Joonas Koskimaa: Kylmä maailma / Lukunäyte by Myllylahti Oy

JOONAS KOSKIMAA

KYLMÃ&#x201E; MAAILMA Rikosromaani

193

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

Prologi Keilaniemi, Espoo. Kello 23:00. Lääkeyhtiö Omicranin pääkonttori. Neljä pääkallokuvioituihin kommandopipoihin sonnustautunutta miestä ryntää ovista sisään. Miehillä on mustat työhaalarit. Jokaisella on käsissään MP5-malliset konepistoolit. Aula on tyhjä. Miehet juoksevat kohti portaikkoa. He pysähtyvät viidenteen kerrokseen. Ryhmittyvät oven taakse. Yksi avaa oven ja jää pitämään sitä auki, kun kolme muuta juoksee sisään. Heti oven yläpuolella on valvontakamera. Yksi tarkkaan ammuttu laukaus hajottaa linssin ja pimentää kuvan. Miehet juoksevat määrätietoisesti pitkin avokonttorien ympäröimää käytävää. Käytävän perällä on ikkuna. Yksi miehistä lyö konepistoolin perällä ikkunan rikki. Lasi särkyy. Sirpaleet leviävät. Rikottu ikkuna ei kuitenkaan laukaise hälytystä. Miehet kampeavat itsensä karmien toiselle puolelle. Ulkona on kapea kävelytaso, josta lähtee paloportaat. He menevät portaita pitkin kerrosta ylemmäksi. Siellä on hätäpoistumista varten oleva ovi. Ovi on lukittu. Lukkopesään ammuttu laukaus murtaa lukituksen. Äänenvaimentimella ammutun laukauksen ääni hukkuu tyhjyyteen. Miehet menevät ovesta sisään. Juoksevat alempaan kerrokseen nähden identtistä käytävää pitkin. Valvontakamerat ovat samoissa kohdissa. Luoti per kamera. Heistä ei jää valvontanauhalle kuin nopeita vilahduksia. He saapuvat käytävän perällä olevalle ovelle. Ovessa on tunnusluvun tai sormenjäljen vaativa sähköinen lukitus. Ovi on monikerroksista terästä. MP5:sen luodit eivät tekisi siihen kuin naarmuja. Yksi kommandopipopäisistä miehistä kaivaa selkärepus6

taan esiin pienen laitteen. Toinen ruuvaa sähkölukosta alakannen auki. Laite saa virran omasta akusta. Siitä lähtee kaksi johtoa, jotka kytketään sähkölukon pohjaan. Pienellä nestekidenäytöllä juoksee numeroita. Kolmekymmentäkolme sekuntia ja sähkölukkoon syttyy vihreä valo. Teräsovet työntyvät auki. Johdot irti ja laite takaisin selkäreppuun. Kaikki neljä menevät ovesta sisään. Isohko huone näyttää käytöstä poistetulta toimistolta. Huoneen perällä on muotokuvataulu Omicranin perustajasta. Taulun takana syvennys, jossa kassakaappi. Kaksi miehistä nostaa taulun sivuun. Kolmas avaa selkärepun. Neljäs jää pitämään ovelle vahtia. Kaappiin tehdään akkukäyttöisellä poralla pienen pieni reikä. Karkaistu terä uppoaa kaapin paksuun kuoreen hitaasti. Kuumia lastuja tippuu maahan. Terää öljytään kymmenen sekunnin välein. Pieneen reikään asetetaan liimalla kiinni pysyvä nalli. Siitä lähtee siiman paksuinen sytytyslanka, joka sytytetään. Se palaa nopeasti. Nalli syttyy tuleen. Se muhii muutaman sekunnin ennen kuin alkaa palaa kirkkaasti. Hehkua kestää kaksikymmentäkaksi sekuntia. Sitten huoneen täyttää tumma savu. Kirkas hehku muuttuu haaleanoranssiksi. Kaikki neljä miestä kävelevät kauemmaksi ja asettavat kertakäyttöiset hengityssuojaimet kasvoilleen. Yksi heistä nostaa konepistoolin valmiuteen. Toinen ottaa aikaa. Kuluu vielä viisitoista sekuntia. Hengityssuojainten läpi kuuluu raskasta puuskutusta. ”Nyt”, sanoo aika ottanut mies. Laukaus suoraan oranssina hehkuvaan nalliin. Kuuluu pienehkö räjähdys. Miehet kävelevät lähemmäksi. Kaapin ovi on räjähtänyt irti saranoiltaan. Lukkopesä on osittain sulanut ja vielä hehkuvan kuuma. He ottavat ylähyllyltä nipun papereita, jotka laitetaan reppuun. He juoksevat käytävän läpi takaisin siihen suuntaan mistä tulivatkin. Nyt he eivät kuitenkaan mene paloportaita pitkin. Räjähdys on laukaissut hälytyksen. Ei ole enää mitään syytä varoa viidennen ja kuudennen kerroksen rappukäytävässä olevia liiketunnistimia. He juoksevat. Neljäs kerros. 7

