2
YTE
NÄ LUKU
YTE
NÄ LUKU
MARTTI LINNA
IMPIVAARA Rikosromaani
186
Myllylahti Oy Espoo
3
TE
NÄY U K U L
www.myllylahti.fi
Suomen Kirjailijaliitto ja Taiteen edistämiskeskus ovat tukeneet teoksen kirjoittamista. © Martti Linna sekä Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-983-6 (Sidottu) ISBN 978-952-356-002-4 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019 4
1 Harmaa talo näytti isolta seistessään hämärässä aamussa pienellä mäentöyräällä, laajan peltoaukean keskellä. Rikosylikonstaapeli Sudenmaa veikkasi mielessään, että siinä oli ainakin kaksisataa neliötä tilaa asua. Pienempisieluinen ihminen olisi ollut niistä kateellinen. Suuremmalla sielulla varustettu poliisimies tyytyi olemaan vahingoniloinen, kun hän ajatteli talonväen siivouspäivää. Silvennoinenkin oli ehtinyt paikalle. Norpannaamainen nakkasi niskojaan Sudenmaalle tervehdykseksi. Tuomas Nenonen, tuttu järjestyspuolen vanhempi konstaapeli, tuli heitä vastaan alarinteeseen. Hänen selkänsä takana välkkyivät häntä välkymmät siniset valot. ”Huomenia. Missäs se kolmas on?” ”Mitä?” ”Eikös ne joskus laittaneet kolmekin viisasta miestä paikalle, kun tapahtui ihmeitä?” Se oli selvä viittaus Sudenmaan papillisiin sukujuuriin. Ne olivat yleisessä tiedossa poliisitalolla. Toiset suitsivat suitaan sen juurakon edessä. Toiset se sai 5
repimään äänihuuliaan enemmän raolleen, kun rovastin poika ilmestyi näkökenttään. ”Meilläkin on tehostettu”, Reijo Sudenmaa tyytyi vastaamaan. Kaikkiin maailman sanoihin ei kannattanut tarttua, ei kajota. ”Onko isokin ihme?” ”On”, Nenonen vastasi. ”Ihan kuin Betlehemissä.” Harmaan talon pihamaa oli käynyt ahtaaksi. Sille oli parkkeerattu pari paloautoa, yksi ambulanssi, kaksi maijaa ja poliisin teknisen tutkinnan pakettiauto. Rikospaikkatutkija Taskinen purki jo tavaroitaan pakun perästä. Sudenmaa heilautti hänelle kättään. Järjestyspoliisin Nenonen ohjasi taktiset kollegansa talon portailla seisovan palomestarin luokse. Mies oli Sudenmaalle kasvoilta tuttu, nimeä hän ei saanut päähänsä. ”Terve”, palomestari sanoi ja tarjosi käsipäivää. Nimi oli Jokinen. Jokiset, Virtaset, Mäkiset ja Järviset, ne menivät aina mielessä sekaisin. ”Terve. Mitäs te täällä teette?” ”Talon isäntä oli sanonut hälytyskeskukseen, että täällä on nainen kiven alla. Sen takia meidät pantiin ensimmäisinä paikalle.” ”Onko naisen henkilöllisyys tiedossa?” ”On. Raisa Kennää. Hän on hälyttäjän vaimo.” ”Onko isokin kivi?” ”Haluatko katsoa?” ”En”, Sudenmaa sanoi, ja seurasi Jokista sisälle taloon. Silvennoinen rymysi perään kolmanneksi. Ehkä siinä tuli se kolmen viisaan vaatimus täytetyksi. 6
