Anneli Poukka: Ehdollinen tuomio / Lukunäyte

Ehdollinen tuomio 2

MYLLYLAHTI

Anneli Poukka

ANNELI POUKKA

EHDOLLINEN TUOMIO JÄNNITYSROMAANI Anneli Poukka toimii käräjätuomarina.

Aiemmat teokset: Syyllinen, syyllisempi, syyttäjä (2008, Myllylahti)

151

Nuku nuku nurmilintu (2012, Myllylahti) Muisto ei kuole koskaan (2015, Myllylahti)

Myllylahti Oy Espoo

3

www.myllylahti.fi

© Anneli Poukka ISBN 978-952-202-798-6 (Sidottu) ISBN 978-952-202-822-8 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4

Sinä päivänä oli vuorossa tappo.

Napautin etusormellani kuulutuslaitetta ja ilmoitin istunnon alkavan salissa kolme. Kynnessä välähti hopea ja kimalsi hile.

Vastaaja, Petri Miilu, kolhiintuneen näköinen laiha mies, suki suortuvia otsaltaan. Vartija lykkäsi eteeni vankipassin. Petri Miilu siirsi askelta umpimähkään sinne tänne, pälyili kuin tottumattomana.

Avustaja, asianajaja Seppo Tolppo tuli ovesta ripein askelin, ohjasti Miilun viereensä pöydän taakse.

Miilu vajosi ähkäisten tuolille. Oikeudenomistajien laumaa veti toinen asianajaja, Supponen.

Kurttuinen nainen, joka puristi nenäliinaa kourassaan, taisi olla tapetun vaimo. Leski.

Takarivien tuolit täyttyivät. Pari toimittajaa oli vaivautunut paikalle, hypistelivät lehtiöitään, sutaisivat nopeita kirjaimia. Tunnistin paikallislehden hapsottavahiuksisen miehen. Vartijat istahtivat, asettivat käsivarret tuimasti ristiin rinnalle. Niiden työn täytyi olla todella tylsää.

Käräjäoikeuden istunto alkoi. Tarkistin, ketkä olivat paikalla. Vastaaja, vangittu Petri Miilu, vankilasta tuotuna, itse, avustajanaan asianajaja Teppo Tolppo. Teppo tietysti, Teppo, ei Seppo. Lesken ja lasten puolesta puhui asianajaja Matikainen. Oliko Supponen 5

muuttanut nimensä? Selasin papereita ja poimin oikeudenomistajien puolesta etukäteen toimitetun kirjelmän. ”Laati: Eero Matikainen, asianajaja, varatuomari, Jyväskylä” luki viimeisellä rivillä.

Syyttäjä vaati rangaistusta taposta. ”Petri Antero Miilu… tahallaan surmannut Timo Johannes Korhosen tämän asunnossa… ” Katselin syyttäjää ja ajattelin Jukkaa. Jukan käsiä, vikkeliä sormia työntymässä joka koloon. Kuuntelin syytteen lukua, asiaesittelyä. Vastaaja Miilun puolesta ilmaistiin sama eri sanakääntein. Hän tuijotti pöydänkantta.

Olin vanginnut Petri Miilun muutama viikko sitten. Vangitsemisoikeudenkäynnissä ei ollut käytetty ylimääräisiä sanoja. Miilun puolustajaksi nimetty oli innottomasti vastustanut vangitsemista, Miilulla itsellään ei ollut mitään erityistä sitä vastaan. Tekoa ei missään vaiheessa kiistetty.

Kyselin Miilulta yksityiskohtia, tämä ei niitä muistanut, oli ollut juovuksissa. – Sillai se meni niin, tuli lyötyä joo. Katselin väsynyttä vartaloa ja periksi antaneita silmiä.

Luettiin lääkärinlausuntoja, syyttäjä takerteli lääketieteellisten termien kanssa. Uhrin kaulan vasemmalla sivulla oli ollut pistohaava, jonka oikean puoleinen pää oli terävä. Haavakanava oli suuntautunut vasemmalle ja alas, kohden vasenta olkaniveltä, ja ulottunut ihon pinnalta 6-7 cm:n syvyyteen. Haavakanavan varrelta päännyökkääjälihas, lapa-kieliluulihas sekä ulompi ja sisempi kaulalaskimo olivat katkenneet. Vasemmassa yhteises6

sä päänvaltimossa oli valtimon poikkimitan puoliväliin ulottuva haava, josta oli vuotanut runsaasti verta.

