Kajo / lukunäyte by Myllylahti Oy

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Graafikko: Karin Niemi Kirjailijakuva: Kaisu Sandberg

s. 253 ja s. 336 otteet Shelby Merryn kappaleesta When the darkness comes ISBN 978-952-202-791-7 (Sidottu) ISBN 978-952-202-814-3 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017 4

Sadulle

1. Inka

istoria oli toistamassa itseään. Lähetin viidennen viestin veljelleni välittämättä siitä, kuinka epätoivoiselta yksipuoleinen viestiketju kännykän ruudulla näytti. Kysymykset olivat alkaneet kiertää kehää. Sanat olivat vähentyneet, mutta sisältö pysyi kaikissa samana: Missä olet? Olin luvannut itselleni, että pitäisin ohjat käsissä. Etten jättäisi mitään sattuman varaan, en tämän asian suhteen. Juuri nyt tilanne näytti kuitenkin kaikkea muuta kuin hallitulta. En saanut Dukeen yhteyttä. Työnsin kännykän takaisin laukkuun ja olin tutkivani Rkioskin lehtihyllyä. Yritin pitää itseni toimeliaana. Sormeni valikoivat selattavakseni satunnaisia sarjakuvia, muotia, autolehtiä... Pläräsin sivuja samalla, kun pidin silmällä Ärrän ikkunasta näkyvää koulun pihaa. Rakennuksen parkkiin oli jo alkanut ilmestyä ensimmäisiä autoja. Ihmiset odottivat sisäänpääsyä turvasatamaansa, vaikka muurin portit eivät olleet vielä menneet kiinni ja heinäkuun paahtava aurinko paistoi yhä kirkkaana taivaalta. Näköjään en ollut ainoa hätäinen näillä seuduilla. Käännyin ja työnsin blehoja paremmin silmilleni, kun viereeni ilmestyi toinen asiakas. Mies sinisessä t-paidassa ja shortseissa alkoi täyttää Veikkaus-kuponkiaan punaisen pikkupöydän päällä luotuaan minuun ensin epäilevän vilkaisun. Hän haisi pistävälle hielle. Halusin siirtyä kauemmas, mutta ylivarovaisuus olisi saanut itseni näyttämään epäilyttävältä. Ihmiset kyttäsivät muutenkin toisiaan tätä nykyä: käyttäytyikö naapuri tavallista 7

levottomammin, hikoiliko hän, piilotteliko hän jotain? Toukokuun hukkaterrorin jälkeen kenestäkään ei voinut olla enää varma. Minä jos kuka tiesin sen. Hapuilin jälleen kännykkää laukusta. Tämä viestien kyttääminen oli jo naurettavaa, mutta en osannut tehdä muutakaan. Pelko hipaisi niskaani ajatellessani tulevia tunteja. Duke, älä ole idiootti. Oli tekopyhää kirota pikkuveljeäni, mutta hänen katoamisensa vain muutamaa tuntia ennen täydenkuun nousua todella koetteli hermojani. Helvetti. Eikö Duke muistanut mitään edelliskerrasta? Olimme sopineet, että kaikki sujuisi paremmin tänään. ”Tää ei sitten ole mikään kirjasto”, kassaneidin ynseä ääni kuului tiskin takaa. Havahduin ajatuksistani ja sujautin selailemani lehden pikapikaa takaisin hyllyyn. Loistavaa, olisinko voinut näyttää yhtään syyllisemmältä? Nyt kassaneiti sitten tarkkaili minua, vaikka nimenomaan huomiota en olisi iltaani kaivannut. Olisi pakko ostaa jotain ja lähteä lätkimään. Kaivoin jo lompakkoani, kun Veikkaus-pöydällä kuponkiaan täyttävä mies heilautti kynäänsä kassaneidin ja yläpuolellaan roikkuvan television välillä. ”Hei, laitas tohon vähän ääntä”, hän pyysi. Kohotin katseeni pikkutelkkariin. Näin ruudussa tuttuakin tutumman uutisankkurin, jonka suu kävi mutta ääntä ei vielä kuulunut. Arvasin jo, mitä asia koski. Kassaneiti lisäsi telkkariin volumea, ja uutisankkurin tasainen ääni tulvi pieneen kioskiin: ”Suomea on järisyttänyt tänään neljännen toukokuussa lykantropiaviruksen saaneen uhrin, Henrik Sundqvistin, teloittaminen. 14-vuotias Sundqvist oli viimeinen Matleena Valkosen uhreista, joka tuomittiin kuolemaan lykantropiatartuntansa myötä. Teloitus toteutettiin Jahdin Myrskynsilmässä hopealla kyllästetyllä ruiskeella. Toimenpide keräsi paikalle yli 500 mielenosoittajaa, jotka vastustivat kuolemantuomion langettamista alaikäiselle, hukkaterrorin uhriksi joutuneelle Sundqvistille. Ihmissusien

