IKIMETSIEN IKONI
1
2
REIJO ALAMAUNU
IKIMETSIEN IKONI Eräkertomuksia
Myllylahti Oy Espoo 3
www.myllylahti.fi
Kansikuva: Markku Alamaunu © Reijo Alamaunu ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-356-036-9 (Sidottu) ISBN 978-952-356-056-7 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019 4
Sisältö 1. Ikimetsien ikoni................................................................7 2. Käpälälauta.....................................................................20 3. Kaikin puolin sujut........................................................36 4. Pirunsaaren vanki...........................................................50 5. Vastausta vaille…...........................................................61 6. Karhun kyrpäluut...........................................................78 7. Tupsukorvan tuho.........................................................88 8. Riistarosvot kohtaavat...................................................99 9. Amorin nuoli............................................................... 117 10. Erakon elämää........................................................... 132 11. Hermanni ja veera.................................................... 150 12. Kosto se kourii.......................................................... 162 13. Orpo........................................................................... 172 14. Homenokan kosto.................................................... 183 15. Kaunokin kohtalo..................................................... 203
5
6
1. IKIMETSIEN IKONI Eppu Marjakangas sai taannoin puhelun hyvän kaverinsa ja ennen muuta metsästyskaverinsa Kassun Lenita-vaimolta. Eppu ihmetteli puhelua, eihän Kassun parempi puolisko koskaan aikaisemmin ollut hänelle soitellut. Taisi Eppu siinä aavistella pahaakin. Ja etiäiset olivat oikeassa. Lenita ilmoitti hetken kierreltyään, että ehkä olisi syytä mennä Kassua tapaamaan sairaalaan. Asiat olivat nyt menneet siihen pisteeseen. Siitä oli jo kuukausia, ellei vallan puoli vuotta, kun Eppu oli viimeksi Kassun tavannut silmästä silmään. Siihen oli luonnollinen syy, asuntopaikkakuntien pitkä välimatka. Viiden tunnin ajomatkalle ei kovin usein kehdannut lähteä. Soiteltu kyllä oli puolin ja toisin varmaan vähintään viikoittain. Tosin, jos nyt tarkemmin ajatteli, niin viimeisestä soitosta taisi olla jo luvattoman kauan. Niin kauan, että Eppu oli vallan tietämätön kaverinsa sairaalassa olosta. Kassun terveydentila, tai sen heikkous, kyllä oli ennestään tiedossa. Mutta kaverin sairaalaan joutuminen tuli kyllä puun takaa, se tosissaan kolautti Epun omaatuntoa. Reissuun siis heti seuraavilla vapailla. Eppu oli työnsä ja taipaleensa aikana kokenut kaikenlaista, silti
7
Kassun näkeminen oli suoranainen järkytys. Kyllä oli mies laihtunut. Eihän Kassu koskaan mikään ylipainoinen ollut ollut, päinvastoin, kevyen sarjan miehiä painon suhteen. Mutta silti mies oli vallan kuihtunut. Vaivoin ja horjuen Kassu haakuili ylös sängystä kaveriaan tervehtimään. Telineestä roikkuvat nestepussit ja letkut haittasivat osaltaan liikkumista. Vanhat kamut vallan käsiä lopsauttivat, pitkästä aikaa kun tapasivat. Hetkessä oli jotakin hämmentävää. Molemmat hakivat