MINERVAN PÖLLÖ
2/2020 YSTÄVYYS
1
2
Sisällysluettelo 4 5 6 10 16 20 25 28 32 36 38 41 42
Pääkirjoitus Otso Latva-Somppi Filosofiassa tapahtuu Vaihtokertomus: Uni kaupungista Sonja Blom Elizabeth Groszin ruumiillinen filosofia Sumu Hyvönen Digiaika ja Aristoteleen Theoria Samir Verma Ympäristökriisin ymmärtämisen kriisi Kaisla Kareoja Huomioita ystävyydestä Tuisku Tuukkanen Novelli Elsa Kivimäki Kirja-arvio: Huumorioppia vai huuhaata? Carlos Lievonen Löytörunoja Carlos Lievonen ja Nina Ollila Ystävyydestä sanottua koonnut Jannika Lalu Nimien takana: Immanuel Kant Nina Ollila Kirjoituskutsu
Minervan Pöllö 2/2020 Teema: Ystävyys 41. vuosikerta Julkaisija: Dilemma ry www.minervanpöllö.fi Päätoimittajat: Kaisla Kareoja, Jannika Lalu, Otso Latva-Somppi ja Samir Verma Taitto: Kaisla Kareoja
ISSN: 1239-2545 (painettu) Painos: Libris Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakauslehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea. 3
Kuva: Kaisla Kareoja
Pääkirjoitus Kreikan termi filia kääntyy tunnetusti rakkaudeksi. Sanalla on kuitenkin myös toinen merkitys: ystävä. Esseessään Filosofien ystävyys Susanna Lindberg esittää, että filian kaksijakoisuus heijastelee antiikista peräisin olevaa, filosofian ytimessä sijaitsevaa jännitettä. Filosofi rakastaa totuutta ja totuus häntä, mutta toisaalta filosofian harjoittaminen on mahdollista vain poliksessa — keskustelussa ystävien kanssa. Ystävä, sikäli kun hänkin rakastaa totuutta ja luo omia käsitteitään, asettaa oman suhteen totuuteen kyseenalaiseksi. Siksi hänen kanssaan on kilpailtava — joskaan ei päihittämisen, vaan vakuuttamisen vuoksi. Totuudenrakkauden on mentävä ystävän rakkauden ohi, kuten Aristoteles neuvoi. Koska filosofia ei ole pelkkien uskomusten eikä mielipiteiden asia, ei totuutta voi rakastaa usealla eri tavalla. Filosofinen ystävyys näyttää olevan tässä muodossa samaan aikaan välttämätöntä ja mahdotonta. Näin tarkasteltuna koko länsimainen kaanon näyttää kulkevan enemmänkin ystävien pettämisten ja välirikkojen kuin ystävyyden kaavan mukaan, kuten Lindberg huomauttaa. Voisiko ystävää lähestyä jollain muulla tavalla kuin agoralla patsastelevaa totuuden ”kilpakosijaa”? Filosofia syntyy toki olennaisesti dialogissa, eikä poliksen ulkopuolella ole kuin yksin meditoivia Viisaita. Pelkkä kommunikaatio ei kuitenkaan riitä. Nykyajan agoralla eli Twitterissä käyty ”yhteiskunnallinen keskustelu” käy esimerkkinä siitä, että hedelmällinen ajattelu vaatii syntyäkseen enemmän kuin mahdollisuuden eri osapuolten väliseen keskusteluun. Otetaan siis kirjaimellisesti teesi, jonka mukaan filos on kaksijakoisuudessaan filosofian ehto. Mitä voisi tarkoittaa tuo ystävyys, jonka pohjalta yhteinen ajattelu syntyy? Lyhyessä tekstissään L’amitié Maurice Blanchot hahmottelee suhdetta, jossa ystävyys ei niinkään synnytä kilpailua kuin ihmettelyä. Blanchot’n mukaan ystävyyden kantava voima
on nimenomaan siinä ilmenevä ero. Ystävää ei ole mahdollista ”tuntea” sanan perinteisessä merkityksessä, koska hänen asemaansa astuminen ei ole mahdollista. Siksi ystävyys ei ole samanlaisuuden juhlistamista vaan jaetun erilaisuuden ihmettelemistä. Juuri tämän yhteisen vierauden tunnistaminen ja tunnustaminen mahdollistaa toiselle avautumisen ja yhteisen ajattelun aloittamisen.
Blanchot’a seuraten juuri jaettu ero on se pohja, jonka päälle yhteinen ajattelu syntyy. Sikäli kun ystävän kohtaaminen luo yhteisen, se myös auttaa astumaan ulos oman itsen sulkeutuneisuudesta. Eetu Viren kommentoi Blanchot’a esseessään Ystävyys eron harjoittamisena: ”ystävä ei ihmettele, että olet erilainen kuin ennen, koska hän ihmettelee alati, että olet erilainen kuin hän”. Todellisen ystävän seurassa ei tarvitse pitää yllä roolia, vaan hänen kanssaan voi astua ulos rajoittavista identiteeteistä ja käyttäytymismalleista. Erosta tulee positiivinen ja ystävyydestä tuon eron affirmaatiota. Ystävien hankkimien on suhteiden hankkimista, muttei opportunistista verkostoi4
Kuva: Nina Ollila
tumista ”sosiaalisen pääoman” kerryttämisen mielessä. Se on tapa rakentaa yhteistä elämää. Siksi ystävyys on filosofian lisäksi myös yhteiskunnan muuttamisen lähtökohta — ovathan molemmat luovaa toimintaa. Vuonna 1981 antamassaan haastattelussa Michel Foucault kuvasi ystävyyteen perustuvia yhteiskunnallisia kamppailuja omien kokemustensa pohjalta homoseksuaalina. Foucault koki miehiin kohdistuvan halun juuri haluna luoda suhteita toisten miesten kanssa, haluna luoda yhteisiä elämäntapoja. Näistä miesten välisistä suhteista ei Foucault’n mukaan tehnyt yhteiskunnan silmissä ”häiritsevää” niihin liittyvä seksuaalisuus, vaan mahdollisuudet luoda uusia siteitä kumppanuuden, kiintymyksen, affirmaation ja toveruuden muodoissa. Sanitoidun kontrolliyhteiskunnan kannalta homomiesten luomat suhteet vallitsevien instituutioiden ulkopuolella olivat (ja ovat edelleen) uhkaavia, koska ne asettivat kyseenalaiseksi usein koko ydinperheeseen, omakotitaloon ja palkkatyöhön palautuvan länsimaisen subjektiviteetin. Ero ystävyyden keskiössä mahdollistaa yhteisen ajattelun, mutta myös uudenlaisen etiikan syntymisen. Tällainen etiikka ei perustu kultaiseen käskyyn sen enempää kuin erojen suvaitsemiseenkaan, vaan itse eroon ja
sen positiivisuuteen. Ystävien liittolaisuus ei ole samanlaisten välistä liittolaisuutta, vaan jaettua elämää oudolla maaperällä. Kaikki uuden luominenhan vaatii tutusta ja totutusta ulos astumista — ystävien kanssa.
Otso Latva-Somppi Lähteet:
Blanchot, Maurice 1997: Friendship. Stanford: Stanford University Press Foucault, Michel 2000: Friendship as a Way of Life. Teoksessa Rabinow, Paul (ed.) Ethics; Subjectivity and Truth. London: Penguin Books Lindberg, Susanna 1998: Filosofien ystävyys. Helsinki: Tutkijaliitto Viren, Eetu 2018: Ystävyys eron harjoittamisena. Verkkolehti Kumu http://kumu.info/ystavyys-eron-harjoittamisena/
Filosofiassa tapahtuu aakkoset järjestetään 15.-16. elokuuta Helsingissä Harakan saarella ja WHS Teatteri Unionissa. Luvassa on alustusten ja esitysten ohella liki 8-tuntinen (!) haastatteluelokuva L’abécédaire de Gilles Deleuze.
Jaakko Kuorikoski on valittu käytännöllisen filosofian apulaisprofessoriksi (associate professor, tenure track). Pöllö toivottaa Jaakon tervetulleeksi takaisin Helsinkiin! Kääntäjä, esseisti ja kriitikko Tarja Roinila on menehtynyt polkupyöräonnettomuudessa 56 vuoden iässä. Muun muassa Thomas Bernhardin ja Maurice Merleau-Pontyn kääntäjänä tunnetun Roinilan poismeno jättää tuntuvan loven suomenkielisen kirjallisuuden kentälle.
Muuten filosofiassa ei juurikaan tapahdu. Kevään opinnot siirrettiin koronapandemian vuoksi etäopinnoiksi, ja Pöllön mennessä taittoon Helsingin yliopisto suosittaa etäopetusta myös syksylle. Pöllön toimitus ikävöi jo Unicafen kitkerää kahvia ja elävää filosofista keskustelua.
Gilles Deleuzen filosofiaa juhliva Deleuzen 5
6
Vaihtokertomus
Uni kaupungista Sonja Blom
Eräs kirjailija kuvasi vuosikymmeniä sitten Rion sytyttävän nekin, jotka maailman kauneus oli ehtinyt jo kyllästyttää. Kuukausia ennen lähtöä kuvittelen kaupungin huumaavan lämmön, tuoksun, auringon. Unessa uin vapaana Amazonissa vaaleanpunaisten delfiinien kanssa auringonlaskuun ja koen viimeinkin olevani kotona. Kun saavun Rio de Janeiroon levottoman ja hikisen yön jälkeen aamukuudelta, tunnelma on epätodellinen – ja deja-vu-mainen, sillä muistan tunteneeni tämän tunteen myös viimeksi tänne saapuessani. Olen koko yön nukkunut koiranunta, nähden unia esimerkiksi naurun ja rakkaudentäyteisistä illallisista kaikkien rakkaimpieni ympäröimänä, välillä havahtuen pimeän lentokoneen turbulenssiin ja tunteeseen, etten olekaan turvassa. Kun kone laskeutuu, ikkunasta siintävät palmut ja pehmeät vuoret tai kukkulat: en tiedä kummalla sanalla kuvailisin näitä ilkikurisia kumpareita, jotka näyttävät pehmeiltä siveltimenjäljiltä, mutta silti mahtavilta ja saavuttamattomilta. Aamuaurinko nousee kirkkaana ja lupaavana niiden takaa: koen samaan aikaan vaipuvani selkeimpään selkouneen ja toisaalta saapuvani kotiin. Tätä Rio on minulle: uni, josta sekä haluan herätä että olla heräämättä. * Puhuessaan portugalia Brasilialaiset – tai eritoten riolaiset, eli Cariocat – kuulostavat siltä, että he laulaisivat. Kieli on melodisin mitä olen kuullut, ja se muistuttaa minua paljon muista äänistä, joita kuulen ympäriltäni; meren kohina, kaukaa favelasta kantautuva samba- tai funk-rytmi, sekä luonnon äänet: en erota toisistaan hyönteisten ja lintujen ääniä, enkä uskalla alkaa arvailemaan miltä nämä maagiset olennot näyttävät. Metsä on sakeaa, kosteaa, läpäisemätöntä, ja tunnen sen kät-
kevänsä sisäänsä lukemattomia salaisuuksia. Jossain tuolla on eläin tai useampi, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt. * Jostain syystä koen täällä vähemmän pelkoa sairauksista. Kuulen portugalilaiselta vaihto-opiskelijalta, tulevalta lääkäriltä, kuinka São Paulossa rankkasateiden aikaan tiet täyttyvät vedestä ja muuttuvat uima-altaiksi joillekin. Kaupungin rotat levittävät virtsansa kautta tautia, jonka ilakoivat uimarit voivat saada, jos heillä on esimerkiksi pieniä haavoja, joista bakteerit voivat uida uimareiden verenkiertoon. Hän kertoo myös, kuinka oppitunnilla opettaja oli kysynyt, kuinka monella opiskelijoista oli ollut eräs loinen, ihon alle kaivautuva ja pieniä uurremaisia reittejä iholle jälkeensä jättävä eläin, ja hän oli ainoa, joka ei ollut nostanut kättään ylös. Hän kehottaa minua syömään loislääkityksen palatessani Suomeen, ja ajatus ei ahdista minua lainkaan: kehoni tuntuu avoimemmalta, vähemmän minulle kuuluvalta. Tropiikissa kuume tuntuu luonnolliselta ja sopivalta. Elämän tunkeutuvaisuus kaikissa muodoissaan tuntuu hyväksyttävältä. * Orkideat kasvavat suoraan trooppisista puista, jotka reunustavat kävelytietä, luonto puskee jokaisesta raosta - jokaisella tietä ylittävällä torakalla tuntuu oleva suurempi oikeus olla täällä kuin minulla, mutta en yllättyisi, jos sulaisin katukiveykseen ja muuttuisin yhdeksi heistä tai kasvaisin versoavana kasvina takai7
sin. Luonnon kiertokulku on täällä nopeaa, väkivaltaista: kasvu ja elämä kohisee korvissani. * Kun seison Atlantin rantavedessä, joka yltää vyöteisiini saakka, ainoa asia, jota voin ajatella on tuleva aalto ja kuinka suhtautua siihen. Jokainen aalto on yksilöllinen: joidenkin kanssa uin, joidenkin ali sukellan, joidenkin yli hyppään. Jos ajatukseni herpaantuvat saattaa aalto saada minusta yliotteen ja pyörittää kuin
