Metropoliitta Panteleimonin: Äänisen aallot / Lukunäyte by Myllylahti Oy

METROPOLIITTA PANTELEIMON

ÄÄNISEN AALLOT Rikosromaani

188

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

”Luo aallot Äänisen aavan, ne keinuu näin kertoen: on uuden huomenen saava maa Vienan ja Aunuksen. Ne kuuli sorean soiton min taiston temmellys toi. Nyt joukko horjumaton sen rantoja taas vartioi.” ”Äänisen aallot” Sanat: Kerttu Mustonen

Henkilöitä: Rafael ”Raffe” Hurme, ylilääkäri Majlis Kuusiluoto, puhelinvälittäjä Impi Kyyhkynen, eläkeläinen Harri Lindman, poliisimestari Arto ”Artsi” Ojala, lääkintävahtimestari Dagmar Paavola, henkikirjoittajan leski Asta Rajanto, osastonhoitaja Suoma Räisänen, apuhoitaja Karin Trygg, lehtori Elisabet Urhonen, poliisin leski Erkki Natanael Walli, pastori Siviä Walli, kotitalousopettaja

Pastori Erkki Natanael Walli nosti mustan kultareunaisen täytekynän pitkiin hoikkiin sormiinsa ja kirjoitti kultivoidulla käsialalla vitivalkoiselle paperille: ”Parahin ystäväni Raffe Ehkä ihmettelet käsissäsi olevaa kirjettä, jonka lähettäjä on viime vuosina niin vähän pitänyt sinuun yhteyttä. Olen tilanteeseen syyllinen, enkä suotta, olemmehan vanhoja ystäviä menneiltä vuosilta ja vuosikymmeniltä, eikä vanhoja ystäviä ole lupa unohtaa. Meitä yhdistävät nuoruuden muistot, aika, jolloin koko elämä mahdollisuuksineen välkkyi edessämme, näin siitä huolimatta että elimme sodan keskellä. Nyt elämäni on kallistumassa toiseen suuntaan, iltaruskon kajo jo hohtaa. Parhaat työvuoteni ovat ohi, kaikkiaan niitä lienee enää jäljellä vain vähän, sydän kertoo siitä. Sinulla taas rautaisen terveytesi ja tarmosi turvin on työsarkaa vielä pitkälti edessäpäin, näin uskon ja toivon. Ehkä muistat, että olen sinua hieman vanhempi ja näin ollen, jos Jumala suo, täytän kahden viikon kuluttua viisikymmentä vuotta. Se on paljon tai vähän, riip-

puen mistä lähtökohdasta asiaa katsoo. Minun kohdallani se on kuitenkin paljon, enkä todellakaan usko näkeväni seuraavaa uutta vuosikymmentä. Tarkoituksenani on viettää tuota juhlapäivää, ei suurellisesti, enhän täällä muutenkaan ole ollut enemmälti esillä, vaan lähinnä pienessä piirissä ystävien kesken. Juhla pidetään seurakuntatalolla siis tasan kahden viikon päästä. Johtamani Raamattupiiri on muodostunut minulle läheiseksi, ”omaksi seurakunnaksi”. Sen jäsenet luonnollisesti kutsun. Sisareni Siviä, talousopettaja, muistat varmaan hänet, järjestää tarjoilupuolen. Luulen, että tehtävä on hänelle jopa mieleinen. Vieraista tärkeimmät olette kuitenkin te ”Äänisen nelikko”, joksi itseämme kutsuimme sotavuosien Karjalassa. Siis: sinä Raffe, Karin sekä Majlis ja minä kokoonkutsujana. Te kaikki olette minulle rakkaita ja kalliita ystäviä Äänislinnan ajalta. Ympärillämme riehui silloin sota kauheuksineen, mutta me olimme nuoria ja nuoruus elää nuoruuttaan myös sodan kurimusten keskellä. Äänislinna, nyt jälleen Petroskoi, muodostui meille neljälle merkitykselliseksi, eikä vähiten minulle. Tuohon ajanjaksoon liittyi myös asioita, joista on vaiettu ja joista olen vaiennut taakkaa kantaen. Välistä tuo kuorma on ollut tuskallisen raskas. Nyt on taakan laskemisen aika, sydän saakoon vihdoin levon. En elä enää kauan, tiedän ja tunnen sen selvästi. Äänislinnan vaiettu salaisuus, näin sitä nimitän, on nyt syytä käydä läpi, selvittää ja itse kunkin meistä saada rauha sisimpäänsä. Ei pidä pelätä, näin on parempi. Totuus tulee aina ilmi, ja mitä nopeammin sen parempi. 11

