Minervan Pöllö 3/2012 by Minervan Pöllö

Minervan Pรถllรถ 3/12

Kaupunkitila

Sisällys

05 06 07 09 11 20 24 30 34 37 38

Pääkirjoitus

Uusi, kolmas, päätoimittaja Joonas S. Martikainen sivaltaa.

Mitä on ajatteludesign?

Akseli Huhtanen selvittää ajattelumuotoilua pakinassaan.

Joutilaisuus, tila ja autonomia

Heta Nuutinen ja Solja Kovero chattailevat viime numeron hengessä.

Kesätapahtumista

– Eli kaupunkitila kaupunkien ulkopuolella

Kirjat

Arvioissa pamfletti, romaani ja ”tietokirja”.

Kerroksia

Kasper Kristensenin runoutta.

Teoria numeroina Palstalla pilkotaan filosofinen teoria helposti nieltäviksi paloiksi.

Protestanttisesta etiikasta ja nykyajan kapitalismista Vesa Vihanninjoki kirjoitti vastineen Otto Lehdolle.

Kaupunki – järjestelmänä, markkinapaikkana ja toimintana

Jatkotarina: osa III Juho Pääkkönen jatkaa kertomusta.

Näyttely Kirjoittaja kävi taidenäyttelyssä.

Minervan Pöllö 3/2012 Teema KAUPUNKITILA 34. vuosikerta. Painos: 150 Julkasija: Dilemma ry Toimituksen osoite: Dilemma ry / Minervan Pöllö, Unionin-katu 40, 5. kerros, 00014 HY Nettisivut: www.minervanpöllö.fi Päätoimittajat: Joonas S. Martikainen, Huu Tiainen & Akseli Huhtanen Taitto: Akseli Huhtanen Kannen kuva: Toimituskunta askarteli Valokuvat: Akseli Huhtanen & Mirva Talusén ISSN: 1239-2545 Paino: WhyPrint Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestön Dilemman julkaisema neljästi vuodessa ilmestyvä aikakausjulkaisu.Tämä lehti on vastaanottanut HYY:n järjestölehtitukea.

Kaupunkitila

Pääkirjoitus ”K

aupunki on ihmisen koti.” Tämä on se otsikko, jonka Taina Rajanti valitsi tutkimukselleen ihmisen yhteiselon perustavasta kaupunkimuodosta. Tunnetusti jo Aristoteles määritteli ihmisen poliittiseksi eläimeksi - sana ”poliittinen” taas tunnetusti johtuu kreikan kielen sanasta polis, kaupunki. Ihminen on eläin, joka elää yhteisöissä - ja näissä yhteisöissä, yhteisten lakien ja jaettujen suunnitelmien ja ongelmien muodostamien muurien sisällä me tulemme vasta todella ihmisiksi, sanoo tämä vanha opinkappale. Kaupunki on jaettujen unelmien, yhteisten ongelmien ja konfliktien, vastakkainasettelujen ja yhdessä tekemisen ja luomisen tyyssija. Perinteisesti suomalaisia on pidetty metsäläiskansana, joka on onnellinen vain silloin, kun ympärillä tuoksuu havupuu ja valosaasteesta vapaalla taivaalla heijastelee kirkas tähtitaivas - tämä romanttinen kuva kuitenkin unohtaa sen tosiseikan, että viimeistään rautateiden rakentamisesta ja sortovuosista lähtien Suomi on muodostunut itsessään suhteellisen tiiviiksi ja homogeeniseksi yksiköksi, joka itse asiassa muistuttaa muodoltaan kovasti polista. Sama on tapahtunut koko mantereellemme, Fortress Europelle: kaupunki määrittyy aristoteelisessa katsannossa aina ulkoisia ”barbaareja” vastaan ja saa identiteettinsä erottelusta Meihin ja Niihin.

Jäsenilleen suomansa vapauden kaupunki on aina lunastanut ulkopuolisten kustannuksella. Me olemme nähneet, mihin tämä ajattelutapa on maailmanhistoriassa johtanut, ja miten se taas nostaa päätään ympäri Eurooppaa. Kaupunkitila on kuitenkin jo levittäytynyt ulos fyysisistä yksittäisistä kaupungeista ja valtioista ja ottanut haltuunsa koko planeetan. Kiistellessämme erilaisten ihmisten ja näkemysten oikeudesta näkyä ja kuulua pääkaupunkimme ja maamme kaduilla tulemme helposti unohtaneeksi sen, että nämä taistelut ovat vain mikrotason toisintoa ja seurausta siitä uskomattomasta muuttoliikkeestä ja ideologisesta myllerryksestä, minkä ihmiskunnan siirtymä maailmankaupunkiin on aiheuttanut. Me jaamme samat ongelmat globaalisti, me olemme kaikki urbaaneja kansalaisia kaupungissa nimeltä Maa, todellisessa Kosmopoliksessa. Ongelmamme ja uhkamme ovat maailmanlaajuisia, samoin unelmamme. Emme halua kääntää selkäämme naapureillemme - on vain ymmärrettävä, että nykyään heitä on seitsemisen miljardia. Tämä on kaupunkitila-Pöllö, antoisia lukuhetkiä ja suurkiitokset kaikille lehden tekemiseen osallistuneille!

Joonas S. Martikainen

Minervan Pöllö 3/12

Teoria

numeroina Palstalla pilkomme filosofisia teorioita piirakanpaloiksi

Taina Rajanti: Kaupunki on ihmisen koti (Tutkijaliitto 1999) ”Mikä on kaupunki?” Taina Rajantin omaperäinen teos lähtee selvittämään tätä kysymystä ottamalla lähtökohdakseen ihmisen olemisen ja asumisen perustavan kaupunkiluonteen, ja pyrkii sitä kautta selvittämään sen, miten ihminen, etenkin länsimainen ihminen, elää. Rajanti väittää, että ei ole ”ihmisiä jotka asuvat kirkonkylässä ja taas toisia, jotka asuvat kaupungissa”, vaan ihmisen asuminen sisältää aina kaupungin, tietyn ”materiaalisen tilallisen yhteisöllisen suhteen”. Teos ammentaa syvästi Aristoteleen, Platonin, Heideggerin, Walter Benjaminin sekä useiden suomalaisille tuntemattomampien italialaisten filosofien teoksista, muutamia mainitakseni. Näiden lisäksi Rajanti nivoo tutkimukseensa valokuvia ja kertomuksia perheensä asettumisesta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin, kooten näistä aineksista monisyisen teoreettisen rakennelman. Tarkoituksena on selvittää sekä sitä, miten nykyihminen asuu ja on kotonaan jossain ja jostain, että miten tilanteemme uudenlaisen teknologisen ja globaalin urbaanin järjestyksen jäseninä eroaa aikaisemmista olemisen ja asumisen muodoista. ”Asumisen kuvaus on minun itseni kuvaus, sillä minä en ole abstraktisti, vaan aina jostakin kotoisin. Kaupunki on yhtä kuin minä, ja minä olen se kaupunki, se kortteli, ja se katu, jolla asun. [...] Identiteetti, paikkaan kotiutuminen, on kompleksinen konstruktio joka perustuu jokapäiväisiin käytäntöihin ja tapoihin.” (s. 44) Joonas S. Martikainen

10%

nykyajan urbaania ahdistusta

30%

antiikin polista

10%

Baudelairea

15%

Walter Benjaminia

15% fenomenologiaa

20%

ikuista kaupunkia

Kaupunkitila

Mitä on ajatteludesign? Akseli Huhtanen

esignpääkaupunkivuoden myötä designin määrä Helsingissä on räjähtänyt käsiin. Siinä missä ennen käsitteen piiri rajoittui eksklusiivisesti lähinnä suomalaisten suurmiesten suunnittelemiin koivuvanerijakkaroihin ja rei’itetystä messingistä tehtyihin lamppuihin, nyt nimityksen alle menevät niin rakennuselementit, kaupan etukortit kuin vammaispalvelutkin. Ja siellä missä sana ’design’ ei vieläkään tunnu soveliaalta, voidaan vielä pelastaa paljon ’muotoilun’ alle. Esimerkiksi Helsingin yliopisto tekee menestyksekästä yhteiskuntadesignia. Olemme todistaneet ilmiötä, jonka skeptikot ovat väittäneet johtavan designkäsitteen inflaatioon ja merkityksen tyhjentymiseen. Ei kuitenkaan syytä huoleen, ’design’ tarvitsee vain hieman uutta täy-

tettä ollakseen jälleen paisuteltujen kuoriensa kokoinen. On tullut aika marssittaa henkeään pidättävän wdc Helsinki 2012 -karnevaaliyleisön eteen uusi ja kaunis, kestävä ja funktionaalinen käsitemuotoiluinnovaatio: ajatteludesign! Mitä sitten on aito ajatteludesign? Jotakin, joka on vanhoja, huonolaatuisia ja rumia ajatuksia kestävämpää, parempaa ja funktionaalisempaa. Sen tunnusmerkki on laatu, jonka ansiosta se kestää ajan hammasta ja muotivirtauksia huomattavasti paremmin kuin bulkki-ajattelu. Laatunsa takia ajatteludesignia onkin usein pidetty vain hyvätuloisten etuoikeutena, mutta todellisuudessa sen kestävyyden ansiosta jokaisella on varaa aitoon ajattelumuotoiluun. Sitä voi käyttää vuosikymmeniä, ja usein se kestää jopa sukupolvelta toiselle.

Minervan Pöllö 3/12

Kestävyyden ohella toinen ajatteludesignin kantavista periaatteista on sen funktionaalinen kauneus. Muoto seuraa siinä tarkoitusta: jos ajattelu-partikkelin on esimerkiksi tarkoitus toimia giljotiinina moraalilakien ja luonnollisten tosiseikkojen välillä, sen on oltava muodoltaan erityisen terävää. Monissa tapauksissa taas voidaan käyttää pyöreälinjaista aforistiikkaa tekemään maailmankuvan jalustaksi tarkoitetusta ajatteludesigntuotteesta erityisen ergonominen. Funktionaalisuus ei kuitenkaan ole pelkkää mukavuutta. Se on myös esimerkiksi taloudellisuutta: hyvä ajatteludesign-esine on taloudellinen – siinä ei kerta kaikkiaan ole mitään ylimääräistä. Perinteisenä hyvän muotoilun merkkinä on myös pidetty pinottavuutta: Jos uutta ajattelua ei saa tukevasti kasattua aiempien päälle, ei kokonaisuus ole harmoninen eikä pitkän päälle kestä. Aina ei kuitenkaan ole helppoa erottaa aitoa ajatteludesignia halvasta kopioista.

8 Kukapa ei haluaisi jäljitellä ajattomia klassikoita ja menestyä menneiden mestareiden kustannuksella? Varman tunnistuksen voi tehdä vain ammattilainen, mutta toimiva nyrkkisääntö on, että aitoon ajatteludesigniin on pohjaan lyöty tiukkaan istuva leima: joko ”analyyttinen filosofia” tai ”mannermainen”. Tämä leima on varma indikaattori, sillä se ei irtoa kulumallakaan. Näin designpääkaupunkivuonna on tullut tavaksi pystyttää pitkin kaupunkia erilaisia näyttelyitä, joihin on kerätty monenlaisia vanhoja tuoleja, ja koristella kokonaisuus pyöreällä, kirkkaansinisellä tarralla. Ajatteludesignia näyteikkunoissa ei ole kuitenkaan näkynyt juuri lainkaan, eikä sille ole ollut omaa logoakaan. Niinpä kannustankin lukijoitani perustamaan omia pop-up -ajatteludesignnäyttelyitä. Ajattelumuotoilutuote kainaloon, oheinen teemavuoden älyllistä aspektia symboloiva tunnus esille ja kiinnostuneiden ihmismassojen vyöryä ei pidättele mikään!

