Joonas Koskimaa: Rautasalo / Lukunäyte by Myllylahti Oy

MYLLYLAHTI

JOONAS KOSKIMAA

RAUTASALO Rikosromaani

152

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

Niittysalo, pääkaupunkiseudun kupeeseen unohdettu pikkukylä Espoon ja Kirkkonummen välissä. Tiheään rakennettua betonihelvettiä, ylikalliita huviloita järvien rannoilla ja maaseutua, vitusti tyhjää maaseutua näiden välillä. Rikollisuuden, tuloerojen ja työttömyyden luvattu kaupunki. Niittysalon tarina alkaa jostain 60- ja 70-luvun taitteesta. Metsän ja peltojen keskelle istutettiin isoja tehtaita. Puuteollisuus oli voimissaan. Pian alueelle alettiin rakentaa halpoja kerrostaloja tehtaiden duunareille. 80-luvulla myös Niittysalossa meni lujaa. Tehtaita laajennettiin, rakennettiin lisää harmaita kerrostaloja ja alueelle meinasi syntyä jopa jonkin sortin keskiluokka. Näihin aikoihin joku neropatti sai idean rakentaa isoja omakotitaloja ja huviloita järvien rannoille kaupungin toiselle puolelle, kauaksi ankeista kerrostaloista ja saastuttavista tehtaista. Kyseessä olivat juuri ne samat järvet, joihin tehtaista dumpattiin kaikki paskat. Rantasalo, siksi aluetta kutsuttiin. Se kuulosti juuri niin naurettavalta kuin olikin. Samalla duunarien kerrostaloalue nimettiin ivallisesti Rautasaloksi. Töitä kuitenkin riitti ja alueelle kehittyi jopa ihan oikeita palveluita. Lähikaupan lisäksi oli pankkia, postia ja muutama juottola. Niittysalon toisella laidalla elettiin amerikkalaista unelmaa. Oli pröystäilevän isoja asuntoja, jättimäisiä rantatontteja, uutuudesta kiilteleviä autoja, veneitä, moottoripyöriä, kelkkoja ja kaikkia muita rikkaiden leluja. Rautasalossa taas tehtiin töitä jatkuvassa kolmivuorossa, jotta omistajien unelmamaailma säilyisi sellaisenaan. Sitten tuli 90-luku ja lama. Tehtaita meni nurin, porukkaa irtisanottiin ja tuotantoa siirrettiin halpatyömaihin. Työnsä 5

menettäneet ja asuntovelkaloukkuun jääneet duunarit purkivat pettymystään viinalla. He purkivat sitä vaimoihinsa ja lapsiinsa. Kakarat kasvoivat kieroon, valmistuivat liukuhihnalta narkkareiksi. Isokenkäiset johtajat saivat hyväveli-verkoston kautta armotöitä julkiselta sektorilta ja lukuisat huvilat jäivät tyhjilleen. Huumeet tulivat vahvasti katukuvaan viimeistään 2000-luvun alussa. Uusi sukupolvi pakeni ahdistustaan ruiskuihin ja pillereihin. Oli nousukausi ja tyhjilleen jääneet huvilat täyttyivät pian rikkaista huumekauppiaista, suursijoittajista ja muista ammattirikollisista. Viisitoista kilometriä maaseutua, erottamassa ylemmän roskaluokan alemmasta. Kaupunki osti kerrostaloja ja sijoitti niihin lisää elämässään epäonnistuneita narkkareita, korvauksilla eläviä maahanmuuttajia ja rikollisia venäläisiä. Konflikteja polkupyörävarkauksista ja tappeluita alueen parhaimmasta pillusta. Sossun elättämät luuserit haukkuivat toisiaan, tappelivat keskenään, vetivät mömmöjä ja viinaa. Prostituutiota, jengiintymistä ja vanhaa kunnon perisuomalaista puukkohippaa. Niittysalo, väkilukuun suhteutettuna tilastojen kärkipäätä kuolemaan johtavissa yliannostuksissa, raiskauksissa, henkirikoksissa ja itsemurhaluvuissa. Toisitko sinä perheesi tänne asumaan? Ei, et helvetissä toisi.