Ulkoportaat oli tehty talon ilmeeseen sopiviksi ruskeaksi kyllästetystä puusta. Niiden vierellä nojasi seinään vartensa katkaissut katuharja. Ulkoeteisessä, sisäkaton rajassa oli talon sähkökeskus. Sen alla oli rivissä koukkuja sadevaatteille ja muille rymykamppeille. Koukuista roikkui oranssinmustia, pihkalle tuoksuvia turva-asusteita. Kenkärallilla niiden alla oli turvakumisaappaat samaa sävyä, kooltaan kohtalaista sisävesilaivastoa. Talo laajeni heti ulkoeteisen jälkeen avaraksi tilaksi. Se oli yhdistelmä sisäeteistä, olohuonetta ja ruokasalia. ”Siinä se on”, palomestari sanoi, ja osoitti sormellaan. Sudenmaasta tuntui aina pahalta, kun kuolleesta käytettiin se-sanaa. Niin kuin hengen irtoaminen ruumiista olisi tarkoittanut ihmisen muuttumista pelkäksi esineeksi sen olennon sijaan, joka oli vielä hetki sitten hengittänyt, ajatellut, iloinnut ja surrut. Ruumis makasi ulko-ovelta katsottuna yhtenäisen tilan takaosassa, suljetun oven edessä selällään. Naisen raajat olivat rumasti levällään. Kirkkaan siniseksi maalattu, parin miehen pään kokoinen kivi oli tehnyt tuhonsa ja pyörähtänyt vähän sivuun naisen kasvoilta. Se peitti niistä osan ovelta katselevien näkyvistä. Sudenmaa oli siitä kiitollinen. Verta oli runsaasti lattialla ruumiin ympärillä. Sitä oli lentänyt myös oveen ja seinille. ”Jessus”, Silvennoinen sanoi hiljaa Sudenmaan olkapään takana. ”Sen on täytynyt olla aika ilkeä mäjäys.” 7
Sudenmaa astui varovasti peremmälle avaraan tilaan ja käveli lähemmäs äänetöntä, rujoa hahmoa. Lattia oli tehty himmeällä kuullolla lakatuista mäntylankuista. Osa niistä peittyi raidallisten ja kivan näköisten karvalankamattojen alle. Kuolleen naisen pää oli puolen metrin päässä talon sisäseinästä. Ulko-ovelta katsottuna hänen varpaankärjistään jäi etäisyyttä parisen metriä kookkaaseen vuolukivitakkaan, joka rajasi ruokasalina käytetyn tilan osittain eroon oleskelutilasta. Jälkimmäisen keskellä, ovensuuseinustalla kökötti mustana kotijumalana iso ja litteä televisioruutu matalan tason päällä. Sen edessä oli palvelusmenoja varten mukavan näköinen harmaa sohvaryhmä ja lasikantinen pöytä. Mikään ei ollut rikki siinä tilassa. Kaikki oli kohdallaan, hyvällä maulla valittua ja kaunista. Kaikki muu, paitsi talon emännän pää. ”Mistä helvetistä tuo kivi on tuotu tänne? Ja miksi se on maalattu”, Silvennoinen kysyi. Äänestä kuuli, että häntäkin etoi. ”Sen selvittäminen taitaa olla teidän ongelma. Ei minun”, palomestari Jokinen sanoi. ”Meidän porukat joutaa täältä vissiin pois.” ”Niin vissiin”, Sudenmaa sanoi. ”Meidän on parasta etsiä käsiimme se ilmoittaja ja aviomies.”
