Minervan Pöllö 4/2018 Klassikot by Minervan Pöllö

Filosofian klassikot ja uutuudet

Gaudeamukselta Immanuel Kant

Arvostelukyvyn kritiikki Kantin (1724–1804) kriittisen filosofian kolmas ja viimeinen osa rakentaa siltaa kausaalilakien maailman sekä tahdonvapauden ja moraalisten päämäärien valtakunnan välille. Se antaa ihmiselle paikan maailmassa tiedonjanoisena, toimivana ja tuntevana olentona.

a Muist myös nen mäi ensim ja toinen i! kritiikk

Tilaa filosofian klassikot ja uutuudet tarjoushintaan verkkokaupastamme osoitteesta:

gaudeamus.pikakir jakauppa.fi Minervan pöllön lukijoille nyt -25 % alennus koko verkkokaupan valikoimasta tarjouskoodilla COGITOERGOSUM. Alennus lasketaan kirjan normaalihinnasta. Tarjous on voimassa vuoden loppuun asti. Koodilla tehdyt tilaukset toimitetaan postikuluitta.

Pääkirjoitus

VERNA VIRKKUNEN & NINA OLLILA

Filosofiassa tapahtuu

TOIMITUS

Sanna Tirkkosen väitöstilaisuus

NINA OLLILA

Klassikkogalleria alkaa

TOIMITUS

Nietzsche ja arvokeskustelu

MIKA LEINONEN

M.A. Nummisen haastattelu

NINA OLLILA

Klassikko

VERNA VIRKKUNEN

Miksi opiskella logiikkaa?

TOIM. NINA OLLILA

Mathematics and Meaninglessness

ATTE KOSKINEN

Unelma Suuresta Illusionista

MONA TÄRK

Astrologiasta

MARKKU KAILAHEIMO

This Thing

JOONA KOIVULA

Kantin Arvostelukyvyn kritiikki

JOONAS PULKKINEN & TUUKKA BRUNILA

Onko talous historiaa?

CARLOS LIEVONEN

Tähdet kertovat

EPPU & RAULI

Filosofiset iskurepliikit

TOIMITUS

Prohibido

NINA OLLILA

Minervan Pöllö 4/2018 39. VUOSIKERTA Julkaisija DILEMMA RY ISSN 1239-2545 (PAINETTU) Päätoimittajat NINA OLLILA JA VERNA VIRKKUNEN Paino JUVENES PRINT - SUOMEN YLIOPISTOPAINO OY Painos 150 KPL Toimituskunta JANNIKA LALU, CARLOS LIEVONEN, JOHAN SATULI, MONA TÄRK, ATTE KOSKINEN, MIKA LEINONEN Ulkoasu ja taitto NINA OLLILA JA JOHAN SATULI Kannet VERNA VIRKKUNEN Kuvitus NINA OLLILA, CARLOS LIEVONEN, VENLA KALLIOKOSKI, JANNIKA LALU, MONA TÄRK, VERNA VIRKKUNEN Nettisivut WWW.MINERVANPOLLO.FI Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakauslehti, joka saa HYY:n ainejärjestötukea.

Oikaisu:

Viime numeron pääkirjoituksessa puhuttiin Suposta, mutta tarkoitettiin Sisäasiainministeriön poliisiosastoa.

(ja Pöllössä sanottua)

Vuoden 2018 viimeinen Pöllö kulkee teemalla Klassikot. Olemme iloksemme saaneet kasaan paljon hienoja juttuja, ja voimmekin päättää päätoimittajuuskautemme leuka pystyssä. Pitkän perinteen siivittämä Pöllö kuuluu itsessään jo ainejärjestölehtien klassikoihin. Olemme tämän vuoden aikana tutustuneet käytännön päätoimittamisen salojen lisäksi myös Minervan Pöllön historiaan. Miksi? Siksi, että tänä vuonna Dilemma ry on juhlinut julkaisutoimintansa 50-vuotis -juhlavuotta. Ensimmäinen Dilemma ry:n julkaisema Dilemman tiedote, Pöllön edeltäjä, julkaistiin vuonna 1968. Pöllön arkistoissa istuessamme olemme hiljalleen vakuuttuneet siitä, että tämä historia pitäisi taltioida johonkin, jotenkin. Pöllöihin on taltioitunut pala arvokasta kulttuurihistoriallista materiaalia, helsinkiläistä nuorisokulttuuria sekä filosofian opiskelun ikuisia kysymyksiä. Lehtien digitointi kävi mielessä, mutta kuoppasimme sen projektin tajuttuamme, että tekijänoikeuslaki estää vapaan uudelleenjulkaisun (Ks. MP 1/18). Mitäs sitä digitoimaan, jos emme kuitenkaan saa valtavan työn tulosta ihmisten ilmoille. Luovuttamisen sijasta aloimme kuitenkin

kuva: nina ollila

Pääkirjoitus

pohtia plan B:tä, ja päädyimme herättelemään henkiin Dilemman 50-vuotis -historiikin tekijöiltä periytynyttä ideaa: Minervan Pöllön omaa historiikkia. Dilemma ry:n hieno 50-vuotis -historiikki julkaistiin viime vuonna. Pöllö ansaitsisi kuitenkin vielä oman historiikkinsa, sillä materiaalia on paljon. Miksi juuri historiikki? Siksi, että historiikin kautta voi toimittaa varsin kattavan katsauksen lehden historiaan julkaisematta kuitenkaan suoraan kaikkia juttuja sellaisenaan. Historiikkia varten on mahdollista valikoida kerma, ja tästä kermasta sitten itse valikoituu edelleen se osa, jonka uudelleenjulkaisuun saadaan luvat. Muu muotoillaan omin sanoin kuvaillen ja haastattelujen kautta. Nyt se siis on sanottu, kirjoitettu, taitettu ja painettu – siitä on tullut osa Minervan Pöllön historiaa. Konkreettinen vaatimus: historiikki pitäisi tehdä. Minervan Pöllön omat 50-vuotisjuhlat ovat vielä leppoisasti edessä, vasta vuonna 2029. Ensi vuonna jos aloittaisi, olisi mukavat 10 vuotta aikaa raapustaa homma valmiiksi. Tämä olisi tietenkin liioittelua, vaikka on toki todettava, että aika kuluu nykyään nopeasti.

5 Syy, miksi nostamme asian jo nyt ilmoille on se, että tuleville päätoimittajille ei automaattisesti tule tällaista juhlavuoden tuomaa syytä istuksia arkistossa tätä tarvetta itse toteamassa (Olkoonkin, että hieman nurinkurisesti tätä Dilemman julkaisutoiminnan 50-vuotis -juhlavuotta seuraa heti Minervan Pöllön 40-vuotis -juhlavuosi). Ainejärjestötoiminta on luonteeltaan puuskaista tai katkonaista, ihmiset tulevat ja menevät, jotkut valmistuvat, toiset saavat töitäkin. Minervan Pöllö kuitenkin on ja pysyy, ja joku uusi päätoimittaja-parka saattaa vuosien päästä lukea tätäkin kirjoitusta löytääkseen täytettä ”Pöllössä sanottua” -palstalle tai elämällensä muuten vain. Sinä siinä siis: nyt jäit kiinni! Minervan Pöllö tarvitsee SINUT historiikkiprojektiaan varten. ‘’It’s a dirty job but someone’s gotta do it!’’

Mikäli joku lukija kuitenkin jo vuonna 2018 tai 2019 intoutuu historiikkiajatuksen kehittelystä tai ylistämisestä, sopii meihin nykyisiin päätoimittajiin olla asian tiimoilta yhteydessä. Eiköhän meidän kumpaisenkin sähköpostiosoitteet vielä jonkin aikaa ole muotoa etunimi.sukunimi@helsinki.fi. Mutta nyt on aika antaa Pöllön puhua puolestaan. Kokosimme tähän Minervan Pöllön itsereflektion klassikoita. Kaikki tekstit ovat otteita vanhoista pääkirjoituksista. Nimeämme ne klassikoiksi, sillä niissä kiteytyy jotakin, jonka jätämme myös itse osaltamme jälkeemme Pöllön nimissä. Kysymyksiin siitä, mikä Minervan Pöllö on ja mikä on sen olemassaolon syy, on vastattu muun muassa näin: ”Pöllöhän syntyi nykymuotoisena keväällä -79 lähinnä Tapani Hietaniemen toimesta. Se peri tehtävänsä vanhalta edeltäjältään Dilemma-tiedotteelta, mutta yritti luoda laajemman imagen kuin vain yhdistyksen tiedotuslehtenä toimimisen. [...]

Ikävä kyllä Pöllö peri edeltäjänsä puutteet: kirjoittaja- ja toimittajakunnan suppeuden ja hajanaisuuden ja siitä johtuvan arvovallan puutteen. Harva skribentti kokee lehden mitättömyyden innostavana ja pyrkii omalta osaltaan sen parantamiseen. Ainoat, jotka tuntuvat kummastuttavan positiivisilta lehteä kohtaan, ovat mainostajat, kunhan heihin ensin saadaan kontakti. [...] Mutta ansiot ovat kovemmat! Mistä muualta löytyy foorumi, jossa voi harjoittaa maailman kokonaisanalyysia ilman etukäteistuomiota? Poleeminen filosofointi Pöllön palstoilla voi vastata kymmentä seminaariesitelmää, jos asiaa haluaa tarkastella tieteellisen kompetenssin mielessä. Jos asia taas on niin, että ei ole mitään sanottavaa, niin on kova kiire aloittaa sen hoitaminen lehdessä, joka arvioi jutut motiivin, ei tuloksen kannalta. [...] Viime kädessä Pöllön kaltaisten julkaisujen perustelu on niiden opiskelijoita integroivassa merkityksessä.” 2/82 “Lehti on kristallisoituma siitä mitä joukossa päitä tiettynä aikana liikkuu. Lehti on itsekin kuin pää; sillä on sisältö ja muoto. Jos muoto (face) on kaunis, se vähentää ennakkoluuloja lähestyä lehteä. Lehden kanssa on tällöin miellyttävä nautiskella. Mutta pelkkä muoto ei riitä henkilölle, joka haluaa katsella muutakin kuin kuvat - sisältöön ei saa kyllästyä. Minervan Pöllö ehostaa itseään jatkuvasti, muttei silti aliarvioi lukijaansa. Minervan Pöllö hoitaa

6 huolellisesti myös päänsä sisäpuolta. Hyvät ihmiset, hoitakaa päätänne: Seuraavan Minervan Pöllön taso on kiinni teidänkin päistänne.” 1/87 ‘’Myöhästymiskokeilut toivat esiin tosiasian, että lehti on jotain muuta kuin yhdentekevä, paitsi monelle helsingin-yliopistolaisen filosofisen yhteisön jäsenelle, myös joillekuille muille kansalaisille. Monet tahot ovat kiinnostuneita Pöllöstä. [...] Kirjoittakaa Minervan pöllöön. Pöllö on tuiki tärkeä tiedotusväline. [...] I. Minervan pöllö on ainoa suomalainen julkaisu, jossa sopii filosofoida väljästi, kunhan teksti rimmaa.

Moinen käsitys ei osoita muuta kuin täydellistä arvostelukyvyn puutetta. Lehteen on otettu, otetaan ja tullaan vastaisuudessakin ottamaan kaikenlaisia juttuja, olkoot ne vakavia tai humoristisia, tieteellisiä, taiteellisia tai muuten vain omituisia.” 2/91

Tästä on hyvä aloittaa tämän laadukkaan ja olemuksensa etsinnälle uskollisen Pöllön tämänkertaisen numeron selaaminen. Toivotamme lukijoille rauhaisaa lomaa sekä onnea ja menestystä sille, joksi Pöllö on tulevaisuudessa muotoutuva!

Terveisin, Päätoimittajat

II. Minervan pöllö on paikka puberteettiselle filosofille harjoitella tärkeintä tehtäväänsä, julkaisemista. III. Minervan pöllön lukijat ovat keskimäärin fiksuja, heitä on, ja he lukevat lehtensä. Mitä vahvempi Pöllö on tänään, sitä vahvempi filosofinen kulttuuri Suomessa on huomenna. Laajentakaamme mahdollisuuksien rajoja.’’

”Olen kuullut huhuja että Minervan Pöllöön ei uskalleta kirjoittaa. Lehteä pidetään niin laadukkaana, että kirjoittamisen kynnys tuntuu liian korkealta ylittää.

kuva: nina ollila

4/96

FILOSOFIASSA TAPAHTUU

Aki Lehtinen professoriksi Kiinaan

FOKS järjestettiin Helsingissä

Helsingin yliopiston yhteiskuntatieteiden filosofian professori, ’’Aurinkokuningas’’ Aki Lehtinen (käyt. fil.) siirtyy professoriksi Kiinaan. Tarkemmin sanoen kyse on ’’key discipline’’ positiosta Thousand Talents ohjelman puitteissa, eli Kiinassa filosofia on nyt ydinalue, jolle tarvitaan erityisesti osaamista. Helsingissä Aki on ehtinyt vuosien varrella toimimaan professuurinsa lisäksi myös yliopistotutkijana, yliopistonlehtorina (sijainen), post doc tutkijana, sekä yhteiskuntatieteiden filosofian assistenttina. Tämän lisäksi hän toimi aiemmin myös käytännöllisen filosofian oppiainevastaavana ja filosofian maisteriohjelman johtajana. 恭喜获得这个工作！

Tänä vuonna Dilemma ry toimi filosofian opiskelijoiden kansallisen seminaarin (FOKS) järjestäjänä. Mukana olivat myös Dialectica Turusta, Aatos Tampereelta sekä Mephisto Jyväskylästä. Seminaari on vuosittain järjestettävä tapahtuma, jossa filosofian opiskelijat eri yliopistoista kokoontuvat yhteen pitämään ja kuuntelemaan toisten filosofian opiskelijoiden esitelmiä ja viettämään aikaa yhdessä. Tänä vuonna osallistujamäärä oli suuri, ja esitelmissä edustettiin hyvin laaja-alaisesti filosofian eri osa-alueita, tarjolla oli kaikenlaista mannermaisesta analyyttiseen ja feminismistä fysiikkaan. Jatkoilla puolestaan tanssittiin laaja-alaisesti musiikin eri tyylejä hevistä David Bowieen ja boogiesta Ariana Grandeen.

Sanna Tirkkonen väitteli tohtoriksi Sanna Tirkkonen (käytännöllinen filosofia) puolusti väitöskirjaansa Experience in Michel Foucault’s Philosophy ja väitteli tohtoriksi yliopiston päärakennuksessa 5.10.2018. Opponenttina toimi Timothy O’Leary (University of New South Wales, Sydney) ja kustoksena käytännöllisen filosofian professori Antti Kauppinen. Lue lisää tapahtumasta seuraavalta sivulta.

Kristian Klockars ehdolla Opettajien akatemiaan Käytännöllisen filosofian lehtori Kristian Klockars haki opettajien akatemiaan. Opettajien akatemia on yliopiston huippuopettajien verkosto, jonka tarkoituksena on vahvistaa opetuksen arvostusta ja asemaa yliopistoyhteisössä. Valinta opettajien akatemian jäseneksi on yliopiston korkein tunnustus opettajan opetusansioista ja oppineisuudesta opetuksessa. Filosofian opiskelijat osallistuivat sankoin joukoin hakuun kirjoittamalla suosituksen. Vi håller tummarna! •

Sanna Tirkkosen väitöstilaisuus

TEKSTI JA KUVAT: NINA OLLILA

aavun Yliopiston vanhan päärakennuksen saliin XII noin viittä vaille kymmenen. Saliin on jo kokoontunut melko paljon ihmisiä. Tapaan heti tuttuja opiskelijoita ja asettaudumme istumaan etualalle. Kevyt puheensorina täyttää tilan, käytävälle salin ulkopuolella kerääntyy koko ajan lisää iloisen oloisia ihmisiä — ystäviä, perheenjäseniä, kollegoita ja lisää opiskelijoita. Hiljalleen kaikki siirtyvät salin puolelle. Ihmiset etsiskelevät naulakkoja ja istumapaikkaa, ikkunalaudat peittyvät onnitteluja odottaviin kukkakimppuihin, ja koko tila huokuu hyväntuulista jännitystä… sellaista ihanaa, sähköistä ilon- ja jännityksensekaista tunnetta. Tämä on minulle, ja monelle muullekin paikalle saapuneelle opiskelijalle, ensimmäinen väitöstilaisuus. Kello on jo 10.15, ja odotamme täydessä salissa väitöstilaisuuden alkamista. Häivähdys kärsimättömyyttä hiipii jo pitkin selkäpiitä. Kuin odottaisi pikajuoksun lähtölaukausta: tuijotamme vierustoverin kanssa silmä kovana salin ovelle ja laskemme suunnilleen sekunteja siihen, koska tapahtuman päätähti saapuu ovesta. Joka puolella salia hersyy iloinen puheensorina, paljon naurua. Pyörittelen kynää ja paperia salin antiikkisella pulpetilla, valmistaudun keskittymään kuin haukka. Minuutti tuntuu pitkältä, katson välistä ulos, siellä sataa vettä, ja välistä kelloa, joka tuntuu kuin pysähtyneen. 1 Suom. N. O.

Kello 10.17 puheensorina pysähtyy kuin seinään, kun väittelijä Sanna Tirkkonen, opponentti Timothy O’Leary (University of New South Wales, Sydney) ja kustos Antti Kauppinen (Käytännöllisen filosofian professori) kävelevät reippaasti ovesta sisään. Haa. Nyt alkaa tapahtua. Nousemme seisomaan ja annamme heidän asettua omille paikoilleen. Istuudumme, ja Antti julistaa tilaisuuden alkaneeksi. Sanna seisoo nyt puhujanpaikalla, ulkopuolisen silmin nähden hyvin rauhallisena, ja aloittaa työnsä tiivistelmän, eli lektion, esittelemisen. Kontakti yleisöön on hyvä, kaikki salissa istuvat syvästi keskittyneinä Sannan puheeseen. Hänen puheäänessään kuuluu pieni häivähdys tervettä hermostuneisuutta, mutta samalla eleet ja olemus huokuvat itsevarmuutta ja uskoa omaan työhön. Tuntuu, että koko lektio-osuus vilahtaa ohi hetkessä — ja ennen kuin huomaankaan, sadan metrin pikajuoksuosuus on jo ohitettu, ja aistin, että seuraavaksi siirrytään kestävyyslajeihin. Puheenvuoro annetaan opponentille. Timothy O’Leary aloittaa antamalla yleisiä kommentteja Sannan väitöskirjaan. Kuulijan on vaikea välttyä saamasta jo alkumetreillä käsitystä, että väitöskirja on ollut opponentille erityisen mieluista luettavaa: ’’I enjoyed much reading it’’, hän sanoo suoraan. O’Leary aloittaa johdattelun väitöskirjan aiheisiin ’’kokemuksen’’ (experience) käsitteen kautta: ’’Englannin kielessä meillä on sekä experience että being experienced. Kokemukset kumuloituvat, ja tällöin ihmisestä tulee kokenut. Läpi koko tuotantonsa Foucault käyttää kokemuksen käsitettä, mutta aina ei olla oltu riittävän kokeneita tulkitsemaan Foucaultin kokemuksen käsitettä. Sanna [puolestaan] on kokenut tulkitsemaan Foucaultin ’’kokemusta’’ — ja tämä on jotain, mistä saamme kiittää häntä1’’,

9 O’Leary jatkaa. Työ on hänen mukaansa yksityiskohtainen ja teoreettinen tutkimus Foucaultin työstä, ja väitöskirjan erityinen arvo on siinä, kuinka se myös kutsuu meidät pohtimaan Foucaultin työtä nykypäivän ja nykymaailman kontekstissa. Kestävyysosuuden alkuverryttely meni siis varsin miellyttävissä tunnelmissa, mutta sen jälkeen oli aika siirtyä itse asiaan: opponentin kriittisiin kysymyksiin ja huomioihin. ’’Miksi haluat tutkia juuri Foucaultin käsitystä kokemuksesta?’’, ’’Mitä on unreason tai limited experience?’’, ’’Miksi haluat osoittaa, että ruokavalio on jatkuva teema Foucault’n varhaisen ja myöhäisen vaiheen välillä?’’, ’’Voisitko tarkentaa, mitä erottelu subjektin ja itsen välillä merkitsee?’’, ’’Suositteleeko Foucault Antiikin Kreikan kuvauksia meille, vai kuvaileeko hän vain niitä?2’’… O’Leary tiedustelee. Jokaista hyvää kysymystä seuraa hyvä ja asiantunteva vastaus. Väitöstilaisuuden alkupuolta hallinnut jännityksen tuntu on alkanut pikkuhiljaa hellittää… Jokainen väittelijän uusi vastaus kuulostaa jo astetta rentoutuneemmalta ja vapautuneemmalta kuin sitä edeltävä. Satunnaiset ilmoille heitetyt Foucault-vitsit saavat sekä puhujat että koko yleisön nauramaan, ja tunnelma kevenee. Sieltä täältä salista kuuluu nopeita kynän vetoja paperia vasten, joku kääntää sivua muistiinpanovihossa. Ihmiset kuuntelevat keskustelua hyvin intensiivisesti ja hiljaisesti aina siihen asti, kun opponentti O’Leary kertoo esittävänsä väitöstilaisuuden viimeisen kysymyksen. Nyt ollaan jo aivan maaliviivalla. Tässä kohtaa koko tilaisuutta luonnehtinut sähköinen ilon ja jännityksen tunne purkautuu kertaheitolla O’Learyn kokoavaan kysymykseen: ’’Can you explain the picture in your thesis cover?’’. Yleisö ja puhujat vastaavat naurulla ja totaalisella hämmennyksellä; tätä kysymystä ei kukaan ollut varmasti osannut odottaa. Tämän jälkeen kustos tiedustelee vielä, onko kenelläkään yleisössä lisäkysymyksiä. Niitä ei kuulu, ja opponentti kutsuu kaikki osoittamaan kunnioitustaan raikuvilla aplodeilla. Nousemme ylös ja taputamme niin että käsiin sattuu. Tästä eteenpäin tilan valtasi valtava onnellisuuden ja helpotuksen tunne — kokemus, josta me kaikki paikallaolijat varmasti pääsimme osallisiksi.

uutamaa viikkoa myöhemmin kysyimme kahvin äärellä Sannalta itseltään, minkälainen kokemus väittely oli, ja tuntuuko elämä nyt erilaiselta kuin ennen väittelyä.

