Minervan Pöllö 1/2015

Päätoimittajat

Sisältää:

Sofia Blanco Sequeiros

Päätoimittajilta...............2

Ville Louekari

Puheenjohtajan haastattelu....4 Adolf Eichmann.................11

Taitto

Tosirakkaudesta...............13

Minna-Kerttu Vienola

Rakkauden tehtävä Platonilla.............15 Heideggerin taiteenfilosofia........19

Toimituskunta

Nufit 2015.....................24

Jukka Hurjanen

Rakkauden ambivalenttisuudesta....26

Janne Karisto

Rakkausrunoja (Lalu, Wolski, Lindholm & Hyvönen!)......30

Tuukka Brunila Irene Dimitropoulos

Minä rakastan sinua..................34

Kuvitus Karoliina Kuisma (kansi ja novelli) Eili Trotsak (Tosirakkaudesta) Julkaisija Dilemma ry Ilmestynyt vuodesta 1968, 47. vuosikerta ISSN: 1239-2545 Minervan Pöllö kiittää HYY:tä lehtituesta Ja Why Printiä painosta

Päätoimittajilta V

uoden ensimmäisen Minervan Pöllön teema on rakkaus. Rakkaus on teemana vastakkainasetteluiden kyllästämä, sen selkää painavat niin taide, evoluutiobiologia kuin yläasteen terveystietokin.

Monia rakkaudessa kiehtoo ajatus sen puhumisen mahdottomuudesta: kuinka ilmaista valtava taakka ja kauhea vastuu, jotka yhdistyvät tietämättömyyteen, haluun, valtaan, armoon ja lempeyteen?

Itseilmaisun vaikeus on rakkaudessa toisaalta kulutettu, toisaalta yhä hedelmällinen (ainakin filosofisesti, toim. huom.) lähtökohta. Tunne itsensä ilmaisemisen mahdottomuudesta on tuttu. Keskustelukumppani on fyysisesti lähellä ja silti ylitsepääsemättömän kuilun takana. Minulla on ajatus ja jossain kaukana siintää ymmärrettävyys, jonka luoksepääsy tuntuu täysin mahdottomalta.

Loikka ajattelusta lauseisiin on varsin arkipäiväinen. Se toistuu juttelussa, väittelyssä, tuijottaessamme Wordin sykkivää kursoria tai valkoista paperiarkkia. Se toistui tämän vuoden Nufitissä, josta Minervan Pöllön raportti sivulla 24. Loikka on läsnä myös tehdessämme ajatustyötä, yrittäessämme selventää jotain mentaalisen maailmamme piirrettä, oli kyseessä sitten outo vatsanpohjaa kalvava tunne, matemaattinen oivallus tai madeleine-leivoksen laukaisema muisto.

Usein yritys ilmaista itseä johtaa ajattelun ajatteluun. Nähdessään toisen kasvoilla lievästi hämmentyneen katseen tai tuijottaessaan juuri kirjoittamiaan rivejä kasvavan epätoivon vallassa joutuu palaamaan uudestaan alkuun, ajattelemaan alkuperäistä ideaa. Esiin nousee filosofian määritelmä universaalina tieteenä, jonka kohteena on juurikin ajattelun ajattelu.

Ajattelun ajattelua mutkistaa huomattavasti kysymys, jonka kanssa filosofit ovat painineet lukuisilla areenoilla: ajattelu näyttäisi olevan jollakin tavoin kielellistä. Vaikka ielen ja ajattelun

suhde on selvästikin läheinen, on kysymys samalla abstrakti ja vaikea. Charles Taylor 1

muotoilee ekspressivismiksi kutsutun vastauksen, joka korostaa kielen ensisijaisuutta ajatteluun nähden. Sen mukaan (a) ilman kieltä ei ole ajattelua ja (b) ajattelu muovautuu sen välineen, kielen, mukaan.1 Ensimmäinen teesi kielen tarpeellisuudesta on helppo hyväksyä, mutta toisella teesillä on merkittävämpiä seurauksia. Se implikoi, että on olemassa merkityksiä, joita on mahdoton kääntää. Heideggerin myöhäistuotanto, jossa filosofi tuo esiin näkemyksensä runoudesta, on esimerkki radikaalista ekspressivistisestä ajattelusta. Heidegger ylistää Hölderlinin runoutta, jossa totuus “tapahtuu”, jonka runoudessa yhdistyvät merkitys ja kääntämisen mahdottomuus . Tässä lehdessä Heideggerin taidefilosofiaa käsitellään sivulla 19.

Ekspressivismin vastakohtana toimii merkitysteoria, jonka mukaan juuri se, mikä on käännettävissä, on aidosti merkityksellistä. Siinä lähtökohta on, että filosofiassa on kyse ajattelun vapauttamisesta sen välineen kynsistä. Anti-ekspressivisti hyväksy kielen tarpeellisuuden mutta ei siksi, että se ilmaisisi tai symboloisi merkityksiä. Kieli on merkityksetön merkkijärjestelmä ja juuri siksi sopiva ajattelun vapauttamiseen. Merkki ”herättää” merkityksen ja on siten välttämätön, mutta se ei ole osa merkitystä; merkit eivät konstituoi ajatuksia.2 Yllä esitimme naiivin kysymyksen, joka johti nopeasti vakaviin ”metafilosofisiin” ongelmiin. Samoin rakkautta lähestytään usein naiivisti, päätyen kuitenkin vakavaan ihmettelyyn. Voivatko ekspressivismi tai anti-ekspressivismi tuoda sisältöä keskusteluun rakkauden puhumisen mahdollisuudesta? Ensi näkemältä rakkauden tapahtuma näyttäisi tukevan ekspressivismiä, sillä juuri rakkaudessa jokainen lause ja luritus vaikuttaisi olevan pullollaan merkitystä.

Toisaalta voidaan väittää, että juuri rakastavaiset näyttävät tietä aidosti ajattelun vapauttamiseen pyrkivälle filosofialle. Rakkauden ilmaisussa olennaisinta ei ole merkityksettömien merkkien käyttötapa: mikä tahansa lause voi ilmaista rakkautta. Lopulta kaikki kielelliset lauseet palautuvat kuitenkin vain yhteen ajatukseen, jonka voi kielen lisäksi konstituoida suulla, sormenpäillä tai kielellä.

Rakkauden ajatteleminen tällä tavoin on samalla paluu Platoniin, jolle todellinen rakkaus on halua ideaaliin kauneuteen. Rakkaus, halu, jota ei fyysisesti voi saavuttaa, syntyy sattumalta ja johtaa kohti universaalia. Platonista lisää sivulla 15. Alain Badioun mielestä Platon on oikeassa siinä, että rakkaus on totuudellinen kokemus mutta väärässä ajatelles1

1

Rosen, Michael (1982): Hegel’s Dialectic and It’s Criticism s.122-130 Cambridge University Press, Cambridge 2 ibid.

2

saan rakkautta individualistisesti ja subjektiivisin käsittein: ”minun” rakkautenani, ”sinun” rakkautenasi.

Rakkaus, Badioun mukaan, avaa sen osapuolille toisenlaisen kokemuksen totuudesta käyttämällä ”meidän” käsitettä. Totuus on maailma koettuna ”ei yhden, vaan kahden näkökulmasta”3. Maailma koettuna kahden näkökulmasta ei ole rakastavaisten kärsimä illuusio, vaan kokemus universaalista, joka ylittää yksilön näkökulman. Kokemuksella ei silti viitata rakastavaisten fuusioitumiseen yhdeksi kokijaksi, jolloin palaisimme yhden näkökulmaan. Badioun mukaan käy päinvastoin: rakastavaiset vahvistavat mahdottomuuden kurottaa toisen ihmisen mieleen ja tuovat eron osaksi maailmaa.3 Ero ei tarkoita ainoastaan toiseuden kokemusta, joka rakkauteen väistämättä liittyy, vaan on jatkuva prosessi: ”Kun nojaan rakastamani naisen olkapäähän [...] ja tiedän – en hänen kasvojen ilmeestään, vaan maailmasta kuten se on – että nainen, jota rakastan näkee saman maailman [...] rakkaus konstituoi juurikin sillä hetkellä paradoksin identtisestä erosta, silloin rakkaus on ja lupaa jatkaa olemassaoloaan.”4 Rakkaudesta puhuminen on totuudessa puhumista, ilmaisu erosta, joka antaa rakkaudelle sen sisällön.

Teitä rakastaen,

“Totuus on maailma koettuna ‘ei yhden, vaan kahden näkökulmasta’”.

Ville Louekari ja Sofia Blanco Sequeiros Päätoimittajat 2015

3 4

Badiou, Alain (2012): In Praise of Love s.27-32 New Press, New York ibid. s.25-26

3

Johan Hietanen

Puheenjohtajan haastattelu Minervan Pöllön erittäin harvinainen kontribuuttori, ex-puheenjohtaja Johan Hietanen teki henkilökuvan Dilemman uudesta johtajasta. Majava-baarissa häntä odotti käsittämättömän tyyni ja hyväntahtoinen kaveri, jonka koko olemus kuitenkin lykkäsi läheiseen ilmastoon miehisen karisman tuhteja pisaroita.

Haastattelu jaettiin hieman Henri Hyvöstä mukaillen kolmeen osaan – filosofiaan, Dilemmaan ja elämään.

Filosofia.

1. Johan Hietanen: Monille etenkään vanhemmille Dilemman filosofeille nimi Tuomo Lehtonen ei ole välttämättä täysin tuttu. Kerro itsestäsi – kuka olet, mistä tulet?

Tuomo Lehtonen: Olen Tuomo, tulen Hämeenlinnasta. Kiinnostuin filosofiasta lukiossa. Kelasin sellaisia asioita aikaisemminkin. En lukion päätteeksi oikein keksinyt, mitä muutakaan tekisin kuin filosofiaa. Harkitsin oikista, mutta ne kirjat olivat ihan paskaa.

2. Miksi juuri teoreettinen filosofia, kun maailma on niin paljon hyödyllisempia aineita täynnä?

No jos ensin puhutaan siitä, miksi juuri teoreettinen eikä käytännöllinen, niin filosofian kiinnostavin kurssi lukiossa oli juuri kolmoskurssi. Logiikka on aina ollut mielenkiintoista. Miksi ei jokin muu on paha kysymys, sillä olen menossa lukemaan tietojenkäsittelytiedettä pääaineena. Siltikin, filosofiassa on selkeästi jotain, mitä muualla ei ole.

3. Mikä on Tuomo Lehtosen filosofiaa? Tiedetään, että filosofian sisällä koulukunnat ovat muihinkin aineisiin suhteutettuna harvinaisen hajanaisia.

Fiilaan kyllä analyyttistä filosofiaa, tarkemmin logiikkaa ja tieteenfilosofiaa. Mutta kun lukee esimerkiksi jotain Esa Saarisen juttuja, niin onhan sekin hienoa. En ole välttämättä päässyt kovin yksiselitteiseen suhteeseen tämän kanssa.

4

5

4. Onko mitään suuntausta, josta puhuttaessa poistat varmistimen aseesta?

Kun ihmiset puhuvat jostain Heideggerista, kyllähän minä ajattelen, että mitä vittua täällä tapahtuu. Mutta en minä sitä inhoa, en ole vain perehtynyt tällaiseen tavaraan.

5. Olet kiinnostunut psykologiasta ja tietojenkäsittelytieteestä, ja opiskeletkin kohta tietojenkäsittelytiedettä pääaineenasi. Miten tämä koko soppa nitoutuu yhteen, vai nitoutuuko lainkaan?

Sitä on kyllä paha sanoa. Näen tulevaisuuteni rehellisesti sanottuna jonkinlaisen koodaamisen tekemisenä. Olisi kiva, jos siinä olisi henkilökohtaisena sisältönä sitten filosofiaa ja psykaa. Olen luopunut filosofian tutkijanuran haaveista. Opettaminen olisi toki kivaa – filosofia on yksi parhaista aineista opettaa.

6. Eli välttämättä näiden synteesiä et ole tekemässä?

No toisaalta olen viime aikoina fiilistellyt informaation filosofiaa – etenkin Luciano Floridia. Eli kyllä se on mahdollista.

