Anu Holopainen: Kilikorven vampyyri / Lukunäyte by Myllylahti Oy

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Kirjailija kiittää Valtion kirjallisuustoimikuntaa työnsä tukemisesta. © Anu Holopainen ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-356-034-5 (Sidottu) ISBN 978-952-356-054-3 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019

1. Luokassa oli hälinä päällä, eikä Saku kyennyt keskittymään lukemiseen. Opettaja teetti jotakin sanakisailua, jossa kaikki huusivat kuorossa milloin milläkin kirjaimella alkavia sanoja. Huokaisten Saku sulki vampyyreista kertovan kirjan ja kumartui sujauttamaan sen jalan juuressa lojuvaan reppuunsa. – Bokseri! hän huudahti opettajan lausuessa B-kirjaimen. – Mitä se muka tarkoittaa? Ville nälvi kovalla äänellä. – Se on koirarotu, tyhmä, Nikke huusi sivusta. – Ei nyt aleta nimittelemään, opettaja torui. – Bokseri on tosiaan eräs koirarotu, hyvä! Entä muita sanoja B:llä? Saku ei viitsinyt enää pelata vaan kääntyi katselemaan ikkunasta ulos. Oli tylsää, kun Sussa oli 5

kotona kipeänä. Sakun ja Siirin railakkaat vatsataudit olivat osuneet viikonlopulle, ja Sussa oli jo ehtinyt iloita välttyneensä siltä kokonaan, kunnes viime yönä oli alkanut oksentaa. Siskoa kävi sääliksi, pelkkä vatsataudin muisto sai Sakun irvistämään. Saku nojasi päänsä pulpettiin ja näki siitä asennosta vain pihalla seisovien koivujen latvat, joista hyvällä mielikuvituksella saattoi erottaa orastavien hiirenkorvien kohoumia, ja ohuen pilviverhon peittämän taivaan. Koivujen hennoilla yläoksilla hyöri lauma variksia tuulenpuuskien keinuteltavana, kuin leikkien. Äkkiä varikset lehahtivat raakkuen ja rääkyen lentoon, säntäsivät mustia siipiä vilisevänä parvena pakoon kuin jonkin säikäyttäminä. Saku kohotti päätään ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen vähän pidemmälle siitä ikkunankulmasta, jonka suunnalta uhka näytti lähestyvän. Ja jotakin tosiaan ilmestyi näkyviin. Valtavan suuri, nopeasti lentävä ja ketterästi ilmassa syöksähtelevä lintu, niin musta että näytti siltä kuin maailmaan olisi leikattu reikä. Saku kohotti päätään ja kohensi silmälasejaan nähdäkseen tarkemmin. Oliko se korppi vai...? Otus ei kuitenkaan ollut lintu, ainakaan ihan tavallinen. Sillä näytti olevan tylppä kuono ja pyö6

reät korvat, kuin karhulla tai hiirellä. Pöllöillä oli tylppä pää ja joillakin pöllölajeilla myös tupsukorvat, mutta ne eivät varmaankaan lentäneet noin hurjia kuvioita, varsinkaan keskellä päivää. Eikä Saku keksinyt yhtäkään pikimustaa pöllölajia. Siivekäs sujahteli ilman halki ja katosi taas näköpiiristä niin nopeasti, ettei Saku ehtinyt olla ihan varma näkemästään. Hän loikkasi pulpetista ja säntäsi ikkunan ääreen tähyilemään olennon perään, mutta se oli kadonnut. – Saku hyvä, opettaja sanoi kireäksi venyvällä äänellä. – Kerro meille muillekin, mitä kiinnostavaa siellä pihalla on? – Se taisi olla lepakko, Saku vastasi, sillä juuri samalla hetkellä hänen päähänsä välähti, mikä eläimen täytyi olla. Mummon ja papan mökkijärvellä soudellessa pieniä lepakoita tuli kesäiltaisin venettä kiertelemään, ne lensivät niin nopeasti, että näkyi vain nopea musta vilahdus. Äiti oli kertonut niiden olevan vesisiippoja, ja ne saalistivat pieniä hyönteisiä, joita veneen valkoisiksi maalatut laidat hämärässä hohtaessaan houkuttivat. Variksia säikytellyt siivekäs oli kuitenkin ollut selvästi suurempi kuin pienet vesisiipat. Se oli variksiakin suurempi. – Lepakko on hämäräeläin, opettaja sanoi opettavaisella äänellä. – Se oli varmasti varis. 7