2 Suom. N. O.

Minkälainen kokemus väittely oli? ’’Yksi elämäni parhaita kokemuksia. Olin koko päivän sellaisessa lento-tilassa, ja se kesti vielä viikon väittelyn jälkeenkin.’’ Noin 20 väitöstilaisuutta nähneenä Sanna osasi kertoa, ettei tilaisuus kuitenkaan ollut aivan tavanomaisimmasta päästä. ’’Opponoija oli harvinaisen epäformaali ja rento’’, hän sanoo. Tämä näkyi väitöstilaisuudessa esimerkiksi siinä, että opponoija puhui paljon ja rennosti suoraan yleisölle, sen sijaan että hän olisi puhutellut ainoastaan väittelijää. Tilaisuuden edetessä myös muutamat muut muotoseikat unohtuivat, kuten oikeat termit puhuttelulle (’’Mr. opponent’’, jne.). Ehkä selvin esimerkki epäformaaliudesta ja rentoudesta oli kuitenkin koko tilaisuuden lopuksi raikuneet aplodit — niitä ei tavanomaisesti väitöstilaisuuksissa nähdä. Tämä epäformaalius ja rentous saattoi olla paljolti ihan henkilökysymys, mutta Sanna antaa myös kiitosta professori Antti Kauppiselle siitä, että oli kus-

11 toksena ohjeistanut opponentin hyvin. Tämäkään ei aina ole itsestään selvää. ’’Meidän väittelytraditio on hyvin formaali. Koko väitöksentarkistusprosessi on ihan uskomattoman ritualistinen ja byrokraattinen. Kaikkeen on ohjeet ja kaikella on väliä, aivan pienimmilläkin seikoilla. Myös opponoijille on todella tarkat ohjeet. Usein opponoijat ovat lentäneet tänne esimerkiksi Amerikasta, ja ovat meidän traditioon tottumattomina sitten noudattaneet niitä ohjeita liiankin tarkasti ja jäykästi. Näiden ohjeiden selittäminen opponoijalle on juuri kustoksen tehtävä’’, Sanna selventää. Mutta kyllä tässä kohtaa kävi myös hyvä tuuri, että opponoijaksi oli valikoitunut niin hyvä tyyppi. Ainoa asia, joka on jäänyt mietityttämään väittelytilaisuudessa, on se, että Sanna olisi toivonut kysymysten kohdistuvan hieman enemmän väitöskirjan teoreettisempaan puoleen. ’’Opponoija halusi selkeästi viedä keskustelua koko ajan käytännönläheisempään suuntaan, kun itse olisin halunnut viedä sitä syvemmälle teoreettisiin kysymyksiin. Että miksei mieluummin puhuttaisi näistä teoreettisista kysymyksistä, jotka piilee siellä käytännön sovelluksien taustalla? Mutta toisaalta näiden käytännönläheisten kysymysten kautta keskustelu pysyi ehkä hieman kuulijaystävällisempänä ja populaarimpana’’, hän summaa ja jatkaa ’’Vaikka olin tosi itsevarma ja valmistautunut juuri näihin teoreettisiin kysymyksiin, että jos niihin oltaisiin menty syvemmälle, ja jos hän olisi prässännyt mua pidemmälle, niin olisin ollut valmis iskemään takaisin!’’ *naurua* Eikä ihme, onhan väitöskirja kahdeksan3 vuoden intensiivisen tutkimustyön tulos. Väitöstilaisuus oli siis kaikin puolin hieno kokemus, ja se taas on hyvin monen asian summa. Siksi ’’Oli todella upeeta, että juuri minulle saattoi käydä näin.’’ Entä mitä vastaisit yleiseen fraasiin ’’Väitöskirja on vasta ajokortin ajamista, ja sen jälkeen alkaa oikea tutkijan ura’’? ’’Ei. Kyllä se ajokortti ajettiin jo graduvaiheessa’’, hän vastaa. ’’Tein maisteriopintoja ja gradua kahdeksan vuotta, ja väitöskirjaa tohtoriopiskelijana toiset kahdeksan vuotta. Olen siis opiskellut ja tutkinut Foucaultia yhteensä 16 vuoden ajan, eli ei tosiaan tunnu siltä, että vasta nyt pääsee aloittamaan tutki-

jan työt’’, hän jatkaa. ’’Tämä on sitä nykyretoriikkaa, jolla pyritään vähentämään väitöskirjan tekoon liittyviä paineita ja lyhentämään sen tekemiseen käytettävää aikaa. Itse olen aloittanut maisteriopinnot aikana, jolloin 8 vuotta väitöskirjan tekoon oli vielä lyhyt aika.’’ Nykyään tilanne on toinen. Rakenteet ovat muuttuneet, ja kaikkialla yliopistomaailmassa näkyy kustannustehokkuuden vaatimus; opintojen kaikilla tasoilla opiskelijat kuulevat joka suunnasta, kuinka pitäisi vain valmistua entistä nopeammin. Tässä on kuitenkin se varjopuoli, että hyvän, yksityiskohtaisen tutkimuksen tekeminen edellyttää valtavasti vaivaa, ja aikaa. ’’Niin, omassakin työssäni aivan erityisen tärkeässä asemassa on kaikki se materiaali, joka ei mahtunut itse väitöskirjaan. Juuri kaikki tämä muu, mitä on vuosien aikana ehtinyt lukea, on loppujen lopuksi luonut sen laajan asiantuntemuksen, joka puolestaan tuo sen itsevarmuuden, että tietää, että pystyy vaikka väitöstilaisuudessa vastaamaan kriittisempiinkin teoreettisiin kysymyksiin, sekä perustelemaan itselleen, miksi on halunnut lähteä viemään työtä juuri tähän suuntaan. Kun tietää oikeasti, mitä ne muut suunnat ovat.’’ Muuttiko väittely elämää? Mikä on nyt toisin, vai onko mikään? ’’Vaikka nyt on ehkä hieman aikaista sanoa, kun väittelystä on vasta muutama viikko aikaa, niin kyllä on ollut eroa.’’ Väittely on ollut valtava helpotus ja ilon aihe, mutta se ei vielä näy arjessa. ’’Kroppa ei vielä ole täysin toipunut siitä vuosia kestäneen stressin määrästä, mitä väitöskirjan teko on jatko-opintojen aikana aiheuttanut’’, Sanna kertoo. ’’Ne väikkäriprosessin viimeiset vuodet on ihan hulluja. Ihan uskomattoman stressaavia. Prosessin viimeisten kahden–kolmen vuoden aikana elämässä ei olisi pystynyt olla mitään muuta. Se aika on sellaista, kun ei ole mitään väliä sillä, mikä viikonpäivä tai vuorokauden aika on, ja kaikki pyörii vain koko ajan väitöskirjan ympärillä. Silloin tuntuu siltä, että edessä on vuori, jota ei voi ylittää, toisin kuin prosessin alkuaikoina, jolloin vielä koko ajan tykkää siitä mitä tekee. Loppua kohden prosessi käy kehollisesti ihan yli’’, hän selventää. ’’Mutta samalla prosessin loppuaika on pitkälti hyväksyntää. Koko [väitöskirjan] esitarkastusprosessi on epämiellyttävä, mutta siinä kohtaa se alkoi tuntua pienemmältä pahalta kuin se, ettei työ koskaan valmistu. Tiesin

3 Tai oikeastaan 16 vuoden työn tulos, sillä huolella tehty gradu ja maisteriopinnot ovat myös valmistelleet kohti nyt valmistunutta väitöskirjaa.

12 jo silloin, mitä olisin vielä halunnut työstä muuttaa, mutta siinä kohtaa oli vain pakko hyväksyä se, että työn takaraja tuli vastaan. Hyväksyminen on osa kasvuprosessia, sitä että joku tulee valmiiksi.’’ Yhden konkreettisen muutoksen hän on jo huomannut. ’’Se, kun saa postia ’tutkijatohtori’ -nimellä, niin kyllä se tuntuu hyvältä. Ja se, että prosessin jollekin osalle tulee piste.’’ Mitä nyt ja mitä seuraavaksi? Sellaista valtavaa tyhjyyden tunnetta, jota tyypillisesti tunnetaan väittelyn jälkeen, ei Sannalle ole vielä tullut, koska ’’nyt alkaa monografian toimittaminen’’.

Hän siis kirjoittaa seuraavaksi väitöskirjasta kirjan, mikä on varmasti oikein ilahduttava tieto kaikille Foucault’sta kiinnostuneille. Tämän lisäksi hänellä on toinenkin syy onnekkuuteen. ’’Tässä vaiheessa jäädään yleensä työttömäksi ja kirjoitetaan [rahoitus]hakemuksia, mutta itselläni tätä ei ole, koska on käynnissä oleva projekti’’. Kyseessä on iso tutkimusprojekti Experiential Demarcation: Multidisciplinary Inquiries into the Affective Foundations of Interaction4’’ (Jyväskylän yliopisto). Vaikka nämä vievät aikaa pois tarvittavasta levosta, on se myös suuri onnen aihe. Minervan Pöllön toimitus onnittelee vielä kerran tuoretta tutkijatohtoria!

4 Vuorovaikutus ja rajankäynti: Minän ja toisen kokemuksellinen rajautuminen.

nina ollila ’’Simone de Beauvoir ja Sartre – tulkinta toiseudesta’’ (2018) muste, tussi, akvarelli

Arvokeskustelu Nietzschen teoksessa Hyvän ja pahan tuolla puolen MIKA LEINONEN

riedrich Nietzschen (1844–1900) sota sovinnaista moraalia kohtaan huipentuu hänen teokses-

saan Hyvän ja pahan tuolla puolen (1966, jatkossa HP). Tähän teokseen kulminoituu myös Nietzschen pyrkimys vastata uuden ajan eurooppalaista ihmistä koettelevaan henkiseen jännitykseen sekä hätätilaan. Nietzschen hyökkäykset kansan moralismia kohtaan ovat aiheuttaneet sekaannuksia, joista ei ole selvitty vieläkään. Tätä ei lievennä mitenkään se, miten monimerkityksellistä sekä kirjavaa tekstiä Nietzsche kirjoittaa. Yksi asia on kuitenkin selvä: jo teoksen nimi viittaa siihen suuntaan, että vapautuminen tavanomaisesta moraalisuudesta on välttämätöntä uuden ajan perinnettä seuraavassa filosofiassa. Nietzschen filosofia pyrkii tekemään selkoa ihmisestä ja hänen olosuhteistaan modernissa maailmassa. Nietzschen filosofista näkökulmaa (tai asennetta) luonnehditaan yleisesti ottaen perspektivistiseksi. Perspektivismiä luonnehtii pidättäytyminen kaikista varmoista sekä vakiintuneista tulkintatavoista, joista käsin katsottuna maailmaa voisi tulkita varmoilla periaatteilla sekä systemaattisilla järjestelmillä. Nietzschelle on hyvin ominaista pidättäytyä kaikista tavanomaisen oloisista arvostelmista. Hänen filosofisena ihanteenaan on vapaus tarkastella ja tutkia sitä, minkälaiset elämälliset olosuhteet ihmistä koettelevat. Nietzschen tekstien tulkinta tuottaa kuitenkin ajoittain ahdistusta sekä epävarmuutta. Teksteihin vaikuttaa löytyvän lähes lukematon kirjo erilaisia tulkintoja, joista toiset saattavat olla keskenään ristiriitaisia myös herran itsensä

kirjoittamien sanojen kanssa. Nietzsche aika ajoin vaikuttaa ottavan yhdellä kädellä pois sen, minkä on ensin toisella antanut. Joitain olennaisimpia seikkoja Nietzschen f i l o s of i a s t a voi kuitenkin löytää, joista iso osa liittyy

moraalin sekä arvojen aiheisiin. Niitä pyrin tuomaan hieman esiin tässä esseessä.

ulistuksenomaisessa aforismissaan moraalista Nietzsche kirjoittaa: ”Ei ole mitään moraalisia ilmiöitä, on vain moraalisten ilmiöiden tulkintaa - -” (HP, §108). Tämän voi lukea eräänlaiseksi Nietzschen moraalifilosofian perusteesiksi: moraalisten ilmiöiden tai olioiden etsiminen maailmasta on täysin turhaa, mutta moraalinen ilmiöiden tulkinta on täysin mielekästä. Aforismin päättää kaksi merkityksellistä ajatusviivaa. Eräs naiivi sekä laiska, hieman tavanomainen aforismin tulkinta saattaisi kuulua, että Nietzschen mukaan moraaliset asiat ovat läpeensä subjektiivisia, ja että moraalista kiisteleminen on pelkkää mielipiteiden, tai, mitä vielä, erilaisten eleiden v ai ht am i st a . Koska mo-

raalisia ilmiöitä tai olioita ei sellaisenaan löydetä maailmasta, on oikeastaan ihan

sama, minkälainen moraalinen mielipide kullakin sattuu olemaan. Moraali on vieläpä tämän ajattelukaavan mukaan sellaisenaan löydettävissä katsojan silmästä, arvoja ei ”oikeasti” löydy ulkomaailmasta, koska ne ovat vain subjektin sisäisiä asioita tai hengen luomusta tai jotakin muuta sen sellaista.

ämän tapaisten tulkintojen tunkeminen Nietzschen suuhun on mielestäni typerää. Nietzsche ei itse tule väittäneeksi missään vaiheessa, ettei arvoja ”oikeasti” löydetä maailmasta tai että ne ovat vain mielipiteitä, mielensisäisiä asioita tai mitään muutakaan sen sellaista. Nietzschen perspektivismi ei sitoudu mihinkään yksittäiseen arvoon eikä arvojen systemaattisiin järjestelmiin, mutta tästä ei kuitenkaan mitenkään seuraa, ettei arvoja voisi sisällyttää osaksi perspektivististä maailmankuvaa. Kuten arvata saattaa, Nietzschen käsitys arvoista on huomattavasti hienovaraisempi kuin tavanomaisesti annetaan ymmärtää. Aforismi sallii myös toisen tulkintatavan, joka ei sisällä yhtä jyrkkiä erotuksia moraalisten sekä ei-moraalisten asioiden välillä. Painotus on tulkinnallisuudessa: filosofia edellyttää moraalisten ilmiöiden tulkintaa, joka sallii aste-eroja sekä hienovaraisia erotuksia. Karkeat pelkistykset kangistuttavat ajattelun. Pyrkimys moraalisten tulkintojen pelkistämiseen voi olla merkki siitä, että mieli on kyllästynyt tämänpuoleiseen sekavaan, vaikeasti hallittavaan maailmaan ja tahtoo päästä johonkin yksinkertaisempaan, helpommin ymmärrettävään tuonpuoleiseen. Perspektivismi on tulkinnallisuuden korostamistamista. Olennaisinta on pystyä pysymään arvojen uudelleenarvioimisen tilassa. Mistään yksittäisestä moraalisesta arvostelmasta, koski se mitä maailmallista olosuhdetta tai seikkaa tahansa, ei tule pitää kiinni kynsin hampain, koska kaikkia mahdollisia moraaliarvostelmia on pystyttävä arvioimaan uudelleen. Mikä ‘‘niitsus’’ (2018) tussi ja ms paint

Julistuksenomaisessa aforismissaan moraalista Nietzsche kirjoittaa: ”Ei ole mitään moraalisia ilmiöitä, on vain moraalisten ilmiöiden tulkintaa - -”

tahansa moraaliarvo tuleekin kyseeseen, aina on kuviteltavissa konkreettiset olosuhteet, jotka voivat vaatia luopumaan siitä. Kyse siis ei ole mistään lapsellisesta inttämisestä, ettei arvoja ”oikeasti” ole olemassa, tai että arvot sinänsä ovat vain subjektin luomusta. Pyrkimyksenä ei ole myöskään saavuttaa mitään elämää lopullisesti määrittävää arvostelmaa. Kaikkien maailmassa vaikuttavien arvojen hylkääminen jo ennalta epätodellisina on kuitenkin tulkintatapa, joka tulee hylätä jo alkutekijöissään. Maailmassamme vallitsee täysimittainen erilaisten inhimillisten arvojen pluraliteetti. Kaikista mahdollisista maailmassa vaikuttavista arvoista luopuminen (tuonpuoleisten arvojen tähden?) ei voi olla mitään muuta kuin toivoton yritys päästä sellaiseen maailmaan, jossa kaikki arvot ovat lakanneet vallitsemasta. Nietzscheläisittäin sen voisi jopa sanoa näyttävän aivan liian ehdottomalta. [Tämä seuraava aforismi on mielestäni korostamisen arvoinen, jos jotakin tekstistä korostetaan.] ”Vastaväite, syrjähyppy, iloinen epäluuloisuus, ivaamishalu ovat terveyden merkkejä: kaikki ehdoton kuuluu patologiaan.” (HP, §154.) Ominaisinta Nietzschen perspektivismille on hyljeksiä sellaisia suhtautumistapoja, joista käsin kaikkia mahdollisia maailmallisia olosuhteita voitaisiin tulkita jonkin yhtenäisen periaatteen avulla ja tunkea johonkin yleispätevään kaikenkattavaan periaatteeseen. Asenne, jossa varma ’ei-mikään’ näyttäytyy epävarmaa ’jotakin’ mukavampana, on Nietzschen mukaan vain merkki kuolemaan asti epätoivoisesta sielusta (HP, §10). Jonkin asian todellisuuden, kuten vaikkapa arvojen olemassaolon kieltävä nihilistinen asenne,

näyttäytyy tässä erittäin epäilyttävänä. Nihilisti olettaa voivansa sanoa jonkin koko todellisuutta koskevan yleismaailmallisen tosiasian, esim. ettei arvoja löydetä tosiasioiden maailmasta tai jotakin muuta sen sellaista. Tällainen argumentatiivinen liike ei kuitenkaan kuulu Nietzschen repertuaariin. Juuri se varmuus, jonka nihilisti omaksuu kohti ’ei-mitään’, näyttää nietzscheläisittäin hyvin epäilyttävältä.

aikkein kestävin ja varmin piirre Nietzschen moraalikäsityksissä on hänen inhonsa tasa-arvoa kohtaan. Koko tasa-arvon ajatuskin puistattaa Nietzscheä. Hänen sotansa kansan moralismia vastaan kulminoituu juuri tähän aiheeseen. Jo tasa-arvon käsitekin on puhdas mahdottomuus. Nietzschen perspektivismi sisältää hienovaraisen kritiikin tasa-arvoa kohtaan (Geuss 2013, s. 499-501). Ihminen on perimmäiseltä laadultaan arvottava olento. Omaksumamme arvot eivät kuitenkaan välttämättä saa artikuloidun ajatuksen muotoa, ja voi jopa olla, että tiedostamattomaksi jääneet arvot vaikuttavat meihin voimakkaimmin. Kaikki ihmisen toiminta ja havaitseminen sisältää jatkuvaa arvostelmien tekemistä. Havainto voidaan käsittää arvostelman tekemiseksi: havaitsen jonkin asian, koska olen arvottanut sen havaitsemisen arvoiseksi; esim. liikkuessani jotakin asiaa kohti, olen arvottanut sen hyväksi. Liikuttaessani vaikkapa kättäni kohti lämmintä takkaa olen arvottanut sen korkeammalle kuin kylmän huoneilman, mutta tulen polttaessa kättäni sen mentyä liian likelle arvotan taas tulen huonommaksi asiaksi, jolloin vedän käteni toisaalle. Teemme jatkuvasti arvostelmia toimintaympäristöstämme, ja näiden arvioiden varassa kuljetamme itsem-

me läpi elämän. Elämismaailmamme taustakohinasta erottuu erilaisia asioita havaintomme kohteiksi, koska niillä on meille jokin arvo. Mikäli jokin asia erottuu taustasta, sillä on meille jokin arvo, vaikka emme edes alkaisi tiedostamaan sitä. Mikäli taas jokin asia ei erotu olemassaolon alati kohisevasta taustasta, ei sillä ole meille minkäänlaista merkitystä. Koko inhimillinen terveytemme on riippuvaista jokapäiväisistä arvostelmistamme, mutta myös korkeamman tason kukoistaminen on samalla tavoin arviointikyvyn varassa. Kaiken merkittävän taiteen luominen, tieteen tekeminen, totuuden rakastaminen yms. vaatii ihmisyksilöltä jatkuvaa hienovaraista arvottamista ja tilanteen arvioinnin kykyä. Kaikki arvottaminen on kuitenkin, ja tämä juuri on Nietzschen kritiikki tasa-arvon ajatusta kohtaan, asioiden asettamista olennaisesti eriarvoisiksi. Arvioiminen on asioiden asettamista eriarvoisiksi arvoasetelmassa. Koska jokainen arvottaminen on asioiden asettamista eriarvoisiksi, ei tasa-arvoista tilannetta voi kuvitellakaan. Ei ole edes periaatteessa mahdollista, että kaikki minkään lajin asiat olisivat kaikki tasa-arvoisia keskenään, koska valitsemme aina jonkin tietyn ryhmän tai asian kaikkien muiden mahdollisten kustannuksella. Saatan toisaalta ehkä ajatella jokapäiväisissä toimissani, että arvostukseni pätevät jonkinlaisina kategoriaväitteinä riippumatta muista olosuhteista, esim. että haluan jotakin asiaa a, ja että tämä haluni on itsessään pätevä tosiseikka. Mutta tosiasiassa jokin asian a haluaminen tarkoittaa aina ja välttämättä, että pidän tätä asiaa parempana kuin jotakin toista asiaa b. Minkä tahansa asian arvottaminen tapahtuu aina muiden asioiden kustannuksella. Voin sanoa opiskelevani filosofiaa, koska se on minulle itsessään tärkeää, mutta tämä tarkoittaa myös sitä, että pidän sitä vaikkapa matematiikkaa tärkeämpänä.

asa-arvon kritiikkiin liittyy myös läheisesti Nietzschen käsitys ihmislaumoista. Ihmiset jakaantuvat Nietzschen käsityksessä karkeasti ottaen poikkeuksellisiin valioyksilöihin ja laumahenkiin. Ih-

misten laumoissa vallitsevasta moraalista Nietzsche puhuu hyvin halveksuvasti. Hänen mukaansa ennen kaikkea pelko estää ihmistä erottumasta laumasta ja sitoo ihmistä keskinkertaiseen ja arvottomaan elämään. Paha käsitetään laumoissa siinä, missä ihminen lakkaa tottelemasta laumassa vallitsevaa moraalikäsitystä. (HP, §199-201.) Ihmisen laumaeläin-vaisto on hallitseva moraalin laji Euroopassa, vaikkakin vain yksi moraalisuuden muodoista (HP, §202). Nietzsche pyrkii filosofiallaan puhuttelemaan nimenomaan vain poikkeuksellisia yksilöitä, jotka pystyvät asettumaan tavanomaisen moraalisuuden ulkopuolelle ja erottautumaan ihmisten laumoista. Vapaan hengen omaavan filosofin tulee kyetä irtautumaan tarpeestaan palvella laumojen yhteistä hyvää. Tunnustuksellisimmillaan Nietzsche vaatii filosofia pakenemaan yksinäisyyteensä (ks. esim. HP, §26, Z, I, Torin kärpäsistä). ’Hyvä’ ei ole enää hyvää, jos ”naapuri ottaa sen suuhunsa”; koska sillä, mikä on jaettua, on hyvin vähän arvoa. Asian jakaminen on sen tekemistä vähäarvoisemmaksi. ”Täytyy hävittää itsestään huono maku tahtoa olla sopusoinnussa monien kanssa.” (HP, §43.) Suurten sekä kauniiden asioiden ymmärtäminen käy mahdolliseksi vain poikkeuksellisille yksilöille, kaikki harvinainen on vain harvinaisia varten.

Nietzschelle tärkeintä on kysyä, missä määrin arvostelmamme edistävät elämää (HP, §4). Kaikkien arvojen uudelleenarviointi on elettyä elämää ylistävä periaate. Arvoja kysytään koetun todellisuuden näkökulmasta. Perspektivismin filosofian vakaimpana pyrkimyksenä on vapautua omaksumiemme arvojen ylettömästä vaikutuksesta. Saatamme elää uneliaassa tilassa, jossa huomaamattamme omaksumamme arvot ohjailevat meitä kohti arvotonta kuolemaa. Perspektivismin voi käsittää tilaksi, jossa on mahdollista tarkkailla kriittisesti maailmassa vaikuttavien arvojen osuutta omassa elämässään joutumatta minkään niistä orjuuttamaksi. Jäykät ja pysyvät arvot tylsistyttävät mielen. Varmuuden hakeminen pysyvistä periaatteista johtaa jäykkään sekä tylsistyneeseen mielentilaan, joka haikailee loh-

18 tuaan lopullisesta kohtalostaan. Perspektivismiä taas luonnehtii polttava epävarmuus, kysymys, joka on kohdattava olosuhteidemme epäselkeydestä käsin vajoamatta varmuuden kaipuuseen.

