huomautti, että keskeisten teorioiden kanssa ristiriidassa olevat havainnot johtavat erittäin harvoin näiden itse teorioiden hylkäämiseen. Lievemmät ratkaisut riittävät useimmiten. Tämän vuoksi rajanvedossa tulisi keskittyä tutkimussuuntausten kykyyn ratkoa vastaantulleita tiedollisia ongelmia.

Imre Lakatos korosti, että kaikki edistyvät tutkimusohjelmat kykenevät tuottamaan ennustuksia, jotka ovat joko uusia tai ristiriidassa aiempien tai kilpailevien käsitysten kanssa. Siksi Lakatos piti olennaisena kriteerinä tutkimusohjelmien edistyvyyttä, jota on hänen mukaansa kahdenlaista: teoreettista ja empiiristä. Teoreettinen edistys on tieteellisyyden vähimmäisvaatimus.

Muutoksen tuulet ja Laudanin hötkyily Tieteenfilosofian naturalistinen käänne, joka käynnistyi toden teolla 1970-luvulla, kietoutui olennaisesti yhteen tieteenhistorian ja empiirisen tieteentutkimuksen nopean kehityksen kanssa. Näiden voimien yhteisvaikutuksen ansiosta huomattiin, että perinteinen rajanvetokeskustelu oli perustunut kestämättömille oletuksille. Tällaisia oletuksia olivat ainakin seuraavat: 1. Yleisyys: Tieteen standardi oletettiin universaaliksi. Toisin sanoen sen ajateltiin koskevan kaikkia tieteenaloja 2. Ajattomuus: Tieteen standardi oletettiin muuttumattomaksi, eli kaikki mennyt, nykyinen ja tuleva tieteellinen tutkimus jakaisi saman ydinolemuksen.

3. Välttämättömät ja riittävät ehdot: Edelliset kriteerit tiivistyivät analyyttiselle filosofialle tyypilliseen vaatimukseen, jonka mukaan kaikille määritelmille on annettava välttämättömät ja riittävät ehdot.

4. Tieteen määritteleminen ensisijaista: Rajanvetoongelman ratkaisua etsittiin nimenomaan tiedettä kuvaavista piirteistä. Tällöin tieteen vertailukohdat olivat niitä, jotka tavalla tai toisella epäonnistuivat tieteellisyyden kriteerien täyttämisessä.

5. Keskittyminen tieteen tuloksiin: Perinteiset rajanvetokriteerit keskittyivät tieteen lopputuotteisiin. Huomio suunnattiin loogiseen muotoon, kieleen, aksioomiin, teorioihin, havaintolauseisiin, ongelmanratkaisukykyyn ja edistyvyyteen. Tiedonmuodostuksen prosesseista, saati niiden sosiaalisista ulottuvuuksista, ei oltu niin kiinnostuneita.

6. Kriteerien niukkuus: Rajanveto-ongelman perinteiset ratkaisuyritykset perustuivat vain yhteen tai korkeintaan muutamaan kriteeriin.

Paul Feyerabend oli jo 1970-luvulla kritisoinut tieteenfilosofeja yleisiin tiedonmuodostussääntöihin keskittymisestä, joka oli hänen mukaansa perusteetonta ja pahimmillaan tiedettä kahlitsevaa. Feyerabend katsoi, että jokainen tiedollisiin päämääriin pyrkivä tapaus tulisi arvioida erikseen ilman yleisiä kriteereitä.

Kaikista radikaalein rajanveto-ongelman kriitikko oli Laudan. Hänen mukaansa kysymykset väitteiden tai toimijoiden tieteellisyydestä ovat tyhjänpäiväisiä, koska tieteen moninaisuuden vuoksi niihin ei ole mahdollista antaa yleispätevää vastausta. Kun tieteelle ei kerta voida esittää välttämättömiä ja riittäviä ehtoja, tieteen käsitettä ei kannata käyttää rajanvedoissa.

Laudan ei kuitenkaan perustellut vakuuttavasti, miksi välttämättömyyden ja riittävyyden puute vesittäisi tieteen rajojen tutkimisen. Etenkin kun tieteen kaltaisten yleisnimien käyttämiselle ei ole tapana asettaa tällaista ennakkovaatimusta edes tutkimuskäytössä. Mietitään vaikka biologista käsitettä laji.

