Minervan Pöllö 3/2014 by Minervan Pöllö

MINERVAN PÖLLÖ Nykyaika 3/2014

Hyväntekeväisyyden uusi aikakausi s.7 Filosofi Valtsikan työelämäkurssilla s.13

Kaunokirjallisuus nykyajassa s.11

Esa Saarinen:

”Mitä merkitystä on filosofialla, joka ei liity ihmisen todelliseen elämään?”s.14 “Maailma muuttuu -niin minäkin” s.4

Päätoimittajat Pasi Takkinen & Tuukka Brunila Taitto Minna-Kerttu Vienola Kuvitus Karoliina Kuisma, Aleksis Vuoksenmaa Toimituskunta Ville Louekari Joosua Lehtinen Sofia Blanco Sequeiros Henri T. Hyvönen Janne Karisto Sisällä: Pääkirjoitus s.3 Maailma muuttuu s.4 Laupeusteollisuudesta s.7 Lokakuussa 1963 s.10 Kirjallisuuden yksinäinen paikka s.11 Filosofina työelämäkurssilla s.13 Saarisen haastattelu s.14 Žižek -sarjakuva s.21 Nuoret marttyyrit tulevat s.22 Tuukka Hämäläisen Aaveverkot s.23 Näistäkö minun on valittava? s.25 Aleksiksen taidetta sisätakakansi

Päätoimittajilta

erro minulle, millaista on aikamme teknologia, niin minä kerron sinulle, millainen on nykyajan luonne. Väite siis kuuluu, että materiaalinen todellisuus määrittää ajan hengen. Nykyaika ei ole lähtöisin filosofien pohdinnoista, vaan insinöörien piirustuspöydiltä: elokuva, ydinpommi, internet, keinoäly… Kuka muokkaa ainetta, muokkaa historiaa. Voidaan myös esittää asteen verran radikaalimpi väite, jonka mukaan aika (lue: kulttuurinen aikakausi) tarkoittaa samaa kuin tuon ajan teknologia. Tämä on ainakin luonteva jaottelu arkeologille, joka löytää kivisiä, pronssisia, rautaisia tai muovisia esineitä ja nimeää tuon ajan ihmiset sen mukaan. Me tulemme kenties edustamaan muovikautta, jolloin 300 vuoden aikana maakerroksiin ympäri planeetan jää suunnattomat määrät muovia. Tämän jälkeen, öljyn loppumisen myötä, on vuorossa jokin muu kausi. Ajatuksemme katoavat historian syövereihin, mutta muovi säilyy. Jos teknologia ei kehity, ei aikakaan etene vaan kiertää sykleissä. Nykyään, kun jokainen sukupolvi ylittää edeltäjänsä teknologiset saavutukset, on syklinen aikakäsitys murrettu ja ihmiskunta asettunut lineaarisen kehityksen nousukiitoon. Teknologia määrittää siis nykyajan hengen, erottaa aikakaudet toisistaan ja ohjaa ajan kulkua. Arvon lukija, johdattakoon tämä suorasukainen ja jopa brutaalin materialistinen tulkinta sinut Nykyaikapöllön pariin! Terveisin päätoimittajat Pasi Takkinen ja Tuukka Brunila 3

Ville Louekari

Maailma muuttuu - niin minäkin E

lämme ainutlaatuista aikaa. Mutta eikö jokainen edellinen sukupolvi ole kokenut tämän saman tunteen? Tunteen siitä, että olemme ja elämme elämäämme poikkeuksellisessa tilassa, jossa historia on muuttamassa suuntaansa? Ja eikö aikakauden omalaatuisuutta ole joka tapauksessa mahdollista kuvata vasta, kun se on jäänyt kauas taakse? Vaikuttaisi siltä, että jos haluamme pitää kiinni ajatuksesta aikamme ainutlaatuisuudesta, ja ennen kaikkea ymmärtää tämän ainutkertaisuuden laatua, meidän ei tule luulla olevamme täysin uudenlaisia ihmisiä tai olettaa ylihistoriallista näkökulmaa, vaan keskittyä juuri tähän ajatukseen, tähän väitelauseeseen, jonka mukaan elämme ainutlaatuista aikaa.

”Jos valokuva paljastaa totuuden maailmasta, elokuva on totuus 24 kertaa sekunnissa”

Ranskalaisohjaaja Jean-Luc Godard luonnehti 1900-luvun uutta taidemuotoa, elokuvaa, vertaamalla sitä valokuvaukseen. Jos valokuva paljastaa totuuden maailmasta, elokuva on totuus 24 kertaa sekunnissa. Emmekö voi samaan (ellei viimeiseen) hengenvetoon todeta, että nykyaika ei ole ainoastaan tavanomaisella tavalla erikoinen, vaan se on 4

sitä tahdissa, joka haastaa havainnointikykymme? Elokuva on sarja kuvia, mutta samalla jotakin enemmän: sitä tarkastellaan ja kommentoidaan elokuvana. Jos haluamme yrittää ymmärtää nykyaikaa, meidän on ajateltava tätä muutoksen ylijäämää: sitä, mikä tekee kokemastamme jotain enemmän kuin vain sarjan muutoksia. Yhdelle tapaukselle tästä ilmiöstä on annettu (spekulatiivisessa) teknologis-tieteellisessä ajattelussa nimikin: teknologinen singulariteetti. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa kehityskulkua, jossa tietokoneiden laskentateho jatkaa eksponentiaalista kasvuaan, ja siten tulee mahdolliseksi luoda yhä älykkäämpiä tekoälyjä. Tämän kehityksen yhä jatkuessa on mahdollista, tietyin varauksin, että tekoäly jossain vaiheessa ylittää ihmisen oman innovatiivis-älyllisen kapasiteetin ja luo meitä älykkäämmän tekoälyn. Tämä tekoäly taas kehittää itsestään paremman version ja niin edelleen ad infinitum. Tällä on mahdollisesti kohtalokkaita tai loistavia seurauksia, riippuen mihin koulukuntaan kuuluu. Teknologiseen singulariteettiin liittyvä ajatus tietoisuutta kohtaavasta uudesta ajasta luonnehtii käsitteenä tunnetusti myös Heideggerin myöhäisajattelua. Heidegger puhuu uudesta ajasta, jonka avautumisen mahdollisuutta runoilijoiden ja filosofien tehtävä on valmistella. Onko ajatus teknologisesta singulariteetista tällaisen avautumisen mahdollisuus? Voisiko teknologinen singulariteetti itsessään

olla se jumala, joka Heideggerin lausahduksen mukaan vain voi meidät pelastaa? Ei. Asia on pikemminkin päinvastoin, kun otamme huomioon sen ajattelun liikkeen, joka saa Heideggerin ennakoimaan tarvetta uudelle alulle. Sen mukaan ihminen on vieraantunut alkuperäisestä olemisestaan: siitä, mitä oleminen itsessään on ja miten me täälläolona olemme aina jo upotettuina maailmaan. Heideggerille moderni teknologia ei kykene avaamaan olemisen horisonttia, vaan painaa sen piiloon. Teknologinen singulariteetti, aikamme erikoisen ainutlaatuisuuden instanssi, edustaa olemisen kysymyksestä vieraannuttavaa voimaa. Se tunkeutuu ajatukseen mahdollisesta uudesta ajasta jokapäiväisyyden ylittävänä, mutta samalla täälläolon tuhoavana. Spekulaatio koskien sitä, mikä on teknologisen singulariteetin vaikutus, on turhaa, sillä tällaisessa spekulaatiossa ajattelu on jo etääntynyt äärimmilleen olemisen ääreltä.

”Muutoksen kannalta subjekti on maailman armoilla”

Toki ansioituneena profeettana Heidegger jättää meidät kuitenkin varsin neuvottomaksi nykyajan edessä. Kun puhumme aikamme ainutlaatuisuudesta, puhumme samalla muutoksesta, siitä miten maailma muuttuu, miten me pysymme muutoksessa mukana ja miten me itse muutumme. Muutos on tässä yhteydessä ristiriitainen käsite. Muutos tarkoittaa sitä, millaisessa muutoksessa elämme, mitä tapahtuu maailmassa meidän ulkopuolellamme. Heideggerille se on ulkonevaa etääntymistä kielestä ja tietoisuudesta. Mutta muutos on muutakin , se on vapauden konkreettinen ilmentymä. Muutos on tässä mielessä sitä, mikä näyttäytyy meille mahdollisena ja aktuaalisena, miten alttiina maailma näyttäytyy toiminnallemme ja miten toimintamme näyttäytyy meille itsetietoisina subjekteina. Hegelin ajattelussa muutoksen ja vapauden suhteesta voi erottaa tarkoitustamme varten kaksi ääripäätä. Ensimmäinen on reflektiivinen tahto, joka seuraa luonnollista tahtoa. Luonnollisen tahdon piirissä toimijan itsemäärääminen ja toiminta perustuvat hänen mielihaluihinsa ja päähänpistoihinsa. Reflektiivisessä tahdossa toimija ainakin jos-

sakin määrin tarkastelee näitä motivaatioita ja rajoittaa toisia niistä ja pitää hyvänä ja kannatettavana toisia. Hegel yhdistää nimenomaan reflektiivisen tahdon käsitykseen vapaudesta valinnanvapautena. Hegel kritisoi ankarasti vapauden pelkistämistä valinnanvapaudeksi, etäännyttäen omaa vapauskäsitystään liberaalista ja sopimusteoreettisesta ajattelusta. Reflektiivinen tahto on yhä riippuvainen ulkoisesta sisällöstä reflektion aineksena. Sen lisäksi kriteeri, jolla toimija erottelee motivaatioitaan, on tässä vaiheessa täysin mielivaltainen. Muutoksen kannalta subjekti on maailman armoilla.

”Opiskelijan hahmossa kohtaavat kantilainen moraalikäsitys ja pimeä sivistys” Tämän hahmon etsinnässä ei tarvitse lähteä kauas pois yliopistolta ja sivistyksen parista. Hegelin kämppäkaveri Hölderlin kirjoittaa sivistämisen halusta eräässä teoreettisessa fragmentissaan: “Antiikin vuoksi käykin niin, että taiteen keskellä syntynyt ihminen hakeutuu luontaisesti ja kohta kohdalta mieluummin kohti raakaa, oppimatonta ja lapsellista kuin kohti sivistystä, jossa hänen omat kykynsä on oppineisuudesta huolimatta ylitetty – – On nimittäin eri asia, että tämä sivistyspyrkimys vaikuttaa sokeasti, kuin että se toimii tietoisesti; kaikki on sen varassa, että tiedetään, mistä se on saanut alkunsa ja mihin se pyrkii.”