sanoja, kuin anteeksipyyntöä olisivat halunneet esittää. Eppu oli vallan halata kaveriaan, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Mitäs tässä aikaiset miehet halailemaan, tiedä mitä ihmisetkin luulevat. – No, Eppu, näillä nyt mennään! sai Kassu teennäisen ryhdikkäästi sanottua. – Näillä korteilla se on pelattava, luhuvataan, jos ei muuten pärjätä! naurahti Eppu ja jatkoi: – Mitenkäs olet pärjäilly? Vaikka mikäs täällä on pärjäillessä, kun nuo tytöt passaa koko ajan! – Pakko se on pärjätä, Eppu, vaikkei tämä enää mitään herkkua ole. Myrkkyjä syötetään, vaikka vallan hyvin on selvillä, että meikäpoika ei tästä selviä. Ei, vaikka nuo tyttäret kuinka silittelis ja passais. – No, äläppä poika höpise! Ainahan me on pärjätty ja pärjätään tästä edeskin. – Kyllä se on kukkua, sano eno, kun meinas hukkua! Jutustelu eteni huolettomasti pieniä vitsejä heitellen. Molemmat onnistuivat teennäisen ryhdikkäissä rooleissaan. Kassu oli tähän asti istunut vuoteellaan, 8
mutta alkoi selvästi väsyä ja asettui pitkälleen Epun kehotuksesta. Pian miehen silmät alkoivat lupsahdella ja tasaisesta puhaltelusta päätellen uni voitti väsyneen. Pitkään Eppu istui sairaan, nukkuvan kaverinsa vierellä. Sitten hän päätti käväistä välillä kahvilla ja nousi tuoliltaan. – Mihis sie menet? valpastunut Kassu kysyi. – Kahville meinasin… – Äläs nyt vielä, kerkiät myöhemminkin sinne. Mulla on sulle vähän asian tynkää, mikä pittää puhua pois. – No se pittää puhua, ei mulla ole mihinkään kiirettä, sanoi Eppu ja istahti takaisin tuolilleen. – Niin, se on semmonen asia, mikä on vaivannu minua poikasesta lähtien. – Kovasti olet pitkään sitä mietiskelly. Mikset ole aikasemmin puhunu, jos se kerran on vaivannu? – No eipä ole tullu sopivaa saumaa. – Nyt on aikaa meillä molemmilla, annahan kuulua! – No siehän olet tietonen, että mie olen kulkenu mettillä jo aivan nöösipojasta lähtien. Ukkihan minut aina otti matkaan, kun lähti saloille Rippe-koira mukanaan. Oli se mukavaa aikaa päästä viistoistakesäisenä pojanmulukkuna Metto-Matin oppiin. Kylän pojat kaehtivat minua, kun eivät itte päässeet. Tietenki ne sitten toisinnaan kiusasivat kostoksi. Ukki oli kuulu lintumies Hyrynsalamella niihin aikoihin. Sulle se taitaa Metto-Matti olla tuiki tuntematon mies? Vai olenko joskus maininnu? 9
– Nimen kyllä muistan, olet kyllä joskus ottanu puhheeksi. Mutta etpä ole sen tarkemmin koskaan kertonu. – No nyt kuulet lissää. Niin, se Matti otti minut matkaan kerran, tai otti se tietenki monestikin, mutta tähän tiettyyn kertaan tämä nyt liittyy. Niin, lintumettälle se ukki minut otti. Siellä oli kuule Hyryllä siihen aikaan aivan mahottomia hakkaamattomia Mettähallituksen mettiä. Ei niissä mettissä ollu nähty sahhaa, eikä kirvestä ikikuuna päivänä. Ikimettiä ne oli, suuria mahtihonkia joka puolella silimän kantamattomiin. Äkkipoika sinne olis heleposti eksyny. Mutta ukki siellä osasi kulkea. Oli poikasesta asti niitä saloja kierrelly. Polokupyörillä vintattiin monta kilometriä ja Rippe juosta hölökytti perässä. Loppumatka mentiin pelekkää mettäpolokua. Se ei ollu hääppöstä kulukuväylää, siinä piti suurimmaksi osaksi pyörää taluttaa. Mutta viimein päästiin perille, ikimettään. Oli se synkkä paikka. Siellä