Teknisen tutkinnan pöytäkirja. Kuvia ruumiista ja tekopaikasta. Kuvia ruumiinavauksesta, kuva kokonaan katkenneesta ulommasta kaulalaskimosta ja melkein poikki menneestä kaulavaltimosta. Lausunto mielentilatutkimuksen tarpeellisuudesta. ”Tunneilmaisujen latteus ja suhteellinen kyvyttömyys kuvata itseään saattaisi viitata vakavaankin häiriöön, esimerkiksi alkavaan skitsofreniaan.”

Hätäkeskukseen soitettu itkuinen puhelu. Todistajia. Veitsi, jonka terässä erottui tummaa.

Kirjasin mielessäni perustelut, seuraamukset, vähennykset, korvaukset, palkkiot.

Kylmä suti ihoa. Ravistin päätäni. Pahus. Oikeuden puheenjohtajan ei sopinut osoittaa tunteita, ei ainakaan ravistella päätään. Sen voisi tulkita jollakin tavalla. En sallinut itselleni edes hiusten sipaisua. Sitä paitsi tukka oli hyvin. Maanantait alkoivat Kutri-Studiolla.

Kun ei olisi näin kylmä. Oliko paitapusero liian ohut? Ei. Ja liituraidallinen bleiseri hiukan liiankin paksu toukokuulle.

Takaraivon naputus oli lakannut, mutta nyt vihloi ilkeästi. Pissatti taas, vaikka olin juuri ennen istuntoa kykkinyt vessassa.

– Miilu! sanoin. Vastaaja oli kumartunut kuiskimaan avustajalleen. Jokusen sanan sai oikeussalissa sanoa, mutta ei liikaa, ei turhaa.

– Anteeksi, arvoisa puheenjohtaja, Tolppo sanoi kerkeästi.

Kysyin Miilun henkilötietoja, osoitteen kohdal7

la mies epäröi. Siviiliosoite, tarkensin. Mitä merkitystä osoitteella, tulevat vuodet Miilu viettäisi vankilassa.

Miilu oli syntynyt samana vuonna, samassa kuussa kuin minä.

Rikosrekisteriotteesta löytyi yllättävän vähän merkintöjä. Törkeitä rattijuopumuksia kolme, virkamiehen vastustaminen, vahingonteko. Eipä ollut saanut paljoa aikaan, edes rikoksia. Levyseppä-hitsaajaksi kouluttautunut, mutta vailla työtä. Perheetön.

Nimi Miilu hohkasi lämpöä. En tuntenut mitään, kun katsahdin nimen kantajaan. En vastenmielisyyttä, se oli ajatuksenakin mahdoton. Sääliä kaikista vähiten, ei tuomari ollut kenokaulaymmärtäjä.

Ei kiinnostanut, mistä peräkamarista Miilu oli kömpinyt. Olkoon vaan samoihin aikoihin syntynyt kuin minä, mutta siinä, missä Miilu oli antautunut ajopuuksi, olin minä soutanut varmoin vedoin. Suunta oli ollut elämä, jonka järjestän itse. Nyhjöttäisin Miilun paikalla, jos joku olisi pitänyt huolta, kantanut muusit ja hillot eteen, tuikannut ruttuisen setelin vaivihkaa taskuun. Ota ota nyt vaan. Jos olisin antanut pehmoisen unen viedä, kääriytynyt peiton lämpimiin.

Mutta se ei olisi ollut minä. Minä olisin viskannut peitot syrjään, laskenut virkeät varpaani viileälle lattialle.

Hallitsin elämän, se oli minun ja minä siitä päätin.

Mistä tämä puistatus, tämä holotna olo?

Vieressä istuva notaari tyrkkäsi paperilapun eteeni.

Piti siristää silmiä. Idiootti, kirjoittaa niin sekavalla käsialalla, että…

SIHTEERIS KYSY VOIKO VEHVILÄISEN TUO8

MION OTTAA KONEELTA ONKO SE VALMIS ANNETAAN ULOS KELLO KAKS Vilkaisin notaariin ja nyökkäsin. Tyttö elehti, piirsi paperiin ison kysymysmerkin. Taivuttelin päätä alaspäin useamman kerran, useamman vihlaisun verran. Tiesin kaikkien katselevan. Ne kummastelivat, mitä notaarityttö sätiköi, ihailivat viileää rauhallisuuttani.