7. Olet kokenut Kumpulan meiningit. Mitä mieltä olet filosofian opetuksesta Helsingissä?

No onhan se [opetus] ihan helvetisti parempaa Kumpulassa. Toisaalta kyseessä on erilaiset aineet – onhan matematiikkaa tai koodaamista paljon yksiselitteisempää opettaa kuin filosofiaa. Toisaalta filosofian sisällä on paljon kursseja, jotka on aivan selkästi half-assattu. Filosofian opetusta voisi selkeästi kehittää dynaamisemmaksi. Mutta enpähän tiedä, mitä sanoisin, jos Sandu [Gabriel Sandu, logiikan professori Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksella] tulisi kysymään, että miten tätä opetusta kehitetään.

8. Näin sinut kerran Kumpulassa huomioliivi päällä. Olit ilmeisesti opastamassa ohjelmoinnin alkeiskurssilaisia. Pidin näkyä huvittavana, mutta olit vakuuttunut järjestelyn hyödyllisyydestä. Pitäisiköhän esimerkiksi Maria Hämeen-Anttilan vetäistä liivi ylleen logiikan laskareita pitäessään?

No, enpähän tiedä. Kyllähän se tunnelmaa toisi siihen touhuun, mutta se ei välttämättä sovi filosofialle. Koodauksen yhteydessä se toimii paremmin.

9. Mitään omaa kommenttia filosofiaan liittyen?

Noh, sanottaisiinko, että olen viime aikoina miettinyt ammattifilosofin tarpeellisuutta – tarvitsemmeko puhtaita filosofeja, jotka kertovat tiedemiehille, miten tehdä hommiaan? Toisaalta asiaa voi ajatella niinkin, että on hyödyllistä, että on ihmisiä, jotka käyttävät koko aikansa filosofiseen analysointiin – tulokset ovat todennäköisesti parempia, kuin tiedemiehen kohdalla, joka pääasiallisen työnsä oheksi harjoittaisi filosofiaa siinä sivussa.

6

“Varmaan ihan vain se, että eipähän ollut muitakaan kavereita”.

Dilemma.

1. Olet vuoden 2013 fuksi. Lähdit vuoden 2014 hallitukseen muistaakseni aivan viime tingassa. Mikä sai sinut lopulta lähtemään mukaan?

Varmaan ihan vain se, että eipähän ollut muitakaan kavereita.

2. Milloin sinua on vituttanut kaikkein eniten Dilemmassa?

Muistan, että on vituttanut ajoittain, mutta ei valitettavasti tule aivan mieleen, milloin. Vitutus on sellaista, mikä liittyy pidempiin kehityksiin tai tapahtumien kasautumiin, eikä niinkään johonkin yhteen asiaan, joka on mennyt päin helvettiä.

3. Mitkä ovat suurimmat mokasi tai häpeänaiheesi Dilemman kontekstissa?

En oikein tiedä, onko mitään sellaisia varsinaisesti. En ole erityisemmin perseillyt Dilemman bileissä, esimerkiksi. En juo nykyään itseäni känniin. Nuorempana kyllä tuli juotua viinaa ja tehtyä typeriä asioita kännissä.

4. Mitkä ovat parhaat muistosi Dilemmassa?

Nämäkin ovat laajempia juttuja, eivätkä välttämättä yksittäiset jutut tartu. Viime aikoina mieleen on painunut hallitusvuoden ensimmäinen tallinnareissu – tuntui todella siltä, että on tehnyt jotain.

5. Puheenjohtajuuden jatkuvuus oli viime syksyllä kevyessä hajaantuneisuuden tilassa. Allekirjoittanut ei ainakaan tiennyt, mitä helvettiä sen suhteen on tapahtumassa. Viime tingassa kuvaan astui musta hevonen, Tuomo Lehtonen. Mitä päässäsi oikein liikkui?

No, rehellisesti sanottuna en aluksi miettinyt sitä yhtään. Vaalikokousta edeltävissä bileissä Minna-Kerttu [Minna-Kerttu Vienola, Dilemman ruotsinkielisen filosofian opintovastaava vuonna 2014] sanoi minulle, että lähde ihmeessä puheenjohtajaksi, minä voin hyvin olla varapuheenjohtajasi. Totesin, että okei. Ja kyllähän olen sitten innostunut tästä hommasta – todella hauskaahan tämä on.

6. Onko Dilemman aikaisemmassa johtamisessa mielestäsi asioita, jotka on hoidettu päin persettä?

No, me saatiin varoitus ja melkein käyttökielto Kannunvalajien tiloihin. Sen olisi voinut välttää, jos olisi nakittanut ihmisiä vitun ankarasti, ymmärrätkös, piiskannut. Kokouskutsut oli viime vuonna ihan helvetin myöhässä. Muuten on kyllä mennyt hyvin. Sinulla oli viime vuonna mielestäni vähän lepsu ote asioihin.

Eli elettiin vähän niin kuin pellossa?

Niin. Aika paljon sooloilua oli siinä hommassa. Ei ollut välttämättä hirveästi struktuuria. Ei se ollut välttämättä aina paha juttu, sillä se saattaa tehdä ainejärjestötoiminnasta luovempaa.

Ollaanko tänä vuonna säntillisempiä?

7

Kyllä minä tähän aion pyrkiä. Tein jopa muutokset Patentti- ja rekisterihallitukseen.

7. Kuten tiedetään, Kannussa ja myös Dilemmassa puheenjohtajan kultti saattaa joskus läikkyä etenkin puheenjohtajan omassa maailmassaan hieman yli. Millainen Ylijohtaja on Tuomo Lehtonen?

En minä yleensä ole ollut varsinaisesti mikään paistattelija. Kaikkihan pitävät toki huomiosta, mutta ei sellainen perseily tosiaan ole oma tyylini. Toisaalta voisihan sitä mielellään myös laajentaa omaa kokemuspiiriään. Ainahan me muutumme –en olisi kuvitellut lapsena olevani tällainen tässä iässä.

8. Mitä uskot, että sinusta on tämän vuoden lopuksi jäljellä?

Varmaan kaikki. En oikein usko, että tämä on niin raskasta hommaa kuin ihmiset minulle kertovat.

Jos en jaksa tehdä kaikkia juttuja, niin nakitan ne sitten muille.

9. Dilemma on tilankäytön suhteen tällä hetkellä hieman kusessa, johon allekirjoittanut ei ole täysin syytön. Jos mokaamme Kannunvalajien tiloissa, saamme ajallisesti määrittelemätöntä käyttökieltoa. Kuumottaako?

Täytyy sanoa, että kyllä kuumottaa. Välillä ehkä vähän liikaakin. Jos vedämme päin vittuja, on se epäreilua muita kohtaan. Varsinaiset syyt rangaistusten saamiselle voivat olla välillä aika paskoja, mutta toisaalta ymmärrän sen, että niistä pidetään yleisesti kiinni.

10. Saadaanko Dilemman bileistä enää viinaa piikillä?

Ei saa. Näin on sovittu. Ihmisillä on muuten piikkejä. Niitä lähdetään kohta karhuamaan.

11. Ei edes Julian Remes?

Ei poikkeuksia.

“Jos en jaksa tehdä kaikkia juttuja, niin nakitan ne sitten muille”.

Elämä.

1. Poislukien yliopistojutut, mitkä asiat saavat sinut tikittämään?

Treenaaminen on ehkä paras asia elämässä. Se on niin vitun siistiä – ei mitään haittapuolia. Viikko sitten tuli vuosi täyteen siitä, kun aloitin aktiivisen treenaamisen. Teen enimmäkseen funktionaalista kehonpainoharjottelua. En varsinaisesti vihaa pitkäjaksosesti mitään, mutta aamulla herääminen on vitun paskaa. Aivan sama, mikä unirytmi minulla on, en osaa koskaan herätä seitsemältä.

Meidän tuutorina olemisen viikko oli kyllä aika rapsakka siinä suhteessa.

Joo, siinä oltiin kahvit kädessä eikä osattu ajatella mitään. Koita nyt innostaa fukseja siinä mielentilassa.

2. Olet ollut yliopistolla nyt pari vuotta. Mikä on alkoholismisi taso?

8

Alkoholismini taso on oikeastaan laskenut. Teininä dokasin ihan vitusti. Yhdessä vaiheessa seurustelin, jolloin en juonut juuri yhtään. Enkä sen jälkeenkään, enää. Se vain meni ohi sen verran nopeasti. Täysikäisenä ei ollut enää tarvetta juoda alkoholia. Viime aikoina en ole juonut lähes lainkaan. Sillä on minulle epämiellyttäviä seurauksia.

Itseäni on alkanut kummasti masentaa nykyään viinan vetelyn jälkeen. Onko se tällaista?

No, siitä vitun krapulasta se paska olo lähinnä tulee. Ei välttämättä masenna kumminkaan.

3. Olimme taannoin syksyllä Tohtori Tuomas Pernun läksiäisissä, jonne myös sinä ilmestyit.

Et kuitenkaan ollut yksin, vaan mukanasi oli kymmenkunta naista, jotka kokoontuivat ympärillesi odottamaan jatko-ohjeistusta. Mistä tässä oikein oli kyse?

Niitä ei ensinnäkään ollut kymmenen, vaan viisi. Ne olivat minun exäni ja nykyisen kaverini tuparit. Ne tytöt olivat hänen kavereitaan. Lähdettiin jatkamaan Kallioon, jolloin Aleksis soitti minut paikalle Pernun bileisiin. Vastaanotto oli kuitenkin sen verran kylmä, että tuttavani katosivat nopeasti.

4. Mitä haaveilet tulevaisuudeltasi – asutko omakotitalossa lasten ja koiran kanssa, vai löytääkö sinut punkkaamasta Aleksis K:n yläkerrasta?

Olen miettinyt, että olisi ihan siistiä hankkia joskus lapsia. Omakotitalokin olisi kiva, mutta vähän nihkeä kunnossapidon suhteen. Tiedän, että perheelläni on Hämeenlinnassa talo, jota kunnostetaan edelleen. Kauhea homma, missä profit?

Näkisitkö kuitenkin tulevaisuutesi tässä mielessä tasapainoisena?

No, olisi myös kiva matkustella. Sitten kun minusta tulee pro-koodari, voin matkustella pitkin maailmaa Googlen työtarjousten perässä.

5. Olet ihan helvetin seesteinen jätkä. Mikä sinua oikein vaivaa?

En minä tiedä. En ole koskaan suuttunut kauhean helposti. Kun olin pieni, minulla oli todella voimakastahtoinen veli. Se veti itkupotkuraivarit aina, kun ei saanut, mitä halusi. Voisin kuvitella, että opin seesteiseksi myötäilemällä veljeäni lapsena.

6. Oletko koskaan ollut tappelussa? Jos olet, niin miten meni? Jos et, niin millainen olisi Tuomo Lehtosen tappelu?

En ole koskaan ollut oikeassa tappelussa. Lapsena painin paljon, mikä oli vitun siistiä. Varsinkin kun olin vahva, niin ownasin kaikki. Jos joutuisin oikeaan tappeluun, niin – tiedätkös, olen kuullut, että kun ihmiset ovat humalassa, niistä on tosi helppo nähdä, mihin ne ovat lyömässä. Luultavasti jos joudun joskus tappeluun, on toinen osapuoli humalassa, eikä mikään pro-tappelija. Odotan, että se iskee, ja sitten väistän ja horjautan sen painopisteensä yli.

7. Pieni hetki sitten istuimme iltaa tässä samaisessa baarissa, josta muun muassa allekirjoittanut myöhemmin poistettiin. Onko sinua koskaan potkittu pihalle baarista?

9

En ole koskaan joutunut hankaluuksiin.

8. Pakollisesti: lempimusiikki, -kirjallisuus ja -elokuva?

Lapsena pidin Harry Potterista. Mitä nykyään sitten luen – no, minusta on omituista, kun ihmiset aina puhuvat siitä, mikä on niiden lempikirjallisuutta; en minä varsinaisesti nykyään harrasta kaunokirjallisuutta. Olen toki lukenut, mutta ei minulla ole lempikirjallisuutta. Olen lukenut Senecaa ja Epikurosta. Osaan samaistua stoalaiseen kirjallisuuteen.

Lempimusiikkiani on London Grammar, Pink Floyd, Queen, Pendulum, The Sounds, Daft Punk, Rage Against The Machine, Eppu Normaali ja Leevi and the Leavings.

Leffoista on tosi vaikea sanoa mitään lempparia. Musiikkiin pääseen helpommin kokemuksena sisään. Leffat ovat vain ajanvietettä, niistä ei tule sellaista fiilistä, että wow. Pulp Fiction on ihan jees.