Tiede saattaa olla perheyhtäläinen yleisnimi, jolloin tieteellisillä asioilla ei ole yhteistä jaettua olemusta, mutta ne silti linkittyvät toisiinsa monimutkaisemman piirteiden verkoston kautta.7 Toisaalta on mahdollista, että tieteen rajojen häilyvyydestä huolimatta on olemassa prototyyppistä eli mallikelpoista tiedettä, jota muunlainen tutkimus muistuttaa enemmän tai vähemmän eri tavoin.

Vaikka tieteen rajat olisivat sumeita, kriteerejä voidaan silti käyttää työkaluina niiden arvioinnissa. Usein voidaan varsin ongelmattomasti todeta, mikä on tiedettä ja mikä ei, vaikka toisaalla lymyäisikin kiistanalaisten rajatapausten joukko. Ja vaikkei toteaminen onnistuisikaan, kriteeri voi silti soveltua kilpailevien näkemysten tai toimijoiden vertailuun. Rajanvetokriteeri voi olla hyödyllinen jo silloin, jos sen nostaa tai laskee jonkin tieteellisyyttä.

Rajanvetokeino voi myös tarjota useita erilaisia ehtoja tieteelle tai sen vertailukohdalle. Varsinainen kriteeri voi

olla vaikka se, että tietyn osan ehdoista on täytyttävä.

Näin kaikkien yksittäisten ehtojen ei tarvitse soveltua kaikkiin rajanvetotapauksiin.

Laudanin johtopäätösten ongelmallisuus johtuu siitä, että hän ei ollut päästänyt irti perinteistä rajanvetokeskustelua vaivanneista oletuksista. Hänen mielestään vika ei ollut noissa oletuksissa vaan tieteen häilyvässä olemuksessa. Todellinen naturalisti olisi nähnyt asian päinvastoin kuin Laudan: itse oletuksista luopuminen mahdollistaisi tutkimusaiheen monipuolisemman käsittelyn.

Tieteen rajojen uudet vartijat Tieteenfilosofien, -sosiologien, -historioitsijoiden ja muiden tieteentutkijoiden keskuudesta on noussut uusia suuntauksia, joissa tutkitaan tieteen rajoja olennaisesti samoin tavoittein kuin perinteisessä tieteen ja näennäistieteen rajanvetokeskustelussa. Yhteinen pyrkimys kumpuaa huolesta, ettei tiedettä osata riittävän hyvin erottaa sellaisista väitteistä ja tahoista, joita ei kannata ottaa tosissaan.

Uudet suuntaukset ovat kuitenkin hylänneet useimmat perinteistä rajanvetokeskustelua vaivanneista oletuksista. Osa tutkijoista on pyrkinyt tarjoamaan välineitä nimenomaan tiettyjen yhteiskunnallisten ongelmatapausten tarkasteluun, kuten ilmastonmuutostutkimuksen vastustamiseen sekä tieteen ulkopuolelta tuleviin yrityksiin vinouttaa tutkimusta.

Tällöin yleisten tieteenfilosofisten totuuksien etsiminen on ollut korkeintaan toissijaista.

Uutta näennäistieteen filosofiaa havainnollistaa esimerkiksi Martin Mahnerin lähestymistapa. Se perustuu suureen joukkoon tieteen kriteereitä, joita kaikkia mikään yksittäinen teoria, näkemys tai tutkimusala tuskin täyttää.8 Tällaisia kriteereitä ovat esimerkiksi seuraavat: • Käykö tutkimusala rikastuttavaa vuoropuhelua naapuritieteiden kanssa vai onko se eristynyt?

• Muodostavatko tutkimusalan toimijat yhteisön vai koostuuko tutkimusala erillisistä toimijoista?

• Onko tutkimusalalla monipuolista ajatustenvaihtoa vai johtaako sitä autoritäärinen julistaja?

• Onko teorioilla selitys- tai ennustusvoimaa?

• Ovatko teoriat hedelmällisiä eli onko niistä apua uuden tiedon tuottamisessa?

• Ovatko tutkimustulokset toistettavissa?