Riossa kaikkialla tuoksuu joltain. Myös tämä lisää kaupungin aistillisuutta: eri tuoksut kilpailevat keskenään siitä mikä niistä pääsee voimakkaimmin tunkeutumaan hajuhermooni. Kävellessä Copacabanan rantabulevardia haistan meren, joka mielestäni tuoksuu samalta kuin aaltojen iskeytyminen rantaan; tuoksu kulkeutuu nenääni sykähdellen uuden annoksen jokaisen aallon mukana. Koru-, bikini- ja ruokamyyjät täyttävät kadun: tuoksupaletti vaihtelee voissa paistuvasta maissintähkästä karamellikuorrutteiseen popkorniin ja pienessä kannettavassa grillissä kypsentyvään juustoon. Kiehtovin on kypsyvien hedelmien tuoksu: kuin elämä itse. * Suuri kultainen noutaja leikkii Ipaneman rannalla pallon kanssa. Se jättää pallon juuri ja juuri aaltojen ulottuviin, heittäytyy itse selälleen hiekkaan pyörimään. Kun aallot hakevat pallon mereen, koira juoksee noutamaan sen takaisin ja sama kuvio toistuu. En ole koskaan nähnyt niin tyytyväistä, elämäniloista – väittäisin, että aidosti onnellista – olentoa. Koira on kehittänyt toiminnallisen ikiliikkujan, joka ei ole mistään muusta kuin sen ja meren leikkimistahdosta riippuvainen. Koira tietää elämän salaisuuden, jota en osaa pukea sanoiksi. * Päiväni täyttyvät unenomaisesta elämästä, mutta yöni painajaisista. Unissani olen keskellä poliisihaastattelua, jossa minut laitetaan karanteeniin ja maastapoistumiskieltoon koronatartunnan takia. Toisessa unessa perheeni on käymässä Riossa luonani ja kolme erilaista luonnonkatastrofia - hurrikaani, metsäpalo ja vedenpaisumus - iskevät samaan aikaan. Alitajuntani tuntuu virittyneen kuin jousi, kuin yrittäen saada hereillä olevan minäni tajuamaan, että jotain on pielessä. Huumaava arki vie ajatukset päivisin kuitenkin ihan muualle, enkä tunnista unissa esiintyvää versiota itsestäni. *
pesukoneessa. Tästä pidän Riossa: kaikkialla ollessani elämää sykkii ympärilläni tavalla, johon minun täytyy jatkuvasti suhteuttaa itseni. Samoin kuin meressä, liikenteessäkin joudun tarkkailemaan autojen aaltoja – kukaan ei sen pahemmin välitä liikennesäännöistä, ja ylittääkseen tietä pitää itse tunnustella oikea hetki. Kulkiessani kadulla tarkkailen ihmisiä ja luen heidän aikomuksiaan, olen koko ajan hieman varuillani: odotus henkilökohtaisesta tilasta julkisella paikalla on turha, mikään kosketus ei ole täysin odottamaton. En ikinä katso puhelintani julkisella paikalla, sillä luulen olevan suhteellisen todennäköistä, että joku nappaisi sen. Sen sijaan katson huomaamattomasti ihmisten kasvoja ja liikekieltä, koettaen ymmärtää mitä he ajattelevat. * 8
Dystooppisin näky, jonka olen elämäni aikana nähnyt: lentokenttä, joka täyttyy eri palvelutiskeille satojen metrien jonoissa jonottavista ihmisistä, joista lähes jokainen on varustautunut hengityssuojalla ja kumihanskoilla. Noin joka kymmenes on pukeutunut valkoiseen suojapukuun. Olen ottanut samana päivänä lennon ja tullut kentälle kymmenen tuntia ajoissa, varautuakseni siihen, että lento perutaan ja joudun ottamaan uuden samalle päivälle: tätä ennen kaksi aiempaa lentoani peruuntui. Itselläni ei ole suojavälineitä ja olen liian väsynyt ja peloissani keskittymään viruksenpelkoon. Päivä on elämäni pisin, mutta pääsen lopulta koneeseen, ja myös vaihtolennoille. * En oikeastaan muista lennoista mitään, ainoastaan sen, että heräilin välillä. Matkalla lentokentältä kotiin tsekistä kotoisin oleva kuskini Iwan kertoo taukoamatta ja polveillen siitä, miten Kiina istutti viruksen väestöön. Katson ikkunasta väritöntä, kylmää, tyhjää Helsinkiä, tunnen jonkinlaista lämpöä mutta se hautautuu muiden tuntemusteni alle, sekoittuen tunnemassaksi, joka tasapäistyy ja
mukautuu maiseman sävyyn. Mietin sitä, kuinka ennen lähtöäni rohkaisin itseäni ajatuksella siitä, että jos pärjään puoli vuotta Rio de Janeirossa, pärjään missä vaan. Koen saaneeni tämän opetuksen, mutta eri muodossa, jonkinlaisena laimeana pikakelauksena, josta kaikki sävyt ja vivahteet on karsittu pois: kuin olisin syönyt ravinnepillerin kokonaisen aterian sijasta. Hetket palaavat mieleeni, sekä todelliset että ne, joiden kuvittelin tulevan tapahtumaan: ne muodostavat tajuntaani oman kenttänsä, tietynlaisen silmukanmallisen tietoisuudentason tai -lajin, joka ei ole muisto, uni, eikä ajatus, vaan oma paikkansa, jonka olemassaolo tuntuu hyvin todelliselta. Taso asettuu aukkoihin muistoissani Riosta, muodostaen oman maailmansa. Paikka, jossa olen ollut paluuni jälkeen, on kiirastulimainen mutta ei kuitenkaan täysin negatiivinen, enimmäkseen epätodellinen. Ei tunnu, että olisin palannut Suomeen, vaan elän jonkinlaisessa simulaatiossa, päiväni murmelina -elämässä. Odotushuonemaisuudessa on jotain karmaisevaa, en halua ajatella mitä oven takana on. En ole varma olinko edes missään, ja mitä oikeastaan nyt odotan. 9
Kuvat: Kaisla Kareoja
Elizabeth Groszin ruumiillinen filosofia Sumu Hyvönen
Elizabeth Grosz on feministinen teoreetikko, jonka ajattelussa vaikuttaa naiserityisen feminismin traditio ja poststrukturalistinen filosofia. Elizabeth Grosz yhdistää Luce Irigaraylta peräisin olevaa gynosentristä feminististä teoriaa Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin monistiseen ja anti-hierarkkiseen ontologiaan, pyrkien samalla luomaan uusia tapoja käsitteellistää kehollisuus. Groszin ruumiillinen filosofia tarkastelee kehon sukupuolittuneisuutta, samalla pyrkien pois yleistävästä ja rakenteellisesta tavasta käsittää kehollisuus.
10
Minkälaista on olla ruumiissa? Tätä kysymystä Elizabeth Grosz käsittelee teoksessa Volatile Bodies: Toward A Corporeal Feminism (1994) nostaen ruumiillisuuden feministisen filosofian keskiöön. Grosz pohtii ruumiillisuuden erilaisia ulottuvuuksia yhteiskunnallisesti, fenomenologisesti ja ontologisesti. Muun muassa Jacques Lacanin, Julia Kristevan, Maurice Merleau-Pontyn, Gilles Deleuzen ja Luce Irigarayn inspiroimana ruumiillisuuden filosofiassaan Grosz painottaa erityisesti naiseuden ruumiillisuuden kokemusta ja erityisyyttä. Groszin mukaan kartesiolaisen dualismin perinteen kautta mieli nähdään aktiivisena ja auktoriteettina suhteessa passiiviseen ruumiiseen. Ruumis on lihallinen ja likaisten halujen ilmentymispinta, jota mielen tulisi hallita. Grosz kuitenkin haluaa nostaa ruumiin keskiöön korostaen sen epävakauden ja transformatiivisuuden kautta sen aktiivisuutta ja plastisuutta, luoden samalla uudenlaisia raameja keskustelulle liittyen feminismiin, yhteiskuntaan ja ruumiillisuuteen.
jaottelu subjektiin ja objektiin näyttäytyy arveluttavana, ja se uhkaa minuuden ja toiseuden rajaa. Grosz ehdottaa, että naiseuden ontologinen status on länsimaisissa kulttuureissa muodostettu kontrolloimattomaksi sen saastuttavien ja epävakaiden ruumiillisten nesteiden vuoksi, joita tulisi hallita. Naiseuden ruumiillisuus on kirjoitettu tihkumisena, jonka viskositeetti uhkaa kaikkea järjestystä. Viskositeetti on kiinteän aineen ja nesteen niin sanottu välitila. Viskositeetti ei virtaa kuten neste, mutta on kuitenkin liikkuva ja valuva täysin kiinteän muodon sijaan. Viskositeetti on saastuttavaa sen tarttuvan tahmeuden johdosta. Se herättää ällötystä takertuessaan, jättäen jälkeensä jäänteitä itsestään. Irigaray korostaa kuinka mielikuva viskositeetin yhteydestä äitiyteen ja feminiinisyyteen on muodostettu alisteiseksi suhteessa ‘‘kiinteään’’ ja ‘‘yhtenäiseen’’. Grosz soveltaa abjektion käsitettä, ja väittää että naiseuden asema on patriarkaalisessa symbolisessa järjestyksessä muodostettu abjektin kaltaiseksi. Koska naisen ruumis on Groszin mukaan esitetty hallitsemattomaksi, viskositeetiksi, ja vuotavaksi on se siitä syystä vallan ja kontrollin halun alainen. Tämä ruumiillinen viskositeetti on kirjoitettu merkitykseltään negatiiviseksi, joka leimaa esimerkiksi kuukautisveren saastuttavana ja ällöttävänä. Feministisellä teoriallaan Grosz pyrkii luomaan uusia positiivisia merkityksiä liittyen erityisesti naiseuden ruumiillisuuteen. Grosz kuvaa kehoja epävakaina, transformoituvina, muovailtavina ja merkittyinä. Groszille ei ole olemassa neutraalia, kaikkia kehoja kuvaavaa kehoa, vaan hän haluaa korostaa kehollista erilaisuutta samanlaisuuden sijaan. Tämä linkittyy Groszin feministisiin päämääriin: hän haluaa korostaa sukupuolieron kautta naiseuden erityisyyttä. ’’Universaali’’ ja ‘‘neutraali’’ kuvaus kehosta ei ole mahdollinen, vaan se verhoaa sisälleen maskuliinisen normatiivisuuden ja peittää alleen keholliset moninaisuudet. Passiivisen ruumiskäsityksen sijaan Grosz painottaa ruumiin aktiivisuutta. Ruumis pakenee hallintaa sen virtauksen ja valuvien nesteiden johdosta.
Epävakaa ruumiillisuus Filosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristevasta inspiroituneena Grosz esittää, että näkemys nesteistä on muodostettu erityyppisinä: esimerkiksi veri tai suolelliset nesteet nähdään saastuttavina ja likaisina, kun taas kyyneleet puhdistavina. Kristevalta peräisin oleva käsite abjektio tarkoittaa ilmiötä, jossa subjekti kieltää oman objektiutensa, ja samalla oman ruumiillisuutensa. Ruumis on todiste subjektin kuolevaisuudesta ja siten uhkaa elämää. Kristevan mukaan juuri abjektio tekee myös nesteistä ällöttäviä ja saastuttavia, sillä ne sitovat ruumiillisuutta ja pakottavat subjektin kohtaamaan oman ruumiillisuutensa, joka lopulta muistuttaa kuolevaisuudesta ja rajallisuudesta. Abjekti on filosofinen entiteetti, se ei ‘‘ole’’ missään (ulkona tai sisällä, minussa tai toisessa) vaan se vainoaa subjektia ja identiteettiä näyttäen kaiken rajallisuuden ja rajattomuuden; se ei pysähdy tai ole hallittavissa, se ei suostu järjestykseen. Abjekti on samalla kammottava mutta myös kiehtova, sen valossa 11
Ruumiilliset nesteet valuvat, liikkuvat ja muuttuvat subjektin haluamatta: ne ovat subjektin kontrollin ulkopuolella aiheuttaen häpeää ja pelkoa kehossa viipyvistä ja odottamattomista vuodoista. Ne sitovat luokasta, sukupuolesta tai muusta yhteiskunnallisesta kategoriasta riippumatta, ja auttamatta näyttävät subjektille sen oman rajallisuuden ja arkisuuden. Epävakaat vuodot merkitsevät kehoja toki erilaisin seurauksin ja kantaen erilaisia merkityksiä, sillä kehoja on merkitty eri tavoin ja merkityksin. Nämä merkinnät ovat kontingentteja.
sena, aktiivisena, liikkuvana, valuvana ja kontrolloimattomana nostaa subjektin taakkaa, joka johtuu keinotekoisesta velvollisuudesta hallita ja kontrolloida? Subjekti ei ole ruumiinsa mestari, vaan sen alainen, pääsemättä pakoon sen lihallisuudesta. Onko ruumis itse asiassa peili, joka näyttää subjektille sen objektiuden? Groszin ajattelussa vaikuttaa lacanilaisesta psykoanalyysista ajattelu, jossa subjektin ja objektin raja on häivytetty. Subjektia ja objektia ei voi erotella kaksijakoisesti ja toisiaan poissulkevasti, vaan subjekti on itse samalla myös objekti. Itseymmärryksen taustalla vaikuttaa ymmärrys itsestä ja omasta kehosta psykososiaalisena kokonaisuutena, johon peilautuu kulttuurisia merkityksiä. Ruumis on niin subjekti kuin se on objekti: siihen kohdistuvat ulkoiset vaikuttimet ja suhteet toisiin, sen ollessa samalla itse toinen.
