Brunila, Marjut: Immu ja Torninvartijat / lukunäyte

lukunäy te

2

Marjut Brunila

IMMU JA TORNINVARTIJAT

Myllylahti Oy Espoo 3

Äidilleni

© Marjut Brunila ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-896-9 (Sidottu) ISBN 978-952-202-917-1 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

4

5

Prologi Ilta oli jo hämärtynyt Ilmarin saapuessa kuntopolun varrella olevalle vanhalle talolle. Se oli puurakenteinen, autiolta vaikuttava pitsihuvila. Ikkunat tuijottivat Ilmaria kuin mustat silmät. Hän hiipi lähemmäksi. Kuivat oksat rasahtelivat jaloissa. Ketään ei näkynyt Ilmarin valaistessa taskulampulla ikkunasta sisään. Ulko-ovi päästi kovan, valittavan äänen.

Huonekalut oli peitetty kankailla, ja hämähäkki oli kutonut seittinsä ikkunannurkkaan. Pienen keittiön tiskialtaassa lojui homeinen kuppi. Pöydällä olevaa avonaista valokuva-albumia peitti pölykerros. Ilmari oli aikeissa katsoa kuvia, kun hän kuuli ääntä. Se tuli yläkerrasta. Lapsen laulua. Naurua.

Ilmari nousi pimeää portaikkoa. Hän näki kolme suljettua ovea. Lapsen ääni oli kaikonnut, mutta yhden oven takaa kuului raskaita askelia. Lattialankut nitisivät.

Ilmari kääntyi ja säntäsi ulos alakerran ovesta. Järven rantaan vievä polku oli heinittynyt. Jalat tuntuivat painavilta ja eteneminen oli hidasta. Ta-

6

kaapäin kuului huohotusta. Joku seurasi häntä! Hän juoksi sydän takoen polulta kohti kivikkoista rantaa, kompuroi pimeässä ja pudotti taskulamppunsa.

Puiden oksat raapivat kasvoja. Juokseminen hengästytti, mutta pakoon oli päästävä. Samassa hän kompastui isoon kiveen ja löi leukansa maahan. Se sattui. Ilmari nousi vaivalloisesti pystyyn. Edessä häämötti ranta.

Satoi lunta, tuuli pyyhki järveä. Ilmari lähti kulkemaan ritisevällä jäällä. Ei ollut vaihtoehtoa. Oli päästävä pakoon. Samassa jää antoi periksi.

Ilmari aukaisi silmänsä ja tajusi makaavansa oman huoneensa lattialla. Tyyny oli pudonnut hänen päälleen. Sydän takoi rinnassa painajaisen pelosta. Figaro-kissa nuoli hänen poskeaan ja leukaansa.

7

1.

Päästyään kouluun Ilmari totesi, että todellisuus saattoi olla pahempaa kuin painajaisuni. Oli liikuntatunti, pesäpalloa. Hän seisoi kolmospesällä jalat tutisten. Oli ajolähtö.

– Lähde jo! Pallo lensi takakentälle! luokkatoverit huusivat kuorossa.

Ilmari lähti juoksemaan kolmospesältä kohti kotipesää.

– Nopeasti, Ilmu!

– Ei se osaa!

Samassa kuului liikunnanopettajan pillin vihellys. Palo. Tietenkin. Juokseminen oli vaikeaa, lukeminen ja kirjoittaminen helppoa. Hänellä oli hyvä mielikuvitus, äiti oli sanonut. Mutta mitä hyötyä mielikuvituksesta oli pallopelissä? Ei mitään, jos ei osunut mailalla palloon. Onneksi koulu päättyisi parin viikon päästä.

Ilmari oli 11-vuotias ja kävi viidettä luokkaa lähikoulussa. Hän oli joutunut vaihtamaan koulua kesken kevään, kun perhe oli muuttanut Turun Varissuolta Kaarinan puolelle. Äiti oli halunnut hänen 8