oikeuksia puoltavan järjestön, Werecaren, puheenjohtajan Jatta Aalon mukaan Jahdin käyttämä teloitustapa on brutaali eikä osoita kunnioitusta hukkaterrorin uhrien omaisille. Tuomitun Henrik Sundqvistin teloitus kesti yhteensä 14 minuuttia.” Lukitsin korvani ja kieltäydyin kuuntelemasta enempää. Oli parempi, etten tiennyt uutisista, parempi etten kuunnellut, katsonut. Puikkelehdin kassalle niin ripeästi kuin pystyin. ”Yks sininen Smart”, mutisin lompakkoa kaivaen. Toivoin, ettei myyjä pyytäisi nähdä henkkareitani. En halunnut nimeäni esille tässä ja nyt, kun telkkarissa puhuttiin ihmissusista. ”Viisi kolmekymmentä, kiitos.” Kassaneiti tökkäsi askin eteeni. Hän jatkoi television toljottamista eikä luonut minuun sekuntia pidempää vilkaisua. Epäröin käsi lompakossa. Edes jotain positiivista tässä illassa. Otin röökit ja lähdin. ***

Palasin kotiin, kun muurin porttien sulkemiseen oli aikaa enää puoli tuntia. En tiennyt mistä muualtakaan olisin voinut etsiä Dukea. Skeittirampeilta? Joo, tuskin. Koti oli todennäköisempi paikka, vaikka aika hakuammuntaa sekin oli. En vain kestänyt enää odottaa. Jokainen tunti toi täysikuun lähemmäs. Jokainen minuutti. Jokainen sekunti. Minun täytyi löytää Duke. Kävelin tyhjillä kaduilla sandaalit läpsyen. Toukokuun hukkaterrorin jälkeen elämä Kuurankerossa oli muuttunut. Muistin ajan, kun olimme futisjätkien kanssa odottamalla odottaneet täydenkuun bileitä. Tänään fullmoonpartyt, nyt sitä kuppia! Medialla oli tapana lakaista ihmissusiuhka maton alle. Telkkarista tuli pitkin päivää komedioita ja hössönlössönohjelmia, baarit mainostivat happyhourereitaan ja raflat vinkkasivat romanttisista täydenkuun menuistaan. Sama meininki jatkui vielä monessa muussa kaupungissa. Kaikkien kuplaa hukkaterrori ei ollut vielä raadellut puhki. 9