8
2 Risto Kennää, edesmenneen Raisa Anneli Kennään vähän päälle viisikymppinen aviomies odotti taktista tutkijaa sinivalkoisen maijan takaosassa. ”Otan osaa”, Sudenmaa sanoi esiteltyään itsensä ja könyttyään maijaan miehen seuraksi. ”Kiitos”, mies sanoi konemaisesti. Miehen olomuoto toi Sudenmaalle mieleen jonkun suomalaisen miesnäyttelijän vanhoista elokuvista. Hän ei saanut heti mieleensä nimeä. Miehellä oli vahva rintakehä, se kaartui hänen olemuksestaan ulos kuin vanhan kuunarin tuulessa pullistuva purje, valmiina ottamaan vastaan kaiken mitä taivas eteen toisi. Varreltaan lyhyenlännällä miehellä oli pitkälle niskaa kohti kaljuuntunut otsa. ”Tämä on tällainen alustava puhuttelu. Olisi hyvä, jos kertoisit omin sanoin, mitä viime yönä tapahtui. Varsinainen kuuleminen pidetään sitten aikanaan poliisitalolla. Jos tuntuu, ettet jaksa puhua, niin sano. Sopiiko tämä sinulle?” Mies nyökkäsi. ”Jos vaikka aloittaisit.” 9
”Mistä?” ”Kerro, mitä viime yönä tapahtui. Ihan omin sanoin.” Harmaan talon isäntä näytti huumaantuneelta. Kivi, joka oli iskenyt hänen vaimoonsa, oli iskenyt myös häneen. ”Meillä oli ihan tavallinen yö… siihen asti.” ”Te menitte illalla nukkumaan yhdessä?” ”Joo.” ”Mihin aikaan?” ”Kymmenen maissa.” ”Oliko teillä illalla vieraita?” ”Ei kait.” ”Te nukuitte samassa huoneessa?” ”Tietenkin.” ”Missä se huone on?” ”Se on se huone, jonka oven edessä… jonka oven eteen Raisa kuoli.” Piti auttaa, avittaa. Miehelle tekisi tiukkaa päästä pois kiven alta. ”Mitä yöllä tapahtui? Lähtikö Raisa johonkin aikaan vuoteesta?” ”Lähti”, Risto Kennää sanoi nyökäten. ”Aamuyöllä. Lähti vessaan.” ”Mihin aikaan?” ”En tiedä. Silloin oli vielä pimeää.” ”Sanoiko hän lähtevänsä vessaan?” ”Ei. Me olemme olleet naimisissa kaksikymmentäyksi vuotta.” 10
Kyllä siinä ajassa oppi tietämään, milloin kumppania kusetti. Maaritkaan ei enää kääntänyt kylkeään, saati hamuillut kaipaavasti kädellään, kun Sudenmaa lähti yön selässä niille asioille, joita ei delegoida muille. ”Kerro mitä sitten tapahtui. Jos jaksat.” ”Raisku… Raisa nousi ylös. Minä kuulin hänen menevän olohuoneeseen. Hän sulki oven takanaan. Vähän sen jälkeen… jysähti.” Mies sulki silmänsä. Sudenmaa antoi hänelle aikaa. Sitä oli, kun sitä otti. Mies jatkaisi puhumista sitten kun jaksaisi. Sellaiset asiat oppi tietämään. Kun mies taas puhui, hänen äänessään ei ollut väriä eikä sävyjä. Puhe tuli kuin tuonpuoleisesta. ”Huusin Raiskua nimeltä. Kysyin mitä kävi. Nousin ylös ja yritin avata ovea. Ajattelin, että hän kaatui tai jotakin. En saanut ovea auki. Puin päälle, avasin ikkunan ja kiipesin pihalle.” Sudenmaa vilkaisi maijan ikkunasta ulos. Yksi talon alakerran isoista ikkunoista oli raollaan. Taskisen rikospaikkatutkijat virtasivat sisälle taloon ja sieltä ulos valkoisissa haalareissaan. Heille pitäisi sanoa ikkunasta. ”Saitko sen helposti auki?” ”Raisku pelkää… pelkäsi aina tulipaloja. Hän vaati, että jokaisessa ikkunassa piti olla avauskahva paikallaan.” ”Ajattele tarkasti. Millaisia ääniä sinä kuulit sieltä oven takaa?” ”Sen jysähdyksen.” 11