9. Jos voisit poistaa maailman historiasta yhden henkilön, kuka se olisi?

Aika paha. Ilmiselviä on tietysti nämä Stalin, Hitler ja Pol-Pot. Mutta maailmanhistoria on vaikea käsite – on hankala sanoa, kenellä on ollut vaikutusta mihinkin. Olen sen verran edgy ateisti, että uskonto kyllä ärsyttää. Se on tehnyt paljon hallaa. Toisaalta uskontokin kumpuaa ihmisestä, että enpä tiedä, olisiko uskonnollisten johtajien poistamisella saatu mitään aikaan. Tässä on tämä ilmiselvä aikamatkailuparadoksi.

10. Jos omistaisit yhtiön, niin mikä/millainen yhtiö tämä olisi?

Realistisesti puhuen se olisi toiminimi, jolla tekisin ohjelmointijuttuja. Älypuhelinsovelluksia, esimerkiksi. Koodaaminen on kyllä niin helvetin hauskaa. Koodaamisessa ja treenaamisessa on semmonen yhtymäkohta, että kummassakin rakennetaan jotain.

11. Mitä haluaisit vapaamuotoisesti sanoa Minervan Pöllön lukijoille?

Tässä on sellainen ongelma, että tulen miettineeksi jotain yleispätevää. Ei minulla ole oikein mielihalua puuttua ihmisten elämään. Tehkää, mitä haluatte.

Lopuksi täytyy sanoa, että tykkään Dilemmasta, ja tykkään olla Dilemman puheenjohtaja.

10

Jukka Hurjanen

Meistä jokainen on Adolf Eichmann Jokainen meistä on tehnyt virheitä ja jokainen meistä toivoo, ettei näitä virheitä käytettäisi meitä vastaan. Olemmeko kuitenkaan varauksettomasti valmiita antamaan anteeksi ja rakastamaan pahantekijöitä?

Näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja Jari Juutinen kirjoitti vuonna 2005 ihmisen syyllisyyttä monelta

kantilta syväluotaavan näytelmän Minä olen Adolf Eichmann. Päähenkilönä näytelmässä Juutinen käyttää natsien virkakoneiston huipulla keikkunutta Adolf Eichmannia, miestä, joka organisoi juutalaisten kuljetukset keskitysleireille. Eichmann kidnapattiin 1960 Argentiinasta ja tuotiin oikeuteen Israeliin. Oikeudenkäynnin puolueettomuudesta voi kukin tehdä oman johtopäätöksensä, Syyksi toiminnalleen Eichmann sanoi vain toteuttaneensa ylhäältä tulleita käskyjä, samaa selitystä kuulemme ympäri maailmaa tänäkin päivänä. Kuinka sinä olisit toiminut vastaavassa tilanteessa?

Näytelmässä kuvataan Eichmannin toimia natsivallan aikana sekä vuosien 1961-1962 oikeudenkäyntiä. Tyyli vaihtelee karnevalistisesta tositeevee parodiasta vakaviin kohtauksiin murhakoneiston toiminnasta.Näytelmä rinnastaa natsien toimet ja nykypäivän riiston ajatuksia herättävällä tavalla.

Pahuus on läsnä tänäkin päivänä niin Israelin toimissa palestiinalaisia kohtaan, kuin länsimaiden tavassa riistää köyhien maiden luonnonvaroja. Näytelmän sanoma on, ettei mikään ole muuttunut.

Ihminen kykenee edelleenkin käärimään pahuutensa hyvien aikomusten lahjapaperiin.

Itse tutustuin näytelmään Teatteri Kultsan tuodessa sen lavalle alkuvuonna 2015. Esitin näytelmässä itse nuorempaa Eichmannia ja tutustuin tätä kautta häneen myös ihmisenä (sillä ihmisiähän natsit myös olivat). Myönnän avoimesti, että kammoksun kaikkea mikä liittyy natseihin: heidän mainettaan, retoriikkaansa, jne. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos vain demonisoimme natsit, emmekä pohdi syitä mitkä johtivat holokaustiin, emme voi myöskään ihmiskuntana päästä eteenpäin, vaan toistamme samat virheet.

Näytelmä ei siis näin ollen kerro pelkästään Eichmannista,se olisi hyvin halpa ratkaisu. Adolf Eichmann on vain peili joka asetetaan eteemme, katsokoon siihen kuka uskaltaa.

11

Samalla kun tuomitsemme natsit ja kansallissosialistisen liikehdinnän (asia jonka tuomitseminen on suorastaan kansalaisvelvollisuus), käännämme selkämme meitä ympäröivälle pahuudelle, johon ainakin välillisesti jokainen meistä osallistuu.

Me kaikki olemme vastuussa maailman pahuudesta. Eri asia on tietenkin se, kannattaako meidän tuntea jatkuvaa syyllisyyttä siitä. Meidän on kuitenkin tiedostettava vastuumme, muuten pahuus jatkaa maailman omenan nakertamista.

Käytämme joka päivä hyväksemme tuotteita, joiden tuotanto-olosuhteet eivät kestä päivänvaloa. Tiedämme, että miljoonat ihmiset raatavat henkensä edestä natsien keskitysleirejä vastaavissa oloissa hankkiakseen itselleen ja perheelleen ruokaa. Koko elektroniikka teollisuutemme perustuu tällaiselle riistolle. Ostamme vaatteita, joita tehdään oloissa, joissa emme itse koskaan suostuisi työskentelemään.

Miksi käännämme selkämme tällaiselle väkivallalle, mutta joka käänteessä olemme valmiita nostamaan natsikortin esiin? Kun laskemme katseemme kohti kännykän ruutua, sallimme tiedostamattomasti samalla olosuhteet, joissa niin rakkaan laitteemme jalometalli osat louhitaan. Tämä on toki luontaista käytöstä ihmiseltä; selviämme vain, jos emme kanna liian suurta taakkaa maailman pahuudesta. Länsimaisen ihmisen hyvinvointi perustuu sille, että suljemme silmämme asioilta, joihin luulemme olevan mahdotonta vaikuttaa.

Aasiassa on tällä hetkellä suurta muotia kansallissosialistinen vaatemuoti kuvasto. Ilta Sanomien jutussa kerrottiin, ettei Euroopan verinen historia ole tuttu aasialaisille nuorille. ”Miten tämä Hitler chic muoti eroaa eurooppalaisten Che Guevera innostuksesta”, ihmetteli eräs bloggari. Helsingin Sanomien uutisessa taas kerrottiin Ruotsissa vellovasta kiistasta, jonka keskiössä on äitinsä keskitysleirillä menettänyt, uusnatsia laukulla lyönyt nainen: hänestä ollaan suunnittelemassa patsasta, jossa hänet kuvataan lyönti asennossa. Monet tulkitsevat tämän väkivallan hyväksymiselle, enemmistön tuella.

Miksi vastaamme väkivaltaan väkivallalla? Eikö voisi olla toinenkin tie – rakkaus? Itse olen loitonnut kaikista uskonnoista, mutta pidän aina mielessäni tarinan jonka edesmennyt isäni kertoi: Eräs suomalainen kartanon isäntä tappoi joukon nuoria telttaan vain, koska he yöpyivät hänen maillaan. Veriteon jälkeen pappi puhui radiossa ja sanoi, että olisi jutun kuultuaan voinut repiä miehen kappaleiksi. Sitten pappi kuitenkin mietti uudemman kerran ja ajatteli, että on toinenkin vaihtoehto: antaa anteeksi. Kuinka moni meistä on valmis tällaiseen rakkauteen?

Itse en koe olevani vielä valmis rakastamaan täysin ilman vihaa pahantekijöitä kohtaan. Kuitenkin Eichmannia näytellessäni koin esittäväni ihmistä, en hyvää enkä pahaa,vain ihmistä. Antakaamme ensisijaisesti anteeksi itsellemme, niin voimme kenties joskus ymmärtää virheitä tehneiden motiiveja ja pyrkiä sitä kautta muuttamaan maailmaa paremmaksi.

12

Janne Karisto

Tosirakkaudesta Rakkaus on kuin riikinkukon pyrstö. Nainen valitsee lapsensa isäksi sellaisen miehen, joka sitou-

tuu yhteiseloon kunnes kuolema erottaa ja niin poispäin. Mies pyrkii levittämään perimäänsä, joten hän sitoutuu. Sekä lepertely ja sitoutuminen että komea pyrstö viestivät uroksen kelpoisuudesta tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Vaikka ihmiset luulevat toimivansa jonkin korkeamman tunteen ohjaamina, taustalla ovat evolutiiviset syyt, joihin ilmiö voidaan palauttaa. Ihmiset ovat geenien lisääntymisvälineitä.

No ei tässä sukupuoli ole oleellista. Kai se voi toisinkinpäin olla. Tai symmetrisesti, sama se kuka valitsee. Mutta onhan rakkaus muutakin, esimerkiksi molemminpuolista arvon tunnustamista.

Kauniita sanoja, mutta merkityksellisiä vain todellisuuden karkeistetussa versiossa. Eikä kukaan oikeasti valitse yhtään mitään! Aitoja valintoja tekevä biologinen organismi on käsitteellinen sekaannus.

Ei rakkaus tyhjästä ole tupsahtanut. Se on evoluution tuote, sopeuma. Joku yksilö oli mutaation seurauksena muita halukkaampi vanhempien väliseen yhteistyöhön. Yhteishoiva tuotti populaation kelpoisimpia jälkeläisiä. Valintapaineen ansiosta yhteistyö tiivistyi pikku hiljaa. Nyt yksi karvaton nisäkäslaji kutsuu sitä rakkaudeksi. Nobelisti Jacques Monod kertoi, että mutaatiot palautuvat kvanttifysiikan häiriöihin. Rakkaus on silkkaa sattumaa.

Mutta eihän rakkaus katso ikää, ulkonäköä, sukupuolta, aikaa eikä paikkaa? Ikävä kyllä hiukkasten aaltofunktiot eivät välitä liberaalista romantiikasta. Ja aitoa uhrautumista ja altruismia esiintyy vain runoudessa, jos sielläkään. No koska geenit ovat itsekkäitä. Taas sama jankutus: vaikka ihmiset pitävät makeasta ruoasta, koska makeus on yhteydessä korkeaan energiapitoisuuteen, he syövät silti karamellinsa sen maun eivätkä sen sisältämän energian vuoksi. Joten rakkauskin on psykologisesti todellista. Mutta ilman täysiä vatsoja ei olisi makustelijoita.

Eikä kauniita sanoja ilman suvunjatkamista.

Voihan sitä rakastaa jotain elotonta. Musiikkia, merta tai valtiota.

Mitä tuollainen puhe tarkoittaa? Mystisiä entiteettejä ei ole tarvittu neljäänsataan vuoteen, tai no, ainakaan sataanviiteenkymmeneen.

13

“Ei rakkaus tyhjästä ole tupsahtanut”.

Roihahtaako rakkaus kuuloaivokuoressa, näkymättömien aaltojen sytyttämistä hermoimpulsseista?

Vai ”somewhere deep in the brain” niin kuin kaikki päänsisäinen mentaalinen emergentti? Mereen kohdistuvaa rakkautta lienee vaikea verifioida saati falsifioida. Viime vuosisadalla valtioita yritettiin rakastaa kahdesti.

Rakastunut? Kysy evoluutiopsykologeilta, ne ovat oikeita rakkaustohtoreita.

Niiltä kuulin, että naiset pitävät komeimpina sellaisia miehiä, joilla on voimakkain immuniteettivaste. Tietyt ulkonäön piirteet ovat ilmeisesti korreloineet vastustuskyvyn kanssa. Näitä piirteitä arvostaneet naiset ovat saaneet terveimpiä jälkeläisiä ja miesmaku on periytynyt tyttärille. Niin, ja toivottavasti kyseinen neiti ei ole kovin hedelmällisen näköinen. Muuten saatat joutua kilpailemaan hänestä.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Parinkymmenen vuoden kuluttua rakkautta ei enää kaivata. Todellisen ja elämismaailman välinen kuilu onnistutaan kuromaan kiinni. Ensin aivokuvantaminen ja lopulta hiukkasten todennäköisyystiheyslaskenta tekevät henkisiä tiloja kuvaavat käsitteet tarpeettomiksi. Deittipalveluista ja parisuhdeterapiasta tulee luonnontieteilijöiden sivubisnestä. Näen tässä varteenotettavan osaratkaisun akateemisen perustutkimuksen rahoituskriisiin.

