Tero Somppi: Isku 443 / lukunäyte

2

TERO SOMPPI

ISKU 443 Jännitysromaani

179

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

© Tero Somppi ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-943-0 (Sidottu) ISBN 978-952-202-964-5 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

4

Kaikki haluavat tehdä maailmasta paratiisin, mutta vain niille, jotka uskovat siihen oikein.

Monet luottavat sokeasti siihen, että maailmanrauha on pysyvästi uhattuna.

– Jarmo Somppi (1941–1993)

5

6

1.

Jari Luomi heräsi aamulla kännykän kimeään piipitykseen.

Hänen oli pitänyt vaihtaa tuo kallon lävistävä ääni jo ainakin kaksi kuukautta, mutta ei ollut vielä saanut aikaiseksi.

Välillä tuntui, ettei hän saanut muutenkaan mitään aikaiseksi. Arki seurasi tiukkaa rutiinia, työ järjestyspoliisina oli alkanut turruttaa, eikä elämä tarjonnut paljon ilonaiheita.

Isompia ongelmia ei jaksanut nyt aamusta edes ajatella.

Jari kampesi itsensä ylös ja huomasi Veran häipyneen ainaisille aamulenkeilleen, onneksi. Heidän suhteensa pysyi kasassa enää ilmastointiteipillä, jos silläkään. Kaiken huipuksi Vera oli myös poliisi ja työskenteli hänkin Pasilassa. Hyvää oli se, ettei pariskuntien annettu työskennellä samassa ryhmässä, eikä ainakaan työparina. Elämän kurjuuden maksimoinniksi Vera oli ylikonstaapeli ja kenttäjohtaja. Hänet oli juuri valittu päällystökurssille, uraputkessa olevasta akasta tulisi vielä komisario.

Hänen olisi tietysti kuulunut olla ylpeä vaimostaan ja tukea tätä urallaan. Hän itse tahkosi samaa vuoroa kesät talvet, eikä näköpiirissä ollut sen paremmin ylennystä kuin muutakaan vaihtelua. Kaksi kertaa hän oli saanut huomautuksen liiallisesta voimakeinojen käytöstä. Hän pystyi myöntämään, että osatekijänä siihen oli varmaankin yleinen turhautuminen omaan elämään, mutta valistunut rupusakki osasi nykyään myös tehtailla perättömiä kante-

7

luita liukuhihnalta. Totta kai järjestyspoliisin päivässä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Oli häpeä, että paskalaitoksen johto uskoi mieluummin elämäänsä väsynyttä tapajuoppoa kuin virkamiestä.

Hän olisi mieluusti lähtenyt nostelemaan juoppojenpaapomistyöstään, mutta mihin helvettiin hän olisi mennyt, vartijaksi? Ojasta allikkoon. Hänen kaltaisiaan tiukkoja mutta oikeudenmukaisia poliiseja tarvittiin, nykyään vielä enemmän kuin koskaan. Valitettavasti kaikenlainen pohjasakan ymmärtäminen oli syrjäyttänyt terveen järjen käytön jo aikoja sitten. Kukkahattutädit olivat vallanneet koko maan, ja viranomaiset kulkivat kiltisti näkymättömässä talutusnuorassa. Harva edes ymmärsi, miten näin oli päässyt käymään, ei Jari itsekään. Eikä hän enää edes yrittänyt.

Kaikkein eniten Jari olisi kaivannut Veralta ansaitsemaansa arvostusta. Hän ei halunnut myöntää sitä edes itselleen, mutta olisi mieluiten ottanut vaimon, joka olisi keskittynyt kotiinkin. Ehkä odotellut häntä töistä lämpimän ruuan kanssa. Ja satsannut lapsiin, eikä vain tuupannut näitä hoitoon heti pakollisen äitiysloman jälkeen.

Senkin Vera oli pitänyt vain, jotta kulissi pysyi kunnossa, eikä ”kukaan kateellinen olisi ihmetellyt”. Mikä vika olisi ollut perheen asettamisessa etusijalle, Jari mietti, edes joskus. Veralle tärkeintä oli aina ja itsestään selvästi oma ura, päteminen poliisina, eikä mikään muu.

