Ata Hautamäki: Rikos ja rakkaus / Lukunäyte by Myllylahti Oy

lukunäy te 2 MYLLYLAHTI

Ata Hautamäki

Rikos ja rakkaus Jännitysromaani

168

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

LUKU 1 Päivä, joka edelsi monien ihmisten elämän mullistanutta päivää, oli niin tavallinen, etteivät asianosaiset muistaneet sitä enää koskaan. Arki on sellaista, turvallista ja tylsää. Ne hetket, jotka järkyttävät, ne tuntuvat elämältä. Niistä joko selviää tai ei. Mutta kohtaloaan voi jonkun verran lykätä, jos pysyttelee poissa paikoista, joihin ei pitäisi mennä. Tai kuuntelee hyviä neuvoja. Kaksikymmentävuotias Mari-Elina Teräväinen oli tehnyt elämänsuunnitelmansa etukäteen ja aikoi siinä pysyäkin. Hänen punainen tukkansa liehui puolivälissä selkää ja kertoi tytön itsepäisestä luonteesta. Tähän aamuun asti oli hänen laatimansa aikataulu pitänyt, ja suunta oli ollut nousujohteinen. Siitä hän sai kiittää paitsi omaa älykkyyttään myös hyviä ystäviään. Mutta päinvastoin kuin äitinsä, hän ei ollut kiinnostunut horoskoopeista. Armi Teräväinen, mustatukkainen ja ruskeasilmäinen, äidillisen oloinen nainen seurasi säännöllisesti astrologien palstoja ja nettisivuja, mutta valikoidusti. Eihän hän ihan idiootti ollut. Juuri sinä aamuna hän olisi halunnut soittaa Marielille (isän antama lempinimi tyttärelle), koska oli juuri lukenut Mari-Elinan taivaanmer-

kille tehdyn päiväkohtaisen ennusteen. Siinä varoitettiin naispuolisia leijonia luottamasta vanhempiin miehiin. Jälkeenpäin Armi syytti itseään, ettei ollut uskaltanut laittaa asiasta edes tekstiviestiä. Miksi ihmeessä hän oli aristellut? Pitiväthän tyttäret häntä hupsuna joka tapauksessa. Ei sillä olisi ollut väliä, että he olisivat nauraneet hänelle, mutta se olisi voinut vaikuttaa Marielin kohtaloon. Jos ei muuten, niin ainakin siksi, että viestin lukemisen vuoksi aikajanaan olisi voinut tulla viive. Se olisi pelastanut heidät siltä, mitä oli tulossa. Oma osansa tapahtumaketjussa tuli olemaan myös Mari-Elinan isosiskon, Sipriinan, entisellä miesystävällä, jolle selvisi vasta myöhemmin, että juuri hän oli ollut se perhonen, jonka ”siipien löyhyttely” oli aiheuttanut katastrofin. Erkki Epe Hermansson oli kolmevitonen komea partasuu, jonka niskassa roikkui pitkä ponnari. Hän käytti itsestään nimikettä yhteisötaiteilija. Hän toteutti mieluiten massiivisia projekteja, joihin hankki yhteistyökumppaneita ja julkista rahoitusta. Hiljaisempina kausina hänen oli rahaa saadakseen autettava astrologiystäväänsä, jolta joskus loppuivat sanat. Epen ehdotuksesta oli miespuolisia skorpioneja rohkaistu tuona samaisena aamuna lauseella: Tarttukaa tilaisuuteen, jonka huomaatte! Se osuikin sitten hänen omaan nilkkaansa. Epen oli mahdotonta yhdistää tekoaan siihen, että parin päivän kuluttua postissa tuli kirjallinen kutsu saapua Pasilan poliisitaloon. Ei siihen rakennukseen, mistä ennen haettiin passit, vaan siihen toiseen. Jo aulassa 9