Rakastunut? Kysy evoluutiopsykologeilta, ne ovat oikeita rakkaustohtoreita.

14

Tuukka Brunila

Rakkauden käännyttämä, eli rakkauden tehtävä Platonilla

Tässä tekstissä lähestyn rakkautta filosofiksi tulemisen pohjalta. Rajaan aiheen juuri Platonin kontekstiin. Tämän tekstin tarkoituksena ei kuitenkaan ole lopullinen tulkinta rakkauden monisyisistä tematiikoista, joita rakkauteen Platonilla liittyy, vaan pikemminkin hahmotelma rakkauden funktiosta, jonka uskon löytäväni Faidros -dialogista. Filosofiksi tulemisen tulkitsen jonain, mihin vaaditaan irrottautuminen totutuista ajatustavoista ja mielipiteistä. Juuri tähän tavanomaisesta pois kääntymiseen pyrin sisällyttämään myös rakkauden sen yhdeksi osaseksi.

Tuodakseni kääntymisen tematiikan Platonilla selkeästi esiin, olen tukeutunut muutamassa kohtaa tekstiä merkin käsitteeseen, jolla tarkoitan yksinkertaisesti jotain, mikä pyrkii ilmentämään jotain. Esimerkiksi lakiesitys pyrkii olemaan oikeudenmukainen, siten ilmentämään oikeudenmukaisuutta. Merkit ovat siten manifestaatioita, eräänlaisia näkökulmia itse asiaan, kuten vaikkapa oikeudenmukaisuuteen. Näkökulmia ne ovat siinä mielessä, että yksikään konkreettinen merkki ei ole koko oikeudenmukaisuus, vaan ainoastaan jokin tulkinta siitä, mikä on oikeudenmukaista.

Näen, että kääntyminen Platonilla tapahtuu juuri siinä vaiheessa, kun laista käännytään kohti oikeudenmukaisuutta.

Faidroksessa keskustellaan siis rakkaudesta. Alussa pitävät keskustelukumppanit (Sokrates ja Faidros) kaksi puhetta, toinen Lysiaan kirjoittama, toinen Sokrateen pitämä Lysiaan puheen perusteella. Edeltävä ja myös ensimmäinen puhe (230e-234c) väittää, että ihailun kohteen on aina parempi olla tekemisissä sellaisten ihailijoiden kanssa, jotka eivät ole rakastuneet ihailtuun. He pystyvät toimimaan aina järkevästi, antamatta himojen vaikuttaa heidän toimintaansa. Myös ihaillun on järkevämpi valita niiden joukosta, jotka eivät häntä rakasta, sillä tässä joukossa on suurempi ja siten todennäköisesti parempi valikoima, kuin rakastavien. Puheessa käydään läpi myös monta 15

muutakin esimerkkiä näistä eduista, mutta taustaoletuksena oleva ajatus on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen: järkevyys voittaa himon tuottaman hulluuden.

Tämän ajatuksen Sokrates pyrkii tuomaan selvemmin esiin omassa puheessaan. Sokrates avaa Lysiaan puheen ajatusta rakkaudesta jonain, mikä ei ole järkevää. Se on siis järkevyyden vastakohta, jokin mikä suljetaan sen ulkopuolelle. Tämän käsityksen mukaan meistä jokaista hallitsee ja ohjaa kaksi periaatetta, joita me seuraamme, veivät ne meitä mihin tahansa; toinen on myötäsyntyinen nautinnon halu, toinen hankittu mielipide joka kehottaa tavoittelemaan sitä mikä on parasta. […]

Kun järkevä mielipide ohjaa tavoittelemaan parasta ja hallitsee ihmisessä, sanotaan sen ylivaltaa järkevyydeksi; mutta kun järjetön halu vetää meitä nautintoihin ja pitää ihmistä vallassaan, sanotaan sitä hillittömyydeksi. (237d-283a) Halu ja järkevyys ovat kaksi vastakohtaparia, joista edeltävään Lysias on samaistanut myös rakkaudeksi. Tämä samaistamisen ja vastaan asettamisen teko on se ”hankittu mielipide”, jonka Sokrates on kuullut Lysiaan puheessa.

Sokrates on kuitenkin kuulemaansa tyytymätön, sillä Lysias on unohtanut rakkauden jumalallisen puolen (242e). Lysiasta on johtanut harhaan tämä hankittu mielipide, ja ohjatakseen keskustelijat takaisin oikealla tielle, Sokrates päättääkin sepittää uuden puheen (244a-257b).

Sokrates näkee, että Lysiaan puheessa johtaa harhaan käsitys, että se hulluus, joka on vallannut järjettömän halun vetämän ihmisen, olisi samaa kuin hulluus rakkautena. Näissä on kuitenkin suuri ero. Toisaalta myös Lysias on arvottanut järkevyyden ja hulluuden väärin, sillä on myös toisen kaltaista, ”hyvää” hulluutta, kuten oraakkelien tulevaisuuden ennustamisen taito sekä runoilijoiden kyky kirjoittaa runoja. Myös rakkaus on tämän kaltaista hyvää hulluutta. Hulluutena se ”suistaa ihmisen tutuilta raiteiltaan” (265a), ja se syntyy, kun kohtaamme jotain kaunista (250d). Alustavasti voimme jo huomata, että tämä kauneuden kohtaaminen irrottaa ihmisen arjen järkevyydestä, minkä tulen myöhemmin osoittamaan tarkemmin.

Kehitelläkseen tätä eteenpäin Sokrates esittää puheessaan analogian sielusta siivekkäinä hevoskärryinä (n. 253c-256e). Tässä hevoskärryssä on kolme osaa: hyvä ja paha hevonen sekä hevosten ohjaaja. Edeltävä hevosista on totuuden ystävä, ylöspäin kohti taivasta vetävä, kaikin puolin järkevä ja sanoja totteleva (253d-e). Jälkimmäinen sen sijaan on tottelematon ja kohti maallisia nautintoja vetävä. Kolmatta sielun osaa, eli ohjaajaa, tai perämiestä, Sokrates kutsuu järjeksi (247d).

Tätä analogiaa jatkaen on sielussa siis siivet, jotka pyrkivät ylös, eli sinne missä ”sijaitsee todellinen olevaisuus, jolla ei ole väriä tai muotoa” (247c). Sielun tosiasiallisena tavoitteena on tavoittaa tämä todellinen olevaisuus sekä sen suoma tieto ja viisaus.

16

“Faidroksessa

keskustellaan siis rakkaudesta”

Kuitenkin todellisen, esimerkiksi oikeudenmukaisuuden ”loistosta, ja kaiken sen loistosta mikä sielulle on arvokasta, ei ole mitään jäljellä täällä, ja niin nämä harvatkin [jotka ovat tavoittaneet todellisuuden] vain vaivoin pystyvät tunnistamaan jäljitelmän, kun niitä kohtaavat, niin vajavaiset ovat heidän havaintovälineensä” (250b). Juuri tätä ovat aistein havaittavat merkit: jäljitelmiä, jotka ovat rajoittuneita tiettyyn näkökulmaan.

Merkit ovat aina jokin näkökulma itse asiaan, kuten näkö, joka näkee rajallisuutensa vuoksi esineen ainoastaan tietystä suunnasta. Sokrateen mukaan sielun, tavoittaakseen todellinen tieto, olisi pyrittävä pois tästä vajavaisuudesta, kohti sitä todella olevaa, joka ei ole aistillista (sillä aistittuna se edelleen olisi vain jostain näkökulmasta käsin).

Tästä huolimatta Sokrates sanoo, että jonkin asian idea ”on monista havainnoista päättelemällä muodostettu kokonaisuus” (249b-c). Vaikka aistimme ovatkin vajavaisia, niin voimme vain niiden avulla tunnistaa jäljitelmän, jonka kautta voimme suunnata katseemme kohti todella olevaa.

Juuri rakkaus tulee tässä sielun ylös nousemisessa tärkeäksi Sokrateen kehitellessä tätä ajatusta jatkaen analogiaansa eteenpäin, jossa juuri maallinen, ”paha” hevonen, jota vetää puoleensa merkkien lumo ja aineellinen todellisuus, näkee ensimmäisenä rakastetun. Tällöin [paha] hevonen, joka nyt ei enää piittaa ajomiehen piikistä eikä piiskasta, laukkaa hurjana eteenpäin, aiheuttaa kaikkea mahdollista harmia parihevoselleen ja ajomiehelle ja pakottaa nämä kohti kaunista poikaa […].

Aluksi nämä molemmat suuttuneina panevat vastaan […], mutta kun kiusanteko ei lopu, ne seuraavat pahaa hevosta, antavat periksi ja lupaavat tehdä mitä käsketään.(254a-b) Toisin sanoen hulluus ottaa haltuun ihmisen, jonka rakastetun luokse vetää ihmisen ruumiillisuus ja aistillisuus. Kääntyminen ei siis ala villillä spekulaatiolla, vaan juuri havaitsemalla, ihmisten aistien kiinnittyessä, villiintyneen hevosen lailla, konkreettiseen johonkin, joka on kaunis.

Ilman ohjaajaa pysyisimme kuitenkin vain halujen ja merkkien maailmassa. Villiintyneessä lumossa tätä kaunista yksilöä kohtaan, Sokrates jatkaa, ”[rakastetun] näkeminen palauttaa ajomiehen mieleen kauneuden itsensä, ja hän näkee taas […].” (254b) Kauneus on jälki siitä todellisuudesta, jonka rakastaja lopulta löytää uudestaan rakkaudessaan, joka lopulta kääntää meidät kohti kauneutta itseään ja lopulta kohti totuutta, tosiolevaa, ”jonka voi nähdä vain sielun perämies, järki” (247c-d).

Hulluuden neljännessä lajissa, rakkaudessa, kauneuden nähdessään sielu ”muistaa todellisen kauneuden, saa siivet ja yrittää nousta lentoon” (249d). Tämä muistaminen on idean käsittämistä (249b-c), jossa merkki saa meidät muistamaan sen, mistä merkki puhuu. Juha Varton tulkintaa avuksi käyttäen, Platon puhuu juuri kauneudesta tänä kahden tason välittäjänä, sillä ”siinä korostuu näkyvän ja näkymättömän yhteys, kiasma” (Varto 1992, sivu 108). Havaitsemme kauneuden aina jossakin ”ja silti aina suhteessa ideaaliin” (mt. sivu 109). Kauneus on porras kohti näkymätöntä, 17

kohti sitä todellisuutta, josta merkit puhuva. Esimerkiksi runoilijat runoudellaan, Vartoa edelleen lainatakseni, ”muistuttavat ihmisille asioista, jotka eivät ole koko ajan nähtävillä, esimerkiksi hyveistä, jotka unohtuvat [tai] kauneudesta siellä, missä sitä ei muista nähdä […]”(1992, sivu 93).

Ainoastaan filosofi pystyy muistamaan tämän, sillä filosofi pyrkii aina parhaansa mukaan muistamaan todellisen (249c). Kuten Sokrates aikaisemmin mainitsi, filosofi käsittää idean juuri päättelemällä, tulkitsemalla konkreettisen jonkin ilmentymäksi vaikkakin ”nämä harvatkin vain vaivoin pystyvät tunnistamaan jäljitelmän” (250b). Nähdessämme kauniin ihmisen näemmä hänet juuri kauniina, jonain mikä ei ole konkreettinen tämä, vaan osallinen jostain suuremmasta, mikä ylittää jokaisen näkökulman. Tämä ei ole näkökulmien, merkkien suuntautuneisuutta, vaan kyse on kyvystä nähdä asia siten, että se ei ole kiinni jostain näkökulmasta, vaan ”todellisen itsensä esilletulemisesta [sic]” (Varto 1992, sivu 129).

Filosofia on pyrkimystä nähdä asiat niin kuin ne ovat todellisena, sillä juuri filosofiaa harrastanut voi antautua sille, että ”kauneus silmien kautta virtaa häneen”, jolloin ”hän lämpiää ja siipisulkien juuret kostuvat, ja sulkien tyvestä sulaa kovettuma joka pitkään oli estänyt niitä kasvamasta” (251a-b). Lainauksessa mainitut siipien kovettumat ovat aineellisen tekemiä solmuja ihmiseen, jotka pakottavat ihmisen tiettyyn näkökulmaan. Vain sielun perämies, järki, voi vapauttaa ihmisen näkemään tämän kauneuden juuri kauneutena, jolloin sielun siivistä viimein sulavat nämä näkökulmiin pakottavat kovettumat.