– Ei, kun ensin siinä oli variksia, mutta ne lähti... – Eivät lepakot lentele päivällä, opettaja keskeytti. Samalla hetkellä pihalta kuului koriseva rääkäisy. Saku, opettaja ja kaikki oppilaat kääntyivät katsomaan ikkunasta. Se pikimusta lentävä olio oli napannut yhden variksista ja retuutti sitä sätkivänä ilman halki kohti koulun takaa alkavaa Kilikorven metsäaluetta. – Se pyydysti variksen! Saku huudahti ja osoitti sormellaan, mutta opettaja oli tullut hänen pulpettinsa viereen ja kumartui ottamaan kirjan, jonka kulma pilkisti repusta. – ”Dracula”, opettaja luki kirjan nimen ääneen ja selaili sivuja. Kyseessä oli harvinainen erikoispainos, jossa Bram Stokerin romaanin lisäksi oli vanha vampyyrinmetsästäjien opaskirja. Opettaja tutkiskeli kuvia eri vampyyrilajeista sekä ohjeita niiden jäljittämiseen ja tuhoamiseen. Sitten hän katsoi Sakua hymyä pidätellen. – Ei ihme, jos näet mörköjä. Se taisi olla kanahaukka, ne voivat syödä variksiakin. Luokka tirskahteli, Ville hohotti kovaan ääneen. – Aion tehdä tuosta kirjaesitelmän, Saku puolustautui, vaikka olisi mieluiten halunnut huo8

mauttaa, että kanahaukka ei ole väriltään musta. Opettajalla oli sellainen ilme, että varispoloisen kohtalo oli loppuun käsitelty. Sakulla oli toinenkin syy vampyyrikirjan lukemiseen, mutta sitä hän ei kertonut opettajalle. Kohdattuaan yliluonnollisen kännykän ja sen sisällä asuvan hirviön Saku halusi rauhoittaa mieltään lukemalla hirviöistä, joita ei taatusti ollut olemassa. Hän uskoi vampyyrien olevan varma valinta. – Ehkä olisi parempi vaihtaa vaikka Aarresaareen tai Huckleberry Finnin seikkailuihin, jos haluat esitellä klassikkokirjan, opettaja neuvoi. – Tämä on vähän isommille tarkoitettu. Aika mielenkiintoinen tuo lisäosa, mutta pelottava myös. Mistä sinä tämmöisen version edes löysit? – Isoveljen hyllystä, Saku mutisi ja ojensi kättään. – Laitan sen reppuun enkä lue enää. Opettaja pudisteli päätään, mutta antoi kirjan takaisin. Saku työnsi sen taas reppuun ja veti tällä kertaa vetoketjun tiukasti kiinni. Hän oli varma siitä, että oli nähnyt ison lepakon, eikä se johtunut Luikun kirjasta. Eihän lepakoissa edes ollut mitään outoa, nehän olivat eläimiä. Hän vain selvittäisi, mikä Suomessa elävä laji saattoi olla niin isokokoinen, ja voisi sitten unohtaa koko jutun. 9

2. Kotiin päästyään Saku salakuljetti kirjan takaisin isoveljen huoneeseen. Ei huvittanut enää lueskella yliluonnollisista olennoista, edes sellaisista joita ei ollut olemassa. Kirjan sujauttaminen paikalleen oli helppoa, sillä Luikku oli keskittynyt pelaamaan tietokoneellaan hirviötaistelupeliä. Luikun korvilla oli kuulokkeet, mutta äänet olivat niin kovalla, että Saku kuuli kuulokkeidenkin läpi vaimeaa musiikin pauhua, miekkojen kalahtelua ja hirviöiden ärinää ja korinaa. Sitten Saku meni Sussan kanssa jakamaansa huoneeseen, missä sisko lepäsi voipuneen näköisenä. Yöpöydällä oli lasillinen keltaista limsaa ja sängyn vierellä ämpäri, jossa onneksi oli vain tilkka puhdasta vettä pohjalla. – Onko yhtään parempi olo? Saku kysyi ja pohti, saattaisiko saada itse tartunnan toiseen kertaan. Toivottavasti ei. 10

