Lukunayte / Lehtiö: Kalliolla kukkulalla kuolema by Myllylahti Oy

e lukunĂ¤y t

Jaana Lehtiö

Kalliolla kukkulalla kuolema Jännitysromaani

169

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

Paulalle

Prologi - Porvoo vuonna 1997 Mustaa, mustaa. Seistä jökötän keskellä lenkkipolkua ja puristan kädessäni liinaa. Miten olen siihen joutunut? Minut löydetään hetkessä. Syöksyn metsään suurten saniaisten keskelle ja valitsen polun ryteikön läpi. Haron tietä oksien lomasta eteenpäin. Mustikanvarvut riipivät verkkareitteni lahkeita, etenen lähes umpeen kasvanutta reittiä. Ehkä minua ei löydetä, toinen vain. Tällä kerralla matkaan lähti kaksi ”jänistä”, Liinu ja minä. Ehdotin, että juoksisimme yhdessä, mutta Liinu vain nauroi. Otti sentään kylmenevää syysiltaa vastaan tarjoamani kaulaliinan ja ojensi toverihengessä minulle omansa, ennen kuin juoksi pois. Etenen kohti kuusikkoa. Askeleet tömisevät, vai jyskyttääkö sydän? Yhtäkkiä pusakkani hihaan tarrataan. Paljastunut käsivarsi osuu kuivaan oksaan, joka nirhaisee kipeästi. Saman tien toinen risu raapaisee poskeani. Irvistän ja painan kohtaa toivoen, ettei naarmu ole syvä. Beatlesmäinen poikamaisuus on ollut valttini. Siloposkien ansiosta minua pidetään paljon ikääni nuorempana, ja sitä väärinkäsitystä en oio. Kuuluu ääni. Onko se huuto? Hermoni temppuilevat. Kuivat oksat kirskuvat hangatessaan tuulessa toisiinsa. Niin ihmisetkin tekevät, kun ei suju. Jotenkin on vaikea olla seurassa. Milloin olen liian pehmo, milloin liian kova, koskaan en sopiva. Päätän, että kun kohtaan Liinun, niin otan suudelman, leikillään, vaikka väkisin.

Vielä vähän syvemmälle, kohta voin kääntyä etuoikeaan kohti vanhaa muuntajaa. Vasemmalta ryteiköstä kuuluu rapinaa. Painaudun alas ja vedän kuusen oksia suojakseni. Tekee mieli nousta seisomaan, mutta ei saa antaa periksi. Onnistuessani saan palkkioksi koko illan kestityksen ja parasta on, kun muut katselevat arvostaen. Liinun valitsen loppujuhlaan daamikseni. Ilma keuhkoihin kulkee vaivalloisesti, paniikki nostaa päätään. Puristan kuusenkerkkiä nyrkissä rauhoittuakseni. Kärtin mukaan, vaikka parikymppiset harrastajat kommentoivat, että olen liian vanha. Mikä vanha reilu nelikymppinen muka on? Luulevat minua poikamaisen ulkonäköni perusteella kolmekymppiseksi. Pääsin mukaan ja asetuimme roolipelikauden alussa otettavaa valokuvaa varten. En pystynyt kiilaamaan Liinun viereen, mutta samassa potretissa oltiin. Nyt jos koskaan on näytön paikka. Voin lunastaa mukanaoloni jatkossakin. Jos onnistun, voin päästä jopa jahtimestariksi. Unelmanani on järjestää Porvoon kukkuloilla suuria roolipelaajien takaa-ajotapahtumia. Tämänkertainen on vasta harjoittelua, alkusoittoa. Pururadalta kaikuu töminä. Ovatko etsijät kiertäneet edelleni? Likistän itseni puunrunkoa vasten, sulaudun varjoon. Pyyhkäisen kädenselkämykseen huulesta tihkuvaa verta. Mistähän sekin nirhaama on tullut? Irrotan Liinun huivin kaulastani. Miten noloa olisi ojentaa verinen ja hiestynyt onnenliina takaisin. Työnnän sen taskuuni. Juoksija pyyhältää läheltä ohi. En ehdi nähdä kuin Adidaksen verkkarihousut, samanlaiset kuin omani. Samassa oikealta kuuluu ääniä. Etsijät tulevatkin siis sieltä. Ponkaisen liikkeelle vasempaan ja kierrän kallion. Kurkistan puiden takaa. Muuntaja sijaitsee keskellä au7

