Kalevi Hirttiö / Lukunäyte by Myllylahti Oy

KALEVI HIRTTIÖ

YÖREISSU Eränovelleja

Myllylahti Oy Espoo 2

www.myllylahti.fi

Lämpimät kiitokset Suomen kulttuurirahaston Lapin rahastolle tämän teoksen kirjoittamiseen saamastani tuesta.

SISÄLLYSLUETTELO PEILIJÄÄ.......................................................................... 7 TUURAAJA.....................................................................19 SIIPIRIKKO...................................................................30 YHDEN KÄDEN VAPA............................................. 53 VANHA PUU.................................................................67 TAMMUKAT..................................................................76 VIHREÄT SAAPPAAT................................................. 87 KOUKUILLA...............................................................107 KUUTAMOLLA..........................................................120 OTTIPAIKKA..............................................................130 MUSTIKKAMAAN KARHU...................................143 YÖREISSU....................................................................153 SOVELTUVUUSTESTI I...........................................173 SOVELTUVUUSTESTI II ........................................182 OMATOIMIPYYNTI.................................................190 HEINÄKUUN NELJÄS............................................201 VÄÄRÄ PIHA...............................................................212

PEILIJÄÄ Sunnuntaiaamu oli kylmän raikas, kuten aamut olivat sinä vuonna olleet kaikkina muinakin lokakuun viimeisen viikon päivinä. Ajankohtaan nähden harvinaisen koviksi äityneet pakkaset olivat onnistuneet jäädyttämään lammet ja pienemmät järvet peilikirkkaiksi. Aamuauringon ensimmäiset säteet alkoivat nuolla ahneenoloisesti vastapäisen vaaran kylkiä. Vaikkei lunta vielä ollutkaan, niin kaiken kattava pakkaskuura loihti järveä ympäröivän rantamaiseman satumaisen kauniiksi. Sadun lumouksen harmonia oli kuitenkin vaarassa särkyä, kun tuura olalla jääkantta pitkin varovasti askeltava parrakas, kävelytyylistä päätellen jo vanhahko mies pysähtyi ensimmäisen kerran kymmenen metrin päässä rantaviivasta. Tuura siirtyi iskuasentoon ja mies iski sen kaksin käsin jäähän. Koko jääkansi tuntui paukahtavan tavalla, joka kertoi pitkällisen jännityksen yllättävästä purkautumisesta, mutta tuura ei mennyt jäästä läpi. Mies jatkoi tyytyväisen oloisena matkaansa. Parinkymmenen askeleen päästä sama operaatio toistui. Ei vieläkään läpi. Vielä parikymmentä askelta järven selälle päin ja mies päätti tehdä läpireiän. Siihen ei montaa tuuran iskua tarvittu, kun vesi alkoi nousta jäälle pul-

pahdellen samantapaisella sykkeellä kuin veri pulppuaa valtimoon tulleesta haavasta. Mies suurensi reikää hieman ja ropusi haalarinsa isosta reisitaskusta väärin päin olevan t-kirjaimen mallisen puurimasta valmistetun mittatikun. Hän kyykistyi ja työnsi mittatikun alareunan jään alle. Pieni nosto ja tikun alapää asettui jään alareunaa vasten. Mies joutui siristämään silmiään nähdäkseen lukeman. Vajaa kymmenen senttiä. Ei kauhean paljon, mutta riittävästi kuitenkin, ja kun järven tämä pää oli vielä suhteellisen tasasyvyinen, niin toisen matalista verkoista voisi huoletta vetäistä rannansuuntaisesti ja toisen selälle päin. Mies nosti mitan vedestä ja ravisteli sen kuivaksi ennen kuin työnsi sen takaisin haalarinsa taskuun. Enää ei ollut tarvetta mittailla. Tuura jäi pystyyn vartioimaan pientä reikää jäässä, kun mies palasi ripein, mutta liukkautta ennakoivin askelin rannalle ja nousi rantatöyräältä muutaman metrin päässä jököttävän vanhan hirsirakenteisen saunan terassille. Kymmenkunta minuuttia myöhemmin mies oli takaisin jäällä ja veti perässään valkoista lasikuidusta valmistettua pitkulaista ahkiota. Ahkioon oli tungettu uittolauta, narukela, muovisessa ämpärissä pari verkkoa, rei’itetty alumiinilapio ja kolme kakkoskakkosesta kyhättyä isohkoa puista ristiä painotettuine narunpätkineen. Mukana oli kaikki, mitä tuuran lisäksi tarvittiin alkutalven verkkokalastuksen aloitustoimiin. Mies pysähtyi viimeksi tekemänsä reiän viereen ja tarttui tuuraan uudemman kerran. Riuskoin iskuin hän suurensi reiän nopeasti sen verran isoksi, että pystyisi helposti operoimaan pitkulaisen uittolautansa kanssa. 7