Järki ei kuitenkaan itse voi tätä tehdä, vaan se tarvitsee jonkun, jota rakastaa, ja joka sytyttäisi hänessä hulluuden. Ilman tätä hulluutta ei sieluun virtaa yhtikäs mitään. Tätä varten on tapahduttava jotain konkreettista: jonkin on suistettava sielu pois tavanomaisilta raiteiltaan. Ainoastaan ja juuri tästä tavanomaisuudesta käsin voidaan puhua rakkaudesta hulluutena (vaikkakin Sokrateen muotoilema aito rakkaus on kaukana, kuten huomasimme, tavanomaisesta hulluudesta).

Tämä hulluus on vastakohta sille, mistä Lysiaan puheessa puhuttiin järkevyytenä, nimittäin oman edun tavoittelulle. Tämän järkevyyden rakastunut unohtaakin, kuten Sokrates väittää: ”Se ei välitä hoitaa omaisuuttaan, menköön jos on mennäkseen, samoin se halveksii säädyllisyyttä ja hyviä tapoja, joista se ennen tiukasti piti kiinni […].” Rakkauden tärkein tehtävä on siten irrottaa ihminen järkevyydestä, arjen ”omaksutusta mielipiteestä”, ja pyrkiä kohti todellisuutta ja totuutta, eli kääntyä kauniista kohti kauneutta, oikeudenmukaisesta kohti oikeudenmukaisuutta.

Lähteet: Platon: Faidros (1999); teoksessa: Teokset, kolmas osa; Holger Thesleff et al. (toim.), suomentanut Pentti Saarikoski; Otavan kirjapaino, Keuruu Varto, Juha (1992): Myytti ja Metodi: johdatusta filosofian menetelmiin; Tampereen yliopisto, Tampere 18

Kalle Siltala

Hääpäivä maailman kanssa -Miltä Heideggerin taidefilosofia tuntuu? ”Nyt olemme viimeistä kertaa katselijoita, astuttuamme raunioiden valtakuntaan emme enää ole sitä.”

Albert Camus ”Häät Tipasassa”

Kun Martin Heidegger (1889–1976) nimeää myöhäisajattelussaan kuluvan historiallisen ajanjak-

son Hölderliniä mukaillen ”maailman yöksi”, hän jatkaa Nietzschen ajatusta Jumalan kuolemasta. Heideggerille Jumala on järjestävä periaate tai hermeneuttinen ”konteksti”, joka sitoo ihmisen merkityksellisellä tavalla maailmaansa. Jumala tekee maailmasta kokonaisen siten, että ihminen kykenee tunnistamaan siinä oman paikkansa. Se on ihmisen tai kansan käsitys omasta kohtalostaan, sikäli kun kohtalo ymmärretään yleisesti olemassaolon mielekkyyden ilmaisuna. Vastoin nietzscheläistä profetiaa, Heidegger ei kuitenkaan sano Jumalten kuolleen vaan ainoastaan paenneen.

Maailman yössä (länsimainen) ihminen on lakannut etsimästä maailmasta omaa kohtaloaan ja ryhtynyt maailman herraksi. Näin todellisuudesta tulee kaoottinen ja päämäärätön – se typistyy resurssiksi subjektin itsetoteutuksen projektille. Ohueksi veistetty maailma taipuu paikkansa unohtaneen ihmisen edessä ja ihminen tulee omaksi kohtalokseen. Subjektista tulee näin todellisuuden viimekätinen viitepiste, jolle ei ole enää olemassa mitään ylimaallisia tai subjektin oman toimivallan ylittäviä periaatteita. Maailman yön länsimaiden maailmankuvaa hallitsee teknis-tieteellinen ajattelemattomuus, jonka nihilististä ”ideologiaa” Heidegger nimittää ”kehykseksi” (ge-stell). Kehys on jossain mielessä ainutkertaisen historiallisen yhteisön ja sen Jumalat korvannut universalistinen projekti, joka on tullut kuuroksi ”olemisen hätähuudolle” - me olemme unohtaneet olemisen 19

ja vieläpä tämän unohduksen niin, ettemme enää edes kykene näkemään omaa ahdinkoamme ahdinkona. Runoilijat (ja ajattelijat) ovat Heideggerin mukaan niitä tulevia (die Zukünftigen), jotka kykenevät vielä näkemään vallitsevan yhtäkaikkisuuden taakse tai lävitse ja näin valmistelemaan kansaa Jumalten paluulle.

Kotiinpaluu Heideggerille runous on voimakkaimmillaan kotiinpaluuta, paluuta sinne ”missä jo olemme”. Se on paluuta siihen olemisen tapahtumaan (Ereignis), missä maailma aina järjestyy meille - ja suhteessa meihin - mielekkäänä ja merkityksellisenä. Runouden emansipatorinen potentiaali on sen mahdollisuudessa avata meille jälleen alkuperäinen tai autenttinen tapa kohdata maailmamme. Runoilijan (tai ajattelijan) ei tarvitse pyrkiä esittämään vallitsevalle teknis-tieteelliselle nihilismille vaihtoehtoista arvo- tai normijärjestelmää, jonka mukaan toimia, vaan tuoda näkyviin se perusta tai perustattomuus, joka saa meidät toimimaan tietyllä tavalla. Tämä ”perusta” on oleminen ja maailman yön aikana sen esiin nostaminen on meidän olemisen unohtaneen aikamme perustattomuuden valaisemista.

Heideggerin ajatus voidaan lukea lähtökohdaksi modernin ihmisen mielekkyyden etsinnälle. Ihmisellä ” […] joka ei ole ’Jumalan poika’, ‘luonnon päämäärä’ eikä ’historian subjekti’” , ei ole valmiiksi annettua merkitystä. Tällöin ihmisen (olemassaolon) merkitys lankeaa tälle vastuuna olemisesta – maailman mielekkyydestä. Mutta kysymys ei ole mistään solipsistisesta mielekkyyden tuottamisesta. Pikemminkin päinvastoin.

Eräissä Noces- kokoelman esseissään Albert Camus kertoo paluustaan Algeriaan pitkien Ranskan vuosiensa jälkeen. Nämä autobiografiset kirjoitukset vuotavat rakastavana oodina Algerian luonnolle, auringolle, ihmisille ja tuoksuille. Välimeren aurinko antaa maailman jälleen puhtaana fyysisen kiihottuneisuuden edessä. Kun kaikki ympärillä näyttää palavan kiihkeällä liekillä ruumiillisen onnen ja nuoruuden nimissä, kun ”elämää ei voi rakentaa” vaan ”se on poltettava”, näyttää tummien fuurioiden repimä Eurooppa todellisen perustattomuutensa. Camus tematisoi hänkin esseissään ihmisen uudelleen löydetyn suhteen maailmaan kotiinpaluuna. Camus’lle kysymys on kokemuksesta, jossa asetutaan jälleen alttiiksi maailmalle, jossa sydän kirpoaa raunioituneen Euroopan, nihilismin ja terrorin puristuksesta ja jossa maailmaa on taas mahdollista rakastaa.

Heidegger ja Camus osoittavat olennaisesti samaan asiaan: mahdollisuuteen kokea sapekkaaksi kaaokseksi saostunut maailma jälleen mielekkäänä ja merkityksellisenä. Molemmat aloittavat nihilismistä, mielekkyyden pirstaloitumisesta, mutta vain paikantaakseen lopulta maailman merkityksellisyyden ihmisenä olemisen ensisijaiseksi mieleksi. Kotiinpaluussa kysymys ei ole mistään esteettisestä nautinnosta tai mielipahasta, ei ekstaasista tai ahdistuksesta. Kotiinpaluu on yksilön 20

tai kansan kokemus oman osansa merkityksellisyydestä, maailman eheydestä ja näiden yhteenkietoutuneisuudesta – pyhästä.

Camus kirjoitti esseensä kahtena välittömästi Heideggerin Taideteoksen alkuperää seuranneena vuotena. Kokoelman nimikkoessee ”Häät Tipasassa” on kuin rikas kimppu Heideggerin ajatuksia olisi vietelty epiikasta proosaan – tuotu nämä ajatukset konkreettiseen, ihmisen ruumiin kokoiseen kontekstiin. Tässä proosallisessa, arkipäiväisessä kontekstissa kokemuksemme eivät usein kaikkein runollisimmillaankaan näyttäydy minään ajanhengen huokauksina, ne yksinkertaisesti tuntuvat joltakin.

Raunioilla ”[…] olemme onnellisen väsyneitä, me, jotka olemme viettäneet hääpäivän maailman kanssa.”

Algerian kansa on riisunut maailmansa myyteistä ja taruista, halveksii kuolemaa, nauraa ajatukselle helvetistä ja elää auringostaan ja ruumiillisesta kauneudestaan. Fyysisen todellisuuden palvonta riittää järjestämään kokonaiset elämät näille lihan protestanteille. Camus huomaa jälleen tämän seikan palatessaan kotimaahansa. Mutta mitä meillä eurooppalaisilla on tänään lihanamme?

Jos kokonaisten kansojen on todella mahdollista elää yksin fyysisestä kiihkosta, palavasta nuoruudesta, vaietusta vanhuudesta ja yltäkylläisestä luonnosta, on oltava mahdollista rakentaa vielä eurooppalaisellekin ihmiselle sellainen positiivinen arvojärjestelmä, joka tekisi maailman tälle mielekkääksi. Nämä ajatukset kiteytyvät Algerian aurinkoon: sama totuus, joka paljastaa maailman kauneuden, näyttää meille harhautuneen paikkamme siinä. Camus’n esseet ovat tämän nimenomaisen emotionaalisen ristiriidan purkamista tai sovittamista. Algerian auringon repäistessä Camus’n irti ranskalaisesta ”kodistaan” eurooppalaisuus näyttäytyy alastomassa tyhjyydessään. Mutta tästä nyrjähdyksestä, joka vieraannuttaa hetkeksi ihmisen tavallisesta tulkintakehyksestään, alkaa se radikaali kotiinpaluu, jota Heidegger luonnehtii länsimaiden ”toisen alun” mahdollisuuden edellytykseksi. ”Häät Tipasassa” alkaa kävelyllä Tipasan raunioille. Aurinko lämmittää kasvoista vain toisen puolen, se sokaisee silmät: ” […] olemme viimeistä kertaa katselijoita, astuttuamme raunioiden valtakuntaan emme ole sitä.[…] täällä annan toisten määrätä järjestyksen ja mitan[…].” , Camus kirjoittaa ja on vaikea olla ajattelematta Heideggerin tekemää erottelua olemisen säilyttävän ja olemisen unohtavan maailmasuhteen välillä. Meidän aikamme eurooppalaista maailmasuhdetta hallitsee tekniikka, joka on Heideggerin algebrassa synonyyminen ilmauksen ”loppuunsaatettu metafysiikka” kanssa. Heideggerin mukaan tämä kehitys on vieraannuttanut ihmisen maailmasta ja itsestään, sillä tekniikan sanelema maailmasuhde ei voi ottaa huomioon kuin vain murto-osan suhteestamme maailmaan. ”Minnekä johtaa tämä yö, jonne en enää kuulu? […] tänä yönä ymmärrän, 21

että ihminen voi haluta kuolla, koska hänen nähdessään jotenkin elämän läpi millään ei ole enää merkitystä.” , Camus kirjoittaa toisaalla. Camus puhuu vieraantumisesta, hetkestä jolloin asioiden läheisyys muuttuu vain abstraktiksi toteamukseksi ja maailman läsnäolosta puuttuu niin sanotusti juuri läsnäolo itse. ”Läheisyys ei synny etäisyyden pienuudesta”, kuten Heidegger puolestaan ajatusta koettelee. Vaikka Camus ja Heidegger puhuvatkin näennäisesti eri asioista ja eri konteksteissa, he viittaavat molemmat siihen eksistentiaaliseen tyhjyyteen, johon ihminen vajoaa nähdessään maailman hetkellisesti arkipäiväisen ja kyseenalaistamattoman katseensa sivusta, ikään kuin itsensä ”ulkopuolelta”. Heidegger kutsuu tällaista nyrjähdystä välikohtaukseksi (Zwischen-fall). Välikohtaus on kuin murrosvaihe tai rajatila, jossa vanha järjestys murenee, mutta uutta ei vielä ole. Tämä kokemus joka repäisee ihmisen hetkellisesti ulos arkipäiväisestä ”kodistaan” on kotiinpaluuta radikaalissa tai syvässä mielessä – paluuta sinne missä jo olemme.