”Malliesimerkki olemisesta ’itsensä kanssa toisessa’ on rakkaus”

Opiskelijan hahmossa kohtaavat kantilainen moraalikäsitys ja pimeä sivistys. Opiskelijan, jota ajaa mielenkiinto ja joka arvostaa järjellisyyttä, mutta joka ei ole selvittänyt sivistyskäsityksensä järjellisyyttä; opiskelijan, jonka pitäisi opiskella sitä ja tätä. Mikä on sitten aitoa vapautta Hegelil5

le? Kysymys on paljon edellistä haastavampi, ja asiasta on suuria erimielisyyksiä kommentaattoreiden parissa. Yksi määritelmä on kuitenkin hallitseva ja läpäisee monet tulkinnat: vapaus on olemista ”itsensä kanssa toisessa” (Oikeusfilosofia, § 7) Yhteiskuntafilosofiassa tämä tarkoittaa, että ihminen on osa kansalaisyhteiskuntaa ja näkee valtion hänen omien partikulaaristen halujensa mahdollistajana ja objektiivisen vapauden huipentumana. Hengen kehityksessä tämä tarkoittaa, että luonnon objektien negatoiminen ei riitä minän itsenäistymiseen maailmasta, vaan tietoisuus on tietoisuus vain toisen tietoisuuden kautta. Malliesimerkki olemisesta ”itsensä kanssa toisessa” on rakkaus: “Love means in general terms the consciousness of my unity with another, so that I am not in selfish isolation but win my self-consciousness only as the renunciation of my independence and through knowing myself as the unity of myself with another and of the other with me.” Otammepa esimerkiksi teknologisen singulariteetin tai sen, onko mahdollista seurata kaikkia laadukkaita tv-sarjoja, joita nykyään tehdään niin paljon, niin vapauden ajatteleminen tekee selväksi, että erottelu “maailma muuttuu – mitä minä voin tehdä” tapana lähestyä globaaleja ongelmia on aikansa elänyt. (Tä lle ymmärryksen asteelle jääminen saattaa sitä paitsi johtaa vetäytymiseen kohti sitä, mitä ainakin voimme kontrolloida: ruumiin toimintoja. Tähän luettakoon oman kehon muokkauksen ja ruokavalion trendit. )

”Nyt muutos on saavuttanut substantiaalisuutensa, ja sen tarjoama haaste on ymmärtää sitä, miten me olemme siinä jo kiinni”

Kun kysymme sen sijaan näiden kahden (minän ja maailman) suhdetta, huomaamme että kyse on niin ilmastonmuutoksen, nanoja geeniteknologian kuin kasvavien slummialueiden kohdalla juuri tämän suhteen lähestyvästä, äkkinäisestä muutoksesta. ”Olla itsensä kanssa toisessa” ei ole pelkästään negatiivinen termi, vaan se kehottaa ajatte6

lemaan ennen kaikkea sitä, mikä on yhteistä. Se ehdottaa varovaisesti mutta voimalla, että meillä voi olla muutakin yhteistä kuin vain tunne muutoksesta. Sillä olemme siirtyneet kauas ajasta, jolloin muutos käsitetään ainoastaan muotivirtauksina tai tieteen ja taiteen paradigmoina. Tällöin muutos kysyy omaa alkuperäänsä ja sitä, miten voimme pysyä siinä mukana. Nyt muutos on saavuttanut substantiaalisuutensa, ja sen tarjoama haaste on ymmärtää sitä, miten me olemme siinä jo kiinni.

Viitteet: 1 Selkeä filosofinen analyysi teknologisesta singulariteetista kts. Chalmers D.J (2010) The Singularity A Philosophical Analysis, Journal of Consciousness Studies, 17, No. 9–10 2 Muutos ei ole tässä hegeliläinen termi, vaan tarkoittaa yllä kuvatun mukaisesti sekä maailman ainutlaatuisuutta että ihmisen toimijuuden mahdollisuutta. 3 Patten, Alan (1999) Hegel’s Idea of Freedom, 49–50, Oxford: Oxford University Press (2002) 4 Hölderlin, Friedrich Teokset, 440–441, Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin (2012) 5 Hegel, G.W.F Elements of the Philosophy of Right, ed. Allen W. Wood, 199, Cambridge: Cambridge University press (1991) 6 Tästä kehityskulusta antoi vihjauksen jo vuonna 1970 Alvin Toffler osuvasti nimetyllä bestsellerillään Future Shock.

Henri T. Hyvönen

Laupeusteollisuudesta Hyväntekeväisyyden uusi aikakausi Mikä erottaa jokapäiväisen Helsinkimme katukuvan kahdenkymmenen vuoden takaisesta? En viittaa tässä elottomien kivikasojen muotoon, väriin tai asemointiin, vaikka Kampin kauppakeskus, remontoitu makkaratalo ja bussiliikenteen ohjaaminen Postitalon taakse ovat epäilemättä muuttaneet Helsinkiä. Tarkoitan muutosta, joka on muutakin kuin kosmeettinen. Tässä muutoksessa on kyse siitä, mihin noiden rakennelmien muodostamaa tilaa käytetään, ja millaisia viestejä siinä ilmaistaan. Haluan kertoa teille laupeusteollisuudesta. Viittaan käsitteellä kaikkeen sellaiseen markkinointiin, jolla kuluttajaa houkutellaan antamaan rahaa toisten auttamiseen vastikkeetta. Varoja kerätään saimaannorpan suojeluun, kansainväliseen katastrofirahastoon ja esimerkiksi lastensairaalan rakennustöihin. Useimpien mielestä tässä ei liene mitään pahaa. Haluamme vilpittömästi auttaa hätää kärsiviä. Huolimatta Euroopan yli pyyhkäisseestä taloudellisesta paniikkitilasta suomalaisilta löytyy edelleen huomattavan paljon jollain tasolla ylimääräistä rahaa, joka ilman laupeusteollisuutta muuttuisi säästöiksi, osakkeiksi, tai kaupan kassan viereen viekoittelevasti sijoitelluiksi suklaapatukoiksi. Hyväntekeväisyyttä on luultavasti ollut olemassa yhtä pitkään kuin on ollut kulttuureja, jotka ovat tunnustaneet rakenteellisen eriarvoisuuden ihmisten välillä. Isäni kävi armeijan vuonna 1980 ja sai tuolloin kuntoisuusloman tehtyään huipputuloksen veteraanikeräyksessä. Pelastusarmeija perustettiin jo vuonna 1865 (1). Laupeusteollisuuden erottaa perinteisestä hyväntekeväisyydestä se, että tänä päivänä huomattavasti aikaisempaa useampi ihminen useammalla eri alalla saa elantonsa osittain tai kokonaan hyväntekeväisyyskampanjoiden suunnittelusta ja toimeen-

panosta. Älkää käsittäkö minua väärin; en yritä tässä kirjoituksessa rinnastaa valekerääjiä, rahaa hyvän asian varjolla omiin taskuihinsa kerääviä huijareita, kaikkeen ei-vapaaehtoispohjaiseen varainkeruuseen. Pikemminkin tarkoitukseni on osoittaa, että raja näiden kahden välillä on aikaisempaa epämääräisempi. Vielä kerran kaupunkitilasta Feissareista on puhuttu kymmenen vuotta. Vielä tänäkin kesänä yli kymmenen vuotta ensimmäisen Suomessa nähdyn face-to-face -varainhankkijan jälkeen Yle katsoi tarpeelliseksi todeta, että feissareita edelleen on olemassa (2). Useimmiten kuukausilahjoitussopimuksia kadulla kulkijoiden kanssa hierovien ihmisten työstä käyty keskustelu on taantunut melko nopeasti juupas-eipäs -tason lätinäksi, joka ei kiinnosta ketään. Jotkut ärtyvät siitä, että ventovieraat tulevat juttelemaan, ja tahtovat jopa kieltää feissauksen lailla. Toisaalta esimerkiksi pahanhajuisten puliukkojen yrityksiä pummata tupakkaa ei kukaan ole kieltämässä. Toiset fiilistelevät sitä, kuinka hienoa on, että nuorilla on töitä, ja kuinka maailman epäkohdat tuodaan feissauksessa näkyville osaksi arkea. Nähdäkseni kummankin leirin argumentit ovat lapsellisia ja laupeusteollisuuden kannalta täysin yhdentekeviä. Julkisessa tilassa tapahtuva markkinointi, niin pitkään kuin joitain valtion erityistarkkailuunsa ottamia tuotteita ei mainosteta, on lain suojaamaa toimintaa. Feissauksen markkinointitekniikalla kaupataan myös esimerkiksi puhelinliittymiä, mitä jatkuvasti puheluideni hinnasta huolehtivana ihmisenä pidän vähintäänkin siedettävänä asiantilana. Oletko kuitenkaan koskaan tullut todella pohtineeksi, mitä seuraa siitä, että myös kansalaisjärjestöjen feissaus on tuntipalkattua työtä, jota tehdään ansaintatarkoituksessa? Feissari kantaa yllään liivejä ja mukanaan kansiota, joissa on 7

vetoavia promokuvia. Saimaannorppa, jonka suojeluun annat 8 euroa kuukaudessa, on uhanalaisuudellaan työllistänyt feissarin, hänen työtään koordinoivan sikariportaan, liivitehtailijan, sekä useamman valokuvaajan ja taittajan. Norppa, toisin kuin puolustusvoimien lipaskeräyksen kohteena oleva sotaveteraani, on tuote. Ei riitä, että norppa kärsii. Norpan on osattava kärsiä kauniisti ja tunteisiin vetoavasti. Uusi seksikkäämpi tapa maksaa veroja Jos lahjoitat rahaa tällä hetkellä, voit varmasti tehdä niin huoletta vastaisuudessakin. Feissareiden toimintaa ja kerättyjen rahojen käyttöä valvotaan (3). Hyväntekeväisyys on kuitenkin lopullisesti muuttunut siitä, millaisena sen opimme kaupungistuvassa yhteiskunnassa tuntemaan. Nyt se työllistää koko joukon ihmisiä, joiden tehtävänä on kuumeisesti pohtia, kuinka rahaa saataisiin kerättyä vielä enemmän.

