Minervan Pöllö 2/2016 by Minervan Pöllö

Miksi metafysiikkaa? Haastattelussa Tuomas Tahko

Tieteenfilosofian kansantajuistaja Inkeri Koskinen

Hilary Putnam, realismi ja rehellisyys

Opiskelijan kiire

Suomen wanhin Filosofinen Aikakausjulkaisu

2/2016 KIIRE

2 MINERVAN PÖLLÖ

SISÄLTÖ Aluksi

Pääkirjoitus

Otteita filosofin päiväkirjasta

Tukemaan historiikkiprojektia?

Pöllössä sanottua 60- ja 70-luvuilla

Filosofiassa tapahtuu

Keskellä 12

Ajasta ja mitä se tekee meille

Opiskelijan kiire

Kiire viisauden tiellä

Filosofian historiaa yhdessä sivussa

Toukokuun dilemmalainen

Näin selätät kiireen

Inkeri Koskinen - Humanististen tieteiden filosofi

Kirje Pöllöön

Tuomas Tahkon haastattelu ja kirja-arvio

Talous ja moraali

Lopuksi 44

Vanha Montaigne

Hikeä, sortoa ja tunnustusta

Hilary Putnam, realismi ja armoton rehellisyys

Yhteiskuntafilosofia kiusan kohteena

Minervan Pöllö 2/2016 38. vuosikerta Julkaisija

Dilemma Ry

Päätoimittaja

Janne Karisto janne.karisto@helsinki.fi

Nettisivut

www.minervanpöllö.fi

ISSN

1239-2545 (Painettu)

Paino

Juvenes Print - Suomen Yliopistopaino Oy

Painos 150 kpl

Toimituskunta

Irene Dimitropoulos Sofia Blanco Sequeiros Erkki Koskimäki Carlos Lievonen Ruut Lahdenmäki Ville Louekari Veijo Fiskaali

Ulkoasu ja taitto Carlos Lievonen Janne Karisto

Minervan Pöllö

saa HYY:n järjestölehtitukea. 2/2016 KIIRE

RTE PÄÄKIRJOITUS Janne Karisto

ommi Uschanov ivailee länsimaista kulttuuripessimismiä käsittelevässä Hätä on tarpeen -kirjassaan1 ihmisten innolle löytää ’totuus ajastaan’ – ja varsinkin sille, että tuo totuus tarkoittaa lähes aina jotain negatiivista. Tuskin olen ainoa, jonka mielestä kiire on nykyisen elämäntapamme yksi leimallisimmista piirteistä. Mutta ehkä kiire on päätynyt keskiöön siksi, että menneitä zeitgeisteja määrittäneistä viheliäisyyksistä on päästy eroon. Kun puhdasta vettä riittää ja lapset pysyvät hengissä, ahdistus on saanut hektisyydestä uuden kohteen. Entä jos juuri kiire on mahdollistanut näiden aikaisempien vitsauksien häviämisen? Harva se päivä kuulee julistettavan, kuinka markkinoilla aamusta iltaan toisiaan vastaan kilpailevat ihmiset muokkaavat maailmaa paremmaksi aina vain kiihtyvään tahtiin. Se, että talouden globalisoitumisen seurauksena kilpailijoita tule miljardeittain lisää – sehän on vain joukko upeita lisäkannustimia! Ei maailma lepäämällä valmistu. Oravanpyöräilmiö nähdään tämän hyvinvointisammon välttämättömäksi osaksi: ihmiset sopeutuvat paraneviin olosuhteisiin, ja mitä nopeammin juostaan jo nyt, sitä nopeammin meidän on juostava tulevaisuudessa, jotta pysyiEdistys tarkoittaa sitä, että simme edes yhtä tyytyväisinä kuin nyt. Edistys tarkoittaa sitä, että tulevaisuutulevaisuudessa totuutta ajasta dessa totuutta ajasta määrittävät sellaiset määrittävät sellaiset ongelmat, jotka ongelmat, jotka nykynäkökulmasta vainykynäkökulmasta vaikuttavat kuttavat mitättömiltä – mutta aikanaan mitättömiltä. raastavat sieluja pohjia myöten. Tyytyväiubjektiivisessa kiireisyyden kokemuksessa ei ole kyse pelkästä työajan pituudesta. Nykyajan hektisyys on jotain muuta – ainakin kilpailua, jatkuvia muutospaineita ja ympäristön tyrkyttämiä tavoitteita on ehdotettu. Pidempää päivää paahtaneista isoisovanhemmistamme harvat asettivat ajalle ylipäätään yhtä kovia tuottovaatimuksia kuin nykyaikalaiset. Siitä ei tarvinnut aina saada kaikkea irti. Asioilla oli omat aikansa. Samoin elämänvaiheilla – toisin kuin nykyään, jolloin älyllisen, taloudellisen, ruumiillisen ja seksuaalisen toimintakyvyn tehokkaimmat vuodet mielletään elinkaaren huipuksi. Sen toisella puolella on nousu ja toisella lasku. Ihastelemme sekä lapsia, jotka ovat nousseet tuolle huipulle etuajassa että vanhuksia, jotka näyttävät pysyneen siellä poikkeuksellisen pitkään. Tässä kirjoituksessa kiire tarkoittaa näkemystä tai asennetta, jonka mukaan arvokkaiden asioiden hyväksi on uurastettava hellittämättä. Subjektiivinen kokemus, kollektiivinen elämäntapa, työajan pituus ja talouskasvu ovat olennaisessa osassa, mutta kiire ei jäännöksettömästi palaudu yhteenkään näistä.

4 MINERVAN PÖLLÖ

syys ja pysähtyminen vaarantavat tämän unelman. Hyödyt peittoavat kustannuksen, joka on kiire. Sisyfos jatkakoon työtään, mutta aina vain paremmin ravittuna ja uusin älypuhelin taskussaan. Niukkuus2 on ja pysyy. Sitä eivät Thomas More, Marx ja Keynes ymmärtäneet. Seesteisemmästä elämästä unelmoivat törmäävät moralistiseen vastarintaan. Etkö muka halua maaseudulle laajakaistoja, Afrikan maalaiskyliin kaivoja tai Kiinaan ihmisoikeuksia? Kuvitteletko, että köyhyyden ja naisten alisteisen aseman poistaminen onnistuu ilman jatkuvaa rehkimistä ja talouskasvua?

smo Soininvaara kertoi vuonna 20073, millainen on hänen unelmamaailmansa ja miten se olisi toteutettavissa. Työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan rakenteet olisi järjestetty siten, että taukoamatonkin puurtaminen on kannattavaa, mutta rauhallisemmin ottaminen mahdollista. Jälkimmäinen pienemmin tuloin, tietysti. Valittavana olisi vaurautta tai aikaa, ja näistä kukin voisi muodostaa oman kombinaationsa eli elämäntyylinsä. Täydellinen laakereillaan lepääminen mahdollistettaisiin kuitenkin vain niille, jotka ovat työntekoon oikeasti kykenemättömiä. Utopiaa, sanottiin, ja keskustelu loppui siihen. Reilua vuotta myöhemmin alkanut stagnaatio on lannistanut loputkin haihattelijat. Jäljelle on jäänyt karu totuus, jonka mukaan ainoat todelliset vaihtoehdot ovat hellittämätön vaurauden tavoittelu ja kurjuus. Otan oikeuden unelmoida. Kenties kiire on hävitettävissä, kuten aiemmatkin totuudet ajasta. Kiireen keskeinen rooli edistyksen mahdollistajana tekee siitä kuitenkin poikkeuksellisen sitkeän vitsauksen. Voiko oikeasti olla mahdotonta, että tulevaisuudessa elinolojen parantaminen kyettäisiin yhdistämään kiireettömämpään elämäntyyliin? Onhan se ennenkin onnistunut, esimerkiksi Suomessa 1950ja 60-luvuilla – mikäli kiire määritellään pelkästään työajan perusteella. Kasvavan hyvinvoinnin ja työajan lyhenemisen liitto on kuitenkin katkolla, kun koulutus ja tutkimus- sekä kehitysinvestoinnit eivät muutu tuottavuuden nousuksi entiseen tapaan. Myös ikärakenne ja yhteisvaluutta patistavat kiirehtimään. Asiat ovat paremmin, mutta kiire on aiempaa kovempi. Rakenteet antavat oravanpyörälle vauhtia.

Sisyfos jatkakoon työtään, mutta aina vain paremmin ravittuna ja uusin älypuhelin taskussaan.

iireellä on ollut hintansa. Osa ihmispopulaation fyysisestä ympäristöstä huolestuneista väittää, että puurtamisen vähentäminen on itse asiassa ainoa mahdollisuus pysyä edistyksen tiellä. Mikäli tästä seuraa kurjuutta, poliittiset prosessit huolehtivat sen jakautumisesta. Optimistiset luottavat siihen, että markkinat yksin tai yhdessä viisaan politiikan kanssa vääntävät ihmisten kannustimet ajoissa oikeaan asentoon. Jälkimmäistä uskoa tukevaan tilastodataan en ole törmännyt, enkä luottamusta herättävin suunnitelmiin. Saattaa tulla aika, jolloin teoreettinen mahdollisuus ei lämmitä edes välinpitämättömiä. Muuta elollista todellisuutta se ei ole lämmittänyt tähänkään mennessä. Yuval Noah Hararin sanoin: ”Voimme onnitella itseämme modernin sapiensin kiistattomista saavutuksista vain, jos jätämme toisten eläinten kohtalon täysin huomiotta.”4

Viitteet 1 Uschanov, Tommi. 2015. Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015. Helsinki: Teos. 2 Niukkuudella tarkoitetaan tässä sitä, että ihmisten haluavat sellaista, mitä heillä ei ole. Taloustieteen niukkuus on hieman eri asia, koska se on välttämättömyys jo määritelmänsä perusteella. 3 Soininvaara, Osmo. 2007. Vauraus ja aika. Helsinki: Teos. 4 Harari, Yuval Noah. 2016. Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Englanninnoksesta suomentanut Jaana Iso-Markku. Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 2011. Helsinki: Bazar.

2/2016 KIIRE

Otteita filosofin päiväkirjasta Kirjoittaja on 24-vuotias mies, joka toivoo yhteiskunnan elättävän hänet myös jatkossa.

6 MINERVAN PÖLLÖ

ER TTE R

Filosofiassa tapahtuu

RTE

Helsinkiläinen tieteenfilosofi Inkeri

Koskinen (FT) sai Vuoden tiedekirja -palkinnon teoksesta Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Kirjan on kustantanut Tammi. Palkinto on suuruudeltaan 10 000 euroa. Koskisen haastattelu alkaa sivulta 24.

FILOSOFIN VISERRYS @HenriT.Hyvönen

Martin Heidegger on maailmanhistorian wtärkein filosofi. #varmistinpysyykiinni #sopivastilihava #mannermainenfilosofia

wTEw R

ETR

maaliskuuta, 89-vuotiaana. Taistelun keuhkosyöpää vastaan hävinnyt mielen-, kielen- ja tieteenfilosofi oli yksi 1900-luvun jälkipuoliskon analyyttisen tradiotion tunnetuimmista ja kiistellyimmistä edustajista. Lue Putnamin muistokirjoitus sivulta 58 alkaen.

Huhu Metsätalon eteläsiiven

yläkerroksista: Anal. filosofit ryypiskelivät skientistien skumppapullon lupaa kysymättä.

RTE

Hilary Putnam menehtyi kotonaan Bostonissa 13.

w S

RTE

ETR

ata vuotta sitten syntyneen Georg Henrik von Wrightin (1916-2003) muiston kunniaksi järjestetään Ajatus ja julistus -näyttely Kansalliskirjastossa 9.3.25.8.2016. Näyttelyn yhteydessä pidettiin yleistajuinen luentosarja sekä von Wright -aiheinen musiikki-ilta. Von Wrightin töitä käsitellään myös The Human Condition -konferenssissa Helsingissä 18.–20.5

nalyyttisen metafysiikan huippunimiä kerääntyy Ground, Essence & Modality (GEM) -konferenssiin, joka järjestetään 8.-10. kesäkuuta Helsingissä Metsätalossa. Tapahtuman pääorganisaattorina toimii Tuomas Tahko, jonka haastattelu alkaa sivulta 32.

RTE

uonnonfilosofinen seura järjestää 20.-21. toukokuuta Tieteiden talossa Scientific Model and a Comprehensive w w w Picture of Reality -seminaarin. Esitelmätarjonnan pitäisi sytyttää ainakin tieteenfilosofiasta ja fysiikan peruskysymyksistä kiinnostuneet.

E T R RTE E T R E T R E T R R TE R TE w Metafilosofia-kurssi

järjestettiin tänä keväänä kolmatta kertaa. Kurssin ideoimisesta ja käytännön järjestelyistä ovat vastanneet filosofian opiskelijat Leena Tulkki, Hanna Pankka ja Henrik Saarinen. Keskustelupainotteisella kurssilla puitiin monipuolisesti filosofian päämääriä, menetelmiä ja suhdetta eri tieteenaloihin. Lisää tällaista!

KORJAUS

Edellisen numeron (1/2016 Valta) Päätoimittajalta-

kirjoituksessa siteerattu keskustalaisajattelija Juho Kuisma sai kunnian keskustalaisajattelija Juha Kuisman sanoista. Pahoittelemme virhettä. 2/2016 KIIRE

Tule mukaan tukemaan Dilemman historiikkiprojektia! Hei, Dilemma ry:llä on nyt takanaan 49 vuotta värikästä historiaa - järjestö on ollut aktiivisesti mukana vaikuttamassa yliopistolla syntymästään alkaen, ja sen jäsenistöä on näkynyt vuodesta 1967 niin tiedemaailman kuin laajemmankin yhteiskunnan näkyvillä paikoilla. Kaiken tämän kunniaksi ja ikuistamiseksi on nyt tekeillä Dilemman 50-vuotishistoriikki, joka julkaistaan vuonna 2017. Lähestymmekin teitä arvon dilemmalaiset ja muut lukijat seuraavan kysymyksen kanssa: haluatteko auttaa projektimme kustannuksissa ja maksaa historiikin ennakkomaksuna? Historiikin ennakkomaksun hinnat ovat seuraavat a) 20e opiskelijahinta; b) 30e alumnihinta; c) 50e kannatushinta (sisältää vapaan pääsyn myös julkistamisseminaariin). Jos päätätte tukea projektiamme, voitte lähettää SUORAN TILISIIRRON TILILLE FI70 6601 0003 2445 14 / VIESTINÄ ”ENNAKKOMAKSU ja OMA NIMI (etunimi ja sukunimi) ja PUHELINNUMERO tai SÄHKÖPOSTIOSOITE”. Sponsoreita pyydetään olemaan yhteydessä suoraan Hanna Mäki-Tuuriin tai Erkko Kukkoseen. Ks. yhteystiedot alla. Mikäli historiikkiprojekti sattuisi päättymään kesken kaiken, palautetaan ennakkomaksut yksityishenkilöille sellaisenaan takaisin. Tämän vuoksi pyydämme merkitsemään maksun viestiin myös yhteystiedot. Tukijat saavat sekä nykyisten että entisten filosofian opiskelijoiden ja tutkijoiden vuolaat kiitokset. Tukijoidemme varoilla kustannetaan välttämättömät kuluerät, kuten historiikin taittoja painokustannukset. Historiikkiprojekti on ollut käynnissä jo muutaman vuoden, ja tänä aikana vapaaehtoiset entiset sekä nykyiset dilemmalaiset ovat tehneet pohjatyötä (arkistomateriaalin saattamista digitaaliseen muotoon, haastatteluja, epäonnisia rahastohakuja ym.) omien töidensä ja opiskelujensa ohessa. Historiikin julkistamisseminaari järjestetään 2017. Projektin etenemistä voitte seurata Facebookissa sivulla ”Dilemma ry:n 50-vuotishistoriikki”. Lisätietoa projektista ja sen tukemisesta saat projektin vetäjältä Hanna Mäki-Tuurilta (hanna.makituuri@gmail.com, 040 772 0750) tai taloudenhoitaja Erkko Kukkoselta (erkko. kukkonen@gmail.com, 044 0400 182). Odotamme innolla vastaustanne! Ystävällisin terveisin,

Hanna Mäki-Tuuri Dilemman historiikkityöryhmän puolesta 8 MINERVAN PÖLLÖ

Kuva Anni Tolvanen

2/2016 KIIRE

PÖLLÖSSÄ ”Dilemma osallistuu myös Vietnamin jälleenrakennustyöhön nyt kun maahantunkeutujat on viimeinkin saatu karkoitetuksi alueelta.”

”Professorien mielivallan on loputtava. Kaikki valta neuvostoille.”

Kyselytutkimuksesta: ”[F]ilosofiaa opiskellaan mm. seuraavista syistä: opintoteknillisistä syistä, sukurasituksen takia, vääristä syistä, tyhmyydestä, itsetehostustarpeesta ja omantunnon syistä.”

1979: ”Dilemman lehti on uudistunut. ”Dilemmatiedotteesta” on tullut ”MINERVAN PÖLLÖ” – tuttavallisesti vain ”Pöllö”. MINERVAN PÖLLÖ haluaa olla laaja-alaisempi, keskustelevampi, sekä levikin että aihepiirinsä suhteen.”

10 MINERVAN PÖLLÖ

SANOTTUA ”Agit-prop ja yhteislaulua. Lopuksi bileet.”

”Mielestämme filosofia voisi ja sen tulisi pyrkiä olemaan opiskelijaliikkeen kriittisenä omanatuntona.”

”Filosofia ei ole elämälle vierasta missään muodossa ellemme me itse sitä ole. ”

”Ass. Ringbom hylkäsi marxilaisuutta käsittelevän proseminaariesitelmän osittain syyttäen sitä vaikeaselkoisuudesta. Samassa seminaarissa hän kuitenkin hyväksyi porvaristien esitelmiä, joissa ei edes suoria sitaatteja Marxilta oltu onnistuttu kopioimaan oikein.”

- LUVUILLA

2/2016 KIIRE

AJASTA JA MITÄ SE TEKEE MEILLE Irene Dimitropoulos

nsyklopedisesti ajan ulottuvuuksia tutkivassa, syksyllä 2015 ilmestyneessä kirjassaan Zeit – Was sie mit uns macht und was wir aus ihr machen (suom. Aika – mitä se tekee meille ja mitä me teemme siitä) Rüdiger Safranski käsittelee ajan vaikutusta ihmiseen ja vaatii UUTTA AIKAPOLITIIKKAA. Tarvitsemme rikkaampia, moniulotteisempia käsityksiä ajasta vähentääksemme ajan taloudellistamisen ongelmia. Laajan kulttuurihistoriallisen kuvan ajan ja ihmisen suhteesta luovat Safranskin lukuisat viittaukset taiteisiin ja erityisesti kirjallisuuteen, joita käsitellään muun muassa Platonin, Augustinuksen, Nietzschen ja Heideggerin klassikkojen valossa. Aikaa määrittää Safranskin mukaan erityisesti tarve hallita sitä, mikä johtaa päinvastaiseen – ajan kontrolliin meistä. Kuka? Safranski, Rüdiger: s. 1945, saksalainen kirjallisuustieteilijä ja kirjailija. Erikoistunut Romantiikan kirjallisuuteen, kuten E.T.A. Hoffmanniin ja Hugo von Hofmannsthaliin. Kirjoittanut filosofien biografioita, mm. Schopenhauerista ja Nietzschestä. Freie Universität Berlinin kunniatohtori. Herättänyt viime aikoina mediassa huomiota osallistumalla pakolaisdebattiin ja kritisoinut – seuranaan Peter Sloterdijk, jonka kanssa piti keskusteluohjemaa Das Philosophische Quartett (2002– 2012) – Angela Merkelin pakolaispolitiikkaa. 12 MINERVAN PÖLLÖ

Nykyisessä aikakokemuksessamme keskeinen tunne on HUOLI, jota yritämme hallita ja poistaa suunnittelemalla ja kohdistamalla odotuksia aikaan (Safranski 2015, 63–65). Ilman tapahtumaa, olisipa se kuinka turhaa tahansa, aika ei olisi käsitettävissä. Kiire on näin ottaen KYVYTTÖMYYTTÄ ELÄÄ SISÄLTÄMÄTTÖMYYDELLÄ. Ajan puute johtuu tapahtumien liiallisesta määrästä, jota ihminen on itse luomassa välttääkseen henkilökohtaista aikaa, joka tuo omaa itseään liian lähelle (Safranski 2015, 72; 107–108). Nykyistä aikakäsitystä määrittää tulevaisuuden tarkka määritteleminen ja rajaaminen: riskejä ja oman aseman menettämistä pelätään ja halutaan välttää (Safranski 2015, 75–78). YHTEISKUNNALLISTETTU AIKA on hallittua toimimista, jossa nykyisyydestä käsin tallennetaan menneisyyttä ja säännöstellään tulevaisuutta (Safranski 2015, 91; 105.) AJAN VALTA korostuu kiireessä: aikaa ei enää käytetä johonkin vaan siirtymiseen jostakin johonkin, mikä muuttaa myös kokemuksemme tahtia ja tulee määrittämään, kuka pysyy perässä ja kuka ei. Aistien kokemuksellisen ympäristön laajetessa toimimisen mahdollisuudet kaventuvat samalla kun media luo näennäisen läheisyyden tunnetta, joka tunkeutuu ihmisen omaan aikaan (Safranski 2015, 98–101). Todellinen läsnäolo korvautuu AISTIEN YLIKOROSTETULLA LÄSNÄOLOLLA. Aistimme ovat alituisessa vaaratilassa, joka estää meitä

toimimasta tiedon kulkiessa yhä vapaammin. Kokemuksia on paljon vaikkei koeta todellisesti mitään.

Ihmisjäljet ja ympäristön kokemus

anzaroten saaren karut maisemat avautuvat heiluvan kameran perspektiivistä. Näkyvissä on sumuinen, harmaa taivas ja kivistä maastoa. On hiljaista, lukuun ottamatta kameraa nykien ohjaavan hitaita, vaivalloisia askeleita, hengähdystä ja tuulen ja meren ääniä. Filmiprojektissaan It Seems To Be Loneliness But It Is Not (2012) taiteilija Lukas Marxt eristäytyi luontoon tutkiakseen omakohtaisesti isolaation ja sosiaalisten kontaktien puutteen vaikutusta kokemukseen itsestä ja ympäristöstä. Kuka? Marxt, Lukas, s. 1983, itävaltalainen taiteilija. Ilmaisumuoto: filmi, dokumentti, performanssi, installaatio, Land Art. Tehnyt matkoja ja taidetta mm. arktisella alueella, Australiassa, Norjassa ja Kiinassa. Saanut palkintoja ja kunniamainintoja filmeistään ja installaatioistaan, mm. itävaltalaisen Diagonale -elokuvafestivaalien palkinnon vuonna 2014.

Marxt luennoi taidetta ja tiedettä yhdistävistä tutkielmistaan Helsingissä Taideyliopiston Kuvataideakatemian Exhibition laboratoryssä 6. huhtikuuta. Hänen teoksissaan mahdollistuu GEOLOGISEN YMPÄRISTÖN AIKAKOKEMUKSEN JA TAITEEN SALLIMA IRTAUTUMINEN ihmisen toiminnallisesta ajan kokemuksesta. Taiteilijalle keskeinen tutkimuskysymys on, kuinka ihmisen jäljet ovat läsnä luonnossa. Marxtin filmit ovat kiehtovia subjektiivisia vilauksia ihmisen hetkellisestä syventymisestä toiselle ajallisen kokemuksen tasolle. High Tide -filmillä (2013) seurataan veneeltä subjektiivisen kameran näkökulmasta synkkää maisemaa, jossa vedenpinnalla muodostuvat aallot ja jonka takana hahmottuvat vuoret. Toimintaa ja variaatiota kuvaan tuo kameran liike sen alkaessa kiertää hitaasti omaa akseliaan ympäri meren ääni taustalla. GEOLOGISEN YMPÄRISTÖN NÄENNÄINEN AJATTOMUUS JA TYHJYYS RINNASTETAAN IHMISEN MÄÄRITTÄMÄÄN

AIKAAN, jossa toiminnallisuus saa aikaan kokemuksen ajasta ja sen kulusta. Marxt tutkii kamerallaan, miten ympäristöä havaitaan ja miten aika tai ajattomuus vaikuttavat kokemukseen siitä – taiteilija haluaa kokea paikan sen omassa kontekstissa, johon ihminen vain saapuu. PSYYKKISEN DISTANSSIN TAI ESTEETTISEN ASENTEEN -käsitteillä hahmotetaan, kuinka esineen tai kohteen etäännyttämisellä mahdollistuu niiden kokemus sellaisenaan (Funch 1997, 188). Marxtin teoksissa geologinen ympäristö koetaan omassa kontekstissaan taiteilijan samalla rinnastaen sitä inhimilliseen näkökulmaan ja aikakäsitykseen. Teos Reign of Silence (2013) lähtee liikkeelle hiljaisesta, luonnon levon täyttämästä tilasta. Seuraavaksi katsoja näkee, kuinka ihminen astuu kuvaan ja toiminnan kautta käsitetty aika näkyy ympäristössä ihmisen aiheuttamana. Ympäristön oman tilan ja olemassaolon keskeyttää hetkellisesti ihmisen läsnäolo veneen saapuessa tyynelle vedenpinnalle. Ohjaajan neuvomana vene alkaa kiertää pintaa – kierre vedessä muistuttaa ihmisen käsitystä ajasta nopeana, näkyvänä toimintana, jota rinnastetaan geologiseen aikaan. Vene poistuu jo hetken päästä ja ihmisen jälki on siinä vielä vähän aikaa läsnä, kunnes jäljet ajasta haihtuvat taas: ympäristö palautuu alkuperäiseen tilaansa, jonka katsoja kokee. Olemassaolo on taas pelkkää olemassaoloa – ajattomuudessaan, käsitteettömyydessään ja tuntemattomuudessaan.

Lähteet Funch, Bjarne Sode: The Psychology of Art Appreciation. University of Copenhagen: Museum Tusculanum Press, 1997. Safranski, Rüdiger: Zeit. Was sie mit uns macht und was wir aus ihr machen. München: Carl Hanser Verlag, 2015. Lukas Marxtin kotisivut: http://lukasmarxt.com/ Julian Rossin tekemä haastattelu BOMB Magazinessa: http://bombmagazine.org/article/2356414/lukas-marxt

2/2016 KIIRE

OPISKELIJA herää muistaa että kiire ei uusia päiviä ainoastaan uusia kiireitä tänään on kiire: herätä syödä aamiainen avata silmät nähdä saada heti tavoittaa antaa olla ja jättää vain tavoittaakseen myöhemmin

Sofia Blanco Sequeiros

Opiskelijaa liikuttaa ensin: katkennut kengännauha pysäyttää kiireen sitten raitiovaunu opiskelijaa kasvatetaan kiire valmistua patsaaksi ainakin niin opiskelija asian ajattelee eriväriset reput salin reunalla ei vastuuta tai oikeaa kiirettä tulevaisuus vasta myöhemmin ei myöhempään ole kiire sanottavaa vain että olisi sanottavaa viereinen lusikka huomauttaa :nosta ääntä oktaavi sitten kukaan ei kuule opiskelijalla kiire kuulluksi kiire pois jonosta ruokala epäilyttävän: maallinen sosiaalinen askeettinen heteronormatiivinen keskiluokkainen porvarillinen konstruktio ja vallan väline opiskelija värähtää ymmärryksestä iltapäivän auringolla kiire osoittaa tyhjät asiat kadulle opiskelijakaan ei voi täyttää kello kolme pahin silloin ei koskaan ole kiire kiire lämmitellä 14 MINERVAN PÖLLÖ

nyt kun se viimein paistaa kertoa hermostolle: kaikki hyvin kohta kolmesta viisi kiire järjestää muille kiirettä odottavat pitkällä räpissä kerrottua pyhää opiskelija ei koskaan sopeudu paitsi silloin kuin kyseessä oma etu mutta miksi tasoittua ja myöntää kaikki kun voi kävellä kukkaniityillä! opiskelija pursuaa suopursua ja auringonkukkia. hän ei ehdi sanoa loppuun sinua kun jo pakenee askelissaan taaksepäin takaisin tuoksuvaan ruohoon kiire hinata rikkinäinen kengännauha kohti viimeistä satamaa virastotalo laskeutuu alas mukulakiviä huomaa kiinnostuvansa raiteista opiskelija huomauttaa että parempi sivistää itseään ja alkaa toistaa muiden sanomia virastotalo nyökkäilee kuljettanut kaiken läpi ajatukset eivät pidä kiviseiniä kiittää kiire purjehtia jyrkännettä alas opiskelija katsoo punaisia iltapilviä. lokki ennustaa huomiselle jatkuvia auringonkukkia asfaltti tummuu jaloissa ja lämpö liukenee seiniin yö on hellä opiskelija pimeän kirkon viertä miksi kaikki tapahtuu niin paljon retostelee oikea käsi vasemmassa kohti liimatakseen katulamppuun evankeliumin yöstä tulee uhkaava ilma tyhjenee vasta myöhemmin nyt: valokeiloja! valopilkkuja! valosumua! valousvaa! opiskelijalla kiire kadota

2/2016 KIIRE

KIIRE VIISAUDEN TIELLÄ Minna-Kerttu Vienola

Kiire ja viisaus näyttäisivät olevan toisensa poissulkevia. Heideggerin tekstien perusteella tämä johtuu kiireen luonteesta: kiire on jokapäiväisyyttä parhaimmillaan. Se peittää alleen olemisen, jonka voi ymmärtää ainoastaan kiireettömyydessä.

iisaalla miehellä ei ole koskaan kiire, kuuluu vanha kreikkalainen sananlasku. Sanoissa saattaa olla perää, sillä kiireessä suoritettaessa ehtii harvoin pohtia tekemisiään sen syvemmin. Vaikka paineiden alla suorittaessaan saisikin jotakin aikaan, ei se tarkoita, että ymmärrys tekemisistä kasvaisi. Puhumattakaan niistä ei-kiireellisistä asioista, jotka jäävät kiireessä huomion ulkopuolelle. Voitaisiin siis sanoa kiireettömyyden olevan mahdollisuus viisauteen (toisin sanoen välttämätön, muttei riittävä ehto). Kiire ei ole vain aikataulujen tiedostamista, vaan niistä stressaantumista siten, että aikataulutettu projekti muuttuu päällimmäiseksi päämääräksi ja kaikki huomio keskittyy siihen. Siispä kiire eli stressi ehtimisestä ei anna tilaa muulle kuin tällä hetkellä keskipisteessä olevalle tilanteelle. Esimerkiksi bussiin kiirehtiessään ihminen siirtää kaiken muun syrjään ja keskittyy ehtimiseensä, ja esseetä viimeisenä palautuspäivänä kirjoittava opiskelija toimii ikään kuin eläisi esseenkirjoittamisen aikataulua varten. Jatkuvasti erilaisissa kiiretilanteissa eläessään ihminen ei ota etäisyyttä projekteihinsa, eikä yksinkertaisesti ehdi kasvattaa ymmärrystään itsestä, muista tai maailmasta. Heideggerin ajan ja olemisen analyysi antaa ymmärtää, että kiire on jokapäiväisyyden eli arkeen langenneisuuden ilmiö. Tällöin ihminen on täysin uppoutunut projekteihinsa eikä oikeastaan enää erota niitä itsestään (S&Z §27). Jokapäiväisyydessä elävä täälläolo (Dasein) ymmärtää itsen16 MINERVAN PÖLLÖ

sä huolehtimisen kohteensa pohjalta. Henkilö on se, minkä kanssa on tekemisissä (S&Z, §47). Tämä tarkoittaa sitä, että kiire, jonka pauloissa oleva ihminen samaistaa itsensä projektiinsa, on jokapäiväisyyttä parhaimmillaan. Toisin sanoen kiire peittää näkyvistä ihmisen itsensä niin täydellisesti kuin vain mahdollista. Kiire on siis olotila, jossa ihminen on niin syvällä siinä, mitä on tekemässä, että on unohtanut itsensä ja toimii itse tekemistään varten. Tällöin ihminen on “epäautenttisesti” (uneigentlich) eli tavalla, jossa ei huomaa omaa olemistaan maailmassa eikä suhdettaan muihin ja ympäristöönsä. Epäautenttisuudella tarkoitetaan tässä sitä, että ihminen elää jatkuvassa paossa itseään, eikä ymmärrä omaa tapaansa olla maailmassa. Ihminen täälläolona on Heideggerin mukaan eksistoiva eli eksistentiaalinen oleva, joka toimii maailmassa. Se on aina suhteessa eli huolehtii ja on toisten ihmisten kanssa ja täällä (S&Z, §9-11), eli on ymmärtävä ja huomioiva olento.