Sen jysähdyksen kanssa miehen olisi opittava elämään. Se kuuluisi hänen korvissaan vielä kauan. Aika sen vasta vaimentaisi. ”Kuulitko mitään ennen sitä?” ”Kuten mitä?” ”Puhetta? Muita ääniä?” ”En.” ”Entä sen jälkeen?” ”En.” ”Sinä puit päällesi, avasit ikkunan ja kiipesit ulos. Jatka siitä.” Siitä mies oli jatkanut. Hätääntyneenä siitä, mitä hänen vaimolleen oli käynyt. ”Kiersin etuovelle.” ”Oliko se yöllä lukossa?” ”Ei se koskaan ole. Tämä on rauhallista seutua.” Oli kenties ollut. Ei ollut enää. Ainakaan tänä aamuna. ”Oliko ovi auki vai kiinni?” ”Kiinni. Menin sisään ja näin… Raisa makasi lattialla.” Sudenmaa palautti sen näyn mieleensä. ”Mitä hänellä oli yllään?” ”Rintaliivit ja pikkuhousut. Ei muuta.” Se näky täsmäsi. ”Niinkö hän yleensä nukkui?” ”Niin.” Eli tavallinen rintapanssari ja vähän alasuojaa. Ehkä asusteet kertoivat siitä, että Kennään pariskun12
nalla oli vielä vähän keskinäistä tunnetta jäljellä, kahdestakymmenestäyhdestä vuodesta huolimatta. Se ei ollut vielä haalentunut naisen löysän puuvillapaitulin ja miehen lököttävien bulgarialaisten halpiskalsareiden tasolle. Paikalle ensimmäisenä saapunut järjestyspoliisin partio oli ottanut Ristolta talteen vaatteet, jotka hänellä oli ollut yllään partion saapuessa. Ne lähtisivät laboratorioon tutkittaviksi. Nyt miehellä oli päällään vain jostakin vaatenaulakosta kiskaistut, mutta huolellisesti tarkastetut verryttelypuvun housut ja pusero. ”Te asutte kahdestaan?” Sudenmaa ei tarkoituksella laittanut sanoihinsa imperfektiä, ajan mennyttä muotoa. Miehen täytyisi totutella siihen, ettei Raisaa enää ollut. ”Niin.” ”Onko teillä lapsia?” ”On. Tytär.” ”Missä hän asuu?” ”Tässä lähellä.” ”Tietääkö hän, mitä on tapahtunut?” Risto Kennään näyttelijän otsa oli syvillä, huolestuneilla rypyillä. Kuin hän olisi joutunut ajattelemaan ankarasti. Kysymys oli huono. Kukaan ei tiennyt, mitä talossa oli yöllä tapahtunut. Ehkä konstaapeli Nenosen sanoissa oli itua. Tarvittiin palkattuja, sinipukuisia itämaan tietäjiä ottamaan se selville. ”Tietää. Minä soitin Katjalle. Hän on tulossa.” ”Miksi Raisa sulki sen makuuhuoneen oven takanaan?” 13
”Se oli vaan sellainen… tapa.” ”Tekikö hän aina niin? Vaikka te olitte kahdestaan talossa?” ”Teki.” Ehkä tapa oli ollut henkinen jäänne niistä ajoista, kun Kennään pariskunta oli joutunut varjelemaan rakkauden täyttämiä hikisiä yötöitään pienen tyttärensä tungettelevilta katseilta. ”Miltä se jysähdys kuulosti?” Se oli julma ja kova kysymys. Mutta se oli pakko tehdä. ”En minä halua...” ”Jos sinä voisit kuvailla sitä. Siitä voisi olla meille apua.” ”Se oli… niin kuin jokin olisi pudonnut kovaa ja korkealta.” Sudenmaa kurottautui eteenpäin. Hän osoitti sormellaan miehen oikeaa silmää. Sen ympärys ja ohimo kehittivät näkösälle komeaa mustelmaa. ”Mihin sinä satutit itsesi?” ”Minä kaaduin. Kun… näin Raisan”, Risto Kennää sanoi ja nielaisi. ”Löin pääni johonkin.” Sudenmaa jätti sen siihen. ”Mitä te teitte illalla?” ”En minä tiedä, mitä Raisa teki.” ”Miksi et?” ”En ollut kotona. Tulin vasta yhdeksän jälkeen.” ”Missä sinä olit siihen saakka?” Miehen elottomissa silmissä tapahtui jotakin. 14
Niin kuin niihin olisi syttynyt jokin. ”Tiinan luona.” ”Kuka hän on?” ”Tiina on minun… ystävä.” Maijan ulkopuolelta kuului meteliä. Joku huusi kovaa ja kirkkaasti. Jokin törmäsi maijan kylkeen ja huojautti autoa. Siihen päälle kuului Silvennoisen möreä komentoääni. Sudenmaa tarttui ovenkahvaan ja liu’utti oven auki. Harmaan talon pihamaalla oli helvetti irti.