”Liivikerjäläistä eivät enää kiinnosta taskusi pohjalle unohtuneet kolikot”

Rahankeruussa ei enää ole aikaa seisoskeluun ja maleksimiseen. Jos hyväntekeväisyys ei enää ole jotain, niin se ei ole muun arkisen toiminnan ylijäämää, kuten pieniä vaihtorahoja tai pullokuitteja. Se ei ole urheiluseurojen imago- ja aktivointityötä, eikä varsinkaan koko perheen harrastus. Viimeiseksi se ei ole hyvinvointivaltion antamissa raameissa toimivaa harrastustoimintaa sellaisen asian eteen, jota kohtaan koettaisiin aitoa kiinnostusta. Laupeusteollisuus on tämän kaiken vastakohta. Työ hyvän asian eteen on aikaisemmasta poiketen järjestelmällistä: rahankeruuta pohjustetaan psykologisesti vetoavilla mainoskampanjoilla. Lisäksi se pyrkii tehokkuuteen: huonot rahan ruinaajat poistetaan järjestelmästä. Työtä motivoi hyöty, joka ei ole pelkästään toimijoiden hyväntekeväisyyden parissa kokemaa mielihyvää, tai keräyskohteen saamaa rahallista tukea. Tärkein muutos entiseen piilee kuitenkin kerättyjen varojen olomuodossa, määrässä ja sijoituskohteessa. Liivikerjäläistä eivät enää kiinnosta taskusi pohjalle unohtuneet kolikot. Valtavia summia kerätään järjestelmällisesti kaikista kansanosista, ennen kaikkea pitkäaikaisilla 8

lahjoitussopimuksilla ja kaikista mieluiten sähköisenä rahana, jota on helppo käsitellä. Sitouduttuasi antamaan kahdeksan euroa kuukaudessa hyväntekeväisyyteen, olet huomaamattasi maksanut vuodessa yhdeksänkymmenenkuuden euron hyväntekeväisyyspotin näppärällä osamaksulla. Tällaista rahavuorta varten pulloja saa kerätä jo hivenen pidempään. Uutta lastensairaalaa varten keräyssivusto ehdottaa lahjoittamaan esimerkiksi 120, 50 tai 20 euroa. Alle euron lahjoituksia järjestelmä ei edes huoli. Lisäksi nettisivuilla tarjotaan mahdollisuutta liittyä kuukausittaiseksi tukijaksi. (4.) Lastensairaalakeräystä varten on luotu maskotti nimeltä Justus, joka seikkailee hankkeen nettisivuilla (5). Justus on söpö ja hänen päänsä – silmistä puhumattakaan – on suuri. Päätä suurempi on enää Justuksen valtava työmaakypärä. Kaikkihan me totta kai tiedämme, ettei lastensairaalan kimpussa hääri söpöjä sloganeja huuteleva pikkupoika nimeltä Justus, vaan samat likaiset miehet haalareissaan kuin kaikilla muillakin rakennustyömailla. Mielikuva on silti ylevä ja asia hyvä. Kauppakeskus Kaaressa näkemäni lasten uima-altaan kokoinen keräyslipas pahvi-Justuksineen on eräs mieleenpainuvimmista desing-ratkaisuista pitkään aikaan. Samaan aikaan yhä äänekkäämmäksi käyvän hyväntekeväisyyden kanssa olemme saaneet kieleemme “verosuunnittelun” käsitteen. Toisin sanoen verotusta, johon hyvinvointivaltion (toistaiseksi) korkeasta arvostuksesta huolimatta ei liity samanlaista mielikuvamainontaa kuin esimerkiksi lastensairaalaan, halutaan keventää samalla, kun hyväntekeväisyyteen annetaan valtavia lahjoituksia annetaan omalla nimellä ja omilla kasvoilla. Toimintamalli on globaali, vaikka hyväntekeväisyydellä piilotettujen epäkohtien suuruusluokka vaihtee. Coca-Cola lupautuu lahjoittamaan Maailman luonnon säätiön jääkarhuhankkeeseen enintään miljoona euroa (6) samalla, kun se vaikenee monista epäkohdista, joita sen 33 miljardia dollaria voittoa vuonna 2013 tuottanut liiketoiminta (7) aiheuttaa. Olemme siirtyneet kasvottoman verotuksen ajasta yhteisvastuun ja omantunnon kysymysten aikaan. Verotukseen osallistumista pidetään yleisenä velvollisuutena; verot vain maksetaan samalla kun oletamme muidenkin tekevän niin. Hyvinvointivaltion ylläpitoon osallistumisesta pidämme ääntä korkeintaan silloin, kun oletamme antaneemme sille liikaa rahaa. Samalla, kun parjaamme korkeita ve-

roja, olemme kuitenkin valmiita luopumaan suuristakin rahasummista silloin, kun i) olemme saaneet itse valita lahjoituksen kohteen: “Mä oon niin luontotyyppi.” ja/tai ii) voimme saada nimemme johonkin kunniatauluun: “Meidän firma kannattaa vihreitä arvoja.” Personointi tarkoitti viisitoista vuotta sitten kännykän kuorien vaihtamista erivärisiksi kuin kaverilla on. Nyt personointi nostaa päätään kaikkialla, ja mahdollistaa yhä moninaisempien minäkuvien muodostamisen ja muodostumisen. Ympäröivästä maailmasta löytyy tänään sellaisia rakenteita, jotka mahdollistavat luontotyyppiyden tavalla, joka ei ennen ollut mahdollinen. Yksityisellä rahalla operoivien järjestöjen välille on mahdollista muodostaa mielessään arvoasteikko, joka perustelee omien ratkaisujen mielekkyyden muiden ratkaisuihin verrattuna. Jos kannattaa lastensairaalaa, voi haistattaa pitkät ekofasisteilla ja muilla viherterroristeilla. Tällainen ajattelu voidaan omassa mielessä nimetä humanismiksi, terveeksi järjeksi tai vain lapsista tykkäämiseksi. Päinvastaiseen ratkaisuun päätynyt voi puolestaan muotoilla itselleen identiteetin luonnonystävänä, city-vihreänä, hippinä, tai jopa esoteerisesta “ihmisen turhuudesta ekosysteemissä” tietoiseksi tulleena Pentti Linkolana. Oletan, ettei kumpikaan ratkaisu oikeastaan perustu pitkälliseen pohdintaan, vaan muista henkilökohtaisista kokemuksista johdettuihin mielikuviin. Rahan mukana lahjoitamme laupeusteollisuudelle välillisesti omaa työpanostamme ja -aikaamme. Tuo osallistumisen tapa on kuitenkin monin verroin muita vaihtoehtoja kätevämpi ja varmasti myös mieluisampi syistä, jotka olen edellä esittänyt. Tästä syystä se syö välillisesti elintilaa muilta arvokeskusteluun osallistumisen muodolta, kuten vapaaehtoistyöltä ja puoluepolitiikalta. Valtio on verojen brändäyksen laiminlyönnillä ja populismia vastustavilla epäseksikkäillä ratkaisuilla antanut esimerkiksi lastensairaalan kohdalla tilaa yksityiselle lahjoitusinnolle, joka on tämän artikkelin kirjoitushetkeen mennessä tuottanut jo yli viisi euroa jokaista suomalaista kohti (5). Ottamatta kantaa siihen, onko sairaala hyvä vai huono asia, on sen rahoituksessa joka tapauksessa uudelleenmuotoiltu valtion, veronmaksajan, asiantuntijan ja asiakkaan rooleja vallankumouksellisella tavalla. Mitä tästä kaikesta seuraa? Kaikki tietävät, että valtiovalta voi tehdä

virheitä. Laupeusteollisuuden nousu on kuitenkin oire merkittävän väestönosan tietoisesta siirtymästä hyvinvointivaltioon liittyvästä konsensuksesta henkilökohtaisempiin arvovalintoihin. Keskustelun laajuus paljastuu päivän politiikassa: Perussuomalaiset ehdottaa kehitysavun osittaista yksityistämistä (8). Yksityistämisen ongelma on siinä, että päätöksentekijän yksilöitävyys ja sitä kautta vastuu ratkaisuista hiljalleen romuttuvat. Tehdyt ratkaisut eivät enää palaudu kehenkään yksittäiseen henkilöön tai hänen edustamaansa tahoon. Ratkaisut ovat entistä harvemmin esimerkiksi vaaleilla valittujen edustajien käsissä. Sitäkin useammin niiden siemen itää feissareiden ammattiesitelmöinnissä, media-ammattilaisen laatimissa kadunvarsimainoksissa ja ennen kaikkea ihmisen erottautumisen tarpeessa. Yksityinen on julkisen vastakohta myös siinä, että yksityiselle sektorille siirretty päätöksenteko ei enää ole läpinäkyvää tavalla, jota meidät on jo peruskoulussa demokratian perusteista puhuttaessa opetettu ihannoimaan. Ajatus suorasta vaikuttamisesta iän ikuisen byrokratian ja edustuksellisuuden sijaan on kiinnostanut ihmisiä aina. Se, onko omalla rahalla vaikuttaminen jollain tavalla lähempänä todellista kansainvaltaa kuin esimerkiksi puoluepolitiikka, jää nähtäväksi ollen kysymyksenä vaikea ja kenties jopa ratkaisematon. Varmaa kuitenkin on, että mahdollisen vaikutuskanavien lisääntymisen ohella myös tehtyjen ratkaisujen luonne muuttuu pitkäjänteisestä ja ideologisesta kohti satunnaisempaa ja tunteellisempaa. Samalla vaikutuskanavista ja erityisesti niiden puutteesta syntynyt teollisuudenhaara on onnistunut luomaan itselleen liudan työtehtäviä, joita ennen ei ollut olemassa. Lähteet

1. Pelastusarmeijan historia. Http://pelastusarmeija. fi/me/tutustu/historia/ . 2. Yle Uutiset. Kotimaa 9.8.2014. ”Feissareille riittää ’Kiitos ei, tänään ei sovi’ ”. Http://yle.fi/uutiset/feissarille_riittaa_kiitos_ei_tanaan_ei_sovi/7398524 . 3.Yle Uutiset. Kotimaa 8.8.2012. ” Feissarit: Ihmiset ovat tulleet epäileväisemmiksi keräysten suhteen”. Http://yle.fi/uutiset/feissarit_ihmiset_ovat_tulleet_epailevaisemmiksi_keraysten_suhteen/6248363. 4. Uusi lastensairaala 2017. Lahjoita. Http://uusilastensairaala2017.fi/lahjoita. 5. Uusi lastensairaala 2017. Http://uusilastensairaala2017.fi/. Kaikkien lähteiden toimivuus tarkistettu 7.10.2014.

teksti Sofia Blanco Sequeiros, kuva Karoliina Kuisma

Pojalla on taskussaan appelsiininkuoria. Kullankeltaisilla silmillään hän katsoo tyttöä. Kaupunki kiitää ohitse. Hidas valo valuu asfaltille tipahtaneiden lehtien keskelle. He tarkkaile-

vat toisiaan vakavina, vasta tavanneina, kiilaskatseisina. Kaksikko liikkuu kevyesti läpi raitiovaunun kolinan. Ympärillä kulkeva kaupunki on appelsiinintuoksuinen tiilitarha. Keskustelu helmeilee ja kujertaa. Eksyneinä puiden katveessa latvoissa pisaroi eikä kumpikaan tiedä päivää tai vuotta tai aikaa, sillä tärkeintä eivät ole merkityksestä ontot sanat, vaan

Lokakuussa 1963

sormien punoittava iho ja hymy ja puiston penkki tai laituri, jolla voi istua hetken katsellen muualle kuin omiin taskuihinsa tai toisen silmiin. Tyttö vilkaisee poikaa kulmiensa alta. Pojan naurussa kukkivat liljat ja alppiruusut! Musta huumori on parasta paitsi silloin kun omaiset ovat läsnä. He pysähtyvät sillalle. Poika pitää tytöstä hetki hetkeltä enemmän. Hän kuitenkin tietää, että junarata jatkuu toisaalle pohjoiseen: silti ottaa kädestä kiinni ja puristaa. Tunturit ovat vielä kaukana. Tyttö tuntee rinteet ja rinteillä räytyvät vaivaiskoivut ja tietää, että aamurusko koittaa heti kohta huomenna. Siitä huolimatta hän halaa poikaa; pienet rinnat ja hartiat ja voimakkaat kädet puristuvat vihreän takin ympärille. Töölönlahdella valo alkaa väsyä. Kaksi lämmintä kehoa nojaa sillankaiteeseen lokakuun punaisessa tuoksussa. Kierit odottavat. Pohjoisessa hämärtää jo.