vaihtavan koulua, isä oli ollut eri mieltä. Jo silloin vanhemmat olivat riidelleet kaikesta. Ilmarilla oli tapana paeta vanhempiensa ärtyneitä lausahduksia huoneeseensa yläkertaan. Sitä paitsi isä oli suuttuessaan ilkeä ja toisinaan pelottava. Äidin mielestä uusi alue oli rauhallisempi ja turvallisempi kuin Varissuo, missä asui paljon maahanmuuttajia. Ilmarin uudella kotikadulla kohosi toinen toistaan hienompia omakotitaloja. Ilmarin perhe asui rivitalossa vuokralla, sellaisessa johon pääsi, vaikka ei ollutkaan rikas. Niin hän oli asian ymmärtänyt. Ilmari oli viihtynyt vanhassa kerrostalokodissakin Varissuolla. Siellä jokainen oli ollut jollain lailla erilainen, eikä sitä pidetty huonona asiana. Uudessa koulussa Ilmari ei tuntenut kelpaavansa joukkoon.

Onneksi Ilmarilla oli puhuva kissa. Niin, ei sitä kukaan tiennyt, mutta Figaro puhui heidän ollessaan kahden. Eräänä alkusyksyn kuulaana päivänä Ilmari oli huomannut kissan seuraavan häntä kotiovelle saakka. Hän oli katsonut tiikerin näköistä kulkijaa ihmeissään ja aukaissut kotioven. Kissa oli luikahtanut sisälle. Se oli pistellyt poskeensa makkaransiivuja valtavalla ruokahalulla. Sitten se oli noussut Ilmarin perässä rappuset yläkertaan ja hypännyt vuoteelle nuolemaan turkkiaan.

– Kenen kissa sinä mahdat olla? Ilmari oli pohtinut ääneen.

9

– En kenenkään, kissa oli vastannut kysymykseen.

Ilmari oli tuijottanut sitä ällistyneenä. Oliko se todellakin puhunut, vai oliko hän kuvitellut kaiken?

Kissa oli ollut kuin kotonaan hänen huoneessaan ja nukkunut sängyn jalkopäässä. Tutustuttuaan kissaan paremmin hän oli huomannut, että se osasi myös lukea ajatuksia. Hän oli antanut sille nimen Figaro. Nimen Ilmari oli keksinyt lempilehdestään Aku Ankasta. Näin hänestä oli tullut kissanomistaja. Kissan, joka osasi puhua, mutta vain heidän ollessaan kahden.

Liikuntatunti päättyi lopultakin. Enää yksi tunti äidinkieltä, se olisi mukavaa. Torstain viimeinen tunti oli aina lukutunti. Opettajan astuessa luokkaan viimeisetkin kaivoivat pulpetistaan kirjat. Ilmari oli valinnut mahdollisimman paksun kirjan koulun kirjastosta. Hän oli juuri uppoutunut lukemiseen, kun tunti keskeytyi yllättäen.

– Minulla on teille yllätys, opettaja sanoi hymyillen.

Opettajalla oli kaunis hymy, ja hän hymyili paljon. Opettaja oli muutenkin kaunis. Hänellä oli sarjakuvasilmät, jotka tuikkivat mukavasti.

– Lähdemme huomenna pyöräretkelle Littoistenjärven rantaan!

– Jee, Tatu huusi ja rummutti pulpettiaan.

10

– Tarvitsen kaksi oppilasta mukaani autoon auttamaan retkieväiden kanssa. Sopiiko se Ilmarille ja Annalle?

Ilmari nyökkäsi vaitonaisena. Muut oppilaat eivät älynneet, miksi opettaja valitsi juuri heidät. Ilmarilla ei ollut pyörää. Äiti oli kertonut hieman nolona uudelle opettajalle, että pyörä oli jäänyt pieneksi eikä uutta ollut vielä ostettu. Äiti ei ollut kertonut, että pyörä oli isän mielestä turha kapistus, varmaankin liian kallis ostos. Annalla puolestaan oli silmissä jokin karsastus, eikä hän osannut pyöräillä. Mahtoikohan sitäkään tietää kukaan muu kuin opettaja ja Ilmari?

Päästyään kotiin Ilmari otti jääkaapista välipalaa.

Vanhemmat olivat vielä töissä. Hän teki kaksi makkaravoileipää, lämmitti mikrossa kaakaota ja poimi lehtipinosta Aku Ankan, jonka äiti oli edellisenä päivänä tuonut. Melkein kaikille luokkakavereille tuli Aku Ankka. Äiti osti sarjiksen Ilmarille kioskista, mutta vain silloin kun siihen riitti rahaa. Ilmari oli juuri syventynyt Karhukoplan juonimiseen, kun lukeminen keskeytettiin toistamiseen samana päivänä.