’’Universaali’’ ja ‘‘neutraali’’ kuvaus kehosta ei ole mahdollinen, vaan se verhoaa sisälleen maskuliinisen normatiivisuuden ja peittää alleen keholliset moninaisuudet.
Kirjoitettu kehollisuus
Groszin huomiot valottavat mielenkiintoisesti epätasa-arvon muodostumista ruumiillisesta näkökulmasta. Mielikuvat nesteiden epäpuhtaudesta ovat muuttuvia. Tämän on osoittanut esimerkiksi Sigmund Freud, jonka mukaan häpeän ja ällötyksen kehittyminen on seurausta lapsen ymmärryksestä kontrolloida suolensa toimintaa. Puhtaan ja soveliaan kehon kehittyminen liittyy tässä näkemyksessä oleellisesti ruumiillisten nesteiden säätelyyn. Kuukautisverta on mahdoton säädellä, ja siksi se on Groszin mukaan merkittävin tekijä liittyen sortoon ja haluun kontrolloida ruumiita. Niin nesteet kuin kehot saavat sosiokulttuurisia merkityksiä riippumatta siitä, voidaanko niitä essentialistisesti määrittää. Ruumiinnesteiden sitomia monipuolisia kehoja ei voida redusoida kaksijakoiseen sukupuolijärjestelmän fantasiaan. Ruumis vaikuttaa olevan laajalti subjektin kontrollin ulkopuolella. Kuinka sitten olla tämän epävakaan ruumiin kanssa? Voiko itsessään ymmärrys ruumiista plasti-
Groszin mukaan ruumis on sosiaalisesti rakentunut; subjektin kehonkuvaan vaikuttavat sosio-kulttuuriset merkitykset ja kirjoitukset. Yhteiskunnalliset fantasiat kuten sukupuoliroolit muokkaavat subjektiviteettia ja kokemusta sen kehollisuudesta. Näitä sosiaalisia kirjoituksia vastaan subjekti puolestaan luo kehollista todellisuutta ja kehonkuvaa itselleen. Sosiaaliset kaiverrukset tuottavat fyysisen ulkokuoren. Myös tämän vuoksi keho ei ole koskaan neutraali pinta, vaan sen merkitykset riippuvat sen historiallisesta paikantuneisuudesta, sillä se, mitä keho on, saa merkityksensä myös ulkopuolelta. Näin ollen materiaalisuus voi saada erilaisia merkityksiä eri aikoina. Subjekti, psykososiaalinen sisu ja mieli kuvaavat niin sanottua sisäisyyttä, materiaalinen ja biologinen kehollisuus ulkokuorta. Kehonkuva muodostuu sisä- ja ulkopintojen vuorovaikutuksessa, kun subjektiviteetti, neurofysiologia 12
Ruumiillisuuden fenomenologia ja Merleau-Ponty
ja psykologia kohtaavat ympäristön vaikutukset. Sosiaaliset kirjoitukset ovat yhteiskunnallisia odotuksia tai fantasioita liittyen vaikkapa sukupuolirooleihin. Esimerkiksi kauneusihanteet tai odotus lihasmassaisesta kehosta muokkaa subjektin kehonkuvaa ja kokemusta, vaikuttaen tämän toimintaan ja asemaan yhteiskunnallisessa tilanteessa jossa se on läsnä. Keho ei ole Groszin mukaan neutraali tai ‘‘sileä’’ pinta, vaan se luo uusia merkityksiä samalla kun sitä merkitään, vaikuttaen samalla merkintätapaan. Kuten kalligrafiassa, jossa kirjoitustulokseen vaikuttaa niin paperin pinta kuin muste ja terä jolla kirjoitetaan, myös ruumis itsessään vaikuttaa siihen kuinka sitä ulkopuolelta merkitään. Ruumiiseen kohdistuu sosiokulttuurisia merkityksiä, joita se osin ottaa omakseen ja käyttää itsensä merkitsemiseen. Vaikka nämä merkinnät ovat muuttuvia, kehoa sitoo erilaiset merkitykset ja niiden toistaminen, toisin toistaminen ja uudelleen toistaminen. Merkitykset muuttuvat - ne muuttavat niin subjektia kuin ympäristöä. Lisäksi Grosz nostaa esille sen, kuinka keho jatkaa itseään muiden objektien kautta ja sisällyttää ne kehonkuvaan; esimerkiksi vaatteista tai koruista voi tulla osa subjektin kehonkuvaa ja sen jatke. Myös kehosta erotettavat osat kuten virtsa, sylki, veri ja hiukset sisällyttävät kuuluvuutensa kehoon jopa siitä irrottautuessaan, herättäen subjektissa häpeää, inhoa tai esimerkiksi kateutta. Tämä on Groszin mukaan näyte kehon tärkeydestä; se herättää vahvoja tunteita sillä se ei koskaan ole ihmiselle yhdentekevä, ihmiset rakastavat kehoaan mahdollistaen myös inhon sitä kohtaan.
Merleau-Pontyn mukaan keho on väline ja keino kokemukseen. Vaikkakin Merleau-Ponty Lacania seuraten hyväksyy ruumiin objektin aseman, se ei ole vain sitä, vaan myös kokemuksen ja subjektin olemassaolon ehto. Merleau-Pontyn mukaan ihmisenä oleminen on ruumiillisena olemista. Näin ollen mieltä ei voi erottaa ruumiista tai sen kokemasta ympäristöstä, eikä ruumis ole anatominen neutraali lihallisuus, vaan aina kokemuksellisesti erityinen. Se on väline kokea muut kehot ja objektit, ja on erityislaatuinen sillä subjekti ei voi koskaan täysin tarkastella tai nähdä omaa ruumistaan. Tämän valossa subjekti on itse ruumis ja pääsy kokemuksiin. Merleau-Pontylle kehon skeema on tietoisuutta sen muodosta ja ääriviivoista. Tämä tietoisuus ei kuitenkaan tarkoita anatomista objekti-kehoa, vaan kehon funktioiden ymmärtämistä tavalla, joka korostaa eri osia kehosta. Merleau-Pontyn ajatukset erityisestä ja paikantuneesta kehollisuudesta sopivat hyvin Groszin feministisiin päämääriin, sillä Grosz vastustaa yleispätevää kehon kuvausta. Lisäksi Grosz käyttää Merleau-Pontyn fenomenologiaa korostaen ruumiin aktiivista asemaa. Groszille ruumiillisuus sisältää aina merkityksiä, ja se määrittää kokemusta. Lisäksi Groszille tämä kokemus on aina sidonnainen tiettyyn kehollisuuteen. Ruumiillisuuden ontologia: Deleuze, Guattari ja Irigaray Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin ajattelua taas ohjasivat kysymykset ruumiin kyvyistä. Esimerkiksi oraalista seksuaalisuutta voidaan lähestyä sen kautta, mitä se tekee –sen sijaan miltä se tuntuu, joka olisi psykoanalyyttinen lähestymistapa– eli kuinka se muodostaa kytköksiä eli rihmastoja muiden pintojen ja entiteettien kanssa. Rihmasto on vertauskuva sille, kuinka asiat ovat olemassa ja suhteessa toisiinsa. Sen avulla voidaan tutkia keskinäisiä yhteyksiä tieteiden, sosiaalisten kamppailujen ja semioottisten ketjujen välillä. Näillä 13
yhteyksillä ei ole lakia tai organisaatiota, vaan niiden ‘‘laki’’ on loputtoman kokeilun, metamorfoosin, transmutaation, suuntautumisen ja uudelleensuuntautumisen välttämättömyys. Rihmasto on luonteeltaan heterogeeninen ja kytköksinen: mikä tahansa rihmaston kohta voi olla yhteydessä mihin tahansa muuhun rihmaston osaa. Rihmastolla ei ole alkua tai loppua, ei kärkiä eikä hierarkiaa. Lisäksi se on aina moninainen, ei ole yksittäisiä subjekteja, vaan rihmaston osia, jotka ovat osa suurempaa kokonaisuutta. Myös ruumis on erilaisten virtauksien, yhteyksien ja liikkeiden koneisto. Tämä ’’haluava kone’’ vastustaa kaikkea ennaltamäärättyä ja hierarkkista. Sen eri muotoja ei voida määrittää, ja on niin sanotusti avoin potentiaali. Tätä kautta ruumista voi ajatella koneena, joka muodostaa alati kytköksiä muiden rihmaston osien kanssa, tuottaen niitä ja samalla itseään. Koneellisuus ei tässä tarkoita kuitenkaan mekanistisuutta, joka edustaa järjestystä, hierarkiaa ja tiettyä päämäärää. Näin ollen ruumiin kautta muodostuu loputtomasti kytköksiä maailman – muiden ruumiiden, kasvien, taiteen, kirjallisuuden kanssa. Luce Irigarayn ajattelun taustalla vaikuttaa vahvasti Lacanilainen psykoanalyysi ja naiseutta korostavan kokemuksen feministisen ajattelun perinne. Irigarayn ontologia olettaa kaksi olemuksellisesti eroavaista subjektia, nais- ja mies subjektin, joilla ei ole pääsyä toistensa kokemuksiin. Irigarayn ajattelussa heteroseksuaalisen suhteen kautta mies ja nainen voivat päästä jonkinlaiseen harmoniaan, pyrkimyksenä ymmärtää toisiaan. Irigarayn mukaan naiseudesta tekee ylivoimaista reproduktiokyky, jonka takia hän korostaa feministisessä filosofiassaan äitiyttä sekä heteropariskunnan tärkeyttä esimerkiksi perhemuotona. Irigarayn mukaan heteropari on kaikkein luovin pariskunta, sillä kaksi ontologisesti olemukseltaan erilaista subjektia pyrkivät luomaan yhteyden. Irigarayn ajattelussa ongelmallista on essentialismi, sekä hetero-oletus ja sen ihannointi. Grosz soveltaa Irigarayn sukupuolieron käsitystä niin ontologisesti kuin
materiaalisuutta sitovana, mutta korostaa sen paikantuneisuutta. Groszille erojen korostus on muuttuva tila, joka nykyisen patriarkaalisen järjestyksen takia on saanut merkityksensä. Koska naisten asema on muodostettu puutoksena suhteessa miehisyyteen, Grosz haluaa korostaa naiseuden erityisyyttä, subjektiviteettia, kokemusta ja ruumiillisuutta. Sekä Irigarayn että Groszin ontologinen sukupuolieron ajattelu kuitenkin näyttäytyy hyvin biologis-essentialistisena, korostaen lisääntymiskykyä, joka koskettaa rajoittavasti vain tiettyä kehollisuutta. Se siis peittää alleen ruumiillisuuksien moninaisuutta. Lopuksi Groszin keskittyminen ruumiillisuuten nostaa esiin useita tärkeitä huomiota ruumiin merkityksistä ja tuottamisesta. Ruumiit ovat paikantuneita ja niihin peilautuu yhteiskunnallisia fantasioita, rooleja ja odotuksia. Kehoja tuotetaan sosiokulttuurisesti, ja subjekti merkitsee ja tuottaa itseään ja muita kehoja. Merleau-Pontyn ruumiin fenomenologisen aseman kautta Grosz korostaa kehollisen kokemuksen tärkeyttä ja sen paikantuneisuutta. Groszin mukaan neutraalia kokemusta ei ole olemassa vaan jokin kokemus tai näkökulma sijaitsee aina jossakin ruumiillisuudessa. Grosz korostaa kehollisuutta, sillä se on pinta, joka näyttää selkeästi paikantumisen. Luokka, seksuaalisuus, sukupuoli ja muut yhteiskunnalliset kategoriat muokkaavat subjektin kehonkuvaa ja sen asemaa suhteessa ympäristöön. Merleau-Pontyn fenomenologia näyttäisi Groszille tukevan tämän ontologisen sukupuolieron käsitystä, jossa ruumiillisuus jolla on sukupuolinen merkitys vaikuttaa fundamentaalisesti sen kokemukseen. Grosz soveltaa Irigaraylta tulevaa ontologisen sukupuolieron käsitystä, sillä se osoittaa sukupuolen vaikutuksen keholliseen kokemukseen. Irigaraylta tuleva ontologia on ongelmallinen, sillä se sitoo ruumiin essentialistiseen malliin. Grosz kuitenkin korostaa kehollisuuden avointa materiaalisuutta, jonka potentiaalisuus on ennustamatonta. Näin ollen Groszille suku14
puoliero on muuttuva eronteko, joka mahdollisesti menettää merkityksensä. Deleuzen ja Guattarin ontologisesta raameista seuraa, että ruumis on osa rihmastollisuutta, johon yhdistyy esimerkiksi yhteiskunta ja erilaiset instituutiot. Keho on haluava kone joka toimii ennustamattomin tavoin, ja tuottaa muita kehoja ja ympäristöä. Haluava kone vastustaa ykseyttä, sillä ei ole päämäärää joka antaa sille merkityksen vaan se on tuottava jo itsessään, ja muodostaa individuaalisen, kollektiivisen ja sosiaalisen todellisuuden. Haluava kone ei tuota jotakin pysyvää moninaisuutta, vaan se alati kokeilee ja tuottaa aina uusia suuntauksia ja ryhmittymiä, yhteyksiä, tehden asioita. Deleuzen ja Guattarin filosofian kautta Grosz korostaa aktiivista ruumiillisuutta joka pakenee järjestystä ja hallintaa. Groszin ruumiillinen filosofia kuvaa kehon, joka on määrittelemätön, virtauksiltaan ja monipuolisuudellaan täysin arvaamaton. Lähteet:
Deleuze, G. ja Guattari, F. (1987) A Thousand Plateaus, kappale 1: Introduction: Rhizome. Les Editions de Minuit, Paris. Grosz, E. (1994) Volatile bodies: Toward a Corporeal Feminism. Indiana University Press, Bloomington and Indianapolis. Grosz, E. (2011) Becoming Undone: Darwinian Reflections on Life, Politics, and Art. Duke University Press. Durham and London. Hansen, J. ”Continental Feminism”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2018 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = <https://plato.stanford. edu/archives/fall2018/entries/femapproach-continental/> Lennon, K. ”Feminist Perspectives on the Body”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2019 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = <https:// plato.stanford.edu/archives/fall2019/entries/feminist-body/> Toadvine, T. ”Maurice Merleau-Ponty”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2019 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = <https://plato.stanford.edu/archives/spr2019/entries/merleau-ponty/> Zakin, E. ”Psychoanalytic Feminism”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2011 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = <https:// plato.stanford.edu/archives/sum2011/entries/feminism-psychoanalysis/>
