Martti Linna: Kasvuaikaa / Lukunäyte

MYLLYLAHTI

2

MARTTI LINNA

KASVUAIKAA Rikosromaani

150

Myllylahti Oy Espoo

3

www.myllylahti.fi

Kaakkois-Suomen taidetoimikunta ja Suomen Kirjailijaliitto ovat tukeneet teoksen kirjoittamista.

© Martti Linna sekä Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-788-7 (Sidottu) ISBN 978-952-202-811-2 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4

1 Support Fat Mexican. Teksti miehen mustan t-paidan rintamuksessa oli ensimmäinen asia, jonka Tarja hänestä tajusi. ”Anteeksi että häiritsen”, pitkä ja roteva mies sanoi. Hän ojensi paksun, tatuoidun käsivartensa kohti Tarjan rintaa. ”Olisikohan kermaa?” ”Mitä?” ”Kermaa. Mielellään rasvatonta.”

Miehestä uhosi vahvasti hiki ja öljy. Hänen huulensa hymyilivät. Silmät olivat peililasien takana. ”Leivotaan poikien kanssa. Saatiin jo muualta sokeria ja munia. Jaska huomasi, ettei meillä ole kermaa.

Teillä on muuten kaunis koti. Onko mies kotona?”

Takaovelta kuului kolahdus. Tarja oli juuri avannut sen viedäkseen pyykkejä kuivaustelineelle, kun hän oli kuullut kellon soivan etuovella. Takaovesta tuli sisään lyhyt, tatuoitu ja parrakas mies. Hän oli nostanut aurinkolasinsa otsalle ja hänen silmänsä nauroivat. ”El Presidente! Katso!”

Parrakkaan miehen käsivarsilla lepäsi Sami. Kuusi kuukautta ja viisitoista päivää. Poika nukkui. Mies

5

tarjosi paksun pikkurillinsä Samin kämmeneen. Poika tarrasi siihen kiinni. ”Niin pieni”, parrakas mies sanoi. ”Niin avuton.”

Mies niiskaisi, veti ilmaa kuuluvasti sieraimiinsa.

Hän liikutti pikkurilliään varovasti ylös ja alas. Samin ote piti. ”Teinä minä olisin varovainen tämän kanssa, pikku rouva. Tälle voi sattua jotakin.”

6

2 Paula nosti karpaattienkellon pois muovisesta kehdostaan ja laski sen varovasti kukkalaatikkoon. Multa oli tasaisen tummaa ja ravitsevaa. Se oli seos toissakesäisistä puunlehdistä, huolella seulotusta hiekasta ja kourallisista salpietaria takapihan kompostissa. Pienessä kellokasvissa ei ollut vielä kukkia. Sen lehdet olivat ohuet ja hennot. Paula varoi niitä tiivistäessään mullan turvepottiin kiertyneiden juurien ympärille. Puutarhurille kellot olivat helppoja kasveja. Ne kukkivat läpi kesän ilman että niistä tarvitsi nyppiä lakastuneita kukkia. Niiden keskelle voi istuttaa jotakin kookkaampaa ja näyttävämpää. Vaikka akileijoja.

Paula nousi seisomaan, venytti selkänsä pitkäksi ja katseli ympärilleen. Omenapuissa oli jo kukintojen alkuja. Ne kukkisivat ennen kuin lehdet olisivat täysikasvuisia ja varjostaisivat kukkia auringolta. Päärynäpuissa valkoiset kukat ja kiiltävän vihreät lehdet kehittyisivät yhtä matkaa.

Naapurissa, Ollikaisten pihalla pärähti käyntiin ruohonleikkuri. Paula keräsi tyhjät taimipurkit käsiinsä ja painoi ne sisäkkäin. Hän nosti maasta pienen istutuslapion sekä muovisen haran ja askelsi kohti pihava7

rastoa. Punarinta uskalsi laulaa terijoensalavan pallomaisessa latvuksessa. Viinimarjapensaat kukkivat pitkin, heleänvihrein rimpsuin. Marjoja tulisi paljon mehustettavaksi, jos halla ei vioittaisi kukintoja ja kimalaisia olisi tarpeeksi pölyttämään kukinnot.

Paulaa odotettiin pihavaraston kuistilla. Hän veti suutaan hymyyn, kohensi ryhtiään ja tihensi askeleitaan. Hän ajatteli, ettei kukaan voi tietää toisen onnellisuudesta, ellei toinen sitä itse näytä.