Uskon, että ”Äänisen nelikko” kokoontuu juhlaani täysilukuisesti. Haluan siis käydä kanssanne vaietut asiat, olette ja olemme toistemme todistajia. Odotettavissa on siis tunnustus, eräänlainen ”rippi”. Tahdon tämän toteutuvan. Jospa siitä seuraisi myös vapahdus. Uskon siihen. Kirjoitan samansisältöisen kirjeen myös Karinille ja Majlikselle. Juhlasta vielä: iltapäivän alussa on seurakuntatalolla yhteinen juhla kahveineen ja ohjelmineen. Tämä on kello 14. Sen jälkeen on lepohetki, minulle se on välttämättömyys, sitten päivällinen ”Nelikolle” luonani, siellä sitten myös ”tunnustus”. Tapaamisiin kahden viikon kuluttua. sydämellisesti tervetuloa tuus Erkki”

2. Erkki Walli liimasi kirjekuoren kiinni ja tarvittavan postimerkin kuoren oikeaan ylälaitaan. Ylilääkäri Rafael Hurmeen osoite löytyi pienestä muistikirjasta. Tietysti hän olisi voinut viedä lähetyksen suoraan sairaalan vastaanottoon, mutta virallisenoloinen yhteydenotto tuntui sopivammalta. Pastori huokasi tyytyväisenä ja nosti katseensa kirjoituspöydän yli edessä avautuvaan auringonvalon siivittämään olohuoneeseen. Hän oli huojentunut. Päätös syntymäpäivien vietosta oli sinetöity ja mieltä ärsyttävä epätietoisuus poissa. Mies hieroi kämmenellään korkeaa otsaansa, sipaisi vielä tuuheaa jo harmaaksi käynyttä tukkaansa sekä kapeaa nenäänsä. Viimeksi mainittu oli tullut hänelle tavaksi jotain tärkeää suunnitellessa. Merkkipäivä vietettäisiin, kauan harkinnassa levännyt asia oli edennyt siunattuun päätökseen ja ratkaisuun. Käytännön järjestelyt voisivat alkaa. ”Siviä hoitaa kestityksen. Minun pitääkin soittaa sisarelle ja välittömästi”, pastori mietti. Talousopettaja-sisaren muistaminen aiheutti Wallin otsalle pienen rypistyksen. Siviä oli hänen mielestään

viime aikoina jotenkin muuttunut. Veljeä huomattavasti vanhempi sisar, yksinäinen, säntillinen ja elämäntyylissään tarkka nainen oli siirtynyt vaelluksessaan kuin toiselle raiteelle. Siitä oli olemassa selviä merkkejä. Mikähän Siviää vaivasi, ei kai hän vain... Mahdottomalta tuntuva ajatus, mutta kaikkeahan voi sattua myös Siviän elämässä. Sisarelle oli ilmennyt äkillinen rahantarve. Hän oli pyytänyt veljeltään lainaa, syytä hän ei osannut tai paremminkin tahtonut selittää. Veli oli lyhyesti ilmoittanut pankkien olevan paikka, josta lainaa haetaan. Siviä oli vaikuttanut kovasti loukkaantuneelta ja tapahtuman jälkeen yhteydenpito olikin ollut olematonta. ”Mitähän se Siviä? No, oli mitä oli, mutta tuskin sisar kieltäisi apuaan, kun sitä kauniisti pyytäisin.” Juhla pidettäisiin siis seurakuntatalolla, sen Walli oli päättänyt ja sopinutkin jo asian kirkkoherranviraston kanssa. Alkuun tietysti lyhyt hartaus, jonka hän itse pitäisi. Siinä sopisi sitten puhua, mikä tarpeelliselta ja sopivalta tuntuisi. Sitten yhteislaulu, sellainen luo hyvää henkeä ja tunnelmaa. Raamattupiiriläisiltä lienee myös ohjelmaa tulossa, runoa tai kuorolaulua? Jos joku haluaa onnitella, niin tässä olisi sitten sen esittämiseen sopiva paikka. Pastori Walli muisteli raamattupiiriään ja sen läheisiksi muodostuneita osallistujia. Hän oli muuttanut kaupunkiin pari vuotta sitten yhteiskoulun uskonnonopettajaksi. Pieni kaupunki Ylä-Savossa tuntui sopivan viihtyisältä. Wallin mielessä kävi, että ehkäpä paikka olisi monien muuttojen jälkeen sopiva pysähdyspaikka jopa loppuvuosiksi. Koulukin vaikutti myönteiseltä työ14

