Joonas Koskimaa: Ei parempaa huomista / lukunäyte by Myllylahti Oy

lukunĂ¤yte

Joonas Koskimaa

Ei parempaa huomista Rikosromaani

167

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

Mä vien sut pois täältä jos sä kerrot vain nimesi - Zen Cafe, Herra Heroiini

OSA 1. Tyttรถ ja reppu syyskuu - lokakuu

1. Iltalehti 19.9. Kaksi viikkoa sitten kadonneeksi ilmoitetun 10-vuotiaan Nada Kortelaisen suuretsinnät eivät ole toistaiseksi tuottaneet tulosta. Helsingin poliisi on vahvistanut, että tapausta tutkitaan nyt mahdollisena henkirikoksena, mutta painottaa ettei muitakaan vaihtoehtoja ole vielä poissuljettu. Nadasta ei ole varmoja havaintoja syyskuun viidennen päivän jälkeen, jolloin tyttö katosi viihdekeskus Flamingosta, jossa hän oli ollut äitinsä mukana ostoksilla. Samalla poliisi kumoaa joitakin, erityisesti sosiaalisessa mediassa levinneitä huhuja, joiden mukaan Nadan sieppauksen takana olisi äärioikeistolaisia ryhmittymiä tai tytön ulkomailla asuva isä. ”Tällaisia huhuja esiintyy nykypäivänä entistä useammin, varsinkin tapauksissa, jotka vetoavat ihmisten tunteisiin, kuten juuri lapsiin kohdistuvissa rikoksissa”, kertoo Erkki Hämäläinen, tutkinnanjohtaja Helsingin poliisista. Loska tarttui auton laseihin. Oli tuulista ja kylmää, kun Pete Lampinen ajoi kohti onnettomuuspaikkaa. Hän oli saanut osoitteen ja ennakkotiedot tekstiviestinä. Viestin oli lähettänyt hänen esimiehensä Kai Manner, keskusrikospoliisin ylikomisario. Pete ei kuitenkaan ollut liikkeellä virallisella asialla. Ei, hän oli tekemässä sitä, mitä hän oli tehnyt epävirallisesti jo melkein vuoden päivät. Hän hoiti rikkaita paskiaisia

pois pinteestä. Lahjoi tai uhkaili partiopoliiseja, väärensi todisteita ja piti lehdistön kaukana. KRP oli saanut lisää valtaa ja resursseja aivan hiljattain tehdyn lakimuutoksen ansiosta, joka käytännössä katsoen antoi KRP:lle täydet valtuudet puuttua mihin tahansa rikokseen, jos se näki sen tarpeelliseksi. Tapaus silpoja oli varmasti ollut omiaan nopeuttamaan prosessia, jossa KRP ei enää tarvitsisi perusteluita tai virallisia anomuksia siirtääkseen rikostapauksen itselleen. Lakiuudistus oli hyväksytty kaikessa hiljaisuudessa keskusrikospoliisille myötämielisen sisäministerin avustuksella, lisäksi se oli saanut täyden tuen oikeusministeriöstä. Pete vihasi nykyistä työtään, oikeastaan kumpaakin niistä. Päivisin hän teki tappavan tasaista kahdeksasta neljään kestävää työpäivää. Hän oli itse anonut siirtoa paperitöihin ja Manner olikin suostunut, tosin pienin ehdoin, josta päästiinkin Peten toiseen, epäviralliseen työhön. Kello kahdeksan ja neljän ulkopuolella hoidettavaan työhön. Olihan se moraalisesti arveluttavaa, mutta kaiken sen jälkeen, mitä Pete oli KRP:lle tehnyt, oliko hänellä muka varaa arvostella tai tuomita? Tuskinpa. Ja niin paljon kuin hän työtänsä vihasikin, tämä piti hänet poissa Rautasalosta. Onnettomuuspaikalla oli poliiseja, ambulansseja ja paloautoja. Niiden sireenit häikäisivät silmiä, kun Pete astui ulos Skodastaan. Hän käveli hitaasti keulasta romuttuneen auton ohi. Se oli joskus ollut tyylikäs, hopeanharmaa Porsche. Nyt se oli kasa romurautaa, koska joku idiootti oli ajanut sen lyhtypylvästä päin. Peten ohitse ajoi ambulanssi pillit huutaen. Toinen ambulanssi jäi vielä paikoilleen. Sen sisällä istui mies, jolta ensihoitajat ottivat näytteitä. He jututtivat poissaolevan näköistä, nuorta miestä. Mies käänsi katseensa kohti Peteä ja hymyili. 9