Jari kävi pesemässä kasvonsa kylmällä vedellä. Hän asteli lastenhuoneeseen ja asetteli lyhyellä matkalla kasvoilleen ”kaikki on hyvin” -naamionsa, johon oli ehtinyt kuluneen vuoden aikana tottua. Mutta lapset hänet käynnissä pitivätkin. Suloiset 3- ja 6-vuotiaat sisarukset Suvi ja Leo. 8

Jari laittoi valot päälle, ja hänen sydämensä pehmeni näistä kahdesta, jotka tuhisivat omissa sängyissään viatonta lasten unta. Kyllä kaikki järjestyy, hän vakuutti itselleen, tavalla tai toisella.

– Huomenta kullanmurut.

Hitaasti sängyissä alkoi tapahtua vaivihkaista heräämistä.

– Tulkaahan aamiaiselle, Jari kehotti ja kumartui antamaan suukot molempien poskille. Lasten uninen hymy oli aito ja suloinen. Silti Jari tunsi raskaan painon rinnassaan, ahdistus oli niin kokonaisvaltaista.

Varttia myöhemmin molemmat tenavat kauhoivat muroja nälkäisiin suihinsa. Jari hörppi kahvia ja haarukoi tähteistä kasaamaansa ja paistamaansa salami-juustomunakasta.

Kuului kolahdus kun Vera avasi ulko-oven tärisevin käsin. Hän oli käynyt salilla tekemässä äärimmäisen punttiharjoituksen ja juossut pienen kiertotien kautta kuuden kilometrin kovavauhtisen aamulenkin. Hän lisäsi harjoittelun kuormitusta pikkuhiljaa juostakseen kesällä vihdoin ensimmäisen maratoninsa. Ja tietysti myös ollakseen päällystökurssin alkaessa henkisesti ja fyysisesti parhaimmillaan. Kurssin paras.

Vera riisui kuluneet, toista tuhatta kilometriä nähneet lenkkarinsa eteiseen ja tunsi hikipisaroiden tippuvan lattialle. Hän päätti kipaista keittiöstä tuoremehua ja kiiruhtaa suihkuun.

– Hei kulta. Vera kietoi kätensä keittiön tuolissa synkän näköisenä istuvan Jarin kaulalle.

– Älä viitti, Jari tuhahti ja rimpuili halauksesta.

– Mikä sulla on?

– Sä oot ihan hikinen, Jari ärähti, eikä onnistunut 9

peittelemään äänensä kylmyyttä. Hän hörppäsi kiireesti kahvia saadakseen käsille muuta puuhaa.

– Mä meen suihkuun. Mennäänkö me samaa matkaa duuniin?

– Ihan sama, Jari kohautti olkapäitään. – Mennään vaan.

He jättivät lapset päiväkotiin yhdeksältä. Vera ohjasi perheen Skoda Octavian kohti Pasilaa. Matka kestäisi maksimissaan vartin, mutta nykyään lyhyenkin kahdenkeskisen ajan saattoi vallata painostava hiljaisuus.

– Pitäiskö meidän koittaa jutella? Vera yritti kääntäessään auton Tuusulanväylältä alas kohti Metsälää, taksikeskuksen ohi. Hän oli tottunut oikaisemaan loppumatkan pikkuteitä.

– Mistä? Jari murahti. – Oikeasti? Mistä me juteltais?

Se päätti keskustelun tehokkaasti. Molemmat vaipuivat loppumatkaksi omiin mietteisiinsä.

10

2.

Kymmeneltä aamu- ja yövuorojen yhteisen tukivuoron aloituspalaveri oli pidetty ja poliisit suuntasivat kentälle.

Vera toimi kenttäjohtajana keskisen Helsingin alueella, parinaan vanhempi konstaapeli Marko Perola, kokenut pitkän linjan kenttämies.