Kiireessä ihminen on epäautenttinen ja langennut jokapäiväisyyteen. Esillä- ja käsilläoleva taas on sitä kaikkea, mikä on maailmassa välineinä, esineinä tai asioina (S&Z, §16). Toimiessaan jokapäiväisyydessä ihmi-

nen kuitenkin samaistaa itsensä huolehtimaansa, eli siihen, mitä tekee. Hän ei ymmärrä elävänsä aina jo kuolemaansa kohti, toisin kuin ne esillä- ja käsilläolevat asiat maailmassa, joista huolehtii eli joihin on suhteessa. Epäautenttinen ihminen ei siis ymmärrä kuolemaansa aina jo olemassa olevana mahdollisuutena, vaan suhtautuu siihen jonakin, joka ei ole osana omaa itseä. Tällöin ihminen ei ymmärrä itseään eli mahdollisuuksiaan, sillä hän ei näe lopullisinta välttämätöntä mahdollisuuttaan eli kaikkien muiden mahdollisuuksiensa loppua ja rajaajaa, kuolemaa. Sen sijaan epäautenttinen ihminen elää ikään kuin kuolemattomana, uppoutuneena tekemisiinsä, joihin ei suhtaudu erilaisina omasta itsestä, eikä näin huomaa todellista ajallisuuttaan ja olemistaan. Autenttinen (eigentlich) ihminen sitä vastoin ymmärtää olevansa todella kuolevainen eli kuoleman välttämättömän mahdollisuuden sisältyvän olennaisesti omaan olemiseensa (S&Z, §60). Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ymmärtää elämänsä olevan se, mikä se on, juuri sen takia, että se loppuu ja että sen lopullisuus muovaa sen jokaista hetkeä. Autenttinen ihminen huoOlemisen maa olevansa ymmärtäminen loppuaan, kuoleon mahdollista maansa, kohti jokaisessa tilanteesvain saan ja projekikävystymisessä. tissaan. Tämän kautta ihminen ymmärtää oman olemisensa sekä sen eron muuhun olevaan, eikä enää samaista itseään projekteihinsa. Ollessaan autenttisesti eli kuolemaa kohti ihminen siis ymmärtää oman olemisensa ja sitä kautta muun olevan, eli käsittää maailman ja itsensä. Autenttisuus ja viisaus näyttäisivät liittyvän vahvasti toisiinsa. Kiireessä ihminen taas on epäautenttinen ja langennut jokapäiväisyyteen. Kuoleman mahdollisuuden näkymättömyyden myötä oma oleminen on peittynyt, kun henkilö on niin sisällä projekteissaan, että samaistaa itsensä tekemiseensä. Tämä taas tarkoittaa, ettei ihminen voi kiireessä ymmärtää itseään, muita tai maailmaa. Kiireinen suhtautuu kaikkeen olevaan ilman selvyyttä sen olemistavasta eli siitä, miten eri asiat ovat suhteessa toisiinsa.

Viisaus olevaisen ja olemisen ymmärtämisenä sekä kiire näyttävät sulkevan toisensa pois. Tämä ei välttämättä tarkoita, että jo mahdollisesti saavutettu ymmärrys häviäisi kiireen iskiessä, mutta silloin huomio on jossain muualla ymmärryksen ollessa piilossa.

yky-yhteiskunnassa kiireettömyys näyttää kuitenkin olevan niin harvassa, että viisauden saavuttaminen vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä. Ehkä viisaus olikin vain antiikin kreikkalaisten luksusta, sillä myöhemmissä teksteissään Heidegger mainitsee olemisen ymmärtämisen olevan mahdollista vain ikävystymisessä, joka taitaa olla nykyihmisen saavuttamattomissa: “Aidosti ikävystyttäessä ei olla ikävystyneitä jostakin tietystä syystä, vaan ollaan ikävystytty yleisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että kiinnostuksen kohteena ei ole yhtään mitään. Ajalla on tässä merkityksensä, kuten saksankielisestä sanasta (langweile) saatetaan ymmärtää. Kyseisessä ikävystymisessä ei ole enää tuntua tulevaisuudesta, menneisyydestä tai nykyisyydestä. Huomaamattomissa ollut oleva näyttäytyy ikävysytymisessä.” (ZS, 208-9) Viisaus näyttäisi olevan mahdollista saavuttaa ainoastaan joutilaisuudessa. Tällöin ihminen ei ole syventynyt yhteenkään projektiin, eikä siis suhtaudu aikaan projektinsa kautta menneenä, nykyisenä ja tulevana (ja dead linena), vaan huomaa oman olemisensa ja siten ymmärtää muunkin. Siispä, jos viisaalla ei koskaan ole kiire, ei kiireinen taida koskaan olla viisas. Tästä voidaankin lähteä miettimään syitä omaan elämään tyytymättömyydelle, mielenterveyshäiriöille yltäkylläisyydessä sekä tiedemaailman ongelmille kaiken informaation keskellä. Viisaus ja suorittamisen määrä eivät taida korreloida, päinvastoin.

Kirjallisuus Heidegger, Martin Sein und Zeit, Max Niemeyer Verlag, Tübingen 2006 Heidegger, Martin Zollikon Seminars, ed. Medard Boss Northwestern University Press, Evanston 2001. Englannin kielinen käännös: Franz Mayr ja Richard Askay

2/2016 KIIRE

Filosofian historia yhdessä sivussa - kirjoituskilpailun kolmen kärki julkaistaan tässä. Minervan Pöllön toimituskunta valitsi voittajaksi Minna-Kerttu Vienolan tuotoksen, joka löytyy sivulta 20. Kiitos kaikille osallistuneille.

Kuvat Erkki Koskimäki 18 MINERVAN PÖLLÖ

Voittiko luova hulluus vihdoin?

Jussi Markkula

unpa Sokrates olisi ymmärtänyt, että vastaus on kysyjissä. Kädetön kätilö kyllä ymmärsi vain kysellä, mutta etsi vastausta ihmisten ulkopuolelta. Sitten Patton systematisoi surinan kaikille myrkyille immuuniksi: ”Minä, Platon, olen totuus!” Eikä edes Arska ymmärtänyt, miten harvoin käytännön elämän matematiikassa 1=1. Näin käytännöllinen järki jäi kauttaaltaan teoreettiseksi. Paarma oli oikeilla jäljillä, mutta väsyi ja totesi avoimelle ovelle: ”kyllä tämä nyt tässä oli, joten sulje suusi!” Ja jos Patton ei järjestänyt puolustusta kuntoon, niin Arska naamioi taivaan isän äiti maaksi. Näin Könisbergin könsikäs ei unelmien miestä tunnistanut? Kantti kävi ilmiön kimppuun, maan tarkoitus hukkui ja todellisuudesta tuli myytti. Edes kuperkeikkanikaaliset kiepsautukset eivät enää pelastaneet katastrofaalista hämähäkkiä omalta verkoltaan. Ja mikä voisi pelastaa ajattelijan, joka todistaa, ettei ajatus pysty pakenemaan itseään tai kaltaisiaan. Näin halkeaa korkeinkin kupoli. Totuus todellakin tuli naiseksi, jolla on mitä parhaimmat perusteet olla näyttämättä perusteitaan. Eikä naisia kuitenkaan rinkulapäätelmineen ja lavattomine mailoineen nakkikaukaloon päästetä – vain tekopartaplatonit kelpaavat. Sitten Reetu vihelsi heidätkin ulos, koska Salome oli liian kova Lou. Kaikkien kuvien kaataja vasaroi ohueen ilmaan totuutensa: ”totuutta ei ole!” Ja hulluksihan tässä tulee ennen kuin valmiiksi. Jäljelle jäi kaikkien vapaiden henkien pirullisen positiivinen häly. Reetu ei osannut kaivertaa ymmärrystä lihaansa eli siihen ainoaan, joka sekä halkoo että ei halo ilmaa. Miten ihmeessä totuus ilmenisi sanoissa, joiden takana ei ole mitään? Miksi ratkoa tieteen kysymykset, jos ne eivät kosketa todellista elämää? Elämän tarkoitus kun on kysymys, johon jokainen väistämättä omallaan vastaa. Tässä tahdikkaan tanssitaitoiset polvet paranevat. mutta nekin tuhkaksi tuuleen. Vain hulluus on ratkaisu, mutta vain päivä päivältä luovemmaksi kasvavana! Vain sammumattoman luovasta oppimiskyvystä nousee suurisieluinen yli-ihminen ja yli-ihmisyys, hetkessä olevilla partikulaareilla laulava järki ja tahdikkaasti tanssiva elämäntaito. Vain tällä tavoin todellisuus vapautuu myytin takaa ja tahtoo tulla luoksemme, koska Arnold Sokrates Pattonin sijaan totuuksia me kaikki olemme – ja juuri sellaisia kuin olemme, kunnes jälleen opimme jotain, ihmisinä ihmiskuntana ja eritoten yksilöinä. Vartin verran myöhästyin, mutta 2500 vuoden erehdys vaati melkein merkin per vuosi.

2/2016 KIIRE

Länsimäisen filosofian historia á la Whitehead Minna-Kerttu Vienola Platon ((esi)Sokrates): yksi ja moneus, valo ja varjo, hyve ja heikkous, valtio ja ihminen. Viisaus <31234567891011121314151617181920212223242526272829303132333435363738394041 Aristoteles. Ystäväni Sokrates ei ole varjo luolan seinällä, koska ne varjot ei ole varjoja. Oliko Sokrates kuolevainen? Jälkisokraatikot, epikurolaiset, skeptikot, stoalaiset sekä muutamat muut: ‘’Ei, vaan kuolematon ja viisain!’’ 3 Uusplatonistit, Plotinos & Hypatia. Sokrates harjoitti vain platonista rakkautta nuoriin poikiin. 4 Augustinus. Edes (esi)Sokrates ei tiennyt, mitä aika oli, nyt voisi tunnustaa (Augustinus’s on fire!)? 5 Averroes & Avicenna. ‫ لضفألا وه طارقس‬، ‫وطسرأ دعب‬ 6 Abelard & Heloise. Viisa(u)s <3 7 Akvinolainen. Sokrates, pois se minusta! 8 Machiavelli. Valtio. 9 Descartes & Elizabeth. Sokrateen puhumat sielujutut pitää modifioida uusiksi. 10 Berkeley. (Miksi tää on listassa?) 11 Spinoza. Sokrateen sielu ja ruumis toimii sittenkin yhdessä, koska Parmenides. 12 Hobbes. Sokrateen naiivius, LoL. 13 Locke. Ehkä, mutta oli niissä valtiojutuissa jotain perää. 14 Valistusfilosofit, Diderot, Voltaire, Rousseau, Montesquieu. Erittäin paljon perää! Valoon! 15 KANT. Se moraalifilosofia oli edelleen ihan väärässä, sieluvertaus on ihan toimiva pienellä säädöllä. 16 Hume. Ideoista ei voida päätellä, mitä pitäisi tai ei pitäisi tehdä (kaiken maailman dosentit, älkää kertoko, mitä ei saa tehdä!). Sori. 17 Smith. Valtio ei ole paras mahdollinen valtiovaihtoehto. 18 HEGEL. Jep, koska valtio on vain Weltgeistin itseilmaisua! Hyveistä Sittlichkeitiin! 19 Marx. Joten tehdään kaikista työläisfilosofikuninkaita! 20 Schopenhauer & Nietzsche & Kierkegaard. Sokrateskin puhuu Vedoista. Oisko kohta uusia filosofeja? 21 Frege. That’s why. 22 Husserl. Ideat → eideettisyys → ilmiöt → ne uudet filosofit! 23 Heidegger. EsiSokrateet! Vaikeinta on se, mikä on ilmeisintä, aika → olemisymmärrys! 24 Wittgenstein (& von Wright -Suomi mainittu!). Sokrateesta on vaiettava... Eikun..? 25 Merleau-Ponty, Beauvoir & Sartre. Ei voida päästä täysin, mutta tarkastellaan meidän kokemusta niistä. 26 Popper. Lisää maailmoja? 27 Frankfurtin koulukunta. Ei telosta → takaisin Valtioon. 28 Arendt. Oikos ja politeia <3 Hyveet & pahuus? 29 Kripke. Tässä kohtaa on vaikea päättää, oliko Whitehead sittenkään ihan oikeassa. Ei välttämättä. 30 Foucault. Jos Valtio on normatiivinen, niin... Heureka! 31 Rawls. Verhon takaa Valtio löytyy. 32 Deleuze. Viisaus & rakastaminen=? 33 Derrida. Ideoiden välissä on jotain. 34 Quine. Theaitetoksen jutut uuteen harkintaan. 35 Rorty. Hyve! 36 Habermas. Oikos ja politeia <3 Demokratiaa uusiksi. 37 Butler. Valtion sukupuoliroolit(tomuus) <3 38 Meillassoux & Brassier. Mennään (esi)Sokrateen yli & yli. 39 Nussbaum. Platonin hyvyys, sen hauraus. 40 Zizek. Oon uusi Sokrates. 41 Hintikka, Sandu, Heinämaa, Backman ja Saarinen ym. Kaikki edellinen + vähän lisää (esikin)Sokratesta 1 2

20 MINERVAN PÖLLÖ

Sofoksesta tieteellisen vallankumouksen rakenteisiin ja sofoksen uudelleen ohjelmoituihin referentteihin Joonas Pulkkinen

laton ja Aristoteles rakensivat ensimmäisinä ihmiselämän halkovaa systemaattista ajattelua. Onko kaikki filosofia Platonin jälkeen ollut vain hänen ajattelunsa kommentoimista? Kristinuskon vaikutus latisti rationaalisen ajattelun tuhanneksi vuodeksi, mutta renessanssi vapautti uudenlaisen ihmiskuvan. Descartesin metodologinen skeptisismi sovitti filosofian yhteen aikansa luonnontieteiden kanssa. Brittiempiristit loivat varsinaisesti pohjan nykyiselle filosofialle, tiedollisessa mielessä. Heidän uudistuksensa oli havaintokokemukseen perustuva näkemys tiedon luonteesta. Valistuksen myötä yhteiskuntaan ja yksilöön liittyvät kysymykset nousivat keskiöön. Ranskan vallankumouksen jälkeen saksalaiset varhaisromantikot yrittivät Kantia mukaillen hässiä päässään äärettömän kokoista Ravensburger-palapeliä nimeltä systeemi. Heidän mielestään kaikki ranskalainen filosofia oli paskaa. Näille paikkeille sijoittuu filosofian historian vittumaisin jakolinja: ajastus analyyttisesta ja mannermaisesta filosofiasta. Jälkimmäinen syntyi, kun elämän runtelemat ihmissielut tajusivat valistuksen projektin kusseen. Analyyttinen filosofia puolestaan syntyi luonnontieteiden äärettömän kasvun hengessä, Russellin ohjelmoidessa siihen liittyvän filosofisen projektin. Eräs Russellin Wienin piirileikkiläisten vaikutuksessa ollut oppilas näytti mentorilleen keskisormea ja tästä seurasi kielellinen käänne. Popper puolestaan osoitti marxilainen tradition epätieteellisyyden, onneksi. Heidegger unohti filosofian ja metafysiikan tradition keskittyen täällä-vitun-olemiseen. Amerikassa on tehty 1900-luvun alusta asti kirjekurssimuotoista etiikkaa. Ja pohdittu, miten perustella filosofian olevan luonnontiede. Pragmatismi on tarjonnut hyviä sovintoesityksiä filosofien keskenäiseen keljuiluun. Postmodernien kysymysten ja näitä seuranneiden itseään toistavien, vanhentuneiden keskusteluiden valossa on perusteltua kysyä: Onko filosofian historialla modernille ahdistuneelle subjektille mitään väliä?

2/2016 KIIRE

TOUKOKUUN DILEMMALAINEN Janne Karisto RIKU LUOSTARI unelmoi monarkiasta. Hän ei usko historian loppuneen, mistä tuskastuneena toteaa: “Kansainvälinen politiikka on sinänsä jees, mutta ahdistaa kun en tiedä miten tää stoori päättyy.” Riku haaveilee pääainepetturuudesta. Suomen ja Pohjoismaiden historia kiinnostaa eniten. Keskioluen mielijuomakseen paljastava ex-tuusulalainen jatkaa avatumistaan: “En tiedä, mitkä ovat tärkeimmät historian suuntaan vaikuttavat voimat. Toivon vain, ettei kaiken takana ole jokin helvetin mutteri.” Riku on etsinyt vaihtoehtoista vastausta psyko- ja sotahistoriasta. Iltaisin Rikun voi bongata Kaisa-talon K3-kerroksesta, missä “verisiä kyyneliä on vuotanut”. Riku jopa harkitsi psykologian sivuaineopintoja. Hän kuitenkin pettyi huomatessaan, että kansanluonteen käsite ei ollutkaan käyttäytymistutkimuksen keskiössä. Harmistunut Riku luopui aikeesta. Riku pitää internetiä epäilyttävänä. Hän toistelee historioitsija Teemu Keskisarjan sanoja: “On täysin valheellista puhua tietoyhteiskunnasta, kun tiedämme, että suurin osa internethauista kohdistuu pornografiaan ja ajankäytön kakkosena seuraa Facebookin ja Twitterin keinoelämä, missä en näe mitään myönteistä.” Silloin tällöin Riku kuitenkin huokaa: “Maailmassa asiat menevät juuri kuten pitääkin. Ei mitään muutettavaa.” Rikun mielestä historia on reilu. Vouhotus edistyksestä ja kiireestä ahdistaa Rikua: “Ennen oli täsmälleen yhtä hyvin kuin nykyään, ja niin on tulevaisuudessakin.”

RIKUN TOP KOLMOSET Parhaimmat vuosisadat 1. 1800 2. 1400 3. Ensimmäinen vuosisata jkr.

Huonoimmat innovaatiot 1. Internet 2. Kapitalismi 3. Leipäkone

Kansalliset häpeät 1. Selluosaaminen 2. Kummeli 3. Valkoinen terrori

Vituttaa tänään (12.3.) 1. Pelillistäminen 2. Pantittomat pullot 3. Venäjä

Syvällisimmät yhteydet 1. Utooppinen kommuuni 2. Verivala 3. Kohtalonyhteys

Kekkosvideot YLE:n Elävässä arkistossa 1. Väyrynen selittämässä, että Kekkonen esiintyi urheilukisassa niin sekavana, koska “hänellä oli huono näkö ja aurinko paistoi silmiin”. 2. “Presidentti Urho Kekkonen on kuollut” 3. Kekkosen vaalimainos 1956

Syvällisimmät sodat 1. Ensimmäinen maailmansota 2. Yhdysvaltain sisällissota 3. Kaikkien sota kaikkia vastaan Ihmiskunnan innovaatiot 1. Kirjapaino 2. Nationalismi 3. Pakastin 22 MINERVAN PÖLLÖ

Kuva Erkki Koskimäki

Haluatko eroon kiireestä? Minervan Pöllö etsi ja keksi itse hyviä vinkkejä, joiden avulla välttää kiirettä SOITIMME MARTTALIITTOON ja kauhistelimme elämän hektisyyttä. Martat tarjosivat avuksi Hidastamisen 5 teesiä. • Keskity –Keskittyminen rauhoittaa mieltä ja parantaa lopputulosta. Keskittymällä kädentöihin myös aivot voivat hyvin. • Ole läsnä –Hidastaminen antaa aikaa olla läsnä. Hektisessä elämässä ei ehdi keskittyä mihinkään. Tehdään paljon, mutta ei mitään kunnolla. • Suunnittele –Jätä tilaa haaveille ja unelmille, pidä kiinni suunnitelmistasi kun olet päätöksen tehnyt. Suunnittelu auttaa karsimaan turhan pois. • Nauti –Marttailu lähtee tekemisen ilosta, ei pakosta. Jos ei huvita tehdä, muista että oleminenkin on tekemistä. • Luovu –Kaikkea ei tarvitse saada eikä saavuttaa. Yleensä se mikä tuntuu hyvältä, on oikein.

"Älä ajattele niin paljon." - Coach Timo Lampikosken vinkki kiireen ja työstressin selättämiseksi Terveyden asialla -sivustolla Taru Jussila Anna-lehdessä • Kokeile hypnoosia ”Miksei? Ei siitä ainakaan haittaa voi olla. Sitä paitsi hypnoosi on mielenkiintoinen kokemus.” Merja Perttula Kauneus ja terveys -lehdessä • Lopeta kiirepuhe ”Tehkää asiasta työpaikalla yhteinen päätös. Paljon tekemistä ei ole sama asia kuin kiire. Jos kiire-sana lipsahtelee jonkun huulilta, hänen pitää maksaa euro yhteiseen virkistysrahastoon.”

MINERVÄN PÖLLÖN VINKKILISTA 1. Lopeta ruoanlaitto ja aterioi pelkästään Unicafessa. Vältät sekä stressaavat valinnat ruokamarkettien ahtaissa hyllyväleissä että epävarmuuden ruoanvalmistuksen onnistumisesta. Rahaakin säästyy, ja sehän on aikaa. 2. Siirrä lukupisteesi Kansalliskirjastoon. Stressi talttuu, kun on tarpeeksi prameaa ja hyvä tuoksu. 3. Mene kaljalle. 4. Suunnittele koko seuraava viikko tiptop tai älä suunnittele yhtään mitään. Välimuodot ahdistavat. 5. Hoida rästihommat välittömästi. Älä selitä. Weboodiin kilahtavat pisteet rentouttavat kireätkin hermot.

2/2016 KIIRE

Humanististen tieteiden filosofi

Tieteenfilosofian tutkija Inkeri Koskinen voitti Vuoden tiedekirja -palkinnon suomalaisia näennäistieteellisiä historiankirjoituksia penkovalla esikoiskirjallaan Villi Suomen historia. Kävin keväisessä Espresso Edgessä juttelemassa Inkerin kanssa.

Hanna Pankka

inulle myönnettiin vuoden tiedekirjapalkinto noin kuukausi sitten. Kuvailit tuolloin kiitospuheessasi olevasi pöllämystynyt, häkeltynyt ja todella otettu. Millaisia ajatuksia sinulla on tästä palkinnosta näin jälkikäteen? Tuo on edelleen aika hyvä kuvaus. Kirja on esikoisteos, joten sitä on vaikeaa itse arvioida ja siitä on edelleen ilmestynyt kovin vähän arvosteluja. Olen tietysti pannut siihen aika paljon energiaa – kävin esimerkiksi Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun, jonka vastaanotoille vein kirjakäsiksen ensimmäisiä lukuja. Eli olen jonkun verran panostanut siihen sisällön lisäksi myös kirjallisena teoksena. Olin tämän vuoksi tietysti hyvin otettu siitä, että tällainen aihe kiinnosti ja joku muukin näki arvoa sillä kirjallisella työllä, jonka olen tehnyt. Mikä sinut alun perin toi filosofian pariin? Lukiossa arvoin, lähteäkö opiskelemaan filosofiaa vai matematiikkaa. Molemmat olivat yhtä vahvoja vaihtoehtoja, mutta luultavasti se oli lopulta mieltymykseni kieleen ja kielenkäyttöön, joka asian ratkaisi. Mutta siitä on niin kammottavan kauan, että en edes halua muistaa, kuinka kammottavan kauan, niin että tämä nyt voi olla vähän jälkikäteisviisastelua.

Kuva Arttu Kataja

24 MINERVAN PÖLLÖ

Huhujen mukaan olit vielä maisteriopinnoissasi kiinnostunut fenomenologisesta tutkimussuuntauksesta, ennen kuin tieteenfilosofia vei sydämesi ja päädyit tekemään väitöskirjaa siihen liittyen. Tällaisen isohkon suunnanmuutoksen tekeminen ei tunnu olevan kovin yleistä. Mistä tässä vaihdoksessa oli kyse ja miten se tapahtui? Sitä, miten päädyin fenomenologiaan, minulta olisi pitänyt kysyä kymmenen vuotta sitten. Mutta sa-

notaan näin, että minulla oli tiettyjä kiinnostuksen kohteita, joita pääsin siinä fenomenologisessakin viitekehyksessä tutkimaan. Minulla oli kuitenkin väitöskirjaa aloitellessani suuri tarve tehdä jotain sellaista, josta olisi jotain hyötyä muillekin. Ei tuntunut järkevältä tehdä väitöskirjaa sellaisella otteella, että ”tämä on minusta hirveän kiinnostava kysymys – kenenkään muun mielestä ei ole”. Eikä minulle myöskään riittänyt yleisöksi se semmoinen aatehistoriallisesti virittynyt fenomenologiposse, jolle olisin sitä kirjoittamista voinut jatkaa, vaan halusin tehdä jotain laajemmin hyödyllistä. Halusin, että esimerkiksi humanististen alojen tutkijat saattaisivat nähdä, että tällä on jotain relevanssia. Tieteenfilosofia yksinkertaisesti tuntui antavan mahdollisuuden käytännön relevanssiin helpommin kuin fenomenologiaa ja aatehistoriaa yhdistävä ote. Eli en pohjimmiltani vaihtanut sitä, mikä minua kiinnostaa. Eli se oli tällainen metodologinen näkökulman vaihdos? Niin. Siinä joutui totta kai vaihtamaan viitekehystä kokonaan ja opettelemaan uuden tavan lähestyä asioita. Se on ollut kauhean hankalaa ja on sitä edelleenkin. En ole enää ollenkaan inessä fenomenologiakamassa, mutta toisaalta minulta puuttuu myös tieteenfilosofiasta edelleen sellaisia alueita, jotka eivät ole oman työni tai opetuksen kannalta olleet relevantteja. Sellainen loikka – se vähän pitkitti väitöskirjan tekoa. Nyt kun väitöskirja ja kirja ovat paketissa, niin millaisia projekteja sinulla parhaillaan on käynnissä? Tällä hetkellä kirjoitan Koneen Säätiön rahoituksella yhdessä Tomi Kokkosen kanssa kirjaa humanististen tieteiden filosofiasta. Lisäksi minulla on tässä rinnalla post doc -projekti, jolla ei tosin tällä hetkellä ole rahoitusta. Se käsittelee demokratisoituvan tieteen objektiivisuuden mahdollisuuksia. Päätöksenteon kannalta relevanteilla tieteenaloilla on nykyään osallistavia tutkimusmenetelmiä ja kaikenlaisia yhteistyöhankkeita tieteenulkoisten toimijoiden kanssa, joten katson sitä, millaisia uusia uhkia tutkimuksen objektiivisuudelle tämä tuo ja minkälaisia kriteereitä tällaisten tutkimushankkeiden pitäisi täyttää, jotta niitä voitaisiin pitää objektiivisina, tai jotta niiden objektiivisuutta voitaisiin edes arvioida.