– Sitten loppulausunnot, sanoin tasaisesti. – Ensin syyttäjä, olkaa hyvä.

Katsoin kihlakunnansyyttäjää, jonka otsalle oli kohonnut kaksi pientä sarvea. Samanlaiset kuin Nupulla kauan sitten. Suuni unohtui hetkeksi auki. Notaari oli taas työntämässä paperia eteeni, tönin pois – typerä tyttö, ei puheenjohtajaa saa häiritä.

– Niin… eiköhän siinä jo kaikki tullut… ei minulla muuta, sarvipäinen sanoi.

Sarvetkin päässä on sankarilla niin kuin pässillä puskurilla.

– Anteeksi, tarkoitin… oikeudenomistajien puolesta, asianajaja Supponen.

Mitä mies mulkkasi?

– Matikainen, Supponen korjasi hymyillen.

– Olkaa hyvä, loppulausuntonne.

Siristelin. Oli vaikeaa saada selvää kuvaa Supposesta, miehen hahmo vuoroin loittoni ja läheni. Huulet liikkuivat, kai se sitten puhui. Tai märehti. Avoimesta suusta vilahti kaksihaarainen kieli. Nilviäinen. Valehteli nimensäkin.

Tänne jäätyy. Kuka on mennyt pistämään lämmityksen pois päältä?

9

Supponen surisi. Se oli nostanut jalkansa huolettomasti pöydälle. Tuijotin niitä, otaksuin tuijotuksen riittävän. Jos asianajaja ei tiennyt, ettei oikeussalissa – voi hyvänen aika. Supposella ei ollut kenkiä eikä sukkia. Pelkät sorkat. Miten se kehtasi tulla paljain sorkin oikeuteen?

Miilu ei enää tuijottanut pöytää vaan katsoi röyhkeästi, virnisti, iski silmää ja lähetti lentoon suukon tai puukon. Tarrasin kynään, mutta sormet eivät muistaneet, mitä niiden piti tehdä. Kynä putosi kilahtaen.

Asiapaperit kahahtivat jalkoihin kuin syksyn lehdet.

Näin Petri Miilun paikalla Jukan.

Jukka! Nännit kovenivat. Vilkaisin hätäisesti alaspäin ja tuijotin typertyneenä vaatteetonta vartaloani.

Vartalo oli sopusuhtainen ja vyötärö kapea. Mutta ei oikeuden puheenjohtajan silti sopinut olla alasti. Joku nyki. Notaari oli nuori ja ymmärtämätön, mutta juristi silti.

– Huomio, tyttö sanoi.

– Mitä huomio?

– Eikun… se tuomio, tyttö parahti ennen kuin iski nuijalla päähäni. Kipinät sinkoilivat silmistä taivaalle ja taivaalta tähtinä alas. Tähden pudotessa sai toivoa.

10

1.

Oli helmikuu vai oliko, oli, sen tiesi siitä, että aamu aukeni liian äkkiä illan sulkeuduttua kamariinsa, että oli pimeää ja pakkasta. Väsymys vähällä kampata.

Kaksi kupillista keittimeen.

Lapsuudenkodissa olivat isä ja Irma vielä vetäneet kroosuja, kun olin ennen kouluun lähtöä haukannut rievää, litkinyt hopeateetä. Nytkin istuin yksin. Olli nukkui.

Kylpyhuoneen hohtava valo raiskasi kasvojen vakoja. Parin vuoden kuluttua marraskuussa tulisi viisikymmentä täyteen. Puolet elämästä eletty, vähintään puolet. Tällaisia tuli mieleen aamulla, kun oli avuttomimmillaan.

Kuinka monta päivää eläkkeelle, ajatteli aamu. Ei, ei eläkkeelle, ikinä, suuttui päivä. Ei eläkkeelle, mutta kun saisi kerran nukkua pitkään.

Niin kuin Olli. Olli, puoliso. Olli, puoliso, työtön.

Puusaaren virastotalo oli yhtä luotaantyöntävä kuin muutkin 70-luvulla kyhätyt laatikot. Ensimmäisessä kerroksessa majailivat posti ja poliisi, toisessa käräjäoikeus ja syyttäjä, kolmannessa työvoimatoimisto ja ve-

11

rovirasto. Postia lukuun ottamatta virastoihin ei menty mielellään.