Epe tunsi olonsa epämukavaksi, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi häntä haluttiin kuulla. Ainoa asia, mikä Epelle tuli mieleen mahdollisena syynä saamaansa kutsuun, oli edellisenä talvena sattunut yhden yön episodi. Jos siitä oli kyse, hän joutuisi tunnustamaan olevansa välinpitämätön ja muista piittaamaton. Luonnehdinta oli suora lainaus Sipriinan sanoista, joiden Epe ei silloin uskonut olevan viimeisiä pitkään aikaan. Olihan ilta ollut antoisa ja hilpeä. Villa Kivestä oli lähdetty pienenä ryhmänä jalkaisin kohti Mannerheimintietä pikkupakkasen ja taivaalla killuvan kuun houkuttelemana. Puhuttiin aaveista ja kaikesta yliluonnollisesta. Epeä lukuun ottamatta kaikki muut olivat Helsingin Kirjailijoiden jäseniä. Keskustelu koski sitä, että kauhugenre myisi, mutta sen kirjoittaminen ei houkuttanut mukana kulkevia. Ei edes Mari-Elinan isosiskoa, joka kirjoitti rikosromaaneja. Epe ei ollut lukenut niistä ainuttakaan. Silti hän oli alkanut kritisoida naisten kirjoittamia dekkareita. – Ne ovat mieslukijalle liian löysiä. Jännitystä ja actionia pitää olla enemmän. Sinä voisit ottaa oppia Bones’sta, hän oli rohkaissut Sipriinaa. Vastaanotto ei ollut ollenkaan ymmärtävä. – Ihmisen jäännösten esittely tv-ruudulta ei vastaa minun käsitystäni viihdyttävästä rikossarjasta, vastasi nainen, josta lehdet olivat kirjoittaneet, että hän teki mukavia murhia. Sitä lehdet eivät olleet maininneet, että Sipriina Teräväinen oli pitkävihainen, mistä miesystävä sai kärsiä. Näennäisesti välirikko oli tapahtunut siististi. He eivät vain enää olleet tavanneet sen jälkeen. Mutta eni10

ten siihen oli kuitenkin vaikuttanut se, että kyseinen ilta oli päättynyt todelliseen mysteeriin. Epe oli ensimmäisenä huomannut Töölönlahden perukassa kävelytieltä merelle johtavat jäljet. Joku oli kulkenut jäälle, mutta jäljet loppuivat yhtäkkiä. Kuinka se oli mahdollista? – Onhan sen täytynyt palata takaisin, seurue oli todennut. Mutta paluujäljet puuttuivat. Kaikki suomalaiset ovat sen verran lumessa tarponeet, että osaisivat havaita, jos pois olisi tultu samoja jälkiä pitkin. Kirjailijat kiinnostuivat arvoituksesta. Lihava runoilija olisi halunnut lähteä jäätä pitkin lähemmäksi, mutta muut estivät. Se ei ollut helppoa, sillä ”sankarirunoilijan” kruunu oli kutsuva. Vihdoin joku keksi huomauttaa hänelle, ettei kustantaja julkaise keskeneräistä kokoelmaa. – Ei, vaikka kuinka hukkuisit Töölönlahteen. Se oli ratkaissut asian ja myös Epen toteamus: – Noi jäljet on vaan joku jäynä. Muut alkoivat kallistua samaan oletukseen. Lopuksi arvokkaampi ammattihenkilö huomasi asiassa piilevän ansan. – Ne voi kuvata meitä jostain kauempaa. Saadaan vielä nähdä itsemme juutubessa. Se oli muuttanut heidän suhtautumisensa. Nesteitä nauttineen seurueen toilailuita jäällä ei haluttu levittää netissä. Niinpä päätettiin olla tekemättä ilmoitusta hätäkeskukseen, koska mitään railoa tai avantoa ei näkynyt askelten päässä. Juuri silloin seuralaisen asemassa ollut Epe pilasi rakkauselämänsä. Hän luuli olevansa hauska möläyttä11