olis äkkipoikaa pelottanu, vaan me ei jääty synkisteleen, eikä Rippe jääny meitä ootteleen, vaan loikki heti häntä kaarella mettän uumeniin. Meikäpoika oli ylypiä, kun Metto-Matti ojensi kuustoistakaliiberisen haulikkonsa minun kannettavaksi. Matti otti repun ja heitti sen selkäänsä. Siinä sitä sitten hiiviskeltiin Ripen perään mettän peittoon. Saatatko muuten uskoa, että oli hieno tunne kävellä ensimmäistä kertaa pyssy olalla? – No voin kuvitella! Mahtoi poika olla ylpeä! – No varmasti! Ja vasta sitä tunsi ittensä mieheksi, kun ukki ensimmäisellä taukopaikalla tarjosi tupakin! 10
– Otitko? – Ja ihan varmasti! Siinä sitä paperossia, vai mitä lie mahorkkaa oli, polteltiin. Ois se saanu silloin jäähä polttamatta. Tuli, meinaan, aika pökkyräinen olo siittä. Muistan ihan selevästi. Tauon jäläkeen, kun lähettiin taas kulkemaan etteenpäin, puski hikeä ja pyörrytti aivan. Mutta semmoset vaivat unohtu heti, kun Rippe alkoi haukkua. Sitä kuunneltiin hetken aikaa, että päästiin suunnasta selville. Ukki sitten näytti suuntaa, että tuonne nuin. Sinne sitten mentiin. Ja hiljaa piti olla, jokaista askelta varottiin. Oli se mahtava tunne rinnassa sillon! Ukki meni edellä ja minä tulin perässä. Haukku alko kuulua jo paljon lähempää. Piti mennä entistä varovaisemmin. Kohta jo Ripen punaruskea selkämys vilahteli kuusikossa. Sen kimakka haukahtelu vain kiihtyi. Ukki vinkkasi minua antamaan pyssyn hänelle. Sain ottaa repun huolekseni. Sitten lähdettiin ryömien eteenpäin. Jokaista risua ja oksaa piti väistää ja varoa. Muistan hyvin, kuinka sydän pompotti jännityksestä. Tuskin uskalsi hengittää. Mutta eteenpäin mentiin. Niin hiljaa ei menty, etteikö Rippe meitä huomannut. Haukunnan välillä se vilkaisi meihin ja jatkoi sitten entistä kiivaammin rähinöintiään suuren kuusen latvukseen. Sitten etenemisemme pysähtyi. Olimme niin lähellä, että Ripen haukkuma lintu, se kai se oli, piti löytää. Metto-Matin tarkka silmä ja kokemus oli valttia. Siellähän se koppelo istui kuusen latvuksessa. Meikäläiseltä se olis jääny löytämättä. On se ihme, miten lintu voi sulautua oksien kätköihin! Matti otti linnun jyvälle ja jy11
säytti sen alas. Rippe hyökkäsi heti vielä räpiköivän linnun kimppuun niin, että höyhenet vain pölisivät. Oli se hieno hetki, ensimmäinen saalis metästysreissulla! – No varmasti oli! Mutta mikäs tuossa niin jäi mieltä kaivelemaan, että pitää koko ikänsä asiaa pähkäillä? ihmetteli Eppu. – Älästä hättäile. Ei tämä tähän loppunu. Me nimittäin pistettiin lintu reppuun ja lähettiin jatkamaan matkaa. Tarjos se ukki vielä tupakin mutta tällä kertaa jätin välliin. Siihenhän se sitten tokaisi, että kun olen näin jämerä mies, niin saan ampua seuraavan linnun ja antoi taas pyssyn minun kannettavaksi. Kyllähän sie arvaat, että meikäläinen kasvoi vähintäänkin vaaksan lissää pittuutta, niin hyvältä se tuntui. – Voin kuvitella. – Niinpä sitten taivallettiin hiljolleen eteenpäin. Tällä kertaa sain itse kulkea edellä. Metto-Matti yritti pysytellä repunkantajana kannoilla. Eikä me niin kauhean kauaksi ehditty, kun taas kuului Ripen räyhäkkä haukku. Sitä kuunneltiin nyt vähän pitempään, kun suunta oli hankala selvittää. Olimme niin tiheässä kuusikossa ja edessä oli vielä harjanne. Nousimme sinne ja siellähän se haukunpaikka selvisi. Etenimme harjannetta myöten muutaman sata metriä ja siellähän Rippe haukkui niin mahottomasti ison petäjän alla. Etenemisemme muuttui taas varovaiseksi hiipimiseksi ja lopulta ryömittiin peräkkäin puulta puulle. Sopivasti sattui eteen suuri maahan rojahtanut kelohonka. Sen suojista tiirailimme yksissä tuumin Ripen haukkumista. Kylläpä oli helppo nakki tällä kertaa, ajattelin. 12