Kaupunkitila

Vastine

Protestanttisesta etiikasta ja nykyajan kapitalismista

tto Lehto kirjoitti Minervan Pöllön viime numeroon (2/2012) otsikolla ”Työnteon autuudesta” mielenkiintoisen jutun työstä, sen mielekkyydestä ja mielettömyydestä. Joku saattaisi pitää kirjoitusta jopa poleemisena tai provokatiivisena sen työtä ja työntekoon perustuvaa edistystä ihannoivan sävyn takia. Lehdon tekstissä on paljon asiaa ja teräviä huomioita eräiden yhteiskuntakriittisten liikkeiden todellisesta ”kriittisestä relevanssista”. Lehdon tarkasteluun liittyy kuitenkin erinäisiä – varsin teoreettisia – huomioita, jotka voidaan nähdä kokonaisuuden uskottavuuden kannalta suoranaisiksi heikkouksiksi. Tällaisia huomioita pyrin tässä hyvin lyhyesti käsittelemään. Allekirjoittaneen mielestä Lehdon esittämä ”konservatiivinen, liberaalinen tai sosialistinen, mutta yhtä kaikki Valistuksen ja kehitysuskon utopia” on juuri sitä mitä Lehto sen väittääkin olevan: konservatiivinen, liberaalinen tai sosialistinen, mutta yhtä kaikki Valistuksen ja kehitysuskon utopia. Juuri tähän liittykin se, mikä kyseisessä utopiassa on mielestäni vikana. Valistukseen ja teknologis-rationaaliseen kehitysuskoon perustuvat utopiat ovat menettäneet todellisen uskottavuutensa. Tämä on se (kenties poleeminen ja nihilistinen) väite, jota yritän erään näkökulman kautta perustella. Lehto käyttää käsittelynsä teoreettisena lähtökohtana weberiläistä pro-

testanttiseen askeettis-rationaaliseen maailmankatsomukseen perustuvaa työmoraalia. Tämän Weberin näkemyksen mukaisesti protestanttinen työmoraali on oleellisesti klassisen kapitalismin henki: työskentele kovasti ja järkevästi, niin saat aikanaan sinulle kuuluvan palkkiosi. Kehitysmahdollisuudet ovat todelliset ja periaatteessa kaikille avoimet – jos siis omaksut askeettis-rationaalisen eetoksen, tulevaisuutesi on jossain määrin turvattu. Tällainen kapitalismi luo vakautta ja kiinteät puitteet ihmisten toiminnalle ja elämälle. Se sitouttaa käytännössä varsin tehokkaasti työntekijöitä myös alimpia ”yhteiskuntaluokkia” myöten. Weberiläinen käsitys kapitalismista ja sen protestanttisesta (työ)eetoksesta on kuitenkin teoreettinen idealisaatio eli abstraktio, jonka ensisijainen tarkoitus on yhteiskunnallisen diskurssin jäsentäminen. Idealisaation suhde todellisuuteen on aina yksinkertaistava, ja idealisaation käyttökelpoisuuden tulisi olla jatkuvasti kriittisen arvioinnin kohteena. Huono idealisaatio johtaa nimittäin vääristyneeseen diskurssiin, ja vääristyneen diskurssin perusteella on tunnetusti vaikeata yrittää ratkoa todellisia ongelmia. Weberin näkemys on esitetty jo jonkin aikaa sitten, ja mielestäni se ei ole (ainakaan enää) kovinkaan relevantti kuvaus kapitalistisesta yhteiskunnasta. Tämä liittyy osaltaan siihen, minkä Lehtokin tekstissään mainitsee – nimittäin ”Juma-

Minervan Pöllö 3/12

lan kuolemaan”. Nyt on kuitenkin huomattava, että Nietzschen ajatus ”Jumalan kuolemasta” ei koske yksinomaan protestanttisen tai edes kristillisen Jumalan kuolemaa. Kyseessä on ennemminkin murros länsimaisen ajattelun ja sitä jäsentävien periaatteiden luonteessa. ”Jumalan kuolema” vaikuttaa toki osaltaan protestanttisen työetiikan uskottavuuteen, sillä siitä seuraa murtuma (protestanttisen) maailmanjäsennyksen perimmäisissä periaatteissa. Voisi jopa puhua eräänlaisesta tyhjiöstä, ”Jumalan mentävästä aukosta” länsimaisessa maailmankuvassa. Tämä tyhjiö ei kuitenkaan ole jäänyt täyttymättä. Jumalan on korvannut tekninen rationaliteetti, jolla on aivan oma työeetoksensa. Tämä mm. amerikkalaisen sosiologin Richard Sennettin kuvailema äärimmäisen joustavuuden ja dynaamisten, epähierarkkisten verkostojen mallin mukainen moraali toteuttaa tekniikan aikakauden instrumentaalisia arvoja ja arviointikriteerejä. Nämä arvot pohjautuvat hyödynnettävyyteen ja abstraktiin potentiaaliin. Kun näitä arvoja sovelletaan myös ihmisiin, seurauksena on ”työvoiman” arvionti tehokkuuden ja potentiaalisen kyvykkyyden hegemonian mukaisesti. (Tiedättekö muuten, mikä on lahjakkuusprofiili?) Tekniikan aikakauden eetos ei ole protestanttinen askeesin eetos, vaan muutoksen ja kehittymisen eetos. Se, mitä todella arvostetaan, on jatkuva itsensä ylittäminen ja hyödyllisemmäksi tuleminen. ”Tekninen työmoraali” muodostaa myös sen teoreettisen kehyksen, jota vasten nykyinen taloudellis-poliittinen diskurssi määrittyy. Se, mistä meidän tulisi siis päästä eroon, ei itse asiassa ole protestanttinen etiikka, vaan luonteeltaan abst-

10 raktimpi (ja täysin sekulaari) tekniikan etiikka. Tätä taustaa vasten Lehdon esittämä huomio heideggerilaisesta silleen jättämisestä onkin hyvin mielenkiintoinen. Silleen jättäminen (Gelassenheit) tarkoitti Heideggerilla nimittäin juuri vastaiskua tekniikan hegemonialle. Heideggerin aavistelema uhkakuva liittyi juuri siihen, mikä (post)modernissa kapitalismissa on arkipäivää: ihminen nähdään vain varantona eli hyödynnettävänä resurssina. Silleen jättämisessä on vain yksi merkittävä ongelma: se voi jollain tasolla toimia henkilökohtaisena ratkaisuna, mutta sitä on hyvin vaikea kuvitella taloudellispoliittisen diskurssin perustaksi. Syykin on selvä: ”epärationaalista” näkemystä on vaikea perustella rationaalisin argumentein. Julkisen kielenkäytön teknisen rationaalisuuden vuoksi asioita voidaan puolustaa vain teknis-rationaalisesti. Tämä koskee myös esimerkiksi perustuloa. Perustuloon voi kuitenkin sisältyä paljon sellaisia arvoja, joita ei tämänkaltaisen argumentoinnin avulla voida lainkaan tavoittaa. Yksi tällainen arvo on vapaa-aika ja sen merkitys inhimilliselle olemiselle. Kun vallitseva eetos on itsensä ylittämisen ja hyödyllisemmäksi tulemisen eetos, on vaikeata nähdä, miten vapaa-ajan ”eksistentiaaliset arvot” tuodaan mukaan keskusteluun. Ihmisen aika on varanto, joka tulee hyödyntää mahdollisimman tarkasti ja tehokkaasti. Näin on, ja tulee olemaan niin kauan kuin elämme ja toimimme Valistuksen ja kehitysuskon teknologis-rationaalisen kielen piirissä ja utopiamme on Valistuksen ja kehitysuskon utopia. Vesa Vihanninjoki

Kaupunkitila

Joutilaisuus, tila ja autonomia — Heta Nuutisen ja Solja Koveron keskustelun päätyminen lehteen lykkääntyi, kuten joutilaisuuden teemaan sopii.

solja kirjoittaa:

Soljan resepti ei-joutilaaseen elämään: käy viikonloppuisin töissä ja mahduta arkipäiviisi opiskelu, aktivismi, virkistävä vapaa-aika ja palauttava lepoaika... Kai vois sanoa että mä en ole kauhean joutilas, ihmiset aina hämmästelee minusta miten mä ehdin tekemään kaikkea. Mutta jossain mielessä olen kyllä ”joutoihminen” elikkä sellainen joka ei aikuisena käy kokopäivätöissä eikä kanna mitään päävastuuta mistään perheestä. Kyllähän sitä aikaa silloin löytyy vaikka minkä tekemiseen. 17. toukokuuta

solja kirjoittaa:

Tai ehkä kyse on paikoista? Tilat joissa liikun ovat sosiaalisia tiloja, jotka tarjoavat, tyrkyttävät ja velvoittavat minua toimimaan. Taitaa olla niin että olen tuntenut vapautunutta laiskottelun tunnetta vain retkellä luonnossa. Luonto on jotenkin niin valmiin oloinen, ettei siellä tarvitse tehdä mitään. (...täytyy varmaan varoa muuttumasta ympäristöaktivikstiksi...) 17. toukokuuta

heta kirjoittaa:

mä aloin miettiä teini-ikää ja joutilaisuuden suhdetta kuluttamiseen.... En ajattele siis kulutusta (ja teini-ikää) shoppailuna tms., vaan esimerkiksi populaarikulttuurin kuluttamisena. Teinien vapaa-aika ja joutilaisuus voi rakentua kaupallisessa tilassa ilman rahaa hengaamiselle tai (kun minä olin nuori niiiiin) musiikkivideoiden katselemiseen telkkarista... Toiminnalle, jolla on moninainen suhde tuotantoon. Kaupalliset tilat voivat tehdä nuorista ”tulevaisuuden kuluttajia” ja samoin laittoman nettilataamisen kautta saadaan tietoa kaikista niistä mahdollisista kohteista, joita voisi ostaa rahalla ja joihin sitten ehkä myöhemmin jos rahaa on, sitä käytetään... mutta toisaalta kaupallisen tilan käyttö sen ”tarkoitusta vastaan” ja laiton lataaminen syövät välitöntä lisäarvontuotantoa. 17. toukokuuta

Heta went offline. Solja went offline.

