Sini Helminen: Kiven sisässä / lukunäyte

1

SINI HELMINEN

KIVEN SISÄSSÄ Väkiveriset 2: Vuoren kirja

Myllylahti Oy Espoo 2

www.myllylahti.fi

© Sini Helminen ISBN 978-952-202-848-8 (Sidottu) ISBN 978-952-202-870-9 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

3

Timanttimiekkasankarille, joka pelasti minut.

4

5

Tömähdys herätti minut horroksesta. Nousin ylös tietokoneelta ja tihrustin ulos. Hengitykseni huurustui ikkunalasiin, pyyhki pois roudan siihen raapustamat kukat. Lasin keskellä oli nyt sumea tahra, pahaenteisen mustanpunainen, ja siihen oli jäänyt kiinni pieni harmaa höyhen. Kurotin katsomaan ikkunasta maahan, mutta toisesta kerroksesta oli vaikea erottaa muuta kuin pieni ruskeanharmaa läntti maassa. En osannut sanoa, oliko se elävä vai kuollut.

Jokin pisti jalkoihini liikettä, pakotti minut laskeutumaan viileät kierteiset portaat alakertaan, naputtamaan sormillani kulunutta kaidetta. Eteisessä oli pimeää, mutta en vaivautunut kopeloimaan valokatkaisijaa, astuin vain oven edessä odottaviin isän liian suuriin saappaisiin ja sieppasin naulasta päähäni karhean navettamyssyn. Avasin oven ja kirpeä ilma puski vastaan, tunkeutui villapaidan alle ja keplotteli itsensä sisään farkunlahkeista.

Marraskuinen maailma oli paljas odotuksesta. Puut olivat riisuutuneet lehdistä. Maa, josta kaikki vihreä oli mädäntynyt, tummunut ja kuollut pois, kaipasi rujona ja alastomana valkoista vaippaa, jota ei tullut.

Lampsin matalat rappuset alas, saappaat hölskyivät ja minun oli taiteiltava, etteivät ne solahtaisi jalasta.

Kumipohjien alla litsahti, kun siirryin mustaksi muta6

velliksi muuttuneelle nurmikolle, jota täplittivät ruskeat, osin murentuneet ja osin mädäntyneet tammenlehdet.

Työnsin sormeni hihoihin suojaan kylmältä. Muutama harppaus vielä, ja seisoin ikkunan alla. Laskin katseeni maahan ja tähyilin.

Ensin ajattelin, että varpunen oli sittenkin selvinnyt, saanut vain ikävän täräyksen ja lentänyt tiehensä.

Sitten erotin lehtien lomassa murheellisen möykyn, harmaanruskean köntin höyheniä, joka ensisilmäyksellä oli näyttänyt vain tuulen kuljettamalta lehtikasalta. Hamusin maasta käsiini oksan ja tökkäsin lintua sen kärjellä. Varpunen ei liikahtanutkaan. Verta ei näkynyt, vaikka linnun siivet olivat vääntyneet outoon asentoon.

Jätin kepin ja varpusen niille sijoilleen ja lönkytin takapihalle kumisaappaat lonksuen. Mummo haravoi lehtiä kasaan ja nosteli niitä keskittyneesti kottikärryihin, harmaanvalkeat hiukset olivat pörrössä ja tunkivat ulos pipon alta, kasvot olivat punakat liikunnasta. ”Mummo”, hengähdin niin nopeasti, että se kuulosti melkein vingahdukselta. ”Mummo, saanko mä lainata lapioo?” ”No tokkiinsa.” Mummo käänsi katseensa kottikärryistä minuun, silmät olivat graniitinharmaat, mutta silti lämpimät, kaikki mummossa oli harmaata ja lämmintä. ”Mutta mihinkä sinä sitä tarttet, Pekko?”

Olin jo astahtanut kottikärryjen vierelle. Vastustin äkillistä houkutusta sukeltaa lehtikasaan, niin ruskea ja marraskuulta lemuava kuin se olikin. Tartuin rautaisen, kärjestä ruostuneen lapion varteen. Se painoi raskaana kahdeksanvuotiaan ruipeloita käsiä.

7

”Mä löysin linnun”, selitin arvokkaasti. ”Se pitää haudata.” ”Niinpä tietysti pitää”, mummo sanoi ja hymyili. ”Maasta sinä olet tullut ja maahan sinun tulee palaaman ja sillä viissiin.”