Tekniikka ei ajattele maailmaa vaan pyrkii totalisoimaan sen, ottamaan sen niin sanotusti ”haltuun”. Mutta ajattelu, kuten taidekaan, ei lähesty maailmaa valmiista tulkintahorisontista, vaan antaa maailman määrätä mitan ja järjestyksen. Ajatteleminen on luopumista praktisten intressiemme, arvostelemiemme, arviointiemme ja henkilökohtaisten elämänprojektiemme ehdollistamasta tavasta katsella maailmaa - alttiutta nyrjähtää hetkeksi ulos tavanomaisesta hallinnasta, antaa maailman olla.

Kun Camus kirjoittaa ”[…] riittää, että opettelen kärsivällisesti elämisen tiedon, joka on toisten kaikkea elämisentaitoa parempi” , hän ilmaisee tämän eron. Näin käsitetty ajattelu kulkee siis väistämättä aina vastahankaan yleisten käsitysten, status quon, kanssa. Ajattelu tässä mielessä on Heideggerille runoutta alkuperäisessä ja laajimmassa merkityksessään.

Runollinen maailman kohtaaminen on mielekkyyden tai annettuuden ja vastaanottamisen yhteenkuuluvuutta: ”Raunioiden ja kevään häissä raunioista on tullut jälleen kiviä ja ne ovat menettäneet ihmisen antaman pintakiillotuksen. Luonto on tuhlannut kukkia näiden tuhlaajatyttärien paluuta juhlistamaan.” . Kiusaus lukea Camus’n ”häät” suorana heideggerilaisena allegoriana, jossa raunioituneen Euroopan ja uutta alkua symboloivan maailman kevään hääseremonia kukitetaan toisessa alussa, on suuri.

Kun maailman kokee heideggerilaisen runollisuuden myötäisesti, valmiit kulttuurin merkityskehykset rikkoutuvat, asiat menettävät ”pintakiillotuksensa” ja paljastuvat omaehtoisesti. Runoilijan on opittava kehyksen pirstaloiva katse maailmaan, ymmärtää oleminen ja vaalia sitä tekemällä kokemansa taiteeksi: ”Tipasa on minulle kuin joku henkilö, jota kuvaan voidakseni siten epäsuorasti esittää uuden tavan katsella maailmaa. […] Elää Tipasa, todistaa, sitten tulee taideteos. Siinä on vapautta” .

Näin maailma järjestyy merkitykselliseksi uudella tavalla. Vanhat Jumalat näyttäytyvät nyt raunioilla kaikessa historiallisessa sattumanvaraisuudessaan. Ne ovat läsnä enää vain poissaolonsa 22

kautta: ”Jumalat itse ovat täällä vuoteina ja tyyssijoina. […] Kuvailen ja sanon: tämä on punaista, sinistä, vihreää. Tämä on meri, tämä on vuori, nämä ovat kukkia. Onko minun puhuttava Dionysoksesta sanoakseni, että muserran mielelläni nenäni alla rikki mastiksipuiden palloja?” . Camus kuvaa kärsimättömästi paljastuvat asiat tai oliot, jotka näyttäytyvät jälleen välittömästi mielekkäinä hänen lapsuutensa auringon alla. Yritys sulauttaa kaikki ilmenevä johonkin valmiiseen tulkintahorisonttiin, raskauttaa kokemus vanhoilla Jumalilla, tuntuu valheelliselta ja pakotetulta. Asioilla on oma välitön arvonsa ja loistonsa: ”Arvo ja loisto eivät ole ominaisuuksia, joiden takana on lisäksi Jumala, vaan Jumala on läsnä arvossa ja loistossa. Tämän loiston heijastuksessa loistaa eli aukenee se, jota kutsumme maailmaksi.”, Heidegger kirjoittaa Taideteoksen alkuperässä.

Kuten sanottua, kokemuksemme eivät useimmiten purkaudu välittömimmin minään ajanhengen huokauksina vaan yksinkertaisesti tuntuvat joltakin. Palattuaan Tipasan raunioille Camus sanoo vihdoin tajunneensa, mitä loistolla tarkoitetaan: oikeutta rakastaa mittaamattomasti. Ja tässä ovat esseen lopullisimmat ja Heideggerille uskollisimmat virkkeet. Camus kysyy ympäriltään sitä tapahtumaa jossa maailma tulee merkitykselliseksi, sitä ekstaattista heitteisyyttä jossa maailma jossain mielessä tajutaan: ”Tipasassa minä näen ja minä uskon ovat samaa […]” , Camus kiteyttää.

Näin nihilismi nujerretaan lopulta rakkaudessa. Tätä ei tule ymmärtää missään sielun sulostamisen latteassa merkityksessä ja painaa sitä niin vain yksityisten nautintojen suljettuun piiriin solipsismin kehräksi: ”Ei, minä itse en ollut tärkeä eikä maailmakaan, vaan sopusointu ja hiljaisuus, jotka synnyttivät rakkauden meidän välillemme” . Tapahtuma, jossa subjektin ja objektin ahdistava dissonanssi hajoaa ja sulaa alkuperäiseen harmoniaan, on olemisen rakastamista.

Viitteet

1 Nancy, Jean-Luc, 1998, 36, 2 Camus’n vuonna 1938 julkaistu Noces – kokoelma sisältää neljä kirjallista esseetä. Tässä kirjoitelmassa viittaan näistä vain kahteen, jotka ovat suomennettu teoksessa Albert Camus: Esseitä, suom. Leena Löfsted, Otava, Helsinki 1962, 3 Heidegger, Martin, 1996, (Kyseessä on laajalti Heideggerin keskeisimpänä taideteoreettisena julkiasuna pidetty teos.) , 4-8 Camus, Albert, 1962, 44–53, 49, 45, 25, 48, 9 Tässä on syytä korostaa, että Heidegger käyttää termiä ”runous” (Dichtung) mahdollisimman laajassa merkityksessä ja erottaa sen niin sanotusta runotaiteesta (Poesie).

Heideggerille kaikki taide on olemukseltaan runoutta. Runous tarkoittaa pikemminkin tietynlaista autenttista olemisen tapaa, jossa maailman mielekkyys jäsentyy kokemuksessa ”kielen kanssa”. 10-12 Camus, Albert, 1962, 46, 50, 47; 13 Heidegger, Martin, 1996, 43; 14-5 Camus, Albert, 1962, 49, 52

Kirjallisuus

Camus, Albert, Esseitä, suom. Leena Löfsted, toim. Maija Lehtonen, Otava, Helsinki 1962 Nancy, Jean-Luc, Heideggerin alkuperäinen etiikka, (L’ éthique originaire de Heidegger, 1996) suom. Kaisa Sivenius, Loki-Kirjat, Helsinki 1998 Heidegger, Martin, Taideteoksen alkuperä, (Der Ursprung des Kunstwerkes, 1935/36), suom. Hannu Sivenius, Kustannusosakeyhtiö Taide, Helsinki 1996

23

Minna-Kerttu Vienola

Sananvaihtoja rakkaudesta -Nufit 2015 Naiivia relativismia, perustelematonta tiedeuskovaisuutta ja hämmentynyttä päänraapimista, mutta myös yllättäviä oivalluksia ja ihailtavaa tiedonjanoa: nuoret ympäri Suomea ovat kokoontuneet kuulemaan, väittelemään ja keskustelemaan varta vasten heille tarjotun filosofian puitteissa. Nuorten filosofiatapahtuma Nufit on taas kerran Paasitornissa, tällä kertaa teemanaan rakkaus.

Tammikuinen aurinko alkaa paistaa, kun kaksi neljän lukiolaisen joukkuetta istuu vastakkain ja

pohtii kuumeisesti, mitä sanottaisiin seuraavaksi. Väittely käy kuumana, ja aivojen jännittynyt raksutus näkyy jokaisen kasvoilta. Tuomarit kirjaavat ylös plussia ja miinuksia, onnistuneita argumentteja ja perustelemattomia väitteitä. Nufitin Sokrates -väittelykilpailu käy täydessä vauhdissa, ja tulee jatkumaan kolmessa eri salissa koko kaksipäiväisen tapahtuman ajan. Osallistujia on ennätysmäärä, ja pohjoisin joukkue tulee Rovaniemeltä asti.

Väittelyn lisäksi Nufitin ohjelmassa ovat pienemmän osallistujamäärän filosofiset teehetket eli vapaamuotoisemmat keskustelutilaisuudet sekä isommalle yleisölle tarkoitetut nimekkäiden puhujien alustukset, joihin kuuluvat myös haastajien kommentit sekä yleisön mahdollisuus osallistua keskusteluun. Keskustelu- ja väittelysalien ulkopuolella myydään pienten kustantamojen kirjallisuutta. Dilemman ständillä jaetaan Minervan pöllöjä karkkien kera sekä tietoa filosofian opiskelusta yliopistossa.

Tämän vuoden Nufitin erityisantia ovat tunteisiin, ihmissuhteisiin ja sukupuoleen liittyvät keskustelut. Väittelykilpailussa argumentoidaan rakkauden ja ystävyyden roolista sekä tärkeydestä ihmiselämässä. Alustuksissa ihmetellään sukupuolen perusteella tehtyjä yleistyksiä sekä ihmisten yksilöllisyyttä riippumatta ulkoisista kategorisoinneista. Kotoisan ystävällisissä teehetkissä keskustellaan niin rakkauden syvimmästä luonteesta kuin sukupuolen ja avioliiton suhteesta. Alustajat antavat aihetta ajatella asioita eri näkökulmista, ja yleisöstä nousee niin paljon kommentteja, että miltei jokaisen puhujan tilaisuuden aikana puheenjohtaja joutuu rajoittamaan kommenttien 24

määrää. Samalla teehetkiin on tulossa niin paljon innokkaita, ettei tuoleja ja teetä riitä kaikille.

Siitä huolimatta jotkut jäävät kuuntelemaan keskusteluja salin ovensuuhun ja seinustoille. Väittelykilpailuakin käydään koko tänä aikana kolmessa eri salissa samanaikaisesti.

Rakkaus herättää keskustelua, varsinkin, kun keskustelijat kerta toisensa jälkeen huomaavat siihen liittyvän kovin paljon muitakin tekijöitä. Väittelykilpailussa käy jopa ilmi, ettei koko käsite ole ihan selvä ja helppo hahmottaa. Rakkauden käsitteenmäärittelyongelma tulee pahimmillaan esiin finaaliväittelyssä, jossa väittelyaiheessa ystävyys ja rakkaus asetetaan vastakkain ilman selvennystä jälkimmäisen selvästä merkityksestä. Niinpä lukiolaiset tuskastelevatkin sen parissa, onko rakkaus vain parisuhderakkautta, jos ystävyys ei kuulu siihen.

Nufit on pyörinyt vuosittain vuodesta 2002, ja kävijämäärä on vuosien aikana noussut vajaasta viidestäsadasta reiluun tuhanteen. Alkujaan protulaisten ja Ilkka Taipaleen synnyttämä idea on saanut mukaansa muita vakituisia järjestäjiä, kuten FETO (filosofian ja ET:n opettajat) ry:n, Paasitornin sekä Dilemman. Samalla nimekkäitä puhujia on riittänyt ja yleisö on heterogeenistynyt vain protulaisista kaikentaustaisiin nuoriin sekä myös vanhempiin osallistujiin.

Nufitissa näkee, että filosofialla on ilmeisesti kysyntää, varsinkin nuorempien kansanosien keskuudessa. Nuorimmat viisaudenjanoiset tulevat jopa yläasteelta, kuten eräskin kahdeksasluokkalainen, joka tuli pelkästä mielenkiinnosta kuuntelemaan teehetken keskustelua Foucault´sta, vaikkei omien sanojensa mukaan ihan ymmärtänytkään kaikkea, mitä keskustelun aikana puhuttiin. Suurin osa osallistujista on kuitenkin lukiolaisia, joita vaivaavat monet oman elämän eksistentiaaliset sekä ympäristöön liittyvät eettiset sekä yhteiskuntafilosofiset kysymykset. Osallistujien kasvava määrä kertoo siitä, ettei into elämän tärkeisiin kysymyksiin ole laantumassa, päinvastoin. Aikuistumisen kynnyksellä hapuilevat nuoret kaipaavat keskustelunhaluista ympäristöä, jossa pohtia ja saada apua ajatteluun toisilta samoista asioista kiinnostuneilta, niin nuorilta kuin vanhemmiltakin.