Kuvat: Kaisla Kareoja
15
16
Digiaika ja Aristoteleen theoria Samir Verma
Internet värisyttää yhä maailmankuvaamme. Koronapandemia loi uuden portaalin, josta vapaa-aikamme kulkeutui digimaailmaan. Antiikin filosofi Aristoteles muistuttaa meitä tähtäämään hyvään elämään maalitaulunamme. Mutta olemmeko sittenkään rakentamassa maailmaa, jossa ystävyys ja kulttuuri kukoistavat? Voiko väistämätön yllättää? Kyllä voi. Ja yllättäen hereille koronalepakon lepatus säpsäyttikin. Yhteinen lauttamme oli upota pandemian hyökyaallon törmäyksestä. Vuosi 2020 löi uuden särön ihmiskunnan itseluottamukseen taistossa ihmisaivojen ja luonnonmahtien välillä. Samalla se läväytti uusia ovia auki median ja teknologiayritysten hallitsemaan digitaaliseen ulottuvuuteen. Zoomer-sukupolven Odysseia on saamassa jatko-osansa. Virtuaalisen maailman punoma turvaverkko pehmensi sekä talouden että terveydenhuollon putoamista kriisin pyörteeseen. Informaation nopea leviäminen onnistui säästämään kasoittain henkiä ja etätyöskentelyyn suunnitellut alustat toimivat pelastusrenkaina lukuisille työpaikoille. Toisaalta suuri osa opiskelijoista sai tuta digikolikon toisen puolen. Kriisi nimittäin toi valokeilaan sen, kuinka monin tavoin elintapamme ovat muuttuneet informaatioteknologian kehityksen myötä. Lähitulevaisuuden suunnitelmilta, opetukselta ja kesätöiltä vedettiin jalat alta, mikä johti useiden opiskelijoiden putoamiseen liiallisen vapaa-ajan kaivertamaan eksistentiaaliseen kuiluun. Entisajan aristokraateille tyypillinen harrastuksia, keskusteluja, korkeakulttuuria ja rentoutumista pursuava vapaa-ajan ihanne ei kuitenkaan tavoittanut ainakaan itseäni. Panokseni pandemian aiheuttamaan ruutuajan kasvupiikkiin voin kuitenkin myöntää. Mediavälineet huusivat huomiota ja kaikki kääntyivät katsomaan. Aluksi tämä oli järke-
vää, mutta jatkuvasti päivittyvän tunteillamme ja huomiokyvyllämme pelaavan uutisvirran ja sosiaalisen median seuraaminen sai toimintakyvyn putoamaan melkoisesti. Hälyttävän valomerkin jälkeen katkaisijaa sai hapuilla pimeässä pitkään. Nyt pahimman kriisivaiheen palattua piiloonsa on syytä aloittaa keskustelu siitä, miten digitaalisen teknologian kehitys on muuttanut vapaa-aikamme luonnetta. Millaisia ajatuksia kuolleet valkoiset miehet kykenevät tarjoamaan digin ja vapaa-ajan murrokseen? Ensinnäkin he voivat muistuttaa meitä kysymään, mitä hyvä elämä on ja mikä on vapaa-ajan tehtävä siinä. Aristoteles esittelee Nikomakhoksen etiikassa kreikankielisen käsitteen theoria, jolla hän tarkoittaa jumalallisen korkeaa, miellyttävää ja itsessään arvokasta vapaa-ajan aktiviteettia, jota hän pitää ylivertaisena käytännölliseen elämään nähden. Aristoteles viittaa theoria-käsitteellä filosofiseen mietiskelyyn, mutta sen voidaan ajatella yltävän myös muihin älyllisiin ja taiteellisiin aktiviteetteihin. Theoria on korkein hyvä, joka saa ihmisen kukoistamaan. Käytännön elämän tarkoitukseksi voidaan ajatella yhteiskunnan rakentaminen, joka pyrkii maksimoimaan mahdollisuudet jumalallisen theorian harjoittamiseen yhteiskunnan sisällä. Voimmekin kysyä onnistuvatko rakentamamme teknologiaimperiumit luomaan puitteet aristoteelisen theorian harjoittamiselle. Neutraaliin työvälineeseen verrattavan teknologian ajat ainakin ovat jo takanapäin. Huomiotalouteen perustuvat 17
sosiaalisen median palvelut, kuten Facebook, Google ja Apple ovat pitkälti työnnön takana. Alunperin Applen vuonna 2007 julkistaman iPhonen keskeinen idea oli yhdistää musiikinkuunteluun jalostettu iPod ja matkapuhelin samaksi laitteeksi. Sosiaalisen median palvelu Facebook kuitenkin muutti puhelimen käyttötarkoitusta liimaamalla käyttäjän huomion algoritmikehityksen ja psykologisen tutkimuksen jalostaman alati päivittyvän uutisvirran seuraamiseen. Koukuttava tykkäysnappi sekä kaiken yhteydenpidon siirtyminen virtuaaliseen maailmaan tekivät digiloikan vähemmän vapaaehtoiseksi. Toisin kuin aivokuolleet televisio-ohjelmat, ei älypuhelin enää ollut yhtä
pi käsittely ja mahdollisuus korkeimman theorian harjoittamiseen ilmenevät kuitenkin vasta silloin, kun huomiokykymme ryöväävät ulkoiset ärsykkeet jättävät meidät rauhaan. Älkää uskoko minua, katsokaa historian neroja. Friedrich Nietzschen kerrotaan tehneen kahdeksan tunnin vaelluksia vuoristossa kirjoittaen samalla ajatuksiaan teostaan Der Wanderer und sein Schatten varten. Virginia Woolfin tiedetään pitäneen häiriövapaata aikaa elintärkeänä luovalle työlle. Lukuisten ajattelijoiden Newtonista ja Kantista Wittgensteiniin tiedetään viettäneen huomattavan osan ajastaan yksin omien ajatustensa kanssa. Digitaalisella teknologialla vaikuttaisi sen riippuvuusvaikutusten lisäksi olevan myös erittäin keskeinen osa keskittymiskykymme hälvenemisessä. Arvostettu kirjallisuus- ja kulttuurikriitikko Harold Bloom piti ruutua suurena syypäänä lukemisen vähenemiseen. Keskittymiskykyä vaativan taidemusiikin kuuntelemisen ja lukemisen väheneminen taas tuntuu johtaneen korkeakulttuurin arvostuksen laskemiseen sekä yliopistojen seinien sisällä että ulkopuolella. Aristoteles tuskin katselisi mielissään suuntaa, johon vaikkapa suomalainen lukio on ajautumassa. Tämänkin Aristoteles jo aikoinaan tiesi: ihminen on sosiaalinen eläin. Mutta digiaika on editoimassa myös ystävyyskäsitystämme. Aristoteles pitää ystävyyttä (philia) toisena keskeisimmistä hyvän elämän edellytyksistä. Se luo kentän hyveelliselle toiminnalle ja edistää itsensä tuntemista, opettaa kuuntelemaan ja tekee meidät ymmärretyiksi. Aristoteles esittelee Nikomakhoksen etiikassa useita ystävyyssuhdetyyppejä, mutta pitää korkeimpana niistä sellaista suhdetta, jossa molemminpuoleinen ihailu toista kohtaan perustuu ihmisen pysyviin hyveisiin kontingenttien piirteiden, kuten varallisuuden, kauneuden tai kuuluisuuden sijaan. Tähän korkeimpaan ystävyyden muotoon kuuluu oleellisena yhteisen ajan viettäminen, pääasiassa theorian harjoittamisen muodossa. Virtuaaliset ihmissuhteet eivät kuitenkaan näyttäisi mahdollistavan aristoteelista korkeaa ystävyyttä. Digitaalinen yhteydenpito
Mahdollisuus theorian harjoittamiseen ilmenee silloin, kun huomiokykymme ryöväävät ulkoiset ärsykkeet jättävät meidät rauhaan. helposti sammutettavissa: voisihan Kohtalosinfonia korvata soittoäänen milloin tahansa. Vaikka nykyinen digitaalinen teknologia mahdollistaa uusia vapaa-ajan viettotapoja ja samanhenkisten ihmisten löytämisen, on se silti johtanut todellisen maailman aktiviteettien ja kohtaamisten vähenemiseen. Paras todiste tästä on 1995 jälkeen syntyneen niin kutsutun iGenin (internetsukupolven) lisääntynyt ruutuaika. Common Sense Median 2019 tuottaman tutkimuksen mukaan länsimainen teini-ikäinen käyttää keskimäärin seitsemän ja puoli tuntia ruutumedian seuraamiseen päivässä (tähän ei lueta koulussa hyödynnettyjen ruutujen ja kotitehtävien tekemiseen käytetyn kotitietokoneen käyttöaikaa). Sosiaalista mediaa on myös arveltu osasyyksi saman sukupolven mielenterveysongelmien nousuun. Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa jokaisen valveillaolon hetken täyttäminen informaatioärsykkeillä ei ole ainoastaan mahdollista vaan myös yleistä. Informaation ja tunteiden syvem18
välittää keskustelukumppaneille vain palasen omasta luonteesta. Korkeinta ystävyyssuhdetta on vaikea muodostaa tuntemalla ainoastaan osa toisen luonteesta. Nettiystävä voi myös tajuamattaan luoda itsestään harhaanjohtavan kuvan. Toiseksi, digitaalinen yhteydenpito vaikeuttaa itsessään arvokkaan impromptu yhdessäolon harjoittamista. Yhteydenpidon rajoittaminen ainoastaan itselle täydellisiin hetkiin sulkee myös ovia ystävyydelle keskeisen theorian harjoittamisen moninaisuudelta. Kauneutta ja mietiskelyn aiheita voi löytää maailman joka kolkasta sekä hyvinä että huonoina hetkinä. Digitaalisesta ympäristöstä tuntuvat puuttuvan todellisen maailman kirjavuudet ja anomaliat. Vaikka kissameemit tuovat sävyä digimaahan, on aina eri asia havaita ystävän reaktio huomatessaan mustan kissan tepastelleen tien yli liian myöhään. Digin henkäys on jo kulkeutunut keuhkoihimme. Koronapandemia ainoastaan muistutti sen läsnäolosta. Tarkoituksenmukaisesti käytettynä informaatioteknologialla on potentiaali edistää hyvää elämää tarjoamalla enemmän mahdollisuuksia sanan, kuvan ja äänen demokratisoinnille. Ajattelemattomasti käytettynä se kähveltää huomiokykymme ja itsessään arvokkaat vapaa-ajan aktiviteettimme. Olemmeko lähellä pistettä, jossa sosiaalinen media rinnastetaan haittavaikutuksiltaan tupakkatuotteisiin? Tämän tuleva paljastaa, mutta selvempää on se, että vapaan elämän korkein hyvä theoria on uhanalaisena. Meidän on muistettava kysyä, onko elämämme minuuttien vaihtokauppa palveluiden arvoinen. Lähteet:
Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka (Suomennus ja selitykset: Simo Knuuttila) Gaudeamus, 2005 J. L. Ackrill: Aristotle the Philosopher, Oxford University Press, 1981 Barbro Fröding, Martin Peterson: Why virtual friendship is no genuine friendship, Ethics Inf Technol, 2012 Cal Newport: Digital minimalism, Penguing Books Ltd. 2019 The Common Sense Census: Media Use by Tweens and Teens, 2019 <https://www.commonsensemedia.org/research/the-common-sense-census-mediause-by-tweens-and-teens-2019> Kuvat: Karun Verma
19
20
Ympäristökriisin ymmärtämisen kriisi Kaisla Kareoja
Yksi syy, miksi ympäristöongelmiin on hankala reagoida, on niiden epäintuitiivinen luonne. Kukaan ei oikeastaan tiedä, minkälaiseen henkilökohtaiseen luontosuhteeseen on sitoutunut eläessään erikoistuneen työnjaon yhteiskunnassa. Ensimmäisessä Jurassic Park -elokuvassa kaaosteoreetikko Dr. Malcom lausuu kuuluisan sitaatin: ”Life finds a way”. Elokuvassa luonto löytää tavan kostaa ihmiselle, joka on harkitsemattomasti tuonut dinosaurukset eloon geeniteknologian avulla. Sitaatti tuo mieleen James Lovelockin muotoileman Gaia-hypoteesin 70-luvulta. Hypoteesin ympärille syntyi paljon hypeä. Syväekologit ottivat sen omakseen ja se inspiroi myös New Age -liikehdintää. Gaia-hypoteesi julisti luonnossa kaiken olevan yhteydessä kaikkeen ja biosfäärin olevan itseään korjaavassa ”tasapainotilassa”. Gaia-hypoteesin mukaan maapallo on itsesäätelevä kokonaisuus, jossa bioottinen ja abioottinen ympäristö toimivat yhdessä itseään korjaavasti niin, että ekosysteemit palaavat aina tasapainotilaan. Sen mukaan esimerkiksi sellaiset lajit, jotka ovat ympäristölleen hyväksi, säilyvät elossa, ja tasapainotilaa nakertavat lajit kuolevat lopulta sukupuuttoon. Gaiasta on myös populaarimpia ei-luonnontieteellisiä tulkintoja, joiden mukaan biosfääri on mystinen ja toimii teleologisesti elämää suojellen. Luonto siis näppärästi löytää ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan, ja tasapainotila pysyy yllä. Näin ymmärrettynä Gaia-hypoteesilla on kuitenkin myös vahingollinen puoli. Luotto siihen, että luonto kykenee korjaamaan itsessään tapahtuneet muutokset tarkoittaisi, että ihminen voi tehdä luonnolle mitä vain.