Kriteereitä tarvittaisiin Mahnerin mukaan ainakin 30–50. Teorian tai tutkimusalan tieteellisyys määritellään

7 Näennäistiede ja muut tieteen vertailukohdat eivät välttämättä ole edes perheyhtäläisiä.

8 Paul Thagard esitteli samantyyppisen idean jo 1980-luvun lopulla.

25

sen mukaan, kuinka monta kriteeriä se täyttää.

Olisi sovittava, kuinka suuren osan kriteereistä tulee täyttyä, että jokin ansaitsee tieteen tai näennäistieteen statuksen. Kriteereille voitaisiin myös antaa toisistaan poikkeavia painotuksia.

Mahnerin rajanvetoehdotus ei ole kovin ytimekäs ja siksi sen soveltaminen vaatii huomattavasti vaivannäköä. Mahner itse ei edes yritä saattaa loppuun sitä pohdintaa, mitä kaikkia piirteitä milloinkin tulisi tarkastella ja miten niitä tulisi painottaa. Toisaalta juuri ehdotuksen laveus mahdollistaa sen, että sitä on periaatteessa mahdollista soveltaa hyvin erilaisten ja vaativienkin tapausten arvioimiseen.

Sven Ove Hansson on lähestynyt tieteen ja näennäistiedettä rajanveto-ongelmaa omalaatuisesti.

Hän esittää näennäistieteelle määritelmän, mutta ulkoistaa varsinaisen arviointityön.

Hansson lähtee liikkeelle siitä, että tieteelle voidaan muotoilla kolme yleispätevää ”laatukriteeriä”: luotettavuus, tieteellinen hedelmällisyys ja käytännöllinen hyödyllisyys. Näennäistieteen välttämätön kriteeri on, ettei siihen voi luottaa.

Tämän alustuksen päälle Hansson esittää, että näkemys on näennäistieteellinen jos ja vain jos 1. Se käsittelee aihetta, joka kuuluu tieteen piiriin.

2. Se kärsii niin vakavasta luotettavuuden puutteesta, ettei sen tuloksiin voida luottaa lainkaan.

3. Sen kannattajat yrittivät vakuuttaa sen tarjoavan luotettavinta saatavilla olevaa tietoa tarkastelemastaan aiheesta.

Sosiaalisten epistemologien pyrinnöissä naturalismi ja sosiologien tarkkasilmäisyys yhdistyvät epistemologien normatiiviseen asenteeseen. Tieteen rajoihin liittyvä sosiaalinen epistemologia pyrkii vastaamaan esimerkiksi siihen kysymykseen, mitä yhteisöjä voidaan pitää luotettavina tiedon tuottajina, ja siihen, milloin tieteen tuloksiin kohdistuva toisinajattelu on perusteltua ja milloin haitallista.

Lisäksi he ovat perehtyneet tieteen kaupallistumiseen ja sen mahdollisiin tutkimustuloksia vinouttaviin vaikutuksiin.

Helen Longino on kehittänyt seuraavat kriteerit tutkimusyhteisöjen objektiivisuuden arvioimiseksi: 1. On oltava vertaisarvioitujen lehtien ja konferenssien kaltaisia foorumeita, joiden kautta voidaan kritisoida tutkimuksessa käytettyä todistusaineistoa, menetelmiä, oletuksia ja päättelyä.

2. Perusteltu kritiikki on huomioitava.

Uskomusten ja teorioiden on muututtava kritiikin edellyttämällä tavalla.

3. Havaintojen ja teorioiden arvioimiseksi on oltava julkisesti esitettyjä standardeja.

4. Tiedollinen vaikutusvalta ei saa riippua yksilön tai ryhmän yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta asemasta.

Biddlen ja Leuschnerin kriteeristön tarkoituksena on erottaa sellainen toisinajattelu (engl. dissent), jota tiedeyhteisön ei ole syytä ottaa huomioon.

Hypoteesiin H kohdistettu toisinajattelu on tiedollisesti vahingollista, jos kaikki seuraavat ehdot täyttyvät:

Määritelmän heikko sovellettavuus on tietoinen valinta, koska tieteen monimuotoisuuden vuoksi rajanvetoehdotus ei voi täyttää sekä tyhjentävyyden että sovellettavuuden vaatimuksia. Hanssonin mukaan täytyy valita joko yleiset ja ajattomat rajanvetokriteerit tai kontekstisidonnaiset kriteerit, jotka soveltuvat vain yksittäisiin rajanvetotilanteisiin.