Kolmas kerros. Toinen kerros. He poistuvat ovesta. Käytävän perällä on ikkuna. Miesten askeleet eivät hidastu. He hajottavat ikkunan. Syöksyvät sitä kautta ulos. Pehmeä nurmikko ottaa putoamisen vastaan. Pakoauto odottaa seuraavan rakennuksen takana. Sinne ei ole suoraa näköyhteyttä. Ei valvontakameroita. Ei todistajia. He ovat jo kaukana, kun Omicranin pääkonttorin edusta valaistuu poliisiautojen sinipunaisista sireeneistä.

OSA 1.

1. ”Vapautuuko veljesi huomenna?” Khalid kysyi. He makasivat sohvalla. Pöllyssä. Khalidin kämpillä, joka oli paskainen luukku. Pieni yksiö. ”Ylihuomenna”, Brody vastasi kääriessään uutta hamppusätkää. ”Kauanko hän istui?” Khalid kysyi. ”Neljä vuotta”, Brody vastasi ja veti samalla hatsit. Khalid nousi istumaan. ”Se on pitkä aika. Olet varmaan odottanut, että hän palaa?” ”Joo.” ”Broidisi on täälläpäin oikea legenda.” ”Joo.” Ja niinhän hän tosiaan oli. Brody oli kuullut siitä koko pienen ikänsä. Alek, hänen vanhempi veljensä. He olivat muuttaneet Suomeen joskus Neuvostoliiton hajoamisen jälkimainingeissa. Alekin syntymätodistuksessa luki vielä CCCP, mutta käytännössä he molemmat olivat eläneet aina Suomessa. Mikä surullisinta, he olivat eläneet aina täällä, Rautasalossa. Faija oli ollut aikoinaan töissä Kurki-Sahalla. Mutsi oli tehnyt pätkätöitä siivoojana, mutta pääasiassa hoitanut kotia. Molemmat olivat kuolleet jo vuosia sitten. Faijan vei vodka. Se tapahtui suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Mutsi kuoli paria vuotta myöhemmin. Varmaankin yksinäisyyteen ja epätoivoon, kun aviomies oli kuollut. Vanhempi poika oli jo rikollisella polulla. Nuorempi poika, Brody, oli totaalinen ongelmalapsi. Opettajat antoivat ymmärtää, ettei pojasta koskaan tulisi mitään. Lintsaaja ja koulukiusaaja. Menetetty tapaus. Ty12

perä vitun ryssä. Koulu ei ollut koskaan kiinnostanutkaan. Se ei ollut hänen juttunsa. Jo Alek oli omana aikanaan haistattanut pitkät koululle ja koko suomalaisella yhteiskunnalle. Hän oli pärjännyt silti aika helvetin hyvin. Luonut uran, josta moni täällä saattoi tänä päivänäkin vain haaveilla. Jo kahdeksantoistavuotiaana hänellä oli ollut mainetta ja kunnioitusta. Kaikki tunsivat isokokoisen venäläisen. Tyypin, jota pelättiin. Totta kai Brody oli itsekin ihaillut veljeään. He olivat asuneet kahdestaan mutsin kuoleman jälkeen. Brody oli silloin jotain kaksitoista ja risat. Alek tutustutti hänet kuvioihin. Rautasalo oli paskamainen paikka. Täällä ei ollut aikaa kasvaa lapsesta aikuiseksi. Jos jotain halusi saavuttaa, niin hommat oli aloitettava heti. Aluksi Brody oli tehnyt pikkukeikkaa, kuten alueen muutkin natiaiset siihen aikaan. Yksi heistä oli ollut Khalid. Samaa ikäluokkaa. Samanlaisista lähtökohdista. Toisen polven maahanmuuttaja. Vanhemmat paenneet Iranista kohti parempaa elämää. Päätyneet hyvinvointivaltioon nimeltä Suomi. Joutuneet kaupunkiin nimeltä Niittysalo, sen pahamaineiselle slummialueelle. Tänne, Rautasaloon. Khalidista ja Brodysta oli tullut jo silloin hyviä ystäviä. Siihen aikaan tosin kaikki olivat halunneet hengailla Brodyn kanssa. Olihan hänen isoveljensä ollut kaikkien tuntema Alek Lazarev. Alek joutui linnaan neljä vuotta sitten. Elämä romahti hetkellisesti. Yhtäkkiä Brody ei ollutkaan enää mitään. Ilman Alekia hän ei ollut kukaan. Pelkkä pentu. Jälleen pelkkä typerä ryssä. Rautasalossa oli kuitenkin tapahtunut jotain viime keväänä. Muutama katudiileri oli tuonut markkinoille omaa heroiinia. Se oli laadukkaampaa kuin mikään muu täällä aiemmin liikkunut hepo. Kuningas koni, siksi sitä oli kutsuttu. Peter Kurjella, nimellisellä tehtaanomistajalla, oli ollut jo vuosikymmeniä täydellinen monopoliasema Rautasalon huumekaupassa. Kurjella oli tukenaan isokenkäisiä poliitikkoja, bisneseliittiä ja ammattirikollisia. Mikä tärkeintä, hänellä oli KRP:n siunaus 13