essään Sipriinalle: – Tunnusta vaan, että sinä olisit halunnut päästä Iltiksen lööppeihin: DEKKARIKIRJAILIJA MYSTEERIN ÄÄRELLÄ! Viini saa senat sakaisin… sanat sekaisin, kielen löystymään ja aivot pehmenemään. Se myös poistaa kontrollin, jolloin tulee puhuttua sensuroimattomia totuuksia. ”Ai sitä mieltä sinä olet minusta”, ne olivat dekkarikirjailijan viimeiset sanat. Hänen katseensa olisi voinut tappaa. Epe yritti viikkojen ajan madella takaisin suhteeseen, onnistumatta. Aika kului ja ikävää talvea seurasi synkkä kesä, sillä Suomen lyhyessä suvessa ei kenenkään pitäisi olla yksin. Epe kaipasi kultaansa enemmän kuin olisi koskaan voinut kuvitella. Helteisen heinäkuun riisumat naisvartaloiden paljaat jäsenet sekoittivat hänen päänsä. Hameistakin oli tullut pelkkiä roiskeläppiä, jotka eivät paljon peittäneet. Epe istui ravintola Mattolaiturin terassilla ja kärsi. Hän toivoi Sipriinan kulkevan ohi. Hän muisteli, kuinka hyvälle oli tuoksunut naisen pään ympäri kierretty letti, ja miten hänen korvannipukoissaan peilautuivat kultaisena olemattoman ohuet haivenet. Epe olisi halunnut ikuistaa ne kuviksi ja katui nyt, ettei ollut tehnyt sitä silloin, kun se olisi ollut vielä mahdollista. Hän kaihosi yhteisiä iloisia hetkiä, jotka olivat saaneet heidät hervottoman riemun partaalle milloin mistäkin syystä. Ilman Sipriinaa elämästä puuttui sekä sokeri että suola. Yksinäisyys ankeutti elämää. Paljon mahdollisuuksia jäi käyttämättä, ja tajuamatta. Aivotkaan eivät toimineet 12

täydellä teholla, sillä rakkaus on polttoaine, jolla ajattelu jatkaa hyrräämistään. Sen lauseen Epe kirjoitti muistikirjaansa. Hänen olisi pitänyt ideoida uusia projekteja, mutta hän ei kyennyt mihinkään. Ja vain yhden naisen takia! Jos Sipriina oli syynä tähän kutsuun tulla kuultavaksi rikospoliisiin, se oli merkki kohtalolta. Epe voisi ottaa vielä kerran yhteyttä, ja he pääsisivät puhumaan suhteestaan. Mutta miksi Sipriina oli vasta nyt kertonut poliisille viimetalvisista jalanjäljistä? Onko Töölönlahdesta löydetty ruumis tai luita ja vaatteen riekaleita? Tai pääkallo? Kenties dekkarikirjailijat lukevat poliisiraportteja? Sipriina on voinut saada sen tietoonsa sitä kautta. Epeä harmitti oma osuutensa. Että hänen olikin pitänyt mennä vähättelemään toisen kirjallista ammattitaitoa. Eihän hän tiennyt mitään kirjoittamisesta tai rikostutkinnasta ja katseli telkkariakin vain satunnaisesti. Oli täysin sattumaa, että hän oli nähnyt muutaman pätkän TV-sarjasta Bones, jonka kaltaisia ei Suomessa tehty. Siinä näytettiin joka jaksossa, kuinka seksikäs naispuolinen tietokonenero loi pelkän pääkallon päälle mallinnoksen, jossa lihakset, iho, silmät ja karvat olivat kohdallaan. Sen avulla saatiin tuntemattomaksi jääneen uhrin nimi aina selville syöttämällä kuva kasvojen tunnistusohjelmaan. Epe kyllä epäili, ettei suomalainen rikostutkimus voinut tällaisina niukkojen resurssien aikoina olla niin pitkällä. Näissä mietteissä hän oli, kun häntä tultiin noutamaan. 13

Poliisi esitteli itsensä: – Vanhempi rikoskonstaapeli Marko Hukka kadonneiden henkilöiden tutkinnasta. Epe naurahti. – Jos siis joku joutuu hukkaan, teihin kannattaa olla yhteydessä. – Juuri niin, poliisi vastasi ja kääntyi kulkemaan edellä. Ehkä hän ei ollut ymmärtänyt Epen hauskaa tarkoitusta. Sääli! Vitsi menee pilalle, jos sitä ei tajuta. Hukkaan! Pian kävi ilmi, ettei Epe Hermanssonia oltu pyydetty paikalle outojen jalanjälkien tai tuntemattoman ruumiin vuoksi. Sen sijaan kyseessä olivat kokonaan kadonneet jäljet.