8

3 ”Huomenta Elina”, Silvennoinen sanoi ja hieraisi ohittaessaan Sudenmaan päälakea. ”Annat näköjään tukkasi kasvaa.” ”Mitäs tuo oli?” ”Jii Karjalaista. Se on minun lemppari.”

Reijo Sudenmaan teki mieli nostaa kätensä ja asettaa suortuvansa takaisin ojennukseen. Oli hänellä sentään karvaa jäljellä. Toisin oli eräillä muilla: Silvennoisen valkea kuulas oli kirkas ja kiiltävä kuin Saimaasta ylös puskevan norpan pää. Maarit oli kuvannut sellaisen luonnonnäytelmän jollakin veneretkellä ennen heidän yhteistä aikaansa. Sudenmaa oli osannut olla kysymättä, oliko Maarit tehnyt retken ex-miehensä kanssa. Nekin hampaanjäljet olivat tuntuneet pitkään kielen laidoilla.

Silvennoinen oli utelias. Hän halusi tietää, millaista musiikkia arvon rikosylikonstaapeli kuunteli silloin, kun hän ei ollut avokkinsa yhtyeen keikalla kuunteluoppilaana. Yksikön uusi mies tunsi jo lähimmän työkaverinsa taustat. Jutut olivat kiertäneet, sellaiset jotka saivat ihmiset kaluamaan toisensa puhtaille luille. Sudenmaa ajatteli alakulolla, että olisi ollut parem9

pi jos evoluutio olisi säästänyt ihmisen soukan simasuun pelkästään syömiseen. Paljon pahaa olisi jäänyt matkalle, jos keskinäiseen kommunikaatioon olisi ollut käytettävissä vain suorana sojottava etusormi ja alkumeren rantahiekkaan ennen seuraavaa aaltoa sutaistu ruma kuva. ”En oikeastaan kuuntele musiikkia. Ei ole minun juttu.” ”Kyllä sinä vielä opit”, Silvennoinen sanoi luottavaisesti. ”Sanovat, ettei sellaiset ihmiset sovi yhteen, joilla on erilainen rytmi.” ”Se on vissiin hankittava tahdistin.”

Silvennoinen puhui liian paljon. Sudenmaa oli niin tottunut vuorotteluvapaalle jääneen Kosolan älykkääseen mykkyyteen, että norpannaamaisen kollegan sanatulva tuntui tungettelulta.

Silvennoinen kysyi, pitäisikö heidän ruveta töihin.

Kosola olisi tiennyt sen kysymättäkin. ”Mitä meillä on?” ”Pari ärrää”, Silvennoinen vastasi silmäillen tietokoneensa ruutua. ”Ja yksi Fazerin sekalainen.”

Silvennoinen oli innokas. Hän hamusi itselleen ne rikosilmoitukset, joissa oli r-merkintä tarkoittamassa rikosepäilyä. Nyt hän tulosti järjestelmästä ainokaisen uuden s-ilmoituksen ja työnsi sen pöydän yli. Hän tiesi jo senkin, että rytmikkään musiikkimimmin kanssa seurusteleva rikosylikonsta oli vanhan paperiliiton miehiä. ”Joku kadoksissa oleva nainen. Naapurin rouva 10

on ilmoittanut. Omiaan sinulle.” ”Älähän sano”, Sudenmaa sanoi ja tarttui paperiin. ”Parempi ässä hihassa kuin ärrät oksalla.”

Kuin huomaamatta hänen kätensä hakeutui hiuksiin. Maaritkin oli sanonut niistä aamulla jotakin seisoessaan alastomana kylpyhuoneen peilikaapin edessä rasvaamassa naamaansa. Sudenmaa oli istunut Aatamin asussa pöntöllä katsellen varpaitaan. Tilanne oli ollut intiimi ja kaunis. Kun oli sillä tavoin nakuna toisen vierellä, sai päästellä vapaasti mitä suusta tai muualta sattui tulemaan.

Sen lähemmäs ei toista ihmistä voinut päästä.

11

4 ”Ollikainen”, nainen sanoi ja ojensi kätensä käteltäväksi. Kaikki hänessä oli pyöreää: kasvot, silmien muoto, keskivartalo ja kädet. ”Sudenmaa. Poliisista. Minä soitin.” ”Aivan! Tule peremmälle.”