Katselin autioita leikkipuistoja, joiden yllä leijui pelon raskas pilvi. Kesäterassit eivät olleet enää kukkurallaan nousuhumalaista jengiä. Lapset oli viety sisään. Pikkuputiikit olivat sulkeneet ovensa tavallista aikaisemmin. Kuljin entisen suosikkikuppilani, Kuutamokan, ohi enkä ollut tunnistaa rakennusta samaksi paikaksi, jossa olin kerran odottanut Leoa. Hiiltyneissä seinissä oli graffiteja ja solvauksia, joista suurin oli osoitettu Matleenalle – ihmissusitytölle, joka oli tappanut yli kolmekymmentä ihmistä ja kadonnut sitten jäljettömiin. Jäädy helvetissä, susihuora! Graffiti oli ilmestynyt Kuutamokkaan kesän alussa, kun viikot olivat olleet kylmiä ja märkiä. Juhannuksena oli satanut jossain päin Suomea lunta. Ihmiset olivat ottaneet kuvia maisemista ja verranneet niitä joulukuisiin kuviinsa somessa. He toivoivat Matleenan kuolevan pakomatkalleen. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt toivoa samaa, mutta en voinut. Ahdistus oli solminut sisukseni mutkalle aina niin kauan, kunnes sateet olivat loppuneet ja lämpöaalto saavuttanut Etelä-Suomen. Helteessä pystyi taitamaton eräkävijä elämään. Kylmässä ja märässä ei. En minä Matleenasta välittänyt, vaan siitä toisesta, jonka uskoin kulkevan hänen kanssaan. Sen ihmisen vuoksi toivoin helteiden kestävän ikuisesti. En halunnut ajatella kylmää ja kohmetta, jonka muisteleminen palautti minut takaisin Kuutamokan kylmiöön, jäisten lihakoukkujen ja särisevän kattolampun alle. Pidin mieluummin kesän, lämpimät vedet ja leudot yöt. Aaronin vuoksi. Ole kiltti äläkä ajattele sitä nyt. Minun kuului keskittyä Dukeen. Vain ja ainoastaan häneen, ei mihinkään muuhun. Ei vielä. ”Kotona ollaan!” huikkasin ovelta harjoitellun pirteällä nuotilla. Talo vastasi tervehdykseeni hiljaisuudella. En kuullut edes tavanomaisia telkkarin ääniä. Ilmeisesti Alisa-täti oli kiikuttanut äidin mukanaan päiväkävelylle, uimaan tai minne vanha tätini 10

nyt keksi täydenkuun iltana mennä. Hän oli käytännössä muuttanut meille asumaan. Alun perin Alisa oli tullut kodinhoitoavukseni siksi aikaa, kun äiti oli pysytellyt koomassa maanneen Duken vierellä Tyksissä. Käytäntö oli jatkunut kuitenkin vielä sen jälkeen, kun Duke oli palannut kotiin. Ehkä ihan hyvä. Huolimatta Alisan kovaäänisestä pälpätyksestä, hän toi taloomme ripauksen tavallista elämää. Äiti ei ollut palannut entiselleen kevään jälkeen. Kävelin epäröiden Duken huoneen ovelle. Tiesin, ettei hän ollut siellä, vaikka osa minusta anelikin sitä. Hukka ei voisi mitenkään olla noin hissukseen vain muutamaa tuntia ennen täydenkuun nousua. Kuukausi sitten Duke oli tärissyt, poukkoillut ja hakenut minulta apua. Kysynyt, miten saisi kivun loppumaan, mitä hänen piti tehdä – Inka kiltti! En ollut osannut auttaa häntä silloin. Eikä hän ollut pyytänyt minulta apua enää sen koommin. ”Duke..?” kysyin koputtaessani huoneen ovea. Ääneni oli karhea. Kurkkuani kuristi ja vatsassa nuljahteli kuin kehoni jokainen solu olisi kirkunut vaaratilanteesta. Miksi minä pelkäisin? Tämä ihmissusi oli veljeni. Se, jonka elämästä olin uhrannut kymmeniä muita. ”Duke?” kysyin uudelleen. Raotin ovea ja kolautin sen saman tien johonkin kovaan. Lasinsirut kilahtivat toisiaan vasten. Nostin katseeni vastahakoisesti lattiasta. Huoneessa vallitsi täydellinen kaaos. Lattialla lojui vaatteita, kirjoja, lasinsiruja ja Jahdin lehtiä. Ikkuna oli auki, ja sen karmissa erottuvat veriset sormenjäljet riittivät kertomaan kaiken oleellisen veljeni mielentilasta. Duke oli lähtenyt vauhdilla. Sängyllä oli keittiöveitsi ja verisiä paperinyssäköitä. Rakas älä, suljin silmäni. Olin nähnyt saman ennenkin. Duke kuritti lykantropiaansa. Hän tiesi parantuvansa tavallista ihmistä nopeammin, minkä vuoksi poika oli alkanut kuin provosoiden testailla kuinka syvään pystyi viiltämään ennen kuin iholle jäisi 11