Viime vuosikymmeninä on näyttänyt entistä enemmän siltä, ettei tämä valitettavasti pidä paikkaansa. Tarkempaa olisi siis sanoa: ”life might or might not find a way”. Ympäristömuutosten kompleksiset syy-seuraussuhteet Luonto on syvällisellä tavalla jotain outoa ja vierasta ja toimii epäintuitiivisella tavalla. Siksi myös ympäristöongelmat ovat kognitiivisesti haastavia. Niihin ei ole paljoakaan tarttumapintaa. Monet ympäristöongelmat ovat luonteeltaan kemiallisia ja kaukana kokemusmaailmasta. Niiden takana olevat kausaaliset suhteet ovat hankalia ennakoida. Esimerkiksi CFC-yhdisteiden piti olla erittäin turvallisia, sillä juuri mikään organismi ei osaa hajottaa niitä elimistössään. Niitä käytettiin 1930-luvulta eteenpäin muun muassa kylmälaitteissa korvaamaan joitain aiemmin käytettyjä myrkyllisiä yhdisteitä. Legendan mukaan ensimmäisen CFC-yhdisteen luonut kemisti jopa imppasi yhdistettä yleisön edessä todistaakseen sen turvallisuuden. Koska CFC:t eivät ole myrkyllisiä, kukaan ei osannut ennakoida niiden aiheuttavan muita ongelmia. Vasta vuosikymmenien päästä huomattin, että pieni määrä CFC-yhdisteitä oli päätynyt tuulten mukana yläilmakehään ja vahingoittanut otsonikerrosta erityisesti Etelämantereen alueella. 21
Tuskin olisi kohtuullista odottaa, että kylmälaitteiden turvallisuutta pohtiessa olisi täytynyt osata ajatella niin kaukaisia asioita kuin Etelämantereen alueen yläilmakehää ja sen aivan erityisiä kemiallis-fysikaalisia olosuhteita. Tämänkaltaiset tapahtumaketjut ovat liian kaukaa haettuja ja monimutkaisia etukäteen ennustettavaksi, mutta ne muokkaavat mahdollisuuksiamme ja ekolokeroamme. Juuri tällaisten vahinkojen armoilla olemme jatkuvasti suhteessamme ympäristöön. Voisi luulla, ettei ihminen kykenisi nyrjäyttämään ilmakehän toimintaa, vaikka yrittäisikin.
sin (tai edes yksittäisten ympäristöongelmien) täydelliseen selitykseen voisikaan päätyä, voi suuren skaalan juurisyiden pohtiminen voi silti tarjota hyödyllisiä heuristiikkoja tai työkaluja ympäristökriisin yleisluonteen ymmärtämiseksi. Ympäristösosiologi Peter Dickens on ehdottanut ympäristökriisille kenties yllättävää selitystä: työnjakoa. Dickensin ajatukset ovat laajennus Marxin vieraantumisen teorialle: erikoistuneen työnjaon myötä vieraannumme myös ympäristöstä emmekä ymmärrä enää suhdettamme siihen. Erikoistunut työ tuo mukanaan
Erikoistuneen työnjaon myötä vieraannumme ympäristöstä emmekä ymmärrä suhdettamme siihen. tietoa, josta suuri osa on hiljaista. Tämä hiljainen tieto ei välity ihmisten ja instituutioiden välillä. Tietoa on yhä enemmän sirpaloituneiden erityistieteiden aloilla, mutta monessa mielessä olemme hukassa suhteessamme luontoon. Dickensin mukaan syynä tähän on huono kokonaisymmärrys siitä, miten nämä tiedot linkittyvät toisiinsa. Tiedon erikoistuminen johtaa myös siihen, että maallikoiden ymmärrys on heikkoa, ja materiaalisen luontosuhteensa ymmärtämiseksi tarvitsee melkeinpä vähintään ylemmän asteen tutkinnon. Myös muut ympäristösosiologit ovat puhuneet ympäristötiedon tornittumisesta eli fragmentaatiosta ja hajoamisesta eri yhteisöille, jolloin kellään ei ole kokonaiskuvaa. Tämä tiedon pirstaleisuus tekee ympäristömuutoksista erityisen vaikeaselkoisia. Itse tiedän esimerkiksi hyvin vähän siitä, kuinka vesiputkien ja vedenpuhdistuslaitosten infrastruktuuri toimii. Ottaen huomioon, että olen täydellisen riippuvainen
Työnjako ja ympäristötiedon sirpaleisuus On liian yksinkertaistavaa esittää ympäristökriisille vain yhtä syytä, vaikka esimerkiksi kapitalismi tai modernismi ovatkin hyviä ja melko toimivia ehdotuksia. Monet ympäristöongelmat ovat yhteenlinkittyneitä ja niillä on osittain yhteisiä syitä, mutta todellisuus on liian kompleksinen, jotta voitaisiin nimetä yksiselitteinen juurisyy. On vaikkapa liian suoraviivaista sanoa, että kapitalistinen talousjärjestelmä on aiheuttanut suomalaisten järvien rehevöitymisen. Vaikkei ympäristökrii22
Päijänteestä ja sieltä asuntooni kulkevista vesiputkista, on varsin kohtuullista vetää johtopäätös, etten ymmärrä alkuunkaan elämäni lähtökohtia. Vesi on kuitenkin vain yksi elämääni ylläpitävistä aspekteista, ja on paljon muutakin, mitä en ymmärrä tai mitä en osaa edes kuvitella. On varmasti joku, joka ymmärtää vesijohdoista kaiken, muttei ymmärrä sitten paljon muuta. Työnjako saa meidät siis riippuvaisiksi toisistamme myös tavoilla, joita emme itsekään ymmärrä. Työnjako on tietysti välttämätön osa mitä tahansa modernia yhteiskuntaa, mutta se johtaa siihen, ettei yksilö voi kovinkaan tarkasti tietää, millaiseen luontosuhteeseen hän on sitoutunut. Luontosuhteella tässä tarkoitan nimenomaan materiaalista suhdetta, sitä, kuinka suuren ympäristökuormituksen aiheuttaa – vaikka kokisi emotionaalisen luontosuhteensa läheiseksi, ei se estä ympäristölle haitallista toimintaa. Dickensin mukaan keskeistä on tehdä käsitteellinen erottelu teoreettisen (akateemisen) ja käytännön hiljaisen tiedon välille. Hiljaisen tiedon ja abstraktin tieteen välistä linkkiä on hankalaa ymmärtää. Ympäristön tilan monitorointi ei ole sinänsä ongelma, vaikka se voikin toisinaan olla teknisesti haastavaa. Ongelmana on ympäristökriisiä koskevan kokonaisymmärryksen puute. Esimerkiksi maatalous- ja teollisuusalueet, joista ihmiset todella ovat riippuvaisia, ovat kaukana monen lähielinympäristöstä. Tämä sekä fyysinen että kognitiivinen erillisyys oman elämän ehdoista voi olla katastrofaalista ympäristön kannalta, sillä ihmiset eivät pääse näkemään oman toimintansa seurauksia. Ympäristöongelmat tuntuvatkin aina tapahtuvan jossain muualla. Luontosuhde on asiantuntijoiden ja tutkijoiden, ei suuren yleisön käsissä. Emme ymmärrä omaa rooliamme kokonaisuudessa. Yksi haasteista on luonnontieteellisen tiedon ja yhteiskuntatieteellisen tiedon integraatio. Sosiologit William Catton ja Riley Dunlap esittävät, että pitkään yhteiskuntatieteissä on pitkään vallinnut konstruktionistiseen perinteeseen liittyvä ”ihmisen poikkeuksellisuuden” paradigma. Vain
sosiaaliset konstruktiot laskettiin kuuluvan yhteiskuntatieteiden tutkimusalaan, mikä tarkoitti, että ympäristön ja yhteiskunnan väliset interaktiot saivat vain vähän huomiota, tai jos saivat, ongelmien materiaalinen puoli jätettiin huomiotta. Yhteiskuntatieteitä syytettiin naturofobiasta. Cattonin ja Dunlapin näkemys oli kärjistys, mutta se kenties toi kuitenkin esiin jotain oleellista yhteiskuntatieteiden nihkeästä suhtautumisesta ongelmiin, jotka ovat luonteeltaan jotain muuta kuin ihmisille helposti käsitettäviä. Sittemmin on kehittynyt monia teoreettisia suuntauksia, kuten
poliittinen ekologia ja toimijaverkkoteoria, jotka pyrkivät ottamaan huomioon ympäristöongelmien sekä materiaalisen että sosiaalisesti konstruoidun puolen. Toisaalta myös monet luonnontieteilijät ovat suorastaan kieltäytyneet ymmärtämästä yhteiskuntatieteitä ja monesti jopa ylenkatsovat ihmistieteellisiä aloja. Onko ympäristökriisi yllättävä? Ennen valistusta luonto nähtiin mystisenä ja itsessään arvokkaana. Tieteellisen vallankumoukseen jälkeen mysteeri kuitenkin katosi 23
ja luonto alettiin käsittää mekanistisena, alistamisen kohteena ja silkkana luonnonvarojen varastona. Filosofi ja tieteenhistorioitsija Carolyn Merchant kutsuu tätä luonnon kuolemaksi. Riippumatta siitä, haluaako käsittää luonnon mystisenä vai mekanistisena, kannattaa ainakin sisäistää ympäristömuutosten syy-seuraussuhteiden kompleksisuus. Ympäristöongelmista puhutaan kuin ne olisivat yllättäviä. Tuntuisi kuitenkin vielä yllättävämmältä, jos laaja-alainen ympäristöä myös näkyvästi muokkaava toiminta ei aiheuttaisi mitään ennakoimatonta. Jokaisen tiilenpalan ja autonmutterin on joku valmistanut jossain jostain raaka-aineista jotakin menetelmää käyttäen, ja kaikki tuotannon vaiheet ovat aiheuttaneet kemiallisia ja fysikaalisia muutoksia ympäristössä. Kärjistäen voisi sanoa, että mikään elämässämme itsestäänselvänä näyttäytyvä artefakti ei ole ympäristön kannalta neutraali. Ympäristömuutos tarkoittaa useimmiten poistumista tasapainotilasta, joten positiivisia nämä muutokset ovat harvoin. Näyttää pikemminkin selvältä, että ympäristössä on pakko tapahtua ennakoimattomia muutoksia, vaikka ahkerasta tutkimustyöstä huolimatta etukäteen ei välttämättä voikaan kukaan aina aavistaa mitä ne tulevat olemaan. On turha ihmetellä esimerkiksi ilmastonmuutoksen mittakaavaa, jos ottaa huomioon sen valtavan määrän muutoksia, jotka olemme saaneet aikaan fyysisessä ympäristössämme. Tämän vuoksi ympäristöhallinnossa noudatetaan usein niin sanottua varovaisuusperiaatetta: ympäristöriskejä on ryhdyttävä ehkäisemään, vaikka haitallisen vaikutuksen luonteesta ja laajuudesta ole täyttä varmuutta. Varovaisuusperiaatteen tarkoituksena on estää samanlaiset vahingot kuin mihin CFC:n käyttö johti. Ympäristöongelmien laajuudessa ei siis ole mitään sinänsä yllättävää. Ennakoimattomuus liittyy enemmänkin siihen, millaisia ongelmia mikäkin toiminta aiheuttaa. Monesti muutosten keskiössä on aineiden kiertoja muokkaava toiminta, päästöt ja poistot. Gaia-hypoteesi ei kuitenkaan näyttänyt pitävän paikkaansa: ei ole mitenkään universaalia, Kuvat: Kaisla Kareoja
että luonto kykenee korjaamaan itse itseään ja palautumaan tasapainotilaan. Ajatus siitä, ettei luonnon hyväksikäytön lopettaminen ole ”realismia”, on oikeastaan täydellisen historiatiedoton ja mielikuvitukseton, sillä ihmisen ja luonnon suhde on ollut muutoksessa aina. On yleinen taipumus pitää vallitsevaa olotilaa ja elämäntapaa ainoana mahdollisena. On toki vaikeaa kuvitella kokemusmaailmaa, jossa aineellista hyvinvointia ei ole tarjolla yhtä yltäkylläisesti kuin nykyisin. Ikään kuin maailma olisi aina ollut tällainen kaupunkeineen, hygieenisine muovipakkauksineen ja toiselta puolelta maailmaa tuotuine hedelmineen. Juuri nyt tämä ajattelun vääristymä on kuitenkin erityisen vaarallinen, sillä ympäristökriisin ratkaisu edellyttää mielikuvitusta ja sopeutumiskykyä.