Jari oli kantakaupungin eli eteläisen Helsingin vahvuudessa. Iltapäiväksi hänen partionsa oli korvamerkattu Kampin Narinkkatorin Maailman kulttuurit -tapahtumaan. Kaupungissa järjestettiin kiihtyvään tahtiin erilaisia monikulttuurisuutta ylistäviä yleisötapahtumia. Jari arveli syyksi vihervasemmiston kasvaneen vaikutusvallan kaupungin päättävissä elimissä. Siihen asti edessä oli normaalia partiointia. Hän lähti pääkaupungin keskustaan parinaan nuori, koulusta juuri harjoittelujaksolle Pasilaan ilmaantunut Juha Juntunen.

Jari ei olisi millään jaksanut toimia märkäkorvan työhön perehdyttäjänä. Kaveri oli varmasti ihan mukava, mutta hän olisi mieluummin hoitanut vain omat asiansa ja yrittänyt keskittyä omaan jaksamiseensa. Tai vaipunut omaan tyhjiöönsä ajatuksineen. Tällä hetkellä kaikki tuntui muutenkin ylivoimaiselta.

Jari ymmärsi, että tässä ammatissa luottamuksen piti olla ehdotonta. Oma henki saattoi riippua partiokaverin toiminnasta. Siitä syystä hän ei nykyisessä mielialassaan

11

ollut varmaankaan haluttua partioseuraa, eikä välttämättä edes omasta mielestään työkykyinen. Rutiini kyllä rullasi, kunhan mitään ihmeellistä ei sattunut.

– Ajetaanko aluksi Kaivarin rantojen kautta? Juha kysyi hyväntuulisesti. Hän oli päättänyt, ettei antaisi mörököllin pilata uutta hienoa päivää unelmien ammatissa.

Kollegan mieliala oli tullut selväksi heti autoon kiivetessä.

Hän odotti hetken vastausta ja lisäsi sitten: – Aamun laiva taitaakin juuri purkaa matkustajiaan.

Vaikka tiedänhän minä sen ihan varmasti, Juha ajatteli mielessään, parempi silti olla vaatimaton ja esittää epävarmaa. Jos hän olisi ollut partion johtaja, hän olisi selkeästi ilmoittanut heidän menevän ensimmäiseksi katsomaan, että sataman ruuhkassa on rauhallista, eikä laivasta ajele ulos selkeitä rattijuoppoja.

– Vaikka, Jari murahti lopulta tahtonsa ilmaisuna.

Keskustelu tyrehtyi alkuunsa. Jari keskittyi katsomaan ohilipuvia maisemia. Sokos, Vanha ja Stocka, jonka Herkku olikin nykyään periaatteessa S-market, mikä oli järkyttänyt elitistisiä mummeleita, jotka kokivat joutuneensa omasta linnakkeestaan rahvaan kassalinjalle. Jari naurahti mielikuvalleen.

Ihmisiä värjötteli sporapysäkeillä mereltä puhaltavassa viimassa. Juha kääntyi Erottajalta Espalle, Jari tuijotti ikkunasta synkkänä. Hänen oli pakko muuttaa elämänsä.

Muuten hän ei kestäisi enää pitkään.

– Katsohan tuota! Juha osoitti erikoista näkyä, kun tyhjistä erimerkkisistä ja -värisistä oluttölkeistä kokovartalopuvun tehnyt mies käveli suojatiellä.

– No jopas on, Jari hymähti. Poikkeavuus oli onnistunut läpäisemään hänen turtuneisuutensa edes hetkeksi.

– Pitäisikö meidän tehdä jotain? Juha haki ammatil12

lista ohjausta kokeneemmaltaan katsoessaan puistoon kävelevän kummajaisen perään.

Jari päätti laittaa kaverin paikoilleen saman tien.

– Ai tehdä niin kuin mitä? hän sanoi mahdollisimman halveksivalla äänensävyllä, eikä joutunut sen saavuttaakseen edes ponnistelemaan. – Onko Suomessa joku laki, ettei ihminen saa kulkea haluamassaan asussa? Munat on piilossa, kaveri tolpillaan, ei näytä edes känniseltä. Mitä me sille sitten tehtäis?