arvet. Tällä kertaa nyssäköiden lisäksi sängyllä oli myös verestä punainen paita ja käsipyyhe. Pakotin itseni huoneeseen ja suljin oven perässäni. Kyykistyin lattialle siivoamaan hävitystä. Onneksi äiti ja Alisa eivät olleet kotona. En halunnut johdattaa heidän ajatuksiaan ihmissusiin, saati yhdistää niitä Dukeen. Oli ollut ihme, että olimme päässeet lähtemään sairaalasta ilman hukkatestejä. Siitä lähtien kun olin rokottanut veljeäni lykantropialla – pelastanut hänet – suurin pelkoni oli ollut kiinnijääminen. Helvetin Duke. Eikö hän voinut olla yhtään varovaisempi? Kauhoin Jahdin lehtiä syliini. Näillä vastenmielisillä artikkeleilla ei ollut meille mitään annettavaa. Meidän ei tarvinnut tietää, mitä kiinnisaaduille ihmissusille tehtiin. Meidän ei tarvinnut tietää, miten ihmiset pelkäsivät tai miten toukokuun hukkaterrorin myötä Suomen Jahti sai luvat hukkarautojen ja susikoukkujen käyttöönotolle. Meidän ei tarvinnut tietää niistä mitään. Niin kauan kuin emme välittäisi Jahdista, Jahti ei välittäisi meistä. Oli pidettävä pää kylmänä. Me selviäisimme tästä kyllä. Niin kuin aina ennenkin. ***

Muurin portit sulkeutuivat tasan kello seitsemän. Pitkitin lähtemistä, mutta pian minun olisi pakko liikkua. Pelko möyri vatsassa ja nousi nieluun. Istuin vessanpöntölle ja hautasin kasvot käsiin. Hengitin syvään. En itkenyt, kyyneleet olivat kovettuneet sisälleni padoksi. Mitä jos Duke ei ihan oikeasti tule? Olin laittanut veljelleni kuudennen viestin Whatsappissa, mutta hänestä ei ollut kuulunut vieläkään mitään. Mitä jos Duke pelkäsi niin paljon, ettei yksinkertaisesti halunnut noudattaa sovittua suunnitelmaamme enää toista kertaa? En itsekään halunnut noudattaa sitä. Halusin lukittautua huoneeseeni ja toivoa, ettei mitään tapahtuisi. Että se 12