Tämän vuoden teema näkyy puhujien sanoista ja väittelyaiheista huolimatta parhaiten kuitenkin koko tapahtumassa itsessään. Nufit nimittäin pyörii enimmäkseen vapaaehtoisvoimin, ja moni järjestäjä, tuomari sekä narikkatyöntekijä viettää tapahtumassa kokonaiset kaksi päivää, perjantain ja lauantain, ilman korvausta ja vain siitä ilosta, että saa olla mukana pitämässä pystyssä Suomen suurinta nuorille suunnattua filosofiatapahtumaa. Puhujatkin ovat mukana vain hyvästä tahdostaan palkkionaan raikuvat aplodit ja salillinen inspiroitunutta yleisöä. Ehkä tästä syystä tapahtumassa vallitsee läpi päivien rento ja ystävällinen ilmapiiri, eikä edes finaaliväittelyssä korotettu ääni pilaa tunnelmaa. Tapahtuma päättyy halauksiin ja kiitoksiin, ja moni osallistuja lähtee mukanaan uutta mielenkiintoista kirjallisuutta, Minervan pöllöjä sekä kimpullinen heränneitä ajatuksia.

25

Juhana Henrikki Harju

Rakkauden ambivalenttisuudesta

O

n sanottu, että runoudessa on kaksi suurta aihetta: rakkaus ja kuolema. Molemmat näistä moniselitteisistä aiheista ovat myös houkuttelevia kohteita mystifioinnille. Koska rakkautta ja kuolemaa ei voi käsittää täydellisesti, olisi yksinkertaista todeta ne pohjimmiltaan mysteerisiksi. Toisaalta mysteerin voi tulkita kutsuksi lähestyä ja kokeilla sen selvittämistä.

Rakkauden ja kuoleman voi ajatella olevan toistensa vastakohtia. En tosin tarkoita tällä sitä, mikä freudilaisessa perinteessä on hahmoteltu elämää luovan Eros-vietin eli seksuaalisuuden ja aggressiivisen, tuhoavan Thanatos-vietin väliseksi vastakkainasetteluksi ihmismielessä. Tarkoitan sitä, että rakkaus ja kuolema edustavat kahta vastakkaista puolta siitä, miten ihminen suhtautuu toisiin ihmisiin.

En samasta rakkautta ja seksuaalisuutta toisiinsa. Voi haluta ihmistä, jota ei rakasta, samoin kuin voi rakastaa ihmistä, jota ei koe seksuaalisesti haluttavana. Seksi ei ole rakkauden indeksi.

Rakkaus suhtautumistapana edustaa tietynlaista avoimuutta mahdollisuuksille. Ihminen lähentyy toista ja molemmat asettuvat avoimiksi toistensa tarjoamille mahdollisuuksille eli toisin sanoen näkevät positiivisia asioita toisessa ihmisessä. Heidän tekee mieli luoda läheisyyttä, joka voi olla niin älyllistä, emotionaalista kuin ruumiillistakin, ja viedä sitä johonkin suuntaan. Rakkaus lähentää kokevaa subjektia muihin kokeviin subjekteihin.

Kuolema taas merkitsee metaforisesti ihmisen etääntymistä muista ihmisistä. Se tarkoittaa kaikkia niitä tekoja tai ajatuksia, jotka johtavat erillisyyden ja irrallisuuden kokemukseen.

Tällainen kokemus voi olla vaikkapa pitkään yksin olleen ihmisen ahdistus nk. onnellisista pareista. Internetin sinkkupalstojen tyypillinen tarina on se, että kertoja näkee julkisessa tilassa kaksi nuorta ihmistä ja tulkitsee heidät onnelliseksi seurustelevaksi pariksi. Parin näkemisestä seuraa kertojalle ahdistusta ja tunne siitä, että on jäänyt ja on jäämässä jostain tärkeästä paitsi. Ahdistus ei rohkaise löytämään itselle kumppania vaan pikemminkin suojautumaan rakkauden poissaolon aiheuttamalta tuskalta.

Näennäisesti onnellinen pari voi olla kaksi ystävää viettämässä aikaa keskenään tai kaksi vas26

tarakastunutta ja vielä riitelemätöntä ihmistä. Se voi olla kaksi kaunista nuorta, jotka koskettavat toisiaan vielä sinä päivänä, mutta väärinkäsitysten saattelemana vihaavat toisiaan seuraavana. Pari voi myös olla aidosti onnellinen. Kukaan meistä ei voi tietää.

Rakkaus voi johtaa tekoihin, jotka johtavat hyvään elämään. Kuolema puolestaan johtaa pois hyvän elämän piiristä ja inhimillisestä yhteisöstä. Metaforisen kuoleman ei kuitenkaan tarvitse olla lopullinen. Rakkaus voi tuoda takaisin kokemuksen inhimilliseen yhteisöön kuulumisesta.

Rakkaus ei ole staattinen, jähmettynyt tila, vaan dynaaminen ja alati liikkeessä. Koska ihminen elää ajassa, rakkauskin elää ajassa.

Rakkauden muodoista romanttinen rakkaus lienee yksi käsitellyimmistä. Vuonna 1998 julkaistussa artikkelissaan ’The Lost Innocence of Love: Romance as a Postmodern Condition’ sosiologi Eva Illouz käsittelee romanttisen rakkauden merkityksen muuttumista postmoderniin aikaan tultaessa. Hän kertoo tekemästään haastattelututkimuksesta, jossa osallistujille esiteltiin kolme erilaista rakkaustarinaa.

Ensimmäisessä tarinassa mies ja nainen ihastuvat palavasti toisiinsa junamatkalla ja menevät lopulta naimisiin keskenään. Illouzin mukaan tämä tarina edustaa perinteistä käsitystä romanttisesta rakkaudesta voimakkaana järjen ja perhekysymykset sivuuttavana kokemuksena. Illouz kertoo, että haastatellut pitivätkin yksimielisesti hahmojen välistä vetovoimaa intensiivisenä, välittömänä ja epärationaalisena ja itse tarinaa stereotyyppisenä Hollywood-satuna. Illouzin mukaan vain vähemmistö ajatteli tarinan kertovan rakkaudesta ensi silmäyksellä – useimmat suhtautuvat tarinaan kertomuksena seksuaalisesta himosta.

Toisessa tarinoista mies ja nainen tutustuivat toisensa sukulaisten järjestämän tapaamisen kautta.

Ensitapaamisiin liittyneen kiusaantuneisuuden karistua henkilöt oppivat arvostamaan toisiaan ja pitävät suhdettaan hyvänä. Lopulta he menevät naimisiin. Haastateltujen tulkinnoissa oli Illouzin mukaan hajontaa: osa piti suhdetta järjestettynä avioliittona ja osa kypsänä rakkausliittona.

Kolmannessa tarinassa uranainen haluaa elämäänsä lisää vakautta ja tutustuu ystäviensä kautta uramieheen. He tapailevat muutamia kuukausia, kunnes mies kertoo tuntevansa olonsa hyväksi naisen rinnalla. Parin vuoden kuluttua he päättävät mennä naimisiin. He kuitenkin avioivat vasta, kun ovat saaneet lisäturvaa tuovan ylennyksen. Tätä tarinaa haastatellut pitivät Illouzin mukaan yhtäältä rakkaudettoman liiton kuvauksena ja toisaalta modernina rakkaustarinana sekä yhdistelmänä intohimoa ja järkeä.

Illouz käsittelee artikkelissaan myös ’rakkaus työnä’ -metaforaa, joka ilmenee haastateltavien vastauksissa. Tämä metafora kuvaa sellaista rakkautta, joka nivoutuu arkeen eikä aiheuta siihen katkosta ja joka on yhteensopivien kumppanien emotionaalinen projekti. Intensiivisten tai esteet27

tisten kokemusten tavoittelu korvautuu halulla pitää suhde toiminnassa. Tämä liittyy realistiseen rakkauskäsitykseen, joka on vastakohtainen romanttiselle rakkauskäsitykselle.

Toisaalta Illouz huomauttaa, että edellä kuvatuista tarinoista juuri ensimmäinen stimuloi eniten haastateltujen mielikuvitusta – epätodellisuudestaan huolimatta tarinaa pidettiin kaikista viehättävimpänä. Vaikka Illouzin mukaan haastatellut suhtautuivat epäilevästi romanttisen rakkauden ihanteeseen, he pitivät siihen perustuvasta tarinasta.

Arjen rakkaus ja unelmien rakkaus – voivatko ne olla läsnä yhtäaikaisesti? Ainakaan en pysty allekirjoittamaan ajatusta, että alkuvaiheen innostuksella ei olisi merkitystä, koska rakkaus on aktiivinen valinta ja koostuu arjen teoista. Rakkaudessa on aina jotain viime kädessä ennustamatonta, koska toinen ihminen on aina pohjimmiltaan ennustamaton.

Kyse on toki myös arvoista. Joku arvostaa enemmän luotettavuutta, toinen intensiivisiä ja esteettisiä kokemuksia. Kolmas arvostaa molempia.

Rakkautta on hyvin helppo idealisoida. Voimme nähdä rakkauden porttina, joka paljastaa jumalallisen maallisessa. Rakkaus voidaan nähdä voimana, jossa ihminen paljastuu itselleen toisen ihmisen kautta. Rakkaus voidaan nähdä myös tärkeimpänä kaikista kysymyksistä: kaikki palautuu rakkauteen tavalla tai toisella.

Romanttisen rakkauden kokemus voi toisaalta avata tajuntaa näkemään tuttuja asioita uusista näkökulmista tai ymmärtämään sellaisia asioita, joita ei ennen ole ymmärtänyt. En halua mystifioida rakkautta, mutten halua lähteä vähättelemäänkään sen merkitystä.

Toisaalta en usko, että rakastumisen kokemus olisi luonteeltaan vallankumouksellista. Onhan erityisesti heteroromanttinen rakkaus monenlaisten konservatiivisten instituutioiden vaikutuspiirissä: avioliiton, ydinperheen, yhteisen asuntolainan jne. Kumppanuus, joka rakastavaisten välille muodostuu, ei välttämättä johda haluun kehittää itseä. Sen sijaan kumppanuudesta voi muodostua kupla, joka torjuu enemmän uusia ajatuksia kuin esittää niitä. Kumppanuus voi siis olla selän kääntämistä maailmalle.

Monet eivät ole kiinnostuneita rakkauden mahdollisuuksista. Rakastuminenhan voi olla petollista: yhdellä hetkellä uskomme kaikkien rakkauden mahdollisuuksien olevan käsissämme, ja seuraavalla hetkellä kaikki on rauennut tyhjiin. Rakkaus vaatii paljon yksilöltä: on nähtävä sen avaamat mahdollisuudet (esimerkiksi yhteiset, intiimit, toistumattomat kokemukset yhden tietyn ihmisen kanssa), mutta toisaalta otettava väistämättä riskejä.

Kiinnostuksen puute romanttista rakkautta kohtaan ei tarkoita aseksuaalisuutta. Toisin kuin rakkauteen, seksiin ei meidän kulttuurissamme kuulu lähtöoletusta sitoutumisesta. Rakkaus on polvei28

Monet teot, joilla voisi osoittaa rakkautta, jäävät tekemättä.

leva kokemus, mutta seksi on ajallisesti ja paikallisesti selvärajainen tapahtuma.

Romanttisen rakkauden ilmenemistä aivoissa tutkinut antropologi Helen Fisher on teoretisoinut, että romanttinen rakkaus on seksuaalisen halun ja syvän kiintymyksen ohella yksi moodi, johon aivot asettuvat. Vaikutukseltaan romanttisen rakkauden syntyminen muistuttaa kokaiiniriippuvuuden syntymistä, sillä molemmissa aktivoituvat samat aivoalueet. Myös romanttinen rakkaus aiheuttaa vieroitusoireita, esimerkiksi kaipaus ja ikävä voivat manifestoitua jopa fyysisenä kipuna.

Tunnemme kaikki varmasti jonkun, jonka palava ihastus tai rakastuminenkin on jäänyt valitettavan yksipuoliseksi. Toiveajattelun synnyttämät fantasiat lakkaavat olemasta, itse rakkauskin tuntuu kadonneen maailmasta tai muuttuneen kylmäksi tuuleksi, joka palelluttaa eikä lämmitä. Olemme ehkä itsekin olleet siinä tilanteessa.