kiota, minne on levitelty rikotuista laatikoista revittyjä lautoja. Joku on pitänyt nuotiota. Tönö häämöttää edessä. Sen oveen kun paukautan kuuluvasti käteni, olen turvassa. Roolipeliryhmä on toteuttanut ihmismetsästystä aiemminkin. Leikkiä se vain on, mutta todentuntuista. Jos jahdattavan jäniksen roolissa oleva ehtii ensin muuntajalle, hän on voittaja, jota muut kestitsevät koko illan. Useimmiten jänis saadaan kiinni yhteistyön tuloksena, mutta senkin jälkeen järjestetään juhlat. Jänikselle on kunniaksi, jos se on selviytynyt pitkälle ennen kiinnijäämistään, mutta sitä, joka jää kiinni alkuvaiheessa, nimitellään ja nypitään koko ilta. Sellaista en kestä. Nuoleskelen huuliani, ei edes vesipulloa tullut mukaan. Jalat liikahtelevat, haluavat sännätä juoksuun. Voiko kankaan kosketuksen muistaa? Hieron sormenpäitäni kämmeneen, työnnän käden taskuuni ja hypistelen liinaa. Takaa-ajajia ei näy. Pinkaisen juoksuun yli pienen aukion, aina muuntajakopille asti, jonka vieressä kohoaa telemasto. Punatiilinen, huopakattoinen rakennus näyttää hämmentävän suurelta. Se odottaa juuri minua. Tulee omituinen olo. Tuuli ujeltaa yläilmoissa, vonguttaa radiomaston tukivaijereita. Katson ylös ja vasta sitten muuntajaa. Olenko juossut tästä jo aiemmin? Miten voin seisoa väärällä sivustalla? Rakennuksen toisella puolella on se ovi, mihin pitää koskea. Lähden kiertämään. Tiilinurkan takaa näkyy jotain vaaleaa. Onko joku toinen ehtinyt paikalle ennen minua?

1 Toissailtaisessa remonttipuuhassa ilta oli venynyt pitkäksi. Juha Muhonen, varsinaiselta ammatiltaan rikoskomisario, oli erehtynyt esittelemään vaimolleen Ellenille puusepäntaitojaan ja ampunut naulapyssyllä käteensä. Ei hänen oikeastaan olisi tarvinnut todistaa mitään. Ajatukset olivat lähteneet harhailemaan välittömästi, kun Ellen oli kertonut liittyneensä Facebookin kissaryhmään. Ei sellaisia ilmoituksia saisi kertoa kesken vaativan tehtävän. Onneksi Muhonen ei ollut tärvännyt naulalla kämmenen läpi, mutta vasenta peukalontyveä naula oli nirhaissut niin pahasti, että oli ollut pakko käydä päivystyksessä näyttämässä vammaa. Siihen oli laitettu muutama tikki ja särkyyn oli annettu lääkettä. Ainoa, mitä ei saatu hoidettua, oli hänen remontti-itsetuntonsa. Rintamamiestalossa riitti tekemistä vuodesta toiseen. Talo oli alkanut tuntua enemmän kodilta sen jälkeen, kun Ellen oli muuttanut Muhosen luokse. Sitä ennen se oli ollut enemmänkin vain paikka, missä hän oleili silloin, kun ei saanut olla työpaikalla. Nyt Ellen oli kieltänyt toistaiseksi remontoinnin. Vapaailta sujui kirjojen parissa. Muhonen tukahdutti harmituksensa ja keskittyi lukemaan ranskalaisen Simenonin luoman rikoskomisario Maigretin tutkimuksia. Hän vilkuili samalla Elleniä, joka istui omassa nojatuolissaan, kuunteli äänikirjaa ja kutoi villasukkaa. Aina välillä puoliso vilkaisi Facebookin ilmoituksia. Muhonen mietti, suunnitteliko Ellen kissahankkeen eteenpäinviemistä. 9