Nimittäin aivan helevetin iso ukkometto istua köllötti aihkipetäjän käsivarttapaksulla oksalla melkein latvassa. Ja aivan näkösällä! Matkaa tuskin kolmeakymmentä metriä, eikä ollutkaan. Lintu katsoa tillotti vain alhaalla räyhäävää koiraa, eikä ollut meistä moksiskaan. Varovasti hivutin haulikon lintua kohden ja hain tukea näkösuojanamme olevasta kelohongasta. Tähtäsin jo. Oli siinä mahtava otus hollilla. Suuri, päästään jo harmaantunut koukkunokka vain odotti ottajaansa. Olkapäilläkin sillä oli harmaata. Ja nokan alla aivan harmaa parta! Mahtoi olla tosi vanha lintu tämä. Kuinka noin vanha ja varmasti kaiken nähnyt ja kokenut lintu päästi meidät niin lähelle? Sitä sopi ihmetellä! Vaan minäpä se en kauaa ihmettele, päätin ja työnsin varmistimen pois. Sormeakin sovitin jo liipaisimelle. Eikös, perhana, viime hetkellä Metto-Matti puuttunu peliin ja kielsi ampumasta sanomalla, että top tykkänään, poika! Saat uskoa, että meikäläinen nieleskeli tyhjää, ja monta kertaa. Elämäni ensimmäinen ukkometto hollilla ja kielletään ampumasta! – Olipa raaka tuomio! Eppu myönsi. – Kertakaikkisen raaka! Selitystä kaipasin tähän, tietysti. Ja kyllähän se ukki alkoi kierrellen ja kaarrellen selittää. Puhui jostain ikimetsien ikonista, jota ei missään nimessä saa ampua. Sen pitää antaa olla rauhassa. Ja kuulemma juuri tämä oli se, ikimetsien ikoni! Olin tietenkin aivan pois tolaltani. Ensin oli niin jännittävä tilanne ja ehdin jo riemuita, että nyt saan ensimmäisen kunnon saaliin, ja sitten kaikki romahti. Kaiken päälle ukki komensi Ripen pois haukulta. Ihme kyllä, Rippe 13
tuli mukisematta pois. Mahtoikohan olla sillekään eka kerta, että pois komennetaan haukulta? Hiljaisuuden vallitessa siinä sitten juotiin kahvit. Ukki vielä vannotti minua, että tuota lintua ei sitten koskaan pidä ampua, se minun piti muistaa ja painaa lujasti mieleeni. – Olipas se kumma komento! Eikös ukki asiaa mitenkään valaissu tarkemmin? – Ei sillä kertaa. Vannotti vain monta kertaa, että ikimetsän ikoni pitää jättää rauhaan. – No maltoitkos jättää? Ennen kuin Kassu ennätti vastata, kolisteli hoitaja huoneeseen lääkekärryä työntäen. – Se on sitten päivälääkkeiden aika! Ja perässä tulee ruokavaunukin. Kuinkas se on Kassulla päivä kulunut? hän ilmoitti ja kyseli. – Kehumatta paras. Annahan, tippa-iita, ne pillerit, niin mennee tämä loppupäivä taas rattosasti ja hilipeästi pilivessä. Lääkkeiden ja ruoan jälkeen Kassulle tuli väsy. Mies nukahti ja Eppu päätti lähteä itsekin syömään. Seisovanpöydän ääreen päästyään hän kuitenkin huomasi, ettei ruoka ollut maullaan. Kassun romahtanut terveys vei ruokahalut ja Eppu tyytyi vain näykkimään lautaselle keräämäänsä annosta. Kahvikupponen meni sentään alas entiseen malliin. Aikaa tappaakseen hän kuljeskeli vielä kaupungilla ilman päämäärää. Parin tunnin kuljeskelun jälkeen Eppu suuntasi takaisin sairaalaan. Varovasti hän raotti potilashuoneen ovea ja kurkisti sisälle. Korahteluista päätellen Kassu nukkui vielä. Eppu hiippaili varovasti sisälle. Siitä huolimatta Kassu valpastui hereille. 14