Sekä sammutusauto että palopäällikön auto tekivät lähtöä. Pete vilkaisi vaistomaisesti romuttunutta Porschea. Hän ei juurikaan arvostanut saksalaisia autoja, tai naurettavan kalliita urheiluautoja noin yleensäkään, mutta oli se silti helvetin sääli. Nuorehko ja poissaolevalta näyttävä mies siirtyi ensihoitajien luota poliisipartion luokse. Lievä hymy oli levinnyt nyt korviin asti. Pete tunsi vihaavansa itseään sekä työtään entistä enemmän. Hän otti tarkoituksellisen hitaita askeleita kohti mustamaijan edessä seisovaa mieskolmikkoa. ”Konstaapelit”, Pete sanoi, yskäisi näennäisesti viralliseen sävyyn ja esitti partiolle lätkänsä. ”KRP”, hän lisäsi. Poliisit katsoivat ihmeissään toisiaan. Pete otti vielä muutaman askeleen, tuli suorastaan kiusallisen lähelle ja sanoi: ”Poju voi odottaa kauempana. Minun pitää puhua virkaveljille yksityisesti.” Nuorehko mies, poju, hymyili ja siirtyi kauemmaksi. Hän käveli itsevarmasti kohti entistä autoaan tai sitä, mitä siitä oli enää jäljellä. Hän kaivoi villakangastakkinsa taskusta kamman, suoristi sekaisin menneitä hiuksiaan ja pani kamman takaisin taskuunsa. Hän otti toisesta taskusta tupakat, sytytti, nojasi auton raatoon ja puhalteli savua pitäen silmänsä sekä raivostuttavan hymynsä lukittuna heitä kohti. ”Miksi keskusrikospoliisi on kiinnostunut autokolarista?” nuorempi virkapukuisista kysyi lähes hyökkäävään äänensävyyn. Pete vilkaisi puhujaa sinertävillä silmillään. Katse oli nykyään ehkä menettänyt parhaimman tehonsa, mutta nuoreen partiopoliisiin se selvästi edelleen tepsi. Ei enää typeriä kysymyksiä, kiitos. ”Poju on tärkeänä todistajana eräässä tutkimassamme tapauksessa”, Pete valehteli. ”Tämä poju puhalsi reilut alkoholilukemat, ja sekä katseesta että eleistä päätellen hän on ottanut jotain vahvem10

paakin. Viemme hänet asemalle huumeseulaan. Lyön vaikka tilistäni vetoa, että saamme positiivisen tuloksen amfetamiinin tai ekstaasin osalta”, vanhempi konstaapeleista puhui tuijottaen samalla Peteä silmiin. Katseesta näki että hän tiesi, mihin tilanne oli johtamassa. Hän tiesi, että peli oli jo menetetty, muttei se tietenkään tarkoittanut, että hän antaisi helpolla periksi. ”Minä laittaisin tilini kokaiinille. Poju on kuitenkin rikkaan suvun vesa. Ikävä kyllä, se ei muuta sitä tosiasiaa, että meidän on katsottava tapausta läpi sormien, tai hän ei todista. Kyseinen tapaus on kuitenkin merkittävämpi kuin rattijuopumus”, Pete sanoi. ”Entä sitten kuolemantuottamus?” Nuorempi konstaapeleista pääsi taas ääneen. Vanhempi kollega laittoi kätensä tämän olkapäälle, yritti siirtää tätä takaisin kauemmaksi ja rauhoitella. ”Kyydissä oli myös nainen. Hän sai kovan iskun alavatsan seudulle ja tuhri Porschen nahkaverhoilut verellään. Naista kiidätetään nyt teho-osastolle. Ensihoitajat povailivat, ettei hänen tarvitse varmaankaan enää kävellä. Todennäköisesti nainen on loppuelämänsä neliraajahalvaantunut ja tuo paskiainen selvisi kuin ihmeen kaupalla ilman vammoja. Hyvä jos edes kampaus meni sekaisin, ja nyt väitätte, että hän pääsee vielä viranomaistenkin käsistä kuin koira veräjästä?” Pete ummisti silmänsä, hengitti hitaasti sisään ja ulos, kuunnellen samalla nuoremman poliisin nopeaa, huudoksikin yltyvää puhetta. ”Ymmärrän”, hän sanoi lopulta niin rauhallisesti kuin osasi ja avasi sitten silmänsä, yrittäen edelleen porautua nuoremman konstaapelin tajuntaan. Mies ei näyttänyt kuitenkaan pelokkaalta, vaan ainoastaan vihaiselta, eikä Pete voinut tästä miestä juurikaan syyttää. ”En pidä tästä yhtään enempää kuin tekään. Näkisin tuollaisen piloille hemmotellun kakaran aivan yhtä mielelläni telkien takana kuin tekin, mutta minkäs teet? Minäkin 11