äin puhui Zarathustrassa Nietzsche hahmottelee ideaalia, tai tanssiaskeleita sekä säveliä, filosofille, joka kykenee ylittämään kaiken inhimillisen ankeuden ja luomaan vapaasti omat arvonsa uudelleen. Zarathustrassa hän kuvaillee tätä ankeuden hengen voittamista sekä filosofin ihanteen saavuttamista kolmen hengen muodonmuutoksen kautta (Z, I, Zarathustran puheet, Kolmesta muodonmuutoksesta). Hengen on ensimmäisessä vaiheessaan otettava nöyrästi vastaan kaikki se raskauttava arvojen lasti, jonka yhteiskunnan painava perinne häneen langettaa. Filosofin on muututtava kameliksi ja riennettävä erämaansa yksinäisyyteen. Täällä henki muuttuu leijonaksi. Leijonana filosofi tahtoo tulla itsensä valtiaaksi, ja hän joutuu tällöin painimaan viimeisen jumalansa, kansojen tuhatvuotisten arvojen kanssa. Nämä hyökkäävät hänen kimppuunsa suurena lohikäärmeenä, jonka nimi on ”Sinun pitää”. Leijona taas sanoo: ”Minä tahdon”, ja voittaa lopulta piinaajansa. Leijonan voitettua lohikäärmeen henki oppii erottamaan ulkoa tulevat yhteiskunnan häneen asettamat arvot hänen omista arvoistaan. Henki pystyy siis nyt kieltäytymään toimimasta vastoin omia arvostuksiaan. Kaikkeen ei leijonakaan kuitenkaan pysty: leijona ei pysty luomaan uusia arvoja, leijona ei pysty olemaan alku itsessään, viaton leikki. Joten hengen on lopulta muututtava lapseksi. Lapsi kuvastaa viattomuutta ja uutta alkua, lapsi pystyy leikkimään ja suhtautumaan elämään positiivisella tavalla. Yhteiskunnan tyrannisoivan otteen voitettuaan henki kykenee nyt aidosti iloitsemaan elämästään. Tullakseen koko potentiaaliinsa on filosofin kyettävä käyttää yhteiskunnan arvoja sen sijaan, että antaisi niiden käyttää itseään. Tavanomaiseen moraalisuuteen toki kuuluu, että elämä voi olla ihan hyvää ja täysin keskinkertaista, mutta mihinkään erinomaisuuksiin ei pyritä. Ja Nietzschelle vain erinomaisuudet ovat yhtään minkään arvoisia. Vain poikkeukselliset yk-

silöt pystyvät elää minkään arvoisen elämän ja saamaan aikaiseksi jotakin erinomaista sekä elämäänsä eheyttävää. Tämä vaatii filosofilta tiettyä kapinallista asenteellisuutta, mitä ei tavoiteta ihmisten keskinkertaisista laumoista eikä yhteiskunnallisista malleista ja esikuvista.

ilosofin ihanteena on vapaa poikkeuksellinen yksilö, joka pystyy itse päättää omasta elämisen tavastaan. Vapauden ihanne on perspektivismin perustavin periaate, mutta mitä tulee ihanteen luonteeseen, tässäkään Nietzsche ei ole aivan yhtä moukkamainen, kuin hätäisesti ja pintapuoleisesti häntä tulkitseva lukija saattaisi ehkä luulla. Filosofin tulee pyrkiä vapaaksi velvoitteistaan, koska ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Mutta täydellisen vapautumisen ihanne on kuitenkin vaatimus, johon kukaan ei pysty vastata. ”Joka saavuttaa ihanteensa, se pääsee juuri siten ihannettaan kauemmaksi.” (HP, §73.) Vapaan yksilön ihanne pysyttelee aina tavoittamattomissa; vapautta kohti tulee siis ihmisen pyrkimän, vaikka vapaus itsessään pysyy käsittämättömänä. Moraalinen elämä on Nietzschen filosofiassa mahdollisuus, joka tulee ymmärtää vapaudeksi tutkia sekä arvioida omaksumiensa arvojen vaikutusta itseensä. Ihanteen tavoittaminen vaatii kuitenkin mahdottomia. Voikin olla, että ainoaksi mahdollisuudeksi jää vain esittää vapaata toimiessaan rajoitteissa, jotka yhteiskunta, luonto tai toimija itse tulee asettaneeksi: ”Mitä? Suuri mieskö? Minä näen aina vain oman ihanteensa näyttelijän.” (HP, §97.)

Lähteet: Geuss, Raymond (2013): ’Post-Kantianism’, teoksesta: Crisp, Roger toim., 2013 The Oxford handbook of The History of Ethics, Oxford University Press, Oxford, 483-505. Nietzsche, Friedrich Wilhelm (1966): Hyvän ja pahan tuolla puolen (suom. J. A. Hollo, 1886, Jenseits Von Gut und Böse) Otava, Helsinki. Nietzsche, Friedrich Wilhelm (2008): Näin puhui Zarathustra (suom. Jari Tammi, 1883–1891, Also sprach Zarathustra), Pikku-idis, Helsinki.

CARLOS LIEVONEN ‘‘BREWIATHAN’’

Haastattelussa M.A. Numminen Tapaamme Tiedekulmassa, jossa Numminen on juuri – yhdessä DIMI Trion* kanssa – esittänyt täydelle salille kappaleen ’’Kaukana väijyy ystäviä’’ vuonna 1968 kehitetyllä Sähkökvartetti -nimisellä elekrtonisen musiikin soittimella. Esityksen jälkeen päätämme asettautua lavan takana olevaan loossiin, aikomuksenamme tehdä haastattelu siinä. Numminen päättää hakea vielä jotakin syötävää, minä jään katsomaan tavaroiden perään. Mutta juuri kun olen ehtinyt purkaa reppuni sisällön pöydälle, Tiedekulman työntekijä lähestyy kertoakseen, että paikka onkin varattu jotakin muuta toimintaa varten. Voi rähmä. Soperran jotakin meidän haastattelusta, ja suureksi ilokseni ja yllätyksekseni työntekijä lupaa poikkeuksellisesti varata meille toisesta kerroksesta kokoushuoneen haastattelua varten. No voi jumpe. Kaikkihan kääntyy sittenkin parhain päin! Ystävällinen työntekijä saattaa meidät kokoushuoneeseen, josta on näkymä alas keskikerroksen päälavalle, ja pääsemme aloittamaan keskustelun, jota olemme valmistelleet toukokuulta asti Dilemma ry:n julkaisutoiminnan 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

TEKSTI: NINA OLLILA KUVAT: VENLA KALLIOKOSKI

N: Näin alkuun haluaisin vielä kiittää tästä haastattelumahdollisuudesta. Tää on kyllä jo pelkästään ajatuksen tasolla riemastuttanut ihmisiä, sekä opis-

ta asti. Nuorille opiskelijoille kerron tässä, että opettelin yliopistoaikoina myös muut koulussa opetetut kielet kuin englannin. Ensin panin kuntoon ruotsin,

kelijoita että vanhempaa polvea, ihan uskomattoman paljon, että tää tapahtuu ja että saadaan sinulta haastattelu. MA: Mmmm! No, sitten ehkä voidaan kuvitella, että Minervan Pöllön tästä numerosta otetaan ekstrapainos. *nauraa* N: Joo! Se on hyvä idea. Mutta, tässä samalla kun olen kertonut tästä haastattelusta opiskelijoille niin minulle on käynyt ilmi, että nuoremman polven edustajat ovat olleet melko yllättyneitä siitä, että olet opiskellut myös filosofiaa Helsingin yliopistossa ja että olet esimerkiksi ollut tekemisissä Dilemman kanssa. MA: *nauraa* N: Eli monet itse asiassa tuntee tätä puolta sinusta melko vähän. Olin ajatellut että tämän haastattelun alun olisi voinut kuitata lauseella ’’Mies, joka ei esittelyjä kaipaa’’, mutta kun tämä luulo osoittautui vääräksi niin ajattelin kysyä, että jos olisit tähän alkuun voinut omin sanoin hieman esitellä itseäsi. MA: Joo. Kaikkein ensimmäiseksi haluan sanoa, että en aikonut lainkaan viihdetaiteilijaksi, vaan opiskeltuani ensin valtiotieteellisessä tiedekunnassa runsaat kolme vuotta, kirjoittauduin sen lisäksi historiallis-kielitieteelliseen opiskelemaan suomea, suomalais-ugrilaisia kieliä ja yleistä kielitiedettä, tähtäimessä nimenomaan sosiolingvistiikan professorin ura — mutta kuinka toisin kävikään. Musiikki otti vallan ja tiede jäi lopun elämän harrasteeksi minulle, eli en ole koskaan luovuttanut yliopistosta, tai yliopistoista, koska myös Åbo Akademi on ollut hyvin rakas minulle jo ihan varhaisista ajoista, siis 70-luvun alus-

sekä ymmärrys- että kirjoitustasolla, ja myös puhetasolla suomenruotsalaisten ystävieni kanssa. Sitten katsoin, että myös saksa täytyy panna kuntoon sillä tavalla että pystyy myös puhumaan saksaa. Koska minun opiskeluaikoinani ruotsia pidettiin toisena kotimaisena kielenä niin se oli itsestäänselvyys, että tenttikirjat saattoivat olla yhtä hyvin ruotsiksi kuin suomeksikin. Englanniksi oli monet tenttikirjat silloinkin, mutta sitten oli valinnaisena kielenä saksa tai ranska, niin minä tietysti laiskuuttani otin saksan, koska olin opiskellut sitä koulussa. Täällä Helsingissä oli siihen aikaan, siis noin viisikymmentä vuotta sitten, ihmisiä, jotka puhuivat saksaa, ja heidän kanssaan panin puhesaksan kuntoon. Tästä oli valtava

* Maiju Jouppi, Kai Lassfolk ja Mikko Ojanen.

22 apu seuraavalla vuosikymmenellä, 1970-luvulla, kun ensin alkoi karriääri Ruotsissa 1972 ja sitten Saksassa 1975. Niin ensin ruotsalaiset, ja sitten saksalaiset olivat hämmästyneistä siitä, että ulkomaalainen tulee heidän maahansa ja osaa esittää kaiken heidän äidinkielellään. Tätä suositan lämpimästi, vaikkei olisikaan viihdetaiteilijan ura Minervan Pöllön lukijoitten tähtäimessä. Monikielisyydestä on valtava hyöty…Siis kyllä, tietysti englannilla tulee toimeen, mutta sellaisen, voisiko sanoa että hyvän sisäisen yhteyden sekä ihmisiin että kansoihin saa, jos puhuu heidän äidinkieltään. N: Joo, ehdottomasti samaa mieltä. Ehkä me voidaan sitten aloittaa varsinainen kysymysosuus? MA: Aloittakaamme. N: Aloittakaamme. Tosiaan, kun tulit 60-luvulla yliopistoon ja opiskelit hyvin monia aineita, niinkuin äsken mainitsitkin, niin sitten lopulta päädyit myös filosofiaan niin… MA: Ei se lopulta ollut, se oli keskellä. N: Ai keskellä? MA: Kyllä, se oli kolmas aine johon siirryin. Ensin kansantalous, sitten sosiologia ja sitten filosofia. Sen jälkeen vasta yleinen kielitiede ja kaikki muut. Kyllä valtiotieteellisessä nimittäin oli jo silloin käytännöllisen filosofian professori. Professorina oli Jaakko Hintikka. Mutta sitten kun siirryin historiallis-kielitieteelliseen niin otin myös teoreettisen filosofian tältä puolelta. N: Mikä filosofiassa tuntui sillon vetävä puoleensa? Mä olen ymmärtänyt että siihen aikaan ihmisiä veti paljon filosofiaan se, että se oli vapaa aine, mutta oliko sinulla siinä taustalla enemmän puhdas kiinnostus? MA: Enhän minä muuten olisi ottanut sitä, koska kyllä valtiotieteellisessä tiedekunnassa oli valtavasti monia muitakin kiinnostavia aineita ja aiheita ottaa, jos olisi halunnut valtiotieteiden maisteriksi valmistua, ja myös historiallis-kielitieteellisellä puolella oli aivan valtavat määrät aineita, joista olisi voinut valita, mutta filosofiasta olen ollut kiinnostunut lapsesta

alkaen. Se ei ole edes mikään lukioaikojen harrasteena tullut kiinnostus, vaan on ollut ihan lapsuudesta asti. Lapsen filosofia on tietysti hyvin alkeellista, kun ihmettelee maailman menoa ja mistä kaikki voi johtua. Minä olin kekustellut isän tai äidin kanssa, kyllä ne varmaan silloin riittivät, ne isän ja äidin vastaukset. Kyllä sitten koulussa piti ensin yrittää saada uskonnon opettajan kautta jotakin filosofiaa haltuun, mutta ei se kovin pitkälle vienyt. Lukioaikoina oli jo sitten sen verran omia keskustelukumppaneita, luokkatovereita, joitten kanssa saattoi pohtia maailmanmenoa ja filosofisia kysymyksiä, ja sitten täydentää niitä vaikkapa… Meillä oli äärettömän hyvä rehtori Someron yhteiskoulussa, vapaamielisen kasvatuksen suosija. Jos Minervan Pöllön lukijat ottavat selvää, mitä tarkoittaa Summerhill-koulukunta, joka perustettiin 1900-luvun alussa Englannissa, niin tälläiseen vapaaseen kasvatukseen pohjautuva lasten ja nuorten kasvatusmenetelmä, jonka voi jossain määrin sanoa toteutuvan steinerkoulussa täällä Suomessakin, niin tällaiselle pohjalle meidän rehtorimme yritti, niin paljon kuin kouluhallitus myöden antoi, viedä Someron yhteiskoulua. Siinä silloin myös tällaiset maailmankatsomukselliset ja filosofiset kysymykset nousivat esiin ja niitä saattoi pohtia. N: Todella hauskaa, että Summerhill tuli puheeksi. Tosiaan kun, nyt on perustettu semmoinen Vuosi 1968 -lukupiiri käytännöllisen filosofian puolella, jossa me luettiin juuri kolmisen viikkoa sitten Summerhilliä. MA: Markku Lahtelan suomennos? N: Joo! MA: Kyllä joo. N: Eli näitä teemoja herätellään täällä kyllä edelleenkin… Mutta filosofia tuli siis ihan luonnostaan. MA: Se oli täysin luonnollinen ja luonteva valinta. N: Mm-m. Seuraava kysymys onkin Dilemmasta. Silloin 60-luvun lopullahan nämä ainejärjestöt nyt ylipäänsä… MA: *innostuneesti ja painokkaasti* Olivat virrrkeitä!

23 N: …Olivat virkeitä! *naurahtaa* Kyllä, Dilemmakin oli aivan vastasyntynyt. MA: Kyllä. N: Niin, millaista oli vastasyntyneen Dilemman meininki, ja mikä oli sinun suhteesi Dilemmaan silloin? MA: No, parhaiten tietysti muistan ne Dilemman tilaisuudet, jotka pidettiin joko Vanhalla tai Uudella ylioppilastalolla. Vanhalla saattoi olla koko sali käytössä 60-luvun puolella, ja sitten 70-luvun puolella, ja sitten vieläkin myöhemmin 80-luvulla. Ne olivat muistaakseni jossakin osakunnassa Uudessa ylioppilastalossa. Tapahtumissa oli aina jokin teema, jota käsiteltiin niin kauan kuin katsottiin aiheelliseksi. Mutta opiskelijat tietysti ymmärsivät sen, että kun juhlat pidetään, niin tämä teema ei saa viedä kovin paljon aikaa jotta ehditään juhlia. *nauraa* N: Joo! *nauraa* MA: Jos se nyt sitten oli semmoinen puolitoista tuntia kun pohdittiin jotakin filosofista teemaa tai jotakuta filosofista ajattelijaa, ja sen jälkeen sitten alkoi riemunpito, joka sitten tietysti kesti ensin valomerkkiin asti ja saattoi sitten pienemmällä joukolla jatkua jossain ravintolassa. Mutta kyllähän sellaisena alle kolmekymppisenä kestää vaikka kuinka paljon, että ei ollut mitään vaikeuksia nousta seuraavana aamuna kello yhdeksältä luennolle. *nauraa makeasti* N: *nauraa* Joo. Niistä on muuten vähän luovuttu. MA: Aaaa! Onko näin?

N: Joo harvoin enää mikään alkaa ennen kello kymmentä aamulla, lähinnä sen jälkeen alkaa opetus. MA: Oooo-o-hoo, minun aikanani monet luennot alkoivat kahdeksalta aamulla. N: Nykyään opiskelu on selkeästi iltapainotteisempaa. MA: Joo se on erittäin ilahduttavaa. Sellaista opiskelua minäkin suosisin. N: Kyllä sitä yritettiin muuttaa, muistaakseni kaksi vuotta sitten, siis aikaistaa luentoja, mutta se koki niin suurta vastustusta jopa opettajien puolelta että siitä luovuttiin aika pian… MA: *nauraa* Hienoa, hienoa, oikea suositus. N: Mites sitten, maailma on tosiaan muuttunut aika paljon puolessa vuosisadassa, mutta historialla on kuitenkin vähän tapana toistaa itseään… Silloin 60-luvun alkupuolella kulttuuri oli murroksessa ja loppupuolella opiskelijat valtasivat Vanhan ylioppilastalon protestina. Nyt 2010-luvulla yliopisto on käynyt todella suuria muutoksia läpi, ja tämä on ollut semmoista ’’iskujen aaltoa’’. Ensin on leikattu opiskelijoiden etuuksista, sitten yliopistojen resursseista, opetuksesta ja tutkimuksesta, henkilöstöä on vähennetty, ja samaan aikaan ollaan vielä viety läpi suurta opintoreformaatiota. Tämä kaikki on saanut aikaan semmoisen, voisiko sanoa, epämääräisen tyytymättömyyden tilan. Miten tämä meidän sukupolvi näyttäytyy 60-lukulaisen näkökulmasta katsottuna:

e voisimme tällä hetkellä ottaa oppia runsaat sata vuotta sitten tapahtuneista asioista.

24 ollaanko me ihan lamaantuneita kun me ei tehdä mitään tälle asialle eikä pistetä raivokkaasti vastaan? MA: Soisin että panisitte raivokkaasti vastaan ja vaatisitte esimerkiksi suuren valtuuskunnan pääsyä eduskuntaan, tai kaikkein mieluummin hallituksen vastaanotolle tuohon toiselle puolelle toria, ja esittäisitte täysin perustellun kysymyksen — koska hallitus koko ajan korostaa koko elämän jatkuvan opiskelun tärkeyttä — että miksi silloin opiskelijoilta ja opiskelusta ja yliopistoista vähennetään rahoja? Siis toisin sanoen pienennetään ihmisten mahdollisuuksia harrastaa itsensä valmistumista niin sanottuun elämään, ja varsinkin, hallituksen tarkoituksen mukaisesti, hyödylliseen elämään, josta olisi valtiolle ja yhteiskunnalle suurta etua. Ja kaikki nämä edut, joita hallitus tavoittelee, ovat sellaisia, jotka vaativat nimenomaan erittäin paljon opiskelua. N: Kyllä! Nämä ovat todella aiheellisia kysymyksiä. Vaikka, ehkä hyvin pienenä puolustuksena meidän lamaantumiselle… MA: *nauraa* N: …on kuitenkin sanottava se, että, tässähän on ollut monta muutosta päällekkäin ja yksi niistä, eli tämä suuri opintouudistus, ’’Iso pyörä’’, niin tuota sen valmistelujen aikana tiedotus opiskelijoille oli melko heikkoa, ja sitten vaan kerrottiin että näin on päätetty, ja sitten kun opiskelijat olivat ihmeissään, että ’’Mitä tapahtuu ja ei me tällaista muutosta haluta’’, niin siihen vastattiin suurin piirtein vaan kohauttamalla olkia, että ’’No, olisitte sanoneet jotain aikaisemmin’’ mutta… MA: Ei voinut sanoa! N: Niin! MA: Kun ei tiennyt, mitä on meneillään. N: Juuri näin. Et se oli ehkä ainut puolustus. Mutta tosiaan, vähän semmonen tunne tuli itsellekin että me ollaan liian pehmeitä oltu tässä tilanteessa. Me ollaan nimittäin tämän Pöllön toisen päätoimittajan, Verna Virkkusen, kanssa kahlattu tuolla Minervan Pöllön ja Dilemman tiedotteen arkistoissa tämän

vuoden aikana, kun meillä on tää juhlavuositeema, ja kun erityisesti niitä 60- ja 70-luvun lehtiä luki niin meille tuli todella vahvasti semmoinen olo, että ’’jestas me ollaan selkärangattomia!’’ *nauramme* N: Mutta että on todella mukava kuulla näitä rohkaisevia sanoja, että rynnätkää vaan sinne barrikadeille. MA: Kyllä. N: No, yliopistothan tuottavat paljon sivistystä, ja nyt kun sieltä on jatkuvasti leikattu niin oletko ollut huolestunut tästä tilanteesta? Tai että onko sivistyksen taso muuttunut Suomessa 50:n vuoden aikana, ja onko se mennyt ehkä nyt viime vuosina jopa huonompaan suuntaan? MA: No, kyllä sivistyksen, opillisen sivistyksen, peruspilari historia on aina kärsinyt ongelmista. Siis jo minun kouluaikanani 50-luvulla historiaa pidettiin todella ikävystyttävänä aineena, eikä siihen paljon kiinnitetty huomiota. Mutta siis sillon kun olin yliopistossa niin historia oli erittäin virkeissä voimissa. Valtiotieteellisellä puolella poliittinen historia tietysti, mistä on ollut valtavasti minulle hyötyä, että kävin poliittisen historian kurssit ja opiskelin yleisen valtio-opin kautta eurooppalaisen politiikan historiaa. Niin tämä on sellainen ryhdistäytymiskysymys, joka pitää asettaa jokaiselle ikäpolvelle. Ei pelkästään sukupolvelle — se on liian pitkä väli, sukupolvi — vaan ikäpolvittain pitäisi korostaa sitä, miten tärkeätä historia on, jotta, jos yksilöä ajattelee, yksilöstä tulisi sivistynyt ihminen. Mutta jos ajattelee yhteiskuntaa, niin historian merkitys peilinä siitä, mitä nykyään tapahtuu, jotta voi katsoa ennusmerkkejä nykyisyydestä katsomalla menneisyyteen, mitä on tapahtunut. N: Mmm-m. MA: Esimerkkinä otettakoon se, että me voisimme tällä hetkellä ottaa oppia runsaat sata vuotta sitten tapahtuneista asioista: minkälaiset merkit johtivat

25 ensimmäiseen maailmansotaan, ja mitkä merkit alkoivat näkyä heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen koko Euroopassa, merkit jotka johtivat toiseen maailmansotaan. Siinä nyt on tietysti Saksan kysymys pääasiana, mutta kyllä muittenkin maitten historiaa kannattaisi katsoa, ja myös sitä mitä Suomessa on tapahtunut jo 1800-luvun lopulta alkaen. Miten Suomessakin ilmeni monia vihan ilmapiirejä, jotka sitten kärjistyivät sisällissodaksi. Eikä ollut kysymys vain kahdesta poliittisesta suuntauksesta, sosialistien ja porvarien yhteenotosta, vaan siinä purkautui tavallaan sellaiset yhteiskunnassa pitkään muhineet erilaisten vihaelementtien voimat, jotka sitten purkautuivat sotana, josta sitten kärsittiin pitkään. Ja myös 1930-luku, jolloin Suomi vaurastui valtavaa vauhtia ja me luulimme kulkevamme kohti Ruotsalaista onnelaa, ja sitten yhtäkkiä tulikin toinen maailmansota ja Suomi joutui toiseen maailmansotaan, niin tässä kolmekymmentäluvun hyvän tavoittelussa oli niin paljon jätetty joitakin ihmisryhmiä syrjään, että heidän keskuudessaan kehittyi suuri viha. Ja myös kova vastakkainasettelu oli 30-luvulla Suomessa. Sanotaan nyt, että silloinkin oikeisto-vasemmisto oli tämä tämmöinen, yhteiskunnassa eniten ilmenevä piirre, mutta nämä vihan elementit olivat myös yksilötasoilla, joka nyky-yhteiskunnassa näkyy vaikkapa somessa. Heillä on siellä valtavat raivot meneillään, ja tällaisilla asioilla on yleensä taipumus kulminoitua loppujen lopuksi sotaan. Tällaiset ikävät sodanomaiset esimerkit pitäisi olla tämän hetken nuorilla ihmisillä suurina varoituksina siitä, että sellaiseen ei kannattaisi johdattaa koko kansaa. N: Joo! Kyllä pitää tietää, mistä on tullut. Historian tärkeyttä ei voi liiaksi korostaa… Mä itse aina sanon ensimmäisenä, jos nuorempien opiskelijoiden kanssa juttelen filosofian opiskelusta, että lukekaa niin paljon filosofian historiaa kun pystytte. MA: Kyllä, ehdottomasti! N: Ja kyllä tämäkin ajatus on alkanut saada kannatusta… MA: Joo kyllä, Esa Saarinen on kirjoittanut hyvin

riansa sillon aikoinaan, että jos luulee että filosofian historia on jäykkää ja raskasta luettavaa niin tarttuu Esan kirjaan niin kyllä svengaa! *nauramme* N: Joo! Joo, tää on hyvä neuvo meidän lukijoille. Sivistys on tärkeetä. MA: Se on tärkeetä, koska sillä ratkaistaan hyvin paljon Suomen tulevaisuus, että kuinka paljon meillä on oppia päässämme, jotta pystymme ratkomaan yhteiskunnassa kuitenkin esiin tulevat ongelmat. Ongelmista ei päästä koskaan, mutta tarpeellisella määrällä koulutusta ja sivistystä pystymme ratkomaan ongelmia.

viihteellisellä tavalla tämän, oman filosofian histo-

tällainen kokeileva, uusi vaihtoehtoinen kulttuuri.