Sen verran hän kuitenkin muisti varoa innostumasta liikaa, ettei tuura mennä luikahtaisi jään märemmällä puolella mahdollisesti odottavalle Ahdille ennakkomaksuna tai vaihdossa mahdollisesta tulevasta kalasaaliista, niin kuin eräänä vuonna oli käynyt. Jäiset kintaat ja jäinen tuuranvarsi saattoivat ilman varmistavaa ranteen ympärille kiedottua narulenkkiä olla varsin kohtalokas yhdistelmä. Tyhjennettyään vielä hakkaamansa reiän lapiolla irtojäistä mies nosti ahkiosta narukelan ja uittolaudan. Tottunein sormin hän solmi narun toisen pään uittolaudan tasaisessa päädyssä olevaan reikään ja alkoi lappaa narua jäälle valmiiksi. Kelalla oli reilusti yli kuusikymmentä metriä vihreää narua. Kun naruun merkattu normaalimittaisille verkoille tarkoitettu kolmenkymmenen metrin merkki tuli esiin, mies keskeytti lappamisen. Tottuneesti hän pukkasi uittolaudan jään alle tuuran avustuksella ja asetteli laudan niin, että laudan kärki osoitti suoraan järven selälle päin. – Mitä helevettiä! Miehen suusta pääsi hämmästynyt ähkäisy, kun ensimmäinen narusta nykäisy ei saanutkaan uittolautaa siirtymään jään alla eteenpäin, kuten oli tarkoitus. Päinvastoin, lauta tuli takaisin ja pulpahti saman tien jään alta ylös. Ei kai se nyt kylmää vettä säikähtänyt, mies ajatteli. Hän yritti uudestaan, mutta lopputulos oli sama. Lauta ei vain yksinkertaisesti suostunut lähtemään eteenpäin. Mies riisui kinttaansa ja otti laudan käsiinsä lähempää tarkastelua varten. Jousiteräksen kärki tuntui sormenpäähän todella terävältä, mutta itse jousen liike jotenkin löysältä ja ponnettomalta. Oli8

siko juuri jousi alkanut kuoleutumaan, mies ehti huolestua, kunnes äkkiä muisti, että oli viime talven pyynnin jälkeen siirtänyt jousen kärjen lepoasentoon laudan hahlossa olevan topparin etupuolelle. Siirto takaisin oikealle paikalle toi jouseen kaivattua jäntevyyttä ja seuraavalla yrityksellä lauta lähtikin menemään jään alla siirtyen aina metrin verran haluttuun suuntaan joka nykäyksellä. Mies rauhoittui ja keskittyi rytmikkääseen nykimiseen. Eikä mennyt kauaa, kun käsien kautta soljuvassa narussa tuli kolmenkympin merkki vastaan. Mies laski narun jäälle, otti tuuran matkaan ja lähti suuntamaan uittolaudan perään. Sen löytymisen hän tiesi tällä kelillä naurettavan helpoksi. Huonomminkin saattaisi olla. Lauta kyllä haetuttaisi, jos jään päällä olisi reilusti lunta, jää olisi epätasainen tai teräsjään päälle olisi muodostunut läpinäkymätön maitojääkerros, kuten monena aikaisempana talvena. Nyt ei ollut sitä pelkoa. Vaalea, ilmeisesti kevyestä haapapuusta rakennettu lauta erottui miehen silmiin jo kaukaa. Se mäljötti hiljaa paikallaan hohtaen jään läpi kalpeana, tuoden mieleen hukkuneen kalvakat pitkänomaiset kasvot syyskylmässä vedessä. Jostain syystä miehen selässä kävivät kylmät väreet, mutta hän ravisteli päättäväisesti mielikuvan päästään saman tien. Näillä jäillä ei ollut varsinaista pelkoa veden varaan joutumisesta ja olihan hänellä kaiken varalta vaimon pakottamana kaulassa roikkuvien kelluvien jäänaskalien lisäksi yllään myös tuliterät isonkin miehen pinnalla pitävät kelluntahaalarit. Ja jos mies oikein oli nähnyt, niin eiköhän vain vaimon pää aina silloin tällöin kurkistanut pir9