Palasin takaisin varpusen luo. Kohotin painavaa lapiota ja iskin sen kaikin voimin maahan. En saanut aikaan kuin pikkuisen lohkeaman. Vaikka maa oli pinnalta märkää, se alkoi syvemmältä olla roudassa. Onneksi lintu oli pieni. Muutama raskas kolhaisu lapiolla, ja olin saanut aikaan sille sopivan kuopan. Jätin lapion syrjään ja tartuin taas keppiin, kohotin sen oksanhaarukalla varovasti linnun maasta. Siitä putosi muutama höyhen, ja sen hiilenmustat silmät näyttivät tuijottavan minua.

Laskin varpusen hellävaraisesti kuoppaan. Hätkähdin, kun tajusin, että mummo oli seurannut minua. Hän seisoi vähän matkaa takanani, kädet villatakin taskuissa, kasvoillaan outo ilme kuin Hattulan kirkon Neitsyt Marian patsaalla. ”Sinulla on sydän kultaa, poika”, mummo huokaisi, kun varistin lapiolla multakareita kuopan pohjalle. ”Sinulla enempi kuin kellään. Kunhan vaan osaisit pitää sen kanssa varasi.”

Silloin ajattelin, että hän tarkoitti sitä kuvainnollisesti, sanoi niin, koska olin kiltti linnulle. Mutta en ollut siitä samaa mieltä. Lintu makasi nyt liikkumattomana, kylmänä ja kovana marraskuun armottomassa mustuudessa. Maa nielisi sen, pakkanen iskisi siihen hampaansa, se ei enää koskaan lentäisi. Makaisi vain, avuttomana ja paljaana odotuksessa, joka ei täyttyisi. Kukaan ei enää voinut olla sille kiltti.

8

Luku 1

Ladataan maisemaa…

Sihisevä sähähdys hyytää sisuskalut jääksi, pistää kihelmöinnin tanssimaan niskavilloissa. Aika seisahtuu, olen valmiina, kaikki aistit jännittyvät, sormet puristavat niin että niihin melkein sattuu. Aistin hirviön olevan aivan takanani. Käännähdän salamannopeasti ja yritän sihdata jousella, hirviö on liian lähellä, pystyn jo melkein tuntemaan sen… ”Pekko, vieläkö sinä pelaat? Nyt se kone kiinni.

Kaikki tavarat on vielä pakkaamatta.” ”Äiti”, vaikerran, ”oliko sun pakko? Kato nyt, mä kuolin sun takia.”

Kun keskittymiseni herpaantui, creeper oli tosiaan ehtinyt hiipiä niin likelle, että se oli räjähtänyt kappaleiksi ja vienyt mennessään sekä ukkoni että tuliterän timanttimiekan. Äiti on kuitenkin säälimätön. ”Käskin lopettaa pelaamisen jo puoli tuntia sitten.

Meidän pitää ihan tosissaan nyt pakata. Muuttoauto on kohta täällä.”

Ukkoni on ilmestynyt takaisin lähtöasemiin, keskelle vehmasta nelikulmikasta niittyä, jonka taustalla häämöttävät ruskeat teräväkulmaiset vuoret. Kesyttä9

mäni susi juoksentelee jaloissa. Onneksi se ei ollut mukana räjähdyksessä. Rintapanssarini ja timanttimiekka ovat kuitenkin tiessään. ”Mikä pakko sen Hesaan muuton kanssa on hätäillä tälleen. Mummoo ei oo vielä ees pistetty multiin, ja heti sä haluut päästä muuttamaan sen kuolinkämppään.” Ärsyttää. Se oli hyvä miekka, ja minun pitäisi louhia tunteja, että saisin uuden samanlaisen. Äiti näyttää vaikealta. Tunnen huonon omantunnon kiemurtelevan vatsanpohjassani kuin käärmeenpoikasen. Äiti on vuosia haikaillut takaisin Hesaan, hokenut isälle että on rikollista, että hänen tasoisensa kirurgi istuksii täällä landella ja käy töissä jossain Hämeenlinnan terveyskeskuksessa. Mutta tiedän, ettei äiti olisi ikinä tahtonut palata tällä tavalla. Minea-mummon, äidinäidin, kylmään kuolinpesään. ”Tiedät kyllä, miksi tämän kanssa on kiire”, äiti sanoo väsyneesti ja madaltaa ääntään. ”Tämä on Jukalle ihan tarpeeksi vaikeaa ilman, että rupeat turhaan kiukuttelemaan kuin pikkulapsi. Luulisi että olisit iloinen, kun asumme sitten lähempänä Joukoa.”

