Annika Eronen: Yöhön kadonnut / lukunäyte by Myllylahti Oy

Annika Eronen

YÖHÖN KADONNUT Jännitysromaani

175

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Senjalle ja Mikalle Psykoanalyytikko Susanna Kuntolle Kahdelle eläinlääkärille, Suvi Kososelle ja Teija Viita-aholle, Kawaiin pelastamisesta Tuulispään Lauri-härälle, lempeälle jättiläiselle.

Kaikki lapset, jotka leikkivät yksikseen saavat leikkitoverin vierelleen. Hän on kanssasi, vaikka häntä ei näy, hän sinunkin viereesi leikissä käy. Ei kukaan häntä kuule, ei kukaan nää, tuota tuntematonta ystävää. Mutta läsnä hän on, sillä minnekään ei jätä hän lasta yksinään… …ja kun aika on mennä nukkumaan, anna unen tulla, ole huoleti vaan. Hän on luvannut, ettei tietenkään, jätä lelujasi yksin pimeään. – Robert Louis Stevenson – (vapaan suomennoksen lähde: Värssyjä-sivusto)

1. 7.6.2006 Pakene! Juokse henkesi edestä! Äidin käheä, elämän polttama ääni kuuluu särkyvänä kuiskauksena sammaleiden seasta. Vaikka äitiä ei enää ole, pystyy Linda edelleen kuulemaan hänet. Liian kaukana siintävät Katumajärven rantaan rakennetut ankeat kerrostalot, jotta niiden asukkaat kuulisivat hänen avunhuutonsa. Aurinko tulee esiin pilvien takaa ja leikittelee pienten aaltojen pinnalla kuin ilkkuen hänen ahdingolleen. Hitaasti Linda kääntyy ja lähtee juoksemaan, vaikka tietää, että mies tulee hänen perässään ja saavuttaa hänet hetkessä. Huuto takertuu hänen kurkkuunsa, kuten niin monina öinä unessa. Äänetön huuto, joka saa korvat kohisemaan ja ilman loppumaan keuhkoista. Hän eksyy ja juoksee väärään suuntaan, päätyy järven rantaan. Kuin satimeen jäänyt eläin hän etsii katseellaan pakoreittiä ensin oikealta, sitten vasemmalta, miehen arvioidessa häntä muutaman metrin etäisyydeltä. Mies lakkaa liikkumasta, pyörittelee päätään ja vilkuttelee silmiään kuin niissä olisi roskia. Vesi Lindan takana näyttää pelottavammalta kuin koskaan. Aurinko on mennyt pilveen ja järven pinta on sulaa, levotonta tinaa.

Hän kerää kaiken rohkeutensa ja hyppää, vaikka ei osaa uida. Kivenä hän vajoaa pinnan alle, sameaan ja pimeään, ei enää tiedä, missä on mutainen pohja, missä ukkosen täyttämä taivas. Käsi ilmestyy pimeästä, tarttuu hänen jalkaansa ja alkaa vetää häntä itseensä päin, kohti liejuisia monneja ja levänpeittämiä simpukoita. Nopeasti häntä viedään yhä syvemmälle ja syvemmälle, kauemmaksi valosta ja elämästä.

2. – Miehesi ei siis maininnut sanallakaan sinulle siitä, että olisi lähdössä johonkin? rikoskomisario Hannu Savolainen varmisti muistilehtiö kädessään. Emma Iversen rapsutti pientä, kullankeltaista koiraansa ja pudisti päätään. Koira tuijotti Savolaista herkeämättä ja murisi hänelle matalalla hiljaisella äänellä. Koiran karvat olivat pystyssä yhtenä pitkänä harjaksena aina niskasta alaselkään asti. – Ei. Yleensä hän ei mene mihinkään ilmoittamatta minulle. Tage on hieman… riippuvainen minusta. Hän haluaa tehdä asiat yhdessä. Toisinaan se on ärsyttävääkin, Emma Iversen sanoi vaisusti ja kaappasi koiran syliinsä juuri ennen kuin se ehti hyökätä Savolaisen jalan kimppuun. Pieni hymynkare häivähti Siru Hakalan kasvoilla. Hakalasta kaikki tällainen oli selvästi hyvinkin huvittavaa. Tunnettu rikoskomisario, joka oli kohdannut melkoisen joukon rikollisia, tuijotti nyt huolestuneen näköisenä kirpunkokoista vaalean ohran väristä koiraa. Siinä oli Hakalasta varmasti jotakin riemastuttavan ironista. – Kun Tage ei ollut palannut puoleen yöhön mennessä, tiesin, että jotakin oli vinossa, Emma Iversen jatkoi. – Soitin hätäkeskukseen. Nyt kun mietin jälkeenpäin, niin jokin mieheni katseessa eilisiltana... Jotakin, jotakin erilaista siinä oli. – Miehesi terveys ei ole paras mahdollinen? Savolainen totesi.