– Meinasin nukahtaa. Se tuo ruoka alakaa väsyttämmään. – Etkä niin meinannukkaan. Kolomatta tuntia olet vetäny sikeitä! Mutta niinhän ne viisaat sannoo, että se on kuin panis rahhaa pankkiin, kun nuori mies nukkuu, naurahti Eppu. – Älä helevetissä, olisit herättäny! – Eipä tässä käyny kuinkaan. Käväisin kaupungilla vähän puraisemassa ja oli muitakin asioita. – Jaa jaa, taisit pitkäripaisessa piipahtaa, tunnusta pois! Voisit tarjota kaverillekin näkäräiset. – Tarjoaisin, jos olis, vaan kun en käyny viinakaupassa. Oli kiire tulla kuuntelemaan se sinun tarina loppuun. Että maltoitkos jättää sen ikonin rauhaan? Kassun piti pinnistellä muistiaan. Hetken näytti siltä, ettei mies ollut ollenkaan kartalla. – Jaa meinaatko sitä mettoa? hän viimein hoksasi. – No sitä justiin! Annapa tulla loputkin. – Saattaapa tuon tuua juluki. Siinähän kävi näet niin, että me lähettiin naapurin Anteron kanssa jottain viikon päästä ukin kanssa tehyn mettäreissun jäläkeen uuvestaan sinne ikimettään. Olihan se meleko uskaliasta kahen pojanmulukun lähtiä omin päin mettälle. Mutta kun kotona ei sattunu sillä kertaa olemaan kettään, niin heleppoa oli pyssyntorvelo ottaa seinältä, ja sotkettiin sitten pyörillä mahotonta kyytiä ukin opettamaa tietä. Rippe seuras tietenkin mukana. Mitäs ne semmoset mettämiehet on, joilla ei koiraa ole! Hyvin me osattiin kinttupolun alakuun, ja polkua pitkin marssittiin umpimettään. Tosi puhheessa saatto 15
se silloin vähän pelottaakin mutta sitä ei passannu kaverille näyttää. Ja viimestään semmoset ajatukset unehtu, kun Rippe alkoi haukkua jossakin eessäpäin. Me hiivittiin Antsun kanssa jännityksestä täristen haukkua kohti. Välillä haukunta katkesi ja ikuisuuelta tuntuneen ajan jälkeen Ripen kiukkuinen ääni kajahteli taas korven kätköistä. Se kuului selvästi kauempaa nyt. Siitähän meikäpojat ei välittäny, paineltiin perässä vain. Ja kohta maattiin saman hongan takana, missä ukinkin kanssa piileskeltiin. Ja arvaapa mitä nähtiin? – No itte paholaisen vissiin, Eppu ehdotti. – Mitästä pirua! Sata varmasti sama ukkometto istua killotti samalla oksalla petäjän latvassa, kuin viikkoa aiemmin! Kaula pitkällä se kattoa killotti Rippeä, naksutti sille nokkaansa. Ja Rippe raivosi alhaalla. Oli se, jumaliste, mahoton metto! Istumaoksa vaan notkui sen painon alla. Linnun höyhenpeite oli paikoin ihan selvästi harmaantunut. Ja se parta! Yhtä harmaa kuin ukilla. Mutta vielä oli vanhuksessa virtaa. Sen verenpunaiset kulmakarvat pullistuivat aina, kun se kurkotteli haukkujaansa kohti. Oli siinä riettaassa vielä kovasti koirasta, kun se levitti pyrstönsä mahottomaksi viuhkaksi. Mahtoi se olla vielä soitimella melekonen mestari. Rippe räksytti, minkä jaksoi ja välillä jo vilkuili meitä. Mie jo pelekäsin, että se heittää haukkumisen pois, muistaa eellisen reissun. Antero jo alako hoppuuttelemaan, että eikö tuota pitäisi possauttaa. Siinä mulle tuli mieleen ukin sanat: ”Ikimetsien ikonin pitää antaa olla rauhassa.” Saat uskoa, että Kassun mielessä myller-