Ranskalaisen Maigretin tutkimat rikokset olivat niin kaukaista aikaa ja maailmaa, että ne takasivat yleensä rauhallisen olotilan, vaikka tarinassa kuvattava rikos olisikin väkivaltainen. Tärkeintä tarinassa ei välttämättä ollut rikoksen ratkeaminen, vaan yksilön kriisin kuvaus ja sille vastapainona leppoisa ranskalainen elämäntapa. Muhonen pohti, pitäisikö hänenkin hoitaa stressiään kuten Maigret ja opetella polttamaan piippua. Ranskalaisiin rikoksiin keskittyminen vaati tietynkaltaisen mielentilan ainakin Muhoselta. Piti olla rauhallista. Sitähän ympärillä oli: ihana nainen ja koti, eikä työkään ollut vastenmielistä. Paketissa oleva käsikään ei haitannut. Tarvittiin vain suhteellisen seesteinen mieli, mutta tällä hetkellä sitä uhkasivat epämääräisen tummat pilvet. Ellen rupatteli kissoista, eikä huomannut miehensä reaktiota. Muhonen katseli ulos ikkunasta näkemättä puutarhaa. Aivan kuin hän olisi ollut laatikossa, jota ravisteltiin. Hän ei kerta kaikkiaan tajunnut, mihin tässä todellisuudessa tarvittiin kissaa. Hän käveli kirjahyllyn luo, tyytyi sipaisemaan Maigret-kirjojensa selkämyksiä ja ihmetteli, miten taloon mahtuisi heidän kahden lisäksi kissa. Tiistaiaamuna Juha Muhonen lähti töihin hyvin nukutun yön jälkeen. Tilapäisesti käsipuolena hän voisi tehdä sujuvasti paperitöitä. Hän kiikutti työhuoneeseensa teemukin ja tarrasi vanhaan tapauskansioon, vaikka pöydän kulmalla oli paperipinossa tuoreempia käsittelyä odottavia juttuja. Hän oli määrännyt alaisensa perkaamaan uusien ilmoitusten pinoja. Itse hän kaipasi jonkinlaista etäisyyttä, jotta ”näkisi” taas lähelle. Rikostutkinnassa ratkaisun avain oli näkymättömissä olevien yhteyksien löytämistä ja niiden tekemistä näkyväksi. Muhonen haki arkistokaapin päältä tutun pinon. 10

Jos yrittäisi katsella tapauksia kuin ensi kertaa, niin ehkä joku seikka pistäisi silmään. Päällimmäisenä oli tapaus, jossa oli kuollut useampi henkilö, myös porvoolainen poliisi, hänen ystävänsä. Juttu ei ollut kuitenkaan ollut sitä, miltä se aluksi oli näyttänyt. Tapauksen kaivelu oli jonkinlaista itseterapiaa, mutta onneksi Porvoon poliisiaseman uudella johtajalla, Richard Mäkäräisellä, riitti ymmärrystä vanhojenkin tapausten kahlaamiseen. Pomo vaikutti intoilussaan jopa uuvuttavan kannustavalta. Rikoskomisario Juha Muhosen pomot olivat vaihtuneet tiheään viime vuosina. Se ei ollut huonon työilmapiirin tai alaisten vika. Jatkuvat poliisiorganisaation kehittämisen tai tehostamisen nimellä kulkevat säästöt aiheuttivat sen, että Porvoon poliisiaseman olemassaolo ei ollut itsestäänselvyys. Voi, kun joku konsultti kertoisi voroille, että pitäisi siirtyä Kehä III:n sisäpuolelle, minne alati vähenevät viranomaisvoimat keskitettiin. Millähän rahalla rakennettaisiin menetetty turvallisuudentunne takaisin? Muhonen asettui työpöytänsä ääreen ja avasi kansion. Paperien kulmat olivat hypistelystä kaarevat, hänellä kun oli paha tapa rullata luettavan liuskan kulmaa sormiensa välissä. Hän oli oppinut vuosien varrella kiinnittämään huomionsa niihin seikkoihin, joista saattoi saada faktatietoa. Kaikkia rikoksen tekijän aivoituksia ei ymmärtänyt koskaan, jonkinlainen oma sumea logiikkansa niissä kai tekijän mukaan oli, mutta siihen maailmaan Muhonen ei halunnut uppoutua liian syvälle. Totuuden vääristely ja kummalliset syytökset, joita kuulustelupöytäkirjoista sai lukea, olivat hetteikkö, joka kuvasti enemmän kertojan korvienvälin tilannetta kuin totuutta. Vankilapsykiatrit saivat keskusteluissaan enemmän siitä maailmasta irti. 11

