Annika Eronen: Kaivo / Lukunäyte

2

MYLLYLAHTI

Annika Eronen

KAIVO Jännitysromaani

154

Myllylahti Oy Espoo

3

www.myllylahti.fi

© Annika Eronen ISBN 978-952-202-802-0 (Sidottu) ISBN 978-952-202-824-2 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4

Omistettu Senjalle ja Mikalle, el채inl채채k채ri Outi Mattssonille ja psykoanalyytikko Susanna Kuntolle.

5

6

16.4.1969 Voisin vain katsella tuota naista aamusta iltaan. Luoja, miten kaunis hän on! Hän tuli juuri ulkoa ja tuuli oli sotkenut hänen hiuksensa, mutta se teki hänestä vain entistä viehättävämmän. Kun hän avasi oven ja astui sisään, jokainen mies kääntyi katsomaan häntä.

Hän on kävellyt rannassa pitkän aikaa paljain jaloin, vaikka on vasta huhtikuu. Sellainen hän on, tekee mitä haluaa välittämättä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

Minä seurasin häntä vaivihkaa koko aamupäivän, kuljin pilvenä huoneissa ja käytävillä, lausuin muutaman okaisen sanan kohdatessamme, ettei hän vain arvaisi mitään. Sitten jo menin.

En enää nuku öisin, ajatukseni ovat pihkaa, takertuneet toisiinsa kuin hukkuvat raukkaparat. Hänen unensiniset silmänsä, niissä on jotakin mikä on vanginnut minut, en pääse hänen otteestaan.

Tiedän, ettei siitä koskaan tule mitään. Mutta saan kai silti haaveilla hänestä, hänen huulistaan ja vaaleasta ihostaan, johon pehmeä kevätaurinko on jättänyt pisamina jälkensä?

Uneksin, että hän makaa vuoteella vieressäni, venyttelee siroja jäseniään ja pyytää minua tuomaan itselleen aamukahvin tarjottimella, paahtoleivän ja tuoreen juuston kera.

Välillä ollessamme samassa huoneessa hän äkkiä luo minuun katseen, jossa on Kynin Valpuria ja hämärän sutta.

Silloin olen niin kiihkoissani, että minun tekisi mieli ryöstää

7

hänet, ryöstää ja jättää tämä kaikki. Kuljettaisin hänet ulkomaille, eikä se haittaisi, että hän olisi minulle aluksi vihainen, ei se haittaisi lainkaan, päinvastoin! Se vain tekisi hänestä entistä jumalaisemman, saisi sydämeni lyömään tiheämmin.

En kestä ajatusta, että joku toinen kulkisi hänen vierellään, ottaisi vastaan hänen halauksensa, hymynsä ja kohteliaisuutensa. En tiedä, miten kävisi, jos niin tapahtuisi. En ehkä voisi hillitä itseäni, vaan alkaisin kulkea varjona tuon toisen perässä, iskisin sopivana hetkenä huomaamatta kuoliaaksi…

Etkö näe, miten jo seison elämän ja kuoleman, tervejärkisyyden ja mielipuolisuuden rajalla? Minä kykenen tekoihin, jotka ovat mieltä vailla, mutta minä kykenen niihin vain sinun vuoksesi!

Olet herättänyt pedot sisälläni. Ne hyökkäilevät vasten kaltereitaan ja raapivat häkin kattoa ja lattiaa veitsenterävillä kynsillään. Ja pian ne ovat valmiita metsästämään.

8

1.

Tuula Kalliokoski nojasi kävelykeppiinsä ja koetti totuttautua pimeään ympärillään. Ilma oli merkillisen lämmin, aivan kuin heinäkuisina iltoina. Silti häntä paleli. Hän nosti takkinsa kaulukset pystyyn ja napitti ylimmän napin kiinni.

Talon vieressä oleva järvi teki ilmasta kostean. Täällä on varmaankin usein sumua, hän tuumi kohentaessaan käsilaukkuaan olallaan ja suunnatessaan askeleensa kohti edessä olevaa taloa.

Paikka oli muuttunut, talon maali rapistunut ja pihan kasvillisuus villiintynyt. Aika oli irrottanut räystäiden päät ulkoseinästä ja rahkeinen sammal peitti ennen niin punaisena hohtanutta tiilikattoa. Oikealla oleva pitkähkö ulkorakennus näytti pysyvän pystyssä pelkällä tahdonvoimalla ja Tuula Kalliokoski oli varma, että seuraavat syysmyrskyt nuojuttaisivat sen kumoon.