kaikki menisi vain ohi, kun pysyisin tarpeeksi aloillani. Tarpeeksi liikkumatta. Täysikuuhun oli enää vajaa kaksi tuntia aikaa. Painoin pääni polviin ja puhalsin ilmaa. Vatsassa vihlaisi terävä kipu – se, joka oli seurannut minua aina Leon kuolemasta lähtien. Kipu muistutti olemassaolostaan etenkin täydenkuun aikaan, ikään kuin rangaistuksena siitä mitä olin tehnyt. Yritin ravistaa muistikuvat mielestäni, mutta kehoni ei antanut minun unohtaa. Muistot oli kaiverrettu sisääni, kiristetty sydämeni ympärille mustaksi verkoksi. Katoa, kirosin kipua. Painoin käsilläni vatsaa, löin sitä. Silmäkulmassani väreili, mutta lopulta kirvellys laantui. Tämä sama tulisi toistumaan vielä monta kertaa yön aikana. Tiesin kokemuksesta. Kuukausi sitten vatsakipu oli yltynyt niin mahdottomaksi, että silmissä oli pimentynyt. Asian ainoa hyvä puoli oli ollut se, että herätessäni Duke oli viimein lopettanut huutonsa. Pojan tuskainen valitus oli vaihtunut pedon urinaan ja kynsien raapiviin ääniin teräsovea vasten. Oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan se helvetti oli kokonaisuudessaan kestänyt. Tän kerran on oltava helpompi, ajattelin työntäessäni läpsyjä jalkaan eteisessä. Ihmissudet oppivat muuntautumaan ajan kanssa. Valpuri oli kertonut Matleenan ensimmäisen muuntautumisen olleen kivulias ja väkivaltainen, joten Duken kesäkuun pitkittynyt muuntautuminen oli varmasti ollut aivan normaalia. Meidän olisi vain kestettävä se uudelleen. Olisi oltava rohkeita. Nostin aurinkolasit silmilleni ja astuin ulos haalistuvaan ilta-aurinkoon. Kuurankeron kuntakeskuksessa olivat viimeisetkin kaupat menneet nyt kiinni. Autoja näkyi enää vain yläkoulun pihalla – ja siellä niitä tosiaan riitti. Koulurakennuksessa pidettävä hukkajooga oli kasvattanut suosiotaan toukokuun tapahtumien jälkeen. Olin kuullut, että sen vuoksi sai jopa ottaa töistä vapaata, koska lajin tarkoitus oli lievittää täydenkuun aiheuttamia pelkotiloja. 13

Äitikin oli käynyt tunneilla joskus. Hän oli pyytänyt minua mukaan, mutten ollut lämmennyt ajatukselle. Olin pitänyt hukkajoogaa turhana, vanhusten ja höperöiden mammojen huuhaana. Nykyään olin pelkästään kiitollinen tuntien olemassaolosta. Ne mahdollistivat Dukelle turvapaikan. Hukkajoogan aikaan koulun ovet olivat auki ja pääsimme livahtamaan sisään kenenkään huomaamatta. Avasin oven yläkoulun aulaan. Juhlasalin suunnalta kuului joogaohjaajan miellyttävä juonto ja hiljainen, merellinen musiikki. Tunti oli alkanut. Hiivin juhlasalin avonaisen oven ohi, luikahdin paloportaisiin ja kipitin kierrerappuset alas käsityöluokkien ja köksän käytävään. Kattovalot olivat vielä päällä. Sandaalini läpsyivät paljaita jalkapohjia vasten, niiden kaiku täytti tyhjän porraskäytävän. Pysähdyin vasta portaiden alapäässä. Niin kankeat kuin lihakseni olivat, en voinut olla tuntematta onnen helpotusta nähdessäni tumman mytyn käytävän päässä. Voi luoja, kiitos kiitos kiitos... Kuten aina, sydämeni oli pakahtua silkasta surusta ja rakkaudesta häntä kohtaan. Kaikki päivän aikana kalvaneet epäilykset tuntuivat yhtäkkiä rikokselta, mahdottomalta häpeältä, jonka halusin pyyhkiä pois. Miten olin voinut epäillä häntä? Minähän elin tätä ihmistä varten. Olin teurastanut maailman hänen vuokseen. Oikeutetusti. Duke istui pommisuojan oven edessä polviaan halaten. Hänellä oli hihaton harmaa kollari, jonka hupun hän oli vetänyt kasvonsa suojaksi. Metsänvihreät shortsit paljastivat asvalttinaarmuille revenneet polvet. Haavat olivat tuoreita, vanhat olivat pelkkää kuivunutta verta ranteita kiertävillä huiveilla. Kenkiä ei ollut. Varpaat olivat tummat hiekasta ja mullasta. Veli vapisi nytkähdellen. Tullessani lähemmäs erotin muuntautumisen esiasteet: rajun hikoilun ja jäykistyneet lihakset. Hän piti silmiään ummessa eikä nostanut päätään vaikka varmasti kuuli tuloni. 14