– Mä vaan ajattelin, Juha aloitti, mutta Jari huokaisi syvään ja keskeytti nuorukaisen: – Se on ehkä parempi jättää vielä tässä vaiheessa kokeneempien murheeksi.

Molemmat vaikenivat jälleen. Juha mietti, että he olisivat voineet ystävällisesti jutustellen varmistaa, että poikkeavasti käyttäytyvällä oli kaikki hyvin. Oluttölkkityypillä saattoi olla mielenterveysongelmia ja perässä huolestuneiden omaisten tai hoitolaitoksen haku. Tyyppi olisi saatu siististi takaisin lepäämään, mutta sellainen ei tuota partiokaveriksi kutsuttua paskiaista kiinnostanut.

Jari puolestaan ymmärsi, että nuorukaisen nujertaminen oli vain oman pahan olon purkamista täysin viattomaan kohteeseen. Häntä harmitti oma käytöksensä, mutta hermot olivat liian pinnassa ja ylpeys istui syvällä. Häntä otti päähän myös, että nuorukaisen oli pitänyt kaikkitietävänä kiinnittää huomionsa tuohon kulkijaan ennen häntä.

Ei ollut normaalia kulkea tölkkiasussa keskellä päivää. Kyseessä eivät voineet olla polttarit, koska mies oli ollut yksin, eikä mukana kulkenut kuvausryhmää, joka olisi tallentanut jälleen yhden älyttömän tosi-tv:n syntyhetket. Mikä usein sekin tapahtui jonkun mukaan houkutellun julkisuudenkipeän, mutta yhtä kaikki mielenterveysongelmai13

sen kustannuksella. Jarin mielestä tämänkaltaiset hörhöt olisi pitänyt lukita laitokseen ja heittää avain menemään.

Koskaan ei voinut tietää, mitä tuollaiset saivat päähänsä.

Varoitusmerkkejä suorastaan sinkoili ympäristöön, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Vasta kun tuollaiset saivat jonkin aivopierukohtauksen ja lahtasivat ihmisiä, vaikka vesurilla, kaikki ihmettelivät, miksei kukaan ollut tehnyt mitään aiemmin.

Juha käänsi maijan Kappelin jälkeen Unioninkadulle.

Hotelli Havenin edessä joku valkoiseen kaapuun kietoutunut arabiprinssi istui juuri luksus-Mersun takapenkille.

Turvamies sulki oven hänen perässään ja vilkaisi ympäristöä pistäen selvästi merkille myös poliisiauton läsnäolon.

Todennäköisesti turvamies oli aseistettu, joko kotimaisen vartioliikkeen listoilla tai sitten arabin oma mies, jolle oli anottu aselupaa ulkoministeriöltä. Rahalla sai ja hevosilla pääsi.

– Rättipäällä on pramea kiesi, Jari murahti yrittäen pehmentää äskeistä purkaustaan, mutta Juha ei enää osallistunut keskusteluun. Rajansa kaikella. Hiljaisuus sopi toki mainiosti myös Jarille.

Maija kiersi rauhallista tahtia pitkin Etelärantaa. Satamaan saapuneesta Silja Serenadesta purkautui ulos katkeamaton autojono ja terminaalista useita satoja ihmisiä. Päiväturistit ottivat rantakadulla selfieitä, kotiinpalaajat vetivät perässään ylikuormattuja kaljakärryjä. Juha mietti, miten älyvapaa hallitus Suomessa oli. Osa kotimaisesta oluesta kierrätettiin Viron tai laivojen kautta takaisin, koska hintaero oli niin posketon. Heti kun etelänaapuri nosti veroja ja kavensi valtavaa, kymmenien eurojen hintaeroa muutamalla eurolla, valopäät keksivät, että veroa on taas varaa 14

nostaa. Maailman eniten holhotun kansan edustajilla meni vuosi riidellessä, ennen kuin vahvempi olut pääsi viereisestä monopolimyymälästä ruokakaupan puolelle. Samalla valtaosa EU:n kansalaisista ei tarvinnut edes vahvojen alkoholijuomien myyntiin mitään valtion ohjausta. A-oluet vapauttaneen päätöksen jälkeen osa eduskuntaan valituista oli vakuuttuneita, että maailmanloppu oli käsillä ja koko kansa pian hoidon tarpeessa.