– Älä välitä, vaikka et olekaan hyvä pesäpallossa! Se oli Figaro. Se istui keittiön jääkaapin vieressä ja nuoli turkkiaan.

– Ai, sinä haluat myös makkaraa?

11

Figaro nuolaisi huuliaan.

– Jännittääkö sinua se huominen retki? se sitten kysyi.

– Joo, Ilmari vastasi. – Jos siellä on pakko leikkiä jotain juoksuleikkiä, kuten kymmentä tikkua laudalla tai hippaa.

– Luulen, että siellä voi tehdä muutakin, Figaro totesi. – Eikö retkillä kuulu kaikilla olla hauskaa?

12

2.

Retkieväät oli syöty heti rannalle saapumisen jälkeen. Mehua ja pizzaleipiä, jälkiruoaksi keksejä. Ilmari oli kiirehtinyt tutkimaan rantaa kouluavustajan alettua uhkaavasti kaivaa autosta esille koppaa, jossa näytti olevan liikuntavälineitä.

Vähän kauempana sijaitsi monikulmainen rakennus, jonka vierellä leikki alle kouluikäinen tyttö. Outoa, ettei vanhempia näkynyt missään. Tyttö juoksenteli talon edessä ja nauroi kovaan ääneen, valkoisen kesämekon helmat heiluivat auringossa.

Ilmari käveli lähemmäksi ja lähti seuraamaan pihalla kirmailevaa tyttöä. Päästyään rakennuksen nurkalle hän näki, kuinka talon taakse ilmaantui joukko ihmisiä kuin tyhjästä. He keskustelivat toistensa kanssa vilkkaasti eivätkä tuntuneet huomaavan Ilmaria. Tarkastellessaan joukkoa tarkemmin Ilmari huomasi erikoiset, vanhanaikaiset vaatteet.

Miehillä oli paksusta kankaasta tehdyt suorat housut ja niissä henkselit. Naisilla oli mekot yllään.

Hetkisen kuluttua näkyi jälleen tyttö, joka seisoi yksinään erillään muista. Ilmari vilkaisi talon 13

nurkalta järvelle, ja kun hän jälleen kääntyi katsomaan ihmisiä, nämä olivat hävinneet yhtä yllättäen kuin olivat ilmestyneetkin. Talon takana ei ollut enää ketään. Ilmari kurkisti ikkunoista sisään.

Rakennus oli tyhjä.

Ilmari palasi takaisin rannalle ja jatkoi edemmäs. Rannan mutkassa seisoi kyltti, joka kertoi luontopolun kulkevan järven ympäri. Auringon valo helmeili veden rajassa. Ison kiven kupeessa oli jotakin kiiltävää ja läpinäkyvää. Se oli pullo! Ehjä lasinen pullo, jonka korkki oli kiinni. Pullo kilahti aina välillä osuessaan kiveen. Ilmari päätti pelastaa sen pois vedestä, ettei se särkyisi. Joku uimari saattaisi muuten satuttaa itsensä. Nostaessaan pulloa vedestä hän huomasi, ettei se ollutkaan tyhjä.

Hän kiersi korkin auki. Sisällä oli rullalle käännetty paperi. Ilmari aukaisi rullan ja tuijotti tikkukirjaimin kirjoitettua viestiä.

KUN TORNIN KELLO LYÖ KAKSITOISTA YÖLLÄ, TAPAAMME TEHTAANMÄELLÄ KIRKON PARKISSA. TERVETULOA SINÄ URHEA SOTURI! TERVEISIN TORNINVARTIJAT JA RITVA Alle oli piirretty pääkallo. Ilmari tuijotti lappua ja tunsi, kuinka niskakarvat nousivat pystyyn jännityksestä.

14

Hän katsoi ympärilleen. Littoistenjärvi näytti suurelta. Vastarannalla kohosi korkea tiilenvärinen torni. Siinä oli kello! Oliko se oikea torni? Mutta keitä olivat torninvartijat? Kuka mahtoi olla Ritva?

Kuulosti vanhan naisen nimeltä. Ja kuka oli soturi?

Samassa opettajan pilli soi. Oppilaat näkyivät menevän pyörilleen. Ilmari sujautti lapun taskuunsa ja heitti pullon hiekalle.