LUKU 2 – Te siis näitte hänet? poliisi toisti jo kysymäänsä asiaa. – Miksen olis nähnyt? – Tarkoitan, oliko se varmasti hän? – Miksei olisi ollut? Joillakin ihmisillä oli tapana vastata kysymykseen kysymyksellä. Rikoskonstaapeli Marko Hukka vaihtoi taktiikkaa: – Kertokaa vielä kerran viimeisestä kohtaamisestanne. Epe hermostui. – Miksi te kyselette näitä? Syytetäänkö minua jostain? – Kertokaa nyt vaan. Poliisin äänen korkeus kohosi asteen verran. – Okei! Me kai noustiin samalta pysäkiltä spåraan, mutta mä ehdin siihen viimeisenä. Joku ystävällinen sielu piti mua varten takaovee auki. Rikospoliisi tiesi, että jotkut alkavat käyttää stadin slangia joutuessaan poliisin kanssa tekemisiin. Kukaan ei ollut selittänyt, mistä se johtui, mutta Marko Hukka arveli ihmisten rohkaisevan sillä itseään. Poliiseihin puhetavalla ei ole vaikutusta. – Jos se yks vainohullu syyttää, että mä olisin seurannu niitä, se todistaa vaan, miten kreisi se on, Epe vielä jatkoi. 15

– Mitä sitten tapahtui? – Mä kävelin etuosaan, koska tykkään tsitata niillä yksittäispaikoilla. Siellä oli vapaata, mä istuin ja twiittasin pari juttua. Enkä huomannu, että Alistalot oli toisella puolella käytävää. Sen mä hiffasin vasta sitte, kun tää Iiris kaatu melkein mun syliin. Ne oli jo noussu, koska ne aiko jäädä veke ja vaunu heilahti. Se oli niitä uusia kiikkeriä Helsinki-ratikoita. – Te tiedätte rouva Alistalon etunimen? – Ollaanhan me naapureita. Vastaus hämmästytti tutkijaa. Marko Hukka ei itse tiennyt yhdenkään omassa rapussaan asuvan ihmisen etunimeä. Hän teki merkinnän palatakseen tähän yksityiskohtaan myöhemmin. Juuri nyt ei kannattanut keskeyttää. – Tää Jouko Alistalo alko heti huutaa ja repiä Iiristä ylös. Oltiin tulossa Sokoksen pysäkille. Mä en aikonu jäädä siinä pois. Mutta samassa mun puhelin soi ja mua pyydettiin lounaalle siihen lähelle. Koska ihmisiä tuli jo sisään etuovesta, mä poistuin keskiovesta. Niin, että mä olin vaan samassa ratikassa tän pariskunnan kanssa. Ja nyt mä haluan tietää, miks mut käskettiin tänne? Syytetäänkö mua jostain? Poliisi avasi hieman asiaa: – Rouva Iiris Alistalo on kadonnut. Epe alkoi nauraa. Se reaktio yllätti poliisin. Koska tämän katseessa oli hämmästystä, kuulusteltava lopetti naurunsa lyhyeen. – No en ihmettele. Sen mies on ihan outo, Epe sanoi. 16