noudatan vain sääntöjä”, Pete sanoi puhuen ainakin osittain totta. Konstaapelit vilkaisivat nopeasti jälleen toisiaan ja pudistelivat sitten päitään. ”Paska keikka ihan oikeasti, mutta ei tehdä tästä tämän vaikeampaa. Ok?” He seisovat hetken aikaa hiljaa. Taivaalta ripotteleva loskalumi kasteli vaatteita. Partiopoliisit luovuttivat ja lähtivät. He katselivat Peteä halveksuen. Kun partioauton takavalot hävisivät pimeyteen, Pete sytytti pikkusikarin ja lähestyi hitaasti laahustaen Porschen raatoa. Nuori mies poltti jo kolmatta tai neljättä savukettaan. Hän ei kuitenkaan polttanut hermostuneisuuteen tai stressin takia. Ei tietenkään, hänhän oli syntynyt oikeaan sukuun. Poju puhalteli voitonsavuja. ”Isäkö sinut lähetti?” hän kysyi. ”Ei aavistustakaan. Minä en tunne ketään eikä kukaan minua. Toimin vain ohjeiden mukaan.” Poju nakkasi tupakan veren tahrimille penkeille. ”Porschessa on kyllä munaa”, hän sanoi hymyillen, venytteli selkäänsä ja jatkoi: ”Tai ainakin oli.” Pete ei vastannut mitään. ”En tajua mistä koko tolppa edes ilmestyi eteen. Huono näkyvyys, huonoa kamaa, huono kuski ja liian nopea auto.” Poju taputteli lyttääntynyttä konepeltiä ja alkoi nauraa hysteerisesti. ”Vittu, Porschessa oli munaa!” hän huusi. Peten ajatukset muuttuivat väkivaltaisiksi. Keskiyön jälkeen Pete oli takaisin kotona. Automatka oli tuntunut uuvuttavan pitkältä ja väsyttävältä. Nyt olotila oli kuitenkin taas virkeä. Virkeä, mutta hermostunut. Hänellä oli siihen oikea lääke. Makuuhuoneen lipastossa oli läpinäkyvä minigrip-pussi, jonka sisällä oli tablettimuotoon pakattua metamfetamiinia. Pete nielaisi tabletin kuiviltaan, käveli olo12