Duke oli kasvanut lykantropian myötä. Hänen paljaiden olkapäidensä, hauistensa ja pohkeittensa lihakset olivat kiristyneinä lähes samaa kokoa kuin Aaronilla oli ollut. Posket olivat vielä sileät, mutta muuten Duke näytti vanhemmalta kuin aikaisemmin. Oli vaikea kuvitella, että hän täyttäisi syksyllä vasta 16 vuotta. Pelko oli uurtanut hänen kasvoilleen kymmenen vuotta lisää. ”Hei”, kuiskasin ja kyykistyin veljeni eteen. Kosketin varovasti hänen polveaan. ”Oletsä ok?” Duke ei avannut silmiään. Hän vastasi kysymykseen päätään puistamalla. ”Okei”, nyökyttelin. ”Tuntuuko siltä, että sut pitäisi saada jo turvaan?” ”Sut se tässä pitää turvaan saada.” Pojan ääni oli pelkkä käheä henkäys. Hän oli vihainen minulle mutta teki samalla selväksi, että välitti minusta yhä. Halusin uskoa, että Duke pystyi näkemään kauneutta siinä uhrauksessa, jonka olin tehnyt hänen vuokseen. Kaivelin hapsulaukkua ja otin ostamani Smartit. Nyrhin suojamuovin pois sormet täristen. ”Kokeillaan yhtä juttua”, sanoin. ”Mä oon kuullut että röökaaminen rauhoittaa. Jotkut lycanseista polttaa aina pikkusen ennen tärkeää peliä – mieti, urheilijat. Musti sanoo niitä hermosauhuiksi. Älä tuomitse, ennen kuin oot testannut.” Duke pysyi vaiti. Hän piti silmiään kiinni ja keskittyi hengittämiseen sillä välin, kun asetin tupakan huulteni väliin ja iskin liekkiä sytkäriin. En onnistunut ensimmäisillä yrittämillä. Aina ennen joku jätkistä oli sytyttänyt röökin puolestani eikä minun ollut tarvinnut kuin imeä savua sisään. Nyt sytkäri raapi peukaloni kipeäksi. ”Tässä”, sanoin saatuani tulipesän palamaan. Otin röökin suustani ja tarjosin sitä Dukelle. Ohut savukäärme luikerteli hänen kasvojensa edessä kohti kattoa. Tupruttelua koulurakennuksessa – ihan sama. En nähnyt palovaroittimia, joten menkööt samaan konkurssiin ihmissuden piilottelun kanssa. Jos joku huk15

kajoogaan osallistuneista ihmisistä päättäisi syystä tai toisesta laskeutua pohjakerrokseen köksän luokkien käytävään, se olisi menoa ihan ilman tupakkaakin. En voisi tehdä mitään. Duke ojensi kaulaansa ja imi savua sisäänsä. Hän halasi yhä polviaan. En pyytänyt häntä avaamaan sykkyräistä asentoaan, jos kaikki oli hänelle helpompaa niin. Ihan mielelläni pidin röökiä hänen huulillaan. Tuli olo, että autoin edes vähän. Katsoin, kuinka tulipesä hehkui pojan hupun varjostamilla kasvoilla. Pieni kipinä valaisi hikipisarat terävällä nenällä, kuivilla huulilla ja valkoisilla poskilla. Samassa Duke alkoi yskiä. Vedin tupakan kauemmas, kun veli köhi savua keuhkoistaan. Savukiehkura hajosi usvaksi hänen edessään. ”Kiva nähdä, ettet sä ole tottunut sauhuttelemaan”, yritin keventää. ”Mä olisin pettynyt, jos sä olisit.” ”Ihan kuin sulla olis varaa olla pettynyt kehenkään, vitun sisar Hento Valkoinen.” Hänen sanansa pistivät. Raapivat pitkillä kynsillään, niin kuin osa Dukesta olisi ollut jo susi. Tiesin hänen olleen tylympi, mitä oli tarkoittanut. Sietämätön olo puhui hänen huulillaan. Vakuutin itselleni kaiken olevan ymmärrettävää, mutta silti sanat satuttivat, muistuttivat siitä, että tämä oli minun syytäni. ”Ehkä”, myönsin. ”Mutta oon silti iloinen, että tää on sun ekas.” Duke ei kommentoinut. Hän otti uudet savut eikä tällä kertaa yskinyt. Jäimme siihen niin, vastakkain, täysin ääneti. Minulla oli tarve puhua jotain. Teki mieli tyynnytellä, leperrellä. Olla mieliksi. Halusin neuvoa, miten röökiä kuului polttaa – vedätkö sä sitä savua poskiin vai keuhkoihin? – mutta pidin suuni kiinni. Pidin savuketta ja karistin tuhkat lattialle, kunnes jäljellä oli pelkät jämät. ”Yö menee paremmin tällä kertaa”, sanoin lopulta. Tumppasin röökin lattiaan ja keräsin tuhkia nenäliinalla. ”Sä olet kokenut pahimman ja tiedät nyt millaista se on. Kesäyöt on lyhyitä. Yksi hujaus vaan ja viuh – se on ohi. Me pystytään tähän.” 16