OSA 1. TALVI - KEVÃ&#x201E;T

1. Oli tammikuun puoliväli ja talvi suoraan pakkashelvetistä. Minun piti ilmoittautua komisario Lehtomäelle kello yhdeksäksi. Olin saanut siirron väkivaltayksikköön ja tänään oli ensimmäinen työpäiväni. Lehtomäki tunnettiin maineeltaan ympäri laitosta. Häntä kutsuttiin lempinimellä ”Diplomaatti”. Nimi johtui Lehtomäen työskentelytavoista, joita kaikki eivät sulattaneet. Diplomaatti teki diilejä ja sopimuksia rikollisten kanssa saadakseen kiinni suurempia rikollisia. Sopimukset eivät yleensä kestäneet päivänvaloa, mutta mies sai aikaan tuloksia, joten asiaan ei puututtu ylemmältä taholta. Seisoin komisarion oven takana. Koputin muutaman kerran ja Lehtomäen ovi aukeni hitaasti eteeni. ”Ylikonstaapeli Niemelä olkaa hyvä”, komisario Lehtomäki sanoi hitaalla ja käheän narisevalla äänellään. ”Laittaisitteko oven vielä kiinni perässänne ylikonstaapeli”, hän jatkoi minun astuessani huoneeseen. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja työnsin oven kiinni. Reilu viisikymppinen ja reilusti viisikymmentä kiloa ylipainoinen komisario istahti tuoliinsa. Kiinnitin huomiota neuroottisen tarkasti järjesteltyyn työhuoneeseen. Pöydällä olevat kynätkin oli lajiteltu värien mukaan pieneen kuppiin. Jokainen kynä oli millin tarkkuudella samalla tasolla, täydellisen symmetrisesti aseteltuna. ”Työskentelitte aikaisemmin huumepuolella, ylikonstaapeli?” Lehtomäki kysyi raskaasti hengittäen.

”Kyllä”, vastasin. ”Miksi saitte siirron väkivaltapuolelle?” ”Hain siirtoa, herra komisario.” ”Ette hakenut.” Nielaisin kuuluvasti ja huomasin hikoilevani. Puristin käteni nyrkkiin ja yskäisin siihen. ”En tullut toimeen huumepuolen komisarion kanssa.” ”Kukaan ei tule toimeen komisario Tapanilan kanssa. Ei se ole syy siirtoonne.” Helvetti, ensimmäisen työpäiväni ensimmäiset hetket ja tunsin olevani jo nyt kusessa. ”Uskon, että tiedätte syyn siirtooni, herra komisario.” ”Tietysti tiedän, olenhan minä sentään poliisi. Halusin vain nähdä kerrotteko sen itse.” ”En tainnut läpäistä testiä.” Diplomaatti virnuili vahingoniloisesti ja kyyristyi tuolissaan tonkimaan työpöytänsä laatikoita. Hän huokaili raskaasti ja heitti sitten minulle nipun papereita. ”Mira Johansson katosi muutamia kuukausia sitten. Selvitä tapausta”, hän kähisi pitäen katseensa jossakin laatikoidensa uumenissa. Silmäilin nopeasti papereita ja kysyin, kuulostaen tahottoman sarkastiselta: ”Mistä lähtien väkivaltaosasto on etsinyt kadonneita teinejä?” Diplomaatti nosti katseensa minuun ja sanoi lähes yhtä sarkastisesti, mutta takuulla tarkoituksella: ”Ainakin sinä, tästä lähtien.” Levitin kansion sisällön työpöydälleni. Mira Johansson, kahdeksantoistavuotias lukiolainen, ilmoitettu kadonneeksi viime vuoden marraskuussa. Ilmoituksen tekivät tytön äiti ja isä, joiden luona Mira asui. Paikallispoliisi oli haastatellut niin tytön vanhempia kuin ystäviäkin, mutta mitään syytä katoamiselle ei tuntunut löytyvän. Johanssonit viettivät tavanomaista keskiluokkaista elämää Helsingin Katajanokassa. 11