Kukaan muu ei ole koskaan maistunut appelsiinilta kuin kullankeltasilmäinen poika.

Joosua Lehtinen

Kirjallisuuden yksinäinen paikka nykyajassa The essence of fiction is solitary work: the work of writing, the work of reading. – Jonathan Franzen, ”Why Bother?”

ikä on kaunokirjallisuuden tehtävä – tai, ylipäätään, sen olemisen mahdollisuus – ajassa, jossa kaikki on nopeaa, heti saatavilla, sosiaalista, kiiltävää? Tekee mieli väittää, että sen on oltava vastavoima kaikelle tälle, olla kuulumatta tuohon ”kaikkeen”, kommentoida tuota kaikkea sille itselleen vastakkaisilla tavoilla. Ja miksipä en väittäisi? Uskon tismalleen niin. Syy epäröintiini saattaa kuitenkin olla juuri tuo sanottu ”kaikki” – nykyajan implisiittinen vaatimus hyväksyä täysin sen kehitys ja niellä kaikki sen tarjoamat mahdollisuudet hyvässä ja pahassa; ikään kuin se olisi kuskiton juna, joka sisäisen logiikkansa polttoaineella kulkee vääjäämättä kohti merkityksistä ja arvoista vapaata horisonttia, jossa kaikki on mahdollista. Kaunokirjallisuus ei sovi tähän kuvaan. Se on auttamatta liian hidasta, liian yksinäistä, liian harkittua ja harkitsevaa. Tätä amerikkalaiskirjailija Jonathan Franzen pohtii esseekokoelmassaan How to Be Alone (Fourth Estate, Lontoo 2002). Kokoelman otsikon kysymyksenasettelu on vanginnut minut outoon syleilyynsä viime viikkoina: kuinka olla yksin? Kuinka pysyä yksilönä ja säilyttää monimutkainen luonteensa ajassa, joka haluaa asettaa kaiken jaettavaksi, tai pikemminkin tuoda kaiken esiin jo jaettuna; joka saarnaa yhtä aikaa ihmisen yksityisyydensuojan tärkeydestä pyrkien samalla sotkemaan meidän yksittäiset, yksinäiset yksityisyytemme keskenään?

Päädyin (ehkä Franzenin ajamana) etsimään vastausta juuri kaunokirjallisuudesta. Siitä pitkäjänteisestä ja yksinäisestä lukemisen työstä, josta Franzenkin puhuu. Ja se itsessään on vastaus. Väitän, että kun kuka tahansa, joka on joskus lukenut hyvän romaanin, valitsee ajatella kaunokirjallisuutta tämän kysymyksen näkökulmasta, on tuo yksinäinen lukemisen työ se vastaus, joka tulee päivänselvänä mieleen. Sillä lukeminen antaa mahdollisuuden asettua johonkin, edes pieneksi hetkeksi: istuutua ihmettelemään jonnekin junan ulkopuolelle, tarkastella sen jättämiä jälkiä, sen tekemiä tuhoja, sen liikkumisen mahdollisuuksia/mahdottomuuksia. Tämä ihmettelyn paikka on yksinäinen paikka, kiireetön hetki – ei, enemmän kuin paikka tai hetki. Se on maailma, johon voi syventyä, ja syventymisen mahdollisuus vaatii tiettyä ajattomuutta. Hyvin kirjoitettu romaani luo tällaisen maailman. Se antaa mahdollisuuden palata takaisin, harkita yksittäisiä lauseita, tutkia sanoja ja niiden välisiä siteitä, löytää äärettömästi merkityksiä hitaan tutkiskelun kautta. Tämä sopii nykyajan pirtaan äärimmäisen huonosti. Franzen toteaa ”Why Bother?” –esseessään, että pitkäjänteinen kirjallinen teos jo pelkkänä tuotteena, kirjana, on ikään kuin antiteesi kaikille niille arvoille, joita nykyaika ja eritoten sen taloudellinen järjestelmä edustavat: kirja on edullinen, loputtomasti uudelleenkäytettävä tuote ja, mikä, 11

pahinta, sitä ei voi kehittää tai uudistaa. On huomattava, että tämä pätee kuitenkin perustavammin myös itse kirjallisuuteen sinänsä, sisällöllis-kulttuurisella tasolla: ne arvot, joista pitkäjänteisen kirjallisuuden vaaliminen kielii, eivät millään tavalla sovi siihen, mitä voimme yhdistää käsitteeseen ”nykyaika”. Sillä kaunokirjallisuus ei ole nopeaa, se ei ole helppoa, se ei tarjoa välitöntä tyydytystä, se on väistämättä aina myöhässä kommentoidessaan aikansa ilmiöitä (kun erinäiset mediat tarjoavat näkemyksiä ajastamme jatkuvalla syötöllä, mitä arvoa voisikaan olla tekstillä, jonka työstämiseen kirjoittaja on käyttänyt vuosia – saatikka kun ottaa huomioon, että kaunokirjallisuutta lukiessa pitäisi vielä nähdä tulkitsemisen ja kuvittelemisenkin vaivat)… Mutta juuri tässä on kirjallisuuden arvokkain mahdollisuus: se tarjoaa tien ulos tuosta pyörteisestä ja mielettömästä virrasta. Sen äärellä voi hiljentyä – ja hiljaisuuden tavoittelu taas on lopulta ehkä tehokkaimpia keinoja uida vastavirtaan nykyisessä yhteiskunnassa, jossa ihmisten itsestään (ja muista) pitämältä melulta on hetki hetkeltä vaikeampi välttyä.

”Tämä ihmettelyn paikka on yksinäinen paikka, kiireetön hetki” Hiljaisuuteen liittyy jo useasti mainittu yksinäisyys1. Yksinäisyys kiinnittyy kirjallisuuden luonteeseen vähintään kahdella tavalla: yhtäältä kirjallisuus vaatii yksinäisyyttä ja toisaalta se luo siltoja erilaisten yksilöllisten yksinäisyyksien välille; se on yksinäisyyden kokemuksen jakamisen muoto. Yksinäinen lukemisen työ voi viedä sekä takaisin maailmaan että pois siitä. Tämän yksinäisyyden kautta on mahdollista ymmärtää asioita niin itsestään kuin maailmasta: kun kirjoittajan yksinäinen ääni limittyy lukijan yksinäisyyden kanssa ja lukija löytää jotain, mihin samastua tai mitä vastaan nousta, aukeaa omalaatuinen ajattelemisen tila. Näitä tiloja ei nykyajasta tahdo löytyä: kasvava 1 Viimeistään tässä kohtaa on syytä selventää, että käyttäessäni sanaa ”yksinäisyys” tässä esseessä tarkoitan tietoisesti valittua yksin olemista, en hyljeksittyyttä tai yksin jäämistä – siis englannin ”solitude” ennemmin kuin ”loneliness”.

välittömän jakamisen2 vaatimus yhdistettynä helposti omaksuttavan tiedon jatkuvaan syöttöön ei anna ymmärtämisen pyrkimykselle tilaa sen paremmin kuin aikaakaan.

”Yksinäinen lukemisen työ voi viedä sekä takaisin maailmaan että pois siitä” Miten sitten vaalia kaunokirjallisuutta? Miten pitää yllä sen kulttuurillista ja henkistä asemaa, arvoa ja merkitystä? On valittava lukeminen. On päätettävä tarttua kirjaan. On otettava aikaa voidakseen paneutua teokseen ja hukkua outoon maailmaan jokapäiväisen maailmamme sisällä. Eikä vastuu kirjallisuuden tilasta toki ole yksinomaan lukijoilla, vaan myös kirjoittajilla. Jonathan Franzen toteaakin How to Be Alone -kokoelman esseessä ”The Reader in Exile” seuraavaa: ”Blaming the novel’s eclipse on infernal technologies […] will not undo the damage. Neither will the argument that reading enriches us. Ultimately, if novelists want their work to be read, the responsibility for making it attractive is solely their own.” Yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä on pysynyt kautta aikain samana. Nykyaikaisessa ympäristössä, jossa on yhä vaikeampaa saada minkäännäköistä rauhaa ja jossa erinäiset nopeat ja kiiltävät jakamisen mediat muodostavat (sosiaalisen) elämämme tekstuurin, tuo tehtävä nousee yhä korkeampaan arvoon. Franzenia mukaillen: kirjallisuus opettaa, kuinka olla yksin.

(Kirjoittaja on periksiantamaton kulttuurikonservatiivi & -elitisti.)

2 Olen viitannut toistuvasti ”jakamiseen”, joka nousee esille nykyajalle ominaisena ja sitä kautta kirjallisuuden arvoille vastakkaisena ilmiönä. Käytän jakamisen käsitettä kriittisesti merkityksessä, jonka se on saanut post Internet: tarkoitan lyhytnäköistä, kuumeista, harkitsematonta tapaa jakaa informaatiota jakamisen itsensä vuoksi. Tämä tapahtuu formaalilla tasolla, tuottaa kuva- ja videovirtoja, ei vaadi mielikuvitusta eikä ajattelua ja on siten (ehkä paradoksaalisestikin) tyhjennetty totuuden käsitteestä. Sisällöntuottajien tuotoksista puuttuu sisältö.