Ilmarin päästyä kotiin Figaro odotti ovella.

– Näytä se viesti minullekin! se sanoi ja käveli häntä kiemurrellen jääkaapille.

– Sinä olet ahmatti! Jos isä saisi tietää, että annan ihmisten ruokaa kissalleni, hän suuttuisi pahasti.

Ilmari antoi Figarolle makkaransiivun ja kiirehti sitten isän tietokoneelle. Hänellä ei ollut lupaa koskea siihen, mutta tämä oli hätätapaus. Hän etsi netistä Littoistenjärven. Wikipedian sivuilta löytyi teksti Littoisten Verkatehtaasta. Se oli suuri, vanha tehdas, jossa oli nykyisin asuntoja. Ilmari ei ehtinyt lukea kuin muutaman rivin, kun hän kuuli oven käyvän ja isän kihahtavan kissalle. Hän sulki kiireesti koneen, vaikka olisi halunnut tietää vielä enemmän tehtaasta, sen tornista ja vartijoista.

Ilmari istui huoneessaan jutellen Figaron kanssa kunnes äiti tuli kotiin. Hän laskeutui portaat alakertaan ja meni halaamaan äitiään.

15

– Äidin rakas Immu, äiti kuiskasi ja pörrötti Ilmarin tukkaa.

– Saanko lainata kännykkääsi hetkeksi?

– Tietysti kulta, kunhan et pelaa pitkään. Vai soitatko jollekin? Oletko saanut uuden ystävän?

Ilmari ei vastannut, sillä hän ei halunnut valehdella äidille. Uudessa koulussa ei ollut ystäviä. Suurin osa luokan pojista pelasi samassa joukkueessa jalkapalloa, ja loput harrastivat jääkiekkoa tai yleisurheilua. Ilmari oli erilainen, piti lukemisesta ja oli hyvä kielissä. Englannin lisäksi hän osasi laskea ruotsiksi sekä espanjaksi sataan. Varissuon koulussa Columbiasta muuttanut José oli opettanut hänelle sanoja espanjaksi, ja Arim oli opettanut kurdin kieltä. Vanhassa koulussa Ilmarilla oli ollut kavereita eri maista eikä pallon pelaaminen ollut ollut niin tärkeää.

Ilmari sai kokeista aina kympin, vaikka ei edes harjoitellut niihin paljon. Hänellä oli hyvä lukupää, äiti oli todennut. Mutta luokkatovereiden mielestä se ei riittänyt. Kaikki pitivät Tatusta, sillä Tatu oli hauska. Hän pelleili tunneilla ja rummutti pulpettiaan, kun ei jaksanut keskittyä. Tatulla oli luokan hienoin pyörä, maastopyörä, jossa oli liki kaksikymmentä vaihdetta.

Ilmarilla oli Figaro ja hän oli siitä onnellinen.

Ilman pyörääkin tuli toimeen, sillä koulumatkan saattoi kulkea bussilla. Ilmari painui huoneeseensa 16

äidin kännykkä kädessään ja Figaro seurasi uteliaana perässä.

– Sinä näit sen tytön rannalla, se virkkoi. Ilmari katsoi kissaa hölmistyneenä. Mistä se tiesi tuon kaiken?

– Tyttö osaa laulaakin, Figaro jatkoi ja hyppäsi istumaan sängylle Ilmarin viereen.

– Niin varmaan, hän vastasi hajamielisesti. Hän aikoi ottaa selvää tornista, vartijoista, sotureista ja siitä Ritvasta. Äidin kännykästä ei kuitenkaan ollut paljon apua. Torninvartijoista ei löytynyt mitään tietoa, ja Ritva osoittautui suomalaiseksi keski-ikäisen naisen nimeksi, kuten hän oli arvellutkin. Suomessa oli yli 40 000 Ritvaa. Palauttaessaan kännykkää äidille Ilmari huomasi, että jotain ikävää oli jälleen meneillään. Hän vilkaisi kuitteihin, joita äiti antoi ryppyotsaiselle isälle. Aikuisten asioita, niin äiti olisi sanonut, jos hän olisi kysynyt. Niinpä hän vain jätti puhelimen äidille ja kipusi uudelleen yläkertaan.

17