huoneeseen ja istuutui pehmeälle sohvalle, sulkien samalla silmänsä. Kauanko tätä paskaa pitäisi vielä jaksaa? Metan tuoma euforia alkoi melkein heti. Se oli nopea helpotus päivittäiseen tuskaan. Hän jos joku oli ansainnut tämän olotilan. Hän ei koskaan ottanut metaa ennen keikkaa tai heti sen jälkeen. Annos nautittiin vasta kotona, rauhallisuudessa ja turvallisuudessa. Niin asiat täytyi hoitaa. Niin kaikki pysyi kontrollissa. Ajatukset harhailivat, ne eksyivät Porschen kyydissä olleeseen naiseen. Pete ei onnekseen ollut edes nähnyt koko naista, mutta tieto tämän kohtalosta aiheutti omituisen tunteen. Se olisi ehkä joskus tuntunut syyllisyydeltä, tai ainakin jonkinasteiselta katumukselta. Nyt hän ei osannut sanoa, mitä se oli. Jonkinlainen möykky vatsassa? Ehkäpä kylmä pistos takaraivon seudulla? Ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei voisi unohtaa uudella annoksella. Meta ei kuitenkaan auttanut. Oikeastaan se vain vahvisti tunnetta. Pete näki suljettujen silmäluomiensa takaa Porschen veriset penkit. Hän näki kauhukuvia siitä, kuinka metalli työntyi naisen alavatsaan. Kuinka hoikat sääret murskautuivat, luut katkesivat ja selkäranka taittui. Jälleen uusi haava. Uusi painajainen vainoamaan. Yksi syy enemmän käyttää metamfetamiinia, mutta oliko sillä mitään väliä. Oliko millään mitä hän teki mitään väliä? Hänellä oli kuitenkin Huntingtonin tauti. Se ei parantuisi. Ei, se ainoastaan tappaisi.

2. Ari Kaarna oli toiminut puoli vuotta huumeosaston päällikkönä. Sitä ennen hän oli ollut edeltäjänsä, Kalevi Saaren, opastuksessa useamman kuukauden ja sitä ennen toiminut tämän alaisuudessa apulaispoliisipäällikkönä useamman vuoden ajan. Hän oli työskennellyt huumeosastolla lähes kaksikymmentä vuotta. Silti hänet tunnettiin alaistensa keskuudessa edelleen ”uutena pomona”. Kaarna ei pitänyt nimestä, se tuntui vähättelyltä. Ehkä se johtui siitä, ettei hän ollut saanut vielä tuloksia aikaan. Miten hän olisi edes voinut saada? Ensimmäiset kuukaudet olivat menneet byrokratian opettelussa: Allekirjoita nippu lupia ja anomuksia, lähetä paperit eteenpäin, soittele oikeuteen, ota vastaan uusia papereita poliisihallitukselta ja laitoksen omilta päälliköiltä. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. Päivärutiinit hoituivat omalla painollaan. Hänellä oli tilanteen tasalla oleva sihteeri ja joukko päteviä alaisia. Isot suunnitelmat olivat jo käynnissä. Yksi tavoite oli ylitse muiden: Tuhoa Rautasalon huumemarkkinat. Ei ollut mikään salaisuus, että Rautasalon huumekauppaa, ja oikeastaan kaikkea muutakin rikollisuutta, rahoitti joukko enemmän tai vähemmän hyvämaineisia liikemiehiä, etunenässä Niittysalon oma kultapoika, Peter Kurki. Kurki omisti Niittysalon isoimman työnantajan Kurki-Saha Oy:n, jonka johtokunnassa istui niin poliitikkoja kuin edellä mainittuja liikemiehiäkin. He nostivat isoja bonuksia ja pumppasivat aina vain lisää likaista rahaa Rautasaloon. Sisäministeriö ja poliisihallitus tekivät kaikkensa sulkeakseen silmänsä