– Niin. Hänellä on sydämen vajaatoiminta, Emma Iversen sanoi. – Ja pakkasta oli viime yönä ainakin viisitoista astetta. Alan olla hyvin huolissani. Minun mieheni… Hän ei oikein osaa pitää itsestään huolta. Jotakin pahaa on sattunut, olen varma siitä. Jotakin on nyt kerta kaikkisesti pielessä. – Sanoit, että hän tykkää tehdä asioita yhdessä. Olit kuitenkin yksin vahtimassa lapsenlapsianne? Savolainen jatkoi koettaen unohtaa koiran verenhimoisen tuijotuksen. – Kyllä. Tyttärelläni ja hänen miehellään on aina sunnuntai-iltaisin harrastajateatterin näytelmäharjoitukset. Tage oli väsynyt, eikä jaksanut lähteä. Se oli kyllä aika poikkeuksellista. Lastenlapset ovat hänelle hyvin tärkeitä. Hän sanoi käyttävänsä koiran nopeasti ulkona ja menevänsä sen jälkeen nukkumaan. Savolainen ja Hakala vilkaisivat toisiaan. Tällaiset anomaliat, poikkeavuudet käyttäytymisessä olivat aina niitä, jotka vihjaisivat poliiseille, että jotakin oli tekeillä. – Saavuit siis kotiin yhdeksän aikaan ja huomasit, että auto on poissa? Savolainen varmisti. – Juuri niin. Automme on aina katoksessa, mutta nyt se ei ollut. Itse kuljen linja-autolla. Minulla ei ole kiirettä mihinkään. – Kertoisitko vielä mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti Tagen päivistä ennen eilistä katoamista? Savolainen jatkoi ja käänsi lehtiössään uuden sivun. – Mistä minä aloitan? Iversen kysyi neuvottomana. – Vaikka perjantaista, Hakala totesi. – No, perjantaina Tage kävi pilkillä Katumajärvellä. Hän sai muutaman ahvenen ja pieniä särkiä. Illalla hän valitti kurkkukipua ja hänellä oli yskää, mutta lauantaiaamuna hänen olonsa oli jo parempi. Päivällä kävimme kaupassa ja illalla katsoimme sängyssä televisiota, koska hän tunsi itsensä taas sairaammaksi, kuumeiseksi. Eilen, sunnuntaiaamuna oireet olivat poissa ja hän meni pihan poikki saunallemme tar11

koituksenaan polttaa uunissa vanhoja sanomalehtiä. Ja siellä hän huomasi sen, mistä jo teille kerroinkin. – Sen virheen sanomalehtijutussa, Hakala täydensi. – Juuri niin. Hän tuli takaisin sisälle merkillinen ilme kasvoillaan, ja luulin ensiksi, että kyse oli hänen sydämestään. Mutta ei se ollut sydän. Hän sanoi, että siinä pikkutytön katoamista käsittelevässä artikkelissa on virhe. Det kan ikke være rigtigt. Niin hän sanoi. Että jokin sana on väärin kirjoitettu. Tai että siitä puuttuu jokin toinen sana. En muista ihan tarkasti. – Ja se oli juuri tämä artikkeli? Savolainen kysyi osoittaen Linda Raskin katoamisesta kertovaa Hämeen Sanomien juttua pöydällä. – Kyllä, juuri tuo se oli. Tage yritti soittaa sille jutun kirjoittaneelle toimittajalle, mutta nainen ei kuulemma enää työskentele Hämeen Sanomissa. Toisaalta en tiedä, tarkoittiko mieheni lopulta vain jotakin yksinkertaista kirjoitusvirhettä. Tage on hiukan dramaattinen välillä. Savolainen luki taas lehtijutun läpi, vaikka oli tehnyt niin jo monta kertaa. ”10-vuotias Linda Rask on edelleen kateissa. Hän katosi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 22.– 23. heinäkuuta kotoaan Katumajärven rannalta. Poliisi on saanut paljon vihjeitä koskien tytön katoamista, mutta toistaiseksi ne eivät ole johtaneet läpimurtoon. Raskin vanhemmat olivat poissa, kun katoaminen tapahtui, ja paikalla oli kokenut lastenhoitaja vahtimassa perheen alaikäisiä lapsia. Edellisiltapäivän Rask vietti kodin rannassa kahden sisaruksensa kanssa. Ulkopuolisia ei tuolloin kodin pihapiirissä havaittu. On mahdollista, että Rask on yöllä herännyt ja toistaiseksi tuntemattomasta syystä lähtenyt rantaan. Lasten omatekoinen lautta oli yön aikana irronnut tai irrotettu, ja se löytyi aamulla pieneen niemeen ajautuneena. Rask on uimataidoton. Hän on 142 cm pitkä, painaa 31 kiloa ja on sirorakenteinen. Hänen silmänsä 12