Onko sinulla jotain pitkän aikavälin suunnitelmia uraasi koskien? Tässä nykyisessä tilanteessa tutkijan on aika vaikeaa tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, varsinkin, jos ei ole valmis muuttamaan ulkomaille pitkäksi aikaa. Täytyy pitää monta mahdollisuutta auki. Sen, että olen pelannut vähän erikoisempien aiheiden kanssa ja saanut väitöskirjani valmiiksi huolimatta siitä, että vaihdoin fenomenologiasta tieteenfilosofiaan, on mahdollistanut se, että olen myös ammattisuomentaja. Olen suomentanut kaikkea keittokirjoista ja lasten puuhakirjoista romaaneihin. Minulla ei ole kääntäjän koulutusta, mutta olen kääntänyt kirjallisuutta jo sen verran, että tiedän, että pystyn elättämään itseni suomentajana, jos on pakko. Palkka on huono, mutta se on semmoinen henkinen turvaverkko, kun tämä tutkijan homma on niin järjetöntä taloudellisesti. Miten päädyit alun perin tekemään noita suomentajan töitä? Olin Ranskassa vaihdossa ja eräs tuttu kustannustoimittaja kysyi, voisinko kääntää kahdessa viikossa kaksi lasten puuhakirjaa, ja vastasin ”joo”. Hän selvästi tykkäsi jäljestä ja kysyi lisää ja lisää ja päädyin kääntämään ison liudan kaikenlaista pientä silppua. Olen muuten luvannut itselleni, etten enää koskaan käännä lasten puuhakirjoja. Ehkä se on sitten se pitkän aikavälin suunnitelma? Joo, se on mun pitkän aikavälin suunnitelma! Perinteisesti filosofit ovat olleet enemmän kiinnostuneita luonnontieteistä. Olet kuitenkin itse päätynyt keskittymään humanistisiin tieteisiin. Miksi juuri humanististen tieteiden filosofia? Päädyin tieteenfilosofiaan siksi, että minua kiinnostivat tietyt kysymykset, jotka liittyivät esimerkiksi nationalismiin ja tutkijoiden rooliin yhteiskunnassa. Huomasin yhä selvemmin ja selvemmin näiden kysymysten liittyvän tutkimuksen tekemiseen, ja nimenomaan humanistisen tutkimuksen tekemiseen. Eli se ei suinkaan mennyt niin, että olisin ollut ensin kiinnostunut tieteenfilosofiasta ja päättänyt sitten keskittyä humanististen tieteiden filosofiaan. Pikemminkin olin kiinnostunut näistä kysymyksistä, ja se viitekehys, jossa huomasin kykeneväni tekemään jotain järjellistä ja oikeasti muille hyödyllistä – ainakin toivon näin – oli yhtäkkiä tieteenfilosofia. Eli päädyin tieteenfilosofi2/2016 KIIRE

aan siksi, että humanistiset tieteet tuntuivat tarvitsevan sellaista. Näkisitkö, että humanististen tieteiden filosofialla on jotain annettavaa muiden tieteiden filosofialle? Yleensähän tämä suhde menee toisinpäin. Humanististen tieteiden filosofiassa on se tilanne, että meitä on muutamia harvoja tyyppejä, jotka olemme keskittyneet nimenomaan siihen. Tieteenfilosofia on kiinnittänyt humanistisiin tieteisiin todella vähän huomiota. On ollut monia sellaisia oletuksia, jotka aiemmin ovat vahvistaneet eroa humanististen tieteiden ja luonnontieteiden välillä. Tämä osaltaan on varmasti vaikuttanut siihen, etteivät tieteenfilosofit ole kiinnittäneet niin paljon huomiota humanistisiin tieteisiin. Monet nykykeskusteluista ovat kuitenkin päätyneet purkamaan useita näistä oletuksista. Esimerkiksi vanhemmissa selittämisen teorioissa ajateltiin, ettei humanistisissa tieteissä selitetä – nykyisten selittämisen teorioiden valossahan on ilmeistä, että humanistisissa tieteissä selitetään. Kun näitä perusteluita erottelulle ja huomiotta jättämiselle on purettu, olisi mielestäni aika kiinnittää enemmän huomiota humanistisiin tieteisiin ja katsoa, mitä sieltä tulee. On täysin mahdollista, että humanistisia tieteitä lähemmin tarkastelemalla voidaan päätyä huomaamaan jotain sellaista, joka on hyvinkin relevanttia muiden tieteiden filosofian kannalta, mutta sitä on vaikeaa ennakoida, koska humanististen tieteiden filosofiaa on tehty niin vähän. Mutta jos pitää jokin valistunut veikkaus tehdä, niin kyllä sieltä vielä jotain todella jännittävää putkahtaa. Humanistisia tieteitä ei useinkaan pidetä yhtä vakavasti otettavina kuin luonnontieteitä ja esimerkiksi monet historioitsijat ovat itsekin todenneet, että ”eihän historia ole tiede”. Mistä tämä humanististen tieteiden epäarvostus nähdäksesi johtuu? Se on asia, jota olen enenevissä määrin ihmetellyt. Se nyt ei suunnattomasti ällistytä, että luonnontieteilijät dissaavat humanistisia aloja – se on tätä ihan perus rajanvetolällättelyä toisille. Jotenkin humanististen alojen tutkijat ovat kuitenkin omaksuneet ajatuksen, että tämä ei ole tiedettä, ja yleensä ne perusteet ovat tieteenfilosofisesta näkökulmasta vanhentuneita. Heikki Ylikangas tuossa 2015 kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen heittää sellaisen läpän, et26 MINERVAN PÖLLÖ

”

Tutkijan homma on taloudellisesti järjetöntä.

tä historian tutkimus ei voi olla objektiivista. Samalla tulee selväksi, että hänen käsityksensä luonnontieteistä täysin objektiivisina tieteinä on aivan suunnattoman ihanteellisen epärealistinen. Jos humanistista tutkimusta verrataan sellaiseen naiiviin haavekuvaan luonnontieteistä, niin tietenkään humanistinen tutkimus ei ole sellaista, mutta eivät kyllä luonnontieteetkään ole. Ne ovat vain todella erilaisia, koska niiden tutkimuskohteet ovat erilaisia. Mutta tämä on mielestäni epäkiinnostava vastakkainasettelu, koska luonnontieteellisin menetelmin ei pystytä vastaamaan esimerkiksi historian, kielitieteen ja laajemmin kulttuurintutkimuksen kysymyksiin. Ja niihin kysymyksiin selvästi haluamme vastauksia. Haluaisitko itse pyrkiä tulevaisuudessa vaikuttamaan näihin vähätteleviin asenteisiin? No, tuo oli yksi niistä syistä, miksi kirjoitin tämän kirjan – kyllähän se on siinä selkeänä piiloagendana. Samat kriteerit, joita käytetään homeopatian erottamiseen vakavasti otettavasta lääketieteestä, soveltuvat ihan yhtä hyvin vakavasti otettavan humanistisen tutkimuksen ja sen kanssa kilpailemaan pyrkivän näennäistieteen erottamiseen toisistaan. Mistä taas seuraa, että on olemassa vakavasti otettavaa humanistista tutkimusta. Niin. Sanottakoon siis piiloagenda nyt tässä ääneen. Palataan puhumaan kirjastasi. Mistä ajatus tähän näennäistieteen ja tieteen välistä rajanvetoa käsittelevään kirjaan lähti? Olen joskus vuonna 2010 sanonut, että minä muuten kirjoitan vielä tällaisen kirjan. Sitten se tapahtui. Olen aina ollut Wettenhovi-Aspa -fani, hän on niin kertakaikkisen mainio. Myös Ior Bock on mielestäni aina ollut hurmaava hahmo; jos tyyppi on niin hyvä puhumaan, että saa Lemminkäinen Oy:n kaivinkoneet liikkeelle, niin jumankeuta, mahtavaa! Olen aina ollut monitasoisesti kiinnostunut siitä, kun ihmiset ajattelevat kummallisesti. Olen myös kirjailijanäkökulmasta kiinnostu-

nut erikoisista tekstilajeista, jollainen näennäistiedekin on. Mikä pseudotieteissä viehättää? Minua kiinnostaa se ehkä vähän eri tavalla kuin monia muita aiheesta kirjoittaneita. Sanotaanko näin, etten tunne suurta närkästystä pseudotiedettä kohtaan. Joissain tilanteissa kyllä, mutta se närkästys ei silloinkaan kohdistu aina ensisijaisesti näennäistieteilijöihin. Tunnen suuttumusta, jos esimerkiksi päätöksenteossa vedotaan selkeästi näennäistieteelliseen väitteeseen. Myös kaikenlaiset lääketieteelliset puoskaroinnit aiheuttavat moraalista suuttumusta. Mutta esimerkiksi tämä historiaa koskeva kama: täysin kreisiä, mutta ihan suunnattoman kiehtovaa. Nuo ihmiset käyttävät elämänsä siihen, että he kirjoittavat tällaisia kiehtovia juttuja aivan ihmeellisellä tavalla. Usein jo pelkästään niiden kielikin on jotain todella hämmentävää. Kummallisesti ajattelevia ja kummallisesti kirjoittavia ihmisiä. Näetkö näennäistieteet yhteiskunnallisena ongelmana? Tämä puoskarointi on yksi asia – se ihmisten hengen vaarantaminen, mitä siinä harrastetaan, on todella kammottavaa. Toinen asia ovat kaikki ne poliittisesti relevantit kysymykset, joissa päätöksentekoa tehdään hataran tutkimuksen tai jopa näennäistieteen pohjalta. Jos tieteen tulokset eivät sovi yhteen oman agendan kanssa, niin kehitetään omaa tutkimusta, joka toteaa, että asiat ovat niin kuin halutaan niiden olevan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen politiikassa on tällä hetkellä ihan katastrofaalinen tilanne. Me emme toistaiseksi ole vielä siinä pisteessä – tosin jos tämä tämänhetkinen päätöksentekijöidemme tiedevihamielisyys jatkuu tällaisena, niin saa nähdä, mitä tapahtuu. Onko humanististen tieteiden pseudotieteillä jotain erityispiirteitä? Yllättävän vähän. Pseudotiede on aina aika simppeliä: se ei ole luovaa, se toistaa itseään loputtomasti ja lainailee surutta. Todella harvoin kukaan keksii mitään uutta – ja jos keksii, niin se on usein vain erilainen tapa nivoa sitä siihen vanhaan. Onhan se henkisesti aika köyhää, koska se ei uusiudu. Esimerkiksi humoraaliopit elävät edelleen puoskaroinnissa. Meillä on kaikenlaisia detox-kuureja, jotka jatkavat sitä Euroopan vanhaa lääketiedettä edeltävää perinnettä. Tai kun katson näen-

näistieteellisiä historiankirjoittajia, niin he jatkavat 1600-luvun gööttiläisen historiankirjoituksen perinteitä. Todellakaan mitään ei tapahdu. Tämä oli minulle vähän jopa pettymys, kun rupesin perehtymään tarkemmin tiettyjen alojen näennäistieteeseen: ”Taas tämä sama juttu! Sanasta sanaan!” Mitkä ovat mielestäsi kirjan parhaita ansioita tai lempparikohtiasi? Lempparikohtani ihan ylivoimaisesti tässä kirjassa on sellainen, joka syntyi täysin minusta riippumatta. Ei sinulla ole sitä kirjaa mukana? On! Luen sen ääneen – se on tämä kohta sivulla 270: ”Nieminen, Kauko: Eetteripyörre. Helsinki: tekijä, 2003. Niiniluoto, Ilkka: Tieteen tuntomerkit. Teoksessa Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Helsinki: Otava, 1984.” Se, että minulla on kirjallisuusluettelo, jossa tulee peräkkäin Kauko Nieminen ja Ilkka Niiniluoto, se on tämän kirjan suurin ansio! Tämän Pöllön teemana on kiire. Millä sanoilla vakuuttaisit kiireisen nykyihmisen siitä, että kirjasi on sen lukemiseen kuluvan ajan arvoinen? Kiirettä on montaa sorttia. Esimerkiksi itselläni on aina muka kiire, mutta jos päätän, että jokin asia on tehtävä, niin sovitan sen aikatauluuni. Mutta tietysti jos on kokopäivätyötä painava suurperheen vanhempi, jonka nuorin lapsi on juuri mennyt tarhaan, niin sitten on kyllä ihan oikeasti kiire. Suosittelen, että siinä tapauksessa ei kannata ruveta lukemaan sellaista kirjaa, jota ei erikseen tee vahvasti mieli lukea, vaan tehdä luppoaikaa löytäessä tasan sitä, mikä tuntuu kivalta. Mutta jos sen sijaan on tällainen luksus-kiireilijä kuten minä, niin sanoisin, että demarkaatio on todella monella tavalla tärkeä teema. Kirjassa on paljon viittauksia siihen, mitä demarkaatiosta voidaan tällä hetkellä sanoa ja bonuksena tulee hulvattomia stooreja Suomen historiasta. Tämä on sellainen täysin lukukelpoinen paketti, jolla voi päivittää käsityksensä demarkaatiosta. Eli se on sivistävä ja samalla hauska? Niin, yritys on ainakin ollut kova. Juuri näin. Häpeämättömän valistushenkinen ja hauska. Kiitos. Kiitos itsellesi. 2/2016 KIIRE

Helsingissä maaliskuussa 2016

Erkki Koskimäki

Kirje Pöllöön

nnostuin kovasti, kun kuulin siinä nopeassa liukuporraskokouksessa seuraavan Pöllön teeman olevan Kirje. Olen jo pitkään tahtonut kirjoittaa tuossa muodossa, mutta tapa, jolla yhteys ystäviin on jokseenkin jatkuva, tekee koko ajatuksesta mitä typerimmän. Pitkille henkilökohtaisille proosateksteille on nykyään yhtä vähän tarvetta kuin pitkille henkilökohtaisille tanssiesityksille. Olen usein ajatellut Tommi Uschanovia, joka elää kieltäytyen asioista ja toimii suurella pieteetillä, ilmeisesti ainoastaan kirjallisten töiden äärellä. Vertaan sitä niihin pieniin arkisiin rituaaleihin, joista elämäni koostuu: tietty tapa valmistaa kahvia, parranajo, tavaroiden järjestely ja muu sellainen. Kuinka tärkeää tämä kaikki onkaan minulle! Välillä tuntuu – (¿) ikävä kyllä (?) – että kirjoittaminen ja ajattelu on jotain mikä tapahtuu siinä sivussa, enemmän vaihdettavana kuin kaikki muu elämässäni. Tietenkin voidaan huomauttaa, kuinka vaihdettavia nuo minun fyysisetkin rituaalini ovat. Ei ole mitään erityistä syytä, minkä vuoksi niiden pitäisi toteutua juuri siinä muodossa missä ne nykyisellään toteutuvat. Niillä ei ole absoluuttista pyhää arvoa, ne eivät lupaa minulle hyvää. Ne ovat seurausta jo toteutuneesta hyvästä – keksitty paremman puutteessa. Yltäkylläisen elämän rakennettu sisältö, ei niinkään selviytymismekanismi vaan merkityksensä kadottaneen vietin kuolonkorahdus. 28 MINERVAN PÖLLÖ

Kohtaamani suurimmat hädät ovat niitä tilanteita, joissa vaihtoehtoja on liikaa; ei se, etteikö niitä olisi. Maailmassa ja Suomessakin on toki paljon ihmisiä, jotka ovat aidosti hädissään. Ei sitä käy kieltäminen; hätähän on – sallinette tämän stoalaisvivahteen – subjektiivinen seikka. Olen lueskellut Uschanovin kirjaa kulttuuripessimismistä (Hätä on tarpeen, Teos 2015). Premissi on yksinkertainen: millä tavoin ihmisten asenne tulevaisuuteen on muuttunut aikavälillä 1965-2015? On aina vaikea uskoa, että joku katsoo mielekkääksi tutkia KOKO kulttuuria (tai no: länsimaisen kulttuurin omakuvaa). Henkisen tilan analyysejahan lehtien palstoilla riittää, mutta niiden vakavasti ottaminen osoittaa useimmiten surkeaa arviointikykyä. Puhuvien päiden kirjoittelut (jota tämäkin teksti taitaa edustaa) ovat sitä henkistä tilaa, jota analysoidaan. Ne ovat enemmän harhakäsitysten levittäjiä kuin aikalaisanalyyseja. (”Politiikka on rikki, tarvitsemme siis tolkun ihmisiä jotta pääsemme eroon ääripäistä”) Oikeastaan pitäisi kysyä: mikä muu on kulttuurin henkinen tila, kuin ne itseymmärrykset mitä kulloinkin on liikkeellä, voiko se koskaan perustua faktillisiin seikkoihin? Yksi vaihtoehto on tietenkin materiaalisten seikkojen henkisen ominaisuuden myöntäminen: kansakunnan henkinen tila olisi mitattavissa toisaalta taiteella, mutta myös infrastruktuurin, rakennustyön laadun ja määrän yms. perusteella, samoin käyttöesineiden, arkielä-

män yleisen esteettisyyden avulla. Mitä silloin kertoisi aikansa henkisestä tilasta vuonna 1971 valmistunut Finlandia-talo: Sisältä akustinen katastrofi, ulkoa rahallinen fiasko. Ongelmallinen marmoripäällystys on helpommin ymmärrettävissä oleva virhe, mutta Alvar Aallon harhakäsitykset omasta akustisesta paremmintietäjyydestään on jotain aivan katastrofaalisen typerää. Arkkitehti kirjaimellisesti kieltäytyi ottamasta huomioon asiantuntijoiden esittämiä mielipiteitä. Vielä hullumpaa on arkkitehdin määräämät soittotuolit, joiden soveltuvuutta soittamiseen ei vaivauduttu pitämään olennaisena osatekijänä. 1990-luvun kulttuurirakennuksesta, Oopperatalosta, voi sanoa että henkinen tila, jota se ilmaisee, on ainakin järkevämpi kuin Finlandia-talolla. Saman voi todeta myös tämän vuosikymmenen Musiikkitalosta, sen akustisista ratkaisuista, ja tavasta jolla se toimii Sibelius-Akatemian kanssa yhdessä. Uschanov toteaa itsekin metron ikkunasta tuntemastani rakennustyömaasta: ”Mutta vaikka Helsingin kaupungin rooli on Kalasatamassa hyvin suuri, ja vaikka siellä on tehty isot satsaukset esimerkiksi joukkoliikenteen toimivuuteen, siellä on hyvin vähän samaa yhteiskunnan rakentamisen tuntua. Siellä on sen sijaan eräänlainen puolittainen tuntu, että syntymässä on jotakin, joka on suunnattu mieluiten vain alueen omille asukkaille, ei ulkopuolisille.” Tunteeni tuon asuinalueen suhteen ovat samansuuntaiset, mutta mistä ne ovat peräisin? Lähinnä ajattelen kaikkia niitä hyvävelikauppoja ja sekundalaatuista työtä, mitä rakennusalaan liittyy. On olemassa mahdollinen maailma (w2), jossa rakennustyö olisi voitu tehdä tyylikkäämmin, paremmalla laadulla ja oikeudenmukaisemmalla menettelyllä. Ei sinänsä etteikö sodanjälkeinen rakennusbuumi olisi hyödyttänyt

ennen kaikkea yksityisiä rakentajia; nykyään tämän asian tiedostaminen vain johtaa ajatukseen ensin vaihtoehdon mahdollisuudesta, mutta lopulta oikeastaan sen vaihtoehdon toteutumisen suuresta epätodennäköisyydestä. Paradoksaalisesti rakennustyömaapessimismini kumpuaa ajatuksesta, että tämän paremmin asioita tuskin saadaan koskaan järjestettyä. Keskeistä Uschanovin ajattelussa juuri tuntuu olevan materiaalisen maailman huomioonottaminen. Hänelle keskeinen syy kieltäytyä pessimismistä on se maailman kaiken aikaa parempaa päin mennyt tila, jonka puolesta tilastot puhuvat.

schanovin kirjan Yhdysvaltoja käsittelevä kolmas luku on häkellyttävää työtä. Lähinnä se osoittaa minulle, kuinka vähän tiedän ( ¡ ¡ ¡ ¡ tämänhän pitäisi olla filosofian tehtävä ! ! ! ! ). Paikoitellen jopa ne virheolettamukset, joita Uschanov korjaa, ovat minulle vieraita. Ja tämä kaikki on valtavan jännittävää. Jotain paljastuu, vaikka se onkin jotain sellaista joka periaatteessa on jo käsillä. Mikä maailman selittämisessä on kiinnostavaa ja seksikästä? Aristoteles katsoo historian ja runouden eroksi sen, että historia käsittelee partikulaareja ja runous yleisiä asioita. Tämä on selkeää: siedämme epäuskottavia hahmoja silloin, kun jollain tasolla ymmärrämme heidän edustavan laajempaa asennetta tai ristiriitaa, pikemminkin kuin ainoastaan uskottavaa arkista ihmistä. Mikä historian partikulaarisuudessa tämän myötä on jännittävää, on se, että ihmiset eivät tiivistä laajempaa ilmapiiriä, vaan toimivat omina arkisina itseinänsä. Tässä historiallisessa esimerkissä on kiinnostavaa se, kuinka Yhdysvaltain demokraattipuolueen

Voiko kulttuurin henkinen tila koskaan perustua faktillisiin seikkoihin?

2/2016 KIIRE

kannatus loppui etelävaltioissa oikeastaan siksi, että demokraatit alkoivat puolustaa mustien kansalaisoikeuksia. Vasta se on mahdollistanut republikaanien ja demokraattien nykyisen vastakkainasettelun. Mutta tämäkään ei ole vastaus kysymykseen miksi, muuten kuin mekanismeja eksplikoivalla tasolla. Lähinnä tästä voidaan huomauttaa, että Yhdysvaltain nykyinen kahtiajako on historiallisesti seurausta sisällissodan rintamalinjoista, ei niinkään uusi ilmiö. Välissä vain on systemaattisen rasismin aikakausi, jonka purkaminen on johtanut uuteen jakautumiseen. Republikaanien menestyksen salaisuus Uschanovin mukaan on yksinkertaisesti ihmisten tietämättömyys: mielipidemittaukset politiikan sisällöstä ovat ristiriidassa puolueiden äänestysprosenttien kanssa. Tässä tiivistyy demokraattisen ja ei-demokraattisen hallinnon ero: monarkiat ynnä muut politbyroot kaatuvat yksittäisten vallankäyttäjien tyhmyyteen, demokratiat taas ihmismassojen yleiseen tyhmyyteen. Ja mitä tällä hetkellä meneillään oleviin Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailuihin tulee: Donald Trump on toistaiseksi poeettinen, ei historiallinen hahmo. Toivoa sopii, ettei hän koskaan päädy historiallisen hahmon asemaan.

sa Saarisen ja M.A.Nummisen kirjeenvaihto edustaa aivan toista yhteiskunta-analyysin metodia kuin Tommi Uschanovin laaja-alainen taustatutkimus. 1980-luvun alun gonzomainen Terässinfonia sijoittuu aikaan, jolloin M.A.Numminen on jo etabloitunut kansantaiteilija ja Esa Saarinen tekee vielä akateemista filosofiaa, vierailijana Yhdysvaltain Austinissa. Onhan tuo kirjeenvaihto eräskin yritys muistella Olavi Paavolaisen välitöntä esteettistä elämystä; viitanneehan kokoelman nimikin Paavolaisen ja Waltarin Valtatiet -runokokoelman komeaan nykyajasta (s.o. 1920-luvusta) innostuneeseen samannimiseen runoon. Olavi Paavolaista epäiltiin natsiksi saksanmatkakertomustensa vuoksi, sillä tämä kuvasi niin haltioituneesti Saksassa vallitsevaa intomieltä ja vitalismia. Oikeastaan minua harmittaa, että Esa Saarinen tuomitsee Reaganin ja amerikkalaisen politiikan niin selvin sanoin. Ajoittain hän kuitenkin kirjoittaa innostuneesti amerikkalaisesta kulttuurista, johon osallistuu. Hän tulee samalla kuvanneeksi sen amerikkalaisen kansanluonteen, jota minun on vaikea ottaa tosissani Uschanovia luet30 MINERVAN PÖLLÖ

tuani. Hän esittää seuraavan päättelyn (tässä muodossa): Keskeinen yhteiskunnallinen arvo on vapaus. Vapaus tarkoittaa mahdollisuutta ja yhteiskunnan vapaus mitataan punnitsemalla sen tarjoamat mahdollisuudet. Mikä tahansa aito mahdollisuus toteutuu; maan tarjoamat mahdollisuudet mittaa siinä toteutuneiden vaihtoehtojen katras. Amerikassa on laajempi toteutuneiden vaihtoehtojen katras kuin missään maassa ihmiskunnan historiassa. Siis: Amerikka on vapain yhteiskunta koko ihmiskunnan historiassa. Tämä päättelyketjun myötä Saarinen uskaltaa hetken hehkuttaa Amerikkaa: ”Amerikkalainen sateenkaari on niin kirkas, mitä tahansa voi kuvitella, löytää äärimmilleen vietynä täältä. Juuri siksi on totta sanoa – ja tämä on asia jota suomalainen perusvasemmistolainen kulttuurijengi ei tajua – että joka vihaa Amerikkaa, vihaa ihmiskuntaa.” Välittömästi tämän jälkeen Saarinen taas jälleen kerran kuvaa amerikkalaisen politiikan korruptiota ja epäkohtia. Tämä ristiriitaisuus on Saariselle ilmeisesti juuri amerikkaa itseään. Mutta miten Esa Saarinen eroaa perusvasemmistolaisesta kultturijengistä tiedostamalla amerikan “idean” (eli päättelyketjun)? Käytännön todellisuuden hän kuitenkin enemmän tai vähemmän tuomitsee. Onko maailman oltava samaan aikaan kaunis ja ideaalinen, eikö toinen kahdesta riitä? Radikaali vapaus tehdä hyvin ja kauniisti edellyttää mahdollisuutta myös radikaaliin rumuuteen ja pahuuteen. Muutenhan kyse ei ole vapaudesta. Lienenkö taaskaan oppinut mitään. Terveisiä kuitenkin sinne Pöllöön,

Erkki

Kuva Erkki Koskim채ki

Kuva Janne Karisto

2/2016 KIIRE

Janne Karisto Mihin tarvitsemme metafysiikkaa, Tuomas Tahko?

Tuomas Tahko on suomalainen filosofi, joka tutkii metafysiikan metodologiaa. Cambridge University Press julkaisi viime vuoden lopulla hänen uusimman kirjansa1. Teininä kiihkeästi Rousseauta lukenut maratoonari on nyttemmin päätynyt teoreettisen pohtimisen uudelle ylätasanteelle. Osa pitää hänen tutkimustyötään filosofian ja tieteen yhteistyön riemuvoittona. Toiset tuomitsevat sen analyyttisen metafysiikan viimeisimmäksi itsepetokseksi. Minervan Pöllö vieraili Tahkon työhuoneessa. 32 MINERVAN PÖLLÖ

Maailmasta ja sen rakenteesta JK: Kiireisimpiä selailijoita varten on heti aluksi kysyttävä, mitä maailmassa on. TT: Ontologisena realistina olen sitä mieltä, että olemassa on jotain sellaista mitä me luulemmekin olevan olemassa: jonkinlainen aika-avaruus, jossa on kaikenlaista materiaalista. Mutta metafyysikkona minua kiinnostaa eniten, mitkä ovat ne kaikkein perustavimmat kategoriat, joiden avulla voidaan luokitella kaikki, mitä maailmassa on. Voidaan puhua fundamentaalisista ontologisista kategorioista. Tässä suhteessa en ole tehnyt ratkaisevia sitoumuksia. Opettajani E. J. Lowe kannatti näkemystä, jonka mukaan kaikki mitä maailmassa on, jakautuu neljään fundamentaaliseen kategoriaan (objects, kinds, attributes, ja modes -Toim. huom.). Näkemys, että maailmalla on jonkinlainen rakenne, tuntuu minustakin järkevältä. Mutta väittely siitä, mitkä ne perustavimmat kategoriat ovat, on vielä kesken. Voiko väittely fundamentaalisista kategorioista päättyä, tai edes edistyä? Mielestäni on edistytty, kiitos metafysiikan ja tieteiden yhteispelin. Resepti on hyvin yksinkertainen: yritetään katsoa, mitä ontologisia kantoja tiede tukee. Strukturalistisen realismin suosio on hyvä esimerkki. Sen kannattajat yrittävät eliminoida yhden klassisista kategorioista, objektin tai substanssin kategorian – heidän mukaansa maailmassa on vain asioiden välisiä suhteita. Ajatus on hyvin radikaali, koska aristoteelinen substanssiajattelu on kuitenkin ollut yksi suosituimmista ontologisista näkemyksistä. Srukturalistisesta realismista käytävä keskutelu ei ole ratkennut suuntaan eikä toiseen. Mutta se, että sitä käydään, on jo edistyksen merkki. Kenen joukoissa itse seisot? Yritän olla neutraali tällaisissa kysymyksissä, joissa mielestäni täytyy seurata tieteen parasta linjaa. Ja tieteen perusteella tilanne näyttää vielä varsin sekavalta. Asemoituuko oma tutkimuksesi näiden keskustelujen ulkopuolelle? Osittain kyllä. Tutkimuksestani suurin osa käsittelee metafysiikan metodologisia kysymyksiä. Esimerkiksi, miten voidaan hankkia parempaa tietoa niistä asioista, jotka voisivat auttaa jo esille nousseiden tiedollisten ongelmien ratkaisemisessa. Toi-

von mukaan teen jotain sellaista, joka todella on tässä mielessä hyödyllistä. Mutta totta kai viime kädessä minuakin, kuten kaikkia metafyysikkoja pitäisi, kiinnostaa vastata kaikkein perustavimpiin kysymyksiin – ja olen vähitellen liikkumassa siihen suuntaan. Pidän näitä kysymyksiä niin vaikeina, että haluan ensin tietää metodieni olevan luotettavia.