N: Kyllä. No, jos siirtyy sivistyksestä kulttuuriympäristöön, niin mikä on sinun näkökulmastasi kaikkein suurin muutos kulttuuriympäristössä, jos vertaa 60-lukua ja tätä päivää? MA: Noo... Hmm. Suurin muutos on se, että että 60-luvulla opiskelevaa nuorisoa, mutta myös muuta valistunutta yleisöä, kiinnosti valtavasti kokeilut. Minä nyt mainitsen tässä yhteydessä kaksi esimerkkiä. Toinen on semmonen mitä olen käyttänyt aika usein. Vanhalla ylioppilastalolla järjestettiin paneelikeskustelu aiheesta ’’Onko hyvä iskelmä parempi kuin huono sinfonia?’’. Se oli aivan tupaten täynnä uteliasta väkeä, ja kummankin osapuolen edustajat, klassisen musiikin edustajat ja populaarimusiikin edustajat, olivat innokkaasti lavalla keskustelemassa ja perustelemassa omia kantojaan, ja yleisö valtavasti mukana tällaisessa tapahtumassa. Toinen ääriesimerkki: ruotsalainen urkutaiteilija, Karl Erik Welin, kaksoisveellä kirjoitettuna, oli niin radikaali urkuri, että vain yksi kirkko täällä Helsingissä, Meilahden kirkko, salli hänen käyttää urkuja. Ja hän järjesti urkukonsertteja – muistaakseni minä olin ainakin kahdessa hänen urkukonsertissaan mukana – Meilahden kirkko oli tupaten täynnä väkeä kuuntelemassa avantgardistista urkumusiikkia… Tällaista ei tapahdu enää! Siis, massat kokoaa nykyään pelkkää etunimeään käyttävät nais- tai miesartistit. Mutta ei

26 MA: Ja nyt ollaan aivan toisessa tilanteessa, niin se kuvaa hyvin sitä kuinka erilainen ajattelu on. Myös monet sellaiset asiat, joita me pidettiin huumorina 1960-luvulla, niin ne ovat nykyään, siis, niitä ei ymmärretä ollenkaan taikka ne ovat suorastaan kiellettyjä asioita. N: Mm. MA: Ne on suuria eroja, mutta siis kukin vuosikymmen määrittelee ne asiat niin eri tavalla. 70-luku oli noin yleisesti katsoen, silloin Suomi kumarsi, kaikki puolueet mukaan luettuna, liiaksi kohti Neuvostoliittoa, ja se oli hyvin piinallista aikaa se vuosikymmen elää täällä Suomessa. Minulla oli se hyvä puoli, että olin paljon Ruotsissa koska olin suosittu Ruotsissa, ja siellä oli omanlaisensa kulttuuri. Kun Suomessa oli tämä niin sanottu taistolaisliike, niin Ruotsissa vastaava liike oli maolaisliike. Mutta minä ulkomaalaisena sain täyden vapautuksen. Ei ruotsalaiset yrittäneet taivuttaa minua maolaisuuteen, niin siellä oli aika vapauttavaa olla. Minulla ja Pedro Hietasella oli jopa pari-kolme vuotta Tukholman keskustassa pieni yksiö, jossa asuimme, kun meillä oli niin paljon esiintymisiä ettemme ehtineet käydä välillä Suomessa, *naurahtaa* emmekä halunneet koko ajan pelkässä hotellissa asua. N: Kuulostaa hyvältä ratkaisulta. MA: Kyllä. N: Se on totta. 60-luvulla siis kokeiltiin paljon asioita, ja se ehkä vähän puuttuu tästä päivästä. Onko jotain muuta sellaista, mikä oli selkeästi paremmin 60-luvulla? MA: Sitä ei… Kukin vuosikymmen määrittelee itse kaikki hyvät ja huonot puolensa. Ja myös ihmisten ajattelu… Se muuttuu niin valtavasti, että semmosia *miettii*. Sellasia niinkun…No esimerkiksi, sanotaan nyt vaikkapa seksuaaliseen tasa-arvoon pyrkiminen, niin se oli sekä miesten että naisten asia 1960-luvulla, ja jos sen nyt provokatiivisesti sanoisin, et #metoo olisi tarkoittanut 60-luvulla sitä, että ’’Minä myös, kokeilemaan kaikkea seksuaalisuutta!’’ N: Joo! *naurua*

N: No, mitä sitten tulee filosofiaan, niin mikä olisi tämän päivän ja tulevien filosofien tärkein tehtävä? MA: No, tämä tärkein tehtävä on alkanut jo yli kolmekymmentä vuotta sitten: filosofien osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Meillähän nyt on tärkeä filosofimme Georg Henrik von Wright, joka osallistui hyvin hurjalla tavalla, ja siis aikaan nähden hyvin rohkeasti keskusteluihin. Muistaakseni Uusi Suomi -lehti kieltäytyi julkaisemasta hänen Vietnamin sodan vastaista artikkeliaan lehdessään, jotta ei menettäisi U.S.A.:n luottamusta — suomalainen pieni oikeistolehtiparka! *naurua* N: Voi ei…

27 MA: Ja, sitten kun se julkaistiin Hufvudstadsbladetissa, niin sielläkin se herätti valtavaa närää, koska Hufvudstadsbladet ei ollut poliittiselta suuntaukseltaan yhtä vapaamielinen kuin se on nykyään. Nykyään sen on pakko olla, kun sen lukijamäärä on supistunut koko ajan vähitellen, tai aika roimastikin menneistä loistoajoista, jolloin sillä oli yli 100 000 sen levikki. Nyt se on jotakin suunnilleen 50 000, niin sen on syytäkin olla liberaali kaikkiin suuntiin. Mutta Georg Henrikin jalanjälkiä soisin nuorten ja tulevien filosofian opiskelijoiden seuraavan. Ja sitten Esa Saarisen myötä tapahtui ilahduttava ilmiö: se että filosofiasta tuli suosittua. Yksi kaikkein suosituimpia opiskeluaineita yliopistossa. Ennen kun Esa pakotettiin pois täältä yliopistosta, niin hänelle ei riittänyt enää muu kuin yliopiston juhlasali, jotta kaikki uteliaat mahtuivat kuuntelemaan. Ne olivat niin valtavan suosittuja nämä luennot. Ja Esa pyysi minuakin kerran, 80-luvun loppupuolella tai 90-luvun alussa, sinne puhumaan. En muista enää mistä aiheesta minä puhuin, mutta kerran puhuin siellä puolitoista tuntia opiskelijoille, jostakin. N: Joo! MA: Hän aina silloin tällöin kutsui ihan yliopiston ulkopuolelta ihmisiä esittämään mielipiteitään taikka kannanottojaan joihinkin asioihin, taikka kertakaikkiaan vain valistamaan opiskelijoita. N: Mm. Se on hyvä ajatus. MA: Joo. N: Sitä pitäis tehdä varmaan vieläkin. MA: Kyllä. N: Kuka on sinun suosikkifilosofisi? Kautta aikojen. MA: Kyllä, kyllä minä oon tähän sinulle vastannut 1 . Minulla on, tai siis jos kautta aikojen pitäisi olla, niin minun ’’kautta aikojen’’ *naurahtaa* alkavat silloin kun opiskelin täällä Helsingin yliopistossa, ja huomasin, että Helsingin yliopisto oli hyvin voimakkaasti loogis-empiristisesti suuntautunut. Ja sitten yhtäkkiä näin, että Turun yliopiston filosofian professori, Sven Krohn, piti dosenttina täällä Helsin1 Viittaa ennen haastattelua käytyyn sähköpostinvaihtoon.

gissä metafysiikan luentoja, ja minä ryntäsin sinne. Hän oli niin merkillinen, mystinen mies itsekin, ja hyvin suggestiivinen luennoitsija, ja sitten kun hän ei enää pitänytkään täällä luentoja niin minä matkustin joka viikko Turkuun kuuntelemaan hänen luentojaan… N: *nauraa* MA: …ja tentin myös ne hänen *nauraa* Turun luentonsa. Ja sitten siinä vuoden 65 paikkeilla minä huomasin tuolla yliopiston ilmoitustaululla, että Helsingin yliopiston ruotsinkielinen filosofian professori, Erik Stenius, pitää Wittgensteinin Tractatuksesta luentosarjan, ja minä olin juuri jostakin syystä, jota en enää muista, ostanut jommasta kummasta isosta kirjakaupasta Tractatuksen itselleni, tämän saksalais-englantilaisen laitoksen, mikä on kaikkein kuuluisin versio Tractatuksesta. Niin, kun vuoden verran oli kuunnellut Tractatusta, siis syksyn 65 ja kevään 66, niin kyllä siinä alkoi jo vähitellen tajuta, tai siis, ainakin päästä ihastumaan Ludwig Wittgensteinin ajattelutapaan. N: Mm-m! Joo. MA: Ja sitten, sen innoittamana — nimenomaan näiden Steniuksen luentojen ja Tractatus kirjan innoittamana — päätin kokeilla, mitenkä lauluksi sopisi Tractatus-tekstit, ja rupesin säveltämään niitä, ja sitten… Ainiin tästä pitääkin kertoa. Sitten joskus syksyllä 66, jolloin Stenius ei enää pitänyt Tractatus-luentoja, niin minä tein sen koesinglen levylle, missä oli kaksi ensimmäistä Tractatus-sävellystäni, ja luovutin sen Steniukselle. Luulin että tällainen suomalainen englannin ääntäminen olisi huumoria, mutta se ei ollut missään, ei se ollut Suomessa eikä ulkomailla huumoria… *nauramme* MA: …Mutta Erik Stenius oli kohtelias ja sanoi, että ’’Tämä on hyvin kiinnostava, mutta oletteko kuullut, että Tractatusta on sävelletty ennenkin.’’ En ollut ikinä kuullut. Hän sanoi että englantilainen naissäveltäjä Elizabeth Lutyens on säveltänyt jo 1950-luvun alussa motetteja Tractatuksen teksteihin, ja hänellä

28 oli tämä LP-levy. No sitten minä kirjoitin tietysti sen kaikki tiedot siitä muistiin, ja tilasin itselleni sen levyn, ja se oli suurenmoinen elämys. Minulla on edelleen se levy mökilläni levyhyllyssäni. Ja sivumennen sanoen, niin se, että kuunteli ruotsinkielisiä luentoja, se kyllä teki terää myös ruotsin kielen oppimiselle! N: Joo! *nauramme* N: Nyt kun päästiin tähän, niin kyselisin vähän lisää kysymyksiä tästä Tractatus-sävellyksestä. Oliko niissä Tractatuksen teksteissä jotakin erityistä, mikä siis innosti säveltämään? Tai oliko se motivaatio tämän sävellysprojektin taustalla enemmän musiikillinen, eli halu säveltää, vai kenties halu ymmärtää? MA: Eei, ei, kumpikaan, vaan minä olin sitä mieltä että meidän orkesterimme, minulla ja toisella sosiologian opiskelijalla Pekka Gronowilla, josta myöhemmin tuli yleisradion levystön päällikkö, hän teki loistavan uran siinä hommassa, meillä oli rock-bändi joka soitti opiskelijoitten juhlissa. Meillä oli rythm’n’bluesia ja suomalaisia tangoja, ja minä ajattelin, pitää olla jotakin omaa, ja juuri siihen aikaan minä olin Erik Steniuksen luennoilla, niin minä ajattelin että minähän taidankin tehdä Tractatukseen lauluja… N: *nauraa* MA: …siinä on sopivaa materiaalia opiskelijajuhlissa esitettäväksi. Ja näin ne syntyivät, mutta en silloin voinutkaan tietää kuinka valtava menestys — tai no sehän vei 22 vuotta ennenkun tästä Tractatus-sarjasta tuli kuuluisa ja menestynyt. Mutta siis, nämä tekstit sieltä Tractatuksesta kyllä poimin omien mieltymysteni mukaisesti, koska siihen en ole johdonmukaisesti koko kirjaa säveltänyt, vaan tiettyjä otteita sieltä. Ensin tämä koko Tractatuksen aloittava valtava lause, Die Welt ist alles was der Fall ist, The world is all that is the case, niin se oli niin valtava filosofinen jysäys minun aivoissani että minä ajattelin, että tämähän on pakko selvittää. N: *nauraa* MA: Ja minähän olen sitten selvittänyt sitä vuo-

mennoksia. Meillä oli aikoinamme hyvin ystävällismielistä kiistaa Heikki Nymanin kanssa, joka on suomentanut kaikki Wittgensteinin julkaisut, siitä että mikä on oikea muoto sanoa suomeksi tämä Die Welt ist alles was der Fall ist, koska suomen kielestä puuttuu ilmaisu tälle fall tai case sanalle. N: Mmm-m! MA: Koska, ei voi sanoa niinkuin nykypuhekielellä, että maailma on kaikkea mitä ’’keissi’’ on. *nauraa* N: Joo! *nauraa* MA: Ei voi näin sanoa… *molemmat nauraa* N: Se ei, se ei ehkä istu siihen. *nauraa edelleen* MA: Ei se oikein istu, ja minähän olen tehnyt siitä parikin suomennosta ja Niin & Näin -lehdessä kirjoittanutkin näistä omista mietteistäni ja sitten, myös kun olen pitänyt eri kielillä esitelmiä tästä… Muistan viisi vuotta sitten Åbo Akademin vieraileva ruotsalainen professori, Bengt Kristenson-Uggla, pyysi minut puhumaan Wittgensteinista ja Tractatuksen merkityksestä minulle, että ’’Tule tänne, meillä on yks tämmönen kansainvälinen kokous täällä että, tule puhumaan.’’ Sitten minä menin Turkuun, ja hän tietysti halusi että Tractatus-sarjan laulut esitetään siinä samassa tilaisuudessa, mutta hän halusi että nimenomaan minä pidän esitelmän tästä aiheesta. Yhden turkulaisen pianistin kanssa harjoittelin tämän Tractatus-sarjan ja sitten menin puhumaan sinne, englanniksi tietysti, mutta sitten siinä noin varttia ennen kuin tämä tilaisuus alkoi, kysyin Bengtiltä että ’’Kuule, keitäs nämä ihmiset on, joille minä puhun?’’, ja hän sanoi, ’’He ovat maailman johtavia Wittgenstein tuntijoita’’. No minä olin että ’’Ahaa, sittenhän minä puhun oikealle yleisölle’’. *nauramme* MA: Paahdoin semmosen varmaan tunnin esitelmän, ja sitten… Tämä nyt tulee tähän, sukeutuu tähän Tractatuksen ensimmäiseen lauseeseen… Kun olin tarpeeksi kauan kieputellut, tällainen improvisaattorinen puhe, enhän minä koskaan mitään kirjoita paperille, niin sitten taas palasin tähän

sikymmenet sen jälkeen ja tehnyt yhä uusia suo-

Tractatuksen ensimmäiseen lauseeseen Die Welt ist

29 alles was der Fall ist, niin minä kysyin englanniksi niiltä tutkijoilta, että ’’Voinko puhua viisi minuuttia saksaa tässä välissä? Että nyt tämä asia on sellainen, joka vaatii saksan kieltä, että en voi selittää tätä englanniksi’’. *nauraa* Nyt, kaikki väittivät osaavansa saksaa, ja varmaan osasivatkin — kun katsoin ulkonäköä niin siellä oli siis Etelä-Amerikasta ja Japanista ihmisiä — koska jos he todella Wittgenstein tuntijoita ovat, niin silloin heidän on ollut pakko olla opiskellut kunkin myös saksaa, ja näin ollen puhuin siis nimenomaan siitä, että mitä tämä Tractatuksen ensimmäisen lauseen sisältö laajennettuna tarkoittaa. Ja se oli pakko puhua saksaksi. N: Mm-m. MA: *nauraa* N: *nauraa* MA: Noniin, tämä oli nyt pitkähkö vastaus kysymykseen mielifilosofista. *molemmat nauraa* MA: Muistaakseni vastasin sinulle myös sähköpostitse, että Martin Heidegger on 1990-luvulta alkaen noussut Wittgensteinin rinnalle, koska Martin Heideggerissa tämä metafysiikan loisto on kyllä ihan kertakaikkiaan puhjennut kukkaansa. Täällä äsken kun oli tämä esitys2, niin tuli semmoinen nuori mies joka… näit kuinka puhuin hänen kanssaan… N: Juu! MA: …Minä suosittelin hänelle viime kesänä, kun me olimme Jyväskylässä, jossa minä pidin semmoisen lähes parituntisen runoillan, ja tämä nuori mies oli kitaristina siellä, niin hän kysyi jotakin sopivaa johdatusta filosofiseen ajatteluun, niin minä suosittelin hänelle Martin Heideggerin Sein und Zeit -kirjaa, ja nimenomaan ruotsalaisen Jim Jakobsonin ruotsintamana. N: Mh-h? MA: Ja nyt hän tuli kiittämään minua siitä. Hän tilasi tämän Jim Jakobsonin Vara och tid -kirjan, luki sen, ja sanoi että se on loistava kirja! Että se avaa todellakin paljon selkeämmin kuin Martin Heideggerin 2 Viittaa Tiedekulmassa pidettyyn Avoimen tieteen iltapäivään, ja siihen osana kuuluneeseen musiikkiesitykseen.

oma saksankielinen teksti, sen, mitä Martin Heidegger omilla ajatuksillaan tarkoittaa. Ja nyt tästä sitten minä jälleen, koska Minervan Pöllö on kysymyksessä, olen sitä mieltä että tämä Jim Jakobsonin Vara och tid pitäisi ruotsista suomentaa, jotta mekin voisimme nauttia yhtä hersyvästä, ja lainausmerkeissä helppotajuisesta, Heideggerin pääteoksesta. *naurua* N: Kannatan. MA: En tiedä, oliskohan sitten Reijo Kupiainen, joka on siis alunperin jo 2000-luvun alussa kääntänyt suomeksi tämän Sein und Zeitin, Oleminen ja aika. Mutta siinä on liikaa Heidegger-painolastia siinä suomennoksessa, ja sen takia pitäisi tämä Sein und Zeit suomentaa tästä Jim Jakobsonin Vara och tid -kirjasta, niin sillon me suomalaisetkin saisimme… Se pitäisi myös saksaksi kääntää siitä Jim Jakobsonin kirjasta takaisin saksaksi, jotta saksalaiset ymmärtäisivät mitä heidän suuri poikansa on tarkoittanut ja halunnut! *nauraa makeasti*

30 N: *nauraa* Joo. Kaikki kiitokset nyt sinne Jakobsonin suuntaan tästä mainiosta käännöksestä. MA: Kyllä! N: *keräilee itseään* Ai että… Mut tää palautuu taas siihen aivan alkuun, että lukekaa ihmiset kieliä, se avaa maailmaa. Itsellenikin tämä kääntäminen on ollut hyvin läheinen asia lähiaikoina. Käyn parhaillaan ammattimaisen kääntämisen kurssia ja suoritin työharjoittelun kääntämällä tiibetinbuddhalaista filosofiaa suomeksi. MA: Mistä kielestä? N: Englannista. MA: Aijahaa, joo. N: Kyseessä on semmonen, ehkä kahdenkymmenen säkeen pitunen alkuperäisteksti, filosofinen runo tiibetin kielellä, ja noin 50 sivua pitkä englannin kielinen kommentaari siihen. MA: Ahaaaa. N: Mutta tää oli tämmönen sivukommentti vaan kääntämisestä, joka on tosiaan minullekin ollut tässä lähiaikoina hyvin läheinen ja rakas asia. MA: Osaatko muita vieraita kieliä kuin englantia? N: Ainostaan ruotsia, ja se rapistuu ja rapistuu sitä mukaa kun… MA: Mitä? Siis sinä asut Helsingissä ja täällä on paljon suomenruotsalaisia! N: ...Kyllä. Ja ne puhuu mulle yleensä englantia. *nauraa* MA: Huuh! *nauraa* N: Kyllä… Kun tulin tänne yliopistoon mun piti ihan hirveästi prepata itseäni etukäteen että selviäisin valtiotieteellisen tiedekunnan pakollisesta ruotsin kurssista. Siinä mulla oli todella suurena apuna ja tukena isoäiti, joka oli siis paitsi sotalapsi… MA: Kyllä, joo, mm-m. N: …niin myös sitten myöhemmin toimi Suomessa ruotsinopettajana kouluissa. Hän tosin tituleerasi itseään aina ’’ehkä maailman huonoimpana ruotsinopettajana’’, koska hän ei olis halunnut sitä työtä tehdä ollenkaan vaan hän olis halunnut olla näyttelijä.

N: Mutta tosiaan, ruotsia osaan periaatteessa hyvin… Edelleen ymmärrän, mutta nyt kun en ole käyttänyt kieltä vähään aikaan niin puhe takeltelee. MA: Sun ois pitänyt tehdä tämä ruotsiksi tämä haastattelu! *nauraa* N: Joo! *nauraa* Niin, tää ois muuten ollu myös paljon hauskempi!… Mutta kielistä olen aina ollut valtavan kiinnostunut. Ala-asteella luin ranskaa, ja olin aikeissa aloittaa saksan, mutta sitten mä halusinkin mieluummin musiikkia ja kuvaamataitoa, eikä kaikkea voinut valita. MA: Sitähän olis voinu kuvaamataitoa opiskella Saksassa tai Ranskassa. N: Niin! Niin, nimenomaan… MA: *nauraa* N: …mä en ole suunnitellut kauheen järkevästi näitä… *naurahtaa* MA: Niin. N: Mutta nyt mulla on ollu vuoden verran projektina että mä yritän saada itselleni itsenäisen opiskeluoikeuden tiibetin kieleen täällä yliopistolla. MA: Siis onko täällä joku tiibetin kielen hallitsija? N: Eei, varsinaisesti ei ole. Mutta täällä on eräs professori, joka mahdollisesti pystyisi järjestämään mun tenttivastaukset henkilölle joka osaa ja pystyy tarkastamaan suoritukset, ja jollakin tavalla saisin sitten ehkä nämä suoritukset osaksi tutkintoa. MA: Ahaa, no mihinkäs sä voisit käyttää sitä kun Kiina pitää Tiibettiä kovassa otteessaan? N: Se on totta, se on valitettavasti totta, mut mä haluaisin opiskella tiibetin kieltä lähinnä sen takia et mä voisin lukea alkuperäistekstejä… MA: *nauraa* N: *naurahtaa* Ja ehkä sitten sitä kautta syventää ymmärtämystäni tiibetiläisestä ajattelusta… MA: Eikö sun pitäisi sanskritiäkin opiskella? *naurahtaa* N: Joo! Se tulee varmasti jossain kohtaa mukaan siihen kuvioon koska ne buddhalaiset tekstit on kaikki kuitenkin Intian kautta tulleita. MA: Kyllä, kyllä joo!