koko touhulle. Pääkaupunkiseudun kytät eivät edes kusseet Rautasaloa päin ilman erillistä käskyä. Tähän tilanteeseen oli kuitenkin tullut särö. Oli tapahtunut jotain odottamatonta. Omaa kamaansa myyneet katudiilerit olivat nousseet niskan päälle. Tilanne oli edelleen varsin räjähdysherkkä, vaikka Kurjella ja uusilla tulokkailla olikin jonkinlainen aluejako. Kurjella oli rahaa, valtaa ja korkeita poliisiviranomaisia takataskussaan, mutta Joniksi kutsutulla miehellä oli laadukasta heroiinia. Jon yritti jatkuvasti kasvattaa alueitaan ja ilmeisesti hinkusi myös Kurjen toiselle tulonlähteelle: prostituutiolle. Jonista puhuttiin kaikenlaista, mutta faktaa oli, että hän oli nostanut entisiä pikkutekijöitä merkittäviin asemiin. Hän oli keskittänyt voimavarat heroiinikaupan ympärille. Entiset pikkurikolliset, nappikauppiaat myivät nyt heroiinia. Tämä oli antanut Brodyllekin tilaisuuden vihdoin edetä. Olla jotain muutakin kuin pelkästään Alekin pikkubroidi. Ei pelkkää peukaloiden pyörittelyä. Ei enää murtovarkauksia, auton keikkausta tai muitakaan hanttihommia. Heroiinin luukutusta. Sillä hän sai kunnioitusta ja mikä tärkeintä, kun Alek kohta vapautuisi, olisi hänellä jotain näytettävää. ”En koskaan kyllästy kuulemaan sitä tarinaa, kun Alek keikkasi jätkien kanssa sen pankin. Siitä puhutaan edelleen. Rytinällä sisään ja rytinällä ulos. Työntekijät ja asiakkaat eivät kuulemma uskaltaneet liikahtaa senttiäkään. Pankinjohtaja laski alleen ja kaiken huipuksi jätkien aseet olivat pelkkiä jäljitelmiä. Vittu, halpahallista ostettuja lelupistooleja”, Khalid hirnua hohotti. ”Joo. Alek teki vähän kaikenlaista”, Brody sanoi ja ojensi sätkän Khalidille. Mies otti pitkät savut. Neljä pitkää vuotta, jotka olisivat kohta ohi. Alek palaisi. Broidi. Veli. Legenda. ”Mutta meidän on parempi jatkaa nyt hommia”, Brody sanoi ja nappasi Khalidin suussa roikkuvan sätkän. Hän tumppasi sen keittiöpöytää vasten.

”Tylsimys”, Khalid sanoi. ”Yritän vain tehdä bisnestä.” Kadulla. Heidän kulmia. Jonin kulmia. Jonin tavaraa. Minigrippusseihin pakattua H:ta. Kuningas konia. Brodyn olo: jokseenkin sekava. Johtuiko se muka yhdestä marisätkästä? Khalid haahuili vähän kauempana. Vaikutti olevan enemmän sekaisin kuin Brody. Ei mitenkään tavatonta. Ei mitenkään normaalista poikkeavaa. Khalid oli aina osannut ottaa rennosti. Tyypillä ei yleensä ollut huolia, tai stressiä. Mikä Brodya sitten tänään oikein vaivasi? Ehkäpä Alekin tuleva vapautuminen. Hän oli ollut neljä vuotta ilman vanhempaa veljeään. Neljä vitun vuotta Rautasalossa. Selviytymistä isolla S:llä. Hän oli tänä aikana varttunut pojasta mieheksi. Pelkästä kakarasta heroiinin myyjäksi. ”Brody, hei”, kuului ääni kadun toiselta puolelta. Tikku, kovaääninen nisti hyppäsi kadun yli. Lähestyi toista jalkaansa nilkuttaen. Brody vilkaisi ympärilleen, nyökkäsi sitten Tikulle. ”Tarvitsisin satsin”, Tikku puuskutti. ”Tiedät hinnan”, Brody sanoi. ”Joo. Totta kai.” Tikku kaivoi taskujaan. Jo ilmeestä näki, mitä hän sanoisi seuraavaksi: ”Hei, tota. Multa puuttuu ihan vähän, mutta saan huomiseksi loput. Kai nyt voit myydä vanhalle tutulle vähän velaksi.” ”Sori. Tiedät säännöt.” ”Vittu, älä nyt viitti, B. Olemme veljesi kanssa hyviä frendejä.” ”Sori. Ei ole minusta kiinni. Tiedät, että päällikkö on tarkka näistä jutuista. Ei rahaa. Ei kamaa.” ”Olen Jonin kanssa hyvää pataa. Ei hän pistä pahaksi, jos...” ”Sori.” Tikku, epätoivoinen narkomaani, joka ei koskaan muuksi muuttuisi. Hän tosiaankin kyllä tunsi Alekin ja sitä kautta myös Brodyn. Alek oli kaiken muun ohella diilannut aikoinaan 15