Sukulaiset ja ystävät kuvailivat Miraa tavalliseksi ja kiltiksi tytöksi. Ei siis sitä sorttia, joka karkaisi ilmoittamatta poikaystävänsä matkaan, tai etsimään omaa aikuista itseään. Katsoin Mirasta otettua koulukuvaa. Hymyilevä tyttö toi mieleeni Elisan, joka oli ollut ensirakkauteni. Teini-ikäisenä koettu ensirakkaus, joka palasi edelleen tasaisin väliajoin painamaan mieltäni. En usko, että Elisa olisi ollut mielessäni niin tiheään, ellei hän olisi kadonnut selittämättömästi, kun olimme yhdeksäntoistavuotiaita. Hänen katoamisensa oli varmasti yksi niistä syistä, jotka saivat minut ryhtymään poliisiksi. Myöskään Elisa ei ollut sitä tyyppiä, joka vain ottaisi ja lähtisi. Jotain tapahtui hänelle, mutta minulle ei koskaan selvinnyt mitä. Valokuvan kasvot vaihtuivat Elisasta Miraan ja palasin itsekin takaisin tähän hetkeen. Join kupin kahvia ja päätin lähteä jututtamaan tytön vanhempia. Kertasin matkalla vielä paikallispoliisin raportteja ja päätin, että yrittäisin olla esittämättä surun murtamille vanhemmille samoja kysymyksiä. Saavuin Katajanokalle, navigaattori opasti minut oikean talon pihalle. Löysin vieraille tarkoitetun, mutta lumen peittämän parkkipaikan. Heitin auton ympäri ja ajoin tien sivuun. Kävelin kasvoja hakkaavan lumipyryn seassa kohti ovea, jonka yläpuolelle oli kirjoitettu kirjain ”B”. Etsin nimitaulusta Johanssonien nimeä, painoin summeria ja sain ovipuhelimesta pyynnön tulla sisään. Varmistin sisällä olevasta nimitaulusta vielä kerroksen ja asunnon numeron. Pyyhin valkoista lunta harteiltani kävellessäni toiseksi ylimpään kerrokseen. Surullisen näköinen nainen avasi oven ja johdatti minut sisälle asuntoon. Hypistelin kädessäni lukemiani raportteja ja astelin naisen perässä olohuoneeseen. Istuuduin sohvalle, pieni sohvapöytä erotti minut herra ja rouva Johanssonista. Rouva Johansson kysyi haluaisinko kahvia. Kieltäydyin niin kohteliaasti kuin osasin. 12

Hän käveli pöydän toiselle puolelle miehensä vierelle. He tuijottivat ilmeettöminä eteensä, eivät katsoneet minuun. Vilkaisin papereita huomaamattomasti, yskäisin ja esitin ensimmäisen epämiellyttävän kysymykseni: ”Osaatteko sanoa, mitä tyttärellenne olisi voinut tapahtua?” Kysymys sai Miran vanhempien tunteet pintaan. Näin näkymättömät kyyneleet, pystyin tuntemaan heidän päällensä laskeutuneen painon. Silmistä kuvastui surua ja tuskaa, ehkä jopa pelkoa. ”Hänellä oli kaikki asiat hyvin. Hänellä oli paljon ystäviä ja hän menestyi koulussa hyvin. Hän oli… hän…” Miran äidin, Liisan ääni hajosi tuskallisiin kyyneliin. Hän painautui vasten aviomiehensä olkapäätä ja itki. Miran isä, Lauri Johansson, ummisteli silmiään ja jatkoi vaimonsa puhetta: ”Tyttäremme vietti tavallista nuoren aikuisen elämää.” Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Hermostuneet sormeni hakkasivat Johanssonien sohvapöytään haaleita jälkiä. Odotin, että Liisa sai itsensä kokoon ennen seuraavaa kysymystä. ”Olisiko kukaan halunnut vahingoittaa tytärtänne, tai teitä?” ”Meitä?” Lauri kysyi puoliksi huutaen. ”Niin. Joku kuka haluaisi mahdollisesti vahingoittaa teitä tyttärenne kautta.” Laurin ilmeessä oli epäuskoa ja silkkaa närkästyneisyyttä. Hän silitteli itkevän vaimonsa tummaa tukkaa ja sanoi: ”Yritättekö sanoa, että tyttäremme ehkä murhattiin? Yritättekö sanoa, että tyttärellemme tehtiin pahaa kostoksi jostain, mitä me olemme tehneet?” Naputtelin pöytää lisää ja tunsin kihelmöivää päänsärkyä otsassani. ”Tutkimme erilaisia vaihtoehtoja, myös henkirikoksen mahdollisuutta. Tällöin motiivi on tutkinnan kannalta avainasemassa.” Liisa nosti päätänsä, katsoen minua epäuskoisen vihaisena. Suruviestin vieminen oli poliisin työssä yleensä pahinta. 13