alueella tapahtuvilta laittomuuksilta. KRP:n päällystö hoiteli suojelun ja organisoinnin. Rautasalon laittomuudet tultaisiin repimään alas pala kerrallaan, eikä Ari Kaarna olisi enää kauaa ”uusi pomo.” Osastojohtajien palaverissa oli kahvia, leivonnaisia ja loputon määrä powerpoint-esityksiä, jotka havainnollistivat kunkin yksikön rikostilastoja. Sininen viiva oli tavoite, punainen viiva oli todellisuus. Ne eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan. Laitoksen päällikkö kertoi uusista leikkaussuunnitelmista. Vähemmän kyttiä, vähemmän resursseja, enemmän tilastointia ja raportteja. Poliisipäällikkö antoi virallisen ohjeistuksen medialle puhumisen suhteen. Sen jälkeen hän antoi huomattavasti epävirallisemman ohjeistuksen tilastoiden tekoa varten. Se ei olisi huijausta, eikä edes tilastokikkailua. Se olisi ainoastaan tapausten kirjallista priorisointia. Paperilla kaikki pitäisi näyttää hyvältä. Kaarna tunsi palaverissa olonsa nuoreksi, vaikka lähentelikin jo viittäkymmentä. Se ei kuitenkaan näkynyt hänen kasvoiltaan samalla tavalla kuin kollegoiden kasvoilta. He varmasti kuvittelivat, että Kaarna treenasi ahkerasti ja piti huolta ulkonäöstään. Todellisuudessa hänen ainoa treeninsä oli jokailtainen juoksulenkki, eikä senkään motiivi oikeastaan ollut kuntoilu vaan se, että ajatukset yksinkertaisesti kulkivat siten paremmin. Vuosien varrella hankitut kilot taas hukkuivat hänen yli satayhdeksänkymmentäsenttiseen pituuteensa. Siitä, että hiukset olivat pysyneet päässä harmaantumatta ja kasvot suhteellisen rypyttöminä, hän pystyi kiittämään ainoastaan geenejään. Kaarna ei silti tuntenut muiden osastojohtajien seurassa oloaan keltanokaksi, eikä edes ”uudeksi pomoksi”. Hän oli toiminut poliisina koko ikänsä. Aloittanut partiosta, kohonnut rikospoliisiin ja huumepuolelle. Käynyt kurssit komisarioksi, ylikomisarioksi ja lopulta koko osaston johtajaksi. Toi15

sin kuin talousrikosten tai väkivaltaosaston pomot Kaarna oli sataprosenttisesti oikea kyttä. Kun pannullinen laihaa kahvia oli juotu ja tilastojen ihmettelemiseen oli hukattu lähemmäksi kaksi tuntia tehokasta työaikaa, Kaarna pääsi vihdoin palaamaan takaisin osastolleen. Hän käveli värittömien seinien ympäröivää käytävää pitkin työhuoneeseensa päin, kunnes huomasi ovensa edessä seisovan alaisensa, komisario Tapanilan. ”Komisario”, Kaarna sanoi nyökäten samalla Tapanilaan päin ja avasi työhuoneensa oven. ”Herra poliisipäällikkö”, Tapanila sanoi joko tahattoman tai tahallisen ivallisesti ja asteli esimiehensä perässä tämän huoneeseen. Kaarnan huone oli minimaalisesti sisustettu. Seinillä ei ollut diplomeja tai kunniamainintoja, vaikka hänelle oli niitä vuosien saatossa kertynytkin. Pöydällä ei ollut valokuvia, Suomen lippua eikä edes Kaarnan omaa nimikylttiä. Ei mitään johtaja-arvoon viittaavaa. Huoneen perällä oli muutama hylly, jotka oli täytetty lakikirjoilla ja muilla oikeustalojen sisustuselementeillä. Isoja ikkunoita peittävät, valkoiset sälekaihtimet oli vedetty kiinni. Kaarna istuutui pöytänsä taakse eikä vaivautunut kiertämään kaihtimia auki, vaikka hänellä olikin osaston paras näköala. Tapanila jäi seisomaan pöydän eteen siihen nojaillen. Huoneen nurkassa olisi ollut tuoli, mutta komisario oli ilmeisesti liian laiska lähteäkseen hakemaan sitä. ”Mitä sinulla oli?” Kaarna ärähti tahattomasti. Hän ei juurikaan pitänyt Tapanilasta – tosin tämä tuntui olevan huumeosastolla enemmänkin sääntö kuin poikkeus – mutta hänen ei ollut silti tarkoitus olla tyly. Tapanilasta saattoi olla mitä mieltä tahansa, mutta mies sai kuitenkin yleensä tuloksia aikaan. Ja niin vaikeaa kuin se olikin uskoa, hän osasi myös käsitellä kuulusteltavia varsin hyvin. Ikävä kyllä, tällainen ihmisten käsittely ei kuitenkaan ulottunut sen enempää 16