Minervan Pöllö 3/12

solja kirjoittaa:

Entäs tää tietotekniikan käyttö? Eiks nuoria miehiä just paheksuta siitä kun ne on niin paljon koneella. Ja sit niistä tulee jotain tekniikkavelhoja. 19. toukokuuta

solja kirjoittaa:

Onko niin, että nyky-yhteiskunnassamme joutilaisuus on erityisesti nuorten kokemus? Kun teini-ikäisenä ollaan vielä koulutusjärjestelmässä, työelämä hylkii kun ollaan liian nuoria, mutta iän puolesta ihmiset olisivat täynnä energiaa ja mielenkiintoa maailmaa kohtaan ja haluaisivat tehdä jotain, mutta tarjolla on vaan joutilasta oloa (ja kuluttamista)? 19. toukokuuta

solja kirjoittaa:

Oma teini-ikäni lukiolaisena meni tiiviisti ahkeran opiskelun ja kesätöiden merkeissä. Jälkikäteen harmittelen että olisin tarvinnut hiukan joutilaisuutta tai vapaampaa mielekästä tekemistä (esim. jonkin taideharrastuksen opiskelu- ja työsuorittamisen sijaan). 19. toukokuuta

solja kirjoittaa:

Mutta on minulla ollut yksi tympeän joutilas kesä 7. luokan ja 8. luokan välissä. Jaoin vähän mainoksia, se ei ollut iso homma, ja laittelin ruokaa pikkuveljelle vanhempien ollessa töissä. Katselin Jyrkiä telkkarista, laiskottelin kavereitten kanssa kotilähiöni nurmikentillä. Olisin halunnut silloin parempaa tekemistä, mutta ehkä yksi kesä tympääntynyttä joutilaisuutta tekee ihmisille ihan hyvääkin. No niin, nyt töihin, ehkä palaan illalla taas asiaan! 19. toukokuuta

Solja went offline. Heta went idle. Heta went offline. Heta kirjoittaa:

Mäki katoin Jyrkiä, ja olen kuullut monta kertaa saman kokemuksen Jyrkin katsomisesta: tulee koulusta kotiin, avaa telkkarin josta tulee Jyrki, katsoo sitä toisella silmällä samalla kun vetelehtii muuten. Liittyy huolettoman teini-iän kokemukseen? 20. toukokuuta

Kaupunkitila

Heta kirjoittaa:

Ja joo, meillä on ehkä erilainen suhde toimettomuuteen. Musta tuntuu että tarvitsen toimettomuutta enkä ymmärrä miten ihmiset saa aina niin paljon aikaan, kaipaan itse usein täysin tyhjää aikaa. 20. toukokuuta

Heta kirjoittaa:

Musavideoiden katsominen netistä vaatii toisenlaista aktiivisuutta kuin joku MTV josta ne vaan tulee (tai tuli) 20. toukokuuta

Heta kirjoittaa:

Onko joutilaisuus täyttä passiivisuutta, jotain uneliasta horrosta? 20. toukokuuta

solja kirjoittaa:

onko joutilaisuus mitään-tekemättömyyttä? luovuus tarvitsee joutilaisuutta, mutta tarkoitanko tällä vain sitä että ollakseen luova pitää mielen olla levännyt ja virkeä? jos on luova ja luo, onko se enää joutilaisuutta? entä voiko joutilaisuus olla mielentila (rento mieli?) vai tarvitseeko sen olla jotain konkreettisemmin todennettavaa? 20. toukokuuta

solja kirjoittaa:

itse asiassa tänäänkin töissä oli välillä aika tylsää ja joutilasta. Joskus joissakin töissä on paljon odottelua ja joutilaita hetkiä. Tänään töissä vaivuin uneliaaseen horteeseen joutilaisuuden myötä. Se oli mukavaa. Joskus sellaiset duunit myös tuntuu parhailta duuneilta joissa voi olla joutilaana ja palkka juoksee, ikään kuin resurssien tuplavahvennusta. 20. toukokuuta

solja kirjoittaa:

voiko joutilaisuuden kanssa ajatella hyötyä? mä näköjään ajattelen (toi edellinen resurssien tuplavahvennus -kommentti) tai miksei vois ajatella myös hyötyä. Mutt’ kai joutilaisuus muodostuisi jonkinlaisesta hyödyttömyydestä. 20. toukokuuta

Minervan Pöllö 3/12

Heta kirjoittaa:

On hyvä kysymys, mistä joutilaisuus erottuu: hyödyllisestä tekemisestäkö? vai ylipäätään MINKÄ TAHANSA tekemisestä (jolloin joutilaisuudesta tulee mahdottomuus vähän niinkuin tuottamattomuudesta autonomimarxilaisessa analyysissa1)? Vai palkkatyöstä, vai uutta luovasta toiminnasta? Vai lisäarvoa tuottavasta toiminnasta - jolloin joutilaisuus juuri olisikin luovaa mutta tässä mielessä tuottamatonta toimintaa! 1

Ks. Maurizio Lazzarato: Kapitalismin vallankumoukset, s. 237. Tutkijaliitto 2004.

20. toukokuuta

solja kirjoittaa:

Minkälaisia assosiaatioita tulee sanaparista joutilaisuus ja autonomia? 20. toukokuuta

solja kirjoittaa:

(mä olen siis töissä nyt enkä saisi olla koneella) 20. toukokuuta

Solja kirjoittaa:

jotenkin ajattelen ja koen että vastarinnan ja vaihtoehtojen luominen on työlästä tai sen eteen pitää nähdä työtä. valmiina oleviin rakenteisiin sopetuminen vaikuttaa paljon helpommalta.. ja joutilaalta(?) 20. toukokuuta

Heta kirjoittaa:

riiippuu? Jussi Vähämäen artikkeli kirjassa Vastarintaa nykyisyydelle on hyvä vastaveto tähän. 20. toukokuuta

solja kirjoittaa:

nyt mä meen täällä siivoamaan vessaa, palataan! 20. toukokuuta

Solja went offline.

Kaupunkitila

Heta kirjoittaa:

Siinä puolustetaan ”hajamielisyyttä” voimien keskittämisen sijaan. Vähiksen luennassa kaikenlaisilla staattisilla järjestyksillä on valta kahlita ihmisten halu ja toimintakyky. Subjektiviteetin tasolla jähmeys olisi siis keskittymistä, voimien kohdistamista ja rajoittamista, ja ”hajamielisyys” taas irrottautumista tästä...2 Jos pakotetaan työteliääksi, joutilaisuus on vastarintaa, mutta ei se varmasti ole sitä kaikissa tilanteissa! hauskaa vessansiivousta:DD Jussi Vähämäki: ”Muutos filosofian asiana” s. 29-51 teoksessa Vastarintaa 2

nykyisyydelle. Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Eetos 2004.

20. toukokuuta

Heta went offline. Heta kirjoittaa:

Vähämäellä voimien hajaantuminen liittyy niiden välttämättömään kurittomuuteen. Jos kykyjä yrittää rajoittaa, ne kuolevat! tää sopii mun tänhetkiseen mielentilaan, toukokuussa ei pysty keskittymään mihinkään! maanantaina

Solja kirjoittaa:

Mut onko hajaantuva mielenkiinto nykykapitalistisen spektaakkelin yhteiskunnan subjektin ”kyky”? Telkkarin ja muiden vimpainten ja kulutusyhteiskunnan kulttuurin myötä meistä tulee pitkästyneitä viihtyjiä: oletamme että maailma olisi meille valmis ja meidän kuuluisi viihtyä siinä, ainakin jos meillä on kone ja nettiyhteys ja ipod ja sen sellaista. Ja sitten selailemme nettisivuja puolitympääntyneessä mielentilassa ja etsimme jotain kiinnostavaa ja viihdyttävää, emmekä jaksa nähdä vaivaa luodaksemme elämäämme jotain mielenkiintoista (onks tää jokin vähän vanhoilliskonservatiivinen mielipide? toisaalta Spinozallekin ulkopuolisten ärsykkeiden vallassa oleminen menee passioiden kokemisen puolelle).

Maanantaina

solja kirjoittaa:

joutilaisuus: viihtyminen & pitkästyminen.. Maanantaina

Heta went idle. Solja went idle.

Minervan Pöllö 3/12

Heta kirjoittaa:

minusta ei lainkaan konservatiivinen mielipide, mutta en ajattele että passiivinen vastaanotto ja luova aktiivinen toiminta sulkevat toisiaan pois. Jostain psykologisesta näkökulmasta tää on varmaan ilmiselvää, joten filosofisesti olisi mielenkiintoisempaa miettiä millaisen statuksen joutilaisuudelle voi antaa: voimme pitää sitä aktiivisena toimintana ehkä jos se linkitetään ”luovuuteen”. Mutta tääkin on lopulta aikamoista tyhjän jauhamista, kun joutilaisuuden ongelmat liittyy ennen muuta siihen, että mahdollisuudet siihen jakautuu ihmisten kesken epätasaisesti kuten omaisuuskin. Maanantaina

Solja kirjoittaa:

mun teesi siis on sen suuntainen että vastarinnan ja vaihtoehtojen luominen on vaativaa: se vaati sekä toisinajattelemista ja toisintekemistä, pelisääntöjen muuttamista tai uusien yhteisöjen luomista, jotka toimivat toisilla, uusilla pelisäännöillä - tällaisten asioiden tekeminen vaatii voimien kohdentamista ja tarmokkuutta ja kärsivällisyyttä ja myös nautinnon lykkäämistä. onko sulla vastateesiä joutilaisuuden puolesta? Maanantaina

Heta kirjoittaa:

Ehkä jotain sensuuntaista että joskus joutilaisuus voi olla parasta vastarintaa - siis silloin kun meitä vaaditaan olemaan jatkuvasti töissä. Suhteessa palkkatyöhön ajatus on ihan ikivanha mutta saa uusia merkityksiä jos työ ei olekaan sitä että tuotannon voisi pysäyttää lähtemällä liukuhihnan äärestä, vaan sitä että ”vapaa-aika” pitäisi käyttää johonkin vitun verkostoitumiseen tai mitä näitä nyt on. Pahin skenaario monen mielestä on nuori, joka ei halua tehdä töitä: joutilaisuus näyttäytyy siksi vaihtoehtona, vastarintana työurien pidentämiselle alusta ja lopusta ja keskeltä, ja tähän elämään liittyvälle asuntolaina ja loppuelämäksi töihin -kuviolle. Mutta entä muuten, joutilaisuus asetettuna voimien kohdentamista ja nautinnon lykkäämistä vastaan? Kai mä mieluummin puhuisin yhteisen joutilaisuuden puolesta ja luottaisin siihen, että vastarintaa ja vaihtoehtoja alkaa syntyä tässä luovassa tilassa! Mutta vakavasti puhuen tämä on aika keinotekoista vastanäkökulman hakemista. Oon kyllä sitä mieltä että esimerkiksi oman, jostain näkökulmasta etuoikeutetun joutilaisuuden vaihtaminen epämukavuusalueilla vierailuun on välttämätöntä. Puhun kuitenkin joutilaisuuden puolesta jossain eettisessä mielessä. Musta kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä mahdollisuuksistaan joutenoloon. Maanantaina

Kaupunkitila

Heta kirjoittaa:

Kehittelen. haa ja sosiaaliset suhteet, niitä on huollettava olemalla joutilaana yhdessä. Maanantaina

Heta went offline. Solja went offline. Solja kirjoittaa:

hei, nyt otan tähän vähän yhdessä-olemisen luokka-analyysia kehiin. mulle oikeastaan yhdessä-oleminen tarkoittaa yhdessä-tekemistä, vaikka marjaretkeä tai jotain talkoojuttua. voisko se olla jotain maalaismaista tai työväenluokkaista, että kun tekemistä on koko ajan niin paljon, niin yritetään aina lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, siis seurustella sosiaalisesti ja saada hommat hoidettua samalla? yliopisto-opiskelijoidenkin suurestikin harrastama puistoissa hengailu (joka on kai köyhäinversio kahviloissa istuskelemisesta) on yleensä mun mielestä tosi puuduttavaa, mun on vaikea tehdä sitä. (tosin olen sitä mieltä että minun pitäisi oppia sitä) Tiistaina

Solja went offline. Solja kirjoittaa:

Hei, sain henk.koht. oivalluksen siitä, miksi ajattelen niin kuin ajattelen joutilaisuudesta. Jotkut ihmiset elävät koko ajan kahdessa maailmassa tai monissa sosiaalisissa verkostoissa. Esimerkiksi yliopisto-opiskelu mielestäni edellyttää aika keskiluokkaista elämänkuviota, että se on osa keskiluokkaista elämänhahmotusta, jossa opiskelu on välttämätön elämänvaihe nuoruudessa. Tarkoitan myös sitä että ainakin monella keskiluokkaisen tai hyväosaisen taustan omaavalla opiskelijalla tilanne on se että he saavat itse asiassa aika paljonkin tukea kotoa: taloudellista, sosiaalista, henkistä, jotka sitten kannattelevat heitä opintojen mittaan, ja opiskelu on osa keskiluokkaista elämänmuotoa ja sen normeihin sopeutumista. Ne, jotka eivät saa tukea kotoaan, luovat taloudellista ja sosiaalista pohjaa elämällään työelämässä ja / tai vaihtoehtokulttuurien verkostoissa. Näin elämään muodostuu monia verkostoja ja monia sosiaalisia normeja – ja kiireisyyttä! Se on taas ristiriidassa joutilaisuus ja hengailu –elämänmuodon kanssa. Luulen, että keskiluokkaisille nuorille, joiden vanhemmat on työhulluja ja he ehkä hiukan tuputtavat myös työskentelyn velvollisuusnormia nuorilleen, jotka sitten puolestaan kapinoivat sitä vastaan, koska elävät materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä mutta näkevät ja kokevat henkistä pahoinvointia ja sosiaalisten siteiden heikkoutta ympärillään. Niinpä joutilaisuus näyttäytyy hyvänä kapinan muotona. Eilen

Minervan Pöllö 3/12

Solja kirjoittaa:

Mun omassa perheessä ei ole kauheasti kokemusta työstä autonomiana, niin siksi mun mielessä väikkyy perheeni psykohistoriassa aiemmin toteutumaton mahdollisuus työstä autonomiana, että josko minä voisin saavuttaa sen vaikkei vanhempani eivätkä tehdastyöläis-isovanhempani saavuttaaneet sitä (paitsi että maanviljelijä-isovanhempani tuntuivat kyllä elävän autonomista elämää). Keskiluokkaisissa ammateissa on mun mielestä enemmän sellaista työ ja ammatti viihtymisenä ja kutsumuksena -meininkiä, niin keskiluokkaisissa perheissä tällainen on toteutunut aiempien sukupolvien kohdalla (ja muutenkin on ehkä tullut sellainen näkemys että elämässä on kyse siitä mitä itse haluaa tehdä).

Eilen

solja kirjoittaa:

mutta siis toisaalta ajattelen kyllä myös että joutilaisuus voi myös toimia vastarintana tilanteessa kuin tilanteessa. nykyäänhän melkein missä tahansa työssä/ammatissa voi palaa loppuun, ja tekemisen itsemäärittely on tarpeen, tai että kaikkiin juttuihin mitä tekee ei tarvitse panostaa täysillä vaan se pitää valikoida. eilen

Solja went offline. Heta kirjoittaa:

Hyvää analyysia - mulla on juurikin se keskiluokkainen kokemus, että vanhemmat on omistanu koko elämänsä työlle ja vapaa-ajalla sitten rakennetaan pesää, hoidetaan puutarhaa, käydään lenkillä, katotaan telkkaria - ja perheen ulkopuolinen sosiaalinen elämä on vaan työtä. Lasten joutilaisuutta paheksuttiin. Lapsena/nuorena tein just jotain paikallislehdenjakohommia kesäisin, mutta enimmän osan kesälomista kuitenkin laiskottelin, ja sain siitä paheksuntaa vanhemmilta sen takia, että ei iltapäivällä kuulu olla yöpaita päällä. Muodostettiin siskoni kanssa oma joutilaisuusrintamamme vanhempiamme vastaan. Kotoa muuttamisen jälkeen ollaan puhuttu paljon molempia yhdistävästä kokemuksesta: ei halua tehdä uraa tai käyttää kaikkea aikaa johonkin ”hyödylliseen”. Molemmat selvästi nauttii hyödyttömästä joutilaisuudesta, joka siis tietysti on omalla tavallaan varsin keskiluokkaista, mutta jollain tavalla vastarintaa juuri porvarillista elämäntyyliä vastaan: oma elämä rakennetaan pitkälti kaikenlaisten ala- ja vaihtoehtokulttuurien - poliittisten ja epäpoliittisten - varaan. Toimeentulo on mulle ahdistava asia, joka pitää jostain sitten hankkia. En jotenkin usko siihen että tulisin saamaan rahaa sen tekemisestä mistä pidän. 6 tuntia sitten

Kaupunkitila

Heta kirjoittaa:

Joutilaisuus on tässä yhtälössä henkireikä: asiat, joiden tekemisestä nautin, liittyvät joutilaisuuteen, enkä koe että musta on sellaiseksi verkostoituja-subjektiksi, joka jatkuvasti ajattelee sosiaalisia suhteitaan sen kannalta, miten ne voi tulevaisuudessa muuttaa ansaintamahdollisuuksiksi. Sellainen positio tarjoutuu aika helposti jo vaikka silloin kun on pitänyt saada rahaa jostain lehtijuttujen kirjoittamisesta mitä olen opiskelun ohessa tehnyt. 6 tuntia sitten

Heta kirjoittaa:

Sosiaalisen elämän rakentaminen jonnekin joutilaisuuden ja poliittisen puuhaamisen välimaastoon kiinnostaa. Poliittisessa aktivismissa hirvittää välillä se, että sosiaaliset suhteet uhkaavat kääntyä välineellisiksi. Ihmisten kanssa ei olla muusta syystä kuin suunnittelemassa jotain seuraavaa aktiota. Tähän liittyy paljon ristiriitaisia fiiliksiä - toisaalta nautin myös sellaisesta ”maskuliinisesta” yhdessäolosta tekemisen kautta pikemminkin kuin ”feminiinisestä” keskustelusta, itsereflektiosta, tunteista avautumisesta. (En liitä näitä ominaisuuksia siihen, onko tyypit, joiden kanssa näitä itse puuhastelen, tyttöjä, poikia vai muita - mutta musta on aika selkeää miten erilaiset yhdessäolon tavat sukupuolittuvat heti kun niistä alkaa puhua!) Mutta kun polittinen toiminta on ihmissuhteiden keskiössä, tulee välillä mieleen, toiminko kuten vanhempani: sosiaalinen elämä alkaakin rakentua vain ”työn tekemiselle” yhdessä, ja kun yhteiset projektit päättyvät, ei ihmisiin jää mitään kontaktia jäljelle. 6 tuntia sitten

Heta kirjoittaa:

Ja tälle voisi nähdä ratkaisuna sen joutilaisuuden voimien keskittämisen sijaan, päämäärättömän jauhamisen, hengaamisen, henkilökohtaisuuden, sen reflektoinnin mitä onkaan tullut tehtyä pikemminkin kuin jatkuvan tekemisen... parasta on tietysti, kun jossain poliittisessa projektissa yhdessä toimivien tyyppien kanssa pystytään olemaan MYÖS tällä tasolla, viettämään aikaa yhdessä keskustellen päämäärättömästi. henkilökohtainen on poliittista jne :) ja kokemusten jakamisesta, ”feminiinisestä” tunnepuheesta ja itsereflektiosta voi sitten nousta vain hedelmällisempiä poliittisia projekteja.........apua olen hegel? 6 tuntia sitten

Heta went offline. Solja went offline. Disconnected.

Minervan Pöllö 3/12

Kaupunki järjestelmänä, markkinapaikkana ja toimintana Teksti: Akseli Huhtanen, kuva: Jaakko Jekunen

Kaupunkien historia juontaa niiden asemaan kaupan solmukohtina, ja niiden ulkomuotoa taas määrittää järjestelmällinen suunnittelu. Pohjimmiltaan kaupunki kuitenkin rakentuu siellä toimiville ihmisille.

”K

aiken, mitä näemme kaupungissa on joku suunnittellut” toteaa Amanda Burden dokumenttielokuvassa Urbanized. Burden työskentelee New Yorkin kaupungin kaavoitusosastolla, ja luettelee esimerkkejä suunnitelluista asioista: ”kadun leveys, puiden korkeus, penkkien sijoittelu.”

festivaalilla syyskuussa esitetyssä ohjaaja Gary Hustwitin Urbanized –elokuvassa järjestelmänäkökulma on paljon esillä. Bogotan, Brasílian ja monen muun miljoonakaupungin johtohenkilöt esittelevät ylpeinä ihmisvirtoja paikasta toiseen vievää infrastruktuuria, optimaalista systeemiä.

Burdenin näkökulmasta kaupunki on kuin tarkasti suunniteltu putkisto, jonka läpi eri virrat kulkevat sopivalla paineella ja sopivissa suhteissa. Tai hienosti viritetty koneisto, joka jauhaa siihen syötetyn materiaalin juuri sopivaan karkeusasteeseen. Burdenin kaupunki on siis järjestelmä. Rakkautta & Anarkiaa

Järjestelmänäkökulma on suurin piirtein yhtä vanha kuin kaupungitkin. Vanhimmat tarkasti suunniteltuun ruutukaavaan perustuvat kaupungit on rakennettu yli 5000 vuotta sitten. Kaavoituksen lisäksi järjestelmänäkökulmaan liittyy olennaisesti tavaran, ihmisten, veden ja energian tarkastelu virtauksina, jotka pyritään

21 saamaan optimaaliselle reitilleen. Tämä ajattelutapa nousi vallitsevaksi teollisen vallankumouksen alkaessa, kun kaupunkien koko lähti räjähdysmäiseen kasvuun. Kaupunkia ei enää voitu pitää pelkästään porvariston kauppapaikkana tai vallanpitäjien paraatipaikkana, vaan oli mietittävä myös liikennettä, jätehuoltoa, sanitaatiota, energianjakelua – ja jopa viihtyisyyttä.

Kaupunkitila

sen kaupunkijärjestelmän raamien sisältä tuntuu kuitenkin puuttuvan jotakin. Mitä kaupunki pohjimmiltaan siis on? ”Kaupunki on yhtä kuin siellä toimivat ihmiset” sanoo professori Eero Paloheimo, ja vilkaisee merkitsevästi seminaariyleisöön. Salissa on varmasti monta aktiivista kaupunkitoimijaa, sillä tilaisuus on osa Dodo ry:n Megapolis 2027 –tapahtumaa, joka keskittyy kaupunkien ja ympäristön suhteisiin. Paloheimon esitelmä on otsikoitu ”Ekokaupungin systeemit”, ja se sisältää runsaasti erilaisia vuokaavioita, jotka esittelevät ”kaupungin metaboliaa”. Silti hän painottaa kaupunkinäkemyksessään ihmisten toimintaa.