Maria Loima

Filosofina Valtiotieteilijä työelämässä- kurssilla Yksi Valtsikan työelämäkurssin tehtävänannoista oli kirjoittaa juttu omaan ainejärjes-

tölehteen. Juttu, jossa kirjoittaisin siitä, mitä minä juuri käytännöllisen filosofian opiskelijana sain kurssilta. Koska olen kyyninen ja sarkastinen, “ älykäs ja kyseenalaistava filosofian opiskelija, tehtävänanto oli mielestäni irrelevantti – aivan kuten moni muukin asia kurssilla. Työelämäkurssilla opiskelijat jaettiin ryhmiin pääaineen mukaan. Ryhmien tehtävänä oli muun muassa koota osaamiskuvaus, jossa tuli pohtia, mitä erityisosaamista oman pääaineen opiskelun myötä voi saavuttaa. Toki me filosofeina keskityimme ryhmätyössämme ensiksi määrittelemään osaamisen ja keskustelemaan sen ontologiasta. Opin, että ryhmätöiden toimivuus korreloi niiden määrän kanssa yliopistolla. Ryhmätöitä on vähän. Osaamiskuvausten analysointiin osallistui myös Valtsikan alumneja. Käytännöllisen filosofian edustajana toimi Filosofian Akatemian Reima Launonen. Reima esitti erittäin hyvän

kysymyksen: millä perusteella juuri käytännöllistä filosofiaa opiskelemalla saa niin suurta ja mahtavaa osaamista, että työnantaja palkkaisi meidät koska olemme filosofeja? Työelämässähän halutaan hyviä tyyppejä, ei ketään palkata siksi, että on filosofi. Muutama poikkeus vahvistanee säännön. Kurssin tehtävää kohtaan annettu kritiikki oli koko työelämäkurssin parasta antia. Koko kurssi tuntui keskittyvän oman valtsikalaisidentiteetin vahvistamiseen ja oman pääaineen mehusteluun. Toki oman osaamisen tunnistaminen on hyödyllistä, mutta Reiman kommentti sai miettimään työelämäkurssin antia: opinko kurssilla työelämävalmiuksia? En ainakaan tehtävänantojen ansiosta. Toisaalta ne saivat Reiman kommentoimaan ja kommenttiin kiinnitin huomiota. Ryhdyin tunnistamaan hyvää tyyppiä itsessäni muun osaamisen ohella.

Opin, että ryhmätöiden toimivuus korreloi niiden määrän kanssa yliopistolla. Ryhmätöitä on vähän”

Missä järjestetään hyvä tyyppi -kursseja? 13

Minna-Kerttu Vienola

Teellä nykyfilosofin nojatuolihuoneessa - eli Esa Saarisen haastattelu Nykyhetkestä Mitkä ovat olleet tuntemukset viime aikoina? Tuntemukset ovat olleet aika innostuneet ja toiveikkaat. Olen myös ollut kiinnostunut sellaisista teemoista ja asioista, joita en ainakaan tässä mittakaavassa ole aikaisemmin nähnyt keskeisinä. Varsinkin kysymys, millä tavoin toiset ihmiset vaikuttavat myönteisesti yksilön omaan ajatteluun, näyttäytyy uudessa valossa, samoin kuin paremman elämän toteuttamisen teemat. Onko tämä nyt uusi alku, tai ainakin uusi suunta? Koen, että tiettyä uutta suuntaa tai tarkentavuutta, jonkinlaista selkiytymistä, on tapahtunut. Oikeastaan kaikkein kiinnostavin ainesosa omassa toiminnassani filosofina, kun sitä nyt taaksepäin katsoen tarkastelen, on se, mitä tapahtuu osallistujissa luentojeni elävissä tilanteissa. Keskiöön nousee kysymys puhutusta filosofiasta. Mielestäni perustava teema on ihmisen omassa mielessä käynnistyvä filosofinen pohdinta luentoni virittämässä tunneilmastossa. Tunneilmastoon vaikuttavat muut osallistujat. Tuleeko osallistujalle uutta valoa tai uutta sävytystä muilta ihmisiltä saatavan kokemuksen kautta? Tätä tarkastelen erityisesti puukotuksen jälkeisessä maailmassani, jossa monet 14

täysin tuntemattomat ihmiset ovat ilmaisseet myötätuntoa ja lähestyneet määrätyllä, laajentuneella laajakaistalla. Entä mikä on konkreettisesti muuttunut, esimerkiksi luennoilla? Luennot ovat eläviä tilanteita. Vaikka käsitteet, sanat ja järkeily ovat tärkeitä, niin ilmapiiri tai tunnelma, se, mitä kukin aistii toisista ihmisistä, on myös läsnä ja erittäin tärkeä osatekijä onnistumisessa. Eli cogito ergo sum, mutta onko “cogito” toisten kanssa erilaista ajattelua – ja sitä kautta olemassaoloa – kuin yksin? Uskon, että on. Yksin ajattelun paradigma on siis alkanut tuntua aika yksipuoliselta ja harhaanjohtavalta suhteessa elämänfilosofisiin pyrkimyksiini. Keskiöön nousee luentotilanne ja sen luonne, ja sitä kautta osallistujien keskittyneisyys ja energia. Kyse on tilanteen vaalimisesta, jonka suhteen haluan olla luovasti liikkeellä. On hedelmällistä ajatella elämänfilosofisen luennoitsijan pyrkimystä luentotilanteessa suhteessa osallistujiin kapellimestarin mielikuvan kautta. Osallistujat käyttävät omaa ajatteluinstrumenttiaan ja sitä kohottavaa inspiraatiotaan hienostuneemmin toisten tehdessä samoin. He ajattelevat moniulotteisemmin ja selkeämmin verrattuna siihen, miten ehkä tekisivät, jos eivät olisi juuri niiden ihmisten kanssa siinä tilanteessa virittyneenä siihen melodian kulkuun.

Elämänfilosofiasta ja puheesta Miten filosofiaan ylipäätään vaikuttaa se, jos sitä tekee yksin? Näyttää siltä, että yksin ajattelulla on hintansa. Siitä seuraa herkästi tiettyä yksipuolistumista. Samoin tapahtuu silloin, kun pidetään ihanteellisimpana tunteetonta ajattelua, joka loogis-rationaalisesti etenee jostain lähtöpremissistä johonkin johtopäätökseen. Ikään kuin ajatus toisista ihmisistä tai nykyhetkestä, tilanteesta tai tunnelmasta olisi haitaksi. Itse uskon yhä enemmän, että tunteet ja toisten ihmisten läsnäolo kannattaa nähdä voimavaroina ajattelun kannalta, ei haittoina. Samalla avautuu uusia mahdollisuuksia paremman elämän synnyttämisen suunnalla elämänfilosofiassa.

”Kyse on siis kokemuksesta, jonka luentotilanne mahdollistaa” Miten elämänfilosofia sitten ottaa tunteet mukaan, ja miten tämä näkyy siinä? Jos ajattelen sitä, mitä ihmiset sanovat jälkikäteen luennoistani, niin näyttää siltä, että luentojeni vaikuttavuus ei ole seurausta käsitellyistä sisällöistä tai teorioista, vaan tapahtumista, jotka luennot ovat mahdollistaneet osallistujassa itsessään. Jälkeenpäin ihmisen voi olla vaikea kertoa muille millään tarkkuudella luennon sisällöistä, vaikka se olisi ollut hänelle hyvinkin merkityksellinen. Syynä on, että osallistujan luentotilanteessa heränneet moninaiset kokemukset eivät palaudu luentosisältöihin. Tämä heijastelee sitä, että kyseinen ihminen kokee luentotilanteessa jonkin kokonaisvaltaisen kokemuksen, joka hänen kannaltaan voi olla hyvinkin tärkeä ja johon suhteessa elämänfilosofiset näköalat, oivallukset tai vaihtoehdot, jotka hänen mielessään heräävät, saavat elintilaa. Kyse on siis kokemuksesta, jonka luentotilanne mahdollistaa, ei sisällöstä, joka luennolla käydään läpi. Antiikin filosofiassahan pääpaino oli elävällä keskustelulla samoin kuin elämänfilosofiassa. Mitä yhteistä näillä on? Mielestäni se, mitä teen, on sitä, mitä filosofia alun perin on pyrkinyt tekemään. Näke16

myksellisesti ajatellen filosofian pyrkimys oli kohti parempaa elämää hyödyntämällä ajattelun työkalua moniulotteisesti ja täyteläisesti. Tutkimalla ajatuksellisesti itseään ja elämää ihminen pääsee eteenpäin ja tilanteeseen, jossa todennäköisyydet parempaan elämään kasvavat hänen itsensä toimesta. Tämä on ihmiselämän keskeinen haaste, johon filosofian tulee asettua tukivoimaksi, kuten antiikin filosofia alkuperäisessä muodossaan tekikin. Itse pyrin samaan. Lähestymistapani ei palaudu sisältöihin tai mihinkään doktriiniin. Omassa lähestymistavassani filosofia on tekemistä, ei kirjallisesti identifioitavissa tai kirjallisessa muodossa ilmaistavissa oleva sisältöjen kokoelma. Systemaattinen filosofia on aivan ok, mutta oma kiinnostukseni on toisaalla. Oma fokukseni ei palaudu kirjalliseen, eikä sen ytimessä ole filosofinen korpus, jonka erittelystä, tunnusmerkeistä ja analytiikasta sekä analytiikan nojalla eteenpäin viemisestä akateemisessa filosofiassa pitkälti on kysymys. Akateemisella kirjallisella pyrkimyksellä on omat ansionsa, mutta se irtaantuu siitä suullisen filosofian ylevästä ja kohottavasta, elämää rikastuttavasta pyrkimyksestä, jota sokraattinen filosofia tavoitteli. Antiikin filosofia on siis toiminut inspiraationa omalle filosofiallesi? Entä mikä/kuka muu? Antiikki on ollut ja on edelleen itselleni keskeinen innoite. Luen suurella innostuksella Platonin dialogeja ja Aristotelesta, ja ennen kaikkea ajattelen niiden taustalla olevaa pyrkimystä. Pyrkimys käyttää filosofiaa nostamaan kenen tahansa ajattelua, ei vain asiantuntijoiden - syvästi itseäni innoittava idea on idea filosofiasta, joka ei sulje pois, vaan kutsuu mukaan ja tähtää paremman elämän synnyttämiseen. En ole kuitenkaan tullut omaan filosofiseen käytäntööni teorialähtöisesti esimerkiksi lukemalla antiikin filosofiaa ja siitä päättelemällä miten nykyhetkessä pitäisi pitää elämänfilosofisia luentoja, vaan oman lähestymistapani syntyyn on vaikuttanut innostus luennoimisen tilanteeseen eräänlaisena elämyksellisenä taideteoksena. Tähän on taas johtanut Helsingin yliopistosta alkanut pyrkimys, joka on laajentunut erilaisiin yrityksiin, organisaatioihin ja työyhteisöihin ja josta syntyivät Aalto-yliopiston luentoni seminaarissani Pafoksella. 90-luvulta lähtien alkoi olla yhä enemmän kysyntää luennoille, jotka ovat filosofiaa laajennetussa mielessä, mutta eivät voi olla filosofisen sisällön tai