Mahdollisuuksien tiede Miten metafysiikka auttaa sen selvittämisessä, mitä maailmassa on? Otetaan paras tieto, mitä meillä tieteessä on, ja yritetään jäsentää se ontologisesti vähiten sitoumuksia tekevään, mutta kuitenkin selitysvoimaiseen näkemykseen todellisuudesta. Tavoitteena on löytää sellainen kategoriarakenne, johon olemassa oleva tieto parhaiten osuu. Tämän roolin lisäksi metafyysikot tekevät myös eräänlaista esityötä – selvittävät, minkälaisia vaihtoehtoja tieteessä voidaan löytää. Metafysiikka ei kuitenkaan ole selkeästi joko pretai post-science -työtä. Ideaalia olisi, että tiede ja metafysiikka olisivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Miten metametafysiikka auttaa sen selvittämisessä, mitä maailmassa on? Metametafysiikka tutkii metafyysistä tiedonhankintaa, selvittää mitä se on. Jos metafysiikka pyrkii hankkimaan tietoa esimerkiksi kategorioista tai vaikka luonnolaeista ja -vakioista, metametafysiikka yrittää tutkia niitä metodologisia välineitä, joita meillä on käytettävissä tässä tiedonhankinnassa. Metametafyysikon työhön sisältyy skeptinen elementti: joskus vastaus voi olla, että kyseistä tietoa ei voida saada. Työskentelevätkö metafyysikot ja tieteilijät keskenään? Kyllä, mutta yhteistyötä saisi olla enemmän. Esimerkiksi metafyysikon ja fyysikon yhteistyö on erittäin haastavaa. Jotta ymmärtäisimme toisiamme, molempien täytyisi opiskella todella paljon toisen alaa. Puhtaimmillaan tällaista yhteistyötä tekevät sellaiset, joilla on väikkäri fysiikasta, mutta työskentelevät filosofian piirissä, kuten David Albert. Helsingissä samaa yrittää Paavo Pylkkänen. Väitöskirjassasi2 päädyit johtopäätökseen, että metafysiikka on välttämätön edellytys kaikelle rationaaliselle toiminnalle luonnontieteistä lo2/2016 KIIRE

giikkaan, semantiikkaan ja totuusteoriaan. Mihin tämä väite perustuu? Taustalla on Lowen näkemys, että metafysiikka on mahdollisuuksien tiede, science of possibility. Jotta voitaisiin selvittää, millainen maailma on, täytyy tutkia sellaisia mahdollisia skenaarioita, jotka voisivat olla mahdollisia – eli voisi olla, että asiat ovat näin, mutta emme voi vielä tietää. Ehkä emme voi ikinä tietää, ovatko asiat näin. Me tavallaan väistämättä tutkimme sellaisia mahdollisuuksia, jotka eivät ole aktuaalisia, vaan ainoastaan mahdollisia. Meidän täytyy voida käsitellä sellaista mahdollisuusavaruutta, josta me tiedämme, että osa mahdollisuuksista on epärelevantteja. Ja nähdäkseni millään muulla kuin metafysiikalla ei ole keinoja käsitellä tällaista mahdollisuusavaruutta. Modaalinen epistemologia on ajattelussasi keskeistä. Mitä se on? Se tarkoittaa tietoa välttämättömyyksistä ja mahdollisuuksista, erityisesti metafyysisistä sellaisista. Jokin asia saattaa olla fyysisesti tai vaikka biologisesti mahdotonta, mutta metafyysisesti mahdollista. Esimerkiksi valon nopeus: on fyysisesti välttämätöntä, ettei mikään liiku valoa nopeammin. Metafyysisesti on silti mahdollista, että teoreettiset hiukkaset, kuten takyonit, olisivat valoa nopeampia. Jotta voisimme tutkia tällaisia mahdollisuuksia, tarvitsemme jonkinlaisen modaaliepistemologisen teorian siitä, miten niistä voi saada tietoa. Millaisten tieteellisten ongelmien ratkaisemisessa metafyysinen mahdollisuusavaruuksien tutkiminen on ollut avuksi? Tai voisi jatkossa olla? Otetaan esimerkiksi suhteellisuusteoria, yksi nykytieteen koetelluimmista ja vankimmista teorioista. Edelleen ilmestyy jatkuvasti suhteellisuusteoriakriittisiä papereita, joihin valtaosa fyysikoista suhtautuu skeptisesti ja suorastaan huvittuneesti. Samaan aikaan on kuitenkin hyvin tiedossa, että nykyfysiikassa on paljon sellaista, joka ei ole yhteensopivaa suhteellisuusteorian kanssa. On tiedollisesti arvokasta kyetä tutkimaan myös sellaisia mahdollisuuksia, jotka ovat tieteenalan sisäisesti erittäin radikaaleja – kuten, että suhteellisuusteoria nykymuodossaan tai joitain sen olennaisia osia täytyisi hylätä. Todennäköisyys, että tällaisia muutoksia pitää tehdä, voi olla ja saakin olla pieni. Mutta on tärkeää, ettemme täysin hylkää tutkimuslinjoja – koska emme voi täysin tietää, mitä aktuaalinen tieto on. Tällaisten vaihtoehtojen ar34 MINERVAN PÖLLÖ

vioiminen ja ehkä myös arvottaminen on sellaista, missä filosofin koulutuksesta on hyötyä. Haluan kuitenkin painottaa, että en väheksy tieteilijöiden kykyjä. Kyllä he voivat itsekin tehdä tätä kuvaamaani tiedollista työtä. Usein he vain ovat omissa paradigmoissaan niin vahvasti, etteivät edes halua miettiä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Olennaista on myös metafyysikkojen kyky arvioida, milloin tutkitaan minkäkinlaisia mahdollisuuksia. Tieteilijä ei välttämättä ole aina täysin tietoinen kulloisenkin päättelyprosessin toiminnasta.

”

Filosofisella analyysilla on annettavaa tieteellisissä murrostilanteissa.

Uraania raskaammat elementit ovat toinen esimerkki. Niita ei välttämättä ole luonnollisesti olemassa lainkaan. Mutta meillä on empiirisesti rakennettu jaksollinen järjestelmä, jossa elementtien sijainnin perusteella voidaan tehdä hyvin tarkkoja ennustuksia niiden kemiallisista ominaisuuksista. Tämä pätee myös niihin uraania raskaampiin radioaktiivisiin elementteihin, joita ei luonnossa esiinny, mutta joita on myöhemmin onnistuttu saamaan ulos hiukkaskiihdyttimistä. Ne ovat elementtejä, jotka on luotu ja joiden ominaisuuksia on kyetty ennustamaan ennen kuin ne ovat olleet olemassa fyysisessä maailmassa. Tällä empiirisessä työllä on vahvistettu niiden olemassaolo, ja tämä työ on tehty a priori. Kolmas esimerkki liittyy luonnonvakioihin. Valonnopeuden voidaan ajatella olevan luonnonvakio, joka on muuttumaton. Hienojakoisuus-vakio puolestaan on erilaisten luonnonvakioiden suhde. On jotain empiiristä evidenssiä sen puolesta, että hienojakoisuus-vakio muuttuisi ajan myötä. Jos näin tosiaan on, kohdataan sellainen ongelma, että ainakin jonkun niistä vakioista, joiden ajateltiin olevan muuttumattomia, täytyykin olla muuttuva. Emme tiedä mikä niistä, joten fyysikot testaavat vakioita. Jotta fyysikot voivat testata, heidän on oletettava muita vakioita todella vakioiksi. Filosofisella analyysilla on annettavaa tällaisissa tieteellisissä murrostilanteissa, joissa joka tapauksessa tiedetään, että datan selittämiseksi joudutaan pohtimaan sellaisia skenaarioita, joiden oletettiin olevan fyysisesti mahdottomia. Joudutaan ikään

kuin avaamaan vanhaa pakkaa, vanhoja oletuksia.

Metafysiikan sisältä

Fyysikot kulkevat polkua pitkin hämärässä eteenpäin, apunaan tehokas otsalamppu, joka auttaa huomaamaan selkeät polun mutkat ja haaraumat. Kun eteen tulee kallio tai joki, eteneminen ja oikean reitin löytäminen vaikeutuu huomattavasti. Metafyysikolla sen sijaan on käytössään valonheitin, joka valaisee lähitienoota hieman laajemmalti, jopa taaksepäin. Heittimen valo ei kuitenkaan suuntaudu yhtä kirkkaana yksittäisiin kohteisiin. Näinkö se menee? Ehkä näin voisi sanoa. On mahdollisuuksien hierarkia: biologeja kiinnostavat biologiset mahdollisuudet, fyysikkoja fyysiset. Metafyysikot keskittyvät ennen kaikkea metafyysisiin mahdollisuuksin, joiden jälkeen on vielä puhtaasti loogisia mahdollisuuksia, käsitteellisiä mahdollisuuksia. Jokin voi olla metafyysisesti välttämätöntä olematta kuitenkaan loogisesti välttämättöntä. Ja, kuten sanottua, kyllä fyysikotkin miettivät lakiensa yli meneviä mahdollisuuksia. Pakkokin on, jos meinaa tehdä kunnolla tiedettä.

Virallinen kantasi a priori – a posteriori -erotteluun? Olisi sääli luopua a priorin käsitteestä, koska sitä käytetään vieläkin jatkuvasti – vaikkakin usein vähän huolimattomasti. Jonkinlainen uudelleenarviointi olisi kyllä paikallaan. Täytyisi ymmärtää, että nämä tiedonhankinnan muodot ovat paljon läheisemmin yhteydessä toisiinsa, vaikeammin erotettavissa. Ei ole syytä palata kantilaiseen tai kartesiolaiseen erotteluun, mutta jotain siitä voidaan säilyttää. A priori on sitä, kun meillä on ollut jotain empiiristä taustatietoa tai premissejä, niin tehdään jonkinlaisia päättelyaskeleita, jotka menevät siitä eteenpäin. Aina kun tehdään riippumatonta päättelyä, tehdään jotain a priori. Eli tehdään johtopäätöksiä siitä, mitä voisi tapahtua, ennen kuin asiaa on tutkittu.

Miten filosofiset ajatuskokeet ja tieteiden hypoteesinmuodostus eroavat toisistaan? Ideaalitapauksessa ei ehkä mitään eroa. Osa filosofiassa viljellyistä ajatuskokeista on, no, vähintäänkin epäluotettavia ja metodologisesti arveluttavia. On lähdetty liikkeelle niin villeistä premisseistä, että mitä vaan voi seurata. Yleisesti ottaen tieteissä ollaan ajatuskokeissa paljon varovaisempia kuin metafysiikassa. Kyse on kuitenkin ihan samasta ilmiöstä, eikä fundamentaalisesti erilaisesta toiminnasta. Empiirisen tieteen oletukset ovat jotenkin lähempänä. Ei ole sinänsä mitään huonoa yrittää mennä erittäin kauaskin, mutta silloin pitää tiedostaa, että ajatuskokeen luotettavuus on täten heikompi.

Olet metafyysinen realisti. Mitä se tarkoittaa? Harvoin nykymetafysiikassa puhutaan realismi – antirealismi -erottelusta globaalissa mielessä. Globaaleja antirealisteja tuskin on olemassakaan,

Onko metafysiikalla annetavaa muille tieteenaloille kuin fysiikalle ja kemialle? Aivan varmasti. Täällä Helsingissä tehdään paljon sellaista biologian tieteenfilosofiaa, jossa metafyysiset kysymykset ovat olennaisessa asemassa. Miksei myös talous- ja sosiaalitieteiden puolella, tosin minun on vaikea kommentoida kun en tunne näitä tieteenaloja juurikaan. Luulen, että samankaltainen malli sopii sinnekin, vaikka siellä onkin kenties enemmän deskriptiivisempää, tieteenfilofispainotteisempaa tutkimusta.

2/2016 KIIRE

Vastailemassa skientistien visaisiin kysymyksiin.

”

Metafysiisiä väitteitä voidaan testata epäsuorasti.

mutta antirealisteja tietystä aihepiiristä toki. Esimerkiksi jokapäiväisiin objekteihin antirealistisesti suhtautuvia löytyy vaikka kuinka paljon, mutta minä en kuulu heihin. Toisaalta, mitä ihmettä globaali metafyysinen realismi voisi edes tarkoittaa? Analyyttisen metafysiikan johdatuskirjat kissoineen ja pronssipatsaineen ovat aivan pirun kuivaa luettavaa. Ajattelevatko kirjoittajat, että arkielämän esimerkit ovat helpoin tapa tutustuttaa lukija metafysiikan käsitteistöön ja työkaluihin – että vasta myöhemmin on aika soveltaa niitä ja käydä oikeiden ongelmien kimppuun? En usko, että on tällaista ajatusta ainakaan tietoisesti. Esimerkeillä on yleensä historiallinen tausta, kuten vaikka Tibbles-kissalla. Mutta luulisi kirjoittajien uskovan, että käyttämistään esimerkeistä voidaan johtaa jotain yleisempää. Ja on niistä apua, kun vaikka fysiikan ongelmiin pitäisi päästä kiinni. Ground on metafysiikan muodikkain käsite. Mistä siinä on kyse? Mullistaako se metafysiikan? 36 MINERVAN PÖLLÖ

Käsitteen avulla tarkastellaan ei-kausaalisia riippuvuussuhteita. Asiaa voi lähestyä hierarkian ajatuksen kautta: se, mikä on pohjatasolla eli on fundamental level, on se, mikä ei ole grounded. Hyvää suomennosta ei ole; metafyysinen perustaminen on paras ehdokas. Epämuodollisesti suomalaiset tutkijat puhuvat ”gryndauksesta”. Grounding on ollut analyyttisen metafysiikan valtavirtaa Kit Finen vuoden 2001 paperista3 lähtien. Ilmiö sinänsä ei ole mitenkään uusi, vaan tuttu Aristoteleen ajoista lähtien. Uutta on viimeaikainen pyrkimys käsitellä asiaa formaalisti. Toiveena on, että kunhan ground-käsite on systematisoitu kunnolla, voitaisiin ilmiöt kuten emergenssi, supervenienssi ja reduktio ilmasta täsmällisemmin. Villeimmillään odotetaan, että grounding voisi korvata nämä käsitteet ainakin tietyissä tilanteissa.

Naturalismia kohtuullisesti Kannatat kohtuullisen naturalistista metafysiikkaa (eng. moderately naturalistic metaphysics). Miten se vastaa ”kohtuuttomien” naturalistien esittämään metafysiikan kritiikkiin? Taustalla on Ladymanin ja Rossin4 kaltaisen radikaalin naturalismin ja klassisen rationalistisen apriorisen metafysiikan välinen vastakkainasettelu. Kohtuullinen naturalistinen metafysiikka on kul-

tainen keskitie, joka voi vastata molempien haasteisiin. Kun apriorinen metafysiikka ymmärretään oikein, se ei ole niin ei-naturalistista kuin esimerkiksi Ladyman ja Ross antavat ymmärtää. Mutta samalla tieteelle täytyy antaa se rooli, mikä sille kuuluu – eli erittäin suuri rooli. Moderately naturalistic metaphysics on Matteo Morgantin kanssa yhdessä kehittämäni termi. Samanniminen paperimme5 ilmestyy Synthese-lehdessä. Muodostavatko filosofia ja tieteet jatkumon? Molemmat ovat tietysti kiinnostuneita saman todellisuuden tutkimisesta, metafysiikka hieman yleisemmin kuin tieteet. Jatkumomalli voi ehkä antaa sellaisen virhellisen kuvan, että ainoa yhdistävä tekijä on filosofien harjoittama tieteellisten käsitteiden ja niiden suhteiden analysointi. Minusta filosofian työn voi ajatella kulkevan koko ajan tieteenteon ohessa. Eikä niin, että se olisi tieteen yläpuolella – että olisi vain yksi liittymäkohta. Osa filosofian työstä liittyy käsitteisiin, osa modaalisitoumuksiin, osa ihan muihin asioihin, esimerkiksi empiirisen alimääräytyneisyyden kaltaisiin ilmiöihin. Miten metafyysisia väitteitä voidaan testata? Ei voida testata ’suoraan’, kuten useita erityistieteiden väitteitä, mutta epäsuoraa testaamista kyllä voi tapahtua ja tapahtuukin. Parhaan tieteellisen tiedon perusteella arvioidaan sekä tieteellisiä että metafyysisiä väitteitä – näin tuodaan tiede ja metafysiikka yhteen. Miten ne yhdessä pakettina toimivat, on testiä erilaisille metafyysisille teorioille tai niiden osille. Metafyysistä osuutta arvioidaan teoreettisten hyveiden perusteella: mahdollisimman vähän sitoumuksia ja paljon selitysvoimaa. Pelkkien teoreettisen hyveiden avulla ei tietenkään voi tehdä päätöksiä, vaan pitää suhteistaa parhaaseen mahdolliseen fysiikkaan.

on haasteellsempaa, koska pitäisi pitää kaikki linjat avoinna. Kohtuullisuus, kohtuullisuus.

Sananen tulevasta Mihin kysymyksiin haluaisit kyetä vastaamaan? Mitä ongelmia ratkaista? Kaksi kysymystä kiinnostaa erityisesti: Minkälaista metafyysistä tietoa on ylipäätään mahdollista hankkia? Mikä on metafysiikan suhde tieteeseen? Koska metodologiset kysymykset ovat hankalia, en oikeastaan usko, että mihinkään selkeään tulokseen tullaan päätymään. Esimerkiksi grounding-keskustelussa tuskin löydetään yleisesti hyväksyttyä lopputulosta. Entä institutionaalinen tulevaisuutesi? Opetusta ja tutkimusta ei mielestäni voida erottaa, joten haluan jatkossakin tehdä molempia. Introduction to Metametaphysics -kirjan kirjoittaminen oli siksikin erityisen mukavaa. Ehkä senkin kehtaan sanoa, että epäilen vielä joskus päätyväni ulkomaille. Suomessa on kyllä erinomaiset oltavat – viimeaikaista kehitystä huomioonottamatta. Se todella huolestuttaa.

Viitteet Tahko, T.E. 2015. An Introduction to Metametaphysics. Cambridge University Press. 1

Tahko, T.E. 2008. Necessity of Metaphysics. Väitöskirja. Durham University. 2

Fine, K. 2001. The Question of Realism. Philosophers’ Imprint, 1: 1–30. 3

Ladyman, J. & Ross, D. with Spurrett, D. and Collier, J. 2007. Every Thing Must Go: Metaphysics Naturalized. Oxford University Press. 4

Tahko, T. & Morganti, M. 2016. Moderately Naturalistic Metaphysics. Synthese (forthcoming). 5

Millainen on sinun principle of naturalistic closuresi? Pidän tällaisten periaatteiden muotoilemista yltiöoptimistisena. Ladymanin ja Rossin versio on aivan oikein saanut osakseen kritiikkiä siitä, että se lähestyy klassista loogista positivismia. Kaikki yritykset muotoilla closure-periaatteita tuppaavat olemaan liian vahvoja. Yksittäisen tieteenalan piirissä näen sellaisilla enemmän toivoa. Ja käytännössä tällaisia rajoituksia tietysti tehdään, demarkaation muodossa. Mutta filosofiassa rajan vetäminen

2/2016 KIIRE

KIRJA-ARVOSTELU

Johdatusta metametafysiikkaan John Antturi Tuomas Tahko An Introduction to Metametaphysics. Cambridge University Press, 2015. 258 sivua.

Miksi opiskella metametafysiikkaa?

etametafysiikka on filosofista tutkimusta, jonka kohteena on metafysiikka, ja Tuomas Tahkon An Introduction to Metametaphysics on tiettävästi alan ensimmäinen oppikirja. Metametafyysinen kirjallisuus on kasvanut etenkin viimeisen 15–20 vuoden aikana räjähdysmäisesti, mutta on usein epäselvää, mitä kaikkia aiheita metametafysiikka sisältää. Varsinkin ero ensimmäisen kertaluvun metafysiikkaan saattaa aiheseen vihkiytymättömille olla ymmärrettävistä syistä epäselvä. Esimerkiksi kysymystä ”Mitä on metafysiikka?” käsitellään tyypillisesti metafysiikan oppikirjoissa ja tutkimusartikkeleissa1, vaikka se on filosofinen kysymys, joka koskee metafysiikkaa, eli on tietyssä mielessä metametafysiikkaa. Tahko ei ensisijaisesti pyri kirjassaan vastaamaan tähän kysymykseen, vaan eksplisiittisesti olettaa lukijan jo tietävän suurin piirtein, millaisia kysymyksiä metafyysikot pohtivat. Sen sijaan kirjan teemoja yhdistää karkeasti eräänlainen metafysiikan perusteiden ja metodologian kriittinen tarkastelu. On niitä, jotka suhtautuvat metafysiikkaan nuivasti pitäen sen ongelmia pseudo-ongelmina, puhtaasti verbaalisina kiistoina tai mahdottomina ratkaista. Heidän tehtävänsä on tällöin uskottavasti osoittaa metafyysisten kysymysten on-

gelmallisuus ja se, ettei niiden pohtiminen ei ole hedelmällistä. Toisaalta ei liene yllättävää, että monet metafyysikot pitävät metafysiikan ongelmia aitoina ja mielenkiintoisina sekä suhtautuvat optimistisemmin mahdollisuuteen, että niiden käsittelyssä voi tapahtua edistystä. Jälkimmäisen joukon, joihin Tahko itse lukeutuu, tehtävänä on selittää, mihin metafysiikassa tähdätään ja millaisilla keinoilla sen kysymyksiä voi käsitellä. Kirjan ensimmäisessä luvussa Tahko pyrkii nimenomaan motivoimaan metametafyysikan opiskelua ja tutkimusta sillä, että se tarjoaa sekä metafysiikan ystäville että siihen epäilevästi suhtatuvil-

Ks. esimerkiksi samaan oppikirjasarjaan kuuluva Carrol, J. & Markosian, N., 2010, An Introduction to Metaphysics, Cambridge, Cambridge University Press. Toinen huomattava esimerkki on Fine, K., ”What is Metaphysics?”, 2012, teoksessa Tahko, T. (toim.), Contemporary Aristotelian Metaphysics, Cambridge, Cambridge University Press, s. 8–25. 1

38 MINERVAN PÖLLÖ

le mahdollisuuden selventää omia näkemyksiään sekä etsiä perusteluja niille. Tätä houkutusta lienee vaikea vastustaa, sillä nähdäkseni ainoaksi vaihtoehdoksi metametafysiikan tekemiselle jää jonkinlainen dogmaattinen vakuuttuneisuus metafysiikan arvosta (tai arvottomuudesta), ja tätä vaihtoehtoa tuskin moni on valmis hyväksymään.

Metaontologia ja metametafysiikka

suurta osaa metametafyysistä kirjallisuutta dominoi juuri quinelaisessa perinteessä käyty keskustelu, jossa sitoudutaan jo valmiiksi sellaiseen näkemykseen metafysiikan keskeisistä kysymyksistä, jota läheskään kaikki metafyysikot eivät kannata. Muun muassa alan toistaiseksi merkittävin artikkelikokoelma sisältää enimmäkseen tässä mielessä metaontologisia esseitä.2 Tahko on itse tässä mielessä uusaristoteelinen, ei quinelainen metametafyysikko, mikä tarkoittaa karkeasti sitä, että hänen mielestään metafysiikan mielenkiintoisin kysymys ei ole: ”Mitä on olemassa?” Sen sijaan Tahkon kannattama tehtävä metafysiikalle on olla fallibilistista mahdollisuuksien kartoitusta, jonka erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat todellisuuden yleisimmät piirteet (kuten fundamentaaliset ontologiset kategoriat), ja joka on komplementaarinen suhteessa tieteeseen (tästä lisää myöhemmin).3

nsimmäisen luvun jälkeen kirja etenee seuraavasti: luvut 2 ja 3 käsittelevät jonkin verran historiallista debattia Carnapin ja Quinen välillä, sekä tästä seurannutta keskustelua liittyen olemassaolokysymysten merkitykseen, ontologiseen sitoutumiseen ja eksistenssikvanttorin tulkintaan. Luvussa 4 käsitellään vielä jonkin verran metaontologiaa, kun taas luvuissa 5–8 käydään läpi joitain metametafysiikan yleisiä ja erityiskysymyksiä Ainoaksi vaihtoehdoksi metametafysiikan (sekä joitain ensimmäisen kertatekemiselle jää jonkinlainen dogmaattinen luvun metafysiikan ja tieteenfilosofian kysymyksiä). Niissä myös vakuuttuneisuus metafysiikan arvosta (tai kootaan käsitteelliset resurssit arvottomuudesta). (niin sanottu metafyysinen työkalupakki), joiden avulla luvusTahko ilmoittaa suoraan, että An Introduction sa 9 pyritään lopulta kriittisesti arvioimaan, onko luotettavia keinoja, joiden avulla metafyysisiä to- to Metametaphysics on johdatuksena ”omapäinen” tuuksia kyettäisiin saavuttamaan (tai ainakin lä- (”opinionated”) eikä pyri täydelliseen neutraaliuhentymään) sekä luonnehtimaan metafysiikan ja teen. Tästä huolimatta hän kuitenkin käsittelee nähdäkseni tunnollisesti ja tasapuolisesti quinelaitieteen välistä suhdetta. Ennen näiden lukujen tarkempaa käsittelyä on siksi ja carnapilaisiksi itseään kutsuvien metaonkuitenkin syytä mainita jo ensimmäisessä luvussa tologiset debatit unohtamatta mainita vähemmän kohdattava keskeinen erottelu termien metaonto- tunnetut vaihtoehdot kuten meinongilaisuuden. logia ja metametafysiikka välillä. Alan kirjallisuu- Olen itsekin tässä sen verran omapäinen, että sidessa metaontologialla viitataan usein keskuste- vuutan suurimman osan kyseisten lukujen sisälluun, jonka taustalla on Quinen käsitys ontologian löstä ja siirryn tarkastelemaan kirjan muita lukuja. tärkeimmästä kysymyksestä: ”Mitä on olemassa?” eljäs luku koskee osittain vielä aiempaa meTästä perinteestä kumpuavassa metaontologiastaontologista vääntöä, mutta sen ensisijaisa puolestaan ollaan kiinnostuttu siitä, mitä kysysena päämääränä on esitellä ja arvioida mys ”Mitä on olemassa?” tarkoittaa. Termi metametafysiikka taas viittaa, ainakin Tahkon käytössä, erilaiset yleisemmin ontologiaa ja muuta metafylaveaan tutkimuksen alaan, johon sisältyvät pait- siikkaa koskevat metatason näkemykset: realismi si metaontologiset kysymykset, myös metafysiikan (laveimmillaan näkemys, että on olemassa ontoloepistemologia sekä jonkin verran tieteen filosofiaa gisia faktoja ja että ne ovat objektiivisia), sekä antirealistiset näkemykset deflationismi ja äärikonja epistemologiaa. Erottelua motivoinee ainakin osittain se, että ventionalismi. Näihin liittyen on Tahkon mukaan

Chalmers, D., Manley, D. & Wasserman, R. (toim.), 2009, Metametaphysics: New Essays on the Foundations of Ontology, Oxford, Clarendon Press. 2

Ks. myös Tahko, T., 2012, ”In Defence of Aristotelian Metaphysics,” teoksessa Contemporary Aristotelian Metaphysics, s. 26–43. 3

2/2016 KIIRE

tärkeää huomata, ettei niiden ole pakko olla globaaleja näkemyksiä metafysiikasta. Voimme olla realisteja vaikkapa jonkin metafyysisen kysymyksen suhteen ja deflationisteja jonkin toisen suhteen. Näin ollen itsensä kutsuminen realistiksi ilman tarkennusta ei tarjoa paljonkaan tietoa kyseisen filosofin metametafyysisistä näkemyksistä. Mielenkiintoisen komplikaation aiheuttaa luvussa esitelty Karen Bennettin näkemys, epistemisismi. Sen kannattaja voi olla tiettyjen ontologisten kysymysten suhteen voi olla realisti tai ainakin agnostinen sen suhteen, onko objektiivista ontologista faktaa, jonka tietäminen ratkaisisi kysymyksen, mutta samanaikaisesti ajatella, ettei meillä ole keinoa saavuttaa tätä ontologista faktaa tai muutenkaan edistyä enempää kysymyksen käsittelyssä. Tahko linkittää Bennettin näkemyksen avulla toisiinsa metaontologian sekä metafysiikan epistemologian, mikä on mielestäni perusteltua. Metafysiikan ystävälle on laiha lohtu, jos jonkinlainen realismi on uskottavin metaontologinen kanta, mutta meillä ei ole keinoa edistyä niiden ongelmien käsittelyssä, joiden suhteen olemme realisteja. Vastaavasti metafysiikkaan skeptisesti suhtautuvat voivat hurrata: ei tarvitse väittää metafysiikan olevan täynnä pelkkiä pseudo-ongelmia, vaan riittää, että olemme skeptisiä sen suhteen, voidaanko nämä ongelmat ratkaista. Johtopäätös on kuitenkin tällöin sama: metafysiikka on ajan haaskausta. On syytä huomauttaa, ettei epistemisisminkään tarvitse olla globaali näkemys metafysiikasta (Bennett itse ei pidä sitä sellaisena). Vaihtoehtoisesti jos on yleisesti skeptinen metafyysisten ongelmien ratkaisun mahdollisuudesta, onko syytä olla toiveikkaampi muidenkaan filosofisten ongelmien ratkaisun mahdollisuudesta (palaan tähän kysymykseen myöhemmin)?

etafyysikon työkalupakin kokoaminen alkaa toden teolla luvussa 5, joka käsittelee ontologista riippuvuutta ja groundingia4, jotka ovat varsinkin uusaristoteelisten metafyysikkojen suosikkiaiheita. Ontologinen riippuvuus on käsiteperhe, jonka alalajeja voidaan havainnollistaa esimerkeille: (joukko-opista tutut) joukot riippuvat niistä alkioista, joista kukin joukko koostuu, sillä jos alkioita ei ole, ei joukkoakaan ole (eksistenssiriippuvuus). Toisaalta jos yksikin joukon al-

Naturalistisen metafysiikan määritelmä on laveimmillaan kielteinen: se ei saa olla ristiriidassa tieteen kanssa. kioista vaihdetaan tai joukkoon lisätään uusi alkio, kyseessä on eri joukko (identiteettiriippuvuus). Riippuvuus on ainakin näissä esimerkeissä asymmetrista, sillä joukkojen alkiot eivät riipu joukoista kummallakaan tavalla. Groundingin käsite on vaikeampi määritellä, mutta karkeasti sen voi ymmärtää metafyysisenä selityksenä (kontrastina kausaaliselle selitykselle). Jos esimerkiksi propositio ”p ja q” on tosi, tämän selittää eli groundaa se, että p on tosi ja että q on tosi. Luku 5 on aiheensa takia melko tekninen ja aiheeseen perehtymättömälle voi aika ajoin olla hankalaa ymmärtää, miksi aihe on tietyille metafyysikoille niin keskeinen tutkimuskohde. Tahko pyrkii selventämään tätä vertaamalla groundingia kausaatioon, reduktioon ja modaliteettiin: näitä koskevat debatit ovat olleet kauan metafysiikan keskiössä, ja groundingissa vaikuttaa olevan kyse jostakin samanlaisesta. Tahkon mukaan groundingia kuitenkin yleensä pidetään asymmetrisena, irrefleksiivisenä ja transitiivisena suhteena groundaavan ja groundattavan entiteetin välillä, ja näiden ominaisuuksien soveltuminen em. relaatioihin voidaan ainakin haastaa. On siis epäselvää, millaista työtä grounding voi tehdä perinteisempien metafyysisisten aiheiden parissa, mutta aiheen keskeisyyden huomioon ottaen sen käsittely kirjassa on perusteltua.

uudennessa luvussa pureudutaan ontologisen riippuvuuden ja groundingin ehkäpä tärkeimpään sovellukseen: yrityksiin muotoilla hierarkkinen näkemys todellisuudesta, jossa on eri tasoja, ja jossa ”ylemmät” tasot riippuvat ontologisesti fundamentaalisemmista tasoista. Kappale on huomattavan ansiokas jo siitä syystä, että Tahko pyrkii arvioimaan erilaisia teorioita fundamentaalisuudesta nykyfysiikan valossa. Eräät tieteenfilosofit, kuten James Ladyman ja Don Ross5 ovat haastaneet nämä yritykset vedoten

Termille ei ole vakiintunutta suomenkielistä vastinetta.