Ennen järjestelmänäkökulman esiinmarssia kaupungit olivat nimensä mukaisesti kauppapaikkoja. Suomen kielessä merkittävistä asutuskeskittymistä käytetyt sanat kuten markkina, turku ja kaupunki viittaavat kaikki ennen kaikkea kaupalliseen funktioon. Tässä mielessä kaupunki on asutuskeskittymä tai kylä, johon ihmiset tulevat käydäkseen ”Kaupunkien taika kauppaa. Markkinapaikpiilee siinä, että siellä kanäkökulmasta kaupunsaattaa kohdata jotain ”Kaupunki on yhtä kimaisuus ei siis edellytä yllättävää. Kaupungit kuin siellä toimivat mitään tiettyä muotoa, ovat maailman suurten ihmiset” asukasmäärää tai pintavoimien fyysisiä ilmenalaa, vaan ainoastaan tymiä” sanoo kertojaääni aseman kaupallisena solmukohtana. Esi- Urbanizedin alussa. Tästä näkökulmasta teollisissa kaupungeissa asui ammattejaan siis kaupungin fyysinenkin rakenne ilyksinoikeudella harjoittavien porvareiden mentää inhimillistä toimintaa. Ihmisten joukko, joka piti kauppamonopoleja hal- toiminnan ja kaupungin suhde ei kuitenlussaan. Koska monopolit ja mahdolliset kaan ole aivan yksiselitteinen: ei ole selvää, ylemmät vallankäyttäjät eivät sallineet va- mikä toiminta on oleellista, mikä suotavaa paata elinkeinon harjoittamista tai kaupal- ja mikä ei lukeudu tämän käsitteen piiriin lista kilpailua, eivät kaupungit myöskään lainkaan. Kuinka ihmiset siis ovat toimipäässeet kasvamaan hallitsemattomasti. neet ja toivat nykyään Helsingissä, kauNiinpä järjestelmällistä otetta kaupunki- pungissa, jonka ”virkeydestä” kirjoittavat rakenteeseen ei tarvittu. nykyään Monoclen ja Newsweekin tapaiset lehdet? eollistumisen myötä systemaattinen kaupunkisuunnittelu on levinnyt lähes erinteinen lähtökohta ihmisten toiminkaikkialle maailmaan. Se on kehittynyt taan Helsingissä on järjestelmä- ja vimonialaiseksi, jatkuvaksi prosessiksi, jossa ranomaislähtöinen: Ihmiset toimivat, siten huomioidaan niin taloudelliset, logistiset kuin heidän on sopivaa toimia, ja siitä huokuin esteettisetkin perusteet. Optimaali- lehtivat viranomaiset. Tässä järjestelmä-

Minervan Pöllö 3/12

Helsingissä ihmiset joivat olutta vain ruokailun yhteydessä, kuuntelivat musiikkia vain yhdistyksien tai viranomaisten järjestämissä tapahtumissa virallisilla esiintymispaikoilla ja muutekin tekivät asioita vain luvan kanssa. Tietenkin systeemissä oli aukkoja, ja jotain tapahtui myös sen ulkopuolella, mutta pääpiirteet olivat selkeät. 1980-luvulla muutamaan Helsinkiläiseen ravintolaan tuli myyntiin ulkomaista Heineken-olutta. Sitä ja muitakin alkoholijuomia sai myös nauttia ilman

ruokailupakkoa, ja ravintolankin pystyi valitsemaan. Kaupalliset voimat myös toivat ulkomaista musiikkitarjontaa kaupunkiin, ja yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa meno oli yltynyt niin raisuksi, että Leningrad Cowboys –yhtye soitti viihdemusiikkia Senaatintorilla. Virallinen järjestelmä-Helsinki ja kaupallinen juppiHelsinki tapasivat torilla. Yksittäiselle toimijalle kaupungissa oli mahdollisuuksia osallistua lukuisiin eri tapahtumiin. Kaupungissa toimiville ihmisille aukesivat portit kuitenkin toden teolla vasta

23 2000-luvun ensikymmenen vedellessä viimeisiään. Ensimmäistä kertaa Helsingin historiassa alkoi kaupungissa olla tilaa yksittäisten ihmisten järjestämille tapahtumille, jotka olivat suhteellisen riippumattomia sekä virallisesta että kaupallisesta piiristä. Kaikkien ihannoiman Berliinin mallia noudattaen kaupunki ymmärrettiin ihmisten, asukkaiden, kansalaisten toimintana. Juuri siten, kuin professori Paloheimo sen näki. Mutta uusi, proaktiivinen helsinkiläisyys ei ole vailla ristiriitoja. Osallistavan kaupunkikulttuurin, sanoisinko berlinisaation, messiaat, We Love Helsinki –verkoston Timo Santala ja Kallio-liikkeen Erkki Perälä ovat joutuneet kohtaamaan vastustusta. Kaikkia eivät miellytä päiväravintolat, pop-up-hypetys tai retrotanssiaiset. Kriitikoiden mielestä tanssiaiset ovat heteronormatiivisia, pop-up –pelleily porvarillista ja ravintolapäivä vailla radikalismia. He haluavat, että kaupunkitilaa vallataan pyöräretkien ja piknikkien sijaan kadunvaltauksilla, telttaprotesteilla ja mielenosoituksilla. He haluavat toimintaan oikean poliittisen sanoman, ei vain mukavaa ja lapsiystävällistä huolehtimista Kallion leipäjonosta. He haluavat, että Helsinki olisi keskieurooppalaiseen tapaan radikaalimpi ja vaihtoehtoisempi. Siis enemmän kuten Berliini.

ämä kaksi enemmän tai vähemmän vastakkain asettunutta epämääräistä liikettä haikailevat siis pohjimmiltaan

Kaupunkitila

samoja asioita: ihmisten toiminnan nousua kaupunkipolitiikan keskiöön. Ihmistoiminta kaupungeissa ei toki ole mitään uutta. Sitä vain ei ole huomioitu: toiminta on pyörittänyt kaupunkeja aina, huolimatta kauppamonopoleihin tai systeemiseen näkökulmaan takertuvasta vallankäytöstä. Kaupunkiaktivisteille ilkkuu moni. Kun kaupunginosa-aktiivien Kallio-liike huolestui kotikulmiensa keskiluokkaistumisesta, oli monella hauskaa: hehän ovat itse niin keskiluokkaisia, etten sanoisi hipstereitä! Hah! Ja kun Tulva-lehden Aikku Meura ja Atlas Saarikoski syyttivät We Love Helsinki –tanssiasväkeä heteronormatiivisuudesta, naurahti vielä useampi: voi tuota puuhastelua, kylläpä nuo jaksavat! Heh! Kuitenkin, kuten aiemmat vuosikymmenet ovat näyttäneet, ilman toimintaa kaupunki redusoituu pelkäksi kauppapaikaksi tai järjestelmäksi. Toimintaa taas ei ole ilman toimijoita, kaupunkilaisia ihmisiä. Kaupunkeja ei siis muodostu suunnittelupöydällä tai edes kauppakamarilla, vaan siellä missä aktiiviset ihmiset synnyttävät infrastruktuurin päälle omaehtoista, kaupunkimaista toimintaa. ∞ Urbanized (ohjaus Gary Hustwit, 2011) näytettiin 25. Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla syyskuussa 2012

Minervan Pöllö 3/12

Kesätapahtumista eli kaupunkitila kaupunkien ulkopuolella Teksti: Joonas S. Martikainen, kuvitus: Jaakko Jekunen

ksi Facebookissa, lehtien sivuilla ja noin yleisestikin keskustelua ja hyörinää herättänyt viimeaikainen ilmiö on ollut keskustelu kaupunkitilasta. Erilaiset kaupunkiaktiivisuuden muodot ovat nousseet tapetille: katutaiteen asemasta ja rangaistavuudesta kiistelyn lisäksi ihmiset ovat ryhtyneet ottamaan kotinurkkiaan omaan käyttöönsä ja ruvenneet pyörittämään ravintolapäivää, ryyppäyspäivää, Kallio-liikettä ja muita vastaavia tapahtumia ja yhdistyksiä, usein silkasta yhdessä tekemisen ilosta. On kiistoja julkisessa tilassa liikkumisesta ja näkymisestä sekä siitä, ketkä saavat olla läsnä kaupallisissa tiloissa, kuten ostoskeskuksissa, jotka valtaavat yhä enemmän tilaa itse kaupungista.

Helsingin kaupunginvaltuustossa otettiin jopa käsittelyyn asti esitys katumainonnan kieltämisestä. Naisaktivistit haluavat ottaa yön takaisin ja tuntea olonsa turvalliseksi; Slut Walk korostaa, että naisilla on kaupunkitilassa oikeus näyttää juuri siltä, miltä he haluavat, ilman pelkoa fyysisestä tai muunkaanlaisesta häirinnästä tai väkivallasta. Toiset kritisoivat ravintolapäiväjengiläisten ja muiden boheemin porvarillisten projektien, no, porvariutta ja yletöntä siisteydenkaipuuta, toiset katujen epäsiistiyttä ja sen herättämää epämiellyttävää tunnetta. Kaupunkitila on vuoroin ylikaupallistunut, turvaton, epäsiisti, liian siisti, mahdol-

25 lisuus psykomaantieteellisiin kokeiluihin, olohuone, baari ja disko. Kaupunkitilasta kiistellään, sitä halutaan ottaa haltuun, siinä halutaan tehdä ja sanoa asioita, siitä ollaan valmiita taistelemaan.

Kaupunkitila

Suomessa tämä kehitys näkyy paitsi kasvukeskusten paisumisena ihmisten paetessa henkensä edestä maaseudulta ihmisten ilmoille, myös pientenkin paikkakuntien metropolitautina: vanha, rakas kotikaupunkini Järvenpää julkisti juuNäin siis niin sanotussa Kaupungissa, ri uuden yleiskaavan. Sen myötä unelias eli Helsingissä, ehkä vähän myös Tam- mutta kotoisa, muutaman korttelin kopereella ja Oulussa. Suomi on kuitenkin koinen järvenrantakeskusta muutetaan yli täynnä kaupunkeja: vuoden alussa Suo- kymmenkerroksisten, futurististen liikemessa laskettiin olevan 108 kaupunkia, kiinteistöjen keskittymäksi, jonka ilta-aujoista suurimpana loistaa Helsinki (588 rinkoa vasten möllöttävän siluetin pimey549 asukasta) ja pienimpänä perää pi- den alttarin tavoin heittämä varjo peittää tää länsirannikolla sijaitseva Kaskinen (1 alleen valtaosan muusta paikkakunnasta. 429 asukasta). Väliin mahtuu huomattava Lasia ja betonia tuodaan pieniin taajamiin määrä erilaisia ja erinäköisiä paikkakuntia, huomattavan korkeisiin monoliitteihin joista suurinta osaa on hieman hankala kasattuna; urbanisoituvassa maailmassa mieltää edes puoliurbaaneiksi, saati sitten halutaan näyttää, että kyllä täällä meilkaupungeiksi. Mitä yhläkin on tässä tällainen teistä näillä enemmän tai Kaupunki. Urbaanius on ”Kesätapahtuma vähemmän pienillä kaumuuttunut eetokseksi, on kaupunkitilan pungintapaisilla on? joksikin ilmassa leijukeravalainen vaksi, joka on haihtunut vastine” Kaupunkilaisuuden ilmaan konkreettisista leviäminen kivitaloista ja levinnyt tuulen mukana kauas sporakiskojen ulotJos jätämme huomiotta sen, että uuden tuvilta. kuntalainsäädännön mahdollistama yksipuolinen kaupungiksijulistautuminen On silti mahdottoman vaikeaa kuvion useimmille ”Kylänraitti, Esson baari tella Järvenpäähän, Keravalle, Espoohon, ja kirkko”-paikkakunnille silkka imagon- Ulvilaan tai Ylivieskaan ravintolapäiviä kohotusprojekti, huomaamme silti, että tai kaupunginosaliikkeitä. On vaikea kuihmiset yhä enenevässä määrin mieltävät vitella näkevänsä juurikaan muuta katutaiitsensä urbaaneiksi. Maapallo tunnetusti detta kuin humalaisten esiteiniuusnatsien kaupungistuu: maailmankylä alkaa muut- seinäkirjoituksia (esimerkki Järvenpäästä: tua maailmankaupungiksi, ja reilu valtaosa ”SUOMI SOMALAISILLE”) tai muuTelluksen asukkaista asuu jo kaupungeis- taman lantin toivossa haitarillaan Kummisa, jotka monimuotoisuudellaan kattavat sedän tunnaria tihkusateessa jurnuttavaa, koko kirjon spontaanisti organisoiduista Itä-Euroopan epäoikeudenmukaisuutta hökkelikylistä superteknologisiin metro- kaikista maailman paikoista juuri Kepoleihin, useissa kaupungeissa jopa saman ravalle karkuun lähtenyttä romania. On neliökilometrin sisällä. ylipäätään vaikea kuvitella, että suomalaisessa pikkukaupungissa edes olisi sellaista