– Joo, en oksenna enää kymmenen minuutin välein, vaan tunnin välein, Sussa sanoi heikolla äänellä. – Ja ehdin onneksi jo vessaan, mutta äiti ei suostu vielä viemään ämpäriä pois. Mitäs koulussa? – Opettaja antoi pari tehtävää, Saku sanoi, ja oli juuri aikeissa kertoa näkemästään lentävästä otuksesta, kun Siiri säntäsi huoneeseen koputtamatta ja lupaa kysymättä, kirja kainalossaan. – Eskarin lähellä lensi hirmu iso lepakko! Siiri huusi. Sakua harmitti, sillä hän olisi halunnut kertoa Sussalle itse, mutta samalla hän ilahtui siitä, että joku muukin oli nähnyt otuksen ja tunnistanut sen lepakoksi. Olisi tosin voinut olla joku muu kuin maailman rasittavin pikkusisko, jonka sanaan uskottaisiin vielä vähemmän kuin hänen omaansa. – Minäkin näin sen! Saku kiirehti kertomaan. – Hirveän suuri, ihan pikimusta, se sieppasi variksen lennosta noin vain! Mistähän päin maailmaa se on tänne eksynyt? Ei Suomessa takuulla noin isoja lepakoita ole. Ehkä ilmaston lämpeneminen tuo tänne uusia lajeja. Sussan silmät kalpeassa naamassa kasvoivat suuriksi, ja hän kohottautui istumaan tyynyjen varaan. 11

– Ja juuri sinä päivänä, kun mä en ole koulussa! hän voihkaisi. – Mitä tapahtui? Mistä se tuli? Minne se meni? Mitä opettaja sanoi? – Meidän ope esitti, ettei muka nähnyt sitä, Siiri sanoi. – Vaikka ihan varmana näki, kun minä ja Mira ja Elvi ja Santtukin nähtiin! – Meidän opettaja väitti ensin, että se oli varis, Saku kertoi. – Vaikka se oli ainakin kaksi kertaa isompi! Ja kun se pyydysti variksen, se olikin opettajan mielestä kanahaukka. – Mutta mistä se ilmestyi? Sussa tiukkasi. – Se näytti tulevan Kilikorven suunnalta, Saku arvioi. – Ja sinne päin se palasi, kun oli napannut variksen. Siiri istahti Sussan sängyn laidalle ja avasi pitelemänsä kirjan. Sakun silmät laajenivat, kun hän näki sen olevan sama, jonka hän oli juuri palauttanut Luikun hyllyyn. – Et sinä tuommoisia saa lukea, Saku sanoi ja ihmetteli, mitä isä oikein oli ajatellut opettaessaan Siirin lukemaan niin nuorena. Joku muu eskarilainen lukisi kiltisti kuvakirjoja, mutta oli päivänselvää, että Siiri penkoisi käsiinsä kaikkein kielletyimmät kirjat. – Se oli takuulla tämä, Siiri ohitti Sakun vastalauseet ja naputti sormellaan mustavalkoista 12

piirrosta, jossa hurjasti irvistävä lepakko lensi siivet levällään katsojaa kohti. – Desmodus Vampiricus Magnificus! – Desmo... Mikä? Sussa ihmetteli. Siiri työnsi kuvan melkein Sussan naamaan kiinni, ja tämä kavahti taaksepäin. – Suurenmoinen Verta Imevä Vampyyrilepakko, Siiri julisti jylhällä äänellä. – Se voi muuttua ihmisen muotoiseksi ja syö verta! – Ei vampyyreja ole olemassa, Saku väitti. – Se oli joku harvinainen lepakko ja ehkä epätavallisen iso yksilö. Kieltämättä se oli hurjan näköinen, mutta silti vain eläin. Siiri katsoi Sakua kuin typerystä. Saku toivoi olevansa oikeassa, mutta pahoin pelkäsi olevansa väärässä. Hän kuitenkin halusi muitakin todisteita kuin pelkän näköhavainnon lentävästä siipiveikosta. – Kuinka se pystyi lentelemään keskellä päivää? Saku keksi. – Eikö vampyyrit räjähdä päivänvalossa? – Tässä kirjassa sanotaan, että auringonpaiste satuttaa vampyyreja, Siirillä oli vastaus valmiina. – Mutta ei ne siihen kovin helposti kuole, ja sitä paitsi tänään on pilvistä. Ihan varmaan se oli OIKEA VAMPYYRI! 13