Hansson on valinnut edellisen.

1. H:n perusteettomalla hylkäämisellä saattaa olla huomattavia ei-tiedollisia seurauksia.

Siksi Hanssonin määritelmä ei ota kantaa siihen, millä perusteilla tiede edustaa tiedollisesti oikeutetuimpia väitteitä. Toisin sanoen tiedonmuodostuksen arviointi ikään kuin kätketään määritelmän toiseen kriteeriin ja jätetään tapauskohtaisesti arvioitavaksi.

4. Taloudellisten tuottajien riskit ja julkiset riskit kohdistuvat selkeästi eri osapuolille.

2. Toisinajattelun taustalla oleva tutkimus ei noudata yleisesti hyväksyttyjä standardeja.

3. Toisinajattelu korostaa taloudellisten tuottajien riskejä mutta vähättelee julkisia riskejä.

Longinon kriteeristöä on moitittu turhan laveaksi ollakseen sovelluskelpoinen. Biddlen ja Leuschnerin ehdotuksen rajoituksena taas voidaan pitää sitä, että se oikeastaan kuvaa vain ilmastonmuutoksen

9 Tieteen kaupallistumisen haasteista kiinnostuneidelle suosittelen seuraavia tekstejä: Irzik, G. 2010. Why Should Philosophers of Science Pay Attention to the

Commercialization of Academic Science?

Jukola, S. 2015. Longino’s Theory of Objectivity and Commercialized Research.

Kearns, C. E., Schmidt, L. A., & Glantz, S. A. 2016. Sugar industry and coronary heart

disease research: a historical analysis of internal industry documents.

26

kieltäjien toimintaa.9 Asiantuntijuuteen perustuvat rajanvetoyritykset opastavat, keiden väitteisiin pitäisi uskoa. Harry Collins ja Robert Evans ovat ehdottaneet rajanvetokriteeriksi, että tieteellisen tutkijan on pyrittävä yhdistämään tutkimuksensa jo olemassa olevaan tieteeseen. Tieteessä saattaa toki olla pitkiä ja jopa ratkaisemattomiksi osoittautuvia konflikteja, mutta niihin pyrkiminen ei voi olla tutkijan tavoitteena. Tätä kriteeriään Collins ja Evans kutsuvat wittgensteinilaisittain ”perheyhtäläisyyssäännöksi”.

syöpäkytköksen kyseenalaistamiseksi.

Agnotologit eivät yleensä esitä tiedonmuodostukselle yleispäteviä standardeja vaan keskittyvät sosiaalisten prosessien tapauskohtaiseen arvioimiseen. He pyrkivät paljastamaan toimijoita, jotka taloudellisten tai ideologisten intressien vuoksi levittävät epäilyä tieteellisiä tutkimustuloksia kohtaan.

Tietämättömyyden tuottajien viestintästrategioiden paljastaminen saattaa parantaa sekä päättäjien että maallikkojen kykyä erottaa aidot tieteelliset kiistat keinotekoisesti luoduista näennäiskiistoista.

Se, että perheyhtäläisyyssääntö viittaa tutkijoiden intentioihin, herättää kinkkisiä kysymyksiä. Miten muodostetaan lopullinen näkemys toimijan pyrkimyksistä ja tavoitteista? Eikö se ole vaikeaa varsinkin kiinnostavimmissa tapauksissa eli hankalissa rajanvetotilanteissa?

Valitettavasti monet agnotologiset analyysit ovat kuin syytöskirjelmiä salaliitosta tosiasioita vastaan.

Niissä kaiken takaa paljastuu tarkoituksellinen ja suunnitelmallinen harhaanjohtaminen. Pahimmillaan agnotologien argumentointi tuo mieleen ne tahot, jotka on tarkoitus osoittaa vilpillisiksi.