teorian opettamista esimerkiksi sairaanhoitajille tai bisnesporukoille. Luennot ovat linjassa antiikin paremman elämän pyrkimyksen kanssa esimerkiksi niin, että jonkin organisaation henkilökunta alkaa käytännössä elää parempaa elämää tullessaan ajatelleeksi paremman elämän mahdollisuuksia luennointini kautta jollain hedelmällisellä tavalla. Käytännön luentotilanteissani on jo siis vuosia syntynyt enemmän kuin jossain mielessä piti syntyä. On luontevaa olettaa, että luennolla ihmiset rikastuvat sillä läpi käydyistä sisällöistä. Jos kuitenkin osoittautuu, että luennolle osallistujat rikastuvat, vaikkeivät perinteisessä mielessä opi mitään erityistä uutta sisältöä niin herää kysymys, mikä myönteisen seurauksen aiheuttaa. Mikä on ajatuksellinen tapahtumaketju, joka synnyttää parempaa elämää ja jota filosofinen luento voisi tukea? Ehkä oppi ei olekaan yksin keskiössä. Kun ajattelun omakohtainen kehittyminen nostetaan fokukseen kuten yritän tehdä, huomataan, että monet sisältöjen ulkopuoliset asiat, esimerkiksi ympäristö, jossa oivalluksia tavoitellaan, ovat relevantteja samoin kuin sävy ja sisääntulokulmat, joilla asioita tarkastellaan. Tietyssä mielessä ajattelen olevani filosofi. En harjoita ajattelua minkään erityistieteen paradigman sisällä ja olen valmis hyödyntämään lähtökohtia keskenään ristiriitaisista lähteistä. Tavoitteena on synnyttää filosofinen pyrkimys paremman elämän suuntaan ajatteluinstrumentin näkökulmasta, jota luennolle osallistuva ihminen voi itse käyttää. Pierre Hadot’n Mitä on antiikin filosofia? on muuten loistava kirja. Olen saanut siitä keskeistä vahvistusta yrittäessäni hahmottaa omaa pyrkimystäni. Onko luennoilla käyttämäsi kapellimestarin rooli siis sokraattinen kätilön rooli? Pitkälti se on. Pääasiallinen kiinnostuksenkohteeni on elämänfilosofia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pyrkisin käymään opetuksellisesti läpi elämänfilosofisia koulukuntia filosofian historiassa - väheksymättä niitä, jotka ovat kiinnostuneita näin tekemään. Disipliinin tai teoriakentän kautta meneminen on eräs loistava tapa kehittää itseään. Enemmän kuitenkin tarvitaan. Jos halutaan, että ihmisen tosiasiallinen eletty elämä muuttuu paremmaksi ajattelun kautta niin ihmisen itsensä tulee ajatella ne ajatukset. Pyrkimykseni on luoda tilanteita, joissa tämä kävisi mahdolliseksi. Toiveeni on, että luennoillani

ihmiset miettivät oman elämänsä kysymyksiä stimuloidusti, inspiroituneesti, keskittyneesti ja toiveikkaasti; niin, että heidän tunnemaailmansa tukee heidän itsensä arvokkaaksi näkemää ja tavoittelemaa eteenpäin menoa. Tämä sokraattinen kapellimestarin rooli on siis sitä, mihin asemoin oman juttuni. Yritän samalla pitää vahvasti fokuksessa jokaisessa yksittäisessä osallistuvassa ihmisessä olevan ainutlaatuisuuden, jotta osallistujassa tapahtuvat sisäiset liikahdukset olisivat juuri hänen kannaltaan hedelmällisiä. Enhän ulkopuolisena voi tietää, mikä kenellekin on tärkeää. Yritän luoda mahdollisuuksien tilanteen, jossa osallistuja itse haluaa etsiä uusia näkökulmia, vaihtoehtoja ja sävytyksiä. Tavoittelen fundamentaalisesti epäsuorempaa opettamisen tilannetta. Tärkeintä ovat osallistujan omat oivallukset, eivät minun ”opetukseni”. Niin, pyrit luennoilla välttämään teoretisointia ja nimien esittelyä. Miten koet, että se vaikuttaa ihmisten ajatuksiin filosofiasta? Veikkaan, että se, mitä teen, avaa monen silmät filosofian mahdollisuuksille ja oman ajattelun kehittämisen ihmeelle. Syntyy tilaa myös sellaiselle filosofialle, joka ei ole akateemisen kirjafilosofian pakkopaidassa. Olen ilolla pannut merkille, että oman soveltavan filosofian pyrkimykseni tyyppistä otetta on Himasen Pekalla ja myös Lauri Järvenlehdon ja Frank Martelan Filosofian Akatemia –tutkijayhteisössä. Pointtina on tuoda ihmisiä filosofian yhteyteen, rohkaista omakohtaiseen ajatteluun ja siihen, mikä luultavasti on ollut monen alkuperäisenä kiinnostuksen motiivina etsiytyä kohti filosofiaa. Filosofian kuuluu siis rikastuttaa elämää, ei muodostaa omaa erityissaarekettaan. Pafoksesta Missä määrin luennot ja Pafos -seminaarit eroavat toisistaan? Onko seminaari pidennetty luento vai eroaako se luennoista jotenkin? Pafos on monessa suhteessa hyvin erityinen asemaltaan ja mahdollisuuksiltaan. Oikeastaan oma menetelmäni ja lähestymistapani on syntynyt juuri siellä. Omalta kannaltani seminaariviikko koostuu reilusta kahdestakymmenestä erillisestä luennosta, mutta toisaalta se on yksi kokonaisuus. Osallistujien 17

kannalta kokemus seminaariviikosta on valtavasti rikkaampi. Osallistuja voi viikon aikana saattaa itsensä tunnemielessä moniulotteisemmin ja laajakaistaisemmin auki sekä suhteessa itseensä että muihin osallistujiin, ja tottuessaan tilanteeseen alkaa vastaanottaa muilta osallistujilta oman ajatteluprosessin kannalta rikastuttavia syöttöjä ja ainesosia. Omalta kannaltani yksittäiset jaksot ovat toki luennon kaltaisia, mutta niin, että mukana on kokonaiskontekstin mukanaan tuoma lisäherkkyys. Pafoksella saan jokaisesta jaksosta enemmän irti, koska tilanne on niin keskittynyt ja herkkä, ihmiset avoimempia ja moniulotteisempia kuin normaalisti ja valmiita omakohtaisesti tutkimaan vähemmän ilmeisiä vaihtoehtoja. Aistin sen laajentuneen akustiikan synnyttäneet ilmaisu-ulottuvuudet, minkä takia toteutus seminaariluennon osalta on monissa keskeisissä suhteissa erilainen kuin missään muualla samantyyppinen luento olisi. Se on huikean inspiroivaa kokonaisvaltaisen ajattelutapahtuman kanssa elämistä, joka viikon kestävässä seminaarissa on aivan erityisen arvokkaalla tavalla läsnä itselleni ja osallistujille. Miltä sinne tuntuu lähteä? Pafos –seminaari on elämääni kaikkein innostavimmillaan, samassa merkityksessä kuin voin kuvitella, että joku kapellimestari kokee toteuttaessaan huippuorkesterin kanssa huippusalissa huippubiisin. Se tunne, kun ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa jonkin olennaisen asian – kuten oman elämänsä – voimakentässä, on suurenmoinen. Ketään ei ohjailla mihinkään tiettyyn johtopäätökseen. Tämä epädoktrinaalinen aspekti on lähestymistavassani oleellista, koska haluan, että kukin ajattelee omat ajatuksensa itse. Luennon tilanteessa hän tulee ajatelleeksi asioita syvemmin ja itseensä nähden autenttisemmin kuin ilman sitä tilannetta olisi tullut tehneeksi. Kuinka paljon itse opit näissä tilanteissa? Nimenomaan nämä pidemmät tilaisuudet ovat sellaisia, että opin aina uusia juttuja, koska tilanne antaa tilaa etsiä uusia väyliä tai uusia polkuja, katsoa kiven alle ja nurkan taakse tai muuttaa asioiden esitysjärjestystä, mikä saa asiat kuulostamaan erilaisilta. Yhtäkkiä ikään kuin soitankin akustisesti jotain, joka on siihen asti ollut orkestraalinen toteutuksessaan. Tässä tulee uudelleen esiin se puhutun filosofian taiteenkaltaisuus, jota rakastan, kun oppiminen ja uuden löytäminen on ennen18

näkemättömän kerroksen löytymistä tutusta asiasta - ikään kuin asiasta tulisi säkenöivästi kokonaan toinen. Tekemisestä edellä ja potentiaalista Puhutaan Saarisen kanssa tekemisestä, oppimisesta ja kehityksestä. Saarinen puhuu hetken puhelimeen ja sitten sanoo: Jos joku kirjoittaa vaikkapa romaania, niin se voi tarkoittaa huikeaakin avausta kun katsotaan seuraavaa 20 vuotta. Tässä vaiheessa, kun romaani on vielä kesken, seuraavat 20 vuotta eivät ikään kuin esittäydy, vaan ovat täysin epämääräistä mahdollisuusmassaa. Monesti kuitenkin mahdollisuudet lässähtävät. Itse olen nähnyt kymmeniä vuosia toteutuneina ihmisten elämissä ja koen erittäin luontevana ajatella yksilön ainutlaatuisuuden toteutumista valtavasti moniulotteisempana kuin mitä monesti tapahtuu. Olen myös nähnyt, että jokin juttu onkin kohonnut kasvuun dramaattisesti mielenkiintoisemmin ja erityisemmin kuin mitä lähtötilanteessa olisi voinut odottaa. Eli jos olisi noudattanut jotakin peruskaavaa, ei ikinä olisi voinut kuvitella, että se, mitä todellisuudessa tapahtui, olisi ollut edes mahdollista. Uskon, että filosofian tulee palvella elämän ihmettä ja syöttää esiin mahdollisuuksia. On hämmästyttävää, ettei tämä ole opetuksen instituutioissa lähtökohta. Mahdollisuudet kasvun, yksilön ainutlaatuisuuden ja erityisyyden toteuttamiseen sekä niihin liittyvät huikean runsauden näköalastot ovat pedagogiikkani lähtökohta. Usein ajatellaan, että ennen kuin voi alkaa tehdä jotakin kunnollista ajattelunsa kanssa, täytyy ensin käydä läpi tietty määrä oppisisältöjä. Itse ajattelen, että ihminen elää jo omaa elämäänsä koko ajan, minkä vuoksi oman elämänfilosofian syventämisen haastetta ei voida lykätä tulevaisuuteen. Samalla kuitenkin tulee opitkin opetella, prosessina, joka ei pääty koskaan. Mistä tämä ajatus on tullut? Olen aika paljon itse pyrkinyt kehittämään soveltavan filosofian lähestymistapaani toiminta edellä, eli toimin jollain tavalla ja sen jälkeen yritän ymmärtää tapahtunutta toimintaa. En halua alistua liiaksi valmiille käytännöille tai menetelmällisille puhdasoppisuuksille. Oiva Ketonen on itse tekemäni soveltavan filosofian suuri edelläkävijä. Kirjoituksissaan Hän käyttää ilmaisua ”soveltava filosofia” ja pyrkii olemaan yleisymmärrettä-