– Mistä tiedätte? – Huomaahan sellaisen. Vaimo ei liiku koskaan missään yksin. Ei kai saa. – Oletteko varma? – Itse asiassa olen. Iiris kerto siitä ja pyysi, etten mä tervehtis häntä. Muuten sen mies luulis, että meillä on suhde, Epe kertoi naureskellen. – Oliko teillä? poliisin oli pakko kysyä. – Tietysti! Totta kai! Minähän kaadan kaikki naiset, Epe puuskahti. – Senkö vuoksi mut kutsuttiin tänne? Ette kai te sitä kahelia usko? Eiköhän rouva Alistalo ole vaan saanut vihdoinkin tarpeekseen ja jättänyt miehensä. – Hänen puolisonsa sanoo, että vaimolla on muistisairaus eikä hän selviydy yksin. – Mä en ole huomannut hänessä mitään vikaa. Ratikassakin hän oli ihan tilanteen tasalla. Yritti olla hymyilemättä, kun mä pitelin kiinni. – Jouko Alistalo sanoo, että te olette vienyt hänen vaimonsa jonnekin. Epe tavoitteli loukkaantunutta äänensävyä vakuuttaessaan: – Ei helvetissä. Mä en ole nähnyt heitä kumpaakaan spåran jälkeen. Poliisi jatkoi: – Joka tapauksessa rouva Alistalo katosi silloin, kun hän jäi pois siinä Sokoksen pysäkillä. Jotain tapahtui sillä aikaa, kun hänen miehensä nousi takaisin raitiovaunuun noutamaan sisälle unohtunutta sateenvarjoa. – Joo silloin sato. – Hän oli pyytänyt kuljettajaa odottamaan hetken, 17

löysi varjonsa ja palasi takaisin ulos, mutta vaimoa ei enää näkynyt pysäkillä. Epen otsa rypistyi ja hän puisteli päätään. – Siitähän on jo monta päivää. – Tarkkaa ottaen kaksi vuorokautta. Hänen miehensä teki katoamisilmoituksen myöhemmin samana päivänä. – Onks sitä etsitty? – Tietysti. Kun muistisairas henkilö häviää, hälytys annetaan heti. Bussit ja raitiovaunut tarkkailevat tuntomerkkeihin sopivaa henkilöä. Myös taksit saavat tiedon. – Eikä häntä ole löydetty. – Ei. Poliisi huomasi, kuinka miehen ilme muuttui huolestuneeksi. Hän ei tiennyt, että se johtui siitä, että kuultavalla oli kuin olikin ollut osuutensa asiaan. Epe ei ollut osannut ajatella, että mitään tällaista tapahtuisi silloin, kun hän oli huomannut Iiriksen pysäkillä. Ei ollut vienyt kuin pari sekuntia, kun hän oli tarttunut naapuriaan takaapäin vyötäröstä ja nostanut naisen edessä seisovaan nelosen ratikkaan. Sen piti olla hyvä juttu, koska Iiris oli puhunut haluavansa käydä Katajanokalla kävelemässä. Hän oli ollut siellä töissä yli kaksikymmentä vuotta, ja sinnehän nelonen oli menossa. Mutta mitä ihmettä on voinut tapahtua? – Minä en liity tähän mitenkään, Epe valehteli ja toivoi, ettei Jouko Alistalo pysty jollain ihmeellä todistamaan väitettään poliiseille, mutta hyökkäys oli paras puolustus! – Ajatelkaa, jos se mies onkin itse tehnyt vaimolleen jotain ja nyt väittää hänen kadonneen, hän jat18