kamaakin. Tikku oli ollut yksi vakioasiakkaista. Hän oli aina pyörinyt Alekin kämpillä ja anonut alennusta ja/tai maksuaikaa milloin milläkin verukkeella. Alek oli aina pitänyt pintansa. Sääntö numero yksi: nisteille ei myydä velaksi. Se oli ollut jo Kurjen aikoina. Nyt Jon oli asiasta vielä tarkempi. ”No helvetti. Menen sitten ostamaan tavarani Kurjen pojilta”, Tikku mumisi. ”Säännöt ovat sääntöjä.” ”Joopa joo.” Tikku hoiperteli takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Elekielestä pystyi päättelemään, että vieroitusoireet olivat kovat. Hän näytti normaaliakin huonovointisemmalta. Jalat tärisivät. Hän astui vesilammikkoon. ”Yrittikö Tikku ostaa taas velaksi?” viereen hiipinyt Khalid kysyi. Brody sytytti tupakan ja nyökkäsi. ”Joo. Uhosi, että on hyvää pataa Jonin kanssa.” ”Tikkuko? Kaikkea sitä kuulee.” ”Jep.” ”Toisaalta kuulin kyllä, että se on pyörinyt viime aikoina isojen poikien seurassa.” ”Mitä he Tikusta haluavat? Harmiton kaveri, vaikkakin täysverinen nisti. Ihme että on edelleen hengissä.” ”Varmaankin pitäisi kysyä, mitä Tikku haluaa heistä? Eikö hän ole muuten broidisi tuttuja?” ”Samoja ikiä. Alek myi aikoinaan Tikulle kamaa. Eivät he mitään kavereita koskaan olleet.” ”Nistien piireissä sana ”kaveri” on aivan liian vahva ilmaus.” ”Niinpä.” Rööki maistui pahalta. Brody nakkasi tupakan asfaltissa olevaan railoon. Vesi imeytyi filtteriin. Aurinko yritti näyttäytyä pilvien takaa. Ylihuomenna Alek olisi vapaa. Ylihuomenna he olisivat taas yhdessä. 16

2. Niittysalon kunnan voi jakaa karkeasti kahteen osaan. Poliiseille yleensä tutumpaa aluetta on niin kutsuttu Rautasalo. Huumekauppiaiden, parittajien ja pikkurikollisten luvattu leikkikenttä. Rautasalossa tehdään väkilukuun suhteutettuna enemmän rikoksia kuin missään muualla Suomessa. Tästä huolimatta ratkaistujen rikosten prosentuaalinen osuus on selkeästi alle keskiarvon, vaikka sitä on jo vuosia yritetty nostattaa mitä kekseliäimmillä tilastokikkailuilla. Huumekaupassa ja prostituutiossa liikkuvat isot rahat. Isojen rahojen perässä liikkuvat isokenkäiset liikemiehet, joilla on suhteita politiikkoihin ja muihin korkea-arvoisiin virkamiehiin. Siksi muutosta parempaan ei koskaan tapahdu. Siksi Rautasalon toimintaan ei uskalleta puuttua. Siksi sanavapauden omaava lehdistö ei ikinä kirjoita alueen epäkohdista. Suomessa ei kuulemma ole no-go-alueita. Suomessa ei kuulemma tapahdu slummiutumista. Niittysalolla on kuitenkin toisetkin kasvot. Ne eivät ole välttämättä yhtään sen kauniimmat, ei ainakaan pintaa syvemmältä tarkasteltuna. Rantasalo, siksi kutsutaan kunnan toista puolikasta. Siellä asuu vain rikkaita ja vielä rikkaampia. Siellä tarvitaan harvemmin poliisia. Perjantai, kahdeskymmenes päivä lokakuuta oli kuitenkin poikkeus. Kaksi keskusrikospoliisin etsivää oli matkalla rikospaikalle. Ilmoitus ei ollut tullut virallisia reittejä pitkin. Kyseessä oli jotain tulenarkaa. Tämän takia tapaus olikin annettu KRP:n rikoskomisario Jari Lehtomäelle, miehelle, joka tunnettiin lempinimellä Diplomaatti. Hänellä oli