Minervan Pöllö 3/12

tilaa, mitä erityisesti täytyisi ottaa haltuun tai mistä olisi nahisteltava - oikeastaan tilaa on mielin määrin, ei sitä näytä kukaan käyttävän mihinkään muuhun kuin viikonloppukaljoitteluun! Kaukaiselta tuntuvat kiistat oikeudesta tarjoilla viiniä pop up -kadunvarsibistrossa tai kokoontua puistoon Facebookissa sovittuun yhteiskaljoitteluun - ryyppäyspäivä on joka perjantai! Keravalaisuus ja kaupunkitila Minervan Pöllön numerossa 1/2012 hahmottelin Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin Espoo – totuus Suomesta -teoksen pohjalta suomalaisen taajaman ontologiaa1 – väitin, että Helsingin ja pönden, poliksen ja maaseudun väliin jää inhimillisen asumisen tila, joka ei tyhjene

26 kumpaankaan, vaan muodostaa epätilan, eräänlaisen tyhjiön, josta uupuu niin kaupunkielämään kuuluva sivistys ja julkisessa tilassa oleminen kuin myös maaseudun kulttuurinen jatkuvuus ja selkeä kokemus omasta identiteetistä; nimettäköön tämä tyhjiö keravaksi. Suurin osa suomalaisista pienistä ”kaupungeista” täyttää keravan tunnusmerkit. Entinen maaseutumainen elämänmuoto on tuhottu ja pellot on rakennettu täyteen rivitaloja ja teollisuuskiinteistöjä. Pienen kaupunkikeskustan ankeilla ja hiljaisilla kaduilla vaeltaa haamun lailla kuristava tunne siitä, että tämän prosessin tuloksena jotain tärkeää on menetetty; maaseutu on hävitetty, mutta kaupunki on jäänyt saavuttamatta, tuloksena eriskummallinen, mykkä ja merkityksetön kokoelma uusia ja vanhoja taloja, joiden välissä kulkee katuja, joiden ainoa

tarkoitus on mahdollistaa matkat töihin ja ostoksille. Kuten Markus Kajo asian muotoili: ”Kun ajattelee suomalaista pikkukaupunkia talvisena tiistai-iltana, ymmärtää miksi psykiatria on keksitty.” Lohdullista onkin, että ihmissielu on silti yrittänyt tuoda jonkin tavan tuoda yhteisöllisyyttä tähän tilattomaan ja kulttuurittomaan, liki puhtaan teknologiseen asumisen piiriin. Siinä, missä pääkaupungissa katuja otetaan aktiivisesti haltuun yhteisiä projekteja varten ja maaseudulla katuja ja kortteleita ei ole, keravilla ihmisiä pitää aktiivisesti hätyyttää kaduille ja luoda lyhyeksi aikaa väkisin eräänlainen kaupunkitilan keravalainen vastine. Tämä keinotekoinen tila voi kestää korkeintaan viikon kerrallaan, sen jälkeen ontologinen rasite käy liialliseksi ja kadut on pakko palauttaa tavalliseen, nimettömään ja tilattomaan olotilaansa. Vaikka tämä lyhyt

Kaupunkitila

hetki kestää vain viikon vuodesta, on se silti elintärkeä kyseisen taajaman itseymmärrykselle; ilman sitä taajama menettää täysin yhteisöllisen identiteettinsä ja sen mukana oikeuden edes kutsua itseään kaupungiksi. Kyse on kesätapahtumasta. Kesätapahtuma tilallisena muodostelmana Kesätapahtuma on se jokaiseen suomalaiseen taajamaan ja pikkukaupunkiin olennaisena osana kuuluva jokakesäinen ”festivaali”, joka noudattaa aina liki samaa konkreettista ja metafyysistä rakennetta. On mielenkiintoista, miten täydellisen samankaltaisia kaikki kesätapahtumat lopulta ovat; väitän, että tämä johtuu suoraan siitä keravalaisuuden rakenteesta, jonka kaikki nämä pikkukaupungit jakavat. Kesätapahtuma sisältää aina lähes jokaisen alla olevista:

Minervan Pöllö 3/12

Korni, paikkakuntaan ja sen historiaan etäisesti tai ei ollenkaan liittyvä teema: hyviä ovat esimerkiksi ravit, ravut, sirkus, kansantanhut ja jazz-musiikki. (Miksi valtaosan Suomen oluesta valmistavalla Keravalla on valkosipulifestarit olutfestivaalien sijaan?) Täsmälleen samat myyntikojut, jotka muodostavat Kesätapahtuman konkreettisen tilallisen rakenteen. Pikkukaupungin pääraitille kasataan riveihin telttoja, joissa saa muikkuja, kebab-annoksia, lörtsyjä, käsitöitä, ilmapalloja sekä erilaista rihkamaa muovikoruista käsittämättömän tökeröihin teepaitoihin. Jos paikalla ei ole metrilakun myyjää, kyse ei ole kesätapahtumasta. Lava, jolla esiintyy taajaman ja tapahtuman koosta ja luonteesta riippuen joko paikallisia pumppuja, tangoveteraaneja, jazzorkestereita tai kansallisen tason rockartisteja. Surullisen näköiset eteläamerikkalaiset intiaanit soittamassa pohjoisamerikkalaisten intiaanien tamineissa pan-huilulla ”perinnemusiikkia”, joka ei enää kuulu kenellekään. Olutteltta tai -karsina. Lisäpisteitä, jos kyseessä on uskonnollissävytteinen tapahtuma.

Kesätapahtuma syntyy, kun yksittäinen kerava tulee kollektiivisesti alitajuisen tietoiseksi omasta ontologisesta epävarmuudestaan. Siinä, missä varsinaisessa kaupungissa yhteisöllisyys ja julkisessa tilassa yhdessä tekeminen ovat sisäänkirjoitettuja koko elämän kaupunkimuodon perusrakenteeseen, keravalaisuus taas perustuu mykkyyden, yksityiseen vetäytymisen ja hiljaisen, itseään samanlaisena toistavan arjen kokemuksille. Kesätapahtuma on keravalainen analogia oikealle kaupunkitilalle: siinä, missä kaupunkilaisuus elää

28 juuri kaupunkitilassa, keravalaisuus elää kesätapahtuman kautta. Väkisin muodostettu kesätapahtuma on keravalaisuuden tapa perustella olemassaolonsa, luoda jokin symbolinen perustava tila, johon keravalaisidentiteetti voi nojautua ja jossa se voi rakentaa itseään. Todellisen kaupunkitilan puuttuessa viikon mittainen ”festivaali” tarjoaa mahdollisuuden antaa paikkakunnalle jokin näennäinen yhteisöllisesti jaettu pohjataso, joka auttaa torjumaan mielestä sen todellisen ahdistavan tyhjyyden, joka on pienellä tai keskisuurella suomalaisella paikkakunnalla elämisen peruskokemus. Kerava on tivoli- ja valkosipulikaupunki, Kotkassa on Meripäivät, Järvenpää on yhtä kuin Puistoblues... Kesätapahtuma keravalaisuus identiteetin perustana Kun todelliset edellytykset merkitykselliselle inhimilliselle olemiselle ”jostain kotoisin olevana” puuttuvat, on luotava kuvitteellinen symboli, johon paikkakuntalaisten identiteetti voi nojautua. Tämän symbolin fiktiivisyyden vuoksi sitä ei voi omaksua todella paikkakunnan elämän perustaksi: olisi huvittavaa kuvitella Kerava, jossa joka päivä olisi valkosipulipäivä, jossa valkosipuli tulisi jatkuvasti esille kadunkulmissa ja kapakoissa vuoden ympäri ja jonka asukkaat oikeasti tuntisivat yhteenkuuluvuutta valkosipulin äärelle tullessaan. Muutaman päivän mittainen tekaistu festivaali kuitenkin luo hetkeksi juuri tällaisen Keravan; kun festivaali on ohi, ihmiset voivat palata tavalliseen elämäänsä tyytyväisinä siitä, että he sentään asuvat valkosipulikaupungissa, eivätkä vain rivitalonpätkässä tai kerrostaloasun-

nossa, josta poistutaan vain töihin, lenkille tai kauppaan. Ilman tätä pientä vuosittaista maistiaista elävästä kaupunkitilasta sen irvikuvan kautta kävisi elämä Keravalla mahdottomaksi ihmisten herätessä vähitellen siihen, että he eivät oikeasti ole kotoisin yhtään mistään. Se, että kesätapahtumat muistuttavat niin kovasti toisiaan kertoo juuri niiden taustalla olevien syiden yhdenmukaisuudesta. On olemassa kokonainen elinkeinoelämän osa-alue, joka elää tästä ontologisesta pattitilanteesta. Samat metrilakukojut, kebab-vaunut ja perulaiset panhuilupoppoot kiertävät kesän läpi samanlaisesta pikkukaupungista toiseen, tarjoten tepsivää lääkettään sairauteen, jonka oireet ovat kaikkialla lähes yhdenmukaiset. Sanotaan, että Suomi on kesätapahtumien luvattu maa - tämä johtuu täysin siitä, että Suomi on keravien luvattu maa. Harvojen kaupunkiemme ulkopuolella on kokonainen puoliurbaanien erämaiden

Kaupunkitila

tilkkutäkki, joiden olemassaolo riippuu kesätapahtumista. Monituiset juhlat ja festarit ovat se kaupunkitila, joka mahdollistaa suomalaisen yhteiskunnan jatkuvuuden nykymuotoisena - näen, että niiden määrä tulee vain kasvamaan uusien keravien noustessa pitkinä rivitaloriveinä alati vetovoimaisempien kasvukeskusten liepeille. Kun seuraavan kerran löydät itsesi heinäkuisesta tihkusateesta soheltamassa kepeässä kaljapierussa muovihaarukalla suuhusi viikonlopun kolmatta muikku- tai vegenuudeliannosta, muista suoda pieni ajatus keravalaisuudelle - se on se totuus, joka piiloutuu teepaitakojujen ”humorististen” sloganien ja höyryävien makkaraperunapinojen taakse, yrittäen olla muistuttamatta itsestään. Ilman kesätapahtumia ei olisi Suomea sellaisena, kuin me sen tunnemme.∞ Martikainen, Joonas S: ”Kerava - todellinen totuus Suomesta?” Minervan Pöllö 1/2012 Tulkinta