tin ikkunasta tarkkaillakseen hänen touhujaan. Perkele, kytätä nyt aikuisen miehen tekemisiä, vaikkakin tämän parasta ennen päiväys oli umpeutunutkin jo aikapäiviä sitten ja viimeinen käyttöpäivä saattoi periaatteessa olla milloin vain. Muutamalla napakanpainavalla tuuran iskulla mies sai tehtyä jäähän sen kokoisen reiän, että uittolauta mahtui juuri ja juuri tulemaan jään alta pois. Mies ei irrottanut vielä narua sen päästä. Joskus hän oli erehtynyt tekemään sen heti reiällä ja narun pää oli vapaudesta hullaantuneena luikahtanut takaisin veteen. Eipä siinä ollut auttanut muu kuin kiroilun säestämänä vetää se takaisin aloitusavannolle ja uittaa lauta naru perässään uudemman kerran jään alle. Silloin jääolosuhteet olivat olleet sen verran hankalat, että laudan löytyminen oli ollut työn ja tuskan takana. Nyt oli helppoa. Tuura toisessa kädessä ja uittolauta toisessa mies palasi lähtöreiälle jään alta tulevan narun seuratessa uskollisesti perässä. Ensin tehdyllä reiällä mies lappoi ensitöikseen narukelan lopun tyhjäksi ja kiinnitti sen jälkeen ämpäristä ottamansa päällimmäisen verkon narun päähän kiinni. Puikkariin tehty merkintä kertoi silmäkoon olevan 40 ja se oli puolitoistametrisenä sopivan korkuinen tähän matalaan lahteen. Jos oli narunveto jään alle helppoa, niin sitä oli myös verkonlasku. Ei tarvinnut kuin vedellä narusta ja jään reunalla alapaula vedessä kiltisti odottava verkko alkoi soljua vauhdilla tumman veden kätköihin. Eikä mennyt kauaa, kun ohutlankainen pyydys oli paikallaan ja molemmista päistä kiinni avannoista töröttävissä ristipuissa loppusyksyn suurikokoisia kutusiikoja odottamassa. 10

Oli toisen verkon tai oikeastaan vasta uuden verkkonarun vedon vuoro. Sen mies ajatteli vetää rannan suuntaisesti samasta lähtöavannosta kuin ensimmäisenkin verkon. Näin tulisi pyyntiin sopivasti alueellista kattavuutta, vaikkei pari lyhyttä verkkoa näin isossa järvessä näkynytkään missään. Sen mies kuitenkin oli oppinut, että silloin kun verkot ovat oikeilla paikoilla, ei niitä saavitolkulla tarvitse olla. Tottuneesti hän työntää luikautti uittolaudan jään alle rannansuuntaisesti ja varmisti koenykäisyllä laudan toimivuuden. Hyvin liikahti. Seuraavat nykäisyt jäivät kuitenkin tekemättä, kun viistosti miehen yli kaartoi kohtalaisen kokoinen teeriparvi. Pari-kolmekymmentä, miehen aivot tekivät salamannopean laskelman. Hänen katseensa nauliutui parven seurantaan, ja jos hän oikein näki, niin parvi näytti laskeutuvan vastapäisen rannan isoihin koivuihin. Miehen aivot alkoivat raksuttaa lisää nopeita laskelmia ja tekivät lopputulemana pikaisen tilannearvion. Verkkohommat eivät tästä mihinkään karkaisi, vaikka ne jättäisi silleen. Niitä voisi jatkaa vähän myöhemmin, mutta teeriparvi ei todennäköisesti ainakaan tuntitolkulla noissa puissa istuisi. Todennäköisesti muutamia kymmeniä minuutteja. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi autolla kiertäminen järven toiselle puolelle oli armotta poissa laskuista. Köröttely toistakymmentä kilometriä paikoin huonokuntoista hiekkatietä oli hidasta ja tieltä oli vielä useampi sata metriä rantaan. Se veisi aivan liian kauan aikaa. Ainoa ja sinänsä kokeilemisen arvoinen mahdollisuus yrittää tämän vuoden viimeistä teeripaistia oli mennä järven yli, tai ei suoraan 11