suhteita lehdistöön, rikollisiin ja KRP:n ulkopuolisiin poliisiviranomaisiin. Tietyissä piireissä Diplomaattia kuunneltiin ja kunnioitettiin. Toisissa piireissä hankalaluonteista miestä sen sijaan pelättiin. Kummatkin piirit tarjosivat jutulle sen tarvitsemaa suojaa. ”Tiedätkö tapauksesta mitään ennakkoon? Mitä me olemme oikeastaan menossa tutkimaan?” Ville Auvinen kysyi Lehtomäeltä. Auvinen oli työskennellyt Lehtomäen alaisuudessa vasta joitakin kuukausia ja heillä oli muutaman vuosikymmenen mittainen ikäero. Ville Auvista pidettiin jonkinlaisena huippulahjakkaana nerona, jolla olisi ollut mahdollisuuksia ihan mihin tahansa. Jostain syystä yliopistosta huippuarvosanoin valmistunut mies oli kuitenkin hakeutunut poliisiksi. Oikeustieteellisen tutkinnon ansiosta hän olikin päässyt suoraan rikospoliisin analyytikoksi, ja reilu vuosi tämän jälkeen KRP oli ottanut tulevaisuuden lupauksen siipiensä suojaan. Hänet oli määrätty Lehtomäen alaisuuteen, jolta nuori huippulahjakkuus voisi ottaa oppia rikospaikkatutkinnasta ja ylipäätänsä varsinaisesta poliisityöstä ennen kuin matkaisi urallaan eteenpäin. ”Stenroosit”, Lehtomäki totesi kuivasti. ”Stenroosit? Olavi Stenroos?” ”Kyllä, lääkeyhtiö Omicranin suurin osakkeen omistaja ja hänen vaimonsa Helga Stenroos.” ”Asuvatko Stenroosit Rantasalossa?” Auvinen kysyi, tuijottaen samalla auton ikkunasta isokokoisia huviloita, joita näkyi kaikkialla heidän ympärillään. Vaikutti, että oli lokakuun ensimmäinen ja samalla todennäköisesti myös viimeinen aurinkoinen päivä. ”Oletko yllättynyt?” Lehtomäki kysyi. ”En. Tai siis olen, tai siis en ole ajatellut asiaa. Olen aina kuvitellut, että jättiyhtiöiden osakkaat asuvat jossain aivan muulla kuin Suomessa.” ”Ehkäpä Stenroosit ovat katoavaa luonnonvaraa, mutta 18

älä huoli, he eivät ole taatusti maksaneet verojaan Suomeen enää vuosikymmeniin.” Auvinen naurahti ja jatkoi Rantasalon ihailemista. Aurinko kimalteli vedenpinnasta sekä huviloiden ikkunoista. Pihat olivat isoja ja päättyivät lähes poikkeuksetta rantaan, joita koristivat massiiviset venelaiturit. ”Mitä Stenroosit sitten haluavat?” ”En tiedä.” ”Kyseessä täytyy olla jotain tärkeää, jos kerran keskusrikospoliisi on ottanut jutun itselleen.” ”Varmaankin.” ”Oletko ennen käynyt täällä? Rantasalon puolella?” ”Olen.” ”Peter Kurkikin kuulemma asuu täällä.” ”Kyllä”, Lehtomäki vastasi Auviselle vaikkei ollut varma, oliko lausahdus kysymys vai pelkästään toteamus. ”Mitä mieltä olet hänestä?” ”Samaa mieltä kuin muistakin rikollisista.” ”Kurjesta puhutaan kaikenlaista.” ”Ja suurin osa on varmasti totta.” ”Kuulin jopa huhun, että Kurjen edesmennyt poika olisi ollut...” ”Olemme perillä”, Lehtomäki keskeytti. Auvinen vilkaisi hölmistyneenä ympärilleen. He olivat isokokoisen talon pihassa. Se ei ollut samaa tyyliä kuin naapuruston muut talot. Tietysti se oli iso ja pröystäilevä, mutta samalla jotenkin tyylikkäämpi. Se ei vaikuttanut kesähuvilalta vaan kodilta, jossa asuttiin ympäri vuoden. Pihassa oli kaksi Mercedes Benz -merkkistä henkilöautoa, jotka oli ajettu autokatokseen. Koristeelliset marmoripatsaat ja isot tekokasvit hallitsivat etupihaa. Ulko-ovi oli paksua tammea ja siinä oli vanhanaikainen, painava ovikolkutin. Lehtomäki nousi vaivalloisesti ylös kuskinpaikalta. Hän venytteli ylipainoista kroppaansa samalla kun Auvinen teki 19