Ladyman J. & Ross D., 2007, Every Thing Must Go, Oxford, Oxford University Press.

40 MINERVAN PÖLLÖ

siihen, että todellisuuden taso -metaforaa käyttävät metafyysikot olettavat jonkinlaisen demokritolaisen atomismin, jossa alimmalla fundamentaalisella tasolla mikrohiukkaset törmäilevät toisiinsa kuten biljardipallot. Tällaiselle näkemykselle todellisuudesta ei Ladymanin ja Rossin mukaan löydy tukea nykyfysiikasta tai tieteestä muutenkaan, joten koko tasometafora tulisi hylätä. Tahko kuitenkin esittelee vaihtoehtoisia tapoja rakentaa teoria todellisuuden tasoista, jossa ei olla sitouduttu vanhentuneeseen käsitykseen fysiikan kuvailemasta todellisuudesta.

etafysiikan apriorisuutta ja aposteriorisuutta käsittelevä kappale 7 on metafysiikan epistemologiaa puhtaimmillaan. Siinä oppikirjan ”omapäinen” lähestymistapa tulee selkeimmin esiin. Tahko on paitsi jyrkästi eri mieltä niiden kanssa, jotka eivät pidä tätä aihetta varsinaisesti osana metametafysiikkaa, myös suorasukainen oman näkemyksensä esille tuomisessa. Perinteinen jaottelu sen välillä, mitä tiedämme a priori ja a posteriori on osoittautunut pulmalliseksi, koska ei ole esimerkiksi helppoa sanoa, mitä kaikkea voimme varsinaisesti kutsua kokemukseksi. Toisaalta apriorisella järkeilyllä on ajateltu pitkään olevan metafysiikassa tärkeä rooli, joten erottelun heittäminen romukoppaan ei myöskään vaikuta houkuttelevalta. Tahkon ehdotus on stipuloida, että deduktiivista järkeilyä sisältävä oikeutus on ominaista apriorisuudelle ja empiirisiä elementtejä sisältävä ominaista aposteriorisuudelle. Stipulaation seurauksena suurin osa ja ehkä jopa kaikki todellisuuden tutkiminen on sekä apriorista että aposteriorista eikä vain jompaakumpaa. Kuitenkin riippuen siitä kummalla näistä on jossakin tiedollisessa prosessissa suurempi rooli, voimme edelleen puhua siitä, että jokin on esimerkiksi enimmäkseen oikeutettu a priori. Varsinkin modaliteetin (välttämättömyyden ja mahdollisuuden) tutkimuksessa kysymys apriorisuudesta ja aposteriorisuudesta on polttava. Jos jokin on käsitteellisesti ristiriidatonta eli käsitettävissä (conceivable), seuraako tästä, että se on metafyysisesti mahdollista? Metafyysikot ajattelevat usein esimerkiksi, ettei kullan järjestysluku olisi voinut olla muu kuin 79. Tämä kuitenkin vaikuttaa käsitteellisestä mahdolliselta, mikä herättää epäilyksiä käsitettävyyden luotettavuudesta metafyysisten mahdollisuuksien kartoittamisessa.

Yksi vaihtoehto on sisällyttää aposteriorinen tietomme kullasta kullan käsitteeseen, jolloin ei olisi käsitteellisestikään mahdollista, että kullan järjestysluku olisi ollut muu kuin 79. Toisaalta jos vaikkapa sisällytämme aposteriorisen tietomme maan suhteellisesta sijainnista (kolmas planeetta auringosta) maan käsitteeseen, on käsitteellisesti mahdotonta, että maa olisi muu kuin kolmas planeetta auringosta, vaikka tämän pitäisi olla metafyysisesti mahdollista. Tästä ja muista syistä vaikuttaa Tahkon mielestä houkuttelevalta omaksua niin sanottu hybridikanta, jonka mukaan apriorinen ja aposteriorinen tietomme on kietoutunut toisiinsa tavalla, jonka takia emme voi (vielä) monissa esimerkkitapauksissa sanoa, onko pääsymme modaliteettiin yksinkertaisesti a priori tai a posteriori.

uvussa 8 Tahko käsittelee intuitioita ja ajatuskokeita. Intuitiokirjallisuus on aivan viime vuosina kasvanut huomattavasti, ja Tahko onnistuu pienessä tilassa kattamaan lukuisia eri näkemyksiä sekä intuitioiden rooleista että luonteesta. Erityisen mielenkiintoiseksi metafysiikan kannalta paljastuvat niin sanotut rationaaliset intuitiot, jotka ovat prima facie -evidenssiä ja koskevat välttämättömyyttä. Tietynlaiset riittävän tarkat kuvaukset oletettavasti metafyysisestä välttämättömyyttä koskevista skenaarioista aiheuttavat meissä hyvin yhdenmukaisen reaktion, joka ei liity havaittaviin tosiasioihin, eikä näin ole empiirisesti testattavissa. Meidän ei tarvitse suhtautua näihin intuitioihin infallibilisesti, mutta pitääksemme niitä epäluotettavina tarvitsemme jotain näyttöä siitä, etteivät ne ole luotettavia. Toisaalta näiden intuitioiden ulottaminen havaittavaan todellisuuteen on ongelmallista. Filosofisten ja (hyvien) tieteellisten ajatuskokeiden välinen ero liittyy myös niiden mahdolliseen testattavuuteen, joskaan ei ole täysin selvää, miten testattavuus määritellään (kuinka kauan täytyy odottaa ennen kuin joku keksii tavan testata tiettyä ajatuskoetta, jota emme tällä hetkellä kykene testaamaan?). Kummatkin koskevat kuitenkin modaalitettia tavalla tai toisella, mutta Tahkon mukaan tieteellisissä ajatuskokeissa pyritään selvittämään, mikä voisi selittää nykyisen empiirisen datan olemassaolevan teoreettisen viitekehyksen sisällä, kun taas filosofisissa ajatuskokeissa pyritään selvittämään, miten uusi empiirinen data voisi muuttaa nykyistä teoreettista viitekehystämme.

2/2016 KIIRE

uvussa 9 aiempien lukujen työkalupakki otetaan vihdoin kokonaan käyttöön, kun Tahko esittelee erilaisia näkemyksiä tieteen ja metafysiikan suhteesta. Tahko käsittelee kolmea vaihtoehtoa: autonomista metafysiikkaa, naturalisoitua metafysiikkaa ja Tahkon itse kannattamaa maltillisen naturalistista metafysiikaa. Autonomisen metafysiikan koulukunnista Tahko on kiinnostunut ennen kaikkea aristoteelisesta metafysiikasta, joka tutkii olevaa olevana siinä missä erityistieteet tutkivat vain jotakin olevan osaa. Hän näkee yhteyden tämän tradition juurissa ja nykyisessä pyrkimyksessä kohti naturalismia, sillä Aristoteleen aikana (ja kauan sen jälkeenkään) ei ollut selkeää demarkaatiota tieteen ja filosofian välillä. Se, mitä hän sanoo seuraavaksi, on kuitenkin mielestäni ongelmallista: ”No one, or hardly anyone, wants to defend a conception of metaphysics that is non-naturalistic – that would almost be like saying that it is magic!” Ongelma syntyy tämän väitteen ja Tahkon tarjoaman naturalismin määritelmän konjunktiosta. Naturalistisen metafysiikan määritelmä on laveimmillaan kielteinen: se ei saa olla ristiriidassa nykyaikaisen tieteen kanssa. Tästä tehtävä johtopäätös näyttäisi olevan, että juuri kukaan metafyysikko ei esitä nykytieteen kanssa ristiriitaisia väitteitä tai sitten uskoo metafysiikan olevan jotakin magiaan rinnastettavissa olevaa. On kuitenkin bona fide ammattimetafyysikkoja, jotka eivät usko metafysiikan olevan magiaa ja jotka pyrkivät tietoisesti kumoamaan tieteessä vallitsevia näkemyksiä, ja jotkut näistä metafyysikoista ovat nimenomaan perinteisiä aristoteelikkoja!6 Tahkoa voi ehkä kuitenkin tulkita tässä niin, että sikäli kun metafyysikko esittää tieteellisen väitteen (olkoonkin että tiedeyhteisössä vallitsee konsensus tätä näkemystä vastaan), hän tekee paitsi metafysiikkaa myös tiedettä, ja sikäli kun hän on oikeas-

sa tieteellisissä näkemyksissään, hänen metafysiikkansa ei ole ristiriidassa tieteen kanssa.7 Jos sivuutamme tämän komplikaation, autonomiselle metafysiikalle voi esittää erilaisen haasteen: Tahkon mukaan monet oletettavasti autonomisen metafysiikan piirissä esiintyvät väitteet liittyvät läheisesti siihen, mitä fysiikan tutkimus on paljastanut tai saattaa tulevaisuudessa paljastaa. Yhtäältä tämä näyttää vievän metafysiikalta sen oletetun autonomian, mutta toisaalta jos tieteen ja metafysiikan välille kuvitellaan tietynlainen symmetria, tämä saattaa tiedettä kunnioittavista naturalisteista tuntua liian kunnianhimoiselta. Toisaalta filosofia on aiemmin synnyttänyt lukuisia uusia tieteenaloja, joten ehkäpä vaatimattomammin muotoiltuna jonkinlainen puhe symmetrisestä suhteesta on perusteltu. Toisaalta autonomisen metafysiikan voi Tahkon mukaan haastaa jo aiemmin käsiteltyjen a priori -metodien ja intuitioiden ongelmallisesta käytöstä. Äärimmillään tämä voi johtaa Bas van Fraassenin näkemykseen, jonka mukaan metafysiikka tulisi eliminoida, mutta vaihtoehtona on myös niin sanottu täysin naturalisoitu metafysiikka, jota Ladyman ja Ross ehdottavat, ja jonka ainoa tehtävä olisi tieteellisten hypoteesien unifikaatio. Tämä tekisi metafysiikasta täysin tieteelle alisteisen tutkimuksen alan, jossa metafysiikan perinteisille ongelmille ei olisi sijaa – ei edes tieteen tulkinnalle. Tahko ei ole ensimmäinen, joka huomauttaa, että Ladyman ja Ross itse sortuvat tulkitsemaan tiedettä tavalla, joka muistuttaa hyvin paljon heidän parjaamiensa analyyttisten metafyysikoiden projekteja. Lisäksi on mahdollista, että tiede ei koskaan kykene vastaamaan kaikkiin metafyysisiin kysymyksiin, eikä yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin tutkia näitä asioita metafysiikan (enimmäkseen) apriorisilla menetelmillä.

Esimerkkinä mainittakoon Oderberg, D., 2007, Real Essentialism, Lontoo, Routledge, erityisesti luku 9, jossa Oderberg eksplisiittisesti haastaa biologiassa vallitsevan eliöiden kladistisen luokittelutavan. Oderberg ei myöskään koe haastavansa vain jotakin marginaalista biologista koulukuntaa, vaan toteaa kirjan esipuheessa: ”[The last three chapters of this book not only] show how traditional essentialism should be applied to concrete problems – the essence of life, the essence of species in biology, and the essence of the human person – but provide arguments that explicitly encroach upon terrain normally reserved for natural science.” 6

Tämä tulkinta sopisi ainakin aristoteelikkojen kuten Oderbergin itseymmärrykseen. 7

42 MINERVAN PÖLLÖ

ahkon oma maltillinen naturalismi pyrkii tasapainoileimaan naturalististen paineiden ja positivismiin lipsumisen välimaastossa. Hän ehdottaa osittain E. J. Lowen näkemyksiä mukaillen että kenties metafyysisiä teesejä voi testata epäsuorasti soveltamalla niitä parhaiden tieteellisten teorioiden tulkintaan. Lowen mukaan meillä on suoraviivainen, ongelmaton pääsy erilaisten olioiden olemuksiin, mutta Tahkon mukaan tämä lähestymistapa toimii ongelmattomasti kenties vain abstraktien olioiden tapauksessa, kun taas konkreettisten olioiden tutkimuksessa joudumme turvautumaan myös empiirisiin metodeihin. Tahkon ehdotus käyttää hyödyksi myös L. A. Paulin näkemystä metafysiikasta eräänlaisena mallintamisena. En pysty tässä käsittelemään Tahkon mielenkiintoista ehdotusta tarkemmin (tosin sanottakoon, että onnistuessaan se olisi kunnianhimoista metafysiikan ja tieteen välistä yhteistyötä parhaimmillaan).

irjan eri luvut on kokonaisuutena selvästi pyritty sitomaan yhteen. Siitä huolimatta, että kappaleet vaikeutuvat sitä mukaa kun uutta terminologiaa esitellään koko ajan lisää, aiemmissa kappaleissa mainitut määritelmät toistetaan tarvittaessa, ja yksittäisten kappaleiden lukeminen onnistuu viimeistään kirjan lopussa esiintyvän asiasanaston (glossary) avulla. Tahko itse arvostelee kirjaansa johdantokappaleessa sanomalla, että hän syyllistyy siinä kenties kattamaan liikaakin eri aiheita. Tietyssä mielessä olen samaa mieltä: useiden lukujen kohdalla siirrytään seuraavaan asiaan juuri, kun käsitteelliset resurssit aiheen ymmärtämiseksi on kasattu ja asia alkaa muuttua mielenkiintoiseksi. Toisaalta ymmärrän tämän tarkoituksen: oppikirjassa ei liene tarkoituskaan syventyä liikaa muutamaan yksittäiseen kysymykseen, vaan kartoittaa jo olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta (viittauksia tähän löytyy kiitettävän runsaasti kirjan alaviitteistä). Voin lämpimästi suositella kirjaa metafysiikkaan jo jonkin verran perehtyneille opiskelijoille.

Piirrokset Suvi Ainola

2/2016 KIIRE

VANHA MONTAIGNE Veijo Fiskaali

ichel de Montaigne (15331592) syntyi rikkaaseen aatelisperheeseen, joka yhdisti ranskalaiseen kulttuuriin italialaisia piirteitä. Isänsä ihanteiden mukaisesti hän käytti lapsena pelkästään latinaa, lukien ennen kouluikää muun muassa Vergiliusta, Ovidiusta sekä Horatiusta. Kuusivuotiaana hän meni kouluun ja myöhemmin opiskeli todennäköisesti lakia. Valmistumisen jälkeen Montaignen isä laittoi poikansa töihin oikeusistuimeen. Yksi Montaignen merkittävimmistä teksteistä on nimeltään Ystävyyden filosofia. Hän muodosti intiimin ystävyyssuhteen Etienne de La Boëtien kanssa. Etienne kuoli muutaman vuoden ystävyyden jälkeen. Kuolema järkytti Montaignea ja hän luopui muutamien vuosien kuluttua työelämästä, 37 vuoden iässä. Pian hän kuitenkin palasi poliittisesti merkittävään työhön. Ollessaan 1580-luvulla pormestarina hän sai todistaa protestanttisen ja katolisen kirkon ristiriitoja. Montaigne itse pysyi katolisena, vaikka monet hänen perheenjäsenistään kääntyivät protestanteiksi. Ensimmäinen esseekokoelma ilmestyi vuonna 1580. Yhteensä niitä ilmestyi kolme, toinen 1588 ja kolmas 1595. Tekstit koostuvat lyhyistä pohdinnoista. Tuotantonsa pienuudesta huolimatta Montaigne vaikutti huomattavasti useisiin myöhempiin ajattelijoihin.

Vanhuuden viisaudeksi nimitetään usein sitä, mikä on tyhmää ja seniiliä tärkeilyä. 44 MINERVAN PÖLLÖ

Montaigne järisytti monia perustavanlaatuisia länsimaisia ajattelutottumuksia. Esimerkiksi käsitystä, että ihminen on eläintä korkeampi elämänmuoto. Koetelluksi joutui myös näkemys, että eurooppalainen sivistys on barbaarien elämää parempaa. Descartes sai skeptisismiinsä vaikutteita Montaignelta. Blaise Pascal ja David Hume sekä Claude Levi-Strauss saivat oppia hänen relativismistaan.

Typeryys

olmatta esseekokoelmaansa kirjoittaessaan Montaigne ei enää ollut nuori. Hän eli poliittisesti tulenaralla seudulla, vaikeina aikoina osana Ranskan valtapiiriä. Tekstin tyyli on kuitenkin vapautunutta ja värikästä sekä enemmän Montaignen omaa. Tärkeimpänä teemana tässä kokoelmassa on kuolema. Montaigne korostaa vanhuuden esseissään ensin typeryyttä. Typeryyksien lausuminen on todella yleistä. Niistä oltaisiin kuitenkin valmiita luopumaan. Ihan mitä tahansa hintaa Montaigne ei olisi siitä valmis maksamaan, sillä typeryys on osa olemustamme. “Olemuksemme on rakennettu sairaista ominaisuuksista: kunnianhimo, mustasukkaisuus, kateus, kostonhimo, taikauskoisuus ja epätoivo asuvat meissä niin luontaisella omistusoikeudella, että tunnistamme samankaltaisia piirteitä myös eläimissä – jopa niin luonnonvastainen pahe kuin julmuus.” Nautimme nähdessämme muiden kärsivän. Myrkyt auttavat ylläpitämään terveyttämme. Ilman ilkeyttä ja muita olemuksemme muotoja elämällämme ei olisi perusedellytyksiä. Montaigne kritisoi nuoruuden typeryyttä: Kiire on niillä typeryksillä kuolla, jotka ovat valmiita

antamaan hallitsijoidensa puolesta henkensä. Heikompien yksilöiden kuuluu ottaa osalleen helpompia ja vähemmän vaarallisia tehtäviä. Tottelevaiset ja taipuisammat ihmiset saavat pettää ja valehdella sekä murhata, jotta yhteiskunnan etu tulee täytettyä. Oman edun tavoittelua tai henkilökohtaisten intohimojen täyttämistä ei tule kutsua velvollisuudeksi: “Mikään ei estä ihmisiä kohtelemasta toisiaan siivosti ja rehdisti vaikka he olisivat toistensa vihollisia; osoittakaa heille hyväntahtoisuutta, joka ei ehkä aina ole tasapuolista.” Ei kuitenkaan ole järjen eikä omantunnon mukaista tarjota auliisti apua. Toisille ei kuulu antaa enempää kuin on välttämätöntä.

Nuoruus ja velvollisuuksien tuomat kiireet

uori tekee ja jättää tekemättä asioita, joita katuu. Montaigne lohduttaa tässä tilanteessa: “Kun vanhalla iällä mietin nuoruuteni tekoja, katson yleensä toimineeni parhaan kykyni mukaan. Enempään vastarintaan eivät voimani riitä. En imartele itseäni; samoissa olosuhteissa olisin edelleen samanlainen.” Montaigne katsoo ratkaisujensa lopulta onnistuneen. Hän kertoo valinneensa helpoimman ja varmimman tien liiketoimissaan. Huonot tulokset ovat johtuneet epäonnesta eivätkä huonosta harkinnasta. Filosofian opiskelijoina tutustutaan viisauteen. Ehkä sitä jopa opitaan. Ikääntynyt Montaigne huomauttaa, että niin nuorena kuin vanhanakin voi olla viisas. Montaignen mukaan vanhuuden viisaudeksi nimitetään usein sitä, mikä on tyhmää ja seniiliä tärkeilyä. Se on ikävystyttävää lörpöttelyä, äreää ja seuraa vieroksuvaa mielenlaatua, kateutta, epäoikeudenmukaisuutta ja pahansuopuutta, kun nuoruuden mahdollisuuksia kuluttaa rikkauksia ei enää ole. Montaigne kertoo, että nuorena hänen oli varoitettava ja kehoitettava itseään pysymään velvollisuuksien parissa. Vanhuuden vaivat ovat tuoneet mukanaan järkevyyttä. Vanhana kuitenkin voi antautua lyhyisiin irstailuihin ja palata nuorekkaiden ajatusten pariin vähin määrin. Aiemmin hallitsi

mieli, mutta vanhana tahdin määrää ruumis, joka kehottaa kohti parannusta. Avioliitto ei ole kiireellä päätettävä asia. Rakkaudesta siinä ei ole Montaignen mukaan juurikaan kyse, vaan enemmänkin jälkeläisistä ja omaisuudesta huolehtimisesta. Montaignen painosti avioliittoon muiden esimerkki. Sama tekijä painostaa moniin erilaisiin asioihin, jotka tuottavat meille kiireitä. Niin velvollisuudet ja epämiellyttävät, rumat, paheelliset ja vastenmieliset asiat muuttuvatkin yhtäkkiä hyväksyttäviksi joissain olosuhteissa, kun ihmisen mieli on häilyväinen. “Filosofia ei taistele luonnollisia aistinautintoja vastaan, kunhan niihin yhdistyy maltillisuus. Se opettaa kohtuutta, ei pakenemista. Se kohdistaa voimansa vastustamaan vieraita ja valheellisia nautintoja. Se sanoo, että ruumiin haluja ei tule lisätä sielun avulla.” Onkohan meidän seurattava Montaignen ajatusta elämäntavasta nyky-yhteiskunnassamme? Seuraisimmeko tietä, jota voi kulkea väsymättä ja vaivattomasti? Työn määrää voi vähentää pienentämällä menoja. Niin paljon voi vähentää, että pysyy vielä tyytyväisenä. “Todelliset tarpeeni eivät kuluta kaikkia varojani niin tarkkaan, etteikö kohtalo voisi haukata niistä osan ilman että joudun puille paljaille.”

lemme luontaisesti typeriä. Typeryydet tuovat elämäämme myrkkyä, jolla yhteiskunta potkii ihmisiä liikkeelle. Toiset haluavat kiirehtien niellä itsensä uhraamisen myrkyn ja tappaa itsensä isänmaansa puolesta. Juurikaan hyötyä siitä ei Montaignen mukaan ole. Nuoren tulee käyttää viisauttaan - ja sitä hänellä on, vaikka vanhemmat ihmiset saattavatkin nauraa sileäposkisten puheille. Viisautta tulee kuitenkin harjoitella. Viisaus ei ole kiireen ystävä. Säästeliäisyys sopivasti sen sijaan on.

Lähteet Foglia, M. 2014. Michel de Montaigne. http://plato.stanford.edu/entries/montaigne/. Lainattu 25.3.2016. Montaigne, M. 2015. Esseitä III. WSOY, Helsinki

2/2016 KIIRE

HIKEÄ, SORTOA JA TUNNUSTUSTA – hajanaisia ajatuksia urheilusta Janne Karisto

un puhumme urheilusta, puhumme mistä milloinkin. Leikistä, pelistä, yhteisöllisestä elämäntavasta, ihmisen omien ulottuvuuksien ja mahdollisuuksien etsimisestä – mutta myös massaviihdeinstituutiosta, jonka rakenteissa yksittäisen urheilijan täytyy rimpuilla selviytyäkseen häneen kohdistuvista odotuksista. Urheilun käsite venyy ja tarkat määrittely-yritykset paukkuvat. Urheilun ja liikunnan erottaminen toisistaan on houkuttelevaa, mutta tiukkaan jakoon pohjaava analyysi on usein joko pinnallista tai sekavaa. Ville Tura totesi Minervan Pöllössä toissa vuonna ytimekkäästi, että urheilu on liikuntaa, mutta kaikki liikunta ei ole urheilua.1 Alpo Suhonen on sanonut, että urheilulla ei ole nimeä, muotoa tai hahmoa. Urheilu on universaali leikin kieli, joka saa kullekin historialliselle tilanteelle ja kulttuurille ominaisen puvun. Tässä kirjoituksessa urheilu tarkoittaa kilpa- ja huippu-urheilua kaikkine ulottuvuuksineen. Urheilu on enemmän kuin kilpailijat paremmuusjärjestykseen laittavat tapahtumat ja niihin tavalla tai toisella osallistuvat. Urheilumedia ja sen kuluttajat, lapsiaan harjoituksiin kuskaavat vanhemmat, sekä julkinen että yksityinen liikuntakasvatus, yksilön ruumiillinen kokeminen – urheilu-nimisen ilmiön olennaisia osia kaikki. Tarkoitus ei ole tarjota kerralla nielaistavaa näkemystä, vaan esitellä erilaisia näkökulmia ja tarkastella niiden välisiä yhteyksiä. Keskeistä väitettä tai punaista lankaa ei kannata etsiä. Yksinpuhelun sijaan äänessä on sekalainen joukko urheilusta sanansa sanoneita. Jos kirjoitus herättää uusia ajatuksia, sen olemassaolo on oikeutettu. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan urheilun ideologioita, sekä kauniita että vastenmielisiä, ka46 MINERVAN PÖLLÖ

dotetuksi väitettyjä ja uusia tulokkaita. Toisessa luvussa tarkastellaan urheilun asemaa nyky-yhteiskunnassamme. Kolmannessa luvussa pohditaan urheilun mahdollisuuksia ja siihen kohdistuvia toiveita.