työkollegoihin, alaisiin kuin ylempiinkään. Ei oikeastaan keneenkään kuulusteluhuoneen ulkopuolella. ”Rautasalo ja kuollut narkkari”, Tapanila sanoi typerästi virnuillen ja löi pöytään kasan papereita. ”Ja siinä raporttia”, hän lisäsi. Kaarna katsoi alaistaan kummeksuen, siirsi paperit omalle puolelleen ja silmäili niitä nopeasti. Kyllä, uhri oli päälle kolmekymppinen mieshenkilö ja kaikesta päätellen varsinainen suonensisäisten huumeiden tehokäyttäjä. Paikan päällä otetusta sylkinäytteestä oli mitattu korkeat heroiiniarvot. ”Yliannostus Rautasalossa?” Kaarna kysyi väsyneenä. ”Ei”, Tapanila sanoi, työnsi itseään pöydän yli ja napautti papereita sanoen samalla: ”Murha aitoon teloitustyyliin. Laukaus isokaliiperisella pistoolilla takaraivoon.” Kaarna vilkaisi papereita uudestaan ja käänsi sitten katseensa takaisin Tapanilaan päin. ”Murha kuuluu murharyhmälle.” Tapanila pudisti päätään. ”Heidän päällikkönsä mukaan tapaus liittyy vahvasti huumeisiin, joten juttu on nyt siirretty meille. Ja sitä paitsi, olet itse sanonut haluavasi nähdä kaiken Rautasaloon liittyvän.” Niinhän Kaarna oli tosiaan ohjeistanut alaisiaan. Ja komisario Tapanila oli taatusti ihminen, joka muistaisi ottaa sen esiin jo varmasti pelkän vittuilun vuoksi. Väkilukuun suhteutettuna Rautasalossa tehtiin enemmän murhia kuin missään muualla Suomessa. Rautasalo ongelmineen ylikuormitti jo pelkkiä partioita, saati sitten väkivaltaosastoa ja huumepoliisia. Heillä olisi ollut varmasti tarpeeksi tekemistä ilmankin, mutta koska kyseessä oli Rautasalo, Kaarna halusi kaiken siellä tapahtuvan itselleen. ”Tietysti. Olet oikeassa. Otatko jutun itsellesi?” ”Ihan miten vain, pomo. Kukapa nyt ei haluaisi Rautasaloon.” ”Selvä. Oliko muuta?” Kaarna kysyi ja huomasi väsy17

myksen painavan silmiensä takana. Olo oli ollut tänään muutenkin hermostunut ja väsynyt, eikä se johtunut pelkästään osastojohtajien palaverista, joka yleensä aiheutti samanlaisen olotilan. ”Itseasiassa oli.” Kaarna odotti jatkoa, mutta Tapanila ei ilmeisesti nähnyt tarpeelliseksi jatkaa ilman erityistä kehotusta siihen. Kaarna sanoi väsyneesti: ”Niin?” ”Uhria ei ole vielä tunnistettu. Tekniikan väki otti näytteet ja toimitti ne eteenpäin.” Jälleen luova tauko. Kaarna sanoi entistä väsyneemmin: ”Niin?” ”Tietokannasta löytyi vastaavuus, mutta tiedot on luokiteltu salaisiksi. En pääse niihin käsiksi.” ”Kuollut narkkari Rautasalossa ja tiedot ovat salaisia?” ”Aivan. Vaikuttaa aika helvetin oudolta.” Kaarna tunsi päänsäryn ja väsymyksen väistyvän hetkellisesti. Hän luki alustavan raportin jälleen läpi, keskittyen nyt jokaiseen sanaan. ”Arvovaltainen tiedonantaja?” Tapanila kysyi. Kaarna pudisteli päätään. ”Sen pitäisi silti löytyä tietokannasta. Paitsi jos…” Kaarna hukkui omiin ajatuksiinsa. Olo tuntui nyt entistä hermostuneemmalta. Hänen oli vaikea keskittyä. ”KRP?” Tapanila ehdotti. Kaarna pudisti jälleen päätään. ”Keskusrikospoliisin ja Helsingin rikospoliisin tietokannat tottelevat nykyään samaisia käyttäjäoikeuksia. KRP ei pysty pimittämään meiltä mitään. Lakiuudistuksen myötä mekin saimme etuuksia, jotka kuuluivat ennen vain keskusrikospoliisille.” ”Tiedot on salattu sitten jostain korkeammalta.” ”Niin. Ehkäpä. Toimita minulle tekniset todisteet ja minä katson, mitä voin itse tehdä. Toimit tapauksessa esi-