Virastotalon alaovella vilkaisin kultareunaisen rannekellon mustaa näyttöä, jossa olivat numerot 07.48.

Avasin raskaan oven, nousin portaita toiseen kerrokseen. Alarapuilla ajattelin Ollia ja tyttäriä. Ennen käräjäoikeuden kanslian ovea ryhti suoristui ja korot kopsahtivat. Ammatti ahmaisi.

Mielessäni häivähti haalistunut toive, puhki kulunut ajatus. Että saisi olla tuomari, pelkkä tuomari. Että muuta elämää ei olisi, ei Ollia eikä lapsia. Minua varten olisi ollut 50-luku. Vaimo, kotirouva, olisi hoitanut huushollin, kantanut eteeni lämmitetyt lautaselliset ja tärkinsileät paidat, lörpöttänyt herttaisesti lasten kuulumiset. Omaksi osuudekseni olisi jäänyt hajamielinen murahdus.

Tätä unelmaa varten minun olisi pitänyt olla mies.

Tietenkin halusin olla nainen. Yhtälö oli mahdoton.

Ajatukset jarruttivat, pysähtyivät punaisiin valoihin. Minulla oli aviomies, joka luuhasi kotona. Kotirouva?

Häpeä punasi posket pakkasta paremmin.

Pysähdyin käytävän keskimmäisen huoneen ovelle.

Oven viereen oli järjestelty kirjaimet Arja Koski käräjätuomari. Joskus nuo sanat noin peräkkäin olivat olleet haave. Toteutuneet haaveet eivät enää olleet haaveita.

Napsautin pöytälamppuun valon ja tietokoneeseen virran. Vasta sitten riisuin takin ja laitoin talvisaappaiden sijaan korkkarit, joiden takaosaan oli liimattu pienet perhoset. Huoneen seinälle olin naulannut kokovartalo12

peilin. Katselin itseäni joka puolelta.

Takin sai tungettua komeroon, jossa roikkui pari liituraitaa. Ylähyllyllä odottivat sukkahousut ja siististi taiteltu paitapusero. Aina piti olla valmiina kuin partiopoika. Harmitti, että tuomareilla ei ollut viittaa. Siitä harmista en puhunut kenellekään. Joku olisi pitänyt vastarannankiiskenä, vaikka en ollut. Viraston päälliköksi aikovan piti uida myötävirtaan.

Silti. Kaikilla muilla oli ammatin tunnukset napitettuina. Vain tuomarit toimivat siviilit yllään. Kaavun alle olisi voinut piiloutua, unohtaa niin täysin siviiliminä että ei edes omaa nimeä muistaisi, ei sitä, oliko naimisissa, oliko lapsia. Olisi pelkkä tuomari Koski.

Joskus oli tuomarikunta suunnitellut lakkoa, mutta heti oli joku väläyttänyt, että se on laitonta. Tarkoitti, että sopimatonta. Ei tuomari lakkoile. Joku muu kyllä, mutta ei tuomari.

Pikku puheeni oli hyvä, mutta kenelle sen esittää.

Määräsin istuntoon tauon kello kaksitoista. Vaihdoin talvisaappaat jalkaan ja tikitin pienin askelin lähiravintolaan pakkasta niellen. Silmistä valui mascara, jonka oli luvattu kestävän sateet ja tuulet, häät ja hautajaiset. Vilkuilin ympärilleni: kun ei kukaan näkisi ja luulisi itkevän.

Tuomo istua röhnötti ikkunan vieressä. Maha kaartui puvuntakin alla. Harmi kun fiksu mies ei pitänyt silmällä painonsa nousua. Muuten se oli kyllä hyvän näköinen – joskus unohduin katsomaan klassisia piirteitä.

Majoituin vastapäätä kahvikuppeineni, hämmensin juomaa ja katselin ulos.

13

– Olet sinäkin alkanut käyttää sokeria?

– Mitä? Ai jaa, en. Kunhan kieputan lusikkaa.

– Mikset syö?

– Aivoissa ei liiku, jos pistän ruokaa tukkeeksi.

– Ottaisit salaatin.

Olisi salaatin voinut, mutta en halunnut ruokaa istuntopäivinä. Paasto aktivoi. Oli virkeämpää miettiä kahvin ja tupakan voimin.

– Oli taas tuntematon mies myynyt spiidiä, aloitin.