ympäristön kartoitusta. ”Saatko signaaleja, Välkky?” Lehtomäki kysyi virnistellen. Hän käytti Auvisesta itse keksimäänsä ja sittemmin laajemmalle KRP:n sisäiseen käyttöön levinnyttä lempinimeä. ”Talo ei ole ihan uusimmasta päästä. Sanoisin, että se on rakennettu joskus 90-luvun alussa tai puolivälissä.” ”Aivan.” ”Ainakin autokatoksessa ja kuistilla on valvontakamerat. Kaikki tännepäin näkyvät ikkunat ovat murtosuojattuja ja hälytyslaitteilla varustettuja.” ”Muuta?” ”Täällä asuu kolme lasta. Kaksi vanhempaa, vähintään teini-ikäistä ja yksi ala-aste- ikäinen. Kaikki tyttöjä.” ”Päättelitkö sen valvontakameroista ja ikkunoista?” Auvinen nyökkäsi kohti pyörätelinettä. ”Polkupyöristä.” Lehtomäki vilkaisi selkänsä takana olevia polkupyöriä. Kaksi lähes identtistä naisten pyörää, joissa satulat oli asetettu melko matalalle sekä yksi vaaleanpunainen lastenpyörä. ”Totta. Käydäänpä sitten tutustumassa talon asukkaisiin”, Lehtomäki hymähti. He kävelivät ulko-ovelle. Myös oven yläpuolella oli valvontakamera. Lehtomäki ei ehtinyt edes tarttua kolkuttimeen, kun ovi avautui. ”Etsivät?” kysyi oven raosta näkyvä nainen. Hän näytti pelokkaalta ja itkuiselta. Iho oli kalpea. Kasvot olivat meikatut paitsi silmänympärykset, jotka näyttivät kosteilta. Lehtomäki ja Auvinen ojensivat virkamerkkinsä. Nainen ei vilkaissutkaan niitä, nyökkäsi silti hyväksyvästi ja avasi oven. Eteinen oli joka suuntaan avara. Kattoikkuna päästi auringon valoa sisälle. Etsivät riisuivat takit ja kengät. Polkupyörien lisäksi myös kenkätelineessä olevat kengät näyttivät tukevan Auvisen teoriaa kolmesta tyttölapsesta. Nainen käveli edeltä isoon olohuoneeseen ja istuutui ikkunoiden edessä olevalle kulmasohvalle. Sohvan vieressä olevalla pöydällä oli puoliksi 20

juotu lasillinen punaviiniä. Huoneen perällä oli valkoisista tiilistä vuorattu varaava takka. Takan päällä oli maljakoita ja valokuvia. Lehtomäki ja Auvinen kävelivät hitaasti olohuoneeseen. ”Voimmeko istuutua, rouva Stenroos?” Lehtomäki kysyi naiselta. Helga Stenroos otti suullisen viiniä ja katsoi sitten etsiviä kuin ihmetellen keitä he oikein olivat ja mitä he täällä tekivät. Lopulta hän nyökkäsi, viittoen samalla sohvaa kohti. ”Teillä on kaunis koti”, Lehtomäki sanoi ja asetteli painavaa kroppaansa pehmeälle sohvalle. Auvinen istuutui sohvan toiseen päähän. ”Kiitos”, Helga vastasi. ”Onko miehenne kotona?” Auvinen kysyi. Helgan poissaoleva katse kääntyi kohti. Näytti jälleen, ettei nainen ollut tunnistaa äsken kotiinsa päästämiään poliiseja. ”On. Hän on yläkerrassa”, Helga mumisi ja kääntyi sitten tuijottamaan ulos ikkunasta. Hän otti reilun kulauksen viiniä ja jatkoi: ”Työasioita. Olavilla on työasioita. Hän on yläkerrassa.” Hiljaisuus valtasi olohuoneen. Lehtomäki ja Auvinen vilkaisivat nopeasti toisiaan. ”Miehenne olisi hyvä olla paikalla, kun käymme tämän lävitse”, Lehtomäki sanoi hieman anteeksipyytelevään äänensävyyn. ”Olavilla on työasioita. Hän on yläkerrassa.” ”Voisitteko hakea miehenne paikalle?” ”Olavilla on työasioita. Hän tulee varmasti kohta.” He istuivat taas hiljaa paikoillaan. Helga joi punaviininsä loppuun ja tuijotti ikkunasta kohti tyhjyyttä. Asunnossa vallitseva hiljaisuus tuntui painostavalta. Ainoa äänenlähde oli jostain katon rajasta kuuluva ilmanvaihdon tasainen humina. ”Voisinko käyttää vessaanne?” Lehtomäki kysyi. Helga ummisti raskaasti silmänsä ja huokaisi. Hän vaikutti koko ajan vain poissaolevammalta. ”Anteeksi?” ”Talonne wc, voisinko käyttää sitä?” ”Tietysti.” 21