yli mutta rantoja pitkin. Mies mietti kuumeisesti. Peilikirkas jää tarjosi käytännössä kaksi tähän tilanteeseen parhaiten soveltuvaa nopean toiminnan vaihtoehtoa, luistelun tai potkukelkkailun. Luistelun mies hylkäsi saman tien. Vaikka miehellä olikin verannan kaapissa kopsakassa kunnossa ja hyvässä terässä olevat hokkarit, niin luistelu oli jo viime talvena ollut sen verran huteraa, ettei miestä voisi ainakaan NHL:n ykkösvaraukseksi kutsua. Ei ainakaan silloin mukana kirmanneiden ja ympärillä pyörineiden lastenlasten mielestä. Eivät olleet ryökäleet suostuneet uskomaan ukkiaan, vaikka tämä oli totisella naamalla esitellyt jopa NHL-merkkisiä luistimiaan. Ja kyllähän miehen täytyi myöntää se ikävä tosiasia, että tällä iällä jalkojen lihakset ja etenkin rimpulat nilkat väsyivät yllättävän nopeasti niille tottumattomasta työstä. Mutta potkuttelemaan pystyivät vanhat mummotkin. Päätös oli tehty. Mies jätti verkkoaskareensa kesken ja lähti rientämään touhussa kohti saunan yläpuolella kohoavaa taloaan. Hänen astuessaan ovesta sisään sieltä kuului ääniä, jotka antoivat olettaa vaimon olevan vessassa. Sen kummemmin aikomuksiaan kommentoimatta mies otti kiikarilla varustetun kiväärinsä eteisen asekaapista ja sen seuraksi optimistisesti rasiallisen panoksia. Kiväärin hän heitti selkäänsä ja panosrasian hän sai tungettua haalarin taskuun. Ulko-ovi kävi heti uudemman kerran ja kohta mies oli aitan seinustalla potkurin kimpussa. Sen hän kantoi rantaan ja kun sitä vähän hinkutti edestakaisin jäätä pitkin, niin jalaksiin jääneet heinät ja muut roskat alkoi12

vat irtoilla. Metallista irronnut ruoste näytti antavan aika ruman lisävärin jään pintaan. Ennen lähtöään mies varmisti vielä kiväärinsä kiikarilla, että teeret tosiaankin olivat vastapäisissä rantapuissa, ettei tulisi turhaan lähdettyä taipaleelle. Näkyivät olevan. Mies alkoi pukkia rytmikkäästi suoraan lahden poikki kohti vastarantaa. Läheisen niemen kärjen jälkeen kulku pitäisi kuitenkin muuttaa rannansuuntaiseksi, sillä järvi alkoi siinä syvetä jyrkästi, eikä jäätä olisi varmaankaan muutamaa senttiä enempää. Alussa jalakset pyrkivät kesän jäljiltä hieman takkuilemaan, mutta muutaman kymmenen metrin päässä ne alkoivat kunnolla huilata. Lahden keskellä jää vonkui ja paukahteli sen verran, että miehen itsesuojeluvaisto alkoi jo muistuttaa olemassaolostaan, vaikka järki sanoikin, että jäätä täytyi olla siinä yhtä paljon kuin rannassakin. Selkäpiitä vähän kylmäsi, mutta hän takoi rohkeasti potkuriin vauhtia välillä potkujalkaa vaihtaen. Meno näytti niin vauhdikkaalta, että miehen olisi huoletta voinut ilmoittaa potkukelkkailun MM-kisoihin. No, ainakin yli seitsemänkymppisten sarjaan. Niemenkärjen jälkeistä rantaviivaa seuraten matka teerien syöntipaikalle oli luotisuoraan viivaan verrattuna ainakin kaksinkertainen, mutta toisaalta teeret olisivat saattaneet karkota ennen aikojaan havaitessaan niitä lähestyttävän suoraan kohti. Rantaviivan kautta lähestyjällä oli toinenkin etu, jonka mies pani hyvillään merkille potkutellessaan lähemmäs. Teerien syömäpuut olivat sopivasti pienen poukaman perällä. Se jätti pohjoisen suunnasta lähestyvän saalistajan mukavasti puolit13