Muhonen oli huomannut, että ahneus oli usein rikollisen mielen motivaattori. Ahnehtia voi rahaa, rakkautta, lapsia, keräilyesineitä, arvostusta ja oikeastaan kaikkea, mitä muilla oli. Kun toinen tuli tyytyväiseksi pienestä, niin ahnehtijalle ei riittänyt mikään. Hänelle jäi sisimpäänsä aina kuin ontto kolo, jota ei saanut millään täytetyksi. Poliisille rikollisten perimmäiset pyrkimykset jäivät joskus selviämättä, mutta missä ja millä he liikkuivat, tai mistä käytetty ase oli hankittu, ne olivat käytännön seikkoja, joita saattoi selvittää tapauksen jälkeen myöhemminkin. Muhonen plarasi papereita ja murahti tyytyväisenä. Taparikollisten kuvioita sitkeästi selvittelemällä oli saatu tietoa laajasta kannabiksen kotikasvatuksesta, pyörävarkausketjusta sekä vanhusten käsilaukkujen ja pankkiautomaatilta nostettujen rahojen viemisestä. Jotkut elättivät itsensä rikoksia tekemällä ja pitivät tavallista työtä tekevää kansalaista tyhmänä. Muhonen hörppäsi teetä ja selaili kansion papereita eteenpäin. Kädenliike pysähtyi sivulle, jossa oli kuva aseesta. Mistä ihmeestä tutkinnan kohteena ollut Raimo Saario oli sen hankkinut? Mies oli taparikollinen, mutta ei komisarion muistin mukaan ollut liikkunut sellaisissa jutuissa, missä oli käytetty aseita. Tai sitten asia oli yksinkertaisesti niin, että rikoskomisario ei tiennyt, että Saario oli ollut tekemisissä aseiden kanssa. Ei poliisikaan kaikkea tiennyt. Tikit kiristivät, vahingoittunut käsi muistutti olemassaolostaan. Muhonen meni käytävän kahvipisteelle hakemaan mukiinsa täydennystä. Hän nakkasi samalla suuhunsa särkylääkkeen ja ryysti vettä päälle. Kun hän oli valitsemassa maustettua vihreää teetä, hänen takaansa kuului ääni. – Erinomaista. Dynaaminen ote. Muhonen tiesi kääntymättä, että paikalle oli tullut 12

Richard Mäkäräinen. Pomo käytti sellaisia kenkiä, joilla saattoi hiiviskellä ääneti. Mäkäräinen oli yhdessä palaverissa kertonut omistavansa yli kaksikymmentä paria kävelykenkiä. Muhonen jatkoi teepussin liottamista kuumassa vedessä, mutta vilkaisi sivusilmällä pomoa. Mäkäräisellä oli jaloissaan vaaleansiniset sneakereiksi kutsumansa jalkineet, joita ei missään tapauksessa saanut sanoa lenkkareiksi. Muhonen ei tiennyt, loukkaantuisivatko kengät tavallisemmasta nimityksestä. Hän siirsi teepussin bioroskikseen ja toivoi, ettei joutuisi kuuntelemaan luentoa jalkineiden superominaisuuksista. Pomo siirtyi seisoskelemaan Muhosen sivulle ja jatkoi hymyilemistään. – Katselin, kun kuljit käytävää. Olit niin keskittyneen oloinen, aivan kuin hiljaisuuslupauksen tehnyt munkki. Teitkö kenties mindfulness-harjoitusta? Muhonen räpäytti pari kertaa silmiään. Hän ei tiennyt mitä sanoisi. Mäkäräinen nyökkäsi ja nosti oikean kätensä etusormen pystyyn kuin tahtipuikoksi ja alkoi viittoa. – Se on arvokas harjoitus, nostaa työtehoa. Respektit minulta, hän sanoi ja kosketti sydäntään. – Mieleeni tupsahti kiinalainen runo, jossa sanotaan jotenkin näin: ensimmäinen kupillinen maistuu huulillani, toinen karkottaa melankoliani, Mäkäräinen lausui. – Hmm, Muhonen kommentoi. Hän oli lukenut jonkun verran kiinalaista runoutta ymmärtääkseen paremmin monien poliisien ja sotilaiden lukemaa strategiaklassikkoa, Sunzin Sodankäynnin taitoa. Siitä hän olisi voinut puhua, mutta ei puhunut. Hän halusi säilyttää tämän pienen sopukan elämästään jakamattomana. – Vihreä tee on hieno idea avata sisäiset kanavat. En yhtään ihmettele, että ryhmäsi tekee niin laadukasta työtä. Annat ajattelemisen aihetta. 13