S- eli sekalaiset ilmoitukset eivät olleet laitoksella järin suuressa suosiossa. Niissä ei monen mielestä ollut munaa, ei edes majoneesia. Sudenmaa tarkasti niitä mielellään. Ne olivat tuoneet hänen tielleen monia mielenkiintoisia ihmisiä. Eräskin mies oli sanonut vaimolleen toistuvasti että hänellä oli perse auki, kun vaimo oli vaatinut rahaa yhteisiin ruokamenoihin. Silmoituksen tehnyt mies epäili, että se oli juuri hänen vaimonsa, joka leikkasi eräänä päivänä kaikista hänen boxereistaan takaosan pois. Toinen elävä, Sudenmaan tielle sattunut kuriositeetti oli kävellyt poliisitalolle tekemään rikosilmoituksen paikallisesta krematoriosta.

Mies halusi tulla kuolemansa jälkeen tuhkatuksi, mutta hän epäili krematorionhoitajan ammattitaitoa. Mitäs jos hoitaja panisi tuhkausuunin pellit liian aikaisin kiinni, ja hän kuolisi siellä sisällä häkään?

Pyöreä nainen perääntyi ovelta, antoi vieraan tulla 12

maailmaansa. Eteiskäytävän seinät oli maalattu haalealla lilan sävyllä. Näkymää oli kirjottu tauluilla ja seinävaatteilla. Ulkovaatteet ja kengät oli kätketty taiten näkymättömiin. Sudenmaa ohjattiin tahrattoman valkoiseen keittiöön. ”Te teitte ilmoituksen kadonneesta henkilöstä.” ”En ole nähnyt naapurin Paulaa moneen päivään.”

Sudenmaa oli soittanut kadonneeksi ilmoitetun Paula Mäkikallion puhelimeen ilman vastausta. Hän oli myös tavoitellut naisen aviomiestä. Senkin hän oli tehnyt turhaan. Oli sitä jo jotakin tehty kapean tilinauhan vastineeksi. ”Oletteko läheisiä?” ”Naapureita.”

Se kansainvälinen mittayksikkö tarkoitti mitä tahansa etäisyyttä millistä miljoonaan mailiin. Naisen pyöreys ylsi myös siihen, mitä hän muotoili ulos huuliensa kaarista. ”Milloin näitte… Paulan viimeksi?” ”Maanantaina. Hän oli puutarhassa kun lähdin iltalennolle.”

Nainen oli siis lentoemäntä. Yksi ikuisesti onnellisista, joiden hymy ei särkynyt edes silloin kun yläilmoissa kiitävään metalliputkeen osui BUK-ohjuksen lailla suomalainen miesturisti. Ärisevä, koriseva ja kaiken suureen ääneen tietävä. Hän, jonka olisi oikeastaan pitänyt istua koneen ohjaamossa. ”Tunnetteko te hänen miehensä?”

13

”En… juurikaan.” ”Vajaa viikko ei ole kovin paljon.” ”Paulalle se on! Hän ei ikimaailmassa lähtisi toukokuussa pois kotoaan.” ”Miksei?” ”Hän ei käy missään, kun kaikki kasvaa ja kukkii.

Ei Paulaa saa muuten kuin väkivalloin pois puutarhasta tällaisina päivinä.”

Sudenmaan edessä seisova nainen oli soittanut arkipäivänä poliisin päivystysnumeroon. Ilmoituksen vastaanottanut konsta oli kirjannut sen sekalaisiin ilmoituksiin. Hän oli arvioinut, ettei tapaukseen liity rikosta. Sellaiset pussinpohjat tutkittiin, jos ja kun aikaa oli. Sudenmaalla oli sattunut olemaan. ”Kävitkö kysymässä Paulan mieheltä, missä vaimo on?” ”En tietenkään!”

Se sopi taudin kuvaan. Finitimis modules oli eräs laitoksen vääräleuka kuvannut tautia ja väittänyt sen olevan latinaa. Naapurikammoa.

Pyöreästä naisesta näki, että hän päätti mielessään jotakin. ”Tule”, hän sanoi ja käveli etuovesta ulos.

Nainen käveli yllättävän kovalla vauhdilla kohti Ollikaisten ja Mäkikallioiden välistä tontinrajaa. Sudenmaa sai pidentää askeltaan ennen kuin hän pääsi eteenpäin rullaavan naisen rinnalle. ”Meillä on lauantaina tyttären lakkiaiset”, rouva Ollikainen sanoi. Hän ei edes hengästynyt.

14

”Onnittelut!” ”Kiitos.”

Mariska Sudenmaan lakkiaisia vietettäisiin seuraavana keväänä. Ehkä isäkin saisi kutsun niihin juhliin. Ehkä hänelle suotaisiin tilaisuus tienata muutamia lantteja juhlien narikkavahtina.