taiseen katveeseen, joten kohtuullisen hyvälle ampumahollille saattaisi hyvinkin päästä ruokailemaan keskittyneiden lintujen huomaamatta. Rivakka potkuttelu alkoi tuntua jo muuallakin kuin pelkästään miehen jaloissa. Selkä alkoi tehdä toistuvia häiriöilmoituksia oudon hankalasta asennosta ja koko muu keho viestitti äkillisestä ylikuumenemisesta. Karvalakki, paksut kinttaat ja kelluntahaalari eivät olleet kivääri selässä ripeästi potkuttelevan ihmisen paras asuvalinta, ei edes pakkaskelissä. Parran reunustama naama tuntui olevan valkoisen kuuran peitossa ja mies alkoi näyttää ennen aikojaan liikkeellä olevalta taruhahmolta, nuuttipukilta. Siltä joulupukin ilkeältä velipuolelta, joka oli tällä kertaa menossa oikein aseen kanssa hakemaan ilkeitten lapsien virheellisten perustein saatuja joululahjoja haltuunsa. Miehellä olikin melkoinen hiki, kun hän viimein hiljenteli vauhtia alkaessaan olla mielestään sopivilla paikoilla. Viimeiset metrit hän työnsi matalana potkuria, kunnes pysähtyi ja painautui jäälle kyykkyyn potkurin kupeeseen. Varovaisen hidas kurkistus kertoi tilanteen. Auringonpaisteisissa rantakoivuissa kökötti ruskeita ja mustia myökkyjä siellä täällä, osa paikallaan kaula pitkällä tavoitellen koivun oksista syötävää, osa vaihteli oksaa ja osa jopa puutakin makeamman evään toivossa. Matkan lähimpiin lintuihin mies arvioi silmämääräisesti rapeaksi sadaksi metriksi. Mies vetäytyi takaisin piiloonsa ja ropusi panosrasian esille. Kiväärin hän keplotteli pois selästä ja painautti peukalollaan kolme panosta kiväärin tukista irrotta14

maansa lippaaseen. Yhden panoksen hän vielä veti valmiiksi piippuun. Alkoi olla valmista. Potkuria mies aikoi käyttää ampumatukena ja työnsi sen puolittain poikittaisessa asennossa hivenen eteenpäin. Sen jälkeen hän konttasi potkurin sivulle ja asettui jonkinlaiseen istumaja polviasennon välimuotoon kiväärin tukki potkurin yläaisan päälle tuettuna. Näin hän varmisti vakaan ampuma-asennon ilman että olisi tarvinnut istua ikävästi potkurin metallisten jalasten päällä. Mies vapautti varmistimen ja kiikarin ristikko hakeutui lähimmän mustahöyhenisen linnun kylkeen. Lintu oli lopettanut syömisen ja tuntui kuurtoilevan sen näköisenä, josko jokin vaara uhkasi sen ruokarauhaa. Sen vaisto oli oikeassa mutta peruuttamattoman auttamattomasti myöhässä. Mies puristi liipaisinta ja musta lintu lähti rukkasen lailla putoamaan kohti jäistä maata laukauksen kajahduksen saattelemana. Muut linnut jähmettyivät hetkeksi, mutta kohta ne jatkoivat taas ruokailuaan. Lajitoverin yllättävä kuukahtaminen näytti olevan niille mitä luonnollisin asia. Hitain liikkein mies veti uuden panoksen piippuun. Kaksi kukkoa hän tästä ottaisi eikä yhtään enempää, niin hän oli päättänyt. Toinen laukaus oli ensimmäisen uusinta sillä erotuksella, että ammuttuaan mies noukki tyhjän hylsyn jäältä taskuunsa ja nousi pystyyn. Teerien katsellessa hän heitti kiväärin selkäänsä ja lähti rauhallisesti potkutellen hakemaan saalistaan. Viimein teeretkin tajusivat, että hän saattoi olla niille vaaraksi. Ne pyrähtivät nopein siiveniskuin lentoon nousten sekavassa muodostelemassa ylös kohti vaaran lakea. Hetken päästä ne katosivat näkyvistä. 15