paikalta ja virkatoverit samoin, vaikkei mies ollut aiemminkaan liioin viihtynyt opettajainhuoneen hyörinässä. Ehkä hän oli erakkoluonne, varjeli yksityisyyttään erityisesti seuraan pyrkiviltä yksinäisiltä naisopettajilta. Raamattupiirin hän koki turvalliseksi, omaksi maailmakseen. Mies muisti ulkoa piirin kaikkien osallistujien nimet, ja keskustelujen myötä monien elämäntarina oli tullut tutuksi. Kokoontumisten aikana puhetta riitti mukaan tulleiden oman elämän pienistä ympyröistä kosolti enemmän kuin Pyhän Sanan teksteistä. Ihmiset kokivat yksinäisyyttä, ikäihmiset varsinkin, ja olivat tyytyväisiä saadessaan mahdollisuuden pohtia asioitaan samanikäisten ja samanmielisten kanssa. Näin toistakymmentä elämässä paljon nähnyttä ja kokenutta naista kokoontui viikoittain seurakuntatalolle pastori Erkki Wallin johtamaan Raamattupiiriin. Rouva Dagmar Paavola, suoraselkäinen, laiha ja pitkä nainen, vaikutti suorastaan tylyltä, mutta Walli uskoi ja tiesikin, että henkikirjoittajan leski oli sisimmältään mitä hyväsydämisin ihminen. Paavolan elämä ei ollut ollut helppoa puolison huikentelevan elämän takia. Naureskelu henkikirjoittajan naiseuralaisista oli ehtinyt Wallinkin korviin. Pyöreäkasvoinen, vahvoja silmälaseja käyttävä, aina puuhakas apuhoitaja Suoma Räisänen oli vielä työelämän piirissä, kaikki muut Karin Tryggiä lukuun ottamatta olivat eläkeläisiä. Räisänen ei ollut kaikista viisaimpia, mutta opetuslapsista ehdottomasti uskollisin. Miestä hymyilytti. Hän tiesi Räisäsen auttamattomasti rakastuneen häneen ja naisen oli vaikea kätkeä tunnet15

taan. Tämä hääräili alinomaa pastorin ympärillä palveluksiaan tarjoten. ”No, jos hän siitä onnensa saa, niin mikäpä ettei.” Rouva Elisabet Urhonen oli poliisin leski ja kuulemma avustanut monien rikollisten kiinniottamisessa. Tämä tuntui erikoiselta. Tukevoitunut, herttainen täti murhaajia jahtaamassa! Walli naurahti ääneen ja oli tyytyväinen, ettei rouva Urhonen ollut läsnä. Hän ei halunnut loukata naista, varsinkin kun tunsi pitävänsä hänestä. Sitten oli neiti Kyyhkynen. Nimi kuvasi hyvin herttaista naisvanhusta ja tämän linnun töyhtöä muistuttavaa pöyheää kampausta. Kyyhkynen purjehti aina Urhosen vanavedessä, he olivat hyvät ystävykset. Piiriläisiä oli muitakin, heidän joukossaan saksankielen lehtorina Wallin kanssa samassa koulussa vaikuttava Karin Trygg. Pastori oli alkuun hieman ihmetellyt sota-ajan ystävänsä mukaantuloa, hän ei muistanut tätä erikoisemmin uskonnolliseksi, mutta hyvin vaitelias Karin joukkoon sulautui. Apuhoitaja Räisänen ei ollut raamattupiiriläisten joukossa ainoa opettajaansa ihastunut. Koko naisjoukko, ehkä Karinia lukuun ottamatta, huokui ohjaajaansa kohtaan lämmintä myötämielisyyttä. Tämä ei ollut Wallin elämässä uutta. Edustavan ulkomuodon omaava poikamies herätti nähtävästi vielä vanhemmalla iälläkin vastakkaisessa sukupuolessa lämpimiä tuntoja. Miehen mielestä siinä ei ollut ihmettelemistä. ”Ihminen on ihminen myös vanhemmalla iällä, tunteva ja toisen ihmisen läheisyyttä kaipaava. Näin vain on, vaikka elämä jär16

jestikin minulle yksinäisen ehtoon.” Walli jatkoi juhlien suunnittelua: ”Seurakunnasta tulee luonnollisesti edustaja ja myös koulusta. Jos kirkkoherra ei pääse, lähettävät kappalaisen. Koulusta voi tulla vaikka kanslian rouva, opettajathan ovat tunneilla. Tärkeimmät vieraista ovat tietysti Äänislinnan ystävät. Kun Raffen kirje oli valmis, oli Karinin ja Majliksen vuoro.