Milloin Tuomo kyllästyisi siihen, että kertasin hänelle joka juttuani kuin mukula ensimmäistä koulupäivää.

Mutta kun teki mieli purkaa, puhua. Olinko ainoa, jolla oli tällainen tarve, ja johtuiko se siitä, että olin nainen?

Tuomon haarukkakin pysähtyi kuuntelemaan.

– Jaa-a, yhä elää tuntematon mies keskuudessamme.

Pidin Tuomon hymystä. Hän oli paras mahdollinen kollega, rauhallinen ja älykäs. Hänestä näki, että mieleen oli tullut juttu.

– Muistatko Arvosen, Tuomo kysyi ja jatkoi vastausta odottamatta: – No, poliisit löysi sen autosta, käynnissä olevasta autosta, juovuksissa kuin iiliäinen. Arvonen selitti tapahtumien menneen niin, että hän oli huomannut autonsa varastetuksi. Oli sitten marssinut hukuttamaan murhetta kapakkaan, lähtenyt sieltä aika makkurissa horjumaan kodin suuntaan. Äkkiä oli tullut auto kovaa vauhtia ja tönäissyt Arvosen nurin. Auto oli pysähtynyt ja kuskinpenkillä istunut tuntematon mies painellut kovaa kyytiä metsään. Arvonen oli yllätyksekseen havainnut, että päälle ajanut auto oli hänen omansa, siis se varastettu. Hän oli istahtanut autoon ihmet14

telemään. Tässä vaiheessa oli poliisi kurvannut paikalle. Syyttäjä sittemmin väitti, että Arvonen muka oli itse ajanut sitä autoa ja syyllistynyt törkeään rattijuopumukseen. Se kiisti kiihkeästi, mutta raastuvanoikeus meni tuomitsemaan silti.

– Selvin päin en astuisi humalassa auton rattiin, hymähdin. – Siitä on kauan kun vielä oli raastuvanoikeuksia. Aika kuluu.

Aika livisti, koskaan sitä ei saanut hännästä kiinni.

Kipitti kiusallaan edellä kuin onni.

– Se oli silloin. Kolme tuomaria istui jutut… ei tarvinnut tehdä päätöksiä yksin. Tai kyllä minä yksinkin, mutta oikeusvarmuuden kannalta olisi kaksi parempi.

– Muistatko kun rikosasioiden vastaajat oli Virtanen, Nieminen ja Korhonen. Nyt on Abdullah, Mohammad ja Tshili.

– Joo. – Muistan niinkin historiallista menoa, että naiset oli tuomioistuimissa harvinaisia, sanoi Tuomo. – Ne valitti, että miehet kyllä haluaa maata naisten kanssa, mutta ei istua.

Pidin katseeni kupissa. Mieleeni tuli, että Tuomo ehkä ajatteli yhtä pikkujouluyötä. Muistin hänet hokemassa että olet ihana, niin täydellinen, muistin oman viekoittelevan kikatukseni. Tuomo taisi luulla silloin, että olin tosissani. En ollut. Tuomo oli työkaveri. Ystävä?

Piti ottaa varovaisemmin viinaa.

Menin kiireen kanssa takaisin saliin. – Syyttäjä vastaan Karvinen.

15

Ari Karvinen kiisti kaiken. Kiisti ennen syytteen lukemista ja sen jälkeen, monisanaisesti. Vaikeni vain silloin, kun toljotti minua. Avustaja oli helisemässä, ei saanut päämiestään vaiennetuksi.

Karvinen ei ollut varastanut Tenkahallista mitään, ei ollut ikinä edes käynyt hallissa. Syyttäjä ilmoitti, että hallista oli löytynyt savukkeenpätkä ja syljestä Karvisen DNA:ta, mutta Karvinen huitaisi tiedolle. Oli hän saattanut, tosiaan, nyt muisti, oli polttanut yhden tupakan hallin lähellä, mutta luovuttanut jämät kaverille. Kaveri – ei Karvinen – oli mennyt halliin tupakka suussa.

Annoin Karviselle seitsemän kuukautta.

Karvinen availi suutaan tuomion lukemisen ajan.

– Tämä ei jää tähän, hän sanoi kun latelin muutoksenhakuohjeita. Avustaja tönäisi. Ovella Karvinen kääntyi.

– Tämä ei todellakaan jää tähän, rouva tuomari.

– Huh, sanoi sihteeri.

16