Rakkauden mahdollisuus pakottaa meidät löytämään tavan suhtautua toiseen ihmiseen – valitsemaan lähentymisen ja etääntymisen väliltä. Se kysyy meiltä, pelkäämmekö enemmän yksin jäämistä vai uusien tilanteiden kohtaamista. Onnistumistakin voi pelätä.

Menetetty rakkaus, menetetyt rakkauden mahdollisuudet tuottavat kipua. Siksi monille on houkuttelevaa kääntää selkänsä uusille mahdollisuuksille. Mutta kuinka paljon rakkautta on varaa jättää ottamatta vastaan? Kärsiväthän monet siitäkin, ettei heille ole tarjolla sen enempää romanttisia kuin seksuaalisiakaan kokemuksia, joita kohti avautua.

Romanttisen vastakaiun puute ei ole silti sama kuin rakkauden poissaolo. Kahden ihmisen välillä vallitseva suhde voi olla rakastava suhde, vaikka kyse olisikin ystävistä. Haluamme olla mukana rakkaimpien ystäviemme onnistumisisissa ja tukea heitä, kun he epäonnistuvat. Haluamme heille kaikkea hyvää.

Olisi helppo väittää tällaisena synkkänä maailmanaikana, että rakkautta on maailmassa hirvittävän vähän. Tuo väite on kuitenkin samanaikaisesti sekä tosi että epätosi.

Rakkautta on maailmassa vähän siinä mielessä, että suuri osa siitä on unohdettua tai olemassa vain mahdollisuuden asteella. Monet teot, joilla voisi osoittaa rakkautta, jäävät tekemättä. Toisaalta rakkautta on hyvin paljon, jos suhtautuu rakkauden käsitteeseen laajasti ja rakkauden mahdollisuuksiin sallivasti. Voihan rakkautta nähdä monissa pienissä asioissa joita vaikkapa ystävät tekevät toisilleen, vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä romanttisen rakkauden kanssa.

Lopulta kyse ei niinkään ole siitä, kuinka paljon rakkautta on olemassa. Kyse on siitä, millaiseen rakkauteen haluaa uskoa ja minkä merkityksen sille antaa. Rakkaus on ambivalenttia: toiselta puoleltaan se on harmonista ja toiselta petollista. On pakko valita, kumpaan näistä puolista uskoo enemmän.

29

(Rakkaus)runoja Jannika Lalu Rakkaus tekona: laulaen luonto läikkyy ja tarinoi kun se puraisuna tuntuu Sama sanoina: mitä se meistä kertoo?

Suhina sängyssä tuottaa kohinaa korvissa kesken kaiken raapustan seinään jotain ja taivutan rankani kaarella sanat soljuvat selvemmin ja näin naapuritkin kuulee ”Rakkaus” on tyhjä klangi sanana se ei viittaa mihinkään sana ja rakkaus, rakkaus ja sanat asanat ja ananas, Bahama ja lakanat tehdään näistä parempi koktail Terävinkin mieli löytää vain sen etymologian ”Rakkaus tulee sanasta pakkaus joka tulee sanasta plankkaus joka liittyy sanaan rasia joka on aina tyhjä ja ketju on pettämätön joten johtopäätös on tosi” Kaikki tietävät mitä se tarkoittaa ja jos ei tiedä, niin luulee, ja sehän on tarpeeksi hyvä on keskiluokkaisen köyhää yrittää se lauseiksi laittaa siitä, mistä ei voida puhua, on vaiettava jos yksi on sen tiennyt, eikö meidänkin tulisi oppia asettelen siististi korulauseen toisensa perään ja niissä kajahtelee yksin kaupungin kolina Kieli kuuluu rakkauteen vain yhdellä tavalla ja senhän sinä jo osaat

30

Rakkaus Marja Wolski

Rakkaus raakaa, raiskaus, raakaa, raskaus, raskasta raakaa. Älä leikistä suutu.

Kielihän on meidän, atavistisen raakaa, unkarin ja ugrien, raakaa, kieli.

Uskon ja toivon, että ajatukset, tai käsitteiden merkitykset, tai itse ihmiset, eivät ole raakoja.

Vaan aitoja, onomatopoeettisen kulttuurin jäsentämiä.

Kylläisiä?

Talouskriisistä huolimatta!

Rakkauden puutteesta huolimatta?

Raikas ajatus ?

Runo?

31

Rikostoverit Juho Lindholm

Kanssasi haluaisin opiskella sanskriittia voidaksemme solvata vastaantulijoita ilman, että he ymmärtävät; luoda mummollesi

nettiin valeprofiilin; polttaa savukkeen paikalla, jossa se on kiellettyä, vaikka kumpikaan meistä ei polta,

mukamas salaa ja tuoda ulkomailta katumaasturin täynnä alkoholijuomia; jäädä aamulla leikkimään tyynysotaa kunnes me molemmat myöhästymme töistä; törsätä koko kuukauden palkan

turkiksiin ja elokuviin; tilata hissin ja kuitenkin mennä portaita ja kävellä tyhjien

tai kaljalla lastattujen lastenvaunujen kanssa punaisia päin Kaivokadulla; virtsata julkisella paikalla

Armanin puvussa; jäädä seisomaan liukuportaiden yläpäähän ruuhka-aikaan; matkustaa junassa pummilla 32

vaikka matkakortissa olisikin arvoa; kuvata parittelevia sammakoita videolle; nostaa opintolainaa ja sijoittaa se osakkeisiin; lähteä kesken työpäivän metsään kävelylle ja käymään kahvilla Kuopiossa; ja ihmetellä

kovaan ääneen, miksi yötaivas on musta,

kun kaikki muut nukkuvat.

Sunnuntai Henri Hyvönen

Vitullinen vitutus Huomisen pelko

Nouseeko aurinko juuri minulle?

No ei se nouse ei

Sanon sulle hei

Onko vastaus aina ei

no taitaa se olla

sittenkin

spermatahrat lakanoissa deodorantin löyhkä

on mielenmaisema meillä köyhä

33

Mitä vittua?

Helmi Saukkoriipi

Minä rakastan sinua on kuin kaiku, vastaus huutoon

Rakastuin sinuun ollessani kaksikymmentäkolmevuotias. Ennen sinua olin ollut rakastunut vain

kerran. Muutaman kerran syvästi ihastunut, mutta rakastunut, vain kerran. Ihastuessani sinuun olin edelleen rakastunut. En olisi enää saanut olla, mutta olin silti. Minun oli vaikea uskoa rakastavani sinua, sillä tämä rakkaus oli niin erilaista. En halunnut uskoa rakastavani jälleen, jotain toista.

Tasapainoilin itseni kanssa halun, himon, turvan ja epävarmuuden välillä. Ehkä halusin sinua vain, koska olit siinä. Tarjolla. Koska olit lämmin, mutta et kuitenkaan liian hyvä. Koska seksi oli hyvää.

Aluksi muutin sinut mielessäni toiseksi, siksi edelliseksi. Petyin kun käyttäydyit eri tavalla. Olit liian sopiva ollaksesi laastari, mutta en osannut ajatella sinua muuna. Kaikki meni väärin. Kunnes sanoit minulle: ”Lopeta.” En olisi halunnut käyttää sinua hyväksi.

Sinä olit ollut ihastunut minuun jo pitkään. Minä en vain ollut huomannut sinua. En ainakaan tosissani. Huomasin sinut vasta, kun aloit seurustella. Se oli typerää. Mutta olin itse juuri eronnut ja silmäni aukenivat jälleen. Mielestäni hän oli hieman liian vakava sinulle. Minä sen sijaan olin hassu kaveri. En oikeastaan edes ole hassu, vaikka osaankin olla, mutta otin hassuttelijan roolin.

Aina jälkikäteen olin uupunut kaikesta siitä hassuttelusta. Kesken eräiden juhlien vein sinut katolle ihan vain kahdestaan. Siellä puhuimme ensimmäisen kerran todella. Sinun ystäväsi sanoi minulle paluumme jälkeen: ”Mitä sinä teet? Etkö tiedä, että tuossa käy vielä huonosti.” ”Mutta me ollaan vai kavereita”, vastasin. Ja tarkoitin sitä todella, meidän piti olla vain kavereita, mutta joskus aikomus ja todellisuus eivät kohtaa.

Suutelimme ensimmäisen kerran humalassa. Sanoit olevasi ihastunut minuun, olleesi jo jonkin aikaa. Minä vain tuijotin, sillä en ollut ajatellut meitä yhdessä, en oikeasti, en vaikka flirttailin kanssasi koko ajan. En vaikka olin mustasukkainen. En. Ihan oikeasti en. ”Sinun pitää mennä kotiin”, sanoin, ”Mene, jooko?” Tuijotit minua ihastunein silmin ja minua alkoi ahdistaa. Hymyilin sinulle silti lähtiessäsi.

Erosit varsin pian, väitit ettei kyse ollut minusta, mutta totta kai minä vaikutin. Tunsin pahaa 34

�Seurustelisitko kanssani?�

35

omaatuntoa, mutta varsin pian antauduin vain ihastukseen. Aivan sama, ajattelin. Näin edelleen myös eksääni silloin tällöin, enkä tiennyt mitä halusin. Mitä minun oli oikeus haluta. Hänen kanssaan en kuitenkaan enää harrastanut seksiä.

Olit ajatellut meidän menevän yhteen, mutta minä en pystynytkään. En vielä. En heti. Jos näimme liian usein, ahdistuin. Halusin nukkua välillä yksin. Tulit niin lähelle öisin. Pidin silti seurastasi. En olisi halunnut luopuakaan siitä. Ajelehdimme kuukausia määrittämättömässä tilassa, jossa olimme toisillemme ainoat, mutta silti lopulta yksin. Vuorotellen kyseenalaistimme toisemme. Vertasimme toisiamme edellisiin. Kysyimme, onko tämä tarpeeksi ja vastasimme ehkä. Olimme tyytymättömiä, mutta kykenemättömiä muutokseen, kunnes sanoit: ”Lopeta.” ”Lopeta työntäminen, lopeta kiintymykseni koetteleminen, lopeta persoonani arvioiminen, lopeta vertaaminen, lopeta analysointi. Minä olen tässä, nyt, oletko sinä? Jos et, en jaksa enää. En ole kuka tahansa, kohtele minua sen mukaisesti.”

Aloin itkeä holtittomasti. Yritin tarrautua syliisi, mutta työnsit minut pois. Katsoin sinua silmiisi anelevasti, mutta et antanut tällä kertaa periksi. En voinut pyytää anteeksi, ellen sanoisi myös jotain muuta. En voinut enää sanoa, etten tiedä. Sanoja oli niin paljon, mutta ne kaikki tuntuivat turhilta, tiesimme jo kaiken tarpeellisen. Typeryyden, epävarmuuden, menneen, toisemme. Ainoa, mitä voisin sanoa oli rakkaus – mutta pelkäsin. ”Seurustelisitko kanssani?” kysyin. ”Oletko tosissasi?”

Nyökkäsin. ”Eikö mitään muuta, vain kysymys: ’Seurustelisitko kanssani?’?” ”Älä pakota minua sanomaan mitään mihin en ole vielä valmis, kiltti.” ”Mutta minä rakastan sinua!” ”…” ”Miksi sinä et osaa koskaan käyttäytyä kuten tilanteeseen kuuluu. Miksi kaiken pitää olla sinulle niin helvetin vaikeaa!” ”…” ”Hyvä on, hyvä on, seurustellaan sitten, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.” ”Minä olen sinun ja sinä olet minun. Täysin.”

Pysähdyit tuijottamaan minua. Olin täysin tosissani ilman epäröintiä. ”Minä olen sinun ja sinä olet minun?” ”Niin.”

Yöllä tuijotin kattoon saamatta unta. Käännyin puoleesi ja tajusin rakastavani sinua. En ketään toista, vaan juuri sinua. Ehkä sanoisin sen aamulla pestessäsi hampaita tai illalla keittäessäsi puuroa, ehkä vasta viikon päästä, ehkä en koskaan. Ravistin sinua hieman. ”Mitä?” kysyit unissasi. ”Minä rakastan sinua”, sanoin. Avasit silmäsi raolleen ja hymyilit.

36

ETUJ ÄRJE STÖ