Minervan Pöllö 3/12

Jatkotarina

III Juho Pääkkönen

oko maailma oli yhtä pitkää säärtä ja käsivartta. Katonraja piirtyi hyvin kaukana ylhäällä valtavan hartian rajaamana, eikä makuuhuoneen lattiasta näkynyt mitään, vaikka se vielä hetki sitten oli varmasti ollut jalkojeni alla. Istuin rintalihaksen päällä puristaen polviani yhteen ja katselin haltioituneena massiivisia kasvoja. Aina välillä tunsin pienen tuulenvireen metrejä pitkän käsivarren vaeltaessa pääni ylitse. Kaide kertoi minulle hyvin paljon. Hän oli niin viisas, ja minä niin tietämätön – kuin lapsi. Hetkittäin olin typertynyt kaiken uuden tiedon itsestäänselvyydestä. Tuntui kuin en olisi ikinä oikeasti

käyttänyt aivojani. Otetaan nyt esimerkiksi tämä kuolemani sairaalassa: enhän minä tietenkään ollut oikeasti kuollut! Jos olisin ollut, niin miten sitten olisin voinut uneksia oksennuksesta puun juurilla. ”Pelko on pahin asia, mitä tiedän”, oli yksi hahmoista sanonut silloin. Nyt vasta ymmärsin, kuinka oikeassa hän oli ollut. Oli minusta hetkittäin aiemminkin tuntunut siltä, että ihmisten on vaikea tehdä eroa tosimaailman ja omien tulkintojensa välillä. Miksikä sitä yritystä kutsuttiinkaan? Puolueettomuudeksi, objektiivisuudeksi. Siihen kaikki aina pyrkivät! Toiset taas kutsuisivat puolueettomuutta

31 tunteettomuudeksi. Ihminen, joka ei tunne mitään, on vain kappale levossa. Pelko on pahin asia, mitä tiedän. Ainoa asia maailmassa, joka on paha ilman mitään rajoituksia, on puhdas pelko ilman kohdetta. Minä sen sijaan en ollut enää ihminen. Kummallista kyllä tämän kuuleminen ei synnyttänyt minussa suuria tuntemuksia. Ihan kuin joku olisi toistanut jonkin todella arkipäiväisen seikan. ”T, appelsiinit olivat tänään alennuksessa lähikaupassa”. Nakkaan paskat appelsiineille, ja ihmisyyteni tuntui samanarvoiselta kaksimetrisen kielen kuiskaillessa minulle uuden olemukseni rajoja. ”Kautta aikain kaltaisillesi on annettu vaihtelevia nimiä”, Kaide lausui painokkaasti. ”Jumaluus, enkeli, noita, hirviö. Sana muuttuu ja viittaa aina näennäisesti eri kohteeseen, mutta yksi asia pysyy samana: pelko. Ihmiset pelkäävät ja valitsevat kohteekseen sen, mitä eivät ymmärrä. Pahin mahdollinen virhe on pelätä itseään.” Kävelin keskisormea pitkin avoimelle kämmenelle ja jäin seisomaan elämänviivan päätyyn. Maailma on kokoelma mahdollisuuksia, Kaide kertoi. Hän oli niin kaunissanainen! Epätodennäköisiä mahdollisuuksia toteutuu koko ajan, mutta ihmiselämän piiriin sattuessaan ne aiheuttavat suurta hämmennystä murtaessaan totuttuja säännönmukaisuuksia. Aikaisemmin tänään, alkuillasta, biologinen organismi oli lopettanut elintoimintonsa kelluessaan suolaliuoksessa ja mielen informaationkä-

Kaupunkitila

sittelyprosessi oli selvinnyt omaksumalla uuden alustan selkounta ylläpitävästä laitteistosta. Näin oli syntynyt historian ensimmäinen itsetietoinen artefakti. Lääkärien paniikinomaiset elvytyshoidot olivat lopulta pelastaneet riutuvan ruumiin ja tietoisuuden toiminta oli hetken venynyt kahden alustan välillä lopulta repeytyen takaisin alkuperäiseen kehoon. ”Ajattelusi tapa on muuttunut”, Kaide sanoi. ”Olet ihmisen ruumiissa, mutta tietoinen prosessisi on siirtynyt seuraavalle asteelle. Sinun on vietävä muutoksesi loppuun päästäksesi tästä ristiriidasta.” Muut ihmiset tulisivat pelkäämään ja siksi vihaamaan minua. Olihan minulla Kaide. Pelastuakseni minun olisi saatettava itseni tilaan, jossa muuttunut tietoisuuteni on harmoniassa fyysisen järjestykseni kanssa. Sairaalaan sisään pääseminen oli helppoa. Minun tarvitsi vain ruhjoa vasen käteni muodottomaan kuntoon, ja hoitohenkilökunta lähes levitti punaisen maton jalkojeni juureen astellessani vastaanottotiskille. Ruumiini tuntui muutenkin jo kovin vieraalta itselleni, joten sen uudelleenkäsittely oli ollut lapsellisen helppoa, jopa miellyttävää. Minut ohjattiin yöpäivystyksen kautta laitosvalaistuun huoneeseen, jossa oli kaksi sairaalasänkyä ja televisio puisella koroketasolla. Toista sänkyä ympäröivien verhojen takaa kantautui vaimeaa kuorsausta. Minua johdattaneen hoitajan takaraivosta kuului märkä rusahdus kun löin siihen täysin voimin vasaralla, jonka olin pitänyt piilossa takkini hihansuussa. Raahasin velton ruhon sairaalahuoneen

Minervan Pöllö 3/12

”Kohta muuttuisin informaatiovirraksi”

vessaan kuin säkin, otin valkoisen takin taskusta magneettiavaimen ja olin juuri astumassa käytävään, kun matala ääni aloitti julistuksensa verhoillusta sängystä. ”Mitä ikinä sitten teetkin, pidäkin huolta, että jätät jäljen maailmaan. Millään muulla ei ole väliä kuin jäljillä”, ääni pauhasi. ”Parhaassa tapauksessa jäät itse maailmaan ikuisesti!” Kävelin ärtyneenä sängylle ja kiskaisin verhot sivuun. Kuihtuneen näköinen vanhus tuijotti minuun sängyn pohjalta puoliavoimilla silmillään ja kuorsasi antaumuksellisesti. Aivan sama, alan tulla hulluksi, ajattelin ja hiivin käytävälle niin nopeasti kuin kykenin. Jalassani olevat villasukat olivat kovettuneen veren kyllästämät ja riisuin ne lähimpään roskikseen. Öisen sairaalan käytävät olivat hiljaiset. Aina silloin tällöin vastaan käveli hoitaja tai lääkäri ja sain osakseni pitkiä katseita. Kaikeksi onneksi hoitohuoneeni oli melko lähellä osastoa,

jolla tutkittiin sensorisen deprivaation vaikutuksia ihmiskehon prosesseille. Näytin magneettiavainta huoneen b 33 lukolle, ja ovi aukesi päästäen konemaisen surahduksen. Kaide odotti minua pimeässä huoneessa. Suunnitelmamme oli suhteellisen yksinkertainen. Vapautuakseni biologisesta ruumiistani minun olisi päästettävä siitä irti niin aineen kuin ajatuksenkin tasolla. Mutta ensin minun olisi vaivuttava uneen. Liu’uin alastomana kellumaan lämpimään suolaveteen ja Kaide sulki tankin kannen. Vajotessani uneen nesteeseen leviävän lääkeaineen vaikutuksesta keskitin kaiken huomioni juuriin, mutaisiin juuriin, ja oksennukseen.

Kaide antaisi minulle merkin kun olisi aika toimia. Olin kiivennyt jättimäisen puun latvaan ja katselin tiheän metsän yli horisonttiin, ja näin vaaleanpunaisia pil-

33 viä. Naurettavaa, ajattelin. Kaiken jälkeen aivoni tuottavat kuolemani näyttämölle hattarapilviä. Totisesti haluan eroon tästä surkuhupaisasta ruumiista! Käänsin katseeni alla levittäytyvään tasankoon, jota peitti paksuna mattona juurien verkosto. Ihmishahmoja ilmestyi ja katosi tasangolta sitä ympäröivään tiheään metsään tasaiseen tahtiin. Tunnustelin kädellä taskuani ja sen pohjalla olevaa pianonkieltä. Kohta muuttuisin informaatiovirraksi. Miltäköhän se tuntuu? Toisaalta, Kaide oli tarkkaan painottanut tunteiden sidonnaisuutta inhimilliseen olemiseen. Kuolemani oli tarkoitus olla nopea ja huomaamaton, niin etten tuntisi mitään. Samalla voisin lopullisesti lakata tuntemasta ja toteuttaa uutta ominaista olemisen muotoani, joka nyt kävi tyhjäkäyntiä tässä sille soveltumattomassa biologisessa vankilassa. Mitäköhän tälle kuorelle käy hylättyäni sen, ja mitä minä sitten olen? Viimeiset välttämättömyydet vielä ja olisin valmis. Kiersin huolellisesti pianonkielen kaulani ympärille. Toisen pään kiinnitin köyteen, joka oli sidottu puun oksaan yhdestä päästä ja jalkojeni ympärille toisesta. Varmistin solmujen pitävyyden kis-

Kaupunkitila

komalla köyttä täysin voimin. Puun oksa ei taipunut senttiäkään vedoistani huolimatta. Hyvä, sitten en voi kuin odottaa. Levitin pikaliimaa kämmeniini ja puristin käteni ohimoille, oikean oikealle puolelle ja vasemman vasemmalle, sormet ylöspäin osoittaen. Vaaleanpunaiset pilvet vaelsivat pitkin horisonttia hämmentävällä nopeudella ja sydämenlyönnit kumisivat tihentyneinä korvissani. Sitten kaikki tapahtui hyvin äkkiä. Kelluntatankkiin vapautettu toinen lääkeaine alkoi toimia ja metsäinen horisontti romahti kilometri kerrallaan kasaan kohti puuta, jonka oksalla seisoin. Pilvet muuttuivat pyöriväksi spiraaliksi pääni yläpuolella ja sukelsin irvistys kasvoillani kohti alla levittäytyvää juurakkoa. Köyden pituus salli muutaman metrin pudotuksen pyörteenä romahtavan maiseman yllä ja sitten tunsin vain kaksi asiaa: kasvojeni irveen ja nykäisyn kurkussani, kun pianonkieli leikkasi pääni irti jättäen sen roikkumaan käsien varaan mielen lopun ylle. Jatkotarinan neljäs osa ilmestyy numerossa 4/12.

Minervan Pöllö 3/12

Kirjat lukijansa suomalaisen muotoilun maailmaan, ilman kiusallisia ”faktoja” tai ”suunnittelijoiden nimiä”. Esittelyn saavat niin Unikko-kuosi, saimaannorppa kuin Pasilan Opastinsiltakin.