Murahdan synkästi. Kun Jouko muutti loppukesällä Hesaan opiskelemaan, aluksi se kyllä skypetti ja välillä pelasikin samalla servulla. Mutta nyt Jouko on jo viikkoja vastannut Skypeen unenpöpperöisenä ja hokenut, ettei nyt ole hyvä hetki. Jos nyt on vastannut ollenkaan. ”Ala nyt vaan pakata, jooko, äläkä viitsi tehdä tätä yhtään vaikeammaksi”, äiti maanittelee.

Suljen koneen mielenosoituksellisen hitaasti ja nousen ylös tuolista niin vaivalloisesti, että voisi luulla, 10

että minulla on ikää viidentoista vuoden sijaan kahdeksankymmentäviisi, niin kuin mummolla on. Tai siis oli.

On vielä vaikea muistaa, ettei mummoa enää ole.

Alan pakata tavaroita. Se on kumman rauhoittavaa, vähän niin kuin louhisi kiveä Minecraftissa. Sukellus lipastonlaatikkoon, malmin sijaan kädet täyteen vanhoja koulukirjoja, synttärikortteja, rikkinäisiä jojoja ja muuta roinaa, joka oikeastaan pitäisi heittää pois. Vaatekaapin sisällöstä osa ei ole mahtunut päälle muutamaan vuoteen, mutta en jaksa lähteä erottelemaan vaan sullon kaikki samaan jätesäkkiin. Viisitoista vuotta mahtuu muutamaan hassuun laatikkoon, jotka voisi yhtä hyvin heittää roskiin.

Kun kannan laatikot alas ulkona odottavan pakettiauton kyytiin, minulle tulee kummallinen olo. Yritän katsoa liian tuttua punaista navettaa, sitä jonka laskusillalla koirani Pyry tapasi nukkua, yritän rekisteröidä kaksikerroksisen punaisen tiilitalon rapautuneet kivet, harmaanmutaisen pihamaan kuolleina sojottavine marjapensaineen, huurteiset kesantopellot, joilla ajelin isän vanhalla Toyotan-romulla. Yritän katsoa kaikkea eri lailla, niin kuin tämä viimeinen kerta olisi erityinen, mutta sisälläni humisee tyhjää, silmäni ovat turtuneet.

Isä työntyy ohitseni kantaen vanhaa punaista perintökeinutuolia. Hänen olkapäänsä ovat lysyssä, enkä usko, että se johtuu vain tuolin painosta. Tämä maalaistalo on isän lapsuudenkoti, muorin ja taaton perintötila.

Ensin lähtivät lehmät ja nyt lähdemme me. ”Auttasitko Pekko vähän tämän kanssa niin saadaan se miehissä nousemaan. Saat vähän ruista noihin 11

ranteisiin toisessa mitassa kuin tuosta jokapäiväisestä näpyttelystä.”

Isän kasvoilla on aavistus velmusta virneestä, mutta rypyt ovat kerääntyneet liikaa otsalle, eivät hymyuurteiksi silmien ympärille. Tartun tuolin telajalkoihin etupäästä ja isä tarttuu selkänojaan. Ponnistan selällä, vaikka tiedän, ettei saa. ”Isä, ootsä jo löytäny töitä Hesasta?” kysyn hiljaa.

Isän otsarypyt syvenevät, mutta hymy pysyy. ”Enpä vielä poika, mutta tuskinpa se vaikeaa on.

Sinnehän ne työt menee, niin meikäläisen pitää mennä perään.”

En sano, että niin menevät työntekijätkin, mutta ajattelen sitä niin äänekkäästi, että pelkään isän kuulevan. Sen jälkeen kun tila lakkasi kannattamasta, isä on tehnyt roskakuskin hommia, mutta kai niillä Helsingissä on jo omat roskakuskit omasta takaa. Mutta ehkä ainakin roskaa riittää siellä kaikille.

Kestää paljon vähemmän aikaa kuin voisi kuvitella, että kaikki tavarat ovat muuttoautossa. Mummon pienessä kaupunkikolmiossa ei ole tilaa valtavalle hirsipöydälle, talonpoikaispiirongeille ja kirjahyllyjen pataljoonalle. Ne saavat jäädä tänne. Vuokralainen, joku maatilaelämysmatkailuyritys, haluaa että ne säilyvät tuomassa oikeanlaista tunnelmaa.