Juhaa masensi Jarin käytöksen ohella se, että oli niin paljon päättäjiä, jotka tiesivät aina kaikkien muiden puolesta, miten kaikkien tuli elää. Tai saivat paksun lisän tilipussiin Alkon monopolin suojelusta, mikä ei ollut yhtään sen mukavampi vaihtoehto kuin sinänsä aito lapsenmielinen huoli kansanterveydestä. Ehkä kansa oli saanut sellaiset päättäjät kuin se ansaitsi. Edes Pohjois-Koreassa ei varmaan ollut yhtä tiukka holhous.

Partioauto koukkasi Yhdysvaltain suurlähetystön kautta. Edessä passissa olevan poliisiauton kohdalla Juha hiljensi ja moikkasi kuoliaaksi tylsistyneitä kollegoita.

Kriittisiksi luokiteltujen lähetystöjen vartiointi kuormitti Helsingin poliisia nykyisessä maailmantilanteessa. Suomella ei tietenkään ollut edes kansainvälisen maineensa takia varaa antaa sellaista kuvaa, ettei ulkomaiden turvallisuutta otettu tosissaan. Saati että jotain olisi oikeasti päässyt tapahtumaan. Mutta silti; Yhdysvaltain lähetystön turvaryhmällä oli taatusti kymmenen kertaa kovempi miehitys ja tulivoima kuin heidän edustallaan päivystävällä kenttäpartiolla. Toisaalta aseistettujen ulkovaltioiden edustajien perään piti tietysti vähän katsoa.

Seuraavassa alamäessä heidän eteensä aukeni hieno maisema merelle, Suomenlinnaan ja Harmajan majakalle asti. Kummankin vaiteliaan miehen mieli lepäsi hetken 15

näkymässä sanattoman aselevon merkiksi, kunnes hetki oli ohi ja matka jatkui.

– Eiköhän ajeta vielä kurkkaamaan Lauttasaaren rauhaa, Jari sanoi yrittäen edelleen keventää tunnelmaa. Juhassa ei ollut suurempaa vikaa nuoreksi kaveriksi, ja omista ongelmistaan huolimatta hän itse oli oikea ammattilainen, joka hoitaisi kyllä hommansa moitteitta. – Käydään sen jälkeen vaikka hörppäämässä kahvit Hietalahden Nesteellä.

– Niin, siellähän kaikki kollegat kuitenkin luuraa, Juha naurahti.

– Sähän olet oppinut kuviot nopeasti, Jari kehaisi ja leppoisampi tunnelma laskeutui poliisiautoon. Molemmat ymmärsivät, että pienellä vastaantulolla aikaansaatu laiha sopu oli mukavampi kuin murjotus tai riita. Merisatamanrantaa ajaessaan he juttelivat jo niitä näitä.

Hyvissä ajoin ennen kello kahden määräaikaa kaksikko jalkautui partioautosta Kampin keskuksen tuntumassa. He olivat nauttineet lounaaksi Nesteen hodarit, joten tilaisuus saataisiin hoidettua loppuun ilman lisähuoltoa.

Narinkkatorille oli pystytetty jos jonkinlaisia kojuja.

Tarkoituksena oli viranomaisille toimitetun lupa-anomuksen mukaan esitellä maailman kulttuureja eri näkökulmista ja edistää kulttuurien välistä vuoropuhelua. Kaikenkirjavaa ja -väristä kansalaista tungeksi jo isolla aukiolla. Ulkoasun perusteella iso osa yleisöstä oli kotoisin jostain muualta kuin Joutsasta, Jari ajatteli. Joutilasta nuorisoa hengaili omissa ryhmissään, kuten aina tällä aukiolla.

– Melko monikulttuurista, Juha totesi leppoisasti.