”Missä se sijaitsee?” ”Eteisessä on ovi vasemmalla. Siellä on pesuhuone”, hän sanoi vaikeroiden. ”Kiitän”, Lehtomäki sanoi, nousi ylös sohvalta ja kuiskasi Auvisen korvaan ohimennessään: ”Jää sinä pitämään seuraa tälle Maija Poppaselle. Palaan pian.” Hän käveli hitaasti takaisin eteiseen, missä oli lukollinen ovi. Lehtomäki tarttui kahvaan ja avasi oven. Hän laittoi raanasta veden valumaan ja veti samalla lavuaarin yläpuolella olevan peilikaapin auki. Hyllyillä oli hammas- ja hygieniatarvikkeiden lisäksi kaksi lääkepurkkia. Toinen oli Xanoria ja toinen Opamoxia. Masennus- ja ahdistuslääkkeitä. Kumpikaan lääkkeistä ei ollut Omicranin omia tuotteita. Lehtomäki otti varovaisesti paketit käsiinsä. Ne olivat avattuja. Opamoxista oli jäljellä noin puolet, Xanorista hieman vähemmän. Hän laittoi paketit takaisin peilikaappiin, sulki hanan ja veti vessan. Ennen poistumistaan hän vilkaisi vielä nopeasti nurkassa olevaan roskikseen. Lehtomäen palatessa takaisin olohuoneeseen tunnelma oli vähintäänkin kiusaantunut. Helga oli hakenut lasiinsa täydennystä. Auvinen istui sohvan toisessa päässä tuijottaen hermostuneen oloisena lattialle. Myös Olavi Stenroos oli vihdoin päässyt liittymään seuraan. Hän tosin puhui kännykkäänsä hieman kauempana, olohuoneeseen yhdistyvän ruokasalin puolella. Lehtomäki jäi seisomaan sohvan vierelle. Olavi lopetti puhelunsa ja tuli nopeasti kättelemään etsivät. ”Olavi Stenroos.” ”Jari Lehtomäki ja Ville Auvinen, KRP”, Lehtomäki esitteli heidät molemmat. Herra Stenroos vaikutti kireältä ja kiireiseltä. Hän pyöri hetken aikaa levottomasti sohvan ympärillä ennen kuin malttoi istuutua vaimonsa viereen. ”Voimmekin sitten varmaan aloittaa?”, Lehtomäki kysyi, yskäisi ja jatkoi: ”Mistä tässä on oikein kysymys?” ”Tyttäremme. Kaksoistyttäremme Irina ja Elena. Heidät 22

on...” Olavin puhe keskeytyi, kun Helga puhkesi vaimeanraastavaan itkuun. Olavi vilkaisi vaimoaan enemmänkin vihaisesti kuin ymmärtäväisesti ja laski sitten kätensä teennäisesti tämän olkapäälle. ”Heidät on kidnapattu.” ”Kidnapattu?” Auvinen ihmetteli. ”Enkö minä niin juuri sanonut?” ”Onko teillä lunnasvaatimusta?” Lehtomäki kysyi. ”On. Sain sen tänä aamuna.” ”Voisimmeko nähdä sen.” ”Ei siinä ole mitään nähtävää. Se oli puhelinsoitto matkapuhelimeeni.” ”Tallensitte puhelun?” ”Tietysti. Olen tallentanut jo vuosia lähes kaikki puheluni.” Lehtomäki meinasi jo kysyä miksi, mutta herra Stenroos antoi siihen itse vastauksen: ”Tällä alalla ei vaan voi olla liian varovainen.” Olavi laittoi puhelimensa sohvapöydälle ja painoi kosketusnäyttöä. Tallenne käynnistyi pienen rohinan saattelemana. Sitten kuului selkeästi Olavi Stenroosille kuuluva ääni. ”Stenroos”, ääni tallenteella vastasi. ”Meillä on tyttärenne. Tehkää kuten käskemme ja heille ei käy mitenkään. Älkää ottako yhteyttä poliisiin tai yrittäkö mitään, tai tapamme tyttärenne. Raiskaamme ja tapamme huoratyttärenne.” Helga alkoi itkeä äänekkäästi. Hän läikytti viiniä valkoiselle karvamatolle. Olavi tuijotti puhelimensa näyttöä silmäänsäkään räpäyttämättä. Hän puri hampaitaan yhteen. Pieniä hikikarpaloita muodostui punertaviksi muuttuneille kasvoille. Äänite jatkui: ”Maksatte meille viisikymmentätuhatta euroa. Saatte tarkemmat ohjeet myöhemmin puhelinsoittona. Älkää yrittäkö jäljittää meitä. Älkää yrittäkö huijata, tai tyttärenne saavat kärsiä.” Äänite loppui. Olavi otti tärisevillä käsillään puhelimen takaisin itselleen. 23