– Käyn läpi vanhoja tapauksia, pomo, Muhonen sanoi ja kohotti paikattua kättään. Onneksi tikkien suojana oli sidetaitos. – Tuliko taisteluvamma mappien kanssa? Ne eivät ole kohta enää ongelmamme, sillä teemme digiloikkaa. Bitit ja pikselit eivät revi käsiä. – Ei, kun remontissa, pomo. Minä… Muhosen aloittama lause haipui, kun johtaja nosti kädet toppuutellen eteensä. – Ei pomo, vaan… Mäkäräinen osoitti komisariota sormillaan kuin tuplarevolverilla. – Johtaja Mäkäräinen, Muhonen kiirehti sanomaan. – Ei, ei, ette te porvoolaiset näytä millään muistavan, vaikka talossa on ollut aiemminkin Mäkäräinen. Haluan erottua isästäni, ylikomisariosta. Muista Juha, pelkkä etunimi riittää, Richard. Ceellä. – Ceellä, selvän teki, Muhonen sanoi ja nyökkäsi. – C on keskimmäinen nimeni, pomo vitsaili, osoitti Muhosta etusormillaan ja jatkoi sitten matkaansa. Muhonen katseli Ceen perään. Uusi johtaja ei ollut vielä saanut ajettua itseään organisaatioon sisälle. Vaikutti siltä, että mies pyöri jonkinlaisena satelliittina kaiken ulkopuolella. Mäkäräisestä ei oikein saanut otetta. Hän puhui paljon ja innostuneesti, mutta mitä hän oikeastaan sanoi. Ei mitään mielikuvaa, mutta oli hyvä, ettei hän kysellyt käden nirhaamasta sen enempää. Viime päivät eivät olleet olleet Muhosen voittokulkua. Nolouden huippu oli ollut se, kun Ellen oli nakutellut naulapyssyllä näppärästi autotallin uusittavat nurkkalaudat paikalleen Muhosen ollessa avustajana. Ellen oli pystynyt kertomaan samalla vaivattomasti kissanpennuista, joiden kuvia hän oli nähnyt kissaryhmässä. Muhonen ei päässyt karkuun, hänen oli tyydyttävä apupojan hommaan pidellessään terveellä kädellään lautaa paikallaan. Sopivasti paikalle ilmaantunut naapuri napsi ku14

via ja lähetti ne tietysti Ellenin Facebookiin. Muhonen päätti, ettei katsoisi muutamaan päivään edes Väänäsen pihan suuntaan. Ennen tätä episodia olikin ollut pitkään rauhallista. Ituhipiksi ryhtynyt naapuri oli palannut Intiasta loppukeväällä, ja kasvimaassa sekä pihan hoidossa miehellä oli ollut riittävästi puuhaa. Nyt syksyn koittaessa naapuri pyöri jatkuvasti tiluksiaan tiirailemassa ja kehui satonäkymiä erinomaisiksi. Kaiken lisäksi mies oli aina hilpeä. Kasvoilla risteili vino hymy. Kenelle Väänänen ilkkui? Pitäisikö ratsata äijän kämppä, ties mitä ruohoja sisällä kasvatti? Oli tiistai, Ellenin päivä äitinsä luona. Muhonen päätti, että remontti jouti odottamaan ja sitä jatkettaisiin vasta, kun isännän käsi olisi kunnossa. Hän asettui työpöytänsä ääreen. Alalaatikosta hän otti peltirasian. Se vaikutti normaalia keveämmältä. Kannen aukaistuaan hän tajusi, että oli unohtunut tehdä keksitäydennyksen. Neljä kolhiintunutta Muro-keksiä pyöri peltirasian pohjalla, kaksi ehjää hän asetti pöydänkulmalle, väänsi sitten kuulakärkikynästä irti pidikkeen ja tuikkasi sen pöydällä kellittelevään mandariiniin. Syntyneestä reiästä hän pusersi mehua teemukiin. Vihreä tee mandariininmaulla rauhoitti. Komisario ei muistanut, milloin oli unohtanut viimeksi keksit tai pullat. Oli myönnettävä, että hitaasti mutta varmasti etenevä kissaprojekti oli saanut hänet tolaltaan. Muhonen mutusteli herkkunsa ja tuijotti samalla avoimeksi jäänyttä kansiota. Päällimmäisenä oli aseen kuva: sodanaikainen Nagant-revolveri, jolla Raimo Saario oli paukauttanut hengen itseltään. Se oli päivänselvä juttu. Sen sijaan selvittämättä oli jäänyt, mistä mies oli saanut aseen.