Jari ei tiennyt oliko se nuorukaisen mielestä hyvä vai huono asia. Jos ensimmäinen, tämä ammatti kovettaisi 16

tulokkaan piakkoin. Ei tarvittaisi kuin muutama hälytyskeikka vastaanottokeskukseen, jossa kymmentä eri kieltä molottavat ählyt ympäröisivät heidät ja selittäisivät kaikki aggressiivisesti omaa totuuttaan. Parhaatkaan tulkkauspalvelut eivät auttaisi ymmärtämään näiden ihmisten ”kulttuuria”, jota Jari ei todellakaan kaivannut kotimaahansa.

Kukaan järkevä ei voinut haluta sellaista tänne. Kaikkien kulttuurien ymmärtäjä-suvakit eivät todellakaan olleet ihan viisaita. Hän näki työssään sellaista, että maailmanhalaajat olisi pitänyt pakottaa mukaan edes yhden työvuoron ajaksi, osana sisäistä ymmärrysprosessiaan.

Tilaisuus alkoi puhujakorokkeelle kavunneen juontajan puheesta. Pitkätukkainen hippiäinen höpötti jotain ja kutsui ensimmäiseksi esiintyjäksi jonkun kangaspäisen hindun, tai mitä tuollaiset töyhtöhattupäät nyt olivatkaan, Jari pohti. Onneksi torilla oli rauhallista ja yleisö lähes kokonaan selvin päin. Ainoita hyviä puolia, mitä muut kulttuurit saattoivat tuoda suomalaisille, oli alkoholin kohtuukäyttö tai ymmärrys, että siitä saattoi jopa pidättäytyä kokonaan. Varsinkin jos oli todennut, ettei se sopinut itselle.

Jari vilkaisi vielä juontajaa ja mietti, että tuon taskuista löytyisi takuulla sätkä tai kaksi ganjaa. Ei sillä, että hän olisi jaksanut asiaan puuttua. Kohtahan varmaan koko muu maailma oli jo laillistanut mietojen huumeiden käytön. Jarinkaan mielestä ei ollut mielekästä kuluttaa poliisin supistuvia resursseja kannabiskokeilujen sakottamiseen. Asioiden muuttaminen edistyksellisiksi alkoi kuitenkin aina mahdollisimman kaukaa Suomesta.

Jari oli nurissut aamupalaverissa siitä, että monikulttuuriseen yleisötapahtumaan oli komennettu vain yksi partio ja toinen oli ”provosoinnin välttämiseksi” jätetty valmiuteen Kampin keskuksen toiselle puolelle. Hän 17

ei ymmärtänyt, miksei poliisi ollut aina mahdollisuuksien mukaan näkyvästi esillä, lähettääkseen kansalaisille signaalin siitä, että he olivat varautuneet ja valmiina. Oikeasti läsnä. Ei kai poliisi voinut olla kauhistus rehelliselle kunnon kansalaiselle. Vain Suomessa tiedotettiin julkisesti, jos poliisi aikoi pääsiäisenä kantaa konepistooleita lentoasemalla. Muualla maailmassa ne olivat arkipäivää, ja kovia kokeneiden maiden kansalaiset näkivät konetuliaseet mieluummin viranomaisten kuin terroristien käsissä. Tietenkin.

Nyt näytti kuitenkin siltä, että tämä tilaisuus hoitui vastoin ennakko-odotuksia yhdeltä poliisilta ja yhdeltä junnulta vaikka yhdellä kädellä. Juha näytti edelleen naurattavan teinityttölaumaa kymmenen metrin päässä. Tilanne oli vakaa ja rauhallinen. Jari rentoutui ja katseli raukeasti ympärilleen. Hän päätti olla tästä hetkestä alkaen kunnon pari lupaavalle nuorukaiselle, sellainen jota tulokaspoliisi saattoi arvostaa. Kaiuttimet toistivat puhujan monotonista höpötystä unettavasti. Oma elämä oli sellainen monisäikeinen stressikimppu, että jatkuva oranssi valmiustila kulutti valtavasti voimia. Hän olisi kaivannut kunnon loman, tauon omasta elämästään.

