Tervetuloa 50-luvulle

1950-luku on mielikuvissa ihanan nostalginen: olympialaiset, Armi Kuusela, nuorisokulttuurin nousu - toki se oli myös kiivaan purkamisen aikakautta. Tietokirjailija Rauno Lahtinen kirjoitti Turun 50-luvusta kirjan.

Rauno Lahtinen hahmottaa Turun 50-lukua kirjassaan ajan sanomalehtien kautta. Aiemmin hän on jo kirjoittanut 1940-luvusta ja parhaillaan on tekeillä kirja 60-luvusta: – 1950-luku on minullekin nostalginen vuosikymmen, vaikka en itse silloin vielä elänytkään. Nykynäkökulmasta esimerkiksi nuorisokulttuurin nousu on tosi kiinnostavaa. Suuret ikäluokat olivat nuoria ja heitä oli paljon. Elettiin hyvin ahtaasti, joten nuorten oli oltava jossain, usein sitten kadulla, elokuvissa tai vaikka tansseissa. Mikä tahansa tapahtuma keräsi aina paljon väkeä.

Jännää tässä kaikessa on aikuisten suhtautuminen nuorisoon: – Kaipa siinä pelättiin nuorten vapautumista, sitä että he eivät enää tottele vanhempia, ja että nuorilla on oma maailmansa, omat juhlansa, muotinsa ja niin edelleen. Tosin nuorten rikokset olivat kyllä aika maltillisia: elokuvissa oli huudeltu, kadulla seisoskeltu ja toisinaan huudeltu aikuisten perään, Lahtinen kertoo.

Pärinäpojat, jotka ajelivat moottoripyörillä tai mopoilla tai skoottereilla kauhistuttivat vanhempia. Etenkin skoottereita ja mopoja sai halvalla vuokrata ja niillä ajettiin sitten miten sattui – vähän samaan tapaan kuin sähköpotkulaudoilla nykyään. – Lättähatut olivat aikuisten mielestä kaikkein kamalimpia – sekä tietysti heidän naispuoliset vastineensa villamyssymissit tai piukkapöksypimut.

Esikuvana Los Angeles 1950-luvulla alkoi Turussa myös kaupunkikuvan mylläys ja purettiin monia arvorakennuksia, kuten torin varrelta yliopiston päärakennus Phoenix sekä Wiklundin tieltä kaunis Lindblomin talo. Jälkimmäisestä Turun Sanomat kertoi, ettei sen kokoista täysin asuttavaa kivitaloa ole aiemmin Turussa purettukaan, mutta lehti kuitenkin lohdutti

lukijoita sillä, että Amerikassa puretaan jatkuvasti paljon suurempiakin rakennuksia.

Silloinen kaupungin kaava-arkkitehti Olavi Laisaari oli visioissaan ylittämätön. Hän olisi vähän kärjistäen halunnut rakentaa kaupungista yhden suuren moottoritien, eikä hän säälinyt yhtään rakennusta, kaikki joutivat mennä uuden tieltä. – Laisaaren autoiluvisiot olivat suoraan Amerikasta, jossa hän oli käynyt myös tutustumismatkalla. Toisaalta asuntoja oli Turussa aivan liian vähän. Pula oli huutava ja kaivattiin sellaisia asuntoja joissa olisi nykyajan mukavuuksia, eli oli pakkokin rakentaa. Ensimmäinen lähiö – Patterinhaka – valmistui 1950-luvun aikana. Kaupat ja muut palvelut olivat kuitenkin keskustassa, joten liikenneruuhkia riitti, Lahtinen kertoo.

Liikenteen ja uusien talojen tieltä keskustaan oli tehtävä tilaa. Laisaari kertoi lehtihaastattelussa, ettei turkulaisten kannata haikailla vanhojen rakennusten perään. Hänen mielestään muun muassa Maaherran makasiini, Piispankadun puutalot sekä Pinellan pylväikkö joutavat ilman muuta purettavaksi.

– Pinella oli myös silloisen yleisen mielipiteen mukaan ruma, mutta se sai jäädä koska sillä oli ”tunnearvoa”. Toki oli myös niin, että siihen aikaan vanhat rakennukset olivat oikeastikin huonossa kunnossa. Sodan jälkeen niitä ei ollut kunnostettu, ei edes maalattu. Ne olivat harmaita, likaisia ja nokisia, eivät ollenkaan sellaisia kuin nykyään, Lahtinen kertoo.

Tavallaan kaupunginarkkitehti oli myös aikaansa edellä. Laisaaren mukaan nimittäin autojen pysäköinti tulisi olemaan Turun kaupunkikehityksen kiperimpiä kysymyksiä. Asukkaiden autot pitäisi saada pois katujen varsilta, joten uusista rakennuksista noin kolmasosa olisi varattava autotalleille. Ennen pitkää sekä Kauppatori että Puutori olisi muutettava kokonaan pysäköintialueiksi. Ja niinhän tavallaan on tehtykin, joskin ne parkkipaikat ovat maan alla. F

info

Rauno Lahtinen: Elämää 1950-luvun Turussa. Sammakko 2022