Mies haki teeret rannasta kumpikin oman istumapuunsa juurelta ja suolisti ne saman tien. Eikä mennyt kauaa, kun hän oli jo potkuttelemassa mukavan rauhallista vauhtia takaisin kohti mökkirantaansa. Nyt ei ollut kiirettä ja sitä paitsi kovemmassa vauhdissa potkurin kyydissä istuva teerikaksikko ei varmaankaan olisi edes pysynyt matkassa. Tasaisin väliajoin potkurin istuimen raoista tipahtelevat pienet kirkkaanpunaiset veripisarat merkitsivät omalla karulla tavallaan miehen kulkureittiä. Yllättäen saatu helppo saalis lämmitti miehen mieltä ja yhä ylemmäs kivunnut aurinkokin alkoi jo vähän lämmittää tyytyväisen miehen poskipäitä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin mies kopisteli ylpeänä sisälle ja meni kaikkien kunnon metsämiesten tapaan esittelemään puolisolleen ampumaansa kahta teertä. Siinä oli jotain samaa, mitä saalistavat uroot ovat jo esihistoriallisesta ajasta asti tykänneet tehdä. Sen sijaan, että olisi saanut odottamiaan kehuja, keittiöstä kuuluikin itkunsekainen ääni: – Anna olla viimenen kerta, kun häivyt rannasta ilmoittamatta. Se oli sitä vailla etten 112:een soittanu, kun sinua ei yhtäkkiä näkyny enää missään. Piti käyä oikein avannoilla kurkkimassa, ookko sie sinne joutunu. Ja arvaappa hyppäskö syvän melkein kurkusta ulos, kun kirkkaan jään alta paisto ilikiästi se sinun valju uittolauta. Niinko ruumista olis kattonu. – Ei kai sitä aina joua ilimottelemaan kaikkia pikkumenoja, mies totesi hämmästyneenä ja jatkoi hivenen närkästyneellä äänellä: – Ja sie olit sitä paitsi vessassa, ekkä sie kuiteskaan olis oven läpi saanut mittään selevää 16

siitä, mitä mie sulle olisin sanonu. Ja monesti sitä ihminen näkee sen, mitä pelkää tai jopa toivoo näkevänsä. Viimeistä lausetta mies ei kuitenkaan uskaltanut sanoa ääneen, vaikka huulilla se melkein käväisi. – No tuosson kuitenki pari teertä, sie voisit vaikka kyniä ne sillä aikaa, ko mie menen jatkamaan niitä verkkohommia. Mies laski teeret takan vieressä olevien polttopuiden päälle. – Ja voin mie ne itteki kohta siivota, jos sie et kerkiä. Ulos päästyään mies ei vastoin aikomuksiaan mennytkään heti jatkamaan verkkohommiaan, vaan jäi hetkeksi istumaan saunan terassille ja ihailemaan upeaa syysauringon kirkastamaa talvisenoloista maisemaa. Hän oli loppujen lopuksi hyvillään siitä, että verkkohommat olivat jääneet sopivasti kesken. Yllättäen syntynyt hankala tilanne kerkiäisi pikkuhiljaa rauhoittua. Hetken istumisen jälkeen mies palasi jäälle. Jäällä uittolautaa vedellessään hänen mieleensä putkahti ajatus, että taitaa se paljon puhuttu eläkeläispariskunnan yhteinen laatuaika toteutua parhaiten silloin, kun mies touhuilee enimmän aikaa askareinensa ulkona ja vaimo puolestaan sisällä. Televisiota voi sitten illalla katsoa vaikka yhdessä. Sen ääressä kun tulee harvemmin mitään isompia erimielisyyksiä.