Alvin Goldman on puolestaan listannut viisi keinoa asiantuntijuuden arvioimista varten. Niiden avulla on mahdollista arvioida, kuka kiistelijöistä on aito asiantuntija, vaikkei tietäisikään mitä tiedollinen kiista koskee. Goldman kehottaa tarkastelemaan seuraavia asioita:

Selkeitä hyvä vastaan paha -tapauksia saattaa toki olla lukuisia. Usein kiinnostavat tieteen rajanvetotilanteet eivät kuitenkaan ole niin mustavalkoisia kuin agnotologisissa asetelmissa. Aina emme tiedä, kuka on oikeassa – ja kuinka luotettavasti.

a. Puolustaako asiantuntijana esiintyvä näkemystään virheellisin argumentein? b. Puoltavatko useat asiantuntijoiksi oletetut jotain tiettyä näkemystä? c. Ovatko itseään asiantuntijoiksi väittävät saaneet muodollisia tunnustuksia? Miten meta-asiantuntijat arvioivat heidän luotettavuuttaan? d. Onko asiantuntijoina esiintyvillä kiistaan liittyviä ei-tiedollisia intressejä ja sitoumuksia, jotka mahdollisesti vinouttavat heidän arvioitaan? e. Millaisia näkemyksiä asiantuntijoina esiintyvät ovat esittäneet aiemmin ja miten ne on otettu vastaan?

Agnotologia on monitieteinen tutkimussuuntaus, jota harjoittavat varsinkin tieteenfilosofit ja -historioitsijat sekä psykologit ja sosiologit. Yhteinen tarkastelun kohde on tietämättömyyden tuottaminen (engl. manifacturing doubt, creating controversies), joista tunnetuimmat esimerkit ovat öljy-yhtiöiden yritykset mustamaalata ilmastotieteen tutkimustulokset epävarmoiksi ja tupakkayhtiöiden kampanjat

Olisivatpa tieteenfilosofit aktiivisempia Viimeaikainen rajanvetotutkimus on aiempaa kirjavampaa, erikoistuneempaa ja yksityiskohtaisempaa.

Hyvä näin, koska tieteen rajojen kohtaamat haasteet vaihtuvat ja muuttavat muotojaan.

Uudet suuntaukset eivät kuitenkaan ole nousseet tieteenfilosofiassa yhtä keskeiseen asemaan kuin perinteinen rajanvetokeskustelu aikoinaan. Aihetta ei kannattaisi jättää marginaaliin, koska tällä hetkellä tieteenfilosofeilla saattaa olla parhaat lähtökohdat tarkastella tieteen rajoja kokonaisvaltaisesti.

Yhteistyötä empiirisen tieteentutkimuksen kanssa täytyisi myös lisätä, koska käyttökelpoiset tieteen rajojen arviointikeinot perustuvat ajantasaiseen kuvaan arvioinnin kohteista. Erikoistaitonaan tieteenfilosofit voisivat analysoida erilaisia arviointikeinoja ja vertailla niitä toisiinsa – siitähän tässäkin kirjoituksessa on ollut kyse.

27

Representation of...

28

NINA OLLILA

Few Remarks from h.j. jones

I have a ball My sister has a doll It’s almost fall With Pa I got into a brawl For I said school will be dull Put me against a wall He’s scary n’ tall

Henry, 8 yeers old

We are told “don’t smoke weed or you’ll get addiction and in the end be queueing for St. Peter’s reception” The glory of this war is nothing but deception told by the ugly face of Richard Nixon Towards him we must feel no affection Against the Trinity shall we take social action?

To our real problems he pays no attention How come he won the nomination?

Now he has the utter domination It is our human obligation To end the American occupation Of the great Vietnamese nation Who ordered King’s murder mission?

“It was J. Edgar’s racist decision” Never pronounce this abomination The doc will say you have a medical condition Whether or not this is a true description And give you comforting pills as prescription We stay strong in the face of perplexion And endow our minds in self-reflection Thus, freeing us from too much restriction Hence giving the world a new direction Like some kind of an erection?

Or was that a too sexual depiction?

Maybe Buddhist meditation is a more helpful representation of what will take us to liberation we want to end this global friction Solidarity is not just a bunch of fiction I don’t care if this is not in your recollection Either way you’ll see our rebellious reaction People are in fierce vibration World is in continuous rotation You say this is a frivolous notion?