ovat ruskeat ja hänen lyhyet, hiekanväriset hiuksensa ovat takaa pidemmät kuin sivuilta. Mahdollisista havainnoista pyydetään ilmoittamaan suoraan hätäkeskukseen.” – Hyvä on, Savolainen mumisi. – Jos sopii, otan tämän lehden mukaani. – Totta kai, Emma Iversen vastasi. – Tytön katoamisesta löytyy tietysti paljon muitakin lehtijuttuja, mutta jokin juuri tässä artikkelissa kiinnitti mieheni huomion. Juttu kopioitiin sellaisenaan moniin muihinkin lehtiin. Tarkistin asian tänään internetistä. – Mitä miehesi tiesi Lindan tapauksesta? Hakala kysyi väliin. Emma Iversen havahtui. – En usko, että paljonkaan. Meillä on kyllä mökki Katumajärven rannalla, mutta en silti… Mitä hän tytöstä tietäisi? Vain sen, minkä kaikki muutkin. Sen, mitä lehdissä on kirjoitettu. Tage kyllä oli järvellä lauantaina ennen katoamisyötä ja näki sen tytön sisaruksineen rannalla leikkimässä. – Kodin rannassa? Savolainen varmisti. – Juuri siellä. Tage ei ollut saanut kalaa koko viikolla ja siksi hän meni salaa lähelle sen perheen yksityisrantaa. Siihen niemeen. Silloin hän näki ne lapset siellä, mutta ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Lehdessäkin sanottiin, että tämä Linda oli rannassa katoamista edeltävänä päivänä, joten ei Tage jaksanut soittaa asiasta poliisille. Miksi ilmoittaa jotakin sellaista, joka jo tiedetään? – Aivan niin. – Mitään muuta Tage ei nähnyt. Muuten hän olisi jo silloin kertonut siitä minulle. Tai ilmoittanut poliisille. – Aivan. Ellei sitten… Savolainen mutisi. – Niin? Emma Iversen katsoi Savolaista kysyvästi. – Ehkä hän vain yhtäkkiä vuosien jälkeen keksi jotakin. Että jokin pieni asia olikin oleellista jutun kannalta. – Niin, Iversen sanoi hiljaisella äänellä. – Muistan hyvin 13