Mutta kaikella oli määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.

Kalliokoski hymähti. Lause kuulosti tarkoituksettoman juhlavalta, jopa kolkolta. Mutta hän osasi Saarnaajan kirjan lähes ulkoa, oli osannut jo lapsena, jolloin se oli tuonut hänelle suurta lohtua sekasortoisuuden keskellä. Edelleen nuo tutut lauseet nousivat hänen mieleensä juuri tällaisina hetkinä, kun hänen sydämensä hakkasi levottomasti ja suojamuurit olivat raunioina hänen jaloissaan.

Hän ei voinut enää olla vaiti, hänen oli saatava kertoa

9

kaikki, tuotava julki myös se järkyttävä havainto, jonka hän oli tehnyt muutama päivä sitten. Ei sitä olisi uskonut todeksi, ellei olisi itse nähnyt. Hänen selkäpiitänsä karmi edelleen.

Hän tiesi jotakin kammottavaa, ehkä ainoana koko Suomessa, ainoana koko maailmassa! Miten suuri petos olikaan tapahtunut kenenkään huomaamatta, miten kiero ja vääntynyt mieli oli täytynyt olla, jotta sen kaiken oli pystynyt tekemään ja toteuttamaan!

Talon pihassa oli kaikenlaista joutotavaraa, vanhoja autonrenkaita, rikkimenneet ruostuneet kottikärryt, kompostintapainen, jonka laudat olivat lahot ja vinot. Tuula Kalliokoski huomasi ärsyyntyvänsä tästä kaikesta. Vaikka tilanne olisi ollut millainen tahansa, ei tällaiselle huolimattomuudelle ollut perusteita.

Raskaasti hengittäen hän alkoi kulkea pihan halki kohti ulko-ovea. Pensasaidasta kuului rasahdus, aivan kuin oksa olisi katkennut. Mikähän siellä oli, peltopyy vai vesilintu?

Ehkä nuhjaantunut kollikissa öisillä vaelluksillaan, viettiensä viemänä? Tai supikoira. Niitäkin täällä maaseudulla oli haitaksi asti.

Mutta elämähän se oli niilläkin. Alkeellinen ja tarkoitukseton, mutta kai ne siitä silti jotakin saivat irti. Ainakin siitä päätellen, miten nopeasti ne koettivat livistää pakoon, jos niitä uhkasi vaara.

Kuului uusi rasahdus. Äiti olisi sanonut, että kirkonväki siellä kulkee, on kavunnut haudoistaan rosomaalle ja kalmana liehtoo nyt yössä pitkin metsiä ja pihoja eläviä pelottelemassa. Ihtiriekkoja maamo näki jokaisen talon liepeillä, kertoi että heidänkin talonsa alle oli 1800-luvulla haudattu nälkään kuollut lapsi, joka pakkasöinä laahi usveena pitkin huoneita, posket lommolla.

Noitia heillä oli kuulemma suvussa ollut, parantajia ja näkijöitä, joista osa oli päässyt vainojen aikana hengestään10

kin… Ja tosissaan se äitikin luuli niiden mananmajoille menneiden kanssa juttelevansa. Raukkaparka.

Kalliokoski kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin, mihin astui. Hän muisti vielä selvästi, miten ulko-ovelle oli vienyt osittain laatoitettu, huolella hoidettu polku. Nyt tilalla oli vain nurmea, rikkakasveja ja joka paikkaan kerkeävää koiranputkea. Aika parantaa, mutta myös tuhoaa, hän totesi surullisena.

Hän mietti Lauraa. Ei siitä ollut kauan, kun hän oli kantanut tyttöä sylissään ja juossut perässä yrittäen saada tämän kiharaiset hiukset harjattua. Lauran silmät olivat olleet suuret ja siniset ja ne olivat seuranneet jokaista hänen liikettään tarkasti. Nyt se oli jo aikuinen, eikä heillä ollut keskenään mitään juteltavaa. He olivat toisilleen ventovieraat. Hän oli päästänyt irti, kun ei ollut uskaltanut selvittää, mikä heidän kahden välillä oli mennyt niin pieleen.