Kasper Strömman: The Kasper Stromman Illustrated Design Encyclopaedia – Your Guide To Finnish Design. Huuda Huuda 2012. 128 s. Mitä saa, kun yhdistää ison design-hypen ja maan, jossa sanalla design on perinteisesti tarkoitettu lähinnä Mariskooleina tunnettuja maljoja ja kolmijalkaisia jakkaroita? Esimerkki ei ole Kasper Strömmanin tuoreesta kirjasta The Kasper Stromman Illustrated Design Encyclopaedia, mutta voisi olla. Kirjassa on nimittäin lukuisia tee se itse –vinkkejä, joiden avulla lukija voi askarrella itselleen aidon veroiset kappaleet Fiskars-saksia, muumimukia ja Blocklamppua. Samalla Strömman johdattaa

Ironisesti kansallisia symboleita esittelevä kirja ei oikeastaan lopulta juurikaan käsittele aihettaan, designia, ja jättää koko käsitteen avoimeksi. Pikemminkin kirja pyrkii kaatamaan kansallisia monumentteja, joiden palvonnassa on Helsingin designpääkaupunkivuosi-hanke tehnyt kiitettävää työtä. Paikoitellen teoksen ote vaikuttaa arrogantilta, hyväosaisen nuoren muotoilijan kukkoilulta, mutta syvempi tarkastelu paljastaa alla piilevän osuvan kritiikin muotimaailmaa, markettikulttuuria ja nationalismia kohtaan. Entä mitä sitten saa, jos yhdistää design-hypen ja Mariskooli-maan? Uutisten mukaan ei ainakaan lisää turisteja, mutta kenties joitakin uusia ajatuksia avoimuudesta ja yhteisestä kaupunkitilasta. Lähinnä lopputuloksena on kuitenkin pieniä, pyöreitä, kirkkaansinisiä näppylöitä. Akseli Huhtanen

Kaupunkitila

esimerkiksi ”Kävelyretkessä” esiintyvään liioitellun pitkäksi venytettyyn vuoropuheeseen - lyhytproosa imaisee mukaansa. Huu Tiainen

Robert Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia. Suomennos Ilona Nykyri. Teos 2012. 256s. Sveitsiläiskirjailija Robert Walseria (1878–1956) ei tunneta vielä kovin laajalti; Kävelyretki ja muita kertomuksia on ensimmäinen häneltä suomennettu kokonainen nide. Lyhytproosakokoelma on osa Teoksen Baabel-sarjaa, jonka ihastuttavan ulkoasun on suunnitellut Iira Oivo. Walser on kirjoittanut kokoelmaan kerätyn lyhytproosan aikavälillä 1904–1932. Tekstit kuljettavat siis lukijaa Walserin eri vuosikymmeninä käyttämiin kirjoitustyyleihin. Suomentaja Ilona Nykyri kertoo jälkisanoissa Walserin elämästä ja sijoittaa kokoelmassa olevia tekstejä hänen eri elämänvaiheisiinsa rikastaen hyvin lukijan käsitystä Walserista. Kokoelmaa on turha lukea kahvivajeisena aamumetrossa, koska Walserin runsas tilannetta ja miljöötä maalaileva kuvaustyyli on parhaimmillaan, kun sille antaa aikaa ja sitä maistelee rauhallisesti. Walserin kirjoituksiin sukeltaminen vie jonkun aikaa, mutta kun on tottunut hänen omaperäiseen tyyliinsä - kuten

Kukka Ranta, Micke Brunila, Eetu Viren: Vain muutaman töhryn tähden. Into Kustannus 2011. 196 s. Vain muutaman töhryn tähden tarkastelee Helsingin kaupungin graffitin ja katutaiteen vastaista nollatoleranssipolitiikkaa, jonka ytimessä oli 1998-2008 toiminut Töhryprojekti. Kirja on ansiokas tutkimus uusista kaupunkitilan kontrollin muodoista, jotka ulottuvat huomattavasti graffitikulttuuria pidemmälle. Töhryprojekti syntyi pienestä kaupunginvaltuuston Keskustapuolueen ryhmään kuuluneen edustajan aloitteesta. Aloitteessa ei ehdotettu nollatoleranssia tai vartioinnin lisäämistä, nämä ilmaantuivat vasta myöhemmin Rakennusvirastossa kehitettyjen käytäntöjen kautta. Rakennusviraston virkamiesten päätöksillä luotiin pohja töhryprojektille, joka myöhemmin hyväksyttiin hiljaisesti valtuustossa, vaikka jotkin kaupunginvaltuutetut kuten Paavo Arhinmäki ja Kimmo Helistö sitä vastustivat. Päätökset nollatoleranssin ytimen

Kirjat

Minervan Pöllö 3/12

eli töhryprojektin laajentamisesta tekivät käytännössä rakennusviraston virkamiehet, eivät vaaleilla valitut poliitikot. Kirjan ehkä yksi kiinnostavimpia kohtia on seuraava huomio: tutkimuksissaan Ranta, Brunila ja Viren oivalsivat, että kaupungin graffitiin ja muuhun katutaiteeseen kohdistamassa vihassa ei ole kyse graffitin tai katutaiteen esteettisestä paheksuttavuudesta. Esimerkiksi melkein minkä tahansa mainoksen ulkoasu voi sisältää katutaiteesta peräisin olevia esteettisiä piirteitä, mutta silti niitä ei poisteta katunäkymästä. Kyse onkin perimmiltään siitä, että puhdistamalla näkyvistä kaikki ei-kaupallinen materiaali voidaan osoittaa, kuka hallitsee kaupunkitilaa. Graffiti ja katutaide koetaan ongelmiksi, koska ne haastavat keski-ikäisten virastosetien ja vartiointifirmojen harjoittaman kontrollin. Vaikka töhryprojekti lopetettiin virallisesti 2008, ei se käytännössä kadonnut

36 minnekään. Graffitin ja katutaiteen vastaiseen kamppailuun käytetyt varat, jotka olivat ennen kaupungin budjetissa selkeästi erillinen kuluerä, siirrettiin osaksi kunkin viraston käyttötalousmäärärahoja. Tällä tavalla projekti häivytettiin piiloon julkiselta kritiikiltä ja siitä tuli tavanomainen kaupungin ylläpitotoimi muiden joukossa. Tämä oli Rakennusvirastolta harkittu strateginen valinta. Suosittelen lämpimästi tähän kirjaan tutustumista kaikille kaupunkitilan hallinnasta kiinnostuneille. Kirja tuo hyvin esiin sen, miten tilan kontrollin muodot palvelevat pääoman arvonlisäysprosessia ja kaventavat jo ennestään tällä hetkellä kapeaa vapaata kaupunkitilaa. Tämä kirja kannattaa lukea, sillä kuten muinainen kiinalainen sotastrategikko Sun Tsu asian ilmaisi, eihän siitä ole mitään haittaa, että tuntee vihollisensa. Vesa Korkkula

Kaupunkitila

Näyttely Jari Jula: Ei-mitään. Maalauksia. Galleria Katariina, Kalevankatu 16, 31.10.– 18.11.2012. Taiteilija Jari Julan taiteen väitöstyöhön kuuluva näyttely Ei-mitään koostuu suurikokoisista maalauksista kankaalle, sekä joukosta pieniä, pleksilevylle maalattuja muotokuvia. Minervan Pöllö kävi tutustumassa näyttelyyn ja juttelemassa filosofiasta maisterintutkintonsa tehneen taiteilija Julan kanssa. Galleriaan tulijan ottaa vastaan kaksi valtavaa, koko seinän peittävää maalausta. Molempien nimi on ”Da Vincin seinä”. Näyttelyesitteessä taiteilija kertoo, että siinä missä Leonardo da Vinciä kiehtoi homeen muodostamat maisemat ja hahmot seinissä, ”minua kiehtoo hahmoissa ja maisemissa näkyvä seinä”. Jula kertookin näyttelyn töitä maalatessaan pyrkineensä määrätietoisesti poistamaan teoksista kaikki elementit, joissa hän näki hahmoja tai merkityksiä, ja siten saavuttamaan merkityksistä tyhjän tilan, ei-minkään. Tätä menetelmää Jula kutsuu ”visuaaliseksi reduktioksi”, ja sen päämääränä on saada esiin sattuma osana ”taiteen tapahtumista”. Tämä on myös Julan väitöstyön teema. Sattuma ei ole Julalle yhtä kuin satunnainen tapahtuma, vaan ennen kaikkea yhteensattuma – siis yllättävä tapaus, johon liittyy merkitys. Jula onkin pyrkinyt raivaamaan sattumalle tilaa paitsi päästämällä satunnaiset prosessit – lian, liuot-

timet ja halkeamat – tekemään työtään, myös merkityksien tietoisella poistamisella. Näin kaiken teoksissa jäljellä olevan merkityksen pitäisi olla sattumaa. Pienet pleksilevymuotokuvat nimeltään ”Sattumaa ei ole, deterministit ryhmäkuvassa” ovat toisteisia hahmoja, joihin on aiheutunut sattumanvaraisia virheitä päälle valutetun liuottimen vaikutuksesta. Bertrand Russellin posket ovat pullistuneet niin symmetrisesti, että on vaikea uskoa että kyseessä on satunnainen prosessi. Jula ei ole kuitenkaan teoksissaan pyrkinyt surrealistien tai dadaistien tapaan häivyttämään tekijyyttä. Päinvastoin, hänelle tärkeintä on onnistunut prosessi, ei niinkään onnistunut teos. Toisaalta Jula ei pidä taidettaan käsitetaiteena jossa keskityttäisiin vain taustalla olevaan ajatukseen, sillä hänelle keskeistä on kuitenkin onnistuneen prosessin manifestoituminen esteettisesti tyydyttävänä, visuaalisena teoksena. Julan väitöstyö, jota ohjaa teoreettisen filosofian dosentti Juha Himanka, pyrkii selvittämään luovan prosessin anatomiaa. Se ei pyri määrittelemään taidetta tai antamaan normatiivisia suuntaviivoja taiteenteon prosesseille. Jula kuitenkin katsoo, että kaikki taide kumpuaa jollain tavalla samasta ”tunnelmasta”. ”Kaikki hyvät teokset ovat osallisia jostakin samasta”, hän tiivistää. Akseli Huhtanen

Minervan Pöllö 3/12

Kerroksia Kasper Kristensen

Mystisistä muodoista kuroutuva kangas kiertyy kaupungiksi laskostuu aivan iholle, tunkeutuu huokosista ja painaa poltinmerkin lihaan sen moneus virittyy väreistä, vakuumiin vedetyistä virroista, väen vuoksista. Tulvaksi äityvä tarve typistyy tiheneviin tiehyihin, joista oikeuksien omistaja luo mieleisensä; loihtii jokapäiväisen leivän, joka ehkä joskus oli tuoretta. Ihmisraunioiden tuhkan lämmössä hän uumoili autuasta uutta, hymyillessään kietoi kätensä edesmenneen kulkurin varjon ympärille. Päivä toisensa jälkeen samojen sirpaleiden käydessä jalkoihin, vartijoiden turvallisten kameroiden välkkeessä, toivoin tähtiä alemmaksi, asfalttiin asti. Käymme kaupungin hengityselimiin lakkaamatta, voimakkaassa imussa grinderistä rullattu massa tiivistyy huumaavaksi höyryksi, jota koneisto kierrättää takaisin kaduille; nousuissa ja laskuissa huojuen, muodot sulavat aisteista ulos. Syvyyksissä, aivan maan pinnalla voi aistia kuumetta. Mahdollisuuksien kivetyssä meressä, veden ollessa taas korkealla; houreiset kadun potilaat etsivät lääkettä. Tohtorina esiintyvä puoskari kiistää heidän tautinsa – kuin samoja uria päivästä päivään kiitävä raitiovaunu, ovat heidänkin saappaansa yhä syvemmällä mudassa. Tänään jätimme heroiinin ruiskuihin, injektoimme sen kaupungin kutsuviin niljakkaisiin suonistoihin. Sinne missä eritteen ja ihmiset, ravinto ja saasteet, valon ja äänen värähdykset kulkevat erottamattomina virtoina. Aamuun mennessä kylmä hiki oli kastellut viimeisenkin kadunkulman, opiaattieuforinen kaupunki oli raiskattu kenenkään estämättä. Itkevä kynttiläkulkue vapisee ohi pääkatujen; kyyneleet kirjaavat katuun vaitonaisia kysymyksiä: miksei kaupungin kanssa sovittu, miksi jonkun piti ottaa se väkisin? Kaupungin kuoren alla kytee, uusi lämpö vetää virtoja puoleensa. Sylissämme kastoimme pienen äpärälapsen omaksemme. Muurit olivat poissa, mutta mieleni ei kyennyt vapautumaan; se talutettiin yhä läpi noista menneistä ovista, joihin avaimemme eivät koskaan sopineet.

Kaupunkitila

Kuva: Anni Tolvanen