Jari näki hunnutetun naisen kävelevän Circus-rokkiklubin suunnasta ja mietti, mikä sai naisen verhoutumaan päästä varpaisiin burkaan. Ainakin se tarjosi tekosyyn, jos oli susiruma, Jari naurahti ja käänsi katseensa takaisin puhujakorokkeelle. Hindu molotti yhä jotain tasaisella äänellä. Jos kieli oli englantia, aksentti oli lievästi sanoen omintakeinen.

Hänen vilkaistessaan jälleen toiseen suuntaan aivot eivät suostuneet uskomaan, mitä hän näki. Huntunainen lähestyi nyt vauhdilla, oli korkeintaan kahden metrin pääs18

sä, ja hänen kädessään oli iso, terävännäköinen veitsi, jonka terä välähti.

Jari lamaantui sadasosasekunniksi, kunnes alkoi tavoitella asettaan kotelosta. Jalat eivät suostuneet ottamaan taka-askelia ennen kuin oli jo myöhäistä. Burkaan verhottu hiha heilahti ja terävä veitsi upposi melkein kahvaa myöten hänen kaulansa pehmytkudoksiin, pystysuunnassa aina suojaliivien alle asti.

Nainen iski vielä kaksi nopeaa lyöntiä maahan lyyhistyvän Jarin kaulaan. Verta suihkusi kaikkialle.

Samalla hetkellä lähimpien ihmisten huudon ja kirkumisen hälyttämä Juha reagoi ja veti virka-aseen esiin.

Kouluaikojen sadat, elleivät tuhannet toistot olivat hioneet liikkeestä lihasmuistiin perustuvan refleksin.

– Poliisi, liikkumatta! Juha karjui ja kohotti asettaan.

Hän halusi hälyttää apua, mutta hyökkäys piti ensin pysäyttää ja tilanne saada sellaiseen hallintaan, että toisen käden voisi irrottaa aseen perältä ja viedä muutaman kymmenen sentin päähän virven kutsunapille. Juhan alitajunta huusi häntä varomaan myös muita mahdollisia hyökkäyssuuntia ja uhkia, mutta tämä hänen edessään oleva vaati kaiken keskittymiskyvyn. Hän ymmärsi viimein, mitä oppitunneilla kyllästymiseen asti toisteltu putkinäkö todella tarkoitti. Juhan arvioidessa, pystyisikö hän ampumaan vaarantamatta sivullisia, burkaan pukeutunut hahmo lopetti hyökkäyksensä ja kohottautui maassa makaavan Jarin päältä. Juha toisti: – Liikkumatta tai ammun.

Hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla. Kohteeseen kaventuneen näkökentän alareunassa erottui, miten tumma verilammikko levisi Jarin pään alle vauhdilla. Aika alkoi käydä vähiin. Jari tarvitsi välitöntä hätäensiapua, mutta 19

uhka oli ensin saatava hallintaan. Jostain tuli päähän absurdi ajatus, että kymmenet kännykkäkamerat kuvasivat häntä varmaan tälläkin hetkellä, eikä hän halunnut tehdä mitään sellaista, mistä päätyisi YouTubeen koko maailman naurun kohteeksi. Sekunnit tuntuivat hidastuneen minuuteiksi ja mieleen tuli myös, miten irrationaalista hänen ajattelunsa oli tässä tilanteessa. Poliisia vastaan oli hyökätty tappavalla aseella, Jari vuosi kuiviin vieressä ja hän mietti julkisuuskuvaa.

– Poliisi, pudota se veitsi. Heti.

Burkahahmo pudotti veitsen. Vihdoinkin, Juha ajatteli ja mietti miten ottaisi tekijän hallintaansa ennen hätäkutsua ja hätäensiavun aloittamista.

Burkahahmo katsoi Juhaa silmiin huntunsa aukosta ja vei kätensä hitaasti asun kyljen aukosta sisään. Enempää Juha ei ehtinyt sanoa tai edes ajatella, kun maailma katosi kirkkaaseen välähdykseen.

20