3. – Anteeksi, kuka soittaa? Puhukaa selvemmin! tiukkasi kotitalousopettaja Siviä Walli puhelimessa, vaikka hyvin tunsi veljensä äänen. – Ai, Erkkikö siellä! En ollut tunteakaan. No, hauska että sinä vielä suostut sisaresi tuntemaan… Kuinkako olen voinut? Niin kuin nyt tämänikäinen ihminen jaksaa, vaikka kyllähän meillä ikäihmisilläkin voi vielä olla elämää, vaikka kaikki eivät sitä uskoisikaan. Erkki Walli piti pienen tauon. Häntä harmitti sisaren kiukkuilu, vaikka syyn siihen hän hyvin tiesi. Mies päätti olla närkästymättä ja jatkaa puhetta tavalliseen tapaan. Sisaren äksyily jatkui, tosin lievempänä. – Kyllä minä ymmärrän sanomattakin, että sinulla on vaivoja. Sydämesi on yksinkertaisesti väsynyt, antaa merkkejä ja sitten se eräänä päivänä lopettaa lyöntinsä kuin vanha kaappikello. Näin se on, emme voi asialle mitään. Karua, mutta totta. Sinulla, Erkki, taisi olla jotain asiaakin, tuskinpa muuten olisit soittanut? Pastori Walli selitti asiansa. – Tietysti minä muistan, että sinulla on pian syntymäpäivä, enhän minä vielä ole täysin horisko... Ai, että

aiot pitää ne. Mikäs siinä, sen kun pidät. Koetan tulla mukaan, jos suostut kutsumaan… Ettäkö avuksi, kun olen muka asiantuntija... Se nyt on paljon sanottu. Enhän minä mikään asiantuntija ole ruoka-asioissa, mutta kouluni olen käynyt ja muistaakseni varsin hyvin arvosanoin. … Jaa, että varustaisin sitten kaikki... Tietysti se tulee sinulle edullisemmaksi, ymmärränhän minä... Että arvostat laatua...? – Laatu tietysti taattu, olen minä sen verran pitoja järjestänyt eikä kukaan ole ruuasta moittinut eikä muustakaan. Niin, että kyllähän se sujuu, ei siinä mitään. Mutta apulaisen kyllä tarvitsen, ainakin tarjoiluun… Jaa, että rouva Urhonen? Hänhän on se poliisin leski. Minusta hän vaikuttaa määräilevältä, tottunut varmaan komentelemaan miestään kodissaan… Että, ei… No tulkoon sitten. Veljen puhuessa Siviä sai idean, unohti kärttyisyytensä ja alkoi innostuneena suunnitella juhlaa. – Siis alkuun kahvipöytä suuremmalle joukolle, sitten pienelle ryhmälle päivällinen. Ole huoleti Erkki, kyllä Siviä hoitaa. Kahvipöytään tietysti lakkatäytekakku, se on vähän kalliimpi ja otettava konditoriasta. Päivällisen alkuun kirkas lihaliemi pasteijoiden kera, paisti lisukkeineen pääruuaksi. Onkohan jäätelö liian lapsellista jälkiruuaksi, mutta kaikki yleensä pitävät siitä. Sitten kahvi ynnä konjakki tai likööri. Entäs siellä kahveilla, siis suuremmalle joukolle… Vai ettei seurakunnan tiloissa. No, arvasinhan minä. Mennään siellä sitten pommac-linjalla. Tärkeintähän on, että laseissa on kuplivaa ja saadaan kilistellä. 19