Isä istuutuu kuskinpukille, äiti pelkääjän paikalle, ja minä jään takapenkille pelaamaan kännykällä. Auton lämmitin hurisee niin kovaa, että ääni kuuluu yli isän valitseman iskelmäkanavan. Äiti höpöttää Lastenklinikasta ja siellä avautuneesta huipputilaisuudesta. Linnut 12

lentelevät ruudussa minne sattuu, enkä pysty keskittymään. Ikkunoista ohi livahtaa peltoja ja sitten taas metsää. Välillä keskiaikainen kirkko ja sen rinnalla R-kioski, vakiintuneet merkit sivistyksen saarekkeesta peltomeren keskellä.

Saan kaikki possut mäjäytettyä, mutta en tunne tyydytystä. Mika ei tullut hyvästelemään. En nyt oikeastaan odottanutkaan sitä, olisihan se ollut aika lällyä.

Mika sanoo, että muuttamisemme ei vaikuta mihinkään, että me voidaan yhä pelailla ja jutella Skypessä. Mutta niin sanoi Joukokin. High fivea on vaikea heittää ruudun läpi. Äiti keskeyttää äkkiä Satumaatangon, päästän liian varhain lingosta irti ja lintu mätkähtää maahan linnoituksen eteen. ”Soitin sille luokanvalvojallesi ja saat perjantain vapaaksi hautajaisiin, mutta maanantaina sinun pitää aloittaa koulu.”

En vastaa mitään. Vedän uuden possulinnakkeen tähtäimeen, sormet liukuvat pitkin sileää lasinäyttöä. ”Vähän ikäväähän se on, vaihtaa koulua näin kesken lukukauden, mutta etköhän saa muut pian kiinni.” Äidin ääni on kuristunut, siitä tiedän aina, että hän on huolissaan. Selvästi syyllinen siitä, että kiskoo minut vaihtamaan koulua kesken lukukauden. ”Äikässä ja matikassahan olet aina ollut niin hyvä, kunhan vaan ruotsi…” ”Älä nyt Seita”, isä pistää väliin ratin takaa. ”Kyllä Pekko pärjää. Ainahan se. Ei aikaakaan, kun on kauppiksessa niin kuin veljensä.”

13

Näen taustapeilistä, miten äiti puree huultaan.

Muuttohuhkimisen takia äidillä ei ole lainkaan huulipunaa. Se saa hänen huulensa näyttämään oudon valjuilta. ”Tiedäthän Pekko, että siellä on hyvä ilmaisutaidon lukio”, äiti sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Maan parhaita. Siellä on luovaa kirjoittamistakin.”

Huokaisen enkä pysty enää olemaan hiljaa. ”Äiti, kyllähän sä tiedät, etten mä tee semmosta enää…”

Jostain syystä äiti vaalii yhä tippa linssissä muistoa siitä, kuinka kerran alakoulussa esitin itse raapustamani runon kelloparvi-iltamissa. En muista enää miksi, mutta varmaankin opettaja oli pakottanut. Joka tapauksessa äiti on siitä asti kuvitellut, että minussa asuu joku suuri runoilija. ”Ja se on hyvä se”, isä huomauttaa ja naurahtaa liian sydämellisesti. ”Ei semmoisella pitkälle pötki. Rehellinen työ se pitää miehen ohravellissä.”

Näen kuinka isä vinkkaa minulle sivupeilistä silmää. En vastaa silmäniskuun. Äiti näyttää happamalta.

Radiossa joku mieslaulaja alkaa uikuttaa sadettajastaan ja vanhemmat vajoavat hiljaisuuteen. En kuitenkaan palaa pelini pariin vaan alan tuijotella tiiviimmin ikkunasta ulos.

Maisemat ovat muuttuneet, pellot ja metsät ovat vaihtuneet harmaaseen kiveen ja betoniin, hitaasti eteenpäin kiemurtelevien autojen jonoihin ja kauppojen värikkäisiin mainoskyltteihin. Hiljalleen harmaa kivi vaihtuu punertavaan tiileen. Purkan ja syljen täplittämillä kaduilla maleksii rähjäisen näköisiä äijänkäppy14

röitä kantelemassa käsissään rähjäisiä muovikasseja ja kantapäillään vielä rähjäisemmän näköisiä koiranruipeloita. Vastaan tulee nutturapäisiä nuoria äitejä, joilla on neliskulmaiset silmälasit ja jotka työntävät tarmokkaasti edessään värikkäitä lastenvaunuja. Silmänurkassa välähtää jotain vihreää, ja käännyn katsomaan olkani yli. Raitiovaunu rätisee eteenpäin kuin ylisuuri torakka tuntosarvet viipottaen ja kipinöitä iskien.