Oli tuskallista nähdä, kuinka läheistensä menettäneiden ihmisten silmistä vietiin viimeinenkin toivonkipinä. Oli tuskallista nähdä, kuinka muutama lause muuttaisi ihmisten koko loppuelämän. Kipu haalistuisi, muttei koskaan häviäisi. Tätäkin pahempaa oli kuitenkin saada omaisten vihat päälleen. Tiesin, että se oli yleinen tapa käsitellä surua. Purkaa sitä johonkin kasvottomaan, eli yleensä virkavallan edustajaan, työtänsä tekevään poliisiin. Silti se tuntui aina yhtä pahalta. Se tuntui kohti ammutulta nuolelta, jota oli mahdoton väistää. Se uppoaisi, jäisi kiinni ja lopulta valuttaisi sinut hitaasti kuiviin. ”Meidän on valitettavasti käytävä läpi kaikki epätodennäköisimmätkin vaihtoehdot.” Vanhemmat nyökkäsivät refleksinomaisesti, eivät osoittaakseen ymmärrystä minua kohtaan. ”Ei. En usko, että kenelläkään olisi motiivia sellaiseen”, Lauri sanoi. Annoin vanhempien tasata kysymykseni aiheuttamaa tunnekuohua hetken, ennen seuraavaa kysymystä. ”Oliko Miralla poikaystävää?” Hämmentyneet vanhemmat pudistivat päitään aivan liian nopeasti. Lauri tehosti töksähtävää vaikutelmaa liioitellun jäykällä ei-sanalla. Kirjoitin tulostamieni poliisiraporttien ylämarginaaliin ”poikaystävä?” ja ympäröin sen. Johanssonien koti näytti idyllisen kauniilta. Juuri sellaiselta minkälaiseksi ihmiset järjestelevät asuntonsa ennen vieraiden tuloa, jotta asunnosta ja perheestä saataisiin hyvä vaikutelma. Johanssonit tuskin olivat laittaneet sitä minua varten. He todennäköisesti pitivät ruusuista kulissiaan edelleen pystyssä. Ehkä se oli heidän tapansa käsitellä surua, ehkä se oli salailua jostakin. Vaikka Mira Johanssonin tapausta tutkittiin pelkkänä katoamisena, mieleeni pyrki vahva tunne henkirikoksesta. Sitä voisi kai sanoa ammattitaudiksi. 14

”Hänet nähtiin siis viimeisen kerran…” Etsin päivämäärää raporteista. ”Edellisvuoden marraskuussa”, Liisa sanoi samalla kun hänen äänensä murtui itkuksi. He molemmat itkivät vuolaasti ainoan lapsensa kohtaloa. Lopulta he kysyivät, löytyikö näin pitkään kadoksissa ollut yleensä. Valehtelin, he huomasivat ja itkivät lisää. Tutkin tytön huonetta. Juuri sellainen huone, jonka kuvittelisikin kuuluvan nuorelle aikuiselle, joka asuu vanhempiensa luona. Käynnistin pöydällä olevan kannettavan tietokoneen. Siinä ei ollut salasanaa, mutta sieltä ei myöskään löytynyt mitään, mikä voisi viitata tytön katoamiseen. Vedin auki muutamia lipastoja, löysin koruja ja krääsää. Alimman laatikon perällä oli pieni pussi, sellainen jossa tietämykseni mukaan naiset säilyttävät meikkejään. Raotin meikkipussia hitaasti ja totesin sen olevan tyhjä. Heitin pussin lattialle. Sen uumenista paljastui pieni tukku seteleitä. Kyyristyin, otin rahat käteeni ja tein nopean laskutoimituksen: Kymmenen kappaletta kahdenkymmenen euron seteleitä. Tutkin meikkipussin uudestaan ja huomasin siellä pienen sivutaskun, jossa oli vielä yksi kahdenkymmenen euron seteli. Nuoret käyttivät käteistä harvoin, rahat oli selvästi piilotettu. Kaksisataakaksikymmentä euroa, piilotettuna meikkipussiin laatikon pohjalle. Miralla oli oman Visa Electronin lisäksi rinnakkaiskortti isänsä luottokortista. Mihin Mira tarvitsi käteistä? Vastaus saattoi olla ikävän yksinkertainen. Mieleeni tuli ainoastaan yksi asia, jossa käteinen oli edelleen ainoa vaihtoehto. Sitäkin voisi kai kutsua ammattitaudiksi. Esitin vielä suruvalittelut Miran vanhemmille ja poistuin asunnosta. En kertonut Miran huoneesta löytyneistä seteleistä. En halunnut lisätä vanhempien tuskaa. Käteiset eivät välttämättä merkinneet mitään, ehkä Miralla oli vain henkilökohtaisia säästöjä. Ehkäpä mielikuvitukseni loi aina pahim15