15
3 Vanhempi rikoskonstaapeli Silvennoinen oli selvästi tottunut olemaan naisten riepoteltavana. Hän työnsi räpylänsä raivoavien naisten väliin ja piti heitä erossa toisistaan. Naisista toinen, nuorempi, sai kuitenkin kahmaistua hyvän otteen vanhemman naisen keltaisina lieskoina leimuavasta kuontalosta. Hän repi sitä sydänjuurin, vanhemman naisen pää heilui kiskaisujen voimasta sinne tänne. Nainen kiljui kuin puuduttamatta kuohittava koiras. Silvennoisen suu kävi sukkelaan, mutta ääntä ei kuullut naisten kimakoiden äänten seasta. Sudenmaa syöksyi apuun. Vähemmän ritarillisella otteella hän pyöräytti itsensä nuoremman naisen selän taakse, painoi vatsansa sitä vasten ja väänsi naisen käsivarsista niin, että tämän oli pakko irrottaa kivulias otteensa toisesta naisesta. Keltatukkainen ei kiittänyt auttajaansa: hän potkaisi ja nuorempi nainen väisti. Kengän terävä kärki mosahti ilkeästi Sudenmaata reiteen. ”Lopettakaa!” Nuoremmassa naiskoneessa oli kosolti vääntöä. 16
Sudenmaa sai tehdä tosissaan töitä, ennen kuin hän sai naisen rintamasuunnan kääntymään toiseen suuntaan. ”Mitä täällä tapahtuu?” ”Tuo lutka vei minulta auton avaimet!” ”Väärin”, keltatukkainen huusi kimeällä äänellä. ”Se on minun! Sinun isäsi antoi sen minulle!” ”Se on äidin!” ”Lopettakaa, molemmat”, Silvennoinen huusi. Tuo Saimaan syvänteistä kumpuava ääni sai naiset vihdoin lopettamaan rimpuilemisensa poliisimiesten käsissä. Sudenmaakin uskalsi höllätä vähän otettaan pitelemänsä naisen käsivarsista. Samalla hän tunnusteli reittään. Ei sillä astumaan olisi pystynyt, mutta kävelemään kyllä. Mustelma siihen tulisi. Viisi senttiä vasemmalle, ja hän olisi leikkinyt loppupäivän linkkuveistä. ”Nimet, kiitos!” ”Minä olen Katja. Noiden”, nuoremman naisen sormi osoitti harmaata taloa, ”tytär.” ”Katja kuka? Kennää?” ”Purola.” ”Entä kuka sinä olet?” Sudenmaa osoitti kysymyksensä vanhemmalle naiselle, joka suki keltaista kuontaloaan sormillaan suoraksi. ”Se on isän maksettu nainen”, Katja Purola huusi, ja keltatukkainen sähähti. Silvennoinen pelasi varman päälle ja siirsi ruhonsa uudelleen naisten väliin. Sudenmaa talutti talon tyttären sivummalle. Hän teki sen lempeämmällä otteella. Nainen oli melko lyhyt, mutta hän kävi joko salilla tai teki jotakin ruumiil17
lista työtä. Kireä hauis tuntui selvästi käsivarren luun päältä. ”Missä sinä olit viime yönä?” Se piti kysyä. Niillä haukkareilla olisi helposti paiskattu isompikin sininen kivi jonkun onnettoman kasvoille. ”Kotona.” ”Olitko jonkun kanssa?” ”Mieheni.” ”Missä sinä asut?” ”Olkikujalla. Viiden kilometrin päässä.” Eli turhan kaukana edes roomalaiselle ballistalle, saati Daavid-paimenen pikku lingolle. Sudenmaa ohjasi käsivarrellaan naisen maijan sivulle. Hän liu’utti sen oven auki. Katja Purola, omaa sukuaan Kennää purskahti itkuun. Hän ryntäsi isänsä syliin.
18