Siviä Walli jatkoi mieli heltyneenä: – Ajatteles, Erkki, että sinäkin olet nyt jo aikamies. Niin ne vuodet kuluvat. Vanhinko vain, että jäit elämään yksin, kyllähän sinulla olisi ottajia ollut, mutta näin kai oli tarkoitettu. Muuten, ketä ne päivällisvieraat ovat? Jaa, että ”Äänisen neilikko”. Kyllähän minä heidät muistan – Raffe, Karin ja Majlis, joka aina nauroi. Minähän tapasin heidät siellä Karjalassa, siis sota-aikana. Hauska heitä tavata pitkän ajan jälkeen. Niin niin... Tulen sitten junalla ja hyvissä ajoin, saan rauhassa järjestellä. Hyvästi nyt, muista hoitaa terveyttäsi. Kuulemiin. Siviä Walli sulki puhelimen mieli keventyneenä. Hän oli puhelun aikana saanut loistavan idean. Ongelmalliset raha-asiat voisivat hyvinkin saada suotuisan käänteen veljen juhlien vietossa. Erkki olisi tuolloin hyväntuulinen ja ymmärrettävästi myös myötämielinen sisarensa pyynnölle. Kaikki päättyisi sittenkin hyvin. Täytyy kertoa asiasta heti Gunnarille, joka on ollut kovasti huolissaan juuri raha-asioista. – Gunnar Gunnar, se veitikka! hyräili Siviä. Ajatella, että mies oli jopa puhellut, että ”eikö veljesi sairastelua voisi hieman helpottaa, tai siis lähtöä nopeuttaa”. Kaikkea se Gunnar! Onhan Erkki tosin kärsinyt paljon sydänkivuistaan ja muutakin sairautta kai on ollut, joten Gunnarin ajatus tietyssä mielessä on ymmärrettävä, mutta eihän hän sisarena voinut sellaista ajatella. Mutta jos oikein hyvin kävisi, siis asiat asiana, niin Erkki saattaisi piankin nukahtaa ikuiseen uneen aivan kuin luonnollisesti. Siinä olisi ratkaisu visaiseen kysymykseen kuin sadussa ikään, sillä Erkki oli rikas ja se, mitä hänel20

tä jäisi, oli luonnostaan tuleva hänelle, ainoalle sisarelle. Veli pääsisi pois ajan vaivoista ja sisar alkaisi uuden elämän, mielenkiintoisen ja rakkauden täyttämän, vihdoinkin. Siviä Wallin täytyi aivan pyyhkiä kyyneleitä silmistään, niin ihanalta ja onnelliselta tämä äkillinen mieleen tulvahtanut onnen tunne sydämessä tuntui. Hän istahti olohuoneen sohvaan ja muisteli elettyä elämää, joka nyt uuden vaiheen sarastaessa vaikutti kovin ikävältä ja ahdistavalta. Varhaisvuodet kuluivat virkamieskodin ainoana lapsena ja perhe vietti pitkälti ulkomaailmasta eristettyä elämää. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, sisäinen elämä perheessä taas muistutti vankilaa. Isä, hyvätahtoinen mutta poissaoleva, ei juuri osallistunut perheen elämään, ei varmaankaan kestänyt sen kuolemanvakaata ja pelon täyttämää elämää, vaan vietti vapaa-aikansa herrojen klubilla. Äiti, kaikkea pelkäävä ja varova, neuroottinen nainen, istui aina kotona. Hän hoiti tytärtään huolella ja tavalla, joka oli täynnä varoituksia. Äiti pelkäsi kaikkea: pelkäsi että tyttö kylmettyisi liian vähissä vaatteissa tai saisi liikaa aurinkoa, tai kaatuisi rapuissa, tai jäisi auton alle. Kun Siviä halusi itselleen kissanpennun, äiti ei tähän suostunut, kissahan voisi raapia lasta. Kun Siviä alkoi kasvaa ja aikuistua, äiti ryhtyi varoittamaan miehistä, jotka pelottavan usein saattavat naisen turmioon. Miten tämä käytännössä tapahtui, sitä äiti ei rohjennut kertoa, viitteelliset esimerkit riittivät opetuksen tehoksi. Erkin syntymä helpotti kodin tukehtunutta elämänpiiriä. Äiti palvoi poikaansa aamusta iltaan ja oli 21

hänelle hyvä. Pian Erkkikin sai opetusta maailman vaaroista ja myöhemmin erityisesti naisista. Naiset olivat viekkaita ja pettivät miestä joka askeleella, heitä kuului siis varoa. Siviä Walli otti kuuliaisesti äidin opetukset vastaan ja päätti jo oman turvallisuutensa vuoksi pysyä naimattomana. Kotitalousopettajan ammatti vaikutti turvalliselta. Hän viihtyi työssään. Oppitunnit koulussa, muutaman luotettavan naisystävän seura ja oma kaunis koti tarjosivat turvalliset puitteet elämälle. Näin kuluivat vuodet, kunnes eräänä päivänä kaikki muuttui.