miehenä, määrää tutkinnanjohtaja ja hänelle tiimi. Raportoi kaikki myös minulle.” ”Selvä juttu, pomo.” Huumeosaston päällikkö Ari Kaarna sai myöhemmin samana iltapäivänä tekniikan raportin ja yhteenvedon komisario Tapanilan toimintasuunnitelmasta. Eniten häntä kuitenkin kiinnosti Rautasalosta löydetyn vainajan DNA-jäljet. Kaarna kirjautui tietokantaan omilla tunnuksillaan ja syötti tiedot. Hänen valtuutensa eivät riittäneet avaamaan uhrin henkilötietoja. Se oli omituista, enemmänkin kuin pelkästään omituista. Ajatukset eivät irtaantuneet kuolleesta narkomaanista vielä kotimatkallakaan. Salatut henkilötiedot ja Rautasalo aiheuttivat ikäviä tuntemuksia. Jos se olisi tapahtunut missä tahansa muualla, hän olisi voinut antaa asian olla. Kaarna tunsi olonsa kuumaksi, suorastaan hikiseksi. Hän laittoi ilmastoinnin päälle ja antoi puhaltimen kuljettaa kylmää ilmaa kasvoilleen. Äkkiä hän sai ajatuksen. Ajatuksen siitä, kuka uhri mahdollisesti oli ja varsinkin siitä, kuka häntä voisi auttaa selvittämään asian. Työasiat jäivät kuitenkin autoon, kun hän saapui kotitalonsa pihalle. Niin oli sovittu Jennin kanssa jo vuosia sitten; töitä ei tuotaisi kotiin. Kaarna lukitsi citymaasturi-Volvonsa ovet ja yritti kadottaa mielestään Rautasalon likaisella kadulla makaavan narkomaanin. Miehen, jolta oli ammuttu takaraivo irti. Hän käveli kotiovelle, työnsi avaimet lukkoon ja astui sisälle. ”Mennäänkö saman tien? Luulin, että tulet tänään jo aikaisemmin kotiin”, Ari Kaarnan vaimo Jenni sanoi heti ovella, ennen kuin hänen aviomiehensä sai edes riisuttua ulkovaatteitaan. Kaarnalla löi hetken aikaa tyhjää. Jennin katseessa oli jotain. Surua, ehkäpä jopa ripaus vihaa ja epätoivoa. Sitten hän muisti. Omituinen olo töissä ei ollut johtunut 19

palaverista. Vatsassa tuntuneet väänteet eivät olleetkaan oire laihalla kahvilla hankitusta närästyksestä. Miten hän oli saattanut unohtaa? Oliko hän ehkä halunnut unohtaa? Olisiko hän vihdoin valmis päästämään irti ja hyväksymään sen kaiken? Ei, sellaista ei tapahtuisi, ei ainakaan tässä elämässä. Oli olemassa asioita, joista ei voinut päästää irti. Oli olemassa asioita, joista ei saanut päästää irti. Se olisi merkki luovuttamisesta ja Kaarna ei ollut mies, joka luovuttaisi. ”Yksi pikkujuttu pidätteli vähän pidempään. Mennään”, Kaarna sanoi ja avasi heille oven. Hautakivessä luki nimi ”Eveliina Aava Kaarna”. Siinä luki myös syntymä- ja kuolinaika, mutta mitään muuta he eivät olleet kiveen halunneet laittaa. Ei kaunista muistokirjoitusta, runoa tai edes kuviointia. Jenni kyyristyi polvilleen haudan eteen. Hän pyyhkäisi kiveä ja laski sen eteen kukan, punaisen ruusun. ”Meillä on niin hiljaista ja yksinäistä ilman sinua”, hän kuiskasi hautaan. Kaarna laski kätensä vaimonsa olkapäälle. Jenni ummisti silmänsä ja tarttui siihen. Kaarna ei muistanut, että olisi koskaan itkenyt tyttärensä haudalla, mutta joka kerta se oli yhtä lähellä ja joka kerta jokin alkukantainen vaisto tai puolustusmekanismi esti sitä tapahtumasta. Eveliinan hautajaisissa hän tosin oli itkenyt. Itkenyt varmasti enemmän kuin koskaan sitä ennen, tai koskaan sen jälkeen. Kun arkku oli odottanut siunaamista, oli hän murtunut täysin. Ehkä vasta silloin todellisuus oli iskeytynyt vasten kasvoja. Minun pikkutyttöni makaa kuolleena tuossa arkussa. Hän ei tule takaisin, vaikka siunaisitte sitä kuinka helvetin paljon tahansa, Kaarna muisti ajatelleensa. Hän muisti, kuinka oli katunut kaikkea töissä viettämäänsä aikaa, jonka olisi voinut käyttää tyttäreensä, heidän ainoaan lapseensa, pieneen Eveliinaan. ”Meillä on niin ikävä sinua. Se ei helpota… Se ei…” Jen20