Oveen koputettiin, ja se sai heidät kaikki hätkähtämään. Koputtaja ei ollut vampyyri, vaan äiti, joka raotti ovea ja kurkisti sisään. – Mitä täällä kiljutaan vampyyreista? Nyt välipalaa syömään, te kaksi, joille ruoka jo maistuu! Isä tulee kohta, ja sitten mä lähden yövuoroon. Saku, Sussa ja Siiri vilkaisivat toisiinsa ja sopivat sanattomasti, että lepakosta – saati vampyyreista – ei mainittaisi äidille sanaakaan. Eikä isälle, eikä varsinkaan Luikulle, joka nauraisi itsensä läkähdyksiin ja väittäisi kaiken olevan pelkkää mielikuvitusta. Luikku oli hämmästyttävän ahdasmielinen siihen nähden, että vietti lähes kaiken vapaa-aikansa listimällä tietokoneensa ruudulla demoneita, vampyyreita, ihmissusia tai ulkoavaruuden vihamielisiä asukkeja.

3. Pari päivää myöhemmin Sussa oli parantunut vatsapöpöstä, ja he kävelivät Sakun kanssa koulusta kotiin. Vampyyrilepakko ei ollut näyttäytynyt toistamiseen, mutta Sakukin alkoi kallistua sille kannalle, että Siiri oli mahdollisesti oikeassa. Sakun ja Sussan luokkatoveri Into, joka asui läheisellä omakotitaloalueella, kertoi vanhan kissansa kadonneen pihasta, vaikka se ei koskaan ennen ollut lähtenyt omille teilleen. Lisäksi Sakun ja Sussan naapurirapussa asuva Miettisen pappa oli kuulemma joutunut iltakävelyllä pelastamaan pienen Jippo-koiransa, jonka kimppuun oli metsän liepeillä hyökännyt iso pöllö. Hyökkääjä oli sentään paennut papan osuessa siihen kävelykepillään, ja Jippo oli selvinnyt säikähdyksellä. – Miettisen papalla on niin vahvat silmälasit, että sen silmät näyttää lautasen kokoisilta, Sussa mietiskeli peukalonkynttä nakertaen. – Ei se luul15

tavasti erottaisi lepakkoa pöllöstä edes käsivarren päästä. – Miettinen köpöttelee iltalenkkinsä aina Kilikorven laitaa pitkin kulkevalla polulla, Saku sanoi. – Hyökkääjä elelee varmaankin metsän suojissa, oli se sitten pöllö tai lepakko... tai joku muu. Mutta hyvä sentään, ettei se näytä hyökkäävän ihmisten kimppuun. – Kyllä hyökkää! sanoi kirkas ääni. Siiri hypähteli heidän väliinsä ja jäi siihen kävelemään, aivan kuin kuuluisi porukkaan. – Häivy! Sussa käski. – Sä et tähän asiaan sotkeennu ollenkaan. Eikö isän pitänyt hakea sut? – Mä näin teidän tulevan ja sanoin opelle, että kävelen teidän kanssa kotiin, Siiri kuittasi. – Isä saa sätkyn! Sussa varoitti, mutta Siiri vain kohautti hartioitaan. He kaikki tiesivät, että Siirin tarvitsi vain piipittää linnunäänellään pieni anteeksipyyntö, ja isä unohtaisi koko jutun. – Ettekö te kuulleet siitä pikkuostarin marketin myyjästä? Siiri jatkoi viattomasti. – Se vaaleatukkainen nainen, jolla on semmoinen iso nuttura, ja se menee usein töistä Pukinparta-baariin? Sen kimppuun oli hyökätty Kilikorven lähellä! Ja yritetty purra kaulaan! Meidän täytyy jäljittää vampyyri ja tuhota se! 16