MA: Hehheh! *nauraa*

N: Ja tiibetinbuddhalaisissa teksteissä on kuitenkin

’’T

ämä on hyvin kiinnostava, mutta oletteko kuullut, että Tractatusta on sävelletty ennenkin.’’

sitten aina niitä elementtejä edelleen, ja monia sanskritin kielestä lainattuja sanoja. MA: Kyllä, kyllä. Hindussakin on sanskritin kielisiä sanoja. N: Joo! Tää on tämmönen loputon suo mihin mä olen upottamassa itseäni hyvin kovaa vauhtia. MA: Joo! *nauraa* N: Vähän semmonen samanlainen ikuisuusprojekti kun Tractatuksen tutkiminen, että kun mä siihen kerran ryhdyin niin, ei sitä voi enää lopettaa… MA: ...Kuinka, osaatkö sä passiivisesti useita kieliä? N: En oikein enää. Ranskasta en muista yhtään mitään, ja saksa mun pitäisi aloittaa, koska Tractatus vaatii sen. MA: Niin se vaatii ehdottomasti sen, siis, jos ei mikään muu niin ensimmäisen lauseen ymmärtäminen kunnolla vaatii saksan kielen osaamista! *molemmat nauraa* N: Kyllä, kyllä! Ei voi ylittää sitä ennen kuin on opiskellut saksaa! MA: Kyllä! … Mä voisin kaivaa jostakin semmosen… Koska en, en millään pysty pitämään mielessä koko aikaa edes omia analyysejäni niin… Nimenomaan tämän suomalais-saksalaisen seulontani siitä, millä tavalla Tractatuksen ensimmäistä lausetta pitää lähestyä. Se saattaa olla Niin & Näin -lehdessä.

filosofi, joka on italialaista syntyperää, Esa Saarisen hyvä ystävä…Tästä on nyt kauan aikaa, varmaan 25 vuotta sitten… niin hän oli luennoimassa Firenzen yliopistossa ja annoin hänelle viestin että ’’Hanki minulle italian kielinen Tractatus’’, niin hän hankki! Ja siitä minä sain yhtäkkiä valtavia, suuria oivalluksia siitä, miten lähestyä, kun italian kieli lähestyy hiukan samalla tavalla tätä ensimmäistä lausetta kuin suomen kieli. Tälläistä kannattaa harrastaa kaikennäköstä! *naurahtaa* N: Kannattaa, varsinkin kieliä! MA: Kyllä. *nauraa*

Olen muistaakseni kirjoittanut sinne tämän pohdinnan viisi tai kuusi vuotta sitten. Mietin vaan sitä, että kun minulla on Tractatus kahdeksalla kielellä, ja semmoisen varsinaisen oivalluksen suomen kieliseen selitykseen ensimmäisestä lauseesta sain italian kielisestä Tractatuksesta. Yksi amerikkalainen

keen, eh, kasvanut taaperoksi. Niin siellä olit yhdessä Albert S. Kivisen kanssa esittänyt ohjelmanumeron ’’Actum Philosophicum Fennicum’’… MA: Ei ole, ei se ole ollut yksivuotisjuhlassa. N: Eikö? MA: Jos koska… Dilemma on perustettu 67.

N: Noniin, nyt mä olen jo ihan hukassa, että missä kohtaa mun kysymyslistaa me suurin piirtein mennään. MA: Onko meillä aikaa? Meillä on puolisen tuntia aikaa. N: Totta. Kerkeisinköhän mä vielä nää kaikki loput kysymykset käsittelemään, ne käsittelee musiikkia. MA: No, minä yritän olla tiivis. N: Kyllä. Kysyn ensin nämä oletettavasti nopeat kysymykset. Mä ajattelin et meidän lukijoita saattais ihan erityisesti kiinnostaa tämmöinen musiikkiohjelma, joka on esitetty Dilemman yksivuotisjuhlissa, eli kun Dilemma oli tämän rajun syntymisensä jäl-

ysteemiä vastaan hyökkääminen huumorin voimin on ollut yksi tärkeimpiä viestejä, mitä underground on antanut suomalaiselle kulttuurille.

N: Joo. MA: Ja Actum Philosophicum Fennicum -levykin ilmestyi 1969 syksyllä. N: Eli se on yli kaks vuotta sen jälkeen. Hyvä että tuli tämäkin virhe korjattua. MA: Joo. Siis, se on minun ja Pekka Gronowin levy-yhtiö, joka julkaisi tämän, ja se olisi muuten julkaistu Eteenpäin -merkillä, mutta sitten S. Albertin toivomuksesta annettiin sille nimeksi Actum Philosophicum Fennicum, jolla merkillä ei ole ilmestynyt kuin yksi ainoa levy. * naurahtaa* Yksivuotisjuhlassakin olen hyvin saattanut esittää jotakin. Mutta siis vasta, oliskohan sitten kaksivuotisjuhlassa, olemme S. Albertin kanssa yhdessä esittäneet asioita. Ja sitten samantien tehtiin levylle ne kappaleet yleisradion studiossa. Minun radio-ohjelmani varjolla olimme saaneet tämän studion käyttöömme. S. Albertin kunniaksi on sanottava, et hän pyysi minua säveltämään David Humen kirjaan Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. Hän luuli että minä

N: Mmmm-m. Entäs mites sitten tämä underground, mikä minua ihan henkilökohtaisesti kiinnostaa, mikä oli kaikkein parasta underground kulttuurissa 60-luvulla? MA: Varmaan… Enpä ole ajatellut mikä parasta siinä oli, koska siinä oli kaikki niin hyvää! *naurahtaa* N: *nauraa* MA: Mutta, varmasti se, että saimme vastaanottavan yleisön hämmennyksiin. Kyllä se oli se kaikkein hienoin asia. Se oli niin uutta ja yllättävää. Ja sitten kun Suomen Talvisota underground rock -LP ilmestyi, niin yleisradio kielsi sen esittämisen, niin siinä oli taas jotain valtavan hauskaa. Tämmönen systeemiä vastaan hyökkääminen huumorin voimalla, niin se on ollut yksi tärkeimpiä viestejä, mitä underground on antanut suomalaiselle kulttuurille. N: Mm-m! Voiko ehkä enää sanoa, että undergroundia on olemassakaan? Mitä sille kuuluu nykyään? MA: Se on, se on toisenlaista. Siinä ei ole enää sem-

sävellän yhden laulun, mutta minä huomasin että se teksti vaatiikin laulusarjaa, ja siitä tuli kuusiosainen laulusarja Humen tekstiin. Ja sitten nämä S. Albertin omat laulut — niin ne ovat aivan riemukkaita, mutta myös sellaisia, joita ei nykyaika enää ymmärrä samalla tavalla kuin silloin ymmärrettiin.

moista, mm, nykyunderground ei pyri korkeaan kirjalliseen ilmaisuun. Tai no, sillä tavalla yhdistäviä elementtejä on… Se vähä minkä olen kuullut, ja se tapahtui Tampereella tässä parisen vuotta sitten, siellä järjestettiin tamperelaisen undergroundin näyttely entisessä pääkirjastossa, ja minut pyydettiin

33 juhlapuhujaksi sinne. Minä menin katsomaan. Katsoin tietysti näyttelyn ensin ja sitten pidin puheen, ja huomasin että esteettisesti parasta undergroundia olivat sellaiset tekstit ja kuvat, joita oli julkaissut Vastavirta niminen rock-klubi. Ja kaikki muut yritelmät olivat…. jotakin muuta. N: Joo.. *naurua* N: Se oli kauniisti sanottu. Ehkä vielä ehtii kysymään jotain Suomen Talvisota -ryhmittymästä. Mistä se lähti liikkeelle? MA: Vuosi oli 1966, jolloin tutustuin Turussa, joka on edelleenkin minun mielikaupunkini Helsingin ohella, kahteen turkulaiseen runoilijaan, Markku Intoon ja Jarkko Laineeseen. Ja he esittelivät minulle amerikkalaisia undergroundlehtiä, joista tärkein oli The East Village Other ja toinen nimeltään Los Angeles Free Press. Tämä innoitti sekä Markku Intoa että Jarkko Lainetta ja minua, et ’’Mehän teemme jotakin vastaavaa’’. Mutta päätimme että emme matki amerikkalaisia vaan teemme suomeksi ja suomalaisittain kaiken. Ja nämä kaksi herraa tietysti tunsivat muitakin, mielellään huvittavasti ja riemukkaasti irroittelevia turkulais-nuoriamiehiä, niin meitä oli yhtäkkiä yli kymmenen miehen joukko, joka halusi tehdä — silloin performansseja nimitettiin nimellä häppening — me teimme häppeningiä The East Village Other -lehden innoittamana, mutta täysin suomalaisin elementein. Ja kun se tuntui menevän hyvin Turussa niin me tulimme tänne Helsinkiin, ja täällä sitten helsinkiläisen ’’Sperma’’, eli The Sperm -yhtyeen kanssa, olimme useitakin kertoja samoisssa tilaisuuksissa esiintymässä. Ja sitten olimme Oulussa, olimme Karhulassa, Orivedellä *naurahtaa*, mitähän niitä paikkoja on. Ryhmittymän tarkoituksena oli hyökätä yhteiskuntaa vastaan huumorin keinoin. N: Mmm-hm-hm! Se ilmeisesti onnistu melko hyvin heti alkuun? MA: No se, siis ainakin… Ainakin osa *naurahtaa*

kuulijoista oli mielissään tästä hommasta. N: *nauraa* MA: Ehkä toiset olivat kimpaantuneita, taikka eivät ymmärtäneet mistään mitään. Ja sen undergroundinkin ymmärtäminen, jota me teimme, niin sen, pelkästään tämän Suomen Talvisota -levyn suosio alkoi vasta silloin kun punk tuli Suomeen, siis toisin sanoen 1970-luvun loppupolella. Ja silloin, yhtäkkiä myös tämä meidän underground-ryhmittymä sai sen legendaarisen maineen, joka sillä on… Jarkko Laine sanoi aikoinaan, että ’’Suomen Talvisota on niin kauan legenda kun ihmiset eivät tiedä mitä me olemme tehneet.’’ *repeämme pitkään ja makeaan nauruun* N: Hyvä.. ! MA: Sit siinä oli niin paljon huteja ja lapsellisuuksia mukana ettei kaikki kestäisi kriittistä tarkastelua. N: Mmm-m! Ömm… Joo *keräilee itseään* Onko joku näistä kappaleista, siis Suomen Talvisota -ryhmittymän kanssa tehdyistä kappaleista, mikä olisi sun henkilökohtainen suosikki? MA: Ei, koska siis, niillä oli kullakin oma viestinsä. N: Mmm-m. MA: Ja ne viestit on siis sellaisia, jotka oli tehty eri tarkoituksiin, ja sitten kun nuori mies heittäytyy tekemään kaikennäköistä niin se riemu siitä tekemisestä on niin suuri, ettei siinä mitään ajatella, että ’’teenpä nyt hyvän kappaleen’’, ’’tässä nyt on tusinatuote’’ ja kaikkea sellasta, vaan kaikki tuli johonkin tarkoitukseen ja yhteen sovitettuina ne tuntuivat luovan hyvän kokonaisuuden, niin ei siitä kannata irrottaa mitään erityistä. N: Mmm! Hyvä perustelu. MA: Mmm. N: Jooh… MA: …Lienet valmis? N: Lienet valmis! *naurua* •

XX x x x xx x x x x x xx x x x x x x xx x x x xxx x x x x x x x x x x xx x xx x xx x x x x x x x x x x x x x x x xx x x x x x x x xxx xxx x x x x x x Xx x x xxx xxx x x x xx xx xxx x xx Verna Virkkunen x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x

xx x x xx x xx xx x x xx xx x xx x

x Klassikko. Hitto mikä klassikko, tämäkin teksti. xxxxxxxxxxx x

Myöhässä kaikkien muiden joukossa. Viimeisen illan välikohtaus, irtokarkkien voimalla irvistys. xx

Ihan muuta mitä piti, koska se mitä pitää, ei siitä tule mitään.

xxx Kla ssi kko :seu raa val lak err all asi tte n.J osp uno isi xx nse ura ava nke rra nse lit yks etv alm iik sin yt, kui nka x sil loi nol isi kaa nhe lpo mpa a! xxx xxx xxx xxx xxx xxx Tästä tulee vauvalle peitto. Kenen vauva se on, en vielä tiedä, mutta varmasti yllätytään iloisesti, kuuluu heitto: Oi, ei olisi tarvinnut, kaikkea sinä kanssa ehdit, vielä isoäidin neliöt rehdit! Ja mikä parasta, olen todella ajoissa. Keskityn. Pysyn tiukasti asiassa ja annetun rajoissa. Oikein, nurin, oik ein olisi tarvinnut.

Ei olisi tarvinnut. mutta mukaansa taas jokin vei – klassikko.

Ein olisi tarvinnut,

Nyt kyllä opin: keskityn opiskelemaan. Mutta vasta, kun olen saanut sairauslomaa. Kun ei ole enää pakko, eikä kukaan odota. Jos joku yrittää, voi sille sanoa: en tarvitse pisteitäsi, en enää. Mene, juokse muiden perään. Minulla on villapaita kesken tässä. Ristipistoja kamalasti rästissä. Pitäisi purkaa pari kesken jäänyttä ajatusta. Hirveästi selviteltävää muutenkin, värierät xx xx x xx x x xx x sekaisin, yksi kaulahuivi melkein valmis... paljon lankoja käsissä. x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x xx x x xx x xx väitä xx x xx x Olen oppinut varoista: ne loppuvat. Sen varomisesta en vielä, x xx x xx ylväitä xx x xx x x xx x xx pylväitä xx x xx x X X X X x x x x vaikka x xx x xx tähän x xx x xx x x xx x xx x xx x xx x tai siitä puhuivat tietäjät ja tieteilijät, x xx x xx x xx x xx x keri ja maanviljelijät, x xx x xx x xx x xx x tee alusta sammalten alta edesmenneet vierijät x xx x xx x xx x xx x ihan eri x xx x xx x xx x xx x xx x xx x Mutta mitä turhia etukäteen varomaan, tehdään ensin ja sitten aletaan haromaan, se on ihmiskunnan yhteinen tarina, x xx x xx x xx x xx x xx x xx x o mi . . . x xx x xx x xx x xx x xx x xx x i kä kau xx x xx x . n ha a xx x xx x kuu is jo va xx x xx x . . le . . . van . ri a xx x xx x . . . . n. xx x xx x . . xx x xx x (Ja niin siinä jälleen kävi, että kovin hienon alun sain tästä, mutta tätä samaa lankaa ei enää saa xx x mistään, ja minulla oli vain nämä kaksi kerää, siis x xx x tähän päätellään tällä e x r xx ä xx x ä )

Miksi opiskella logiikkaa? – alaa opiskelleet vastaavat

Logiikka on kiinteä osa länsimaisen filosofian perinnettä, ja pakollinen osa niin teoreettisen kuin käytännöllisenkin filosofian tutkintovaatimuksia. Mutta siinä missä logiikan peruskurssi on yhdelle unelmien täyttymys, niin toiselle se voi olla pahin painajainen. Moni filosofian opiskelija kokee logiikan opiskelun erityisen vaikeana tai turhauttavana, mikä saattaa johtua siitä, että logiikan formaalisuus tekee siitä lähtökohtaisesti vaikeammin lähestyttävän kuin monet muut filosofian osa-alueet. On totta, että logiikan opiskelu vaatii aluksi useimmilta meiltä erityisiä ponnisteluja. Vuosien varrella on vahvistunut käsitys siitä, että ainakin yksi syy siihen miksi lopulta niin harvat päättävät tosissaan ryhtyä näihin ponnisteluihin, on se, että monelle ei vielä useammankaan logiikan kurssin jälkeen välttämättä ole selvää, mitä logiikka on, miksi logiikkaa kannattaa opiskella, ja mihin kaikkeen sitä voisi hyödyntää. Yhteenkään näistä kysymyksistä ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta, ja siksi päätimme koota tähän erilaisia vastauksia logiikkaa opiskelleilta.

TOIM. NINA OLLILA KUVITUS: ERÄÄN OPISKELIJAN AITOJA MS PAINT -MUISTIINPANOJA ERÄÄLTÄ AIDOLTA LOGIIKANKURSSILTA

Miksi opiskella logiikkaa?

enkilökohtainen syy: Opiskelen logiikkaa, koska en oikeastaan halua tehdä muuta. Yliopistollekin saavuin ennemmin logiikan kuin filosofian takia, ja vaikka logiikan opiskelu on toisinaan tuskastuttavaa, loppujen lopuksi se tuottaa minulle jonkinlaista syvää tyydytystä. Matematiikkataustaa minulta ei löydy, joten olin kuitenkin kehitellyt muita opintovaihtoehtoja, jos haaveilemani polku päättyisi umpikujaan. Peruskurssin myötä ajauduin kuitenkin entistä syvemmälle: löysin tieni logiikkaseminaarin takarivin kuunteluoppilaaksi, olen herännyt keskellä yötä pohtimaan mieltä vaivaavia tehtäviä, nähnyt unta sekvenssikalkyylistä ja juossut kesken lenkin kotiin kirjoittaakseni ylös mieleeni tulleen ajatuksen. Tosin vain huomatakseni, ettei se toiminutkaan ja aloittaakseni todistuksen tekemisen jälleen alusta. Kun viimein saan todistuksen oikein, saatan vain katsella sitä, koska logiikka on kaunista. Taannoisessa käytäväkeskustelussa totesin, että olen logiikan kanssa kuin kuuden vanha lapsi jouluna. En malta odottaa paketin avaamista, käärepaperin rapistelua ja sisällöllä leikkimistä. Välillä harmittaa ja turhauttaa, mutta useimmiten silmät loistavat ilosta. Yleisiä syitä: * Logiikkaa voi soveltaa argumenttien rakennetta analysoidessa. * Logiikka kehittää ja jäsentää ajattelua. Anonyymi opiskelija 1

Is logic in the world or just stinky human thought?

have noticed that I tend to look for patterns everywhere. I think about things like what makes this the next track on a spotify playlist instead of another one. I think of the algorithms people use to predict things. I look at atmospheric data and try to see how complex patterns play out in weather prediction. Then again, I often think logically when looking at a prediction that went wrong. Was there

a faulty premise? Some vague premise taken as a solid one? That is one thing logic is good for. We use it to analyze the system of inferences we commonly use (logic itself). We need that kind of rigorous thinking to make sense of the mistakes we make in our thought processes. I used the word “logic” here in two ways. The first is the everyday meaning that has something to do with patterns and predictability. Our capacity for logical reason captures things in our experience and we postulate reliable reasons between their occurrences, or explanations for them. We go even further and try to find what constitutes the reason that things cooccur or are in some other relation with one another. This is what I have come to think of as “scientific” thinking. The other way of using the word “logic” refers to formalization or making specific the relations between propositions. If we accept such and such claims as premises, what can be said to entail from those premises. Logic proper deals with the latter meaning of “logic”. The game of logic is two-fold. We reason in a formal language that is perfect enough to preserve truth and hope that it might show something new about our normal language (meta-language) reasoning. At this point in my studies the two meanings of logic seem intertwined. When I look at the movement of air depicted in a surface wind chart I get the feeling that the physics involved are like logic in motion. I try not to read into that too much. It could be that I just don’t know enough about physics and see my own stuff everywhere. Some of my assumptions about physics or the use of logic might be wrong. But then again, if the underlying workings of what physics describes (the physical world) were not in some sense logical, what could they be? Only answer I can come up with is that they would then have to be unpredictable, random. This is because if they show patterns on any level, our logic immediately comes into play. But complete randomness is not what we see in nature. Our weather models, for example, seem to work to some extent. So, there is a sense in which logic seems to capture something fundamental about the physical world. There are logical reasons for at least some stuff and not just randomness. The question is, then, how much of the world can be described logically. Another question looming in the background is whether logic talks about things in themselves or if logic merely tells us about the limits of human un-

38 derstanding. All this talk about the physical world being “logical” can be paraphrased as “we have a capability to see patterns if we idealize enough”. Vagueness and other problems arise when we take that patternicity to mean that the world is patterned and neatly organized in a way that allows us to idealize it into a formal system. We have some reason to think that reality is not like that. It could be that our tool for predicting through idealization (logic) is doomed to be faulty. But how to account for the apparent logicality? I mean, science works, right? People have studied and developed logic for centuries. Since I have been privileged enough to get into university and to study philosophy, I think it would be a waste not to immerse myself in the study of this powerful tool to look at human reasoning and (maybe) the physical world and try to find new ways to work with it and use it. This is only a gut feeling but I think it is going to help me a lot in the long run. Anonyymi opiskelija 2

os minulta kysyy, miksi opiskelen logiikkaa, satun vaaralliseen ajatuskulkuun. En oikein löydä mitään syytä, tai ainakaan pätevää, ja saatan sen takia lopettaa logiikan kokonaan. Ehkä sitä kannattaa opiskella kysymättä miksi. Mutta ei hätää! Viitisen ajatusta, ja olen lähempänä asian ydintä. Logiikan tekeminen on minusta tyydyttävää: täytyy siis selvittää minkä takia. Yleisemmälläkin tasolla löydän itsestäni uteliaisuuden saada tietää miten asiat toimivat. Yleensä filosofian opiskelussa pohjatyötä on tehtävä naurettavan paljon päästäkseen sitä vastaavalle tasolle, joka logiikassa on päättelyn päässä. On mainio tunne selvittää päättelyn pätevyys ja ymmärtää päättelysäännön toimintatapa, tai miksei säännön merkitys logiikan rakenteessakin. Myönnän, ettei minulla ole tulevaisuuden suunnitelmia logiikan suhteen, mutta se on parhaillaan mukavaa puuhastelua. Sitä paitsi sen kanssa tekemisissä ollessa formaalit notaatiot tulevat tutuiksi, jolloinka niiden kohtaaminen muissa filosofisissa yhteyksissä ei ole enää turhauttavaa tai pelottavaa. Nimim. En-aio-kirjoittaa-paradoksikurssin-esseetä

Miksi opiskella logiikkaa?

n oikeastaan osaa sanoa. Mikäli joku ei koe lainkaan mielekkääksi opiskella logiikkaa, hänelle on mahdotonta argumentoida logiikan opiskelemisen hyödyllisyydestä. Kaikki argumentaatio pohjautuu ainakin jonkinlaiseen logiikkaan; jos on tarkoituksena argumentoida logiikan opiskelemisen puolesta taikka vastaan, ollaan jo logiikassa. Jos taas argumentaatio ei seuraa minkäänlaista logiikkaa, ei tällöin kyse oikeastaan edes ole argumentaatiosta. Olisi tosin ihan mielenkiintoista kuulla, minkälainen käsitys logiikasta edellytetään, mikäli logiikan opiskelua ei koeta lainkaan mielekkääksi. Kaikessa argumentaatiossa, tässä rakastamassamme filosofian osasessa, harjoitetaan sekä kehitetään ajattelun taitoja. Logiikan opiskeleminen sattuu olemaan yksi keino tähän. Olisi perin kummallista, jos pidettäisiin ajattelun taitojen kehittämistä mielekkäänä, mutta väheksyttäisiin samalla logiikan opiskelemista. Logiikka ei minun mielestäni ole toisaalta mitään ajattelun sääntöjen opettelemista. Logiikassa ei ole kyse ajattelun itsensä lainalaisuuksista, kaikki ajattelu kun ei seuraa loogikoiden kehittelemiä järjestelmiä. Logiikassa on käytännön konkreettisimmalla tasolla kokemukseni mukaan kyse pitkälti ajattelun erityistaitojen harjoittelemisesta ja kehittämisestä. Pystyn kuitenkin allekirjoittaa ehdoitta Edmund Husserlin väitteen, että täysin itsenäiseen, elämismaailmasta abstrahoituun logiikkaan pyrkivä filosofia on pelkästään naiivisuutta.1 Logiikkakin saa perusteensa vasta ottamalla koetun, subjektiivisesti eletyn maailman huomioon. Mika Leinonen

ysymykseen “mitä logiikka on?” on varmaankin yhtä monta vastausta kuin on logiikan harjoittajia. Tällä hetkellä olen kiinnostunut formaalin aritmetiikan historiallisista tulkinnoista, ja työni vaatii yhtä lailla loogista ja historiallista ymmärtämistä. Parin huoneen päässä

1 2012, Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia, suom. Markku Lehtinen, Gaudeamus, Helsinki, 131