16
si. Halutti ampua niin perkeleesti ja kuitenki jokin kielsi. Näin jäläkikätteen vois sanua, että pojankloppi joutu liian aikasin liian tiukkaan paikkaan. Koira haukkui ja kaveri yllytti, itteäkin halutti perkeleesti. Omatunto vain muistutti ukin ehottomasta kiellosta. – Possautitko? – Possautin, perkele! – Ja putosi kans? – No ei siltä matkalta voinu erehtyä. Ryminällä putosi. Oksat siinä pudotessa katkeili. Maa vain tömähti linnun viimeisen lennon loputtua. Tai eihän se enää mitään lentoa ollut, vapaata pudotusta ja äkkipyssäys. Ihimettelin vain sen jäläkeisiä tapahtumia. Kaitpa normaalisti koiran olis pitäny hyökätä saaliin kimppuun. Mutta Rippe teki täys tenän. Se suorastaan vingahti pelosta ja luikki tiehensä. Antero se kyllä vouhotti senkin edestä. Kehui niin perkeleesti, itteään ja vähän minuakin. Tosipuhheessa minua vitutti jo pahemman kerran. Omatunto soimasi, jos niin kuin kauniimmin sanois. Sääliäkin tunsin lintuparkaa kohtaan. Kuin anteeksipyytäen silitin sen selkää ja päätä. Verinoro vierähti linnun silmänurkasta sormille. Se tuntu, kuule, silloin pahalta. Muistan, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa pitkän aikaa… Aika lailla vähin äänin, siis minun puolesta, kerättiin saalis ja palattiin kotiin. Rippe oli tullut jo edeltä. Siellä jo metsämiestä odoteltiinkin. Ripustin saaliin aitan kuistille ja luikin sitten pirttiin. Näin ikkunasta, että ukki siellä tutki aitan edustalla roikkuvaa mettoa. Kohta
17
kuistin ovi kävi ja ukki asteli pirttiin. Muistan ikäni ukin minuun luoman katseen. Nieleskelin jo valmiiksi, tiesin odottaa kunnon ripitystä. Ehkä se silti oli odotettua lievempi mutta sen sisältö oli kauhea. Ukki antoi tulla jotensakin näillä sanoilla: ”Sie pojan perkele, et uskonu vanhaa! Ammuit ikimettien ikonin, vaikka mie sinua nimenommaan kielsin! Sinun häätyy nyt sitten tietää tämä ja paina se nyt sitten mielees, mitä vanhat sannoo. Nimittäin se, joka ikimettän ikonin ampuu ja kätensä sen verreen sotkee, muuttuu itte kuoltuansa ikimettien ikoniksi, ja saapi korvissa kärvistellä marjoja syöden, talvella neulasia napsien petäjien latvuksista. Ja tätä kestää niin kauan, että joku toinen onneton sinut sitten joskus oksalta puottaa ja viimein päästää rauhaan.” Semmosia haasteli Metto-Matti! Mie olen alakanu viime aikoina uskomaan enon juttuun. Mitä tarkemmin ajattellee, sen enemmän siihen uskoo. Sulle mie nyt, Eppu, voin sanua, että jos mulla on joku homma, minkä olis voinu jättää tekemättä, niin sen metton olisin voinu jättää ampumatta. Niin… että kun minusta aika jättää… niin kattele lintumettällä ollessas tarkasti… ketä ammut… Eppu oli siirtynyt Kassua kuunnellessaan potilashuoneen ikkunan ääreen ja katseli siitä ulos kohti laskevaa aurinkoa. Yhdeksännen kerroksen ikkunasta näki kauas, melkein tulevaisuuteen asti. Mutta ei sentään aivan. – Älähän, Kassu, hättäile. Kyllä me vielä yhessä mettillä kuljetaan. Paranet täällä ja syksyllä sitten…
18
Epun lause jäi kesken. Outo tunne sai hänet kääntymään ikkunalta Kassuun päin. Heti hän näki, ettei kaikki ollut kaverilla kunnossa. Kassun silmät tuijottivat tyhjinä kattoon, hengitys oli lakannut. Kassu oli mennyt… niin, minne?
19