Pimeys huokui ympärillä ja tuntui tulevan aivan iholle.

Järven vesi väreili, koivujen oksat huojuivat hiljalleen tuulessa. Kevään kukat tuoksuivat viettelevinä ilmassa ja ruoho oli taas alkanut ponnistella kohti valoa talven horroksen jälkeen.

Kalliokoski ohitti pihakaivon ja kurkisti hetken mielijohteesta sinne sisälle. Samalla hän sai pienen lepohetken, joita hän viime viikkoina oli tarvinnut yhä useammin. Kyllä hän tiesi, ettei hänellä ollut paljon aikaa. Muutama viikko, ehkä kuukausi, oikein hyvällä onnella kaksi. Ja ilman muuta hän oli asiasta katkera, vaikka olikin alkuun yrittänyt kieltää tämän tunteen olemassaolon. Kun ihmiset puhuivat kuolemasta, harva heistä käsitti, että se todella tuli tapahtumaan heille itselleenkin joku päivä. Hänellekin oli ollut suuri yllätys, että tuo hetki oli nyt koittamassa, eikä hän lopulta osannut asiaan oikein mitenkään suhtautua.

Toisinaan hän heräsi yöllä tuohon kylmäävään tunteeseen, että juuri hänen tietoisuutensa pian häviäisi ja lakkaisi olemasta, silloin hän tunsi epätoivoa ja pakokauhua. Eniten 11

hän kammoksui sitä hetkeä, kun hänen näkönsä hämärtyisi kuoleman hetkellä ja hän ymmärtäisi hengittäneensä viimeisen kerran ilmaa keuhkoihinsa.

Sitten oli niitä aamuja, kun hän heräsi uupuneena ja heikkona, eikä ajatus pois lähtemisestä tuntunut hänestä mitenkään erityisen pahalta. Päivän mittaan tuo yhdentekevyydentunne vaihtui usein ärsyyntymiseen. Miksi juuri minä? hän ajatteli. Miksi ihmeessä juuri minä? No kukas sitten? ääni hänen päänsä sisällä vastasi.

Muutamat hänen harvoista ystävistään olivat käyneet pelokkaina ja totisina hänen vuoteensa äärellä. Mutta turhaan he häntä säälivät, eivät he itsekään olleet turvassa. Tarvittiin vain yksi auto, joka ei pysähtynyt liikennevaloissa, viaton liukastuminen jäiseen asvalttiin, ruokamyrkytys tai koiranpurema…

Kalliokoski antoi keppinsä nojata kaivon reunaan samalla kun keräsi voimia ja valmistautui kävelemään viimeiset metrit talolle.

Talon keittiössä paloi himmeä valo. Ehkä kynttilä? Hyvä, Tuula Kalliokoski mietti ja tarttui taas keppiinsä. Ainakin siellä oltiin kotona. Hän oli suunnitellut tätä kohtaamista jo pitkään, alkutalvesta saakka. Eikä hän silloin edes ollut vielä tiennyt sitä hirveää asiaa, minkä tiesi nyt.

Kunpa vielä tapahtuisi ihme ja näkisin kesän, hänen ajatuksensa äkkiä harhautuivat edessä olevasta vaikeasta tehtävästä. Ruoho vihertäisi kaikkialla, linnut laulaisivat yötä myöten puissa, uimarantojen hiekka olisi lämmintä ja miellyttävää paljaiden jalkojen alla. Hän ei edes muistanut, koska oli viimeksi kävellyt ulkona paljain jaloin. Kun ei ollut muka ehtinyt. Mihin hän oikein oli päivänsä kuluttanut? Ei, ei hän muistanut niistä kovinkaan monia.

Tuula Kalliokoski huokaisi. Nyt mennään, hän komensi itseään ja otti askeleen kaivolta poispäin.

Samassa lyijynraskaat kädet kiertyivät hänen kaulansa 12

ympärille. Kävelykeppi irtosi hänen kädestään ja kauhuissaan hän yritti rimpuilla itseään irti tiukasta otteesta. Kädet puristivat kaulaa entistä lujempaa ja turhaan Tuula Kalliokoski yritti vetää henkeä. Viimeinen asia jonka hän tunsi oli köysi, joka kiedottiin hänen kaulaansa, kun hän makasi kosteassa ruohikossa käsi vääntyneenä vasten rosoista kaivonrenkaan reunaa.

13