39 kollegani istuu neljättä tuntia valkotaulun äärellä ja miettii, miten parhaiten käsitellä valehtelijan paradoksia. Vähän matkan päässä työskennellään peliteoreettisten semantiikkojen parissa, seuraavalla käytävällä pyöritellään syllogismeja. Tuskin kukaan on “puhdas” loogikko siinä mielessä, että hän tutkisi yksinomaan loogisia järjestelmiä sinänsä. Olemme kiinnostuneet kuvaamaan tai mallintamaan jotakin, ja ne logiikat, joiden kanssa työskentelemme, sopivat yhteen niiden ilmiöiden kanssa, joita haluamme kuvata, oli kyseessä sitten matematiikan osa-alue, äänestyskäyttäytyminen tai tietoväitteiden rakenne. Logiikka ei ole todellisuudesta irroitettu, yhtenäinen monoliitti: se on kokoelma säännönmukaisia formaaleja metodeja, joiden tarkoitus on kuvata sellaisia ilmiöitä, joiden kohdalla looginen tarkastelu on mielekästä. Opettajan roolissa olen tullut usein miettineeksi, miten havainnollistaa logiikan rikkautta ja moninaisuutta jo alkuvaiheen kursseilla. Logiikassa oppimiskäyrä on jyrkkä, ja formaalin notaation ja vielä eksoottisten matemaattisten käytäntöjen kohtaaminen on kuin pudotus avantoon. Perusasiat on hallittava hyvin, ennen kuin voi ymmärtää logiikan sovelluksia. Sama pätee kielten oppimisessa: kiinan tai japanin kielen ensiaskeleet koostuvat vähintään parinsadan kirjoitusmerkin opettelemisesta. On kuitenkin inspiroivaa nähdä vilaus siitä suurenmoisesta ja kiehtovasta kulttuurista, johon kielen opiskelu antaa avaimet. Logiikan kulttuuri jää kuitenkin monelle sumeaksi alueeksi, joka näyttää kuuluvan yksinomaan pienelle eliitille, joille logiikka ja matematiikka “tulevat luonnostaan”. Tämä myrkyllinen myytti on kaukana totuudesta. Logiikan tutkijoina jaamme logiikoiden peruskehikon lause- ja predikaattilogiikassa, pyrkimyksen formaaliin esitystapaan sekä hyvän määrän sanattomia konventioita. Kiinnostuksenkohteistamme riippuen työnkuvamme saattavat olla hyvin erilaisia. Laskennasta kiinnostunut loogikko suuntautuu teoreettisen tietojenkäsittelytieteen puolelle, kun taas metafyysistä, välttämättömyyttä mallintava loogikko jakaa enemmän filosofien kanssa. Suuri osa analyyttista filosofiaa käyttää nykyään formaaleja välineitä, joiden hallitseminen on filosofillekin hyödyllistä. (Toinen strategia on kehittää hyvä suhde vapaavalintaiseen loogikkoon, joka voi turhautuneena kertoa sinulle, mitä välttämättömyyden distribuutiolaki sanoo ja miksi se on episteemisessä kontekstissa hankala.) Esimerkiksi jaettu tieto ja useamman toimijan välinen tiedollinen kanssakäyminen on hyvin he-

delmällinen maaperä loogiselle tarkastelulle. Välttämättömyys, eettinen argumentointi ja päättely, kielifilosofinen referenssinteoria ja totuusteoria ovat aloja, jotka lähes välttämättä koskettavat logiikkaa. Matemaattinen logiikka ja joukko-oppi ovat jopa inspiroineet tiettyjä mannermaisia ajattelijoita, joista ehkä tunnetuin esimerkki on Alain Badiou, joka sovelsi matematiikkaa esimerkiksi politiikan ontologian perustana. Vaikka filosofisista tai matemaattisista loogikoista suurin osa ei ole luonnonlahjakkuuksia, vaatii logiikan harjoittaminen, erästä opettajaani lainatakseni, “takapuolen lihaksia ja kovia hermoja”. Epäonnistuminen on jokapäiväinen arjen osa, jonka kohtaamiseen menee hetki tottua. Loogis-matemaattinen työ pitää tekijänsä nöyränä ja rehellisenä, koska yleensä edessä oleva ongelma näet vähät välittää yrityksestä hukuttaa se suuriin sanoihin tai auktoriteettiväitteisiin. Toisaalta on myös palkitsevaa nähdä selkeää taustaa vasten omien taitojensa kehittyminen. Kun ymmärrämme, että logiikka on jollain tasolla vaikeaa jokaiselle, osaamme kunnioittaa myös muita harjoittajia ja heidän kovaa työtään. Olisi epärehellistä päättää tämä teksti jättäen sen kuvan, että olen itse lähtenyt tekemään logiikkaa, koska se oli alusta alkaen unelma-aiheeni. Ajauduin logiikkaan, koska ainoa työ kandiopiskelijalle oli logiikan harjoitusten vetäminen. Vähitellen löysin logiikan puolelta sen yhteisön, jonka keskellä koin oloni mukavaksi, ja “rakkaus lajiin” kehittyi luontaisesti siinä sivussa. Iso osa meistä, jotka istumme Metsätalon yläkerrassa, työskentelee tavalla tai toisella logiikan kanssa. Tutkijan ammatti nähdään usein yksinäisenä työnä, mutta harva kestää, henkisesti tai rahallisesti, täyttä eristystä. Viikottaiset tunnit yhdessä liitutaulun, paperin tai oluen ääressä tuovat kovaan työhön mielekkyyttä ja ovat korvaamattomia inspiraation lähteitä. Aktiivinen ja tiivis työyhteisö luo myös ympärilleen mahdollisuuksia, jotka ovat nuorelle tutkijalle elintärkeitä. Tämä periaate ei ole erityistä logiikalle vaan soveltuu aivan yhtä hyvin muihin filosofian aloihin ja ehkä elämään sinänsä: pitkällä aikavälillä omaa erityisaihetta tärkeämpää on löytää se pienikin joukko ihmisiä, joiden seurassa tuntee olonsa turvalliseksi ja tuetuksi. Jaettu innostus on helpompi pitää yllä niiden vuosien ja vuosikymmenten ajan, joita opiskelija ja tutkija tarvitsevat kehittyäkseen alallaan. Maria Hämeen-Anttila

Mathematics and Meaninglessness A Foray into Semiotics of Mathematics

In mathematics you don’t understand things. You just get used to them. – John von Neumann

ATTE KOSKINEN

Foreword The idea for this text came from Slavoj Žižek and his idea of ”the symbolic Real”. Žižek, a well-known Lacanian, talks about the necessity of dividing the real as conceived by Lacan into three distinct sub-reals: the real Real, the symbolic Real and the imaginary Real, thus collapsing Lacan’s real-symbolic-imaginary triadic into itself (in the process also creating the real Symbolic, the symbolic Symbolic and the imaginary Symbolic, and the real Imaginary, the symbolic Imaginary and the imaginary Imaginary) (Žižek, 2006). Žižek then defines the symbolic Real as ”the signifier reduced to a senseless formula, like the quantum physics formulae which can no longer be translated back into – or related to – the everyday experience of our life-world” (Žižek, 2001). He also calls it ”language deprived of the wealth of its human sense” (Žižek, 2006). A slightly differently formulated exposition of the symbolic Real appears in Žižek & Daly, 2004: ”There is the symbolic Real, which is simply meaningless scientific formulae. For example, quantum physics can be understood as symbolic Real. In what sense Real? Precisely in the sense that we cannot integrate it into our horizon of meaning. As Richard Fineman, the great quantum physicist, himself liked to emphasize, you cannot understand quantum physics, you cannot translate it into our horizon of meaning; it consists of formulae that simply function.” [sic] Although Žižek uses as an example only quantum physics, I see no reason why the symbolic Real

41 wouldn’t apply to mathematics as well. If what makes the formulae of quantum physics an instance of the symbolic Real is the fact that they can’t be ”translated into – or related to – the everyday experience of our life-world”, or that they are merely ”senseless formulae”, I would argue, then, that the formulae of mathematics also qualify as instances of the symbolic Real. However, this demands that we continue the discussion from the point of view of mathematical platonism (or some other similar view). The reason is that, for there to be any sense in talking about our inability to understand mathematics, there has to be (at least on some level) something there that we (at least in theory) could understand. If we chose a formalist point of view, the whole discussion about the possible meaninglessness of the language of mathematics would be for nothing, since we would already be assuming that there is no meaning to be found there, only empty symbols and rules for their manipulation. The view examined in this text is that mathematics, after a certain point of complexity or abstraction, loses its meaningfulness as a part of our life-world, i.e., that we cannot truly understand it anymore. I will also try to bring into consideration the ways in which this view is connected to views in the philosophy of mathematics, particularly with mathematical platonism and formalism. One final note: I am not aiming for an exact and rigorous presentation here. What I aim to do is give a sort of precursory study of the subject, one that might work as an introduction for people not already acquainted with it.

A bit about a couple of isms The field of philosophy of mathematics includes many competing views on the nature of mathematics. Some are more widely endorsed than others, but all include their own, severe problems. Here I will only introduce briefly the two most common: platonism and formalism. Mathematical platonism, as a form of mathematical realism, holds that mathematical objects, i.e., the subject of mathematics, exist independently of us, in a realm of their own. Even if we didn’t exist, mathematical objects would. A corollary of this view is that mathematical truths are seen to be discovered, not invented. Mathematical formalism is the polar opposite. According to formalism, mathematics is purely a game of empty symbols, there is no ”realm of mathematics” beyond the squiggles we put on paper. Mathematics is only about certain string manipulation rules and nothing more. One way to see the difference between platonism and formalism is this: according to formalism, mathematics is only syntax; according to platonism, a semantic dimension also exists.

Mathematical understanding Consider these two cases: 1. You read the proof for an extremely complex mathematical theorem. The proof is long, hundreds of pages, and very detailed. You read it with time and care and make sure it is airtight, that every step follows

42 from the steps before, that it is logically valid. But the proof is so long and complex that although you’ve now read it and made sure it is valid, your understanding of the theorem itself amounts only to knowing that it is true since its proof was valid. 2. You read the proof for the theorem that for positive integers a, b and c, if a divides b and b divides c, then a divides c. You understand the proof completely1. It’s short and simple. And even if you hadn’t read the proof at all you could probably still tell, after a bit of thinking, without resorting to any formal mathematics, that the theorem is true. You understand the theorem fully, you feel like you’ve wrapped your head around it. Not only do you know that it is true, you understand it. The understanding you gain in case 1 is what I will call ”mathematical understanding”: an understanding that amounts to knowing that something is true once mathematically proven. The theorem in the example case is so complex and abstract that the only way to understand it is to just understand that its proof is valid and thus that the theorem itself is true. That is the best you can do. The understanding you gain in case 2 is what I will call ”understanding per se”: understanding in the normal, everyday fashion (unfortunately I cannot here afford to give a more rigorous definition of understanding per se due to its elusive nature). Now, mathematical understanding, as I have defined it, consists of understanding the syntactic part of mathematical symbolism. We understand something mathematically by knowing the syntactic rules governing the manipulation of the symbols, and by seeing that according to those rules the manipulations carried out in the proof, all the way from the premises to the conclusion, are executed correctly. Mathematical understanding is, then, formalist understanding. Understanding per se on the other hand, when discussing mathematics, consists of understanding the semantic portion of mathematical symbolism, grasping that which lies beyond the symbols, what the symbols point to, what the symbols mean. Understanding per se is, then, in the context of mathematics, platonist understanding. Mathematical understanding and understanding per se seem to be wholly separate: you can have one without the other. Sometimes the syntactic part of mathematics (mathematical understanding) may help you to understand the semantic part (understanding per se), but not always.

Mathematics and meaning The language of mathematics, the way we write and do mathematics, seems to be divided into two parts: one syntactic and the other semantic. These two are closely related, being in a way two sides of the same coin, but still very different. The mathematical formalist would claim that there is no semantics to be found in the language of mathematics, that it is purely syntactic. The mathematical platonist, on the other hand, would argue that there is a semantic side to mathematics: the platonic realm. The platonic realm of mathematics is what the language of mathematics is about. If we choose platonism as our way of thinking about mathematics (as we did at the beginning of this

43 text), certain problems occur. The ones most often brought up deal with certain epistemological and metaphysical issues surrounding the view, but what I want to discuss here, inspired by Žižek, is a certain ”problem” dealing with the semiotics of mathematical language. (The word ”problem” appears in quotation marks because I see this more as an unfortunate feature than an actual problem.) Mathematical platonists would like to say that the language of mathematics is about something, that it conveys something to us – that something usually being information about the platonic realm of mathematics. Mathematical platonists would thus disagree with Žižek when he claims mathematics to be only senseless formulae, part of the symbolic Real. The semiotic problem arises, however, specifically when the mathematical platonist tries to hold on to the view that the language of mathematics really is about something. Because of their level of abstraction and complexity, parts of mathematics seem to go so over our heads that they no longer convey any ”real meaning” to us. If there is nothing to truly grasp, nothing to understand, nothing to relate to our experience of the world, is anything really being conveyed?

Mathematics and meaninglessness ”It is a common view among many of today’s physicists that quantum mechanics provides us with no picture of ”reality” at all! The formalism of quantum mechanics, on this view, is to be taken as just that: a mathematical formalism. This formalism, as many quantum physicists would argue, tells us essentially nothing about an actual quantum reality of the world, but merely allows us to compute probabilities for alternative realities that might occur.” (Penrose, 2004)2 Could this be the case with mathematics as well? Could the language of mathematics perhaps not provide us with a picture of the platonic realm at all? Could it be that the language of mathematics only allows us to compute, not probabilities for alternative realities that might occur, but deductions from alternative sets of premises that might occur, telling us nothing about what is really there? Is the language of mathematics, in the end, purely formalist? If nothing is actually being conveyed to us via the language of mathematics, Žižek’s analysis of mathematics as signifiers reduced to senseless formulae and as a language deprived of the wealth of its human sense seems to be quite accurate. Mathematics, when dealing with sufficient levels of abstraction, does seem to only have a formal side. Is this, then, the end of mathematical platonism? Hardly. This of course in no way disproves mathematical platonism, for it does not follow from our inability to gain information about it that the platonic realm of mathematics couldn’t exist (one of the main tenets of mathematical platonism is the fact that the realm of mathematics exists independently of us). The only thing this leads us to accept is the fact that if a platonic realm of mathematics exists, parts of it remain, and most likely will remain, hidden from us. The language of mathematics, after a sufficient level of abstraction, might technically still have a semantic side to it, but such a side remains beyond our reach. For us there is only formalism.

Notes: 1. The proof: Supposing that a divides b, there exists a positive integer h such that ah=b. Supposing that b divides c, there exists a positive integer k such that bk=c. Substituting b into bk=c we get ahk=c. Let hk=m, where m is some positive integer. Now am=c, from which we see that a divides c. 2. This same quote can be found in Žižek’s book Less than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism. London, Verso 2012.

Sources: Penrose, R. 2004. The Road to Reality: A Complete Guide to the Laws of the Universe. London, Vintage Books. Žižek, S. 2001. On Belief. London, Routledge. Žižek, S. 2006. Schlagend, aber nicht Treffend! Critical Inquiry, Vol. 33, No. 1. pp. 185-211. Žižek, S & Daly, G. 2004. Conversations with Žižek. Cambridge, Polity Press.

KUVA: NINA OLLILA

NINA OLLILA ‘‘KAHLO – LET

THE DEATH BE YOUR LIGHT, LET THE PAIN BE YOUR GUIDE’’

(2018) MUSTE, TUSSI, LYIJYKYNÄ

’’Naisia, metafysiikkaa, taidetta’’ — unelma Suuresta Illusionista

TEKSTI JA KUVAT: MONA TÄRK ’’Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, — sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja.’’1 Helsinki 1920-luvulla: valoreklaamit, kiiltävät autot ja nuoruus. Satunnaisessa katajanokkalaisessa illanvietossa puheenaiheina tämän ja eilisen päivän muodit: psykoanalyyttinen suggerointi, moderni runous ja tympäännyttävä metafysiikka. Ja kaikkein tärkein — naisen muotoisen mysteerin kanssa jaettu silmänräpäys, joka siinä samassa piiloutuu uskaliaasti maalattujen huulten ja päivällä ajelematta jääneiden hiusten taakse. Mika Waltarin esikoisromaanissa Suuri Illusioni (1928) toistuvat sähköiskun aiheuttaman shokin lailla muistiin syöpyvät aistivaikutelmat syksystä, talvesta ja keväästä. Teoksen läpi kantautuu illuusiota ylläpitävä epävarmuus ihmisten välisestä merkitsevästä tilasta, ilmeten toistuvasti hetkissä, jossa ollaan lähekkäin mutta silti niin vieraita, ja jotka on tuomittu loppumaan jättäen jäljelle arkielämään unohtuvan tai sitä nälkäisesti nakertavan kaipuun. 1

Mitä Waltari teoksessaan kommunikoi? Onko viestin ydin riisuttu Helsingistä ja 1920-luvusta, kuvaus universaalista nuoruudesta? Ei, yksityiskohdat ovat tärkeitä samastumisen kannalta. Ja samastuminen on kiehtovaa, kiihottavaa, viehättävää, sillä minunkin nuoruuteni spatiotemporaaliset koordinaatit ovat 20-luvulla, Helsingissä. 2020-luvulla, kurkottaen kohti teemoja jotka löytyvät sadan vuoden takaa. Yhtä mustavalkoisesti kuin sanat romaanin sivuilla — tai oikeastaan päinvastoin vain ajatuksissa ja projisoinneissa. Helsingin rannoilla on sumu, minkä vuoksi en tunnista, pitäisikö lempeässä aallokossa näkyä jokin osa kartasta jota en ole opetellut — jos vastarantaa edes on. Kahvila Ursulan kesäterassia puretaan syvän, sumun haalistaman ruskan huminassa. Kaivopuiston rannan asfalttia painaa punainen moottoripyörä, ja minua huimaa katsoa valkeassa ajavia veneitä. Romanssi kiskoo käsiäni kainaloonsa — kuulun samaan ympäristöön, hengitykseen ja hämärään. Eikä sisäpuoleni ole vastaamatta romaanin kaikuun. Sen ensi kertaa luettuani otin unelmakseni päästä lattiatyynypaikkojen varjoihin lukemaan seurapiirin kasvoja ja sanoja, suoria ja peitteleviä. Päätin, että jos tulevaisuuttani on tässä kaupungissa, tulee se maistumaan Illusionilta. Kehittäisin itselleni tarkkapiirteiset mysteerin rajat ja asettaisin askeleni katukivetykselle keskiyöllä huumaavassa seurassa. Kaiken romantiikan takana minua säestäisi pessimismi — olemme edelleen tuhoutuvaa sukupolvea, mutta sekin on merkityksetöntä, sillä samoin on varmasti jokainen edeltävä nuoruuspolvi ajatellut, eikä mikään ole vieläkään muuttunut, lakannut. Rakkaus on

s. 13 omistamassani kappaleessa WSOY 1983, kolmastoista painos.

47 yhä merkityksetöntä, ja merkityksen ainoa tehtävä on luoda halua. ’’Minun onneni oli polttava ja kipeä. Sillä kuitenkin pohjimmiltaan minä tunsin, että kaikki oli minulle vain ihanaa, ohutta, kimaltavaa illusionia. Hän oli minulle yhtä kaukainen ja saavuttamaton kuin ennenkin. […] Eikä ole olemassa katkeramman ihanaa onnea kuin illusionin onni. Ihminen, joka hurmioituneena imee itseensä huumauksen autuutta, kuitenkin itse tietäen, kuinka äärimmäisen lyhyen ajan tuo kaikki kestää ja kuinka kipeät haavat se voi lyödä sieluun koko elämän ajaksi. — Koko tuo salaperäinen, illusoorinen sekoitus hehkuvinta tunnetta ja kylmää järkeä […]’’2 Haluan heittäytyä illusioniin ja olla kieltämättä niitä tunteita, joita se saa minussa kuohumaan. Ottaa tosissaan sen, mille muut nauravat… Näyttää, että sekin on mahdollista — ja luultavasti myöhemmin itsekin nauraa tälle lupaukselleni, ellen ole valinnut sonnustaa itseäni pysyvästi jollakin tarinalla, jota muut muistelevat nuoruusvuosiensa suloisena naiiviutena, jonka me silloinkin tiesimme olevan vain lumetta. Mutta onko kyseessä sittenkään illuusio, eskapadi johonkin kesäillan kumpupilvilinnaan? Eikö kaikki, mitä Suuren Illusionin henkilöhahmot haluavat saavuttaa, ole autenttiset hetket, sekä usko siihen, että emme lakkaa tanssimasta naamiaistanssiaisissa vain koska koreografian lisäksi ei ole mitään? Yhteinen vakuuttuneisuus siitä, että lopulta nukahdamme ja heräämme kuitenkin yksin, voisi olla samanarvoista kuin jaetut fantasiat hetkistä, jolloin riisumme naamiomme toistemme edessä ja voimme lukea alastomista kasvoista kaiken (sillä niissä ei ole enempää). Eikä jälkimmäinen ole uneksintaa romaanin maailmassa, vaan juuri ne hetket elämässä, jotka sisään hengittäessä tulevat osaksi itseämme. 2 s. 190

3 s. 244

Ei, Suuressa Illusionissa sentimentaalisuus kuuluu menneeseen. Modernissa maailmassa se pestään pois kylmillä suihkuilla, eikä se pysy moottoriajoneuvolla kiitävän elämän perässä. Emme tule ajatelleeksi, että toivoisimme jotakin muuta, emme pysähdy ihmettelemään valoreklaameja, vaan virtaamme niiden tahdissa. Elämme tervettä ja optimistista aikaa — tai sitten, mikäli meillä on siihen taipumusta, valitsemme toisin ja nautimme meitä kuristavien intohimojen leviämisestä suoniimme myrkyn lailla: ’’Yli olemukseni vuosi tulvahyökynä meidän aikamme mieletön, alitajuinen itsehävitysvietti. Ja taas oli kylmä aamuyö.’’3

NINA OLLILA ’’TOVE’’ (2014) TUSSI

CARLOS LIEVONEN

‘‘Marxdonna’’

Astrologiasta

MARKKU KAILAHEIMO TIETOKIRJAILIJA

1. Augustinuksen kritiikki tähdistä ennustamiseen Kirkkoisä Augustinus (354-430 jaa.) kertoo Jumalan valtio -teoksessaan eräästä tapauksesta, jonka hän sanoo olevan peräisin Cicerolta (106-43 eaa.) – arvellaan sen olevan De fato -teoksen (Kohtalosta) kadonneesta osasta. Augustinus hyökkää tuolla anekdootillaan keskistoalaisen Poseidonioksen ( 135-51 eaa.) kimppuun: Cicero kertoo seuraavasta tapauksesta. Kuuluisan lääkärin Hippokrateen kirjoituksista saamme lukea, että eräät veljekset alkoivat sairastaa samanaikaisesti ja heidän tautinsa paheni yhtäaikaisesti ja myös helpotti samaan aikaan. Arveltiin heidän olevan kaksoset. Stoalainen Poseidonios, astrologian innokas kannattaja, tapasi väittää, että nämä olivat syntyneet ja myös siinneet samojen tähtien merkeissä. Lääkäri siis arvioi kaiken perustuvan samanlaiseen ruumiinrakenteeseen ja ruumiilliseen kuntoon. Sen sijaan filosofi, joka oli astrologi, katsoi asian riippuvan siitä tähtien asemasta ja vaikutuksesta, joka vallitsi sillä hetkellä, jolloin pojat olivat siinneet ja syntyneet. (Suom. Heikki Koskenniemi) Augustinuksen kritiikki kohdistuu astrologiaan – tähdistä ennustamiseen ja horoskooppeihin. Poseidonioksen tehdessä eron hedelmöitymis- ja syntymäajankohtien välillä ennustettaessa ja horoskooppeja laadittaessa, perustaa Augustinus vastaväitteensä kaksosten erilaisiin elämän kohtaloihin. Vaikka hedelmöitymis- ja syntymäajankohtien välillä oli yhdeksän kuukauden ero ja ”tähtien asemista” johtuen lasten elämänvaiheet siten erilaiset, miten oli kuitenkin mahdollista että samaan aikaan syntyneiden kaksosten elämänvaiheet ja jopa sukupuoli saattoivat silti nekin olla erilaiset. Asia on hyvin monimutkainen ja näyttäisi, että astrologit olisivat selittäneet tätä niin, että syntymisen aikaiset olosuhteet olisivat aikaansaaneet erot heidän elämänkuluissaan. Nuo olosuhteet poikkesivat hitusen toisistaan, koska kaksostenkin syntymät olivat kuitenkin perättäiset, kuten Augustinus toteaa Eesaun ja Jaakobin syntymästä: toinen piti kiinni toisen kantapäästä. Hänen mielestään näin ”mitättömästä aikaerosta” ei voinut olla niin suuria seurauksia kuin Eesaun ja Jaakobin kohdallakin oli. Hän myös ihmettelee, miksi sairastelevien kaksosten hedelmöitymisajankohta vaikutti terveydentilan samanlaisuuteen, mutta syntymisajankohta taas teki heidän elämänvaiheistaan muuten erilaiset.