sen kesän, kun se tyttö katosi. Satoi todella vähän ja Tage pääsi kalaan harva se päivä. Kesä alkoikin jo varhain, osittain huhtikuun puolella. Ja kesti pitkälle syksyyn. Savolainen huomasi äkkiä, että Iversen oli hyvin samannäköinen kuin hänen oma äitinsä. Naisella oli hennonvaaleat, ohuet hiukset, kapeat, sirot kasvot, ja hänen kanssaan oli miellyttävä puhua. Iversen oli ammatiltaan lastenhoitaja, mutta reumaattiset kädet olivat pakottaneet hänet jäämään osa- aikaeläkkeelle jo 60-vuotiaana. Reuma oli vääntänyt hänen sormensa vinoon ja tehnyt niistä muhkuraiset, kuin joku olisi työntänyt savimöykkyjä hänen niveliinsä. – Palataan vielä eilisiltaan, jolloin miehesi katosi, Savolainen jatkoi. – Kumpi teistä yleensä käyttää koiranne ulkona iltaisin? – Tage useimmiten. Minä käytän Maisin aamulla, koska Tage nukkuu yleensä huonosti ja saa unen päästä kiinni vasta aamuyöstä. Päivällä käymme lenkillä yhdessä. – Ehkä hän tapasi jonkun eilen iltalenkillään? Hakala mietti. – Vaikea sanoa, Emma Iversen huokasi ja torui ärhentelevää koiraansa. –Yleensä hän kyllä juttelee monien ihmisten kanssa ulkoillessaan. Naapurit tuntevat täällä toisensa. Joidenkin koiranulkoiluttajien kanssa Tage jutustelee pitkäänkin, se riippuu oikeastaan tästä Maisista, kenen kanssa. Koirillakin on omat suosikkinsa ja myös inhokkinsa, Iversen sanoi väsyneesti hymyillen ja koetti turhaan saada lemmikkiään lopettamaan Savolaiselle murisemisen. – Osan kanssa sujuu paremmin, osan kanssa ei ollenkaan. – Jos saamme vielä listan naapureista, joiden kanssa olette olleet enemmän tekemisissä, Savolainen pyysi. – Aloitamme kyselemisen heistä. Ja tietenkin lähestymme myös muita naapureitanne. Ehkä joku on nähnyt hänet eilen. Ja tarkan ajankohdan, jolloin hän on lähtenyt. – Kuulostaa järkevältä, Iversen nyökytteli. – Anteeksi, 14

Mais ei pidä vieraista miehistä, hän sanoi ja vei koiran sylissään makuuhuoneeseen. Sinne se jäi oven taakse rapistelemaan ja kuuntelemaan Savolaisen jokaista liikettä asunnossa. Savolainen nousi ja pyysi naista näyttämään heille taloa. Olohuoneen vieressä oli pianohuone, sen takana vierashuone, kolme makuuhuonetta ja sauna. Huonekalut olivat vanhoja mutta siistejä, ja talossa oli miellyttävä, kotoisa tunnelma. Eteisestä puuttuivat Tage Iversenin ulkovaatteet ja talvikengät, mutta muuten kaikki hänen tavaransa olivat omilla paikoillaan. Lompakko ja puhelin olivat edelleen olohuoneen sivupöydällä, missä Tage Iversen niitä säilytti. Lopuksi Savolainen meni Iversen ja Hakala edellään kadonneen professorin työhuoneeseen. –Täällä hän työskenteli, vielä eilenkin, Iversen sanoi ja siveli Wittgensteinin kielifilosofista teosta kädellään. – Tractatus logico-philosophicus. Wittgensteinin nuoruudenteos. Pitänyt tutkijat kiireisinä ilmestymisestään asti. Tage rakastaa Wittgensteinia. – Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen, Savolainen mumisi ja Iversenin katseeseen tuli valoa. – Juuri niin. Sinä tiedät. Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava. Kaikki työhuoneessa oli niin kuin pitikin. Erilaisia tieteellisiä tutkimuksia oli avonaisina Iversenin työpöydällä, samoin sanakirjoja, kuten suomi–tanska–suomi-sanakirja. – Missä päin Tanskaa miehesi oli syntynyt? Hakala kysyi. – Århusissa. Hänellä tuli jotakin riitaa Kööpenhaminan yliopistossa kollegoidensa kanssa, ja sen vuoksi muutimme Suomeen. – Minä vuonna tämä tapahtui? – Muutimme heinäkuussa vuonna 2005. Tage ei tuolloin vielä puhunut kovinkaan hyvin suomea. Toisin kuin nykyään. Tutkimustyötään hän on aina tehnyt englanniksi, niin kuin lähes kaikki tutkijat. Suomella tai tanskalla ei enää pärjää. 15