I: Moraalinen edelläkävijä vai ideologioiden kätyri?

rheilua on pidetty moraalisesti myönteisenä, kohottavana ja vahvistavana asiana. Urheiluun liitetään edelleen paljon vahvoja ja tärkeitä arvoja, kuten terveys, reiluus, aito yhteisöllisyys, leikki, pitkäjänteisyys, puhtaus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo. Historiallis-romanttiset käsitykset olympialaisista arvoista ja humanismista kuuluvat edelleen länsimaiseen yleissivistykseen. Monien mielestä eettisyyden ja humanismin edelläkävijä on nyttemmin hairahtanut. Urheilun väitetään kadottaneen nämä kauniit ”alkuperäiset ihanteet”. Kilpa- ja huippu-urheilukulttuuria parjaavat niin yhteiskuntatieteilijät ja filosofit kuin lapsistaan huolestuneet vanhemmat. Suhonen harmittelee, että urheilun mahdollisuuksien korostamisen sijaan se on valjastettu ihmistä halventavien ideologioiden kätyriksi. Urheilu on ollut puolustuskyvytön kautta historian, sitä on aina käytetty hyväksi. Hän kuvaa John Locken termein urheilun olevan tabula rasa, tyhjä taulu, koska kehollinen ponnistelu ei tunne filosofioita tai ideologioita. Myös Drew A. Hyland on painottanut, että urheilukulttuuri heijastaa yhteiskunnan laajempaa kulttuuri-identiteettiä. 2010-luvun länsimainen urheilu on erinomainen peili, josta ihmiset voivat tarkastella omaa kulttuuriaan ikään kuin ulkoapäin. Urheilun arvomaailma on muuttunut ja eriy-

tynyt osana yleisempää kehitystä. Jyväskylän yliopiston filosofian professori Jussi Kotkavirta on todennut, että urheilun moraali ei enää ole yhtenäinen arvojen ja normien muodostelma, vaan se vaihtelee lajista ja urheilun tasosta toiseen hyvinkin paljon.2 Henning Eichberg kirjoittaa kolmesta urheilun identiteetistä. Niistä nykyistä kilpa- ja huippu-urheilua kuvaa parhaiten urheilun tuottamisen identiteetti, jonka keskeisiä piirteitä ovat kilpailun korostaminen, saavutusten tuottaminen sekä kasvuun ja laajentumiseen suuntautuminen. Kaksi muuta ovat järjestystä ja kuntoa painottava integraation identiteetti sekä juhlimiseen ja leikkiin läheisesti liittyvä populaari-identiteetti.3

onet nykyurheilun varjopuolista liittyvät Eichbergin määrittelemään tuottamisen identiteettiin. Kotkavirran mukaan ongelmia alkaa ”ilmaantua, kun urheilu muuttuu pelkäksi voitontavoitteluksi ja siihen (urheiluun) kuuluva leikkimieli joutuu uhatuksi. Tällöin urheilun urheilullisuus voi vaarantua, ja sen myötä urheilun keskeiset arvot. Kun voittoa tavoitellaan kaikin keinoin, rehti asenne toisia kohtaan helposti syrjäytyy.” Saman ajatuskulun kärkkäimpiin puoltajiin lukeutuva Suhonen toteaa, että korostamalla ”voittamisen tärkeyttä uitetaan nuorta kohti maailmankuvaa, joka sallii häviäjän täydellisen nöyryyttämisen”. Nuoria urheilijoita opetetaan vihaamaan vastustajaa tai olemaan ”oikealla tavalla itsekkäitä”. Vilppiin suhtaudutaan monesti löperömmin kuin muissa yhteyksissä. Suhonen on pahoitellut, että urheilua ei pelasta mikään, ellei se pohdi kysymyksiään syvällisemmin ja tavoitteitaan myös eettisesti. Toiset korostavat, että kilpaurheilussa luodaan sosiaalisia konteksteja, joissa lapset ja nuoret voivat tyydyttää henkiselle kasvulle ja terveydelle olennaisia perustarpeitaan. Kokemukset kyvykkyydestä, itsenäisyydestä sekä vuorovaikutuksesta ja suhteesta toisiin – kilpaurheilu voi tarjota näitä kaikkia, parhaimmillaan ilman edellä korostettua raakuutta ja itsekeskeisyyttä. Samalla opitaan asettamaan tavoitteita ja toimimaan niiden mukaisesti. Kaunopuheisimmat psykologit painottavat, että kyseisten tarpeiden tyydyttäminen mahdollistaa ”inhimillisen potentiaalin hyödyntämisen”.4

Urheilu on universaali leikin kieli, joka saa kullekin historialliselle tilanteelle ja kulttuurille ominaisen puvun.

utkimusten5 mukaan suomalaiset kokevat liian kilpailun ainoaksi lasten ja nuorten urheiluun liittyväksi kielteiseksi seikaksi. Huippu-urheilusta kysyttäessä myös vilppi, väkivallan ihannointi ja doping koettiin ongelmiksi. Huippu-urheilun kilpailukeskeisyydestä valittaminen saa monet hämmentymään – sama kuin väittäisi tulkinnallisuuden pilaavan teatterin tai juonen turmelevan jännitysromaanin. Lisäksi kehotetaan ymmärtämään, että evolutiivisen kilpailun ansiosta muistakin kuin voittajista tulee parempia, kuuluisampia ja rikkaampia. Myönteisimmiksi seikoiksi lasten ja nuorten urheilussa nähtiin terveys ja liikunnallisuus. Hieman näistä jälkeen jäivät reilu peli, suvaitsevaisuus ja varsinkin tasa-arvo. Ammattimaisen huippu-urheilun kasvattavaa vaikutusta sen sijaan epäiltiin. Sen katsottiin vain sosiaalistavan liikunnalliseen elämäntapaan.

iihko ja väkivalta ovat eittämätön osa nykyurheilua. Joidenkin lajien piirissä valitetaan, että menestyäkseen urheilija tarvitsee vihaa ja aggressioita tuottavia patologioita. Pallopelejä harrastaneet tietävät, että joukkueurheiluslangi on täynnä militääritermistöä. Ammutaan, hyökätään, taistellaan, vetäydytään ja niin poispäin. Edellä mainittu ei ole sikäli yllättävää, että urheilu oli viime vuosisadan jälkipuoliskolle saakka pääasiassa kasvatuksellisten, aatteellisten, poliittisten ja jossain määrin myös uskonnollisten instituutioiden hoivassa. Sittemmin se on pitkälti vapautunut kolmesta jälkimmäisestä, ainakin osassa maailmaa. Urheilu teollistui ja muuttui viihteeksi. Muutosta kuvaa hyvin se, että urheiluvalmentajan ammattia ei oikeastaan ollut ennen 1960-lukua – ja senkin malli otettiin aluksi armeijasta, koulusta, kirkosta ja perheestä. Samoin muutoksesta kertoo, että yhä harvempi hätkähtää, kun urheiluseurat kutsuvat nuoria pelaajiaan tuotteiksi. Suomalaisen urheilun suurmies Lauri ”Tahko” Pihkala määritteli aikoinaan Tukholman vuoden 1912 olympiakisat Suomen itsenäistymistaistelun 2/2016 KIIRE

Pihkala kirjoitti, että naisten viisi olympialajia olivat viisi naulaa olympialaisten arkkuun.

lähtölaukaukseksi. Historioitsija Antero Raevuoren mukaan suojeluskuntien urheilujohtajana toiminut Pihkala ”suhtautui suopeasti eugeniikkaan, rodunjalostukseen”. Urheilun avulla kansat voisivat päästä eroon huonosta ihmisaineksesta.6 Presidentti Mauno Koivisto kritisoi aikanaan urheilun kansallismielistä luonnetta ja suomalaisten urheilumenestyksen synnyttämää ”suomalaista uhoa”. Kansallinen uho lisää ennakkoluuloja muuta maailmaa kohtaan ja tukee rasistisia asenteita. Ajatus urheilusta kansallisen itsetunnon kohottajana liittyy Eichbergin integraation identiteettiin. Urheilulla on pönkitetty myös toisenlaisia aatteita, niin Suomessa kuin maailmalla. Esimerkiksi Suomen Työväen Urheiluliitolla (TUL) on värikäs historia. Porvari- ja työläisurheilun kahtiajako vaikutti Suomen urheilukulttuuriin 1980-luvulle saakka. Kylmässä sodassa urheilu sopi molempien aatteiden esittelyyn.

odernin urheilun infrastruktuurien kehitystä ja koko urheilullistumisen käsitettä on kritisoitu sukupuolinäkökulmasta. Väitetään, ettei ole tunnistettu näiden taustalla olevia valintoja yhden sukupuolen ehtojen ja arvojen mukaisiksi. Hylandin ja Leena Laineen7 mukaan urheilullistumisen prosessit ovat palvelleet urheilujärjestelmän defeminisaatiota. Myös Iris Marion Youngin mielestä naisia on suljettu pois urheilusta jo käsitteellisellä tasolla. On jopa esitetty, että 1800-luvun lopussa vironnut olympialiike syntyi vastareaktiona modernin naiseuden ja naisliikkeiden esiinmarssiin. Kun naiset 1920-luvulla otettiin mukaan olympiakisoihin, kaikki eivät innostuneet: Pihkala kirjoitti, että naisten viisi olympialajia olivat viisi naulaa olympialaisten arkkuun. Viimeisten vuosikymmenten aikana myös seksuaalivähemmistöjen asema urheilussa on herättänyt enemmän keskustelua.8, 9

rheilukulttuuria analysoivan älymystön ääni ei juuri kantaudu kentille eikä urheilukuluttajien korviin. Tutkijoiden vaikutus vallitsevaan urheilukäsitykseen on harmillisen 48 MINERVAN PÖLLÖ

pieni. Julkisuudessa heihin törmää huomattavasti harvemmin kuin doping-aineiden vaikutuksia kansanomaistaviin lääkäreihin. Esimerkiksi liikunnan yhteiskuntatieteilijät tekevät loistavaa tutkimusta, minkä ohessa he toimivat aktiivisesti erinäisissä julkisen ja kolmannen sektorin elimissä. Epäilemättä he onnistuvat aika ajoin pelastamaan ja lobbaamaan kunnallisia liikuntapaikkoja sekä ohjaamaan Veikkauksen keräämää rahapottia myös kansanterveyden ja harrasteliikunnan kannalta suotuisiin kohteisiin. Ja heidän asiantuntemuksensa kiinnostaa yhä enemmän myös yksityistä sektoria.

II: Terve urheilu terveessä yhteiskunnassa

ykyurheilun suurimpia ongelmia ovat doping, tulosten manipulointi, rasismi, seksuaalivähemmistöjen syrjintä, vaikutukset ympäristöön, ihmiskäsityksen mekanisoituminen ja väkivalta sekä kilpailuissa että kannattajien keskuudessa. Urheilumaailma yrittää antaa mielikuvan, että se kamppailisi rajusti näitä vitsauksia vastaan. Huippu-urheilu on maailman suurin viihdeteollisuuden muoto, joka vaikuttaa muidenkin kuin urheiluyhteisön jäsenten elämään. Ihmisten urheilusta omaksumat käyttäytymismallit ja asenteet koskettavat välillisesti kaikkia ihmisiä. Toinen esimerkki vaikutuksista ovat sekä suorituspaikkojen keinotekoisen ylläpitämisen että massaviihdetapahtumien ja -turismin aiheuttamat ympäristötuhot. Ja riippumatta siitä, milloin öljyhuippu tarkkaan ottaen saavutetaan tai kuinka suuri on ihmisten päästöjen rooli ilmaston lämpenemisessä, moottoriurheilun pitäminen järjenvastaisena touhuna on sangen perusteltua. Suuret urheilutapahtumat on todettu hyviksi keinoiksi sekä piristää taloutta että kohottaa kansallista itsetuntoa ja maan ulkopoliittista profiilia. Niiden järjestäminen on sen verran kannattavaa puuhaa, että ehdokkaiden välinen kamppailu on lipsahdellut jopa korruption puolelle.

asismista kohistaan urheilussa säännöllisin väliajoin. Esimerkiksi Jesse Owensin ja Abraham Tokazierin kohtaama organisoitu syrjintä on vähentynyt ainakin osassa maailmaa. Tilalle on tullut vastenmielistä, ja usein kännistä,

katsomoärjyntää sekä sekopäiden nettikirjoittelua. Vaikka kansainväliset jalkapalloliitot Fifa ja Uefa kyntävätkin syvällä, on molempien rasisminvastaista kampanjointia ollut ilo seurata. Hieman silti hirvittää, millä tavalla nykyinen rasismin ja kulttuurisyrjinnän yleinen nousukausi tulee näkymään urheilussa.

aailmassa on väkivaltaa vähemmän kuin koskaan. Urheilun väitetään pudonneen tämän kulttuurievoluution kyydistä. Ongelmaa monimutkaistaa se, että urheilussa sääntöjen puitteissa tapahtuvaan väkivaltaan alistutaan vapaaehtoisesti – ja tämän seurauksena väki-etuliite katoaa. Väitetään, ettei mikään peli, jossa on sovitut säännöt, ole lähtökohtaisesti väkivaltainen. Toiset ovat aivan yhtä oikeassa todetessaan, että urheilussa on myös kirjoittamattomia sääntöjä – kuten se, että väkivaltaisesta sääntöjen rikkomisesta selviää huomatavan pienin kustannuksin. Osassa lajeista puhutaan ”sisäisestä koodistosta”. Huvittavimmissa tapauksissa väkivaltaista toimintaa puolustetaan väittämällä, että se luo turvallisuutta tavalla, johon varsinaiset säännöt eivät kykene. Wayne Gretzkyn kerrotaan sanoneen: ”Usein harmitellaan, että väkivalta tuo ihmisiä katsomoihin. Harvemmin mietitään, kuinka paljon se pitää heitä poissa niistä.”

älillä nousee esiin pyrkimyksiä rajata urheilua koskeva päätöksenteko urheiluyhteisön jäsenten yksinoikeudeksi. Epäurheilumiesten ja -naisten hylkiminen ryöpsähtää miltei jokaisen jääkiekon väkivaltaskandaalin yhteydessä. Ensiksi paheksujat kyseenalaistavat urheilun toimintamallien moraalin, vaatien boikotteja tai kieltoja. Vastalauseeksi urheilun insiderit tuomitsevat paheksujat jeesusteleviksi kukkahattutädeiksi, millä korostetaan heidän puutteellista ymmärrystään ja kyvyttömyyttään järkevään päätöksentekoon. Urheiluyhteisöt eivät ole tässä mielessä mitenkään ainutlaatuisia. Kaikkialla, missä on eturyhmiä, äänekäs vähemmistö taistelee hiljaisempaa enemmistöä vastaan. Urheiluyhteisön tavoin useimmat niistä tavoittelevat sekä rahallista tukea että autonomiaa. Jokaisella tulee olla mahdollisuus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon – mieluiten vielä niin, että asianomaisen kanta olisi erityisen painava. Urheilun ei kuitenkaan pidä antaa asettua yhteiskunnan yleisten normien ja sääntöjen yläpuolelle.

Kuva Hannu Ahtiainen

Liikuntatieteiden opiskelijoiden urheiluseurassa Liikunnan Riemussa yhdistyvät hauskanpito, aito yhteisöllisyys ja erilaisten tarpeiden huomioon ottaminen. 2/2016 KIIRE

”Kansantaloudellisesti olisi kai parasta, että ihminen kuolisi sydänkohtaukseen heti eläkkeelle jäätyään.” - Mikael Fogelholm

ulkisen tuen saajana kilpa- ja huippu-urheilulla on vastavuoroinen suhde muun yhteiskunnan kanssa. Käsitykseen urheilusta antavana osapuolena liittyvät edelleen vahvasti urheilun alkuperäiset ihanteet – nuo kehityksen kyydistä pudonneet. Usein korostetaan kilpa- ja huippu-urheilun kansanterveyttä edistäviä vaikutuksia. Näiden välittäjiksi väitetään liikunnalliseen elämäntapaan kannustavia mielikuvia, kuten urheilijoiden esimerkkiä. Tällaisen mekanismin olemassaolo antaisi hyvän perusteen kilpa- ja huippu-urheilun julkiselle tukemiselle. Toistaiseksi tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan ole kyennyt vakuuttavasti vahvistamaan urheiluviihteen terveellisyyttä. ”Mens sana in corpore sano”, terve mieli terveessä ruumiissa, sanoivat roomalaiset. Huippu-urheilusta slogan on miltei kadonnut. Huippu-urheilun luonteen ja moraalin kehitys sekä urheilijoiden yksityiselämää seuraavan roskamedian lisääntyminen ovat häivyttäneet vanhan uskon, jonka mukaan kilpa-urheilu on takuuvarma tie hyveisiin, terveyteen, onneen ja menestykseen. Muitakin kuin minua on ihmetyttänyt se, että eri puolueet ovat olleet kilvan pyytämässä dopingista kiinni jääneitä ihmisiä kansanedustajaehdokkaiksi. Kertooko tämä kristillisestä anteeksiannosta vai epärehellisyyden ja sääntöjen rikkomisen suvaitsemisesta? Lööpeistä saamme seurata, kuinka menestyneet ammattiurheilijat ovat kohdanneet vaikeuksia uran jälkeisellä siirtymäepisodillaan. Toisaalta pidetään itsestään selvänä, että ”huippu-urheilu-uran aikainen mestaruuteen kasvaminen tuottaa paljon muillakin elämänalueilla hyödynnettävää näkyvää ja piilevää pääomaa”.10

arraste- ja elämysliikunnan kykyyn edistää sekä henkistä että fyysistä terveyttä uskomme lujasti. Tutkimusten perusteella tähän on syytäkin.11 Innokkaimmat tulkitsevat näitä tuloksia siten, että enemmän liikkuvat elävät terveempinä ja pi50 MINERVAN PÖLLÖ

dempään kuin ne, jotka eivät liiku ja että tämä johtuu pelkästään liikunnasta. Liikuntalääketieteen professori Urho Kujala toppuuttelee ja kertoo, että ”noin puolet ihmisen fyysisestä kunnosta selittyy perimällä ja puolet elämäntavoilla”. Vaikka kaipaakin keskusteluun malttia, ei Kujala missään nimessä väheksy liikunnan merkitystä: ”Kyllä liikuntaa kannattaa harrastaa sopivassa määrin. […] Sekä terveillä että sairailla ihmisillä liikunta vaikuttaa yleensä myönteisesti mielialaan.” Hän painottaa, että liikkumisesta ei tarvitse tehdä liian vaikeaa. 12 Näinä taloudellisten madonlukujen ja sortuvien rakenteiden aikakautena odottaisi, että fyysisen aktiivisuuden tuottavuutta ja henkisiä voimavaroja lisäävät vaikutukset herättäisivät enemmän huomiota. Olli Kettusen väitöstutkimuksen mukaan liikunnan lisääminen auttaa eniten juuri niitä, joiden työkyky on heikentynyt ja stressitaso korkealla.13 Likesin tutkimuksessa sen sijaan löydettiin korrelaatio lapsuuden liikunnallisen aktiivisuuden ja aikuisiän palkkapussin paksuuden väliltä.14 Urheilun ja liikunnan puutteen väitetään tulevan kalliiksi myös julkiselle taloudelle. UKK-instituutin johtajan Tommi Vasankarin mielestä on järjenvastaista voivotella, ettei urheilun ja liikunnan tukemiseen ole varaa. Se on ”filosofisesti vähän sama kuin päätettäisiin, ettei ole varaa asentaa palovaroittimia, kun kaikki rahat menevät tulipalojen sammuttamiseen!” Liikkumattomuuden kokonaiskustannus on Vasankarin mukaan Suomessa 3–4 miljardin euron luokkaa.15 Samaa tutkimus- ja asiantuntijakeskusta aiemmin johtanut Mikael Fogelholm on hänkin puhunut kovista summista. Toisin kuin useat muut tämän argumentaatiotaktiikan valinneista liikunta- ja urheilulobbareista, Fogelholm ymmärtää sen ongelmat: ”Kansantaloudellisesti olisi kai parasta, että ihminen kuolisi sydänkohtaukseen heti eläkkeelle jäätyään.”16

rheilumaailman raadollisuutta paheksuvat vanhemmat näkyvät myös varsinaisten urheilupiirien ulkopuolella, esimerkiksi televisiossa, mielipidepalstoilla ja sosiaalisessa mediassa. Vuodatetaan kyyneliä ja jaetaan empatiaa herättäviä päivityksiä. Tästä huolimatta urheiluseurat järjestävät tasoryhmävalintoja aina vain nuoremmille lapsille samalla kun osallistumismaksut ja omistautumisvaatimukset nousevat. Joidenkin tutkijoiden mielestä tämä ei ole edes huippu-urheilun edun mukaista.17 Toiset puolustavat lahjakkaiden lasten – ja hei-

dän riistämisestä ja hyväksikäytöstä syytettyjen vanhempiensa – mahdollisuutta valita itse oma tapansa urheilla. He eivät halua urheilua liitettävän ”yhteiskunnallisesti sosiaalisen alueelle” ja tuomitsevat Nuoren Suomen kaltaiset hankkeet sortaviksi järjestelmiksi. Retoriikassa toistuvat vähemmistön puolustaminen ja demokratia.18 On paljon heitä, joiden lahjakkuus riittää urheilu-uraan valmistavaan putkeen, mutta jotka eivät koskaan saa siitä ammattia. Osalla kouluvuodet on hukattu ja sen mukana monet opiskelu- ja työllistymismahdollisuudet. Yhdysvalloissa sen sijaan yliopistot ja colleget jakavat stipendejä urheilullisesti lahjakkaille nuorille. Suomalaisia saattaa ihmetyttää ruumiillisten kykyjen suosiminen älyn areenoilla, varsinkin kun myytti yliopistourheilusta oppilaitosten rahasampona on asetettu kyseenalaiseksi Atlantin takana.19, 20

ulkiset liikuntapaikat sopivat lähtökohtaisesti kenelle tahansa. Ne ovat edullisia, eikä niissä tapahtuvalta toiminnalta vaadita muuta kuin hikeä, alentunutta lepoverenpainetta ja hyvää fiilistä. Kaikkia ei kuitenkaan lämmitä ajatus, että kilpaurheilupudokkaiden ainoa mahdollisuus on hankkia kunnan kuntosalin vuosikortti ja marketista lenkkitossut. Puhumattakaan perheistä, joilla ei alun perinkään ole varaa lasten urheiluharrastuksiin.21, 22 Huonoimmissa tapauksissa tarjolla on vain sitä kuuluisaa puissa kiipeilyä, jota valtionvarainministeri Sauli Niinistö ehdotti nuorisolle, jos kunnallisiin liikuntapaikkoihin ei riitä julkista rahaa. Monet urheiluseurat järjestävät hyvinvointiliikkujille ja kilpaurheilijaputkesta tippuneille suunnattua toimintaa. Vaikka pääasiallinen tarkoitus ei olisi pumpata rahaa kilpailutoimintaa varten, hinnat rajaavat ison osan kansasta myös näiden palveluiden ulkopuolelle. Sama koskee yksityisen sektorin tarjoamaa kunto- ja elämysliikuntaa. Miksi urheiluseuroilta ja yksityiseltä sektorilta puuttuvat kannustimet tarjota kohtuuhintaisia harrasteliikuntapalveluita? Julkinen talous voisi tietysti subventoimalla lisätä niitä. Mutta ovatko urheilun ja liikunnan ulkoisvaikutukset niin merkittäviä, että tämä olisi perusteltua? Ja onko tutkittu, kuinka paljon mahdollisuus organisoituun harrastukseen todella pienentää liikuntakynnystä? Osaa vastaukset edellisiin kysymyksiin eivät edes kiinnosta. He kammoksuvat holhoamista, korostavat yksilön vastuuta ja puolustavat Niinistön

huomautusta. Toisaalta myös kansanterveyttä sydämensä asiana pitävät harmittelevat, että ”vallalla on turvallisuuden, vaivattomuuden ja helpolla pääsemisen kulttuuri”.23 Kun nyt sektoreista ja toimijoista on ollut puhe, ei sovi unohtaa, että vapaaehtoiset ovat kantaneet ja kantanevat jatkossakin ylivoimaisesti suurimman taakan suomalaisen urheilun ja liikunnan organisoimisessa. Kaikilla tasoilla ja areenoilla. Suomalaisen liikunnan ja urheilun organisointiin osallistui 2000-luvun alussa yli puoli miljoonaa vapaaehtoista aikuista.24

etä ja mitä urheilussa sorretaan, kyvykkäiden yksilönvapautta vai virkistysliikkujia ja kansanterveyttä? Osittain taustalla vaikuttaa jako heihin, jotka toivovat vähemmän diabetesja masennusdiagnooseja ja heihin, jotka haluavat kuunnella televisiosta useammin Maamme-laulua. Miellyttävien ruumiillisten elämysten mahdollistaminen kaikille halukkaille on suomalaisen liikunnan ja urheilun tärkein tavoite. Sitä parempi, mitä vapaammin ja rehdimmin myös kilpa- ja huippu-urheilusta nauttivat voivat toteuttaa intohimojaan.

III: Vastavuoroista tunnustusta ja sielun tasapainoa

aikka monet urheilun piirteet jakavat käsityksiä, useista positiivista puolista ollaan yhtä mieltä. Urheilu voi rikastuttaa ja monipuolistaa elämää, tarjota tekemisen ja kokemisen vapautta, olemassaolon tunnetta. Sekä Suhosen että Hylandin mielestä hyvässä urheilussa ja hyvässä taiteessa on paljon samoja elementtejä. Urheilussa ihmisyksilö voi tuntea elämän painoa ja harmoniaa. Tämä kuitenkaan harvoin onnistuu ilman toista ihmistä. Onneksi urheilun ja liikunnan toinen suuri mahdollisuus on juuri ihmisten kohtaamisessa. Parhaimmillaan se on monipuolista ja välitöntä. Suhonen sanoo ihmisten luoneen sääntöjä ja rajoja peleihin, leikkeihin ja kisailuihin, jotta kohtaaminen olisi mahdollisimman luonnollista. Vastavuoroisen arvostuksen tavoittelu on urheilussa keskeistä. Kotkavirta lisää, että urheilussa ollaan jatkuvasti suhteessa toisiin myös moraalisina persoonina, jotka tunnustavat toistensa yhdenveroisuuden ja vapauden. ”Urheilussa nämä vas-

2/2016 KIIRE

tavuoroisuuden kaksi tasoa kietoutuvat toisiinsa aivan erityisellä tavalla.” Albert Camus sanoi jalkapallon opettaneen hänelle kaiken, mitä hän tiesi moraalista. Organisoidussa kilpaurheilussa sääntöjen noudattamisen valvominen on ulkoistettu. Miksi jo lasten urheilussa luovutaan pihapeleille keskeisestä itsesääntelystä, joka tukee sosiaalisten ja moraalisten kykyjen oppimista? Urheilu ilman tuomaria ei ole lainkaan niin utopistinen ajatus kuin valtio ilman oikeuslaitosta ja poliisia. Kiroilu ja väkivalta eivät ainakaan vähene halleille siirryttäessä. Ultimaten kaltaiset tapaukset herättävät toivoa yleisemmästä muutoksesta. Parhaimmat kilpaurheilukokemukset koetaan yhdessä kilpakumppaneiden – ts. vastustajien, vihollisten – kanssa. Suuret urheiluhetket ovat niitä, joissa voittaja ja häviäjä jakavat ottelun jälkeen yhteistä kokemustaan hymyillen ja silmät innosta kimaltaen. Tällöin urheilussa jaetaan elämää eikä syrjitä tai riistetä. Niinpä ei ole ihme, että urheilua ja liikuntaa pidetään hyvinä keinoina, kun pyritään helpottamaan maahanmuuttajien kotoutumista.25 Ei tarvita hikeä, jotta urheilu voi tuoda mielekkyyttä elämään. Sen katsominen ja suosikkiensa kannustaminen ovat ilmeisiä tapauksia. Vähemmän huomiota saa vapaaehtoistoiminta, joka sekin tarjoaa nautinnollisia ja merkityksellisiä kokemuksia sekä haasteita siinä missä ruumiillinen rehkiminen.

rheilun on todettu vaikuttavan ”positiivisesti koulumenestykseen, tiedolliseen toimintaan ja koulunkäyntiin. Usein vaikutus välittyy aivojen rakenteeseen ja toimintaan, motorisiin taitoihin sekä vuorovaikutukseen ja sosiaalisiin taitoihin liittyvien tekijöiden kautta.”26 Eero Haapalan väitöskirjan tulokset vihjaavat, että liikunta voi parantaa lasten lukuja laskutaitoa.27 Psykiatrian dosentti Sami Leppämäki toteaa, että väestötasolla on vaikea keksiä toista yksittäistä keinoa, jolla masennusoireisiin voitaisiin vaikuttaa yhtä tehokkaasti. Yksilötasollakin vaikutukset ovat suuria. ”Liikunnasta saatava hyöty on joidenkin tutkimusten perusteella samaa luokkaa kuin lääkehoidolla. Liikunta vaikuttaa aivoihin samoin kuin lääke. Se laskee aivojen stressihormonitasoa ja lisää hermokasvutekijöitä.”28 Urheilu on mahdollisuus myös filosofiassa, väittää jo aiemmin mainittu Tura. Suorastaan dualistisesta erostaan huolimatta filosofia ja urheilu ovat toimintatavoiltaan samankaltaisia. Molemmissa 52 MINERVAN PÖLLÖ

toiminta on luonteeltaan korostetun dialektista, ja sen on tapahduttava tiukkojen sääntöjen ja rajoitusten puitteissa. Lisäksi Turan mielestä molemmissa puuhissa vaaditaan poikkeuksellisen paljon pitkäjänteisyyttä. Filosofian historian länsimaisista klassikoista ainakin Platon, Aristoteles ja Spinoza ovat pitäneet ruumiinharjoituksia erinomaisena keinona lisätä sielun tasapainoisuutta ja mielen vireyttä. Taustalla on ajatus, että etsiessään viisautta ihminen ei voi laiminlyödä ihmisenä olemisensa kokonaisuutta, johon keho kuuluu kaiken henkisenkin perustana. Voimakkaan ruumiin ja terveen sielun yhteyttä korostettiin myös saksalaisperäisessä uushumanismissa, jonka voimisteluteoreetikko Viktor Heikel toi 1800-luvun lopulla Suomeen. Juha Sihvolan mukaan sekä Platon että Aristoteles voidaan nähdä maltillisen kuntourheilun puolustajina ja yksipuolisen huippu-urheilun kriitikkoina. Pelkästään ruumiiseen keskittyminen tuottaa vahinkoa henkiselle kehitykselle – tällaisista ihmisistä tulee raakoja ja oppimattomia keskustelujen vihollisia. Platon varoitti Valtiossaan jopa dopingin vaaroista: liian yksipuolinen ravinto voi tuottaa arvaamattomia terveydellisiä haittoja.29

rheilun alkuperäiset ihanteet ovat myytti. Historioitsijat eivät tunne ainuttakaan yhteisöä tai yhteiskuntaa, jonka urheilukulttuuria ne olisivat kuvanneet tyhjentävästi. Sortamista, väkivaltaa ja vilppiä esiintyi jo antiikin Kreikan urheilussa, eivätkä nomadiyhteisöjenkään liikuntamuodot tavanneet olla kaikin puolin puhtoisia. No, mitä urheilu sitten oikein edustaa? Miksi ihmiset rehkivät, leikkivät, pelaavat ja kisaavat? Hylandin mielestä urheilemisen ydin on reagoivassa avoimuudessa (responsive openness), joka mahdollistaa sekä nauttimisen että onnistumisen. Muita keskeisiä urheilun piirteitä ovat vapaus, mahdollisuus, äärellisyys, riskinottaminen, luottamus ja arvot. Legendaarisessa Homo Ludens -teoksessaan alankomaalainen historioitsija Johan Huizinga kirjoitti leikkimaailman vapaudesta sekä leikin ja luovuuden merkityksestä kaikessa, mitä ihminen tekee. Leikki on ollut keskeistä kulttuurissa ja sen evoluutiossa alusta asti. Nietzschen kerrotaan todenneen, ettei hän tiedä leikkiä parempaa metodia ihmisen kannalta merkittävien kysymysten kohtaamisessa.