51 Hän esittää retorisen kysymyksen, olisiko ”kohtalo” hedelmöitymisajankohdan ”tähtien asemien” perusteella myös määrännyt syntymisajankohdan, joka sitten olisi aiheuttanut eron kaksosten elämänvaiheissa. Tässä kuitenkin jää epäselväksi, miten tällaista voisi tapahtua jos kerran ”tähtien asemat” olivat molemmille samat. Ja saivatko samaan aikaan siitetyt kaksoset vasta syntyessään, joko saman tai eri sukupuolen. Augustinuksen argumentointi näyttää melko murskaavalta. Sen vahvuus perustuu lähtökohdalle, että kuten kaikki muukin, myös ”tähtien asemat” olivat Jumalan säätämiä, ja näin menettivät selitysvoimansa ja ”kohtalokin” jäi lopulta ihmisille arvoitukseksi. Eniten Augustinusta näyttää huolestuttaneen, että astrologian näkemys johtaisi käsitykseen ettei ketjun alkupäässä olisikaan Jumala vaan tähdet. Torjuakseen tämän hän halusi antaa vaikutelman, että hedelmöitymisajankohdan ”tähtien asemilla” olisi vain niin sanotusti rajallinen käyttöoikeus. Hänen yksityiskohtaiset erittelynsä oikeastaan vääjäämättä johtavatkin siihen. Poseidonioksen ajatusta voisi ehkä selittää näin: koska ”tähtien asemat” – niiden liikeradat ja kierrot, tunnettiin varsin hyvin, täytyi syntymäajankohdankin olla hedelmöitymisajankohdan perusteella melko tarkasti tiedossa. Nyt kysymyksessä olisi ikään kuin kaksivaiheinen kohtalon ohjaus, jossa hedelmöitymisajankohta määräisi syntymäajankohtaan asti, josta tämä jatkaisi sitten eteenpäin. Toisin sanoen: olisi hedelmöitymisajankohdan yleinen pykäläsäätämys ja syntymäajankohdan momenttikohtainen täsmäohjaus. Nämä eivät olisi siis toisistaan erillisiä, vaan toimisivat yhteistyössä samaa lain kirjainta noudattaen. Tällä tavoin Augustinuksen esittämä ristiriita olisi – jos ei poistettu, niin ainakin hälvennetty. Näin myöskään hänen vastakkainasettelunsa Hippokrateen (n.460-377 eaa.) lääketieteellisen selityksen ja Poseidonioksen astrologisen selityksen kesken, ei olisi niin jyrkkä miltä näyttää, koska edellinen voidaan palauttaa jälkimmäiseen: ”tähtien asema” määräsi veljesten ”samanlaisen ruumiinrakenteen ja ruumiillisen kunnon.” Se, että veljekset ”kasvoivat samassa perheessä samaa ruokaa nauttien”, ei näet vastaa kysymykseen, miksi he ylipäätään syntyivät. Mutta mitä tulee sairauksien hoitoon ja terveyden ylläpitoon, lääketieteen isäkin näyttää hyvinkin innokkaasti tähyilleen taivaalle. Niinpä Peri diaitēs- teoksessa (Ruokavaliosta) neuvotaan lähes päivän tarkkuudella, miten eri ruokavaliot piti ajoittaa joko Plejadien nousun tai laskun, tai Arkturoksen nousun tai laskun, mukaan. Plejadit kuuluivat Härän tähdistöön ja Arkturos tarkoitti ”Karhunvartijan” tähdistöä. Lisäksi hippokraattisessa lääketieteessä pidettiin melankolian syynä Saturnuksen vaikutusta: se aiheutti ihmisessä liiallista mustan sapen eritystä. Nämä lääketieteelliset päätelmät eivät ilmeisesti kummastuttaneet Augustinusta. Niin tai näin, tiedemiehenä monialaisen Poseidonioksen teoria ”kosmisesta sympatiasta”, jossa kaikki liittyy kaikkeen, oli varmaankin lyönyt leimansa myös hänen astrologiaansa. Kosmologisissa tutkimuksissaan Poseidonios oli jopa mitannut Maan ympärysmitan ja Auringon koon ja etäisyyden Maasta. Todettakoon, että Diogenes Laertios (n. 2. vuosisata jaa.) tehdessään teoksessaan Merkittävien filosofien elämät ja opit selkoa stoalaisen filosofian fysiikkaa koskevasta osa-alueesta, käytti erityisesti Poseidoniosta lähteenään. Eräässä kohtaa muun muassa todetaan: ”Maailmassa ei ole mitään tyhjää, vaan se on yhtenäinen kokonaisuus. Tämän tekee välttämättömäksi taivaan ja maan asioiden välillä vallitseva yhteisvaikutus ja jännite.” Augustinus sivusi vielä samaa kysymystä pohtiessaan ”ruumiin ylösnousemusta” teoksessaan Usko, toivo, rakkaus. Käsikirja Laurentiukselle (Enchiridion ad Laurentium seu de fide et spe et caritate), seuraavasti:

KUVA: CARLOS LIEVONEN

53 Oppineet voivat siis pikkutarkasti tutkia ja keskustella siitä, milloin kohdussa alkaa elää ihminen ja onko kohdun kätkössä elämää silloinkin, kun elävän sikiön liikkeet eivät vielä ole havaittavissa. En tosin ole varma, voiko tällaisesta asiasta koskaan saada varmaa tietoa.

(Suom. Timo Nisula)

Keitä Augustinus tuossa ”oppineilla” tarkoittaneekaan, oli hedelmöitymisajankohta myös hänen oman tarkastelunsa lähtökohta. Johdantona vastaukselleen hän toteaa, ettei ”yksikään kristitty saa epäillä sitä, että kaikkien syntyneiden ja vielä syntyvien, kuolleiden ja kerran kuolevien ihmisten ruumiit todella nousevat ylös.” Pohtiessaan sitten ”keskenmenossa menehtyneiden sikiöiden kohtaloa”, hän arvelee niidenkin ylösnousemuksessa saavan ne muodot, jotka sikiö olisi saanut jos olisi elänyt. Augustinus oli siis samoilla linjoilla Poseidonioksen kanssa, mutta ei hyväksynyt että hedelmöitymisajankohta antaisi perusteen ennustaa ihmisen kohtaloa tähdistä – vaikka tekikin itse samanlaisia ennusteita kris kristillisestä näkökulmasta. Itse kysymyshän koskettelee vielä nykyäänkin abortista keskusteltaessa sitä, milloin voidaan alkaa puhua ihmisyksilöstä. Mutta – kuten on käynyt ilmi, ennustamisen kannalta oli luontevampaa pitää merkityksellisempänä hetkeä jolloin elämä sai alkunsa, kuin syntymähetkeä, joka tapahtui yhdeksän kuukautta myöhemmin jolloin ”tähtien asemat” olivat jo toiset. Koska tuota ajankohtaa ei voitu tarkalleen tietää, tyydyttiin horoskooppeja laatimaan useimmiten vain syntymäaikojen perusteella, mutta myös hedelmöitymisajankohtaa käytettiin. On näet eräs poikkeustapaus, jossa tämä hetki tiedettiin hyvinkin tarkasti.

2. Augustuksen Kauriin merkki Historioitsija Suetonius ( n.70-n.135jaa.) kertoo Rooman keisarien elämäkertoja -teoksessaan, että kun Octavianus – eli tuleva keisari Augustus (63 eaa.-14 jaa.) oli nuoruudessaan, samoihin aikoihin kun Caesarin (100-44 eaa.) murhaa pantiin käytäntöön, opiskellut Apolloniassa, hän oli käynyt ystävänsä Agrippan (6312 eaa.) kanssa astrologi Theogeneen luona. Kun Agrippa oli ensin saanut ennustuksen ”uskomattomalta tuntuvasta tulevaisuudesta”, oli Augustus, peläten huonompaa ennustetta, aluksi kieltäytynyt ilmoittamasta ”syntymähetkeänsä.” Sitten Suetonius jatkaa: Kun hän viimein siihen suostui haluttomasti ja epäröiden monien kehotusten jälkeen, Theogenes nousi äkkiä ja polvistui heti hänen eteensä. Tästä lähtien Augustus luotti kohtaloonsa niin lujasti, että julkaisi horoskooppinsa ja lyötti hopearahan leimauttaen sen Kauriin tähtikuviolla, taivaan merkillä, jonka alla hän oli syntynyt. (Suom. J.A. Hollo) Tässä kiinnittyy huomio ”Kauriin tähtikuvioon.” Kun Augustuksen tarkka syntymäaika oli 23. syyskuuta, olisi hänen horoskooppimerkkinsä juliaanisen kalenterin mukaan ollut Vaaka. Vaikka tuota Caesarin uudistamaa kalenteria rukattiinkin useaan otteeseen, korjaukset olivat niin vähäisiä, ettei niillä ollut tässä tapauksessa merkitystä. Mitä Suetonius siis tuolla ”syntymähetkellä” tarkoittaa. Augustuksen riemastuksen syy näyttäisi olevan hedelmöitymisajankohta. Suetonius lainaa erään Asklepias Mendesiläisen teosta:

54 Tässä teoksessa sanotaan että Atia, tultuaan yösydännä Apollon pyhiin palvontamenoihin, antoi tuoda kantotuolinsa temppeliin ja vaipui uneen kaikkien muidenkin vaimojen nukkuessa. Silloin ryömi käärme hänen luokseen ja poistui sitten vähän ajan kuluttua pyhäköstä. Atia puhdistautui kuin miehensä kanssa maattuaan (---) Kymmenennessä kuussa syntyi Augustus, ja siitä syystä hänen otaksuttiin olevan Apollon poika.

(Suom. J.A. Hollo)

Suetonius kertoo vielä Augustuksen isänkin nähneen unen, jossa äiti ”Atian kohdusta nousi säteilevä aurinko”, Apollon oli näet antiikin mytologian mukaan auringon jumala. Myöhemmin, ollessaan jo keisari, Augustuksesta ”huhuiltiin” että hän olisi pukeutunut ”salaisissa pidoissaan” Apolloniksi. Apolloniin viitattiin myös hänestä tehdyssä niin sanotussa Prima Portan Augustus-veistoksessa: hänen jalkojensa juuressa on vauva ratsastamassa delfiinillä – Apollonin eläinhahmolla. Mutta mistä ”Kauriin tähtikuvio” sitten tulee. Yksinkertaisin selitys olisi tällainen: jos Augustuksen syntymäaika muunnetaan takaisinpäin laskemalla hedelmöitymisajankohdaksi, päädytään Kauriiseen – ja saattoihan olla, että nuo ”Apollon pyhät palvontamenot” tiedettiin nekin päiväntarkkuudella, vaikkakaan kysymyksessä ei voinut olla Ludi Apollinares – Apollonin varsinainen vuotuisjuhla, koska sitä vietettiin kesäkuussa. Olisiko Theogenes tehnyt tuollaisen takaisinpäin laskennan ennustaessaan Augustukselle. Tai, oliko Augustus sen itse myöhemmin sellaiseksi tulkinnut, astrologiaahan käytettiin antiikissa röyhkeästi myös propagandavälineenä. Olihan tuollainen horoskooppikikkailu oiva keino omien valtapyrkimyksien pönkittämiseksi. Kerrottakoon, että myös historioitsija Dion Kassios (155-235 jaa.) mainitsee Historiae Romanae- teoksessaan tuon Augustuksen ”urhean” ja hämmästystä herättäneen päätöksen julkaista horoskooppinsa ediktin muodossa. Toisaalta teko antoi vihollisille aseet, mutta oli myös osoitus Augustuksen lujasta itsevarmuudesta. Lisäksi, sekä runoilija ja astrologi Manilius (1. vuosisata jaa.) Augustukselle omistamassaan Astronomiateoksessa että Germanicus (15 eaa. - 19 jaa.) – jonka henkilöys on hieman epävarma, stoalaisen Aratoksen n. 270 eaa. kirjoittaman Fainomena-runoelman käännöksessään, ylistivät Kaurista nimenomaan Augustuksen syntymätähtenä. Augustus vetosi jumalalliseen alkuperäänsä myös sillä perusteella että oli jumalaksi korotetun Caesarin perillinen: Caesarin kuolinhetkellä kerrottiin taivaalla nähdyn komeetan, jonka katsottiin merkitsevän että tämä oli siirtynyt jumalien joukkoon. Kiitokset FT Antti Lampiselle ja FM Arto Kivimäelle.

Lähteet ja kirjallisuus: Augustinus (2003) Jumalan valtio, kirjat 1–10. (De civitate Dei) Suom. Heikki Koskenniemi. WSOY, Helsinki. Augustinus (2004) Usko, toivo, rakkaus. Käsikirja Laurentiukselle. (Enchiridion ad Laurentium seu de fide et spe et caritate) Suom. Timo Nisula. Kirjapaja, Helsinki. Diogenes, Laertios (2002) Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suom. Marke Ahonen. Summa, Helsinki. Foucault, Michel (2010) Seksuaalisuuden historia, Osa II Nautintojen käyttö (L´Usage des plaisirs; Histoire de la sexualité II) Suom. Kaisa Sivenius. Gaudeamus, Tallinna. Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007) Toim. Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi ja Raija Sarasti-Wilenius. Teos, Helsinki. Suetonius (1999) Rooman keisarien elämäkertoja. (Vitae caesarum) Suom. J. A. Hollo. WSOY, Juva. (1960).

‘‘This thing’’ With a life comes a forgetfulness. Comes then a remembrance of the fullness. First it left one clueless just to guess, but went it by and could he start the rest. Was it a test, or might it have been an orchestrated conquest? I was for myself a guest. An intricate undeciphered X. But once it was clear. I was more than near. I was here. At dying shed a tear, but went through and all could hear. Understood by merging of the minds. Becoming from many different kinds, to be what was shown by all the foreshadowed signs. All is what one finds, when over the horizon he climbs. But why so bizzare is it on this side? Midst this puppeteered Bonnie and Clyde, an act quirckly styled, why must one seek and hide? The pet and the owner. One to be a goner, one to open eyes, one is what behind them lies. All was lies, but all was nice. No was vice. Just right clashed the tides.

JOONA KOIVULA

NINA OLLILA ’’L.W. NO. 2’’ (2014) LYIJYKYNÄ, AKVARELLIPAPERI

KIRJA-ARVOSTELU

Immanuel Kant: Arvostelukyvyn kritiikki Gaudeamus 2018, Suom. Risto Pitkänen JOONAS PULKKINEN TUUKKA BRUNILA

stetiikan dosentti Risto Pitkänen on saanut valmiiksi pitkän käännöstyönsä, Immanuel Kantin kolmannen kritiikin, Kritik der Urteilskraftin. Arvostelukyvyn kritiikki täydentää suomennettujen Kantin kritiikkien sarjan. Suomentajalla idea Arvostelukyvyn kritiikin suomentamiseen kokonaisuudessaan kypsyi kirjan jälkisanojen mukaan kauan. Vuonna 1987 aloitettu työ ei välttämättä olisi tullut valmiiksi ilman niin ikään Gaudeamuksen julkaisemia Käytännöllisen ja Puhtaan järjen kritiikkejä. Helsingin yliopiston estetiikan dosentti Pitkänen on aikaisemmin pitänyt Kantin estetiikasta luentokurssin lukuvuonna 2014-2015. Hänen pitkäaikaisiin mielenkiinnon kohteisiin lukeutuvat Kantin lisäksi Ludwig Wittgenstein sekä evoluutioestetiikka.

rvostelukyvyn kritiikki ilmestyi vuonna 1790. Se sai kehuvan vastaanoton. Tämä ei ollut Kantille mikään itsestään selvä seikka, joutuihan hän kirjoittamaan Puhtaan järjen kritiikin (1781) saamaan nihkeään vastaanottoon kirjan epäselvyyksiin ja kritiikkiin pyrkineen Prolegomenansa (1783). Käytännöllisen järjen kritiikissä (1788) Kant niinikään vastaa ja kommentoi häneen kohdistuneeseen kritiikkiin. Kantin kolmas kritiikki tuo yhteen hänen kahta edeltävää kritiikkiä (Puhtaan järjen kritiikki ja Käytännöllisen järjen kritiikki), pyrkimällä kuromaan niiden välistä kuilua yhteen. Tämä kuilu on ymmärryksen ja järjen välinen kuilu. Näiden tietokykyjen välissä on Arvostelukyvyn kuvaama kolmas tietokyky, mielipahaa tunteva arvostelukyky. Tietokykyjen

sopusointu taas muodostaa perustan mielihyvälle. Taiteen ja tiedon välinen suhde ja koko Arvostelukyvyn kritiikin perustava väite on tässä suhteessa kiinnostava. Arvostelukyvyn reflektoima mielihyvä tai mielipaha ei tuota ymmärryksen tapaan tietoa maailmasta. Kauneutta ja ylevyyttä koskevat arvostelmat ovat tuntemuksina täysin subjektiivisia, mutta oikein muodostettuina ne voivat vaatia (objektiivisesti) yleistä pätevyyttä perustuen siihen, että tieto- ja mielen kyvyt ovat kaikille (ihmisille) samat. Tietokykyjä yhdistävä piirre on, että näiden periaatteet voidaan tietää a priori. Arvostelukyvyn osalta tämä periaate muodostuu tarkoituksenmukaisuudesta ilman tarkoitusta, intressittömyydestä. Filosofian historian kannalta Kant sovittaa vastakkainasettelua brittiempiristien ja osittain Kantin oman ajattelun pohjalla olevan rationalismin välillä. Estetiikan historian kannalta Kant luo ajattelussaan myös uutta esteettisen havainnon ja sen arvostelman muodostuksen liittyvää tapaa 1600-luvulla syntyneille kaunotaiteiden käsitteille sekä Descartesista lähtöisin olevalle havaintoja ja tietoa koskevalle mieli- ja ruumisjaottelulle. On syytä muistaa, että estetiikka, aistivaraista tietämistä koskevana oppialana syntyy hiljalleen Descartesin Tunnustuksia -teosten herättämistä kiistoista. Määritelmä tulee Alexander Gottlieb Baumgarteninilta, mutta ennen häntä ja Kanttia havainnon luonnetta käsittelevät esimerkiksi Gottfried Leibniz, Leibnizin ja Kantin välissä selkeästi rationalisia edustava Christian Wolff.

58 Kantin kiistaton asema klassikkona osana estetiikan historiaa näkyy hänen vaikutus- ja reseptiohistoriassaan. Saksalaisen idealismin edustajista niin Johann Gottlieb Fichte, Friedrich Schelling kuin G.W.F. Hegelkin asemoivat oman positionsa suhteessa Kantiin. Artur Schopenhauerin filosofian keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi tahdon ja representaatioiden välinen suhde. Taidetta ja luonnonkauneutta käsittelevä analyyttinen sekä mannermainen filosofia on huomioinut Arvostelukyvyn kritiikin aina nyt-hetkeen asti. Toisen maailmansodan jälkeisessä mannermaisessa filosofiassa Kantin vaikutus näkyy etenkin fenomenologisessa traditiossa Edmund Husserlista Martin Heideggerin ja Hans-Georg Gadamerin ajatteluun. Jacques Derridan tiedetään perehtyneen Arvostelukyvyn kritiikkiin laajalti. Taiteen sosiologiassa, sosiologian estetiikkaa käsittelevässä tutkimusperinteessä tai sosiologisessa estetiikassa, Kant on keskeinen haaste, johon makuteoreetiikko Pierre Bourdieu joutui ottamaan kantaa. Analyyttisessä filosofiassa ja angloamerikkalaisessa pragmatismissa analyyttinen-synteettinen -erottelu muodostaa keskustelua vielä nykyäänkin W.V.O Quinen ja Saul Kripken työn jatkumossa.

KUVA: NINA OLLILA

Arvostelukyvyn kritiikki jakaantuu kahteen osaan: esteettisen sekä teleologisen arvostelman kritiikkiin. Jaottelu perustuu siihen, että teleologiset (päämäärähakuiset) arvostelmat erottaa makuarvostelmista niiden perustuminen luonnossa esiintyviin käsiteisiin, ja siten niiden synnyttämä mielihyvä on luonteeltaan erilaista kuin makuarvostelmien. Mielihyvä yhdistyy käsitteeseen yhteisaistin käsitteessä, joka yhdistää erilaiset tietokyvyt. Mielihyvä on luonteeltaan subjektiivista, mutta oikein muodostettuna se voi hakea arvostelman objektiivisesti yleistä pätevyyttä perustuen siihen, että jokaisessa ihmisessä on kyky suhtautua luontoon, siellä esiintyviin objekteihin, lakeihin ja käsitteisiin tarkoituksenmukaisesti, ykseytenä tai itsessään.

steettisen arvostelukyvyn kritiikki jakaantuu kauneutta ja ylevyyttä määritteleviin analytiikan osiin, joita seuraa puhtaiden esteettisten arvostelmien deduktio sekä esteettisen arvostelukyvyn dialektiikka. Dialektiikassa Kant pyrkii osoittamaan yhteyden esteettisen ja moraalisen välillä. Kauneuden ja ylevyyden analytiikat ovat muodoltaan samanlaiset. Ensin Kant määrittää kauneutta koskevan arvostelman kvaliteetin, tämän kvantiteetin, näiden välisen suhteen sekä arvostelman kohteena olevan

59 mieltymyksen modaliteetin. Ylevän analytiikka on tismalleen sama, Kant lähtee tässä tosin kvaliteetin kvantiteetista liikkeelle, koska reflektioarvostelman kohteena on objektin muodon sijaan muodoton objekti ja siten mieltymys perustuu kvaliteetin mielteen sijaan kvantiteetin mielteeseen. Ylevä on esteettisen tuottaman reflektion mielihyvän sijaan mielipahaa. Tätä ei pidä käsittää siten, että ylevä olisi mitenkään kokemuksena negatiivinen reflektio. Sen ymmärtämisen rakenne on vain esteettisen arvostelman kannalta erilainen, johtuen juurikin objektin erilaisesta muodosta. Ymmärrys tästä tunteesta on luonnon suopeaa suhtautumista tietokykyjämme kohtaan. Toisessa osassa Kant käsittelee arvostelukykyä luonnontieteiden ja tiedon kannalta. Tässä osassa Kant kehittelee eteenpäin hänen tieteen mahdollisuuden kritiikkiään, jonka hän aloitti ensimmäisessä kritiikissään sekä Prolegomenassa. Tärkeää tieteelle Kantin mukaan on, että se pysyttelee omissa rajoissaan, eikä pyri esittämään metafyysisiä väittämiä asioiden itsensä luonteesta. Fysiikka voi ainoastaan esittää yleistyksiä sen perusteella, mikä sille ilmenee empiirisesti. Empiriasta ei kuitenkaan voida päätellä mitään luonnon päämääristä tai mikä on tarkoituksenmukaista. Tämä tarkoittaisi asioiden “perusteen periaatteen” kysymistä, mikä taas olisi metafyysinen kysymys. Teleologista arvostelukykyä käsitellessään Kant avaa laajempaa arvostelmien tekemisen ongelmakenttää. Arvostelmissa ei ole kyse pelkästään subjektiivisten väittämien esittämisestä, vaan esimerkiksi luonnontieteiden tapauksissa arvostelma ilmaisee jotain objektiivista luonnonlaeista. On siis kyse tiedosta, ei pelkästään mieltymysten ilmaisemisesta .Tätä osiota voi helposti suositella teoreettisesta filosofiasta ja varsinkin tieteenfilosofiasta kiinnostuneille. Kant tekee siinä selväksi hänen analyyttinen/synteettinen -jaottelunsa käyttämällä hyväkseen eri tieteenaloja, sekä niiden tiedonmuodostamisen tapoja. Siinä, missä loogisen intuition kautta saavutetuista a priorisista geometrisista muodoista ei opita uutta empiirisen tutkimuksen kautta, ovat fysiikan tutkimuskohteet empiirisiä. Synteettisen tiedon ongelmana kuitenkin on, että se on ymmärryksen kategorioiden sovittamista sille ulkoiseen kohteeseen, jolloin ei opita ymmärtämään itse kohteesta mitään, vaan ainoastaan tietoisuuden omista lainmukaisuuksista. Humen esittämään induktion ongelmaan ei siis pystyttäisi tällöin vastaamaan, jolloin tieteessä ei olisikaan kyse arvostelmien

empiirisestä testaamisesta. Hume väitti teoksessaan, An Enquiry Concerning Human Understanding, että autiolta vaikuttavalta saarelta löydetty kello ei mahdollista vielä sen päättelyä, että saarella olisi käynyt ihmisiä. Ihmisellä kylläkin on tapana päätellä näin, mutta tämä ei viittaa mihinkään todella olevaan syy-seuraus -suhteeseen, vaan ainoastaan inhimillisen ajattelun taipumuksiin.