Käännymme hitaasti kadunkulmasta. Edessä häämöttää vanha punatiilinen linnamainen rakennus. Tunnen sisuksissani kumman muljahduksen, niin kuin joku vääntäisi niitä ylösalaisin. Minähän tunnen nuo katon ja ikkunoiden kaaret, oranssinpunaisten tiilien juonteet, aivan kuin olisin kuljettanut sormiani niitä pitkin. Kuusi porrasta ja niiden edessä krookukset… Ei, mistä sellaista sain päähäni? Nurmikaistale rakennuksen edessä on paljas, ruoho tummaa ja niljakasta. Sydämeni alkaa läpättää villisti kuin vikatilaan mennyt kellokoneisto. ”Äiti, olenko mä ollut pienenä täällä?” Äiti kääntyy etuistuimelta hieman sivuttain, liike on oudon terävä. En tästä asennosta erota äidin kasvoja, ainoastaan lyhyen tuhkanvaalean polkkatukan sipaisun merinovillapaitaisella olkapäällä. ”Ei, et ole”, äiti sanoo hitaasti. ”Mummohan kävi aina meillä, sanoi että turha hänen takiaan on neljän riuskan ihmisen änkeä hänen kolmioonsa. Miksi kysyt?”

Kohautan harteitani. ”Tää paikka näytti jotenkin tutulta.” ”Olet varmaan nähnyt jossain leffassa”, äiti sanoo, mutta hänen niskansa asento on jäykkä. ”Ainahan ne 15

kotimaiset on kuvattu Stadissa.” ”Perillä ollaan!” isä hihkaisee. Hän ei ole kuunnellut meitä ollenkaan, keskittynyt vain pääkaupungin eksoottisiin liikennemerkkeihin ja hankaliin kaistakäännöksiin. Pakettiauto pysähtyy niin äkisti, että puhelin on nytkähdyksessä vähällä pudota käsistäni. Nappaan sen viime tipassa sormenpäilläni kiinni.

Olemme ajaneet kerrostalon sisäpihalle, jos nyt pientä asfalttiplänttiä voi pihaksi kutsua. Talo on seitsemänkerroksinen ja vanha, punaiset tiilet ovat paikoin rapautuneet ja ikkunoiden alla on koristekaiverrukset.

Joku pöllyttää mattoa pienellä rautaparvekkeella niin että paukkuu. C-rapun edessä odottaa tuttu naama.

Jouko hymyilee leveästi ja vilkuttaa, kun pakkaudumme ulos autosta. Helsinki selvästi pukee häntä.

Hupparit ovat vaihtuneet samettiseen pikkutakkiin, vaikka farkut veljellä on sentään yhä jalassa. Lammilla Jouko ei varmasti olisi uskaltautunut erottautumaan enää yhtään enempää. Mutta täällä B-rapusta ulos tupakalle pakkautuva mieskaksikko ei vilkaise Joukoa toista kertaa. Täällä asteen kellertävämpi persikkapigmentti ja vinommat silmät eivät ole mitään uutta.

Jouko muksaisee minua olalle. ”Mitenkä pikkuveli? Joko oot päässy Ääreen?” ”Emmä vielä.” Pudistan päätäni. Jotenkin vierastuttaa. Minun on vaikea tottua tähän uuteen, itsevarmempaan Joukoon, jonka ympärillä leijailee häivähdys partaveden kitkerää tuoksua. ”Ehkä jos sä olisit ollu auttamassa.” ”Poijjaat!” isä huikkaa pakettiauton toiselta puolel16

ta. ”Mitä jos yhdessä ottaisitte ja kantaisitte tuon sohvan?”

Minä ja Jouko tottelemme. Kova reuna uppoutuu kipeästi sormiin, kun nostan harmaata nahkasohvaa toiselta puolelta ja Jouko tarttuu toiseen puoleen. Alamme raahata sohvaa ylös loputtomalta tuntuvia portaita, ilma pihisee keuhkoissa ja ihmettelen, miten mummo on pystynyt asumaan hissittömän talon viidennessä kerroksessa. Lopulta pääsemme auki juntatulle ovelle, jonka ovessa yhä lukee kulunein rautakirjaimin Stenvall.

Kätevää, ettei kylttiä tarvitse vaihtaa. Riittää, kun siihen lisätään perään isän sukunimi Särkiälä.