Työnsin nenäliinan taskuuni ja tartuin hellästi pojan käsiin. Pidin peukaloni hänen rannettaan kiertävällä huivilla. Kangas oli verestä koppurainen, mutta iho oli sen alla jo ehjää ja sileää. Vedin Duken jaloilleen. Hän kohosi itseäni pidemmäksi, vaikka piti kumaran asentonsa. Pyyhkäisin kollarin hupun taakse, jotta saatoin nähdä hänet kunnolla. Duke reagoi käytävän valoon sävähtäen. Vaaleat hiukset olivat litimärät kuin hän olisi vasta tullut suihkusta. Suortuvat taipuivat tuimien kulmien ylle, tiputtivat pisaran hikeä pitkille ripsille. Mitä tahansa hän sisällään tunsi, se oli sietämättömän lähellä purkautua hänestä ulos. ”Katso muhun”, pyysin. Dukesta näki, ettei hän olisi halunnut avata silmiään. Hänen luomensa värisivät ja räpsyivät, mutta lopulta hän katsoi. Isä, mieleeni nousi ensimmäisenä. Tässä pojassa oli niin paljon samoja piirteitä, etten tiennyt hetkeen, kuinka suhtautua häneen. Duke oli samalla tavalla rääkätty ja hauras olento, kaunis ja vihainen. Sinisten silmien iirikset olivat peittyneet lähes kokonaan laajenneiden pupillien alle. ”Sä pystyt tähän”, sanoin uudelleen. ”Sä olet vahva, Duke. Muistat vain pitää sun mielen rauhallisena etkä yritä pidätellä itseäs. Lupaatko?” Hänen toinen suupielensä nytkähti uhmakkaassa hymyntapaisessa. ”Hoidetaan tää vain alta pois”, hän sanoi ja nykäisi itsensä ulottuviltani. Pommisuoja hänen takanaan oli auki. Dukea selvästi inhotti astua kynnyksen yli sisään – ja vielä enemmän minua inhotti jäädä kynnyksen ulkopuolelle. Tartuin raskaaseen oveen. Pitelin kahvasta kaksin käsin, mutten halunnut vetää sitä vielä kiinni. Toivoin Duken kääntyvän. Sanovan jotain sellaista, jonka voimalla kestäisimme yön yli. Katsoin pojan kumaraa selkää. Lyhyet tärinäpuuskat värisyttivät hänen tönkköä kehoaan. ”Duke. Mä pysyn tässä koko yön. Ihan lähellä. Okei?” 17