Helgan itku muuttui hysteeriseksi hengenhaukkomiseksi. Hän katsoi miestään selkeästi vihaisena. Olavi tuijotti poliiseja. Myös hän näytti vihaiselta. ”Milloin tytöt katosivat?” Lehtomäki kysyi ja vinkkasi samalla Välkylle, että olisi aika tehdä muistiinpanoja. Auvinen tuntui jähmettyneen paikoilleen. ”Toissa päivänä. He menivät kouluun, mutta eivät koskaan palanneet.” Olavin sanat herättivät Auvisen horroksesta. Hän kaivoi pienen muistiinpanovihkon ja alkoi kirjoittaa lähes konekirjoitusta muistuttavalla käsialallaan tietoja ylös. ”Tyttärenne ovat siis kaksosia?” ”Kyllä.” ”Minkäikäisiä he ovat?” ”Seitsemäntoista.” ”Ja käyvät siis lukiota?” ”Toista vuotta.” ”Onko teillä itsellänne mitään käsitystä tästä? Miksi kukaan kidnappaisi tyttärenne?” ”Sehän nyt on selvää. Saadakseen rahaa, kuulitte sen itsekin äsken”, Olavi puhui ääni kohoten. ”Entä tiedättekö ketään, kuka voisi tehdä mitään tällaista?” Olavi vaikutti entistä vihaisemmalta, mutta ennen kuin hän ehti vastata mitään, Helga alkoi kirkua. Ääni säikäytti poliisit, mutta Olavi oli kuin ei olisi kuullutkaan sitä. ”Tietysti tiedät! Tietysti tiedät kuka se on. Se on hän! Tietysti se on hän! Mikset voi myöntää sitä? Mikset voi kertoa?” Helga kirkui ääni väristen. Olavi vilkaisi sivusilmällä sohvalta ylös noussutta vaimoaan, hymyili ja pudisti samanaikaisesta päätään. ”Se on hän! Hän vei lapsemme. Hän vihaa meitä ja meidän yhteisiä lapsiamme!” Helga jatkoi huutamistaan. ”Anna olla jo, Helga. Mene lepäämään”, Olavi sanoi tyynesti. ”Tiedät kuka se on! Tiedät sen!” Helga huusi ja heitti vii24

nilasin päin seinää. Lasi särkyi pieniksi palasiksi ja levisi karvamaton sekaan. Olavin omituinen hymy ei hyytynyt. Helga käveli hänen eteensä ja tarttui miestään paidan kauluksesta. ”Haista vittu! Haista vittu, senkin paska!” Helga kirkui. Auvinen ampaisi ylös sohvalta. Olavi kuitenkin heilautti hänelle kädellään merkiksi, että tilanne olisi hallussa. Sitten hän nousi itse ylös ja tarttui vaimoaan molemmista ranteista. ”Rauhoitu, rakas. Rauhoitu.” Helga yritti vielä sanoa jotain, mutta puhkesi ainoastaan itkuun. Hän horjahti taaksepäin repäisten samalla itsensä irti Olavin otteesta. Hän katsoi itkuisilla silmillään ympärilleen, nyyhkytti ja painautui sitten miestään vasten. Hän kiersi kätensä Olavin hartioiden ympärille. ”Anteeksi. Anteeksi. Anteeksi”, hän nyyhkytti. Olavi hyssytteli vaimoaan, silitellen samalla tämän vaaleaa tukkaa. Tilanne oli ohi muutaman minuutin päästä. Olavi vei rauhoittuneen vaimonsa makuuhuoneeseen lepäämään. Auvinen tuijotti Lehtomäkeä sohvan toisesta päästä. Näytti kuin hänellä olisi ollut tuhat kysymystä esitettävänä, mutta hän ei tietäisi mistä aloittaa. Auvinen painoi katseensa muistiinpanovihkoonsa heti, kun Olavi tuli takaisin. ”Pahoitteluni. Vaimoni on ottanut tämän melko raskaasti”, hän sanoi. ”Entäpä te, herra Stenroos? Miten te olette ottaneet tämän?” Lehtomäki kysyi. ”Minä ajattelen asiat rationaalisen järkevästi. Kaappaajat haluavat rahansa ja he vapauttavat tyttäreni.” ”Otitte kuitenkin yhteyttä poliisiin, vaikka kaappaajat nimenomaan kielsivät tekemästä niin?” Olavi ei vastannut mitään. Hän käveli hitaasti kohti sohvaa, mutta istumisen sijasta jäi seisomaan Lehtomäkeä vastapäätä. ”Vai oliko se vaimonne?” ”Ei. Me teimme yhteisen päätöksen. Syylliset pitää saada vastuuseen.” 25