No one can stop this vigorous motion We’ll be having our very own celebration Between us & them there’ll be no separation We see no more segregating distinction I won’t ask for some divine benediction I won’t kneel in front of anyone’s crucifixion - H.J. Jones (San Francisco, June 1969)

29

Get the coke in your nose I need my daily dose Breath fire into my soul I’m foul and so alone that’s what punk is Hell rolled on by junkies Babe tonight you’re so romantic But do you hear that tick-tock from the clock The philistines don’t give a fuck about our bad luck Do you hear that rebelling rock?

I’m restless and in shock You’re reckless with that cock Are you having a ball My little doll My hero in town Darling, don’t want my adrenaline goin’ down So give back my heroin now Maybe I’ll jump off the docks and drown - Hj. (NYC, Oct. -75)

4.18.1980 Dear Jack, I hope you are well – at least I am. Good ole San Fran is still just the same as when you left it. It’s been quite rainy and foggy for the past few days but obvs that’s nothing new.

Your job sounds all the time more fascinating. Psychological consultation for those big companies that you do must really be quite interesting! Maybe something like that is what I should be doing as well! At least I’ve come to the conclusion that my current job sure isn’t my dream job. But with your recommendation letter I think I’ll get any job I want! Ha ha! Thanks again for writing that!

Speaking of which! Yeah, I suppose Reagan will be winning the election. I don’t think he is even close to being the best candidate ever but probably his victory might bring a fresh breeze to the White House and certain stability to the economy and global politics.

Or what do you think?

I also went to see that movie you recommended – Kramer vs. Kramer. The ending was pretty moving. I have to tell you, I went to see it with a date. We had a pretty good time and we’ll see where it goes from here.

Say hello to Betsy and the kids from me.

Kindly yours, H.J.

30

On a beach drinking that old wine from June We’d stay up and write songs to the moon Under the stars dancing upon a high dune With a ukulele you’d play a beautiful tune The soft summer breeze is your perfume Your watery eyes shimmering bright blue like a lagoon Soft sand on your skin so warm and maroon We fall asleep only after dawn and sleep till noon Then tears in my eyes I beg, “Please don’t go so soon” You say things about us being too inopportune On my shoulders I bear the world’s gloom “Maybe you’ll come back” is all I dare to assume For without you I’ll be fated to my doom

Wed 10:36 8/29/01 Jack, Been busy but other than that I’m good. I didn’t quite have the time to read the whole thing you sent me but I’ll manage to do it before the conference. Yeah, no worries about that. The stats and MDR do look good though, JP shouldn’t have any reason to complain (yeah, as if that could happen, ha ha) The kids were here from Thursday but had to leave back to San Fran yesterday. They were supposed to be here until today but according Susan, Tom has a birthday party or something so they left. Don’t know if I believe her though. (ha ha) Yeah, it’d be great to see you too! :) (esp before the conference so we could brief each other) Unfortunately I’ve got a ton of work to do so next week is not so great for me (I might even have to go to Pittsburgh) and the week after that I got a little free time so I thought I’d make a surprise visit to SF to see the kids. I won’t be there for long so maybe we could meet on Thursday or Friday for lunch downtown. Anyway, we still have time. :) Say hello to Betsy from me.

Best, Henry

H. J. JONES 31

Pythagoralaisen ontologian puolustus

Nämä Carlievosteleen kirjoittamiksi uskotut fragmentit löytyivät kaksi vuotta sitten tyhjän viiniruukun pohjalta. Kääröt on ajoitettu noin vuodelle 500 e.a.a. Pahasti palaneiden kääröjen restaurointi ja tulkinta alkoi vuonna 2017 ja on kestänyt reilun vuoden.

Pelastetut fragmentit julkaistaan tässä kokonaisuudessaan.

Carlievosteles 1. Pythagoralaiset ovat katsoneet olemassaolon kulissien taakse.

2. Kaikki on numeroitavissa […] Olemuksella ei ole väliä: aineelliset asiat, aineettomat […] aika, avaruus ja itse kvantiteetitkin. Kaikki on numeroitavissa ainakin yhdellä tavalla, monet useammalla.

3. Atomistit tekivät tärkeitä huomioita, alkaessaan halkoa ainetta puoliksi ja neljänneksiin ja aina vaan pienemmiksi osiksi. Toiminta voi päättyä tai se voi jatkua ikuisesti. Atomistien mukaan leikkaamisen on päädyttävä johonkin pisteeseen. Tällöin löytyvät atomit.