Tonttien rajalla kasvoi tiheässä syreenejä. Ennen niitä oli kuitenkin matala, lakoontuneen heinän peittämä oja. Ennen ojaa pyöreä nainen tarttui rikosylikonstaapelin käteen ja pidätteli hänen menoaan. Hetken Sudenmaa luuli, että nainen halusi vain olla eka. Mutta oli siinä muutakin. ”Varo!”

Nainen laskeutui polvilleen matalan ojan reunalle. Sudenmaa toivoi, ettei kukaan kuullut hänen polvistaan lähtevää narinaa, kun hän seurasi esimerkkiä.

Naisen lyhyt etusormi osoitti ojan pohjalle. Heinien ja lehtien voimakas vihreys petti silmää. Kesti hetken ennen kuin Sudenmaa erotti sen seasta mitään muuta.

Laudat olivat leveydeltään nelituumaisia. Niistä jokaiseen oli isketty kahteen riviin rautaisia vaarnoja.

Ne olivat ainakin neljätuumaisia galvanoituja kampanauloja, sellaisia jotka iskeytyvät puun syiden väliin syvälle ja pitävät lujasti kiinni. Laudat ja naulatkin oli valeltu kesäisen viheriällä värillä.

Kahjo, Silvennoinen sanoi poliisitalolla. Sudenmaasta se kuulosti hyvältä määritelmältä niin uudelta mieheltä.

Rikosylikonstaapeli oli kävellyt Ollikaisten ja Mä15

kikallioiden tonttien rajan päästä päähän. Naulaiset laudat olivat kattaneet koko sen mitan. Sudenmaa oli käskenyt pyöreän naisen jäämään omalle puolelleen rajaa. Naapureista ei koskaan tiennyt. Sen jälkeen hän oli tunkeutunut naulojen yli ja syreenien välistä Mäkikallioiden valtakuntaan. Hän oli turhaan koputtanut talon ovelle ja soittanut sekä Paula että Heikki Mäkikallion puhelimeen. Hän oli palannut poliisitalolle, mutta ei tyhjin käsin: pahvisen pitsalaatikon kohdusta olisi löytynyt lohtu pahempaankin epäonnistumiseen.

Normaalioloissa hänellä ei olisi ollut aikaa kajota vasta pari päivää sitten kadonneen naisen tapaukseen.

Aurinkoinen ja harvinaisen lämmin kevätsää oli saanut kansalaiset siirtymään ulkotiloihin. Perheiden jäsenet eivät enää törmäilleet toisiinsa niin taajaan kuin talven räntäisinä päivinä. Vanha kansa tiesi kertoa, että tilanne muuttuisi tulevana viikonvaihteena: toukokuun viimeisenä viikonloppuna maassa pidettäisiin kaikenlaisia sukujuhlia. Kuohujuomia ja muita ei-arkisia appeita nautittaisiin valkeilta liinoilta ja hiekkaisilla rannoilla.

Erinäisiä älynväläyksiä setvittäisiin poliisin toimesta aina keskikesän juhlaan saakka. Juhannus saisi aikaan seuraavan työruuhkan. ”Voi siinä olla jotakin”, Sudenmaa sanoi. Hän yritti puhua hitaasti ja harkiten. Suuret ajattelijat tekivät niin. ”Jos tämän naapurin puheet pitävät paikkansa.”

Pyöreä nainen palautui Sudenmaan mieleen. Naapuri oli malttanut pysytellä omalla puolellaan rajaa. Ja 16

Sudenmaa oli malttanut olla kysymättä, oliko massiivinen Maginot-linja Mäkikallioiden tontin rajalla kenties suunnattu juuri naista vastaan. ”Paula Mäkikallio oli istuttanut paljon uusia kukkia pihalleen. Kukaan ei ole kastellut niitä. Jos se nainen on oikeasti sellainen viherpeukalo kuin tämä…

Ollikainen sanoo, hän ei jätä niitä oman onnensa nojaan sillä lailla.” ”Eikö sen mies kastele niitä?”

Silvennoinen oli digiajan lapsia. Hän painoi ensin enteriä ja ajatteli vasta sen jälkeen. ”Heikki Mäkikallio haluaa kuulemma nähdä, mutta ei halua tulla nähdyksi. Niin se naapuri sanoi.” ”Mitä se sillä tarkoitti?” ”En tiedä. Jos minä käytän tähän vähän aikaa. Jos sinä pärjäät yksin niiden ärriesi kanssa.”

Se oli halpamainen, johdatteleva kysymys. Siinä käytiin kiinni miehen kunniaan, kajottiin kaksin käsin genitaaleihin. Siihen ei ollut olemassa kuin yksi oikea vastaus. ”Enköhän minä pärjää”, Silvennoinen sanoi.

17