Viitteet Tura, V. 2014. Liikunnan ja urheilun hyödyt filosofian opiskelussa. Minervan Pöllö (2), 31–36. 2, 3, 7, 29 Ilmanen, K. 2004. Pelit ja kentät: Kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Jyväskylän yliopiston Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Jyväskylä: Yliopistopaino. 4 Deci, E.L. & Ryan, R.M. 2000. The “What” and “Why” of Goal Pursuits: Human Needs and the Self-Determination of Behavior. Psychological Inquiry (11: 4), 227– 268. 5 Ilmanen, K. & Vehmas, H. 2012. Liikunnan areenat – Yhteiskunnallisia kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Jyväskylän yliopiston Liikuntakasvatuksen laitos. Jyväskylä: Yliopistopaino. 6 http://seura.fi/historia/yleinen-historia/setani-urheiluvoitto-vaaristeltiinjuutalaisvastaisuuden- vuoksi/ 8 Katso Melanie L. Sartore-Baldwinin toimittama kirja Sexual Minorities in Sports: Prejudice at Play. Ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 2013. Kustantaja: Rienner. 9 http://seta.fi/uskalla-kampanja-tuo-esiin-seksuaalivahemmistot-urheilussa 10 Pekkala, M. 2011. Mestaruus pääomana. Jyväskylä studies in business and economics 107. 11 Oja, P., Titze, S., Kokko, S., Kujala, U.M., Heinonen, A., Kelly, P., Koski, P. & Foster, C. 2015. Health benefits of different sport disciplines for adults: systematic review of observational and intervention studies with meta-analysis. British Journal of Sports Medicine. Published online first: January 7, 2015, doi: 10.1136/bjsports-2014-093885. 12 http://yle.fi/uutiset/professori_monet_tutkimukset_liioittelevat_liikunnan_ terveyshyotyja/8255216 13 Kettunen, O. 2015. Effects of physical activity and fitness on the psychological wellbeing of young men and working adults: associations with stress, mental resources, overweight and workability. Väitöskirja, Turun yliopisto. 14 http://www.likes.fi/ajankohtaista/liikunta-ja-ansiotulot 15, 23 http://www.iltasanomat.fi/urheilu/art-2000000895595.html 16 http://www.ts.fi/urheilu/1074113391/ Terveysliikunnan+lisays+toisi+miljoonasaastot 17 Salasuo, M., Piispa, M. & Huhta, H. 2015. Huippu-urheilijan elämänkulku. Tutkimus urheilijoista 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura. 18 Sihvonen, P. 2005. Suomalaisen huippu-urheilun syvä kriisi. Urheilulehdessä 21.7.2005. 19 http://www.acenet.edu/news-room/Pages/Myth-College-Sports-Are-a-Cash-Cow2. aspx 20 http://www.washingtonpost.com/sf/sports/wp/2015/11/23/running-up-the-bills 21 Puroaho, K. 2014. Drop-out vai throw-out? Tutkimus lasten ja nuorten liikuntaharrastusten kustannuksista. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja (5). 22 http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/04/06/urheiluseurojen-ulkopuolelle-jaavat-lapset2010-luvun-syrjaytyjia 24 Kansallinen liikuntatutkimus 2009-2010. 25 http://www.minedu.fi/OPM/Liikunta/liikuntapolitiikka/avustukset/kotouttaminen. html 26 Kantomaa, M., Syväoja, H. & Tammelin, T. 2013. Liikunta – hyödyntämätön voimavara oppimisessa ja opettamisessa? Liikunta & Tiede 50 (4). 27 Haapala, E. 2015. Physical Activity, Sedentary Behavior, Physical Performance, Adiposity, and Academic Achievement in Primary-School Children. Väitöskirja, ItäSuomen yliopisto. 28 http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2015/12/07/liikunta-tehoaa-masennukseen-jopayhta-tehokkaasti-kuinlaakkeet 1

Muut lähteet Hyland, D.A. 1990. Philosophy of Sport. New York, USA: Paragon House. Puhakainen, J. 1999. Valmentaja ja filosofi. Helsinki: Like. Suhonen, A. 2002. Kirje urheilijalle. Helsinki: WSOY. Weiss, P. 1974. Sport: A philosophic inquiry. USA: Southern Illinois University Press.

2/2016 KIIRE

URHEILU- JA LIIKUNTAFILOSOFIA SUOMESSA Janne Karisto

iikuntatieteellisen tutkimuksen kehittämisen komitearaportista vuodelta 19861 löytyy tyypillinen urheilu- ja liikuntafilosofian määritelmä: ”Urheilu- ja liikuntafilosofia on liikuntakulttuurin olemassaolon merkitystä pohdiskeleva tieteenala, jolla on luontevat yhteydet liikunnan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, liikunta-lääketieteeseen sekä liikuntakasvatuksen ja liikuntapsykologian tieteenaloihin.” Urheilu- ja liikuntafilosofian kerrotaan analysoivan urheilun, leikin ja pelin kaltaisia peruskäsitteitä sekä etsivän urheilun olemusta. Sen tutkimuskenttään kuuluu lisäksi seuraavanlaisia aiheita: - urheilu ja kehollisuus - urheilun etiikka - urheilu ja estetiikka - urheilun yhteiskuntafilosofia - ihmisenä oleminen, eksistenssi ja urheilu - liikkeen filosofia Nyky-Suomessa filosofisesta liikunnan ja urheilun tutkimuksesta vastaavat pääasiassa liikunnan yhteiskuntatieteilijät Jyväskylän yliopistossa, mutta myös muissa yliopistoissa on julkaistu liikunnan ja urheilun filosofiaa käsitteleviä väitöskirjoja ja tutkimuksia. Kun liikunnan filosofian skeneä käynnisteltiin 1980- ja 90-luvuilla, tutkimuksen painopiste oli Tampereen yliopiston filosofian laitoksella.2 Jyri Puhakainen synnytti huomiota herättäneen väitöskirjansa3 ansiosta pienimuotoisen urheilufilosofian buumin 1990-luvulla. Ajat olivat tuolloin suotuisat, kiitos Esa Saarisen kansansuosion ja jääkiekon maailmanmestaruuden. Alpo Suhonen on väittänyt, että tuolloisen kansallisen urheilukulttuurin itsereflektion seurauksena urheilija tuotiin esiin rakenteiden takaa, lähemmäs keskiötä. Varsinainen julkinen keskustelu taantui kuitenkin harmillisen pian. Suuri osa urheilukansasta suhtautui Puhakaisen ja kumppanien juttuihin välinpitämättömästi tai nuivasti. Buumin raunioihin voi tutustua antikvariaattien filosofiahyllyillä, joista löytyy halpaan hintaan paljon ysärillä julkaistuja syvällisiä urheilukirjoja.

Viitteet 1

Klemola, T. 1989. Mitä on liikunnan filosofia. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta (2).

Tampereen yliopisto, 54-73. 2

Komiteamietintö 1986, Liikuntatieteellisen tutkimuksen kehittäminen vuosina 1986 - 1990.

Puhakainen, J. 1995. Kohti ihmisen valmentamista: holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka

urheiluvalmennuksen kannalta. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, 233 s.

54 MINERVAN PÖLLÖ

Kuva Ruut Lahdenm채ki 2/2016 KIIRE

KIRJA-ARVOSTELU

TALOUS JA MORAALI Johan Satuli

H Toimittaneet Sari Kivistö, Sami Pihlström & Mikko Tolonen Gaudeamus, 2016. 396 sivua.

56 MINERVAN PÖLLÖ

elsingin yliopiston tutkijakollegiumin kaksi vuotta sitten järjestämä luentosarja Kympin sarja kutsui yhteiskunnallisia vaikuttajia ja tutkijoita keskustelemaan moraalista, politiikasta ja taloudesta. Luentojen ja keskusteluiden seurauksena syntyi tänä vuonna julkaistu artikkelikokoelma Talous ja moraali. Kirjan tavoitteena on ottaa talouteen ekonomistien näkemystä laajempi yhteiskunnallinen tarkastelutapa, jossa ”inhimillinen toiminta näyttäytyy monisyisenä ja ihmisen tekemiä valintoja pohditaan ennen kaikkea moraalin näkökulmasta”. Taloustieteen mallit, joiden avulla on ansiokkaasti selitetty talouden toimintaa, perustuvat käsitykselle omaa etuaan maksimoivasta yksilöstä. Kirja pyrkii tuomaan esiin yksilön toiminnan taustalla olevien vaikuttimien moninaisuuden. Moraalin ja talouden vuorovaikutusta tarkastellaan kirjassa sekä historiallisessa kontekstissa, että aikalaiskuvana, jossa keskiössä on etenkin vuoden 2008 finanssikriisi. Ensimmäisessä pääluvussa käsitellään hyvinvointivaltiota ja sen keskeisimpiä ongelmia sekä esitetään niihin ratkaisuja. Sixten Korkmanin mukaan hyvinvointivaltio on tarjonnut yhteiskuntamallin, jossa vapaus, tehokkuus ja oikeudenmukaisuus yhdistyvät, mutta joka on joutunut viime aikoina hankaluuksiin valtion rahoituspohjan supistumisen seurauksena. Juhana Vartiainen selvittää artikkelissaan, miten hyvinvointivaltio, jossa yhdistyvät tehokkaat markkinat ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus, on mahdollinen yhteiskuntajärjestelmä tulevaisuudessakin. Hänen mukaansa laajan hyvinvointivaltion turvaamiseksi tarvi-

taan työmarkkinareformia, joka pidentää työikää, kannustaa maahanmuuttoon ja laskee työnantajan kustannuksia. Tämä ei kuitenkaan onnistu hyvinvointivaltion kehittäjiksi ja vaalijoiksi identifioituneiden sosiaalidemokraattien, vaan pikemminkin keskustaoikeiston toimesta, Vartiainen toteaa.

irjan herkullisinta antia on sen historiallinen osio, jonka Martti Koskenniemi aloittaa tiivistämällä ansiokkaasti eurooppalaisen vallan oikeutuksen historian. Koskenniemi hahmottelee luonnonoikeusteorioiden kehittymistä 1500-luvulta nykypäivään. Helpoiten valta oikeutetaan vetoamalla ulkoiseen pakkoon, olosuhteisiin. Se, kuka antaa uskottavimman kuvauksen näistä ehdoista, on vallan kahvassa. Historian saatossa luonnollisista normeista tiesivät vuorollaan teologit, juristit ja ekonomistit, jotka rakensivat omat tietojärjestelmänsä milloin jumalaisesta sallimuksesta, milloin näkymättömästä kädestä. Kari Saastamoinen avaa Adam Smithin ihmiskäsityksen ja päämäärien monimuotoisuutta klassikkokirjailijan kahden pääteoksen, Moraalituntojen teoria ja Kansojen varallisuus, kautta. Saastamoinen tuo esiin, miten yksipuolinen tavanomainen tulkinta Smithin ihmiskäsityksestä on. Smithin on nähty pitävän omaneduntavoittelua ihmiselle tyypillisenä ominaispiirteenä. Saastamoisen mukaan tämä on totta, muttei koko totuus: Smith katsoi ihmisen tavoittelevan muitakin asioita, todeten onnellisuuden syntyvän mielenrauhasta ja perustarpeiden tyydytyksestä. Smithin lähtökohtana oli merkantilistisen erioikeusajattelun kitkeminen markkinoilta, mikä saa Saastamoisen kysymään: Mitä Smith ajattelisi nykyajan megayhtiöistä, joiden vaikutusvalta ulottuu lobbausteollisuuden lonkeroiden siivittämänä markkinoiden puolelta julkisen päätösvallan piiriin? Olisivatko ne hänelle sitä samaa tehokkuutta vähentävää eriarvoisuutta, jonka vuoksi hän alun perin kehitti teoriansa näkymättömästä kädestä?

ami Pihlström tekee irtioton muista kirjoituksista metaeettisessä epilogissaan, jossa hän yhdistää hauskalla tavalla Kantin deontologiaa, Levinasin toiseuden etiikkaa ja wittgensteinilaista näkemystä moraalifilosofiasta. Pihlström tyrmää utilitaristisen laskelmoinnin moraalista puhuttaessa. Hän ymmärtää naiiviksi kuvitelman siitä, että yhteiskunnallis-taloudellisessa keskustelussa voitaisiin välttyä pohtimasta ihmi-

selämän hintaa, siis esimerkiksi sitä, mille kiskolle pysäyttämätön juna ohjataan, tai että montako miljoonaa euroa ensiapupoliklinikalla on käytettävänään. Hän haluaa kuitenkin korostaa eron tärkeyttä talouspuheen ja moraalipuheen välillä. Ihmisarvoa ei voi jakaa, eikä moraalisesti kiitettäväksi toiminnaksi voida kutsua edes miljoonien ihmisten pelastamista yhden hinnalla. Moraali on ehdotonta: siinä ei ole kyse hinnoista. Levinasiin viitaten Pihlström toteaa meidän olevan ehdottomassa vastuussa toisistamme. Tämä johtaa moraalin traagisuuteen: olemme tuomittuja epäonnistumaan moraalin suhteen. Tästäkin huolimatta meidän on yritettävä: ”Moraalikäsitteistömme pysyy toimintakykyisenä vain, kun nähdään, että ihmiset (eivätkä esimerkiksi yritykset) ovat moraalin ytimessä ja moraalisessa vastuussa sekä teoistaan että kielenkäytöstään niin taloudellisessa kuin kaikessa muussakin toiminnassaan.” Vaikka olemme tuomittuja epäonnistumaan moraalin saralla, moraalin on oltava ensisijainen asenteemme kaikessa toiminnassamme. On varottava ettemme hukkaa puhetta totuudesta tai oikeasta; on pidettävä huoli siitä, ettei puhe moraalista redusoidu puheeksi hinnoista ja vaihtokaupasta. Tämä asenne ”on wittgensteinilaisittain puhuen yritys pitää erillään sellaiset kielipelit, joiden sekoittaminen toisiinsa voi vahingoittaa eettisen ajattelun käsitteellistä perustaa”. Ottaen huomioon teoksen kirjoittajien pyrkimykset hahmotella moraalin ja talouden suhdetta, on kirjan toimittaneen Pihlströmin epilogi kuin kylmä suihku haasteeseen vastanneille. Pihlström on kuin Dome Karukosken Kielletty hedelmä -elokuvan saarnaaja, joka annettuaan uskovaiselle tytölle tikkarin toteaa, miten helppoa ihmisen on sortua kiusaukseen.

okonaisuudessaan teos on lähtökohtansa mukainen. Luentosarjoihin perustuvat kirjat kun tuppaavat yleensä olemaan varsin hajanaisia kokonaisuuksia, joiden vahvuus on hyvissä yksittäisissä artikkeleissa. Vastaavanlaisia teoksia on ilmestynyt tasaiseen tahtiin viime aikoina. Sitoessaan talouden tarkastelun suomalaiseen toimintaympäristöön, kirja tuo uuden näkökulman myös lukijalle, jolla on läheinen suhde kansainvälisen lehdistön monipuoliseen aikalaiskuvaan.

2/2016 KIIRE

HILARY PUTNAM,

REALISMI JA ARMOTON REHELLISYYS Maria Hämeen-Anttila

ikakautenamme, joka tukee kasvavassa määrin syvää erikoistumista, on entistä vähemmän jättiläisiä, jotka ovat edistäneet lähes kaikkien filosofian osa-alueiden kehittymistä. Hilary Putnam on kiistämättä tässä kuolemattomassa vähemmistössä. Analyyttisen perinteen sisällä on vaikea löytää ihmistä, joka ei olisi koskaan opinnoissaan ja työssään törmännyt Putnamiin. Toisaalta on vaikeaa löytää ihmistä, joka tuntisi filosofin työn sen täydessä syvyydessään. Moni meistä voi nimetä yhden Putnamin argumentin, joka osui tyydyttävällä tavalla suoraan maaliinsa, ja toisen argumentin, jonka kanssa oli eri mieltä ärtymykseen saakka. Nykyfilosofian Grand Old Man itse löysi kunnioitettavan määrän jälkimmäisiä. Hilary Putnam vaikutti mielenfilosofian, kielifilosofian, tieteenfilosofian, epistemologian, matematiikan filosofian ja puhtaan matematiikan sekä logiikan aloilla. Viimeisinä vuosikymmeninään hän tutki myös joitain eettisiä kysymyksiä. Erityi58 MINERVAN PÖLLÖ

sesti uransa alkuajoilla, 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, filosofi aiheutti Harvardin johtoportaalle päänsärkyä myös poliittisella aktiivisuudellaan ja erityisesti liittymisellään äärivasemmistolaiseen edistykselliseen työväenpuolueeseen. Hän asui opiskelijakommuunissa, järjesti protesteja ja kritisoi vahvasti joitain kollegojaan. Myöhemmin Putnam kuvaili puolueeseen liittymistään virheeksi, mutta hän ei koskaan lakannut suhtautumasta intohimoisesti yhteiskunnallisiin aiheisiin. Hän oli läpi uransa kotiyliopistossaan suosittu opettaja. Putnamin varhainen tuotanto käsitteli pääosin logiikkaa ja matematiikkaa. Hän julkaisi Julia Robinsonin ja Martin Davisin kanssa tunnetun artikkelin (1961), jonka tuloksia Matiyasevich käytti todistuksessaan Diofantoksen yhtälöiden yleisen ratkaisumenetelmän (Hilbertin listan kymmenes ongelma!) mahdottomuudesta. Putnam tunnetaan filosofien keskuudessa paremmin eksternalisista argumenteistaan, joita hän sovelsi mielenfilosofian, kieli- ja tieteenfilosofian sekä epistemologian ja tieteenfilosofian kysymyksiin. Häntä pidetään myös mielenfilosofisen funktionalismin kehittäjänä. Erityinen piirre Putnamin elämäntyössä on se, että hän hylkäsi jälkeenpäin monia argumenttejaan sekä uudelleenmuotoili useimpia nopeaan tahtiin. Daniel Dennettin sanotaan kehittäneen termin ”hilary”, joka viittaa suhteellisen lyhyeen ajanjaksoon. Mielenmuutoksistaan tunnetun filosofin elämäntyössä näkyy kuitenkin myös laajoja kaaria: uransa alkuajoilta lähtien Putnam seisoi vahvasti sekä realismin että siihen kietoutuneen semanttisen eksternalismin takana. Hän puolusti jo aikai-

sin realismia ensin positivistista suuntausta (jonka kästystä, sille oli ymmärrettävä syy Putnamin fimukaan totuus ja merkitys palautuvat todennetta- losofian suurempien linjojen varjossa. Koska mievuuteen) sekä myöhempää kuhnilaista relativismia lentiloilla katsotaan yleensä olevan semanttista sivastaan. Erityisesti jälkimmäisessä tapauksessa se- sältöä, funktionalistinen mielen teoria näyttää joumanttisen eksternalismin teoria toimi tärkeänä tuvan hyväksymään, että tämän sisällön on oltava elementtinä relativismin välttämisessä.1 chomskylaisesti kiinnitetty ”mielentilaohjelmaan”, Yksi kuhnilaisista perusväitteistä on se, että teo- sillä kausaaliset suhteet eivät voi olla apriorisesrioiden muuttuessa tieteellisten termien merkitys ti osa ohjelmaa. Putnamin mukaan funktionalismuuttuu, ja tiukasti ottaen kaksi eri teoriaa eivät tinen teoria joutuu siis hyväksymään jonkinlaisen ole verrattavissa keskenään. Mikäli, kuten klassi- internalismin, mikä ei ollut hänen mielestään hynen deskriptivismi väittää, merkitys määrittyy in- väksyttävää. tension kautta, tämä näyttää välttämättömältä seuPutnamin käsitys realismista muuttui vuosien raukselta. Jos kaksi teoriaa määrittävät terminsä eri varrella. Hän hylkäsi metafyysisen realismin, joka tavoin, eivät ne oikeastaan puhu samoista asiois- tekisi jokapäiväisistä uskomuksistamme ja tieteen ta. Eksternalistinen referenssinteoria kykenee kiel- näkemyksestä ”todellisesta maailmasta” yhteentämään tämän. Erilaisista termien määritelmistä sopimattomia (Putnam 1987). Putnamin mukaan huolimatta kaksi teoriaa voi puhua samoista asiois- metafyysisen relativismin kieltäminen ei tarkoita ta, sillä maailma määrittää viittaussuhteen. kulttuurisen tai yksilöllisen relativismin hyväksyRealismi ja eksternalismi näkyvät vahvasti mistä – voimme sen sijaan hyväksyä käsitteellisen myös Putnamin epistemologisten kirjoitusten ta- relativismin ja ”sisäisen” realismin. kana. Artikkelissa ”Brains in a Vat” (1981) Putnam pyrkii kaatamaan skeptikon arguPutnam muutti, korjasi ja kumosi mentin tiedon mahdottomuudesta. ”Aivot altaassa” -skenaario, Descartesin demonia näkemyksistään enemmän monin päivitetty versio, kaatuu itseensä, kuin suurin osa filosofeista ja koska merkitys vaatii kausaalisen suhteen tiedemiehistä. maailmaan, ja aivoilla altaassa ei järin ole kausaalisia suhteita maailmaan. Siten ”olen aivot altaassa” ei viittaa aivoihin eikä altaisiin (kuten me ne ymmärrämme) siinä tapauksesPutnamin sisäisen realismin (tai ”arkirealissa, että olen aivot altaassa, ja on silloin esitettynä min”, joksi hän sitä myös myöhemmin kutsui) teejoko epätosi – jos sanat kuitenkin viittaavat johon- sin mukaan ei ole mielekästä puhua ”todellisesta” kin – tai merkityksetön. tai perimmäisestä maailman rakenteesta. Se, miPutnam tunnetaan myös mielenfilosofisen tä meille on olemassa, on riippuvaista käsitteistösfunktionalismin kehittämisestä (esim. Putnam tämme ja tiedonintresseistämme. Tämä mahdollis1960).2 Funktionalismista tuli yksi Putnamin tun- taa järkevän puheen tavallisista pöydistä ja tuoleisnetuimmista suunnanmuutoksista: hän päätyi lo- ta ilman niiden palauttamista fysiikan yksinkerpulta hylkäämään jo varsin suosituksi tulleen tee- taisimpiin partikkeleihin; mutta se mahdollistaa sinsä (Putnam 1988). myös järkevän puheen elektroneista ja kvarkeista. Vaikka Putnamin uusi kanta aiheutti jopa när- Kenties tärkeämpää kuin se, onko sisäinen realismi Internalistisen merkitysteorian mukaan merkitykset ovat jossain mielessä sisäisiä; esimerkiksi deskriptivistisestä näkökulmasta ilmauksen merkityksen ymmärtäminen on jonkinlaisen kuvauksen tai kuvausjoukon ”sisäistämistä”. Semanttinen eksternalismi vastustaa tätä väitettä. ”Meanings just ain’t in the head”, kirjoitti Putnam tunnetussa eksternalismin puolustuksessaan (1975), ja jätti jälleen yhden lainauksen filosofian lentävien lauseiden joukkoon. Putnamin, kuten muiden eksternalistien, mukaan merkitys kiinnittyy maailmaan. Termin (erisnimen, luonnollisen luokan) merkitys kiinnittyy sen referenttiin, ei kuvaukseen, esimerkiksi kausaalisen suhteen kautta. Kielellisen työnjaon teoria liittyi myös tärkeänä osana Putnamin kielenfilosofiaan. 1

Yksinkertaistaen asioita jälleen kerran hieman, funktionalismin mukaan henkiset tilat määrittyvät niiden roolin mukaan. Uskomus on siis kuten tietokoneohjelma: laitteisto, joka suorittaa ohjelman, voi olla mikä tahansa. Ihmistai eläinaivot ovat vain yksi mahdollinen hardware. 2

2/2016 KIIRE

todella realismia, on Putnamin järkkymätön kanta relativismia vastaan, ja tämän kannan hän säilytti uransa loppuajoille saakka. Silti Putnam muutti, korjasi ja kumosi monia näkemyksistään enemmän kuin suurin osa filosofeista ja tiedemiehistä. Moni kritisoi hänen ailahteluaan, mutta Putnam itse seisoi vankasti oman työnsä takana. Putnam tapasi sanoa, että terävimmät mielet kykenevät pääsemään tarkasti näkemyksensä ytimeen, kiertämään sitten sen toiselle puolelle ja lopulta kumoamaan alkuperäisen kannan (O’Grady 2016). Ja miksi näkemyksen muuttaminen olisi tieteilijälle häpeäksi? Keskinkertainen filosofi voi löytää hyvän idean ja pitää siitä kynsin hampain kiinni niin kauan kuin pystyy. Hyvä filosofi on kirottu löytämään paljon hyviä ideoita, jotka eivät aina ole keskenään yhteensopivia. Rehellisyyteen – tai ”totuuden löytämiseen”, jos sallimme enää puheen totuudesta – sitoutuneen tutkijan on oltava valmis muuttamaan kantaansa, jos hän huomaa sen kestämättömäksi. Jos hänellä ei ole mitään perustaa epäillä omia näkemyksiään, hän ei ole vielä kaivanut tarpeeksi syvälle. Hyvä tutkija kykenee olemaan oman työnsä armoton kriitikko, joskus siihen pisteeseen asti, jossa hän joutuu hylkäämään oman teesinsä. Tämän ei pitäisi olla häpeällistä vaan kunnioitettavaa. (Kuka ei arvostaisi loogisia empiristejä edes siitä, että moni päätyi pystypäin upottamaan oman liitoksistaan halkeilevan laivansa?) Kenties onnekkaimmat filosofit osuvat heti kultasuoneen, mutta kaikkein lahjakkaimmillakaan ei ole aina tätä onnea. Hilary Putnamin elämäntyö antaa esimerkin siitä, miten meidän vähemmän onnekkaiden tulisi jatkaa: kriittisinä ja aina valmiina kyseenalaistamaan jopa sen, mikä on meille kaikkein rakkainta.

60 MINERVAN PÖLLÖ

Lähteet O’Grady 2016, ”Hilary Putnam obituary: Philosopher who revolutionised the philosophy of mind”, The Guardian 14.3. http://www.theguardian.com/ books/2016/mar/14/hilary-putnam-obituary Putnam 1960, “Minds and Machines” teoksessa Dimensions of Mind, toim. Sidney Hook, New York University Press. Putnam 1975, “The Meaning of ‘Meaning’” teoksessa Mind, Language and Reality: Philosophical Papers, vol. 2, Cambridge University Press. Putnam 1981, Reason, Truth and History, Cambridge University Press. Putnam 1987, The Many Faces of Realism, Open Court. Putnam 1988, Representation and Reality, MIT Press. Putnam, Davis, & Robinson 1961, “The Decision Problem for Exponential Diophantine Equations”, Annals of Mathematics 74: 3.

Yhteiskuntafilosofia ei sovi hektiseen nykyaikaan. Liikaa taivaanrannan maalailua ja retorista kikkailua – kovat käyttökelpoiset faktat puuttuvat. Tässä tiivis kooste siitä marmatuksesta, johon olen törmännyt. YHTEISKUNTAA TAI POLITIIKKAA koskevien filosofisten argumenttien, ollakseen minkään arvoisia, tulee sisältää konkreettisia toimenpide-ehdotuksia. Teoreettiset oikeutusargumentit eivät auta poliitikkoja saati virkamiehiä. Puhutaan post-utopistisesta yhteiskuntafilosofiasta ja ’pragmaattisen käänteen’ välttämättömyydestä. Sofistikoituneimmat utopiapoliisit esittävät peliteoreettisia malleja, joiden perusteella toimenpiteiden lisäksi myös tulevaisuudenkuvat voidaan jakaa mahdollisiin ja mahdottomiin. Ilkeimpien mukaan filosofien käyttämät hyvän ja oikeudenmukaisuuden kaltaiset abstraktit ideaalit ovat vain toisten sortamisen tai verottamisen oikeuttamista varten tekaistuja myyttejä. Ihmisyksilöiden valintojen tilastointiin perustuva hyvinvointikäsitys - jos valitsen toisin kuin ennen, vaikka olisin voinut valita samoin, on hyvinvointini lisääntynyt, ja toisinpäin - on kaikenkattava ja yksin riittävä. Sitä paitsi Ken Binmore on tieteellistänyt yhteiskuntasopimus-käsitteen. Sama kohtalo odottaa muitakin yhteiskuntafilosofian ja filosofisen etiikan rakkaimpia työkaluja. Yhteiskuntafilosofit kertovat esimerkiksi analysoivansa keskeisiä poliittisia käsitteitä ja erilaisten uskomusten vaikutuksia sosiaalisten instituutioiden muotoutumisessa, paljastavan muutoksia hallinta- ja valtasuhteiden muodoissa ja rakenteissa. Kriitikot tuhahtavat, että eivätköhän yhteiskuntatieteilijät selviä käsitteellisestä työstä itsekin, Ja mitä vaikutuksia ja suhteita ne sellaiset ovat, joiden tueksi ei kyetä esittämään mitattavia syy-seuraussuhteita?