antin ratkaisu tähän ongelmaan on avata kahta eri tapaa lähestyä kausaliteettia: mekanistisesti ja orgaanisesti. Kantin mukaan luonnonoliota ei voi tarkkailla pelkkänä koneena, vaan se on on orgaaninen ja organisoitu. Tällä Kant tarkoittaa, että tällainen olio ja luonto itsessään toimii kuin itseään organisoiden ja omia tarkoitusperiään toteuttaen. Tällöin se ei ole pelkästään ulkoisten syy-seuraus -suhteiden alainen, vaan niitä “täytyy myös tarkastella itsessään ja vailla suhdetta muihin asioihin ja ajatella kuitenkin mahdollisiksi vain luonnontarkoituksina” (s. 311). Tällöin korvataan mekanistinen kausaatio, jota periaatteessa ei voida Humen mielessä saavuttaa, orgaanisella, mikä tarkoittaa paljon vaatimattomamman arvostelman esittämistä. Kant tuntuisikin viittaavaan Humeen antaessaan esimerkin tällaisesta arvostelmasta: “Jos joku havaitsisi asuttomalta vaikuttavassa maassa hiekkaan piirrettynä geometrisen kuvion, [...] eikä hän tämän mukaisesti arvioisi sellaisen kuvion mahdollisuuden perustaksi hiekkaa, läheistä merta, tuulia tai myöskään tuntemiensa eläinten jalanjälkiä tai muuta ei-järjellistä syystä.” (s. 305). Tällaisesta ilmiöstä voidaan tehdä arvostelma, että sen taustalla on jokin tarkoitus, vaikka sen syy-seuraus -suhdetta ei voidakaan apriorisesti konstituoida. Se voi käydä järkeen ainoastaan, jos oletamme sen taustalle jonkin tarkoituksen; samalla tavalla luonnonolion tarkastelu voi käydä järkeen, jos tarkastelemme sitä organisoituvan kausaliteetin kautta siten, että sen toiminnalla on jokin sisäinen tarkoitus. Kant tarkoittaa tieteellä siten väitteitä, joita esitetään luonnosta ja sen tarkoituksenmukaisuudesta. Ensinnäkin hän esittää, että luonnontieteellinen havainnointi ei voi nojata kokemukseen, vaan sillä on oltava myös jokin apriorinen periaate. Tämä periaate ei kuitenkaan ole välttämätön, vaan ainoastaan sääntelevä maksiimi, jonka mukaan jokin luontokappaleessa tapahtuva ilmiö ei tapahdu sattumalta. Tästä tosiasiasta, että luonnonkappaleilla on jokin syy olemassaoloon, ei kuitenkaan voida päätellä olioiden sisäisen olemuksen tarkoituksenmukaisuutta. Tämä tarkoittaa, että idea, joka on “mielteen ehdoton yk-

60 seys”, asetetaan aineeseen, joka on taasen “asioiden moninaisuus”. Empiirisen aineen moninaisuus ei voi antaa “yhdistymisen määräytynyttä ykseyttä”. Siitä, että ruoho on tarpeellista eläimille ravintona, ei voi esimerkiksi päätellä, että sen olemuksen tarkoitus olisi juuri toimia eläinten ravintona, sillä ruoholle voidaan määritellä empiirisen aineiston perusteella monia muitakin mahdollisia tarkoituksia. Kantin omia käsitteitä käyttäen: ei ole mahdollista arvostella olion olemassaoloa luonnontarkoituksena, vaan kyseessä on “[o]lion arvosteleminen luonnontarkoitukseksi sen sisäisen muodon puolesta” (s. 314). Edeltävä tarkoittaisi luonnon perimmäisen, siis yliluonnollisen perustan päättelemistä, mikä kuitenkin ylittää tieteen tekemällä yliluonnollisia väitteitä, siis metafysiikkaa. Toisin sanoen Kantin mukaan tiede on reflektoivaa, eli sääntelevää.. Se ei konstitutioi omien aprioristen periaatteiden mukaisesti luontoa kokonaisuutena. Tällä tavoin Kant rajaa luonnontiedettä, tai ainakin velvoittaa sitä pysymään sille ominaisella alueella. Sääntelevistä maksiimeista mieli helposti innostuu päättelemään perusteita niin pitkälle, että lopulta päädytään yliaistillisiin periaatteisiin, josta empiirinen tiede ei kuitenkaan voi sanoa mitään varmaa. Luonnontarkoituksiin soveltuvan kausaation ja metafyysisen kausaation eroa ei siis sovi sekoittaa. Tieteelle siis riittää, “että on kohteita, jotka ovat selitettävissä vain ja ainoastaan sellaisten luonnonlakien nojalla, joita voimme ajatella vain tarkoitusten idean periaatteenamme, ja että pelkästään tällä tavoin nämä kohteet ovat sisäisesti tiedettävissä sisäiseltä muodoltaan” (s. 320). Esittämällä jonkin maksiimin tietystä ilmiöstä saavutamme ymmärryksen luonnon tosiasiallisesta toiminnasta, mutta muodostamamme arvostelmat eivät voi lopulta saavuttaa asioiden itsensä todellista olemusta.

inänsä Arvostelukyvyn kritiikki ei niinkään ole varsinaisesti taiteenfilosofiaa käsittelevä teos, vaikka se huomioi esimerkiksi 1700 -luvulla ranskalaisen filosofin Charles Batteaux´n kaunotaiteen yleiseen käsitteeseen, väreihin, taiteen ja taidon väliseen eroon, nerouteen sekä kauneuden objektiin liittyvään luonteeseen ja objektiin sovellettavien käsitteiden soveltamisalaan. Kant ei käytä esimerkkeinään juurikaan taideteoksia. Hän puhuu useasti esimerkkinä kukasta yleisesti, puutarhakoristeluista, runoudesta ja arkkitehtuurista sekä käyttää useasti esimerkkejä nojatuolimatkailun ja filosofioinnin mahdollistaman matkakirjallisuuden puolelta. On aina perusteltua kysyä, miksi lukea Kanttia yhä 2010

-luvulla. Arvostelukyvyn kritiikki on keskeinen avain Kantin kritiikkien, ja siten hänen filosofisen ”systeeminsä” kokonaiskuvan muodostamiseen, sekä estetiikan tutkimustradition kannalta se on kiistaton klassikko. Se on myös tieteen ja filosofian historiasta kiinnostuneille oiva teos, joka hahmottaa valistuksen jälkeistä tapaa jäsentää filosofiaa, jota ilmentää esimerkiksi Kantin tekemä jaottelu käytännölliseen ja teoreettiseen filosofiaan (teoreettiseen filosofiaan luonnonfilosofiana ja käytännölliseen moraalifilosofiana). Kantin ajatukset tarjoavat luonnollisesti oman relevanssinsa jopa nykyiselle mielenfilosofialle. Estetiikan ja taiteenfilosofian näkökulmasta Kantin relevanssi on edelleen esimerkiksi objektin arvostelmanmuodostukseen liittyvässä rakenteessa, taiteen ja tiedon välisissä suhteissa sekä ennen kaikkea taiteen ja luonnon kauneutta käsittelevän estetiikan, toisin sanoen taidefilosofian ja ympäristöestetiikan määritelmällisissä kysymyksissä.

irjan perusteellinen johdatus sekä suomentajan jälkisanat osittain ottavat kantaa Kantin vaikeaselkoisuuteen. Kuten suomentaja esipuheessaan toteaa, Arvostelukyvyn kritiikki ei sinänsä itsessään ole vaikeaselkoinen. Suomentajaan on helppo yhtyä -- momenteihin ja pykäliin nojaavasta esitystavasta huolimatta, se on hyvinkin ymmärrettävä. Haasteita lukemiseen tuo runsas käsitteiden määrä ja näiden väliset suhteet. Käsitteiden seurattavuutta on osittain helpotettu sanastolla sekä latinankielisten ilmausten selityksillä. Seurattavuutta olisi voinut ehkä helpottaa erillisellä termien hakemistolla, vaikka toisaalta suomentaja avaa näitä ansiokkaasti perusteellisessa johdannossaan. Arvostelukyvyn kritiikki on varmasti oiva ja haasteiltaan helpoin tapa lähestyä Kantin kritiikkien muodostamaa kokonaisuutta. Termistöjen suhteen kannattaa huomioida, että näiden suomennokset saattavat tulla joko latinasta tai saksasta. Kant -suomennoksiin liittyvästä problematiikasta ovat aikoinaan käyneet keskustelua, Vesa Oittisen Prolegomena -suomennoksen pohjalta, Oittinen sekä Jussi Kotkavirta (Niin&Näin 1,2,4/98). Myöhemmin Oittinen on itse kommentoinut kriittisesti aiemmin suomennettuja kritiikkejä (Niin&Näin 1/14 & 1/17). Teokseen on myös lisätty Kantin kirjoittama vaihtoehtoinen johdanto. Tässä johdannossa Kant käsittelee tarkemmin hänen kriittisen filosofian projektiaan sekä sen mahdollisuuksia. Tätä osaa voi Kantin filosofiasta kiinnostuneille suositella yleisenä johdantona Kantin laajemmalle projektille. Tässä johdannossa Kant problematisoi aikaisempia kritiikkejään ja tuo lukijalle hyvin esiin sen, mikä näissä teoksissa oli hänen mielestään olennaista.

KIRJA-ARVOSTELU

Onko talous historiaa? Talous ja yhteiskuntateoria III: Kohti uutta poliittista taloutta Toim. Risto Heiskala ja Akseli Virtanen, Gaudeamus 2018

CARLOS LIEVONEN

isto Heiskalan ja Akseli Virtasen toimittama Talous ja yhteiskuntateoria -kirjasarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyi menneenä kesänä. Yhdessä sarjan kolme osaa käsittelevät tapoja, joilla talousteoria on ollut suhteessa yhteiskuntateorian erilaisiin muotoihin kautta historian. Talouden kehitystä tarkastellaan sarjassa pääosin Karl Polanyin “suuren murroksen” ajatuksen kautta. Polanyin mukaan 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Iso-Britanniassa tapahtui suuri murros, jonka myötä vanhan maailman moraalis-poliittinen maisema muuttui perusteellisesti. Tuolloin syntyivät moderni talouskeskeinen ajattelu sekä yhteiskunnallinen käytäntö, jotka ovat edelleen hegemonisessa asemassa lähes kaikkialla maailmassa. Sarjan jokaisessa osassa luvut ovat erinäisten asiantuntijoiden vertaisarvioituja artikkeleita, jotka pääosin esittelevät talousajattelun keskeisiä hahmoja. Monessa artikkelissa perehdytään johonkin yksityiskohtaan ja harrastetaan tiukkaa analyysia nimenomaan talouden suhteen oleellisista teemoista. Seuraus on, että jotkin artikkelit ovat tavanomaisempia kuin toiset. Esimerkiksi Adam Smithin ajattelussa talous on tietenkin keskeistä, mutta esimerkiksi Aristoteleen filosofian syövereissä talous ei yleensä ole keskeisessä asemassa, joten talous Aristoteleen ajattelussa saattaa olla uusi teema use-

ammalle lukijalle. Toisaalta myös Smithiä käsittelevä artikkeli on enemmän kuin tyypillinen johdatus hänen ajatteluunsa; siinä perehdytään aatehistorian näkökulmasta ”näkymättömän käden” vertauskuvan merkitykseen ja sen tulkintoihin. Paikoin kirjoittajat esittävät myös uusia ajatuksia, joita ei yleensä löydy johdatusteoksista. Sarja onkin enemmän kuin kokoelma perustason johdatuksia, vaikka artikkeleista voikin saada hyvän yleiskäsityksen historiallisesti merkittävien talousteoreetikkojen keskeisistä ajatuksista. Artikkelit voi lukea valikoiden satunnaisessa järjestyksessä, mutta toimittajat ovat pyrkineet luomaan myös jatkuvuutta sekä sarjan osien sisällä että niiden välillä. Etenkin osien I-III lukeminen järjestyksessä antaakin perusteellisen katsauksen talousajatteluun ja sen keskeisiin suuntauksiin antiikista nykypäivään ja jopa tulevaisuutta koskevaan spekulaatioon. Talous ja Yhteiskuntateoria -sarjan ensimmäinen osa, Vanhan maailman talous ja suuri murros käsittelee nimensä mukaisesti niin sanottua vanhaa maailmaa esimoderneista valtiollisesti organisoituneista yhteiskunnista uusklassisiin, niin kutsuttuihin ordoliberaaleihin ajattelijoihin, jotka astuivat näyttämölle uuden murroksen aikoihin. Väliin mahtuu

62 lukuja, jotka käsittelevät tarkemmin muun muassa Aristotelesta, merkantilisteja, Adam Smithiä, David Ricardoa ja Karl Marxia. Ensimmäisessä osassa käsitellään myös jonkin verran talouden suhdetta erilaisiin yhteiskuntamuotoihin ja kulttuureihin antropologisesta näkökulmasta. Yksi kappale käsittelee myös islaminuskon erikoista suhdetta talouteen. Toinen osa, Modernin maailman talous ja sen kritiikki käsittelee suuren murroksen jälkeistä aikakautta, kun talous on asettautunut omaksi keskeiseksi todellisuuden alakseen. Teos alkaa käsittelemällä uuden taloustieteen rinnalle syntynyttä sosiologiaa poliittisen taloustieteen seuraajana. Tutkimuksen kohteina ovat muun muassa Max Weberin ja Georg Simmelin sosiologia, John Maynard Keynesin taloustieteellinen makroteoria sekä uusi kulutustutkimus, kulutuksen sosiologia ja antropologia. Sanottu on kuitenkin menneen kesän heiniä. Ensimmäinen osa ilmestyi 2011, toinen 2016. Tämän kesän heiniä oli toukokuussa ilmestynyt Talous ja yhteiskuntateoria III: Kohti uutta poliittista taloutta (Gaudeamus, 360 sivua), jolla on taas kerran osuva nimi, sillä se sisältää kriittisiä (filosofisin termein niin sanottuja ’mannermaisia’) näkökulmia taloudelliseen status quohon ja pyrkii esittelemään vaihtoehtoisia tapoja hahmottaa taloutta ja suhtautua siihen. Käsittelyssä on lähinnä kriittisiä ja ranskalaisia teoreetikoita kuten Georges Bataille, Jean Baudrillard, Guy Debord, Michel Foucault sekä Gilles Deleuze ja Felix Guattari. Mukaan mahtuu myös paljon mannermaisen tradition toisen suuren kielikunnan edustajia. Käsittelyssä ovat muun muassa Frankfurtin koulukunta, Carl Schmitt ja Martin Heidegger. Kolmannessa osassa korostuu siis jo sarjan ensimmäisessä osassa esitetty keskeinen teesi: taloudella on historia. Talous ei ole aina merkinnyt sitä mitä se nykyään merkitsee eikä sen nykyinen muoto ole kovinkaan vanha tai universaali. Talouden yhteiskunnallinen paikka on myös muuttunut ajan saatossa, ja etenkin kolmannessa osassa painotetaan, että muutokset talouden toiminnassa ja suhtautumisessamme siihen ovat tulevaisuudessakin mahdollisia ja jopa todennäköisiä. Kolmannen osan myötä ei historian saatossa muuttunutta taloutta voi enää edes pitää jonkinlaisen edistyksellisen kehityskulun tuloksena. Kokoelman viimeinen artikkeli luo katsauksen tulevaisuuteen käsittelemällä lohkoketjujen ja uusien rahoitusteknologioiden maailmaa, joiden emansipatoriseen potentiaaliin suhtaudutaan maltillisesti kolmannen osan muun kriittisen sisällön hengessä. Tekstissä otetaan huomioon esimerkiksi

uudenlaisten taloudellisten subjektien muotoutuminen ja sosiaalisen järjestyksen olosuhteet, joiden puitteissa uudet teknologiat voivat toimia joko demokratiaa ja tasa-arvoa lisäävinä voimina tai päinvastoin. Kolmannessa osassa tulee erityisen vahvasti ilmi taustatietojen hyödyllisyys. Uskoisin, että jos lukijalla ei ole mitään kosketuspintaa niin kutsuttuun mannermaiseen filosofiaan, tulee kolmannen osan lukukokemus olemaan paikoittain vähintäänkin haastava, etenkin jos tuntee perinteisempää talousteoriaa ja on lukenut tämän nojalla edelliset osat hieman kevyemmin. Monet tekstit heittävät lukijan suoraan altaan syvään päähän, eikä matalaa päätä tunnu olevan olemassakaan. Tämä johtunee siitä, ettei monella teksteissä käsitellyistä teoreetikoista ole itselläänkään mitään helppolukuista materiaalia. Esimerkiksi Derridan dekonstruktiota ja Heideggerin olemista käsittelevä teksti on monimutkaisuudestaan huolimatta ehkä yksinkertainen Derridan ja Heideggerin oman tuotannon rinnalla. Silti teksti on varmasti ainakin ensimmäisellä lukukerralla hämmentävä, jos ei tiedä jo entuudestaan suhteellisen paljon kyseisten filosofien ajattelusta. Artikkelit ovat kuitenkin lähinnä johdantoja, mikä takaa sen, että suurin osa tarjoaa selkeän kuvan käsittelemästään aiheesta ainakin kolmannella lukukerralla (vaikeusvaroitus pätee siis joidenkin, mutta ei suinkaan kaikkien artikkeleiden kohdalla). Yksittäiset artikkelit tähtäävät myös uusiin teoreettisiin kehitelmiin. Esimerkiksi kolmannessa osassa sosiologi Michael Mannia käsittelevät kappale ehdottaa kaksi lisäystä Mannin valta-akseleille, jotka kirjoittajan mukaan voisivat olla hyödyksi esimerkiksi ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. Myös Foucault’n biovaltaa käsittelevä artikkeli puhuu biovallan käsitteen pohjalta nykytalouden siirtymisestä ”mielivallan aikaan” ja ”yleiseen talouteen”, jotka eivät kumpikaan kuulu Foucault’n omaan käsitteistöön. Kolmannessa kappaleessa myös Heideggerin teknologiaa koskevia kirjoituksia uudelleentulkintaan talousteorian näkökulmasta täydentämään Marxin kolmatta, viitteenomaiseksi jäänyttä talouden muotoa. Toisinaan taas pelkkä taloudellinen lähestymistapa tarjoaa epätavannomaisen perspektiivin ajattelijoihin ja teemoihin, jotka saattavat olla entuudestaan tuttuja yleisemmällä tasolla. Talous ja yhteiskuntateoria lähestyy taloutta oival-

63 lisella tavalla. Historiallinen lähestymistapa, joka rinnastaa erinäisten ajattelijoiden ja teoreetikoiden ajatuksia näyttäytyy vastapainona nykyiselle käsitykselle, joka tuntuu painottavan nykytilanteen välttämättömyyttä ja luonnollisuutta. Talouden ja yhteiskuntateorian suhteella on historia. Sarjan kolmas ja viimeinen osa päättää historiallisen katsauksen talouteen ja esittelee lähestymistapoja eräänlaisen ”uuden suuren murroksen” ymmärtämiseksi. Uutena suurena murroksena voi pitää sarjan toisen osan käsittelemän ”modernin talouden” siirtymistä menneisyyteen, mikä tuntuu

tapahtuvan parhaillaan. Taloudesta tulee täten taas poliittista taloutta termin alkuperäisessä mielessä: ”taloutta elämän yleisenä hallintana ja organisointina” (Talous ja Yhteiskuntateoria I, s. 6). Jos tahtoo ymmärtää talouden menneisyyttä ja sen uutta murrosta, kannattaa tarttua Talous ja yhteiskuntateorian johonkin osaan ja lukea edes muutama artikkeli, sillä tuskin on montaa lukijaa, jotka eivät löytäisi mitään uutta opittavaa sarjan laajasta artikkeleiden kirjosta. •

‘‘MI¢H€£, M¥CH€L’’ (2018) CARLOS LIEVONEN, JOHAN SATULI, NINA OLLILA

Eppu Sotkasiira & Rauli Rintamöykky: Tähdet kertovat – rationaalista kritiikkiä suoraan sydämmestä

Työnilo on asenteesta kiinni

Loiseläjien Valtio Valtio - Platon 1,5/5 tähteä

Vita activa - Hannah Arendt 2/5 tähteä Hannah Arendtin Vita activa lähtee verkkaisesti liikkeelle. Vaikka kirja kertoo toiminnasta, saa lukija kahlata läpi toista sataa sivua ennen “Toiminta”-nimistä lukua. On myös uskomatonta, että Arendt voi puhua niin paljon toiminnasta ilman, että missään vaiheessa yksikään toimija saa nimen ja kasvot (lukuunottamatta muutamia sedänvässyköitä, joita Arendt pitää “suurina ajattelijoina”). Arendt yrittää kertoa ihmiselämästä, mutta ainakin meille yritys jää kovin etäiseksi ja vieraaksi. Olisi ollut hyvä saada jotain esimerkkejä ja vinkkejä arkielämään. Olisikohan kirjasta tullut parempi, jos Arendt olisi rohkeammin raottanut yksityisyyttään suojaavaa jykevää tammiovea? Muutenkin Arendtilla on hyvin negatiivinen ote teoksessaan. Eikö muka työssä tai valmistamisessa ole mitään mukavaa? Elämänprosessikin voisi olla mukava asia, jos siihen suhtautuisi hieman pilke silmäkulmassa. Se on asenteesta kiinni. Kaiken kaikkiaan Vita activa ei jätä lukijalle hyvää fiilistä. Vähän hymyä huuleen, Hannah!

Rauli

Pakko sanoa heti alkuun: kirjan päähenkilö Sokrates on ärsyttävä spleinaaja. Sokrates ei anna yhtään tilaa muille keskustelijoille ja höpisee välillä sivukaupalla omiaan. Kirjan juoni ei pääse missään vaiheessa kunnolla lentoon. Sen sijaan Sokrateen epäselvät horinat senkun jatkuvat. Nyt itse asiaan: Platonilla on aivan liian yksipuolinen kuva luolista. Luolastot voivat olla oikeasti tosi kiehtovia. Kävimme viime lomalla ameriikoissa tosi hienossa luolassa, jossa eli silmättömiä salamantereita. Me olisimme kahleista vapauduttuamme lähteneet syvemmälle luolaan tutkimusretkelle, emmekä suinkaan ulos hälyisään maailmaan. Kaiken kukkuraksi Platonin ajatukset kasvatuksesta ovat outoja: kuka muka jaksaisi käydä läpi monen kymmenen vuoden koulutusrumban, jotta saisi lukea jotain niin turhaa kuin filosofiaa? Hyvä(n) idea; tuskimpa! Sitä paitsi nykymaailmassa on erittäin tärkeää valmistua rivakasti. Yhteiskunta ei odota. Toivottavasti kukaan opiskelija ei inspiroidu Platonin ideoista, jotka ylistävät kuhnijoita ja nakertavat yhteisiä verovarojamme.

Eppu

Herakleitos: "Astun virtoihin vain kerran." Pythagoras: "Söisin papusi." Zenon: "Nuoleni ei jää puolitiehen." Diogenes: "Kutsuvat minua koiraksi." [Kohottele kulmakarvojasi]

the oral phase to the anal phase." Buber: "My bedroom, I and thou." Heidegger: "Tänä yönä tarvitaan vain zuhandenheit ja kapine." Beauvoir: "When it comes to the second sex; first, sex."

Plato: "I like your Forms."

Sartre: "Sexistence before essence."

Aristotle: "I can be your first mover." / "Do you want to join my Organon?"

Merleau-Ponty: "I would like to Merleau your Ponty."

Aquinas: "I could prove to you the existence of God tonight." Descartes: "I think of you therefore I am... ... Cogito orgasm." Leibniz: "Monadeissa ei ole ikkunoita." Kant: "Baby, you're the condition of the possibility of tonight happening."

Moore: "Tässä on käsi. Se voisi olla muuallakin." Russell: "I satisfy all those, and those only, who do not satisfy themselves." Wittgenstein: "Don't speak." Popper: "P&p?" Deleuze & Guattari: "Haluatko nähdä halukoneeni?"

Berkeley: "It won't esse if you don't percipi."

Foucault: "I discipline and punish." (voyeristinen vaihtoehto suomennoksessa: "Tarkkailen ja rankaisen.")

Kierkegaard: "Fear and trembling."

Derrida: "Deconstruct? How about you undress me first?"

Marx: "I want to seize your means of reproduction."

Adorno: "Want to get out of here? They're playing jazz music..."

Freud: "I can take you from

P R O H I B I D O