Eikö atomin täydy olla perustavalla tavalla erilainen olio kuin aine, jonka se muodostaa, jottei sitä voi enää halkaista?

4. Zeno huomauttaa, että koottomien osien summan on myös oltava vailla kokoa. Sama koskee etäisyyksiä ja massaa.

[Kaksi viimeistä fragmenttia ovat pidempiä. Erityisesti viimeinen fragmentti on säilynyt hyvin ja siinä näkyykin suurin osa käärön viimeisistä lauseista.]

5. Ulottuvuutta vailla olevien pisteiden väliin jää kuitenkin etäisyys. Etäisyys on tyjää tilaa, mutta se on myös numero, ja mikä tärkeintä, sillä on ulottuvuus. Viiva, joka jää kahden pisteen väliin on yksiulotteinen entiteetti, joka syntyy kun nollaulotteisia entiteettejä on enemmän kuin yksi […]

Kyseessä on etäisyys, ei nollaulotteisten pisteiden jono, sillä on muistettava, että jos pisteillä ei ole ulottuvuutta, eivät ne voi yhtyä ulottuvuudeksi. […]

32

etäisyys aiheuttaa kaksiulotteisuuden. […] Tästä samasta syystä avaruus tai tila on niin läheisessä yhteydessä massaan ja olemassaoloon. Pisteet luovat geometrisiä, ulottuvaisia olioita, jotka todistavat, että pythagoralaiset ja muut matemaattishenkiset ontologit ovat oikeasssa myös korostaessaan geometristen muotojen tärkeyttä.

6. Ulottuvuutta vailla olevat pisteet eivät ole aineellisia. Sama koskee etäisyyksiä itsessään. […] Mutta niiden [ilmeisesti pisteiden ja etäisyyksien] on oltava olemassa koska jos ainetta, massaa ja ulottuvia asioita on olemassa ja ne muodostuvat pisteistä ja etäisyyksistä, on näiden rakenneosienkin oltava olemassa.

Niiden olemassaolo on kuitenkin erilaista kuin aineellinen tai fyysinen olemassaolo, sillä totesimmehan jo, etteivät ne voi olla aineellisia. […]

Pisteet ja etäisyydet ovat numeroita. Numerollakaan ei ole selkeää olemassaoloa, joka olisi verrattavissa esimerkiksi kiveen, jota voi potkaista. Olen empirismin nimissä yrittänyt potkia numeroita, mutta se ei onnistu.

Yksi on ulottumaton piste. Se on täydellinen ykseys. Aineettomia asioita voi lisätä yhteen, jotta saadaan yksittäisiä numeroita: kaksi sielua, kolme pistettä, jne., mutta loput numerot ovat myös etäisyyksissä yksiköiden kautta käsitetty äärettömyys. Jokainen etäisyys on äärettömyys, sillä numeroidun etäisyyden voi aina puolittaa. Täten jokaiseen etäisyyteen sisältyvät kaikki numerot. Verrataan tätä puolittamista aineeseen, jota voi puolittaa vain sellaisiin atomeihin asti, joilla ei enää ole samanlaista olemassaoloa kuin aineella. Saavumme lopulta geometrisiin muotoihin eli pisteisiin ja etäisyyksiin, toisin sanoen numeroihin! Äärettömyys toisin sanoen kuvastaa vain aineellista olemassaoloa, tai olemassaolon vähemmän perustavaa tasoa. […] Kun numerot tulevat kehiin ykseyden lisäksi etäisyydessä, kohoaa olemassaolo uudelle tasolle […]

[Numerot?] eivät ole samassa mielessä kuin kaikki muu, mutta ne ovat perustavinta mitä on ja ne ovat väistämättä olemassa, sillä niitä on aina ja välttämättä. Lisäksi on huomattava, että kaikki muu olemassaolo perustuu numeroille. Täten tulee todeta, että numeroiden olemassaolo on perustavanlaatuisinta olemassaoloa, jota luomakunnasta saatamme löytää.

33

THESE WALLS DON’T LIE: II

Nina Ollila 34

olemattomuus

MINERVAN PÖLLÖ III

Olemassa