24
Huomioita ystävyydestä ylitsevuoto huomaan vain, että kun nyt pyydät kahville, olen useimmiten kiireinen eikä se harmita, kesäyö leyhyttää verhoja ja nenäni on kostea kuin kirsu. pelkällä nenällä ei voi hengittää, mutta miksi kielsit itseltäsi tuoksun? tiedän, että oli aika jolloin koko kehoni ilostui yli äyräiden, kun näin sinut ja tiedän, että oli väärin päästää myrskytuuli sisään. (vesivauriot olivat mittavat.) tänään ikkunat ovat suuntaasi suljettu, ilma ei enää liiku kun puhut
missä kohdassa ystävyys kallistuu rakkauteen? niillä on yhteinen pohjavirta missä kohdassa ystävyys päättyy? rajanvedoksi ei riitä pelkkä ikkunametafora
meidän pitäisi kenties puhua valtameristä, joissa rajavedet juoksevat kuun mukana tai uppoavat merenpohjaan, raskas vesi, joka valuu kivien väliin ja hautautuu. mutta hitto! samaa vettä se on! joka nyt pirskahtaa ikkunasta ja kastelee verhot mutta tähän kaikki palaa: minä puhun vedestä, sinä näet autiomaata. niin yksinkertaista tämä on. syreeni ui nenääni ja tiedän varmuudella, että mitään väärinkäsitystä ei ole
25
Ystäväni karkaa kanssani verikokeesta riisuu housuni, kun olen kaatunut ja tajuton partateristä ei saa unelmoida, hän sanoo ja ottaa kädestä kiinni tanssilattialla
Hän on lampi, johon upottaudun: vesi on kirkasta, pinta on peili hän on aava, hänen lävitsensä näkee helposti pohjalla on viileää ja hapetonta mutta ihmisethän uivat pinnalla
Ystäväni vitsailee, että leikkaa kätensä irti maalaa minulle taulun kämmenestä saa kohtauksen ja minä katson muualle Ystäväni näkee minut alastomana eikä kommentoi
Hän on lampi, johon upottaudun: koti kaloille, ihmisenpennulle hauta hypotermia kesäyönä, ruumiinlämpö avannon pohjalla väreilevä aalto, joka tekee mieli lyödä rikki
Ystäväni puhdistaa polvessani olevan haavan, poistaa pienet kivet ja käyttää kirvelevää desinfiointiainetta kirjoittaa kriisipuhelimen numeron nilkkaani sylkäisee laastariin Hän on lampi, johon upottaudun jonka kirkkaassa vedessä haavat eivät umpeudu jonka kirkas vesi värjäytyy ihanan vaaleanpunaiseksi jonka kirkkaissa vesissä sukellan sisään turpeaan lihaan uudestaan uudestaan Kuvasarja: Jannika Lalu
26
on kulunut tunteja ja edelleen me hiivimme toistemme ympärillä hiljaisten kasvien lomassa. hiuksemme lepäävät sohvatyynyllä ja sekoittuvat kesätuulessa ja yritämme olla kohteliaita mutta lopulta en enää malta pysyä aloillani joten nousen ja tartun käteesi: tehdään tämä, tehdään maailmasta suloisempi! lasket kätesi ja nostat helmaani ja me hymyilemme ja tuikimme ja sitten kaadumme ja sukellamme ja nuuhkimme ja katselemme ja ahmimme ja istun sylissäsi ja silmät ovat utuiset mutta kehosi on lämmin ja pieneksi hetkeksi kadotan itseni tähän ruumiiseen joka muulloin ei suojele – ja kun tuoksumme ovat levinneet huoneeseen ja jäljellä on vain loputtomasti kukkaan puhkeavia nuppuja, nauran puhtaasta ilosta ja tiedän varmasti, että tämä on ystävällisin asia, mitä ihminen voi toiselle tehdä.
Runot: Tuisku Tuukkanen
27
Novelli
Elsa Kivimäki
Petrarka Svankovits oli kerännyt elämänsä aikana niin paljon kukkia, että kasvikuntaan oli tullut reikä. Kukkia oli valtavasti: kaikki hän oli säästänyt, purkittanut, kehystänyt, prässännyt, sullonut kylpyhuoneeseensa, tiivistänyt, keittänyt, kuivannut, liottanut, ängennyt komeroihin, syönyt tai pistänyt roikkumaan. Kasvikunta, jolta Svankovits oli kasvinsa anastanut, oli näreissään. Vuosia hän oli katsellut tämän touhuja, röyhkeää katkontaa ja kiristystä, muttei ollut joko viitsinyt tai kyennyt tekemään asialle mitään. Kasvikuntaan oli patoutunut katkeraa raivoa, kostonhaluista ja nestettä tihkuvaa, tiivistä kuin kuivasta rievusta puristetut tipat. Viha oli täysin luonnollista, olihan hän itse kylvänyt väriloiston siemenet ja tukenut kukkien hentoja varsia pitkin myllerrysten aikoja. Ja nyt teini-ikäisiksi puhjenneina nämä elämän henkäykset nyhdettiin maasta kuin kuolleet juurakot. Vasta saksien kolho kalske havahdutti kasvit kohtaloonsa. Ei Svankovits pahaa tarkoittanut. Hän inspiroitui kukista ja imi niistä puhdasta voimaa olemiseensa ja ahdistuksensa peittoamiseen. Voi kuinka hän olikin ahdistunut! Joka päivä oli tehtävä, ja hän tekikin – sitten oli jo seuraava hetki ja sitten jo seuraava. Päivä toisensa jälkeen sama toistui, hänen makuuhuoneeseensa asteli vasara ja kerran kumautti keskelle otsaa. Sitten oli taas tehtävä, vaikka linnut juoksivat korvasta toiseen kuin pisarat junan ikkunassa. Eikä mikään valmistunut, hädin tuskin neljä minuuttia jaksoi Svankovits kerrallaan. Masennus painoi S:ia asunnon pimeimpään nurkkaan sen kellaroisille kaakeleille, joilta hänet illan tullen nosti ja niskavilloista ulos asti roikotti ainoastaan toivo tuoksuvan kimpun säteistä. Kimpun, johon hän voisi upottaa väsyneet kasvonsa ja kuunnella terälehtien heleää laulantaa.
Ihmisunta on hallita vallata rakentaa onko se kehitystä vai taantumus sittenkin jossa sadannesta kerroksesta ei erota kasvin väriä vaikka se on varsi, jonka rungolla roikkuu tämä ihmiskunta: päällystää metsän asfaltilla ja kaataa puut polttaa pensaat
Ahdistuksen todellisesta alkuperästä ei tiennyt Svankovits itse eikä välttämättä Kasvikuntakaan, vaikka S puheli kukilleen tuntitolkulla joka päivä. Hän nyyhkytti ja voivotteli ja parkui kovaa kohtaloaan, mikä kukkia useimmiten lähinnä turhautti: Miksi olla täällä, kun voisi olla toisaalla? Miksi kuunnella kuivattavia jaaritteluja ja tuhlata sielun määrättyä kestoa, kun voisi keskittyä henkilökohtaiseen kasvuun ja kehitykseen. Mutta S ei voinut itselleen mitään. Kyyneleet poltti28
vat hänen sisimpäänsä, ne valuivat poskia pitkin ensin leuan syvään kuoppaan ja siitä ohuena nauhana kuin suklaasula Äidin fliissitakille. Kyyneltipat syövyttivät S:n harmaantuneita uurteita. Ne eivät kyenneet vapauttamaan hänen sisuksiinsa puristuneita kokkareita, jotka levisivät ympäri S:n vanhaa ruhoa. Svankovitsin elämä koostui mylläköistä. Kuitenkin usein, kun mylläkkä oli odotettavissa, sitä ei tullutkaan. Tämä ääretön turhauma, pahimpaan varautuminen aina väärään aikaan ja pahimman yllättäminen mitä rauhallisimmalla hetkellä, sai S:n pois tolaltaan joka kerta. Ensimmäinen mylläkkä, joka ei välttämättä aloittanut pahan kierrettä, mutta jolla oli varmasti vaikutuksia S:n luonteeseen, tapahtui kun hän oli vielä aivan pieni, noin kuivatun luumun kokoinen. Silloin Äiti joutui matkallaan ukkosen yllättämäksi. Äidin kohdun lämpimät seinämät tuudittivat hellästi pientä ja tietämätöntä Svankovitsia, vaikka happoa sylkevät salamat pommittivat maata ja vettä satoi kolme metriä minuutissa. Meteli oli melkoinen. Äiti juoksi helmoistaan kiinni pitäen läpi puistoalueen, ohi ankkalammen ja vuohien majan. Hän loikki lätäköiden yli ja liukui pitkin mutaisia kumpareita. Silmät kuin haukalla hän matkusti, tarmokkaasti vettä halkoen. Sitten tuuli ulvahti ja Äidin päälle kaatui puu. Äiti päästi niin pelokkaan ärjähdyksen, että vielä pikkuruinen Svankovits heräsi vauvanunestaan. Hän ikään kuin syntyi itseensä. Ensin hän tunsi lihansa olevan ja jo pian lihaksistossaan raatelevan pakotuksen. Aiai aiai. Äitiäkin pakotti. Siinä puun mörskäle lepäsi Äidin päällä. Äiti oli loukussa. Puu oli puoliksi mätä lahonnut vanha kappale, joka olisi luovuttanut vähemmästäkin, mutta päätti heittäytyä juuri silloin kun Äiti oli kiitämässä sen ohi. Siinä he makasivat nyt yhdessä ristikkäin. Puu ei aikonut enää hievahtaakaan paikaltaan. Se oli viimein löytänyt rauhan. Äidistä ei voinut sanoa samaa. Hänen tuskaisan hengityksensä vaimea vinku ei kuulunut metriä kauemmas. Niin Äiti ja lapsi huokasivat yhdessä ensimmäistä kertaa. Kumouksellista tapahtui myös kun S oli kahdenkymmenen. Hän oli viehko nuori, seurallinen ja sulava. Sellainen joka nostattaa seuralaistaan. Svankovits ei ollut lipevä leivinjauhenostattaja vaan muistutti pikemminkin juurta. Oikeaa paksun limpun hapanta juurta. Hän sai seuralaisessaan aikaan yleviä kuplahduksia ja yllättäviä naurunhirnahduksia. Mutta hän sai myös seuralaisensa aina paljastamaan itsestään jonkin siron salaisuuden. Svankovits kyllä tunsi kriisin teoriaa ja osasi kiertää kaukaa keskustelukumppaninsa herkimmät vyöhykkeet, mutta salaisuuksia hellästi kuopsuttamalla sai seuralaisen ihastumaan itseensä oitis. Svankovits ei nimittäin vastannut paljastukseen neuvoilla tai moraalisaarnalla, hän ei pyrkinyt tietämään yhtään enempää. Hän ei myöskään juoruillut muista ihmisistä tai hyökäten pöyhkeillyt omilla jutuillaan. Harvalla onkaan mitään omaa kerrottavaa. Mutta Svankovits tiesi, kuinka ihminen kohdataan niin että vain tietynlaisen katseen ja pienen äännähdyksen voimalla tästä tehdään jumalankaltainen ainutlaatuisuus, taiteilija, nero, nymfi. Hyvin hienovaraisesti Svankovits kertoili itsestäänkin. Kas jos itsestäänkin paljastaa jotakin, keskusteluun syntyy 29
salaisuuksien kannattelema luottamuksen side. Svankovits oli loistava verhoamaan kertomuksensa sellaisilla sielukkaalta kuulostavilla tunnustuksilla, joilla ei kuitenkaan ollut oikeasti merkitsevien asioiden kanssa mitään tekemistä. Hän rakensi itsestään ensin vankan kuvan, jota sitten koetteli paljastuvilla pilkahduksilla. Tässä rakennelmassa Svankovits oli moderni mysteerikko, joka lepäsi vankoilla betonipilareilla. Hän loihti viheliäisiä kysymyksiä, jotka saivat mitä latteimmatkin raasut puhkeamaan aatoksiin. Niin etenivät illanvietot, kahvittelut ja hurvittelu. Iloisimpina iltoina Svankovits sai liehiteltyä mukaansa tuttavuuden jos toisenkin, juhlimaan ruumiin riemuvoittoa ja viinin loppumatonta virtaa... Niinä aikoina hänellä oli kotonaan monenlaista hauskuutta: huoneellinen neuvostoliittolaisia hitsattuja kissafiguureja, jotka oli porattu seiniin, kattoon ja lattiaan. Ne oli kiillotettu säihkyviksi kuin pöytähopeat. Niissä vieraat roikkuivat pällistellen itsejään. Toisessa keittiössään Svankovits valmisti maksoja erityistehokkaalla prosessorilla. Niitä hän antoi lahjaksi juhliville ystävilleen. Kolmas makuuhuone oli lattiasta kattoon pinnoitettu rairuoholla. Erääseen kylpyhuoneeseen kerääntyi asunnon kosteus, joka tiivistyi pilviksi. Pilven alle pääsi luonnolliseen suihkuun. Svankovitsin luokse tuli silloin usein vieraita. Mutta kun hänen keskustelutaktiikkansa paljastui, ihmiset alkoivat tuntea oloaan epämukavaksi. Hänestä alettiin levittää epämiellyttäviä huhuja. Pikku hiljaa Svankovits jättäytyi pois juhlista ja hänen seuraelämänsä pelkistyi vain joiksikin satunnaisiksi kädenpuristuksiksi.