vä ja hahmottamaan teemoja, jotka ovat mielenkiintoisia ja relevantteja ihmisille siihen katsomatta, edistävätkö ne jotakin tiettyä eksperttidisipliiniä. Puhuttu filosofia, filosofinen luennointi tai elämänfilosofia luentotilanteen kautta toteutettuna ei kuitenkaan ollut kenttä, missä Ketonen itse ensisijaisesti toimi. Sain myös ratkaisevia sytykkeitä keskittyessäni analyyttiseen filosofiaan ollessani tutkijaprofessori Jaakko Hintikan ryhmässä. Näin mielestäni kuuluukin olla, eli koepallojen lailla singahtavat syötöt ja avaukset voivat singahtaa jostakin odottamattomasta suunnasta ja toistensa kautta muodostaen kiinnostavan yhteislatauksen. Tämä juuri onkin tärkeää: Ei voi ottaa toista ja kolmatta askelta ennen ensimmäistä, millä tarkoitan sitä, että mennään toiminta edellä. Kaikkein tärkein yksittäisin tekijä, joka on vaikuttanut soveltavaan filosofiaani, soveltavaan filosofiaani on kuitenkin elämäni nainen Pipsa Pallasvesa. Hänen roolinsa on samanaikaisesti perustava ja mullistava. Mitä merkitystä on filosofialla, joka ei liity ihmisen todelliseen elämään? Tämä oli Pipsan kysymys 30 vuotta sitten. Pipsa ei ole vain elämäni suurin rakkaus vaan myös filosofiani keskeisin laajentaja. Sitä, mitä olen nyt tai filosofiaani, ei olisi ilman Pipsaa. Keskittyykö tämänhetkinen filosofiasi siis ihmisen tähän puoleen, eli pyrkiikö se avaamaan potentiaalia? Kyllä, mutta pyrittäessä avaamaan ihmisen omaa potentiaalia en tavoittele teoriaa potentiaalin avaamisesta, vaan esimerkiksi luentotilanteessa koitan luoda asetelman, jossa ihmiset onnistuvat avaamaan sitä. Luennon aihe ja sen päämäärä, sisältö ja osallistujissa syntyvät ajatutkse ovat kaksi eri ulottuvuutta, ja itselleni tärkeintä on osallistujan oma ajattelun liike. Tämä tuo filosofian lähelle esitettävää taidetta, liki ihmiselämän mysteerin emergentin ilmenemisen kanssa värähtelevää alkuvoimaista ihanuutta. Jos ihminen löytää itsestään jonkun alkulähteen, jonka tunnusmerkkeinä ovat kiinnostuksen ja inspiraation herääminen sekä transsendenssin kyvyn käynnistyminen, on hän löytänyt opintojen kenties keskeisimmän pointin. Mediafilosofiasta Miten kuuluisuus vaikuttaa, vai vaikuttaako lainkaan, filosofiaasi? Ei hirveästi, koska olen ollut julkisuuden

henkilö jo vuodesta 1980. Vaikka alkuvuosina julkisuuteni oli melko pienimuotoista, tuntui se silloin todella paljolta. Niihin aikoihin kun kirjani Mark C. Taylorin kanssa (1994) näkemykseni oli, että filosofian tulisi tapahtua mediassa. Syntyi mediafilosofian idea, joka on aivan käyttökelpoinen ja tärkeä idea edelleenkin, vaikka itse olen vieraantunut siitä. En inspiroidu enää julkisuudesta. Itseäni kiinnostavat elävät tilanteet ja se, mitä niiden yhteydessä voi tapahtua enemmän kuin omat yksiääniset ajatukseni. Julkisuus on kiinnostava mediumi, mutta siinä tietyt ääniaspektit ikään kuin leikkaantuvat pois kokonaan.

”Mitä merkitystä on filosofialla, joka ei liity ihmisen todelliseen elämään?” Mitä mediafilosofia tarkalleen ottaen on? Siinä on ytimessä kantilainen ajatus julkisesta järjenkäytöstä. Jos eletään ajassa, jossa julkisuus syntyy erityisesti medioiden kautta, niin johtopäätös olisi, että filosofien tulisi julkisen järjenkäytön harjoittajina hakeutua niille foorumeille, joissa julkinen järjenkäyttö tapahtuu, eli mediaan. Näin se on osallistumista käynnissä olevaan ajatteluprosessiin tavalla, jossa filosofi hakeutuu nykyajan ”Ateenan torille”. Esimerkiksi sukupuolineutraalin tasa-arvolain suhteen olisi ollut hyvä, jos joku olisi timanttisesti eritellyt auki kaiken, mitä se tarkoittaa ja ei tarkoita. Filosofia istuisi hyvin tähän erittelevään ja jäsentävään rooliin. Onko mediafilosofia edelleen hyvä ajatus? On – en vain itse ole niin kiinnostunut täyttämään sitä roolia. Suomi tarvitsee näkyviä filosofeja, jotka uskaltavat panna itsensä likoon. Mediassa tämä on todellinen haaste, koska perussääntö on, että ennemmin tai myöhemmin jokainen tulee mediassa väärinymmärretyksi ja saa silmilleen skeidaa. Vastaan iskevä voima on hyvin irrationaalista, eikä sitä voi hallita. Subjektin pitää vain itse pystyä elämään kampituksyritysten kanssa, mistä sosiaalinen media on tehnyt entistäkin vaikeampaa. 19

Onko tämä syy siihen, ettet ole enää samalla tavalla mediassa? Osittain. Suurempi syy on kuitenkin se, että minua alkoi kiinnostaa elävien tilanteiden mahdollisuudet ja filosofia. Sanoisin, että ainakin 20 vuotta päänäyttämöni on ollut elävissä tilanteissa – siis luentosaleissa. Samalla fokus on siirtynyt yhä enemmän kohti toisia ihmisiä ja ajattelun liikettä niin kuin se voi avautua live-tilanteessa. Media on väitteiden ja kannanottojen taistelutanner, mutta itseäni kiinnostavat elämänfilosofiset prosessit, joissa ihminen voi oivaltaa omalla kohdallaan jotakin olennaista. No nyt aivot iskee tyhjää. Hyvä, päätetään tähän. PS. Vielä yksi kysymys. Oletko onnellinen? Olen, sellaisena perustunteena, mitä ihminen base linena tuntee. Yleisesti ottaen olen

onnellisempi puukotuksen jälkeen kuin sitä ennen (osoittaa Rosa Liksomin Saariselle tekemää taideteosta, jossa lukee isolla punaisella ”don´t die”). Sain Rosa Liksomilta tuon hänen tekemänsä taideteoksen, jossa hansikas on alkuperäinen, puukko ei. Olen aika onnellinen, vaikken käytä onnellisuutta päämääreenä. Onnellisuus on vain yksi näkökulma ja ajattelen enemmän sitä, pystynkö antamaan ihmisille jotain merkityksellistä ja rakastamaan rakkaitani niin kuin he ansaitsevat tulla rakastetuiksi. Luennointityössäkään en pyri pitämään yhtä viitepistettä, vaan haluan vaihtaa sitä koko ajan. Itseilmaisu, merkityksellisyys, rakastavuus, ne kaikki ovat tämän kokonaisuuden potentiaalisia nimikkeitä. Kiva. All right.

Kiitos.

-- __

Sofia Blanco Sequeiros

Levyarvio

Nuoret Marttyyrit tulevat (2014) Tuntuu jotenkin lattealta Havitella sitä onnea, joka Tuolla vain odottaa ottajaansa Ainoastaan suuri pula Kenties toinen talvisota Saisi meidät tuntemaan taas

“Tunnusta, tunnusta, tunnusta”, messuaa Ta-

neli Toppari samannimisen kappaleen lopussa. Tunnustuksellisuus leimaa koko Nuorten Marttyyrien ensimmäistä pitkäsoittoa Nuoret Marttyyrit tulevat: kappaleissa kertojat oksentavat ulos pakonomaisesti tyytymättömyytensä, heikkoutensa ja naurettavuutensa. He pettävät ja pilkkaavat, kelluvat maailmasta ja mielentilasta toiseen kävellessään pikkukaupungin tukahduttavia katuja. Musiikillisesti Nuoria Marttyyreitä on hankala kuvailla tarkoin käsittein, sillä he eivät sovi yhteenkään ennalta määritettyyn lokeroon; kappaleesta riippuen tyyli soljuu rosoisesta rockista melodisen punkin lähiöihin ja Push The Sky Awayn pisaroiviin sävelmiin. Topparin lisäksi Nuoriin Marttyyreihin kuuluvat basisti Joonatan Hamari ja rumpali Artturi Kivelä, vähäeleinen kaksikko, joka pitää kappaleet elegantisti kasassa. Musiikillisia vertailukohtia on helppo keksiä, mutta niiden listaaminen on turhaa, sillä Marttyyrien oma ääni on selkeä ja kirkas ja ilmaisu tinkimättömän tyylikästä.

Levyn ensimmäinen kappale, hypnoottisen upottava, helmeilevä Maailma, on myös sen paras. Myöhemmät kappaleet Poika ja Idiootti ovat rosoa; Helsinkiin ja Talvisodan lapset hehkuvat pikkukaupungin ja sen ihmisten tukahduttavuutta samalla ivaten suurkaupunkielämää, jossa tärkeintä on oman imagon luonti ja helposti saavutettavissa oleva, kiva onni. Topparin neuroottisen rehelliset sanoitukset pilkkaavat nykyajan elämänasennetta estoitta. Kuinka löytää mielekkyyttä ajassa, jossa sen etsimisestä tehdään turhaa ja triviaalia? Mitä on mahdollista tehdä tai saavuttaa raastavan oikeamielisyyden ilmapiirissä, joka turruttaa kaiken ajattelun? Tunnusta, tunnusta, tunnusta, huutaa valamiehistö, kun Jeanne D’Arcin pää ajellaan. Nuorten Marttyyrien musiikista hehkuu nykyaikaan menetetty usko, mutta kantava ajatus on sama kuin Riston kappaleessa Putoan kaivossa – pudotessa kaivossa, jossa ei ole seiniä tai pohjaa, on uskon ja toivon mentyä silti jäljellä häivähdys valoa.