Yhteiskuntafilosofia kiusan kohteena Janne Karisto

JULKAISEMME erittäin mielellämme yhteiskuntafilosofiaa käsitteleviä kirjoituksia Minervan Pöllön vuoden kolmannessa numerossa, jonka teema on Tiede. Mainioita aiheita olisivat esimerkiksi yhteiskuntafilosofian menetelmät, sen suhde yhteiskuntatieteisiin tai sen merkitys yhteiskunnalle. Muotonsa puolesta kelpaavat niin esseet, kolumnit, artikkelit kuin manifestit. Katso tarkemmin Tiede-Pöllön kirjoituskutsu sivulta 62.

2/2016 KIIRE

KIRJOITUSKUTSU Minervan Pöllö 3/2016 ilmestyy alkusyksystä. Numeron teema on TIEDE. ◆ Filosofia on viisauden rakastamista. ◆ Viisaus edellyttää tietoa. Myös Sokrates ja skeptikot katsoivat tietävänsä olennaisimman. ◆ Tiede on ylivertainen tapa hankkia tietoa. → Filosofin kannattaa sekä ymmärtää tiedettä että kirjoittaa ja piirtää siitä.

Miten tiede toimii? Onko sen epistemologia ylivertaista? Vai pitäisikö tieteen kehitystä suitsia ja sen valtaa rajoittaa - ja näin luoda enemmän tilaa toisenlaisiille älyllisille pyrkimyksille? LÄHESTY tiedettä itseäsi eniten kiinnostavasta näkökulmasta. Mahdollisuuksia on loputtomasti, sillä Minervan Pöllö kannattaa laveaa tieteen määritelmää. Voit analysoida tieteenalakohtaisia metodologioita tai eri tieteiden välisiä suhteita. Kuvaile oma tieteellinen tai näennäistieteellinen maailmankuvasi. Kerro ratkaisusi demarkaatio-ongelmaan. Entä millainen on tieteen asema yhteiskunnassamme, ja millainen sen pitäisi olla?

Deadline 15.9.

annustamme erityisen kovasti kirjoittamaan artikkeli- tai esseemuotoisen tekstin OPINNÄYTETYÖSI AIHEESTA, liittyi se tieteeseen suoraan, välillisesti tai ei lainkaan. Koska opinnäytetyön tekijä on perehtynyt aiheeseensa ja mitä todennäköisimmin pitää sitä myös kiinnostavana, on kokonaishyvinvoinnin haaskausta olla jakamatta tätä kiehtovaa viisautta. Valitse jokin osio prosemmastasi, kandistasi, gradustasi tai väikkäristäsi, tai tiivistä parhaat palat ja johtopäätökset koko työstä. Toimituskunta ja varsinkin lukijamme kiittävät!

Lähetä kysymykset ja tuotokset osoitteeseen janne.karisto@helsinki.fi

62 MINERVAN PÖLLÖ

os irr

v Su

ola in A i

ROJEKTIPÄÄLLIKKÖ ROJEKTIKOORDINAATTORI ROJEKTISIHTEERI ROJEKTITYÖNTEKIJÄ ROJEKTIASSISTENTTI ROJEKTIAVUSTAJA ROJEKTIJOHTAJA ROJEKTIVASTAAVA ROJECT MANAGER ANKEPÄÄLLIKKÖ ANKESUUNNITTELIJA ROJEKTIASIANTUNTIJA ANKEVASTAAVA ROJEKTIKEHITTÄJÄ ROGRAM COORDINATOR ANKENEUVOJA ROJEKTINEUVOJA ROGRAM MANAGER ANKEASIANTUNTIJA U-PROJEKTIKOORDINAATTORI ANKEVETÄJÄ ROJECT OFFICER ROJEKTINJOHTAJA U-HANKEKOORDINAATTORI U-PROJEKTINEUVOJA ANKEJOHTAJA ANKESIHTEERI T-PROJEKTIPÄÄLLIKKÖ OHTAJA OIMINNANJOHTAJA EHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ OIMITUSJOHTAJA ALVELUPÄÄLLIKKÖ ALOUSPÄÄLLIKKÖ EHITYSPÄÄLLIKKÖ ALLINTOPÄÄLLIKKÖ ALLINTOJOHTAJA OIMISTOPÄÄLLIKKÖ OULUTUSPÄÄLLIKKÖ UNNANJOHTAJA ÄÄSIHTEERI YYNTIPÄÄLLIKKÖ ÄÄLLIKKÖ ARKKINOINTIPÄÄLLIKKÖ HTEYSPÄÄLLIKKÖ SASTOPÄÄLLIKKÖ ALOUSJOHTAJA ANAGER EHITYSJOHTAJA EHTORI KSIKÖN PÄÄLLIKKÖ OIMISTONJOHTAJA ENKILÖSTÖJOHTAJA AUPUNGINJOHTAJA PULAISJOHTAJA YYNTIJOHTAJA ERUSTURVAJOHTAJA ANKINJOHTAJA ASKENTAPÄÄLLIKKÖ UOTEPÄÄLLIKKÖ OSIAALIJOHTAJA SIAKASPÄÄLLIKKÖ SIAKKUUSPÄÄLIKKÖ AHOITUSPÄÄLLIKKÖ SASTONJOHTAJA LUEPÄÄLLIKKÖ KSIKÖN JOHTAJA HJELMAPÄÄLLIKKÖ LUEJOHTAJA ÄRJESTÖPÄÄLLIKKÖ HJELMAJOHTAJA ENIOR MANAGER JOITUSJOHTAJA SIAKASPALVELUPÄÄLLIKKÖ YHMÄPÄÄLLIKKÖ RECTOR ETOHALLINTOPÄÄLLIKKÖ OULUTUSJOHTAJA OIMIALAJOHTAJA ALVELUESIMIES EHITTÄMISJOHTAJA ANSAINVÄLISTEN ASIOIDEN PÄÄLLIKKÖ LASTOPÄÄLLIKKÖ OMMUNICATIONS MANAGER ALES MANAGER ALVELUJOHTAJA VISTYSTOIMENJOHTAJA SKIENHALLINTAPÄÄLLIKKÖ VOPALVELUNJOHTAJA USINESS MANAGER SIAKKUUSJOHTAJA NANCIAL MANAGER EAM LEADER ETOPALVELUPÄÄLLIKKÖ PULAISTOIMISTONJOHTAJA LUEKEHITYSPÄÄLLIKKÖ SIMIES ETOHALLINTOJOHTAJA

APULAISOSASTOPÄÄLLIKKÖ KUNTOUTUSPÄÄLLIKKÖ PRODUCT MANAGER JÄRJESTELMÄPÄÄLLIKKÖ AIKUISKOULUTUSPÄÄLLIKKÖ VICE PRESIDENT SIJOITUSPÄÄLLIKKÖ KASSANJOHTAJA VARATOIMITUSJOHTAJA DEVELOPMENT MANAGER SIJOITTAJASUHDEPÄÄLLIKKÖ APULAISKAUPUNGINJOHTAJA INTENDENTTI EDUNVALVONTAJOHTAJA TIIMINVETÄJÄ PAIKALLISJOHTAJA TARKASTUSPÄÄLLIKKÖ VALMIUSPÄÄLLIKKÖ VUOROPÄÄLLIKKÖ SUUNNITTELUJOHTAJA APULAISTIEDOTUSPÄÄLLIKKÖ KORVAUSPÄÄLLIKKÖ KANSAINVÄLISTEN ASIOIDEN JOHTAJA OPETUSTOIMENJOHTAJA RATKAISUPÄÄLLIKKÖ TEOLLISUUSNEUVOS OPISKELIJAPALVELUIDEN PÄÄLLIKKÖ LUOTTOPÄÄLLIKKÖ PARTNER YHTEISKUNTASUHDEJOHTAJA YHTEYSJOHTAJA ARVIOINTIPÄÄLLIKKÖ ASSOCIATE EXPERT HANKINTAPÄÄLLIKKÖ AIKUISKOULUTUSJOHTAJA ELINKEINOTOIMENJOHTAJA ELÄKEKÄSITTELYPÄÄLLIKKÖ JAOSTOPÄÄLLIKKÖ JOUKKOLIIKENNEPÄÄLLIKKÖ JULKAISUPÄÄLLIKKÖ KASVATUSJOHTAJA KAUPUNKITUTKIMUSPÄÄLLIKKÖ KIINTEISTÖPÄÄLLIKKÖ KIRJANPITOPÄÄLLIKKÖ TYÖVOIMANEUVOJA TYÖVOIMAOHJAAJA ASIAKASNEUVOJA ASIAKASSIHTEERI PALVELUNEUVOJA ERIKOISTYÖVOIMANEUVOJA URASUUNNITTELIJA YRITYSNEUVOJA YKSILÖVALMENTAJA REKRYTOINTIKONSULTTI JOHTAVA TYÖVOIMANEUVOJA TYÖELÄMÄVALMENTAJA TYÖVOIMAKONSULTTI TYÖVOIMAKÄSITTELIJÄ TIEDOTTAJA VIESTINTÄPÄÄLLIKKÖ VIESTINTÄJOHTAJA VIESTINTÄKONSULTTI TIEDOTUSPÄÄLLIKKÖ TOIMITTAJA VIESTINNÄN SUUNNITTELIJA COPYWRITER PÄÄTOIMITTAJA TIEDOTUSSIHTEERI VERKKOTOIMITTAJA VIESTINTÄASIANTUNTIJA COMMUNICATIONS SPECIALIST TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ VIESTINTÄKOORDINAATTORI TOIMITUSSIHTEERI KUSTANNUSTOIMITTAJA VIESTINTÄSUUNNITTELIJA VERKKOTIEDOTTAJA MEDIA-ANALYYTIKKO ALUETIEDOTTAJA WEB-TOIMITTAJA INFORMATION DESIGNER COMMUNICATIONS DIRECTOR ERIKOISTOIMITTAJA LEHDISTÖAVUSTAJA MEDIASEURAAJA MEDIASIHTEERI TIEDOTTAJA-TOIMITTAJA VIESTINNÄN TUOTTAJA VIESTINTÄASSISTENTTI VIESTINTÄMARKKINA-ASIANTUNTIJA VIESTINTÄVASTAAVA COMMUNICATIONS OFFICER CORPORATE COMMUNICATIONS MANAGER DIRECTOR OF COMMUNICATIONS PUBLIC RELATIONS EU-ALUETIEDOTTAJA INFORMATIONSANSVARIG JULKAISUTOIMITTAJA HENKILÖSTÖPÄÄLLIKKÖ

HENKILÖSTÖKONSULTTI HENKILÖSTÖSUUNNITTELIJA HENKILÖSTÖASIANTUNTIJA HR-SPECIALIST TYÖNSUUNNITTELIJA HR-ASIANTUNTIJA HR-KONSULTTI HENKILÖSTÖASSISTENTTI HR-MANAGER HENKILÖSTÖSIHTEERI HENKILÖSTÖNEUVOTTELIJA HR ASSISTANT HENKILÖSTÖKOORDINAATTORI HR-KOORDINAATTORI HENKILÖSTÖN KEHITTÄJÄ HR-KEHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ HR DIRECTOR HENKILÖSTÖNKEHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ HENKILÖSTÖPALVELUPÄÄLLIKKÖ HRD-KONSULTTI HR-SUUNNITTELIJA BUSINESS HR HENKILÖARVIOINTIASSISTENTTI HENKILÖSTÖASIAINHOITAJA HENKILÖSTÖN KEHITTÄMISJOHTAJA HENKILÖSTÖN KEHITYSPÄÄLLIKKÖ HENKILÖSTÖVASTAAVA HR ADMINISTRATOR HR ASSISTENTTI HR- JA VIESTINTÄASIANTUNTIJA HR OFFICER HR PROJEKTIKOORDINAATTORI HR TRAINEE HRM ASIANTUNTIJA HR-PALVELUPÄÄLLIKKÖ HR-PARTNER HR-PROJEKTIPÄÄLLIKKÖ HRS SYSTEMS SPECIALIST HR-VASTAAVA HUMAN RESOURCES MANAGER ASIANTUNTIJA ERITYISASIANTUNTIJA KONSULTTI ANALYYTIKKO YLIAKTUAARI KANSANEDUSTAJAN AVUSTAJA EKONOMISTI CONTROLLER INFORMAATIKKO ASIAMIES KEHITTÄMISKONSULTTI NEUVONANTAJA ERITYISAVUSTAJA SPESIALISTI HARJOITTELIJA VEROASIANTUNTIJA TEKNOLOGIA-ASIANTUNTIJA CONSULTANT ACCOUNT MANAGER SIJOITUSASIANTUNTIJA PÄÄEKONOMISTI ELÄKEASIANTUNTIJA TIETOASIANTUNTIJA SALKUNHOITAJA ERIKOISASIANTUNTIJA PALVELUASIANTUNTIJA VEROTARKASTAJA EDUSKUNTA-AVUSTAJA EU-ASIANTUNTIJA SENIOR CONSULTANT JÄRJESTELMÄASIANTUNTIJA RATKAISUASIANTUNTIJA EDUNVALVOJA VAKUUTUSASIANTUNTIJA LIIKKEENJOHDON KONSULTTI JOHTAVA ASIANTUNTIJA ASSISTANT CONTROLLER TEKNINEN ASIANTUNTIJA FINANCE CONTROLLER AKTUAARI VALMENNUSKONSULTTI JUNIORKONSULTTI KEHITYSYHTEISTYÖN ASSISTENTTI INFORMATION SPECIALIST RISKIANALYYTIKKO TYÖMARKKINA-ASIAMIES BUSINESS CONTROLLER CRM-ANALYYTIKKO JOHTAVA KONSULTTI EDUNVALVONTASIHTEERI TIEDEASIANTUNTIJA SIJOITUSNEUVOJA RESEARCH-KONSULTTI TIETOKANTA-ASIANTUNTIJA EU-AVUSTAJA TIETOPALVELUASIANTUNTIJA TALOUSNEUVOJA PÄÄANALYYTIKKO

DEALER DATA-ANALYYTIKKO LAINANHOITAJA APPLICATION SPECIALIST RAHOITUSASIANTUNTIJA YLEINEN EDUNVALVOJA MUUTOSTURVA-ASIANTUNTIJA JOHTAVA KEHITTÄMISKONSULTTI TUOTEKEHITTÄJÄ ERITYISOHJAAJA ANALYYSIKEHITTÄJÄ AVAINASIAKASPÄÄLIKKÖ CHIEF DEALER CLIENT MANAGER CUSTOMER SERVICE ADVISOR DATA MANAGER ELINKEINOASIAMIES ELINKEINOPOLIITTINEN ASIANTUNTIJA JÄRJESTÖOHJAAJA KORKEAKOULUHARJOITTELIJA KOULUTUSVASTAAVA KULUTTAJAOIKEUSNEUVOJA LASKENTA-ASIANTUNTIJA LASKENTAEKONOMI MARKET SPECIALIST OHJELMA-ASIANTUNTIJA PALVELUVASTAAVA PROGRAMME ANALYST PROGRAMMER RAKENNERAHASTOASIANTUNTIJA RECRUITMENT SPECIALIST REKRYTOIJA SENIOR ADVISOR SENIOR SPECIALIST SOPIMUSTOIMITSIJA SOVELLUSASIANTUNTIJA TALOUSASIANTUNTIJA TEAM ASSISTANT TOIMINNANOHJAAJA TUOTEASIANTUNTIJA TYÖMARKKINA-ANALYYTIKKO VAHINKOASIANTUNTIJA VARAINHOITAJA VASTAAVA VIENTIASSISTENTTI YRITYSASIANTUNTIJA YRITYSKONSULTTI YLITARKASTAJA TARKASTAJA NEUVOTTELEVA VIRKAMIES ULKOASIAINSIHTEERI SISÄINEN TARKASTAJA TULLIYLITARKASTAJA ESITTELIJÄ NOTAARI KUNNANSIHTEERI VEROSIHTEERI LÄHETYSTÖNEUVOS KANSANEDUSTAJA APULAISTARKASTAJA ALKOHOLITARKASTAJA KAUPALLINEN NEUVOS MINISTERI RIKOSTARKASTAJA VEROVALMISTELIJA KOULUTUSTARKASTAJA LAINSÄÄDÄNTÖNEUVOS TARKASTUSNEUVOS FINANSSINEUVOS FIRST SECRETARY JOHTAVA TULOKSELLISUUSTARKASTAJA KAUPUNGIN KAMREERI KAUPUNKITARKASTAJA LUOTONVALVOJA TALOUSTARKASTAJA TULLITARKASTAJA TULLIVEROTARKASTAJA VALMISTELIJA VALTIOSIHTEERI ALIVALTIOSIHTEERI AVUSTAVA ULOSOTTOMIES HALLINTOVIRKAMIES LEHTORI OPETTAJA KOULUTTAJA TUNTIOPETTAJA KOULUKURAATTORI AMANUENSSI OHJAAJA OPINTO-OHJAAJA YLIOPETTAJA YLIOPISTONLEHTORI LUOKANOPETTAJA YLIASSISTENTTI OPETUSNEUVOS KURAATTORI ERITYISOPETTAJA LASTENTARHANOPETTAJA

YKSILÖOHJAAJA TYÖVALMENTAJA OHJAAVA OPETTAJA OPPILAANOHJAAJA VERKKOPEDAGOGI YLIOPISTO-OPETTAJA ERITYISLUOKANOPETTAJA SOSIAALITYÖNTEKIJÄ JOHTAVA SOSIAALITYÖNTEKIJÄ ERITYISSOSIAALITYÖNTEKIJÄ LASTENVALVOJA KUNTOUTUSSOSIAALITYÖNTEKIJÄ SOSIAALISIHTEERI KRIISITYÖNTEKIJÄ KUNTOUTUSASIANTUNTIJA PSYKOLOGI SOSIAALIPSYKOLOGI OSASTONHOITAJA SOSIAALIOHJAAJA PERHENEUVOJA LÄÄNINSOSIAALITARKASTAJA SOSIAALIASIAMIES KUNTOUTUSNEUVOJA JOHTAVA SOSIAALIOHJAAJA KOULUAVUSTAJA KUNTOUTUSSIHTEERI PERHETYÖNTEKIJÄ POTILASASIAMIES TUKIHENKILÖ KANSAINVÄLISTEN ASIOIDEN SIHTEERI JÄRJESTÖSIHTEERI OPINTOSIHTEERI FINANSSISIHTEERI TALOUSSIHTEERI OPINTONEUVOJA TILINTARKASTAJA KOULUTUSSIHTEERI TIETOPALVELUSIHTEERI SOSIAALIPOLIITTINEN SIHTEERI KAUPUNGINSIHTEERI ALUESIHTEERI POLIITTINEN SIHTEERI MAAKUNTASIHTEERI KAUPALLINEN SIHTEERI KEHITYSPOLIITTINEN SIHTEERI TULLISIHTEERI KANSLIASIHTEERI VIENTISIHTEERI OPINTOTUKISIHTEERI KOULUTUSPOLIITTINEN SIHTEERI YMPÄRISTÖSIHTEERI ASUNTOSIHTEERI APULAISVEROSIHTEERI ARKISTONHOITAJA KEHITYSYHTEISTYÖSIHTEERI KOULUSIHTEERI KULTTUURISIHTEERI KURSSISIHTEERI OPINTOASIAINSIHTEERI PAKOLAISSIHTEERI PÖYTÄKIRJASIHTEERI REKISTERISIHTEERI TIEDESIHTEERI TILASTOSIHTEERI TOIMIALASIHTEERI ALUEKEHITYSSIHTEERI APULAISKAUPUNGINSIHTEERI AVUSTUSPOLIITTINEN SIHTEERI ELATUSTURVASIHTEERI ELINKEINOSIHTEERI HANKINTASIHTEERI JAOSTOSIHTEERI TUTKIJA ERIKOISTUTKIJA TUTKIMUSPÄÄLLIKKÖ PROJEKTITUTKIJA TOHTORIKOULUTETTAVA TUTKIJAKOULUTETTAVA TUTKIMUSAVUSTAJA TUTKIMUSASSISTENTTI TUTKIJATOHTORI TUTKIMUSSIHTEERI PROFESSORI TUTKIMUSKOORDINAATTORI TUTKIMUSJOHTAJA TILASTOTUTKIJA TUTKIMUSAPULAINEN MATEMAATIKKO TILASTOTIETEILIJÄ BIOSTATISTIKKO BIOSTAATIKKO TUTKIMUSAMANUENSSI VANHEMPI TUTKIJA MARKKINATUTKIJA TUTKIMUSKONSULTTI TUTKIMUSASIAMIES YRITYSTUTKIJA HELSINGIN KAUPUNKI

HELSINGIN YLIOPISTO KANSANELÄKELAITOS TILASTOKESKUS TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN LAITOS THL ULKOASIAINMINISTERIÖ TAMPEREEN YLIOPISTO NOKIA OYJ TYÖ- JA ELINKEINOMINISTERIÖ TURUN KAUPUNKI TAMPEREEN KAUPUNKI ESPOON KAUPUNKI ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO AALTO-YLIOPISTO TURUN YLIOPISTO SISÄASIAINMINISTERIÖ EDUSKUNTA SOSIAALI- JA TERVEYSMINISTERIÖ VANTAAN KAUPUNKI NORDEA PANKKI SUOMI OYJ MAAHANMUUTTOVIRASTO OIKEUSMINISTERIÖ VALTIOVARAINMINISTERIÖ KEVA JYVÄSKYLÄN YLIOPISTO TYÖTERVEYSLAITOS ELÄKETURVAKESKUS OPETUS- JA KULTTUURIMINISTERIÖ OP-POHJOLA LAPIN YLIOPISTO TAPIOLA-RYHMÄ VALTIONTALOUDEN TARKASTUSVIRASTO VALTIOKONTTORI HELSINGIN TE-TOIMISTO SUOMEN KUNTALIITTO SUOMEN PUNAINEN RISTI TULLIHALLITUS PUOLUSTUSMINISTERIÖ PUOLUSTUSVOIMAT UUDENMAAN ELY-KESKUS VALTIONEUVOSTON KANSLIA YMPÄRISTÖMINISTERIÖ POHJOIS-SAVON ELY-KESKUS MAA- JA METSÄTALOUSMINISTERIÖ PIRKANMAAN ELY-KESKUS OULUN KAUPUNKI TURUN AMMATTIKORKEAKOULU VAASAN YLIOPISTO HELSINGIN JA UUDENMAAN SAIRAANHOITOPIIRI/HUS ACCENTURE OY IF VAHINKOVAKUUTUSYHTIÖ OY KESKINÄINEN TYÖELÄKEVAKUUTUSYHTIÖ VARMA LIIKENNE- JA VIESTINTÄMINISTERIÖ LIIKENTEEN TURVALLISUUSVIRASTO TRAFI MANPOWER OY VALTION TEKNILLINEN TUTKIMUSKESKUS ELÄKEVAKUUTUSYHTIÖ ILMARINEN ETELÄ-SUOMEN ALUEHALLINTOVIRASTO KUNTOUTUSSÄÄTIÖ OPETUSHALLITUS SUOMEN AKATEMIA RAHA-AUTOMAATTIYHDISTYS TELIASONERA OYJ VARSINAIS-SUOMEN ELY-KESKUS POHJOLA PANKKI OYJ TEKNOLOGIAN KEHITTÄMISKESKUS TEKES VAASAN KAUPUNKI VALTION TALOUDELLINEN TUTKIMUSKESKUS ITELLA OYJ JOENSUUN KAUPUNKI JYVÄSKYLÄN KAUPUNKI KUOPION KAUPUNKI LÄNSI- JA SISÄ-SUOMEN ALUEHALLINTOVIRASTO POHJOIS-KARJALAN AMMATTIKORKEAKOULU SAMPO PANKKI OYJ SVENSKA HANDELSHÖGSKOLAN TAMPEREEN TEKNILLINEN YLIOPISTO TIETO FINLAND OY ULKOPOLIITTINEN INSTITUUTTI ETELÄ-SAVON ELY-KESKUS KESKINÄINEN VAKUUTUSYHTIÖ ELÄKE-FENNIA KUNTOUTUSKESKUS PETREA MAASEUTUVIRASTO MANNERHEIMIN LASTENSUOJELULIITTO PORIN KAUPUNKI RIKOSSEURAAMUSLAITOS SALON KAUPUNKI TAMPEREEN TE-TOIMISTO CIMO KANSAINVÄLISEN LIIKKUVUUDEN JA YHTEISTYÖN KESKUS JYVÄSKYLÄN AMMATTIKORKEAKOULU KEHITYSYHTEISTYÖN PALVELUKESKUS RY KEPA SOK UUDENMAAN VEROVIRASTO ÅBO AKADEMI ELISA OYJ INVALIDILIITTO RY METROPOLIA AMMATTIKORKEAKOULU METSÄNTUTKIMUSLAITOS

POHJOIS-KARJALAN MAAKUNTALIITTO STOCKMANN OYJ ABP SUOMEN PANKKI SVENSKA SOCIAL- OCH KOMMUNALHÖGSKOLAN TALOUSTUTKIMUS OY AKTIA PANKKI OYJ CISION FINLAND OY HÄMEEN ELY-KESKUS HÄMEENLINNAN KAUPUNKI ITÄ-SUOMEN ALUEHALLINTOVIRASTO KAINUUN MAAKUNTA-KUNTAYHTYMÄ KOUVOLAN KAUPUNKI LOGICA SUOMI OY NURMIJÄRVEN KUNTA POHJOLA VAKUUTUS OY SUOMEN YMPÄRISTÖKESKUS SYKE VALTION TALOUS- JA HENKILÖSTÖHALLINNON PALVELUKESKUS VEROHALLITUS VR-YHTYMÄ OY A-KLINIKKASÄÄTIÖ ETELÄ-POHJANMAAN ELY-KESKUS KIRKKONUMMEN KUNTA LAHDEN KAUPUNKI PLAN SUOMI SÄÄTIÖ POLIISIAMMATTIKORKEAKOULU PRICEWATERHOUSECOOPERS OY SATAKUNNAN ELY-KESKUS SUOMEN ITSENÄISYYDEN JUHLARAHASTO SITRA TURUN TE-TOIMISTO VARSINAIS-SUOMEN LIITTO VÄESTÖREKISTERIKESKUS AKAVA RY DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU (DIAK) ELINKEINOELÄMÄN KESKUSLIITTO ETERA - KESKINÄINEN ELÄKEVAKUUTUSYHTIÖ FINNAIR OYJ INNOLINK RESEARCH OY KPMG OY AB KULUTTAJATUTKIMUSKESKUS LAHDEN AMMATTIKORKEAKOULU ORION PHARMA OYJ OULUN SEUDUN TE-TOIMISTO PIRKANMAAN LIITTO POHJOIS-POHJANMAAN ELY-KESKUS RAUTARUUKKI OYJ SEURE HENKILÖSTÖPALVELUT OY SUOJELUPOLIISI TAMPEREEN AMMATTIKORKEAKOULU VAASAN AMMATTIKORKEAKOULU VARSINAIS-SUOMEN SAIRAANHOITOPIIRIN KUNTAYHTYMÄ DELOITTE OY ESPOON TE-TOIMISTO FINPRO RY HANDELSBANKEN HAUS KEHITTÄMISKESKUS OY HYVINKÄÄN KAUPUNKI KESKI-SUOMEN ELY-KESKUS KOKKOLAN KAUPUNKI LASTENSUOJELUN KESKUSLIITTO LAUREA-AMMATTIKORKEAKOULU LIIKENNEVIRASTO LOUNAIS-SUOMEN AVI METALLITYÖVÄEN TYÖTTÖMYYSKASSA NET EFFECT OY NOKIA SIEMENS NETWORKS PALKANSAAJIEN TUTKIMUSLAITOS PATENTTI- JA REKISTERIHALLITUS PELASTAKAA LAPSET RY POHJOIS-KARJALAN ELY-KESKUS PORVOON KAUPUNKI PÄIJÄT-HÄMEEN SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON KUNTAYHTYMÄ RAMBOLL MANAGEMENT CONSULTING SAK - SUOMEN AMMATTILIITTOJEN KESKUSJÄRJESTÖ R SEINÄJOEN KAUPUNKI SOSIAALI- JA TERVEYSALAN LUPA- JA VALVONTAVIRAST VALVIRA TAMPEREEN AMMATILLINEN AIKUISKOULUTUSKESKUS ETELÄ-POHJANMAAN LIITTO FINAVIA OYJ FUJITSU SERVICES OY HAAGA-HELIA AMMATTIKORKEAKOULU HELSINGIN DIAKONISSALAITOS HELSINGIN OP PANKKI OYJ KESKUSRIKOSPOLIISI KIRKON ULKOMAANAPU LIEDON KUNTA LUOTTOKUNTA METSÄLIITTO MUSTASAAREN KUNTA OULUN YLIOPISTO PIETARSAAREN KAUPUNKI - STADEN JAKOBSTAD ROVANIEMEN KAUPUNKI SIPOON KUNTA TNS GALLUP OY TURUN KAUPPAKORKEAKOULU

Me tunnemme yhteiskuntaosaajien työelämän. Jos tarvitset tukea tai neuvoa, me palvelemme. Liity jäseneksi. www.yhteiskunta-ala.fi

2/2016 KIIRE

Piirros Suvi Ainola 64 MINERVAN PÖLLÖ