S uinuen odotti Äitiä. Ei siksi että hän tulisi. Äidin odottamisen sanotaan olevan nostattavaa. Äiti oli opettanut häntä poimimaan kauniita asioita. Ja niitä Äiti osasi käsitellä niin kuin valveutuneet ihmiset osaavat käsitellä kierrätysjärjestelmää ja vanhukset kuoleman- pelkoa.
Olemme toisiimme vangittuja, minä ja se. Meistä on tullut pari. Se huomasi hyttysen ensimmäisenä ja käski minun tappaa sen.
Tapoin hyttysen ja laskin kolmeen. Tuli toinen hyttynen, joka käski minun tappaa itseni.
ja sen äänestä ei voi päätellä mitään eikä etenkään sen olinpaikkaa ja täällä onkin niin pimeää ettei mitään näe lyön pimeyttä korville mutta se on varmaa että hyttynen on sekä siellä että tässä kohtaa oli äsken ainakin Ehkä se onnistuu kehotuksessaan
Yölliset ajatukset kiersivät usein kehää. Miksi, no siksi. Siksikö, niin, siksi mutta kuinka? Miten voi olla, ja niin on. Miksi? Entä jos ei halua kuolla mutta ei ainakaan elää. Silloin on etsittävä itselleen harrastus. Ja Svankovits alkoi kerätä kukkia. 30
--Reikä oli vuosien saatossa kasvanut niin suureksi että Kasvikunnan reunat alkoivat pullistella tyhjyyttä. Glunk, Kasvikunnan suusta pääsi, voi voi voi
hentoiseni, vartoiseni, kuinka pilalla on luomakunta koko Kasvikunta verhonaan rautamulta joka kaiken yltyy tappamaan, imee veden tuoksut peittää loallaan
Hymisi synkkiä Kasvikunta. Äiti hänkin, mutta pian enää vain ontto runko. Hellästi soittivat Kasvikunnan kyyneleet kuoleman valssia. Svankovits taas nyyhkytti kaakeleillaan. Nyyhkytti ja söi talkkunapalleroita ujuttamalla kielen talkkunapalleropaketin aukkoon. Ne tarttuivat kielenpäähän. Ne rouskuivat pienen hetken ennen kuin sulivat mömmöksi. Hänen kylpyhuoneeseensa oli kasautunut kasvinvarsia, jotka olivat maatuneet aivan huomaamatta kuukausien kuluessa. Ja aivan huomaamatta jotkin siemenet olivat alkaneet itää ja työntyä. Kasvikunta havahtui hymäilystään. Suru muisti raivon. Kasvikunta kutsui kaartinsa paikalle. Jotakin oli tehtävä. Niin alkoi suunnittelu. Kun suunnitelmasta päästiin yksimielisyyteen, jaettiin toimet ja tehtävät. Rakennettiin jakkara, joka nimettiin Istuimeksi. Puu muotoutui jaloiksi, lehdet punoutuivat selkänojaksi ja istuinrangaksi. Maa verhoutui sametiksi, istuinalustaksi. Sitten nousi sammal maasta, kiipesi, kaarteli ja arvioitsi. Mittaili itseään ja tuli käsinojiksi. Kukkaset nousivat dekoraatioksi, puhkesivat väreihin. Näin rakentui Kasvikunnan tuomioistuin, jolle oli tarkoitus istuttaa Svankovits. Mullasta työntyvät vartoiset tarkkailivat Svankovitsia, ihmettelivät. Outo olento, luinen kuin rataspuu. Svankovits siinä aivan alastomana laski varpaitaan. Hän oli kuin ei olisikaan. Hän ei huomannut itseään ennen kuin jokin tarttui tiukasti hänen nimettömään sormeensa ja alkoi vetää. Varvuset olivat yhdistäneet voimansa ja kiidättivät Svankovitsia nyt kohti Kasvikunnan majaa. Matka oli sulavaa, kuin tyynyllä liitelisi, ajatteli Svankovits, ja unohti ihmetellä. Niin ihanalta matkanteko tuntui. Ihan kuin elämän henki olisi puhaltanut sisään hänen rypistyneistä silmäkuopistaan. Tuuli helli hänen kurjia käsiään, silitti kalkkeutuneita jäseniään. Tuomioistuin sai nyt istujansa, itsensä Svankovitsin. Siihen hänet istutettiin niin että multa varisi ja takapuoli juurtui kiinni penkkiin. Svankovits istui ja tuijotti. Kasvikunta tuijotti, koko Kasvikunta tuijotti. Siinä he pällistelivät pihaustakaan päästämättä.
Kuva: Kaisla Kareoja
31
Kirja-arvio
Huumorioppia vai huuhaata? Carlos Lievonen
Onko parempaa aikaa puhua antiikin kuuluisimmasta lääkäristä kuin keskellä globaalia pandemiaa? Rooman keisarikunnassa elänyt Galenos oli lääkäri, kirurgi ja filosofi, joka teki harppauksia lääketieteen, farmakologian, anatomian ja ainakin mielenfilosofian aloilla. Kuten voi olettaa, Galenos ei ole nykypäivän lääketieteen standardeilla erityisen etevä lääkäri. Hänen kerrotaan kuitenkin suorittaneen esimerkiksi aivoleikkauksen, johon potilas ei kuollut ainakaan leikkauksen aikana tai heti sen päätteeksi. Leikkaukset olivat antiikissakin yleensä viimeinen vaihtoehto, mikä myös puhuu Galenoksen ja antiikin ajan lääketieteen etevyyden puolesta. Toisaalta ajan lääketiede nojautui huumorioppiin, jonka mukaan terveys ja sairaus ovat seurausta ruumiin neljän nesteen eli huumorin suhdanteista. Opin mukaan ihmisessä kiertää veren lisäksi lima, keltainen sappi ja musta sappi, joiden epäsuhdanteet johtavat ruumiin ja hengen kuivuuteen, kosteuteen, kylmyyteen tai kuumuuteen. Tästä syystä on ymmärrettävää, että Marke Ahonen on valikoinut uuteen kokoelmaan Galenos: Lääkärin kirjoituksia sielusta (Basam Books, 2019) suomennettavaksi lähinnä ihmisen luonteen parantamista ja sielun olemusta käsiteleviä tekstejä. Lääkäri Galenos ei uskonut fyysisen ja henkisen eroon. Hänen kirjoituksensa sielun ruumiillisuudesta ovat kiintoisia antidualistisia tekstejä, ja ne ovat pitkän jäähyn jälkeen herättäneet jälleen mielenkiintoa tutkijoissa. Erityisen erikoisiksi Galenoksen kirjoitukset sielusta tekee se, ettei hän kirjoita ensisijaisesti filosofina ja teoreetikkona, vaan käytännön hoitoja tavoittelevana lääkärinä. Galenos seuraa Platonia kol-
mijaossa sielun järkevään, kiivastuvaan ja himoitsevaan osaan, jotka löytyvät vastaavasti aivoista, sydämestä ja maksasta. Toisin kuin Platon, Galenos ei kuitenkaan hyväksy sielun aineettomuutta ja erillisyyttä näistä ruumiinosista, vaan argumentoi platonisteja vastaan, että sielun on oltava läheisessä yhteydessä ruumiiseen. Tällaisen kuvan antaa ainakin teos nimeltä Sielun kykyjen riippuvaisuus ruumiin sekoituksista (lyhennetään latinankielisestä nimestä QAM); muissa kirjoituksissa Galenos esittää erilaisia hypoteeseja. Hän ei sitoudu mihinkään näkemykseen, vaan hyväksyy sielun olevan mysteeri. Edelleen kiinnostusta herättävässä QAM -teoksessa hän kuitenkin argumentoi, että hengelliset tilat ovat identtisiä tiettyjen ruumiillisten tilojen kanssa. Hän vetoaa muun muassa juopumuksen arkiseen esimerkkiin: jos sielu olisi aineeton kuten platonistit väittävät, sen ei pitäisi reagoida ruumiin tavoin liialliseen alkoholinkäyttöön ja ilmentää myös mielen toiminnassa humalatilaa. Galenoksen näkemys on nykyään helppo tulkita eräänlaiseksi funktionalismiksi, jossa sielu on yksinkertaisesti nimitys joukolle ihmiskehon toimintoja. Sieluksi sanotaan ihmisen aivotoiminnassa ja muussa kehollisuudessa syntyviä henkisiä tiloja kuten ajattelua, jota ei voi erottaa sitä synnyttävistä toiminnasta. Tässä kohtaa Galenoksen sielutiede lähenee pikemmin Aristoteleen kuin Platonin oppeja. Vaikka Galenos seuraa vanhaa viisautta, hän ei tee sitä sokeasti. Galenoksen kohdalla sielun kolmijaon ajatuksen takana on myös tieteellistä näyttöä. Hän nimittäin tunsi esimerkiksi hermoston toimintaa ja näki siinä todisteen Platonin kolmiosaisen sielun mal32
lille. Ovathan aivot, sydän ja maksa tärkeitä elimiä, ja ne suorittavat myös monia tehtäviä, joita Galenoskin uskoi niiden suorittavan. Voisi siis ajatella, että sielu toimi apupyörien tavoin antiikin lääketieteellisen ja anatomisen tuntemuksen edistämisessä. Yhtä lailla voisi kuitenkin todeta nykykäsitykset elämästä ja mielestä apupyöriksi, jotka sopivat erityisen hyvin uuden tieteellisen maailmankuvan edistämiseen. QAM sisältää myös kiintoisan keskustelun moraalisesta vastuusta, jonka herättää Galenoksen käsitys luonteenpiirteistä ”ruumiin sekoitusten” tuloksena. Jos nimittäin luonteenpiirteet eivät ole oman vapaan valinnan tuloksia, vaan kehon toiminnan deterministisiä tuotteita, ei niiden alaisena toimivaa ihmistä voi tuomita tai kiittää teoistaan. Näin ajan filosofit pelkäsivät, mutta Galenoksen mukaan moraali ei vaadi sitä, että ihminen on synnynnäisesti hyvä tai paha. Hänen mukaansa ihmiset ovat synnynnäisesti erilaisia ja heidän sielunsa muuttuu ruumiin liikutusten mukaan. Ihminen voi itse pyrkiä tekemään parannuksia, mutta häneen vaikuttavat myös sellaiset asiat, joihin hän ei itse voi vaikuttaa. Galenos vertaa pahoja ihmisiä myrkkykäärmeisiin, joiden emme ajattele haluavan olla ihmiselle vaarallisia. Silti voimme vältellä myrkkykäärmeitä ja jopa tappaa sellaisen tarpeen tullen. Vastaavasti voimme rakastaa hyviä ihmisiä riippumatta siitä mistä heidän hyvyytensä juontuu. Suomennetuissa teksteissä tiivistetään jonkin verran Aristoteleen, Platonin ja stoalaisten näkemyksiä, mutta se ei tarjoa mitään mieltä räjäyttävää nyansseja ymmärtämättömälle lukijalle, joka ei toimi antiikin tutkijana. Teos sisältää kuitenkin alkuun kattavat perustiedot Galenoksen elämästä, ajattelusta ja lääketieteestä sekä ympäristöstä, jossa hän työskenteli. Jos antiikinaikaiset sielunkäsitykset ja muinainen self help kiinnostavat, voi uutta suomennosta suositella lämpimästi. Teoksen johdatuksen perustietojen voisi sanoa kuuluvan hyvän antiikin tuntemuksen perusteisiin.
Kuva: Basam Books
33
Löytörunoja
Carlos Lievonen ja Nina Ollila
Tässä valikoima löytörunoutta. Löytörunouden käsite kattaa sellaiset runot, jotka perustuvat johonkin jo olemassa olevaan tekstiin. Löydetyt runot, jotka voivat olla vaikka osia kirjasta tai tägejä vessakopin seinällä, kirjoitetaan usein puhtaaksi paperille, jolloin esimerkiksi niiden säejakoa voi muuttaa ja kontekstiksi määrätään painetun runouden areena. Paljon löytörunoutta tuotetaan myös kollaasitekniikkaa käyttämällä. Lähdetekstiä joko kopioidaan tai leikataan saksilla uudenlaisiksi yhdistelmiksi. Löytörunoutta on myös esimerkiksi viime vuosina (instagramrunoilijoiden) suosioon noussut ”blackout poetry”, jota tuotetaan mustaamalla epäoleellista tekstiä valittujen säkeiden ympäriltä. Tähän valikoidut runot ovat koskemattomia ja puhtaaksikirjoittamattomia. Niitä ei ole muokattu, vaan ne on kaapattu sellaisenaan luonnosta kuin sanasafarilla. Vain rajaus antaa niille uuden merkityksen. Carloksen runoissa kontekstin puute tekee painetun teoksen osista surrealistisia runoja, kun taas Ninan löytämät tekstit ovat useimmiten jo itsestään jääneet kontekstia vaille heti kirjoitustilanteen päätyttyä. Kun tekstejä lukee runoina, totuttu todellisuus vääntyy mielikuvituksen joutuessa töihin ja merkityksellisyyden saadessa uusia ulottuvuuksia.