Saku ja Sussa katsahtivat toisiinsa, järkyttyneinä kolmesta asiasta. Ensinnäkin siitä, että tilanne näytti muuttuvan totisemmaksi. Jonkun kimppuun oli ilmeisesti käyty, vieläpä vampyyrityyliin. Toisekseen siitä, että Siiriä ei pitelisi edes paksu kettinki ja järeä riippulukko, jos hän oli päättänyt lähteä hirviöjahtiin. Ja kolmanneksi siitä, että Saku ja Sussakaan eivät voisi enää jättää asiaa sikseen. He olivat kokeneet asioita, joita harva uskoisi edes todeksi, ja sen vuoksi pitivät velvollisuutenaan varmistaa, liikkuiko Vuohikylän pikkukaupungin liepeillä ihmisiä syövä vampyyri. – Vampyyrihan on hirmu vahva, Saku pohti. – Miten uhri oli päässyt karkuun? – Siihen oli osunut se yksi äijä Sorkkapolulta, jolla on kolme dobermannia. Hyökkääjä oli häipynyt kun ne koirat oli alkaneet räyhätä. Ne varmaan haistoi, että kyseessä on yliluonnollinen olento! – Mistä sä muka tuollaisia tietoja olet saanut? Sussa tenttasi Siiriä. – Kuulin kun opet jutteli, se yksi Tarja on poliisin kanssa naimisissa ja kertoi Sinille ja Mialle. – Siis salakuuntelit. 17

Siiri katsoi Sussaa kiukkuisesti. – En mä sille mitään voi, jos mä leikin opehuoneen oven vieressä ja ne alkaa siellä juoruilemaan! – Jos tuo ei ole pelkkä tyhmä huhu, se hyökkääjä on ihan yhtä hyvin voinut olla tavallinen ihminen, Saku kuitenkin yritti vakuutella, sekä itseään että Siiriä. – Saitko salakuunneltua senkin, miten pahasti sille naiselle kävi? – Tarja puhui jotain ”baarikärpäsen lemmenpuremasta”, Siiri muisteli. – En mä tiedä mitä se tarkoittaa, mutta Sini sanoi, että ei kai semmoisen takia tarttisi mennä terveysaseman kautta poliisille. – Onhan sekin kamalaa, jos ihmiset yrittää purra toisiaan, Sussa sanoi. – Mutta semmoiset kuuluu poliisin selvitettäväksi, ei eskarityttöjen etsiväleikkeihin. Siiri ei antanut lannistaa jännittävää tunnelmaa. – Mutta me nähtiin se lepakko, joten kyseessä voi olla myös vampyyri! Vai väitätkö vastaan, Saku? Siiri tuijotti Sakua tiukasti. – Se lepakko oli kyllä tosi iso ja outo... – Voi ei teidän kanssa! Sussa puuskahti. – Mennäänkö jo tänä iltana? Siiri kysyi piit18

taamatta Sussan epäuskosta. – Mä kysyin Siniltä, ja se kertoi, että lepakot asustaa luolissa tai ullakoilla. Käydään ensin katsomassa Karhukalliot. Sussa katsoi Sakuun ja pudisti päätään. He molemmat tiesivät, että Siiri voisi hyvinkin karata yöllä metsiä koluamaan vaikka omin päinsä. Lisäksi Siiri oli heti keksinyt, mistä etsintä kannattaisi aloittaa, vaikka tietysti kaksoset olisivat itsekin hoksanneet Karhukallioiden luolat tuota pikaa. – Katsotaan nyt, Saku mutisi ja vilkaisi taivaalla verkkaisesti lipuvia tummia pilviä. – Jos vaikka alkaa sataa. – En mä sadetta pelkää, Siiri julisti. – Kumpparit jalkaan. Vai vampyyriako te pelkäätte? Sussa pysähtyi ja tyrkkäsi Siiriä olkapäähän, niin että tyttö oli pyllähtää takamukselleen. – Ei tietenkään! Sussa ärjäisi. – Me tehdään kunnon aseet, se verenimijä saa pelätä meitä! Mutta sä jäät kotiin, itikka. Siirin naama mutristui. – Sitten mä kerron äidille, hän uhkasi. – Ei kerrota kenellekään, Saku sovitteli, vaikka hänenkin olisi kovasti tehnyt mieli tönäistä Siiriä. – Saat tulla mukaan, kunhan olet varovainen ja teet täsmälleen niin kuin me sanotaan. Et lähde 19

omin päin harhailemaan, etkä keksi mitään tyhmiä temppuja. Sussa rypisti kulmiaan ja oli selvästi aikeissa vastustella, mutta Saku iski hänelle silmää pikkusiskon pään yli. He livahtaisivat ulos niin myöhään illalla, että Siiri olisi jo unten mailla.