Hän ei vastannut mitään. Seisoi vain aloillaan kädet ympärillään. Sormet olivat puristuneet kollarin kankaaseen niin tiukasti, että kädenselän luut korostuivat. Kello näytti hieman yli kahdeksaa. Laskin katseeni ja kiskoin oven kiinni. Se hinautui raskaasti perässäni. Salpa päästi kumean loksahduksen, kun puskin kahvan alas. Hiljaisuus täytti tyhjän koulun käytävän. Pitelin kättä pommisuojan ovella, kunnes valuin lattialle istumaan. Enää ei auttanut kuin odottaa. Vedin läpsyt jaloista ja taputtelin paljaita varpaitani viileään lattiaan. Sinisen kynsilakan jäämiä oli vielä toukokuun herrareiden jäljiltä. Juhlasta tuntui olevan ikuisuus. Muistelin päivää, kun olin meikannut ja kuunnellut musiikkia Leon asunnolla. Hän oli vitsaillut kanssani. Suudellut huuliani nahkan tuoksuisessa autossa. Samana iltana olin nukahtanut Aaronin viereen Sokos Hotellin valkoisiin lakanoihin. Muistelin, miltä Aaronin keho oli tuntunut selkääni vasten. Miten rauhallisesti hän oli hengittänyt niskaani. Yritin pitää ajatukseni muistossa, kun käytävän valot sammuivat ja pimeys nielaisi minut pohjattomaan kitaansa. Suljin silmäni ja vedin henkeä pitääkseni itseni rauhallisena. Kaikki hyvin. Palautin mieleeni Aaronin kasvot. Yö sujui alkuun ihan hyvin. Siedettävästi ainakin. Kuulin Duken ynähtävän, mutta meni melkein puoli tuntia, ennen kuin veli alkoi kakoa. Pian sen jälkeen korviini kantautui tömähdys ja edellistä voimakkaampi älähdys. Alkava valitus, jonka poika tukahdutti sisälleen vain juuri ja juuri. Pakotin mieleeni kuvan Aaronin hymystä, hänen hymykuopistaan ja ilkikurisesti nyrpistyvästä nenästä silloin, kun hän nauroi. Kaikki hyvin. Kaikki hyvin. Kului hetki, jonka aikana erotin pommisuojasta pelkkää nopeaa huohotusta. Toivoin loppuyön pysyvän sellaisena, yhtä hiljaisena. Rauhaa kesti kuitenkin vain kymmenen minuuttia. Sitten pojan sietokyky ylittyi ja kesäkuun painajainen alkoi toistaa itseään. 18

Duken ääni oli kranaatinsirpaleita. Hänen kirkaisunsa tuli teräsoven läpi halkaisten sydämeni kahtia. Muistot Aaronista pirstoutuivat siruiksi. ”Duke.” Painoin molemmat kämmeneni oven pinnalle. ”Mä olen tässä, mä ihan sun lähellä hei...” Hän ei tuntunut kuulevan ääntäni. Tuska hänessä ylitti käsityskykyni, se poltti häntä elävältä, katkoi luita ja väänsi, ei hän muuten olisi karjunut niin. Se oli pahempaa kuin Valpurin kertomukset olivat antaneet ymmärtää. Duken hengenvedot olivat itkua ja anelua. Hän taisteli muuntautumista vastaan eikä antanut sen tulla sulavasti. Hänellä oli vahva mieli, Lavasteen suvun tahto, eikä hän suostunut päästämään irti niistä ihmisyyden rippeistään, jotka erottivat hänet pedosta. En voinut kuin kuunnella hänen huutavan kivusta. Kituvan. ”Mä olen tässä”, toistin otsa ovea vasten. ”Ei hätää, mä olen tässä sun kanssa, ei mitään hätää...” Hoin sanoja, kunnes ne muuttuivat pelkiksi äänettömiksi huulten liikkeiksi ja väsyneiksi ajatuksiksi: anna sen loppua, hyvä Jumala, ole kiltti lopeta se lopeta lopeta... Mutta veljeni ei muuttunut vielä moneen tuntiin.