2 Vanhojen asuntoalueiden orapihlaja-aidat olivat siitä mukavia, että harvakasvuisina niiden läpi saattoi nähdä vaivatta. Ensio halusi varmistaa, että asukas olisi poissa, kun hän tekisi vierailunsa. Vaikka isä oli ollut viimeiset vuotensa viinan ja pillereiden liuottamin aivoin täysi höppänä, niin sitä aiemmin hän oli kertoillut innokkaasti juttuja nuoruudestaan. Ensio muisti, mitä isä oli kertonut vieneensä tiettyyn osoitteeseen. Onneksi talo oli edelleen isän kuvailujen mukainen, joten jemmattu saattoi olla edelleen pakoillaan. Arkipäivänä talo olisi varmasti tyhjä ja, mikäli naapurit eivät olisi pihoillaan, nopea piipahdus sisätiloissa onnistuisi vaivattomasti. Auringonpaisteinen maanantai oli kuin tehty sitä varten. Tuuli liikutteli kuivia lehtiä pitkin asfalttia. Ensio käveli hitaasti portin ohi. Etupihalla ei näkynyt liikettä. Ikkunaverhot eivät liikahtaneet kyttäävän asukkaan toimesta, eikä kadun tapahtumia kavaltavaa juorupeiliä oltu onneksi asennettu kadunpuoleiseen ikkunaan. Ensio pysähtyi pensasaidan viereen muka solmimaan kengännauhaansa ja tuijotteli pihamaalle. Tontin takaosassa nainen riipi haravalla nurmikkoa tarkkaan kuin olisi tehnyt jakausta. Auto porhalsi katua ja haravoitsija nosti katseensa. Kuulo sillä oli kunnossa. Auton mentyä nainen kumartui ja nosti tukun lehtiä päreko-

riin. Ensio nielaisi, keikasta voisi tulla hankala. Riuskat naisihmiset olivat kansakunnan voimavara, mutta hänelle toimeliaasta saattaisi muodostua vaaratekijä. Samassa Ensio tajusi tuijottavansa naista suoraan silmiin. Orapihlaja-aita ei suojannut häntä riittävästi. Haravoitsijan kasvoille ilmestyi päättäväinen ilme. Silmät taisivat nähdä muutakin, niin pistävä katse niissä oli. Ensio tunsi itsensä läpivalaistuksi. Samassa nainen suoristi vartensa. Ensio nousi, kiirehti puolijuoksua läheisen talon pihaan ja jäi seisomaan pensasaidan takana olevan puun taakse. Hän näki, miten haravanvartta edelleen kädessään pitelevä nainen harppoi kadulle ja katseli siihen suuntaan, mihin arveli tuijottelijan kadonneen. Kunnollisten kansalaisten ongelma oli se, etteivät he ymmärtäneet, miten röyhkeät toimivat. Röyhkeillä ei ollut rajoja. Todella härski saattoi saada toiselta apua ja kiitellä ja sitten myöhemmin kuitenkin väännellä asiat nurinkurisiksi. Vähemmän julkea saattoi mennä toisen pihaan ilman syytä ja sen jälkeen, mikäli sattui paljastumaan, syytellä talonomistajaa jostain tekaistusta tai vaikka valehdella, että oli Jeesuksen asialla. Jeesuskorttia Ensio muisti käyttäneensä itsekin nuorena. Pitkään se jaksaa tuijotella, Ensio ihmetteli naisen tähyillessä edelleen katua kumpaankin suuntaan. Ettei olisi ammatiltaan entinen vanginvartija. Rouva käveli edestakaisin, poimi muutaman pikkuroskan ja aivan tekemällä teki asiaa kadunvarteen. Minuutit kuluivat. Ensiosta olisi ollut mukavampaa, jos olisi ehtinyt häipyä jonnekin kauemmas. Hän muisteli positiivisen ajattelun kurssioppeja. Jospa nainen onkin vain puutarhatöissä jonkun papparaisen kiinteistössä, hän ajatteli toiveikkaana. Toinen käsi suki rauhallisesti tuuheaa partaa, toinen pusertui nyrkkiin. 17