nin ääni murtui kyyneliin ja hän puristi aviomiehensä kättä entistä kovemmin. ”Mitä me teimme väärin?” Jennin hiljainen nyyhkytys muuttui äänekkääseen, mutta surun murtamaan huutoon. Kaarna sulki silmänsä, se oli jälleen lähellä. Se voisi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Jennin ääniala palasi hiljaiseksi itkuksi. Hän siirsi Kaarnan käden pois olkapäältään, kumartui nopeasti suutelemaan hautakiveä ja nousi sitten ylös. Jenni käveli auton luokse ja kieppui levottomana sen ympärillä, kunnes kaivoi laukustaan tupakka-askin, otti sieltä yhden savukkeen ja heitti loput portin vieressä olevaan roskakoriin. Hän etsi laukustaan tulitikut ja sytytti vapisevilla käsillään savukkeen. Tämä oli vuoden ainoa päivä, jolloin Jennin jo kahdeksan vuotta jatkunut tupakkalakko katkesi, tosin yleensä vain päiväksi. Kaarna ei voinut syyttää siitä vaimoaan. Jokaisella oli oma tapansa käsitellä surua, eikä Jennikään sitä paitsi ollut koskaan arvostellut hänen itseensä vetäytyvää tapaa käsitellä sitä. Kaarna katsoi hautakiveä ja yritti tosissaan keksiä jotain sanottavaa tyttärelleen. Hän kyyristyi, tuijotti nimeä ja syntymäaikaa. Paljon oli asioita, joita jäi sanomatta ja paljon oli myös asioita, joita pitäisi sanoa nyt. Kaarna ei kuitenkaan osannut sanoa mitään, niin kuin ei ennenkään. Hän suoristi vaimonsa asettamaa ruusua, nousi sitten ylös ja lähti hitaasti kävelemään kohti Jenniä. Ajatukset täyttyivät muistoista Eveliinan lapsuusajoilta. Ensimmäisistä askelista ensimmäiseen koulupäivään. Siitä, kuinka tyttö oppi ajamaan ilman apupyöriä ja totesi olevansa maailman onnellisin isotyttö. Eveliina halasi isäänsä, kun tämä tuli yli viikon mittaiselta työkomennukselta takaisin kotiin. Älä päästä koskaan irti, kultapieni, hän muisti ajatelleensa. Hän muisti Eveliinan vaaleiden hiusten tuoksun, tämän lämpimän ihon itseään vasten. Tyttömäisen pienen ja viattoman äänen. Silloin, kun kaikki oli ollut vielä hyvin. Hänen pieni tyttönsä. Vielä niin viaton pieni lapsi. 21

Minun pikkutyttöni makaa kuolleena tuossa arkussa. Älä koskaan päästä irti, kultapieni. Hän ei tule takaisin, vaikka siunaisitte sitä kuinka helvetin paljon tahansa. Kaarna nousi autoon ja käynnisti sen. Jenni imi tupakkansa loppuun. He ajoivat hitaasti kohti kotiaan. Radio oli sammutettuna. Ulkona oli jo pimeää. He eivät sanoneet matkalla toisilleen sanaakaan. Kaarnan ajatukset täytti ainoastaan yksi ajatus: Saatte vielä maksaa siitä, mitä teitte tyttärelleni.