– Aivan, Savolainen nyökytteli. – Miehesihän toimii siis Tampereen yliopistossa filosofian professorina? Iversen nyökkäsi. – Juuri niin. Tosin hän on jo osa-aikaeläkkeellä ja jää lopullisesti pois ensi syksynä. Mutta hän aikoo jatkaa nykypolitiikan kritisoimista silloinkin, Iversen hymyili vaisusti. – Hänestä on kammottavaa, miten kenelläkään ei ole enää aikaa ajatella. Eikä oikeastaan rahaakaan. Monet hänen huippuoppilaansa ovat jääneet ilman apurahoja ja joutuneet menemään töihin Vattenfallille tai kaupan kassalle. Se on hänen mielestään käsittämätöntä kykyjen haaskausta. – Se on varmasti totta, Savolainen totesi. – Onko miehesi ollut viime päivinä jotenkin erilainen kuin yleensä? Hakala kysyi äkkiä. – Ei, ei minun mielestäni. Tai ehkä hän on ollut sulkeutuneempi, mutta ulkopuolinen ei varmasti olisi havainnut mitään eroa, Emma Iversen sanoi. – Aivan niin, Savolainen nyökkäsi. – Onko hänellä ollut erityistä taipumusta alakuloisuuteen? – Ei, ei tietenkään. Hän pohtii paljon, sitähän professorit aina tekevät, mutta ei hänellä koskaan ole ollut mitään… sellaisia ajatuksia. Ei ainakaan minun tietääkseni. Oikeastaan hän on ollut innoissaan. Olemme muuttamassa. – Minne päin? Hakala kysyi. – Aivan Hämeenlinnan keskustaan. Olemme etsineet sieltä sopivaa asuntoa jo pitkään. Tage sitä alun perin ehdotti. Tämä on vanha talo, jossa on koko ajan jotakin huollettavaa. Jo nurmikon leikkaaminen kesäisin vaatii paljon työtä, ja Tagen selkä kipeytyy siitä. Samoin lumien kolaamisesta. – Minun on vielä pakko kysyä… Olisiko mahdollista, että hänellä olisi… joku toinen? Savolainen tiedusteli. – Että hän olisi kadonnut sen vuoksi? Emma Iversen nauroi. – Hänelläkö? Kuka hänet huolisi, vanhan ruman ukon! Iversen vaikeni äkkiä nähdessään Hakalan ja Savolaisen hämmästyneet ilmeet. Hän vilkuili lintuja, joita näkyi piha16

maalla olevan kauralyhteen ympärillä. – Ei, ei hänellä ole ketään toista. Ei hän tekisi niin minulle. Mutta jotakin hän salasi, sen tiedän nyt varmasti. On mahdotonta sanoa, mistä sen tietää, mutta... Kaikki oli aivan kuten ennenkin. Kuitenkin kun mietin tuota iltaa tarkemmin, jokin hänessä… Jokin oli niin erilaista, että nyt se oikein puistattaa. – Niin. Toivon todella, että löydätte Tagen, Emma Iversen jatkoi hiljaisuuden jälkeen. – Emme ole koskaan olleet muutamaa päivää kauemmin erossa toisistamme. Lähdemme kohta taas ystäviemme kanssa etsimään häntä. Kävimme jo häntä aamuyöllä etsimässä joka paikasta. Myös Katumajärven jäältä. – Niinkö? Aika uhkarohkeaa lähteä pimeälle järvelle keskellä yötä, Hakala sanoi, ja Savolainen aisti epäluuloisuuden tämän äänessä. – Kun on ollut välillä niin leutoakin. – Se on tuttu järvi, Iversen vastasi värittömällä äänellä. – Hyvä on, Savolainen sanoi. – Nyt järvelle ei enää tarvitse mennä. Meillä on siellä väkeä riittämiin käymässä aluetta läpi. Soitamme heti, jos saamme jotakin selville. Samalla Savolainen odotti jo alistuneena kohta edessä olevaa hetkeä, jolloin hänen pitäisi astua ulos pakkassäähän. Hakalaa sellaiset asiat eivät haitanneet, kävihän hän avannossakin, ihan vain harrastuksena. Miten sellaista pystyi harrastamaan, Savolainen ihmetteli ja tunsi hampaidensa kalisevan jo, kun miettikin veteen kastautumista tällä ilmalla. Harrastuksen pitäisi olla antoisaa eikä kiduttavaa. Hullu nainen. Kun Savolainen ja Hakala olivat lähteneet, epämiellyttävä ajatus nousi Emma Iversenin mieleen. Olisiko tosiaan voinut olla, että hänen miehellään oli joku toinen? Taas? Ehkä hän on parhaillaan juomassa viskiä sen pikku huoransa kanssa, Emma Iversenin mielessä kävi. Mutta ei Tage uskaltaisi. Ei hän kerta kaikkiaan uskaltaisi. Ei enää sen jälkeen, mitä viimeksi oli tapahtunut. 17