koi. Asian vakavuus muutti Epen sanat kirjakieleksi. – Me tarkistamme kaiken, Hukka sanoi. – Lähtökohta on kuitenkin se päivä, jolloin te olitte heidän kanssaan samassa kympin ratikassa. Muistatteko kellonajan, kun jäitte pois? – Vähän ennen kahtatoista. – Ja mihin te menitte? – Se tuttu joka soitti pyysi mua Vltavaan lounaalle. Epe äänsi nimen väärin. Marko Hukka oli moninkertainen Prahan kävijä. Hän ei oikaissut. Ihmiset ärsyyntyvät sellaisesta. Jos kyseessä olisi ollut rikollisen kuulustelutilanne, hän olisi sen kuitenkin tehnyt. Kun ongitaan tietoja, kaikenlaisia tunteita kannattaa herätellä, mutta sellaisesta ei nyt ollut kysymys. – Kirjoittakaa tähän kyseisen tuttavanne yhteystiedot, Hukka jatkoi ja ojensi paperia ja kynän. – Jäikö pysäkillä olleista ihmisistä jotain erityistä mieleenne? hän tiedusteli. Epen ei tarvinnut miettiä. Hän muisti sen päivän oikein hyvin. – Siinä oli melko paljon jengiä. Jotkut juoksivat minua vastaan ehtiäkseen kympin edessä seisovaan neloseen. Monilla oli vetolaukkuja, joten ne olivat menossa varmaankin laivalle. Hukka tiesi, että samalta pysäkiltä olisi voinut nousta myös seiskan ratikkaan. Se olisi jatkanut pitkää reittiä Kruununhaan, Hakaniemen, Sörnäisten, Vallilan ja kummankin Pasilan halki Eläintarhan reunaan ja Töölööseen, mistä se olisi palannut pitkin Mannerheimintietä samaan pisteeseen. Onneksi nelosen ratikka sentään pienensi mahdollisuuksia. Sokosen edestä sen 19

reitti jatkoi Stockmannin ohitse Aleksia pitkin presidentinlinnalle ja sieltä kanavan yli Katajanokalle. Pysäkkejä ei ollut kymmentäkään. Sillä linjalla oli kuitenkin aina ruuhkaa laivojen lähtöajan lähestyessä, vaikka matkailijoita varten oli laitettu ihan oma linja numero viisi Rautatieasemalta Katajanokan terminaaliin. Muualta Suomesta tulevat ihmiset nousivat silti vanhasta tottumuksesta neloseen. Taiteilijan kertomuksen kuultuaan poliisi alkoi arvella, että kadonnut nainen on voinut joutua muiden mukana satamaan. Hän päätti ensimmäiseksi tutkia laivaterminaalin valvontatallenteet. Rouva Alistaloa ei kuitenkaan näkynyt. Ei myöskään laivojen tallennuksissa, joihin tarttui jokainen paattiin astuva. Hukka tunnisti pari etsintäkuulutettua rikollista ja ilmoitti Ruotsin poliisille heidän tietonsa. Stockmannin tavaratalon taltioinnit oli jo tutkittu, koska Jouko Alistalo oli maininnut, että vaimo olisi mieluummin mennyt sinne. Aviomies oli kuitenkin määrännyt ostospaikan, koska heillä oli S-kortti. Hukka ei voinut jättää huomioimatta Epe Hermanssonin väitettä, ettei rouva Alistalo ole niin sekaisin, mitä aviomies vakuuttaa hänen olevan. Toistaiseksi naista kuitenkin etsittiin muistihäiriöisenä. Sairaaloihin ei oltu tuotu sellaista henkilöä eikä muitakaan tuntemattomia potilaita. Koska ei voinut tietää, millä pysäkillä kadonnut oli jäänyt pois nelosesta, piti seuraavaksi aloittaa suurtyö seulomalla läpi Aleksanterinkadun valvontakameroiden 20

taltioinnit. Kuljettaja oli kertonut. ettei yhtään matkustajaa ollut sillä vuorolla kyydissä Merisotilaantorin päätepysäkille asti. Poliisille huolta aiheutti myös se, kuinka nainen on voinut selviytyä toista vuorokautta, kun hänellä ei ollut mukanaan luottokorttia, matkakorttia eikä käteistä rahaa. Ne kaikki olivat löytyneet kotona olevasta käsilaukusta, aviomiehen kertoman mukaan. Miksi nainen lähti kaupungille ilman laukkuaan? Siinä on jotain outoa, ajatteli Hukka. Jos rouva Alistalo on todella dementoitunut, niin olikohan hänen miehelläänkään kaikki päässä järjestyksessä? Hän ei ollut osannut sanoa omaa kännykkänumeroaan. Hetken aikaa Marko Hukka oli epäillyt koko katoamista. Siksi pariskunnan naapurin tapaaminen oli ollut tärkeää. Poliisi sai vahvistuksen sille, että Iiris Alistalo oli nähty ratikassa, mutta mitä sen jälkeen tapahtui? Siinä riittäisi selvitettävää. Epe Hermansson palasi poliisitalolta kohti Töölöötä, vaihtoi seiskasta kakkoseen ja jäi pois Eliten pysäkillä. Lallukan taiteilijoiden olohuoneeksi muodostunut kulttuuriravintola oli koonnut seurueita klassikkoruokiensa ääreen yli kahdeksankymmenen vuoden ajan. Siellä oli myös vietetty Epen isän hautajaiset. Pankinjohtaja Hermanssonin klubitoverit eivät olisi pienempään tilaan mahtuneetkaan. Siitä lähtien Elite on kuulunut Epen äidin ohjelmaan aina eläkkeen tultua tilille. Hän istuikin siellä vakipaikallaan Steniuksen Flickan maalauksen alla ja söi maksaa. 21