Asunto kirjaimellisesti kumisee tyhjyyttään, ainoastaan mummon vanha nojatuoli, punaiset ryijymatot ja tasaisesti tikittävä kaappikello ovat yhä paikoillaan, tiskipöydällä kahvikuppi kuin mummo minä hetkenä hyvänsä palaisi sen tiskaamaan. Puolittain odotan, että lattialla olisi verta, että tuntisin mummon hengen raskaan läsnäolon, vaikka en edes tiedä, kuoliko hän kotonaan. Mutta jäljellä on vain tavaraa, pitsiliinoja ja siististi tärkättyjä liinavaatteita, joita äiti kiireesti kokoaa piilotettavaksi vintille, sekä tuttu hieman ummehtunut tuoksu, kielohajuvettä sekoittuneena puhdistusaineen hajuun. Yhdistän sen yhä mummoon, siihen kuinka pienenä luulin mummon aina maalle tullessaan kaatavan päälleen hyttysmyrkkyä.

Mutta nyt minulla ei ole aikaa muistella mummoa.

Palaamme Joukon kanssa portaat sisäpihalle, ja ajatukset hukkuvat mekaaniseen muuttokuumeeseen. Kiireisten askelten ääniä kaikuvassa porraskäytävässä, käsis17

sä tuolin tai piirongin paino, laatikoitten ja jätesäkkien kiihkeää siirtelyä huoneesta toiseen ja taas takaisin. Aika kuluu pikakelauksella eikä jätä minuutteja edes vatsan kurinan rekisteröimiseen. Tajuan nälkäni suuruuden vasta kun äiti istuttaa minut Joukoa vastapäätä muuttolaatikoista kasatun pöydän eteen. Äiti työntää eteeni pakastepitsaa, jota hurisee lisää lämpimäksi mikroaaltouunissa. Se maistuu ylisuolaiselta. Kuiva pohja takertuu jauhoisena kitalakeeni.

Isä ilmestyy punakkana mutta tyytyväisen näköisenä ovensuuhun. ”Nyt on melkein kaikki saatu kannettua. Enää on vain pari kukkapurkkia ja se iso vieraspatja, jos vaikka Jouko tulisit auttamaan sen kanssa.”

Jouko on jo vetänyt oman roiskeläppänsä naamaan ja pongahtaa avuliaasti pystyyn. Olen tuskin saanut viimeiset pitsanmurenat nielaistua, kun äiti komentaa minut purkamaan astioita pois pahvilaatikoista. En jaksa vääntää vastaan, vaan ryhdyn kierittelemään auki sanomalehteen käärittyjä lautasia ja pinoan ne tiskipöydälle ja viskaan ruttuiset paperit jätesäkkiin. Aivan kuin kerisi muumioita esiin kääreistään. Ympäri, ympäri, lautanen esiin, lautanen kaappiin, paperi säkkiin. Ympäri, ympäri, lautanen esiin, lautanen kaappiin – olen juuri heittämäisilläni ruttuisen Ilta-Sanomien keskiaukeamasivun roskiin, kun käteni pysähtyy kesken liikkeen, silmäni jäävät toljottamaan otsikkoa.

Tunnen hengähdyksen niskassani. Äiti on pysäyttänyt oman työnsä, seisoo aivan minun takanani. ”Pekko, nyt ei ole aikaa –” 18

Väläys, ja äiti näkee saman minkä minä, kiskaisee äkisti lehdenpalan käsistäni ja ruttaa sen palloksi. Jään räpytellen tuijottamaan tyhjää. ”Mä olin lukemassa sitä.” ”Ei tuollaiseen sosiaalipornoon kannata tuhlata aikaansa”, äiti sanoo kireästi ja kääntää minulle selkänsä, palaa takaisin purkamaan leivänpaahdinta pakkauspaperista. Kiskaisen salamana puhelimen taskustani, googletan Ilta-Sanomat ja liu´utan näkyviin otsikoita, kunnes sormeni pysähtyy äkisti. Poikkeuksellisen raaka ryöstömurha Kalliossa: Helsingin oma Viiltäjä-Jack? Kuvitteleeko äiti tosiaan minun olevan niin kakara, etten uskalla maanantaina mennä kouluun, jos luen roskauutisia kulmakunnan rikoksista? ”Pekko!” isän ääni huikkaa puhisten ovensuusta. ”Pitelepä poika tätä ovea niin saadaan patja sisään.”

Koppaan puhelimen takaisin taskuun, jätän lautaset ja sanomalehtipaperit lojumaan lattialle ja harpon eteiseen.

19