Katua kiisi Audi, joka jarrutti naisen kohdalla. Sivuikkuna avattiin ja ajaja keskusteli hetken naisen kanssa. Sitten nainen vilkutti kädellään ja auto lähti eteenpäin kääntyäkseen seuraavasta portista talon pihaan. Taisivat naapurit siinä vaihtaa kuulumisia. Ehkä epäluuloinen nainen kertoi tuuheapartaisesta Unabomberin näköisestä stalkkaajasta. Haravoitsija varoitti naapuriaan ja kohta koko tienoo kuulisi kiertelevästä risuparrasta. Hänen tehtävänsä saattaisi epäonnistua. Oli pakko tehdä kaksi asiaa. Ensimmäiseksi hän hankkiutuisi eroon parrastaan ja toiseksi hän tekisi vierailunsa yöllä. Jos nainen touhusi puutarhassa koko päivän, niin ehkä hän nukkuisi yönsä kuin tukki. Eipä Ensiolla muuta yhteistä Unabomberin kanssa ollutkaan kuin muhkea parta. Amerikkalainen matematiikan professori, sekopää, oli jäänyt kiinni, koska postitteli räjähtäviä pakettejaan. Ensio oli toista maata. Hänen suunnitelmansa oli suoraviivainen. Hän oli lähettänyt prepaidista viestin ja tapaisi Titan. Sen jälkeen jäljellä olisi enää miesten jututtaminen. Hänellä oli ollut vuosia aikaa pähkäillä, kuka oli tekijä. Syyllisen oli pakko olla joku entisen keskiaikaryhmän jäsen. Voisihan olla niinkin, että jotkut ovat yhdessä teon takana. Sekin selviäisi lähipäivinä. Typerä Unabomber. Vaikka proffa pystyi olemaan vuosia tunnistamattomana, niin ennen pitkää hän jäi kiinni. Ensio ei muistanut Suomessa tapahtuneen pommilähetyksiä. Hän ei ollut edes harkinnut sellaista. Tätä nykyä se ei onnistuisi. Posti jaettiin niin epämääräisesti, että paketin saattoi saada kuka tahansa. Jossain tapauksessa paketti saapui bumerangina lähettäjälle itselleen. Hän ei halunnut pamahtaa taivaan tuuliin. Valmisteluissa oli kulunut pari päivää. Hän oli kiertänyt varmuuden vuoksi kaikki vanhan kaupungin tutut reitit. Kirkolta kun lähti piispantalon vieritse kulke18

vaa Koulukujaa, niin pääsi edelleen kätevästi Linnakujan kautta alueen halki. Kädet olivat tärisseet, kun Ensio oli lähettänyt prepaidnumerosta Titalle viestin. Oli erinomainen suunnitelma tavata jokainen erikseen. Kun hän tapaisi naisen, hän halusi keskittyä ja nyhtää tältä totuuden irti. Halusi nähdä Titan kasvoille nousevan hämmennyksen asian oikean laidan paljastuessa. Ensio nypläsi parran lomasta löytynyttä leukakuoppaansa. Kun hän tapaisi miehet, erikseen, hän halusi olla kylmäpäinen. Hänellä ei ollut muuta ennakko-odotusta kohtaamisesta kuin se, että miehet eivät antaisi periksi. Eivät tuumaakaan. Siksi Titta olisi tavattava ensin, sen jälkeen miehet pehmittyisivät. Hän valitsisi näyttämöt ja veisi viestinsä perille, haluttiin sitä kuunnella tai ei.