Epen tullessa äiti halusi halata. Poika kumartui ja salli sen tapahtua. Kun hän istuutui, äiti ehdotti: – Nyt olis nieriää. Poika, joka oli yrittänyt kolmekymmentä vuotta saada emoaan uskomaan, ettei pidä kalaruoista, huokasi. Hän puisti päätään ja tilasi oluen. – Voi kun kerran sais vielä kultakaloja, äiti sanoi. – Haluat sä akvaarion? Epe ähkäisi. – Kuin sä niin luulet? – No kultakaloja! Äiti alkoi nauraa. Ruokaa tipahti rinnuksille. Poika otti servietin ja korjasi muruset mutsinsa tissin päältä. – Et sä muista? Aina ennen ostettiin kullanväriseks savustettuja skitareita torilta, äiti muisteli. – En muista, kun en syö kalaa. – Et vai? Epe tajusi, etteivät he olleet vähään aikaan aterioineet yhdessä. Kaipa mutsi ei todellakaan voinut muistaa. Toinen vaihtoehto oli epämiellyttävämpi. Alkoiko äidin muisti heiketä? Dementiapeikko vaani kaikkien vanhusten lähiomaisten selän takana, mutta Epe esitti rehvakasta. – Ei siis pidä paikkaansa, että kalojen fosfori olis aivoille hyväksi, niinku sä yritit meille vakuuttaa, hän huomautti. – Jos sä oot todella unohtanut, mitä mä en syö. – Syö särkeä, se kasvattaa järkeä, äiti nauroi ja kohotti viinilasiaan. Oli juhlaa juoda El Paso TempranilloShirazia. – Jos sä oot syöny koko ikäs ihan vääriä kaloja, poika huomautti. 22

– Jaaha, kannat sä huolta mun muististani? Kuka sua on pelotellut? äiti kysyi. – No oishan se aika hirveetä. – Ole vaan huolissas omasta terveydestäs. Minä kävin muistitestissä Kampin palvelukeskuksessa. – No sehän on hyvä. – Ei ole. Joudun jatkotutkimuksiin. – Älä helvetissä. Epe säikähti. Jos äiti alkaa sekoilla, hänen pitäisi alkaa hoitaa sen asioita. Tampereella asuvalle sisarelle ei voi ladata mitään ylimääräistä. Niiden perheessä on muitakin murheita. Epe yritti näyttää huolettomalta. – Hyvähän se on, että asia tsekataan. Voit saada lääkkeitä tai jotain. – Kuulan kalloon, äiti huokasi. – Kun ne nyt sais sen eutanasia-asian läpi eduskunnassa. – Sehän on kuoleville. – Kaikki me kuollaan kerran, äiti sanoi ja näytti ihan hilpeältä. – Olisi vaan niin paljon mukavampaa vanheta, kun tietäis, että voi tarvittaessa päättää omasta kuolemastaan. – Onks se isän pistooli jossain? Epe kysyi. Äiti ja poika katsoivat toisiaan silmiin. – Älä pelkää, ei siihen ole kutejakaan, äiti totesi. Epe ei sanonut, että hänellä oli.