34
Kuvat: Carlos Lievonen
35
Kuvat: Nina Ollila
36
Nina Ollila harrastaa tägien ja tuherrusten valokuvaamista ja Carlos Lievonen julkaisee löytörunoutta Instagramissa käyttäjänimellä @Lutespirit. 37
Ystävyydestä sanottua Koonnut Jannika Lalu
Neljä filosofian opiskelijaa avautuu siitä, mitä ovat oppineet ystävyydestä.
”Ystävyys kumpuaa perustarpeesta jakaa tätä ihmiskokemusta tai osia
siitä jonkun toisen kanssa. Ihminen tarvitsee jonkun peilipinnan että voi ylipäätään tajuta mitä itse on tai ei ole. Silloin tajuaa että haluaa olla jonkun ystävä kun ei pelkästään halua jakaa sitä kokemusta vaan se toinen jo sopivissa määrin vaikuttaa ymmärtävän sun kokemuspohjaa ja osoittaa kiinnostusta jakaa omia kokemuksia ja paloja elämästä. Siitä aika luonnollisesti ajautuu siihen että tekeekin itse jotain sen eteen että tapaa toista ja tekee asioita yhdessä jotta se ystävyys lähtisi kehittymään. Voi hyvin olla että ystävyys on tärkeämpää kuin romanttinen rakkaus. Mun mielestä jos on rakkaus johonkin ihmiseen niin on tärkeää että on myös ystävyys siihen. Rakkaus kaatuu usein käytännössä tosi helposti, tai se kaatuu sitä helpommin mitä heikommalla pohjalla se juttu on. Oon tajunnut olevani jonkun ystävä sellasissa hetkissä kun huomaan yhtäkkiä pystyväni puhumaan toiselle asiasta, joka ei ole osa julkista minää. Silleen että holy shit emmä yleensä tämmösiä asioita puhu. Mun mielestä filosofien pitäis miettiä ystävyyttä enemmän. Se on relevanttia jos ajattelee vaikka kaikkea sitä mistä Sanna Tirkkonen (tutkijatohtori Jyväskylän ja Helsingin yliopistoissa) puhuu tosi usein, että filosofiassa pitäisi paljon enemmän kokoontua yhdessä ihmettelemään asioita eikä ottaa tilanteita kilpailuna jossa sun on kaadettava kaikki muut argumentit ja todistettava että sä oot oikeessa. Filosofeina meidän olis tärkeää olla kiinnostuneita ystävyydestä koska se on omanlaista ystävyyttä tai bondaamista, oleminen tän suuren ihmetyksen äärellä. Ja sen voi valjastaa työkaluksi mikä edistää tätä so called tiedettä mitä me tässä puuhastellaan.” no_name77, 30 v
”Ystävyyttä määritellessä mulle tulee mieleen kysyä seuraava asia: onko
luottamus tärkeää ystävyydelle? Musta se on olennaista sikäli että me yleensä puhutaan ystävistä meidän tärkeimpinä tiedonantajina, ihmisinä joihin 38
me luotetaan informaation tuojina. Mutta samalla musta tuntuu ettei se ole koko totuus… Esimerkiksi jos sun ystävä on jonkunlainen addikti tai alkoholisti niin on varmasti semmosia asioita missä sä et luota siihen, mutta se ei tarkota etteikö hän olisi sun ystävä. Toiseksi, valitaanko me ystävämme tiedollisten tai empaattisten tuntemusten perusteella vaiko enemmän sen perusteella keiden kanssa me tehdään asioita? Jos oot ollut lapsena ystävä jonkun kanssa niin kyllä sä voit olla sen ystävä myöhemminkin vaikkette enää tekiskään mitään juttuja yhdessä. Että mun mielestä se asioiden tekeminenkään ei määritä ystävyyttä. Varmasti on sellasia joko tiedollisia, empaattisia, moraalisia tai praktisia seikkoja jotka yrittää pitää sisällään sen että mitä on olla ystävä toiselle, mutta musta vaikuttaa siltä että mikään näistä ei yksin tai yhdessäkään onnistu pitämään sisällään täysin sitä, mitä ihminen tarkottaa kun se sanoo että joku on hänen ystävä. Olkoon se sitten jollain tavalla mysteeristä. Ehkä tässä on vielä jotain semmosia juttuja mille meillä ei vielä ole sanoja ja mitä pitäis yrittää värittää tulevaisuudessa paremmin.” Vade, ikuisesti 26 v (+6 v)
”Verrattuna perheeseen – jonka periaatteessa voisi kuvitella ajavan saman asian – niin ystävyyssuhteissa ihmiset on yleensä vaan sen takia että ne haluaa. Se on niin vapaaehtoista ja sen takia aika erilainen osa elämää. Kun on ystävien kanssa, siinä olo tuntuu enemmän ihmiseltä, tuntuu elävältä. Kun tajuaa että haluaa olla jonkun ystävä niin tärkeintä siinä on mun mielestä huumorintaju. Juttelee jonkun kanssa ja tajuu samat läpät ja tulee semmonen olo et tää tyyppi ymmärtää mistä on kysymys. Tietty jos puhutaan ystävyydestä syvempänä juttuna niin siinä on semmonen että pitää olla samantyyppisiä arvoja ja että se kuuntelee sua muutenki kun läpänheittotasolla. Lopulta on kyse intuitiosta. Mulle on vaikeeta ylipäänsä ystävyyden säilyttäminen, tai sen luominen siinä mielessä että osaa tai uskaltaa tuoda esiin sen mitä itse haluaa ja kertoo, jos joku asia häiritsee toisen käyttäytymisessä. Se että pystyy kommunikoimaan ja luottamaan siihen että se toinen ottaa kritiikin vastaan ja haluaa myös mulle parasta, ja suostuu keskustelemaan. Mun luontainen reaktio siihen jos joku tekee jotain mistä mä en tykkää on etäännyttää itteni siitä tilanteesta, ainakin henkisesti. Se on aika ongelmallista. Ystävien kanssa oleminen laajentaa omaa perspektiiviä ja sitä kautta pääsee oman pään sisältä pois. Silloin ajattelee maailmaa monesta eri näkökulmasta, vähemmän itseriittosella ja kapeella tavalla. Se on aika mukavaa. Vähän sama kun jois alkoholia, 39
siinä rentoutuu kun asiat ei tunnu enää niin jähmettyneiltä ja vakavilta niinku ne usein omassa päässä tuntuu. Tähän liittyy se että tuntuu todellisemmalta. Jos yksin miettii asioita, niin kaikki on vaan just niin. Asiat on just niiinku sä ajattelet sun päässä. Jokainenhan tietysti ajattelee kaikenlaista tyhmää ja sitä saattaa jäädä ihan ihme luuppeihin. Mut sit kun puhuu ystävien kanssa niin rentoutuu ja pääsee siitä ulos. Tuntuu että elää elämää sen sijaan että vaan analysoi, mietiskelee ja ahdistuu.” Tuomo, 25 v
”Ystävyyteen liittyy musta olennaisesti kyky tarkastella itseään re-
hellisesti. On vaikeeta tajuta tarkalleen milloin haluaa olla jonkun ystävä, mutta olen oppinut huomaamaan milloin en halua jatkaa ystävyyttä tai kaveruutta jonkun kanssa. Negaation kautta sitten on pystynyt ajattelemaan tarkemmin, että millaisten ihmisten kanssa haluaa tosissaan viettää aikaa. Joillekkin tulee kauhean luonnostaan se vastareaktio itselleen epäsopivia ihmisiä kohtaan mutta sitten on ylisuopeasti tulkitsevia ihmisiä, joiden pitää opetella erottamaan aidosti hyvää tekevät ihmiset neutraaleista tai huonoa tekevistä ihmisistä. Musta tuntuu vahvasti siltä, että ihmisten pitäisi ajatella enemmän todellista ystävyyttä ja sitä kautta alkaa tekemään asioita sen eteen että niitä on ja että ne säilyy ja tuo uutta sisältöä elämään. Ihmisethän ei elä tyhjiössä vaikka ystäviä ei olisikaan, vaan vaikutukset tulee aina jostain ja sitten sitä huomaa seuraavansa elämässään vaikka jotain internetistä poimittua juttua. Ilman muita me ollaan tapojemme orjia tosi masentavalla tavalla ja siksi se, että ympärillä on tyyppejä, jotka pystyy huomaamaan sun ajattelun vääristymät ja toisaalta tarjoamaan parempia keloja on niin tärkeetä. Puhumattakaan siitä ilosta mitä tuntee kun saa jakaa omia oivalluksiaan muille. Ystävät on suuria muutosvoimia elämässä, suurempia kun me ymmärretään. Huomaamalla sen kuinka vahvasti läheiset ihmiset on läsnä psyykkeessä, ihan koko ajan, olen vihdoin sisäistänyt sen että ihmissuhteet joissa kommunikaation jälkeen olo on luokkaa “No, tulipa vaihdeltua kuulumisia” on turhia. Tai ehkä kyse on siitä että oppii jaottelemaan eri asioita antavat suhteet omiin luokkiinsa ja antaa niille sen verran aikaa kun mitä kokee niistä saavansa. Tässä pitää kyllä pitää silmät auki suhteissa mahdollisesti tapahtuville muutoksille ja antaa kaveruuden syventyä jos sen maaperä sen mahdollistaa.” vanamoni, 26 v Kuvitus: Kaisla Kareoja 40
Nimien takana Nina Ollila
Numerologia unohdettu eksakti tiede, joka tarjoaa uuden näkökulman oikeastaan mihin tai kehen tahansa. Minervan Pöllö kaivoi numerologiset analyysit naftaliinista ja yllättyi. Palstan toisessa osassa analyysin kohteena on Immanuel Kant, s. 22.4.1724. I
4
4
M
M
9
5 A 1
N
U
E
3
5
Elämänopetus: 22
3
2
L
K
A
5
2
N
T
1 nen, erakoituminen ja ihmisten karttaminen.
Pyrkimys: 19 = 10 = 1
Luku 22 on ihanteiden toteuttaja; haaveet tarkoitus toteuttaa määrätietoisuudella ja perusteellisuudella. Selvittämällä käytännön mahdollisuudet ja vaihtoehdot ja luottamalla omiin ideoihinsa voi edetä oman halunsa mukaan. Säännöistä ja suorittamisesta ei kuitenkaan pidä pitää liian tiukasti kiinni, tai muuten aika voi kulua velvollisuuksissa kokonaan. Yhteiskunnan rakentajan tulisi antaa taitojensa näkyä ja kuulua, ja muistaa aina välittää kaikkien yhteisestä edusta.
Ykkönen on yksin ja seisoo omilla jaloillaan. Oma-aloitteisuus, järkevyys, itsenäisyys ja johtajan ominaisuudet kuuluvat tähän lukuun. Ykkönen ei kaipaa muiden sääntöjä, vaan haluaa muodostaa ne itse ja pitää ohjat omissa käsissään: tämä on suorastaan jumalallista energiaa ja kuvastaa uusia alkuja.
Vahvuudet: 2 kpl 4:
- käytännöllisyys - organisointitaidot ja määrätietoisuus - hyvä rutiinitehtävissä - idearikkaus ja työenergia
Minuus: 44 = 8
Käytännöllinen organisoija, joka näkee kokonaisuudet. Kahdeksikon opinpaikka on tasapainon saavuttaminen – etenkin tunteen ja järjen ja henkisyyden ja materian kohdalla. Teorioiden selittäminen ei ole ongelma, sillä näkemys on laaja. On siis hyvä tarttua itse ohjaksiin, ja luotsata muitakin selville vesille.
Vaikutelma: 25 = 7
Seitsemän on filosofin luku: sisäänpäin kääntyminen ja teorioiden pohtiminen yksin ja hiljaisuudessa kuuluvat asiaan, syvällisyys ja henkisyys ovat sen keskeisiä ominaisuuksia. Asioiden kyseenalaistaminen ja esille nostaminen voi muuttaa maailmaa. Seiska on väärinymmärretty oman tien kulkija, jonka ei tule piitata arvosteijoista. Negatiivista puolta edustavat liiallinen yksinoleminen, vaikenemiKuva: Ruusa Tapper 41
Kirjoituskutsu Minervan Pöllön 3/2020 teema on
ANALYYTTINEN/ MANNERMAINEN Pöllö ottaa vastaan esseitä, novelleja, runoja, kuvitusta, tai mitä vaan keksit. Tuotokset saavat liittyä teemaan tai olla sen ulkopuolelta. Lähetä tuotoksesi 30.9. mennessä päätoimittajille: kaisla.kareoja@helsinki.fi, samir.verma@ helsinki.fi tai otso.latva-somppi@helsinki.fi.
42
Kuva: Karun Verma
43
44