Tuukka Brunila

Runokokoelma-arvostelu

Tuukka Hämäläisen Aaveverkot

Tuukka Hämäläinen (2013), Aaveverkot, ntamo, Helsinki

Valkokankaalle

olemme eristäneet puhtaan tilan. Sen rajaaman alueen sisään voi jokainen projisoida omat pienet maailmanjärjestyksensä, jotka järjellään on kauniisti kaavoittanut. Nämä kokeilut voivat aluksi vaikuttaa varsin harmittomilta, mutta voivat osoittautua kohtalokkaiksi, kun projektiota päällään kantava subjekti ei pääse enää takaisin itse rakentamastaan labyrintista. Ahdistuneena tämä polo törmää ympärillään oleviin armottomiin kärpäslaseihin, mikä muistuttaa sivustakatsojasta enemmän pään hakkaamista seinään kuin suunniteltua pakoyritystä. Näitä klaustrofobisia tunteita, joita jokainen filosofi joutuu varmasti kokemaan kävellessään oman päänsä sisässä, on sijoitettu tietoisuuden oman projektin kehityskaarena Tuukka Hämäläisen runoteokseen Aaveverkot (2013, ntamo, Helsinki). Hämäläinen kuvaa aaveverkkoa: ”Kalastajilta ajelehtimaan karannut verkko tai trooli. Aaveverkoista aiheutuu haittaa ympäris-

tölle, sillä verkkoon takertuu helposti kaloja ja merinisäkkäitä (s. 4).” Aaveverkoissa on ihminen itse takertunut oman maailmankuvansa verkkoon, josta hän turhaan pyrkii räpistelemään:

Tässä oli joskus ärsykkeiden vetämä oman mekaniikkansa liikkeellepanema ja logiikkansa vanki (s. 51, runosta Ihmiskone) Ajatus tasoittaa elämän rosoisuuden ärsykkeiden ja mekaniikan käsitteelliseen puhtauteen, jossa poikkeustapaukset leikataan sopivammiksi paloiksi, tai kuten runossa Kommunikaatio, jossa ihmiskehot ovat ”feromonisuihkujen kuorruttamia / mainoskylttejä, jotka kirkuvat että minä pystyn, minä olen riittävä!” (s.32) Hämäläinen on onnistunut tallentamaan äänen, joka kumahtelee niissä törmäyksissä, joissa ihminen käy läpi oman maailmankuvansa tuomitsevaa yksi-nolla -logiikkaa. Tästä hyvänä esimerkkinä ja nerokkaana oivalluksena on Hämäläisen tuottama ”Muokattu kat23

kelma” René Descartesin Toisesta Mietiskelystä: […]

Jätän pienimmänkin epätodeksi, siis täysin kaiken sen mikä aivan sallii, kuin olisin käsittänyt epäilyksen pois. Varmuudella tiedän ja tiedän jotain tai etenen, ettei varmaa ole varmaa, kunnes suuntaan edes tähän mikään. […] (s. 39) Metrossa istuessaan filosofi katsoo ympärilleen, laulaen sisällään katkeraa virttä, nähdessään sen mitä toiset eivät näe.

”Runoteoksen lopussa paljastuu se, mille tarkkapiirteiset, pystyyn kuolleet rakennelmat ovat sokeita” Mutta on myös jotain, mitä filosofi itse ei huomaa. Hän ei huomaa oman järjestyksensä väleihin kerääntyvää mätää, jätettä joka ei tartu hänen pystyttämilleen (Hämäläisen kutsumille) intervalleille ”joiden väliin tähdätä / reidet, maalitolpat, kansipaperit / ylängöt ja silmäkkeet / joiden välissä tarina viivähtää”. Runoteoksen lopussa paljastuu se, mille tarkkapiirteiset, pystyyn kuolleet rakennelmat ovat sokeita: elämä, joka filosofin kuollessa sienen välityksellä levittää

verkkomaisen rihmastonsa sen iholla, koristelee homeen valkoisella untuvalla. Sammaleinen makuualusta kurottaa miljoonat eliönsä alkeelliseen hyväilyyn. Maa, josta se on kohonnut kuin riisikakku, alkaa imeä sitä takaisin. […] Liha vetäytyy sen poskilta paljastaen leveämmän hymyn kuin mihin hän oli eläessään pystynyt. (s. 52, runosta Assimilaatio) 24

Tuukka Hämäläinen on onnistunut kir-

joittamaan joukon hengen ahtaalle pakottavia runoja, joiden koko kirjoa ja kekseliäisyyttä ei voida kartoittaa kirja-arvostelulle lyhyeksi varatussa tilassa. Kunniaksi on ehdottomasti mainittava filosofisen käsitteistön lanseeraaminen runomittaan virtaavaksi, joista hyviä esimerkkejä ovat runot Kissa joka on, Viides sekä Paul Auster (mainitakseni muutaman). Lie onko kukaan toinen huomannut lausahduksen ”on välttämätöntä, että on mahdollista” runollisia mahdollisuuksia. Tai: ”Kirjassa on mahdollista, että ’Paul Auster’ on Paul Auster, jos / ja vain jos jollekin maailmalle w, jollekin yksilöoliolle xw, ja / jollekin maailmalle v […].”

”’on välttämätöntä, että on mahdollista’ runollisia mahdollisuuksia” Valitettavasti tämä teokselle varsin omaperäisen piirteen antava muoto jää tässä arvostelussa loppuhuomautukseksi, sillä olen tavoitellut kunnianhimoista tulkintaa, omaa aaveverkkoani. Jokaisen itse runoista kiinnostuneen on luettava teos omin päin, tai kuten Hämäläinen teoksen loppufanfaarissa, On oltava, kirjoittaa (s. 55):

Jäljelle jää vain oleminen, ja mitä se sitten onkaan ja kuinka tahansa sen määrittelemme, sitä on oltava enemmän.

Janne Karisto

Kirja-arvostelu

Näistäkö minun on valittava, Ayn Rand? Ayn Rand: Atlas Shrugged (1957) Kustantaja: PENGUIN Group (USA) Inc. 2007.

Ayn Rand pyrki vuonna 1957 ilmestynees-

sä jännitysromaanissaan Atlas Shrugged tarjoamaan filosofisen ja moraalisen perustelun laissez-faire -kapitalismille. Poliittisen julistuksen seassa kirja esittelee Randin kehittämän filosofisen systeemin, objektivismin. Kaunokirjallisesta muodostaan huolimatta tämä Randin pääteos on yksi viimeisen puolivuosisadan vaikutusvaltaisimmista poliittisista manifesteista. Kun Yhdysvaltain kongressin kirjasto ja Book of the Month Club vuonna 1991 kysyivät yhdysvaltalaislukijoilta heidän elämäänsä eniten vaikuttanutta kirjaa, Atlas Shrugged sijoittui äänestyksessä toiseksi Raamatun jälkeen. Suomessa teos on saanut viime aikoina huomiota pankkiiri ja ex-professori Björn Wahlroosin ja Evan johtajan Matti Apusen ansiosta. Wahlroos ylistää ja siteeraa Atlas Shruggedia vuonna 2012 ilmestyneessä kohukirjassaan Markkinat ja demokratia. Apunen puolestaan on väittänyt tämän Randin pääteoksen olevan ”filosofisesti ällistyttävän väkevä perustelu yksilönvapaudelle ja taloudelliselle kilpailulle”. Edesmenneen Heikki Mäki-Kulmalan johdolla myös useat filosofi-

an ja yhteiskuntatieteiden tutkijat ovat osallistuneet Randista käytyyn julkiseen keskusteluun, vaikka Randin ajattelu on tavannut herättää akateemisen filosofian piirissä lähin25

nä hymähtelyä. Suomen 2010-luvun poliittisen oikeiston linjaukset vaikuttavat pehmeiltä Randin julistukseen verrattuna. Randin toivemaailmassa niille, jotka eivät kykene tuottamaan mitään markkinoille kelpaavaa, ei ole tarjolla muuta armoa kuin negatiivinen vapaus tuottamisen esteistä. Toisin kuin sovittelevat nykylibertaristit, Rand ei mainosta hyväntekeväisyyttä vapaan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan olennaisena osana.

”Mikä onkaan self-made man?” Varakkuuden periytymisen tuoman lähtökohtaedun Rand kuittaa väittämällä, että kyvytön tekemään rahaa on myös kyvytön pitämään rahoistaan huolta. Vastaavasti kyvykäs kyllä kykenee tekemään rahaa ilman perittyä varakkuutta. Selkeää ja johdonmukaista, mutta tuskin aina totta. Entä mitä ovat kyvyt, mistä ne johtuvat tai tulevat? Mikä onkaan self-made man? Kristinusko, Kant ja kyvyttömien ryöstäjien johtama poliittinen vasemmisto ovat Randin mukaan syypäitä turmiollisen altruistisen moraalin valta-asemaan. Tuotteliaat kannattelevat ihmiskuntaa harteillaan saamattomien loisihmisten varastaessa heiltä verottamalla heidän tuottojaan. Randin sankari-ihminen on komea, kyvykäs ja tuottelias mies, joka elää vain ja ainoastaan itseään varten. Randin poliittiset väitteet roikkuvat yhden taustaoletuksen varassa: kaikki yritykset järjestää yhteiskunnan tuotanto muuten kuin täydellisen tuottamisen vapauden pohjalle johtavat väistämättä laajamittaiseen lahjontaan, kurjuuteen ja lopulta koko infrastruktuurin murentumiseen. Ainoastaan yövartijavaltio voi estää keskiajan paluun. Atlas Shruggedissa kiero ja korruptoitunut mieskerho tuhoaa Yhdysvallat tehdessään mysteerisiin ’sosiaalisiin arvoihin’ perustuvaa politiikkaa. Mainitun mieskerhon, jonka jäsenet esittävät tarinassa hyvinvointivaltion puolustajia, Rand kuvaa niin läpeensä vastenmieliseksi, että lukijan on pakko asettua sorrettujen vapauden sankarien puolelle. Todellisuudessa vastaavanlaisia kollektivistikieroilijoita tuskin on. Vaihtoehtojen keinotekoinen rajaaminen vapauden sankareihin ja mieskerholaisiin on olkinukketemppu, jonka tarkoitus on saa-

da länsimaisen demokraattisen valtion kansalainen toteamaan, että ”olkoon libertarismilla heikkoutensa, tätä toista vaihtoehtoa en ainakaan halua olla tukemassa”. Argumentaation vakuuttavuudesta voi olla montaa mieltä. Rand pyrki kuvaamaan, mihin 1930–50-lukujen hyvinvointivaltiokehitys ennen pitkää johtaisi. Mutta vaikka aktiivinen talouspolitiikka saattaakin jarruttaa yritteliäisyyttä, mikä on se laki tai voima, joka ajaa jokaisen edes hieman markkinoita ohjailevan valtion vääjäämättömästi kohti Atlas Shruggedissa kuvattua turmiota? Randin mielestä voima on sorrettujen tuotteliaiden kapina. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa markkinatalous ei ole renki vaan isäntä.

”Randin mielestä voima on sorrettujen tuotteliaiden kapina” Suosittelen kirjaa erityisesti niille, jotka uskovat rakastavansa tai vihaavansa Ayn Randia. Jos haluaa ymmärtää, miksi niin monet uskovat vapaan ja säätelystä riisutun markkinatalouden rakentavan parhaan mahdollisen maailman, on Atlas Shruggedista varmasti apua.