pia mahdollisia skenaarioita. Työskentely huumepuolella oli taatusti jättänyt minuun jälkensä. Mutta jos Mira käytti huumeita ja jos hän oli koukussa, se antoi jutulle kuitenkin aivan uuden ilmeen. Huumeiden käyttö lisäisi henkirikoksen mahdollisuutta oleellisesti. Huumeiden käyttäjät eivät kadonneet ilman hyvää syytä. Syy oli joko se, että he pakenivat velkoja tai sitten se, että he eivät ehtineet paeta velkoja. Sovin illaksi tapaamisen Miran kolmen parhaaksi ystäväksi mainitun tytön kanssa Kampissa. Juuri samaisessa kauppakeskuksessa tytöt shoppailivat ennen Miran katoamista. Istuimme Subwayssä, tytöt söivät terveelliseksi kuvittelemiaan patonkeja. Kysyin varovaisesti mahdollisesta huumeiden käytöstä, sain ehdottoman kielteisiä vastauksia ja jopa selkeää huvittuneisuutta. ”Mira olisi viimeinen ihminen, joka sortuisi huumeisiin. Hän oli aivan liian fiksu sellaiseen.” Kysyin poikaystävästä, sain vastaukseksi aivan liian nopeita pään pudistuksia. Käytin vanhaa poliisifraasia: ”Voimme lähteä asemallekin juttelemaan.” Sain vastaukseksi itkua ja hysteerisyyttä. Kaksi tytöistä myönsi nähneensä Miran pojan kanssa. Mira ei ollut kertonut seurustelevansa, hän ei ollut myöntänyt seurustelevansa. Sain pojasta epämääräisiä tuntomerkkejä: pitkä, hoikka ja selkeästi vanhempi. Tytöt olivat vaivaantuneita kuvailemaan mahdollista poikaystävää. Eivät olleet nähneet kunnolla tai eivät muistaneet. ”Voimme lähteä asemallekin juttelemaan.” Kolmas tyttö repesi hysteeriseen itkuun. Hän kirosi minut alimpaan helvettiin ja kertoi, että poikaystävä oli tummaihoinen, mahdollisesti somali. He vakuuttelivat, etteivät tienneet nimeä. He vakuuttelivat, ettei poika liittynyt tapaukseen. He olivat nähneet hänet ainoastaan muutamia kertoja ohimennen, eikä Mira halunnut ikinä puhua asiasta tarkem16

min. Parhaiden ystäviensä seurassa Mira oli hauska ja avoin, mutta hänellä oli myös oma hiljaisuuteen vetäytyvä puolensa. Ystävät myönsivät, että tietyissä asioissa hän veti päällensä paksun panssarin eikä halunnut puhua asiasta sanaakaan, ja mahdollinen poikaystävä oli yksi niistä asioista. Kysyin mikseivät he olleet kertoneet asiasta aikaisemmin. Yhdellä heistä oli ulkomaalaistaustainen poikaystävä. Poliisi yleisti ulkomaalaisia ja varsinkin somaleita. Poliisi oli sika ja rasisti. Annoin tytöille luvan poistua ravintolasta. Kävelin tiskille ja tilasin kupillisen mustaa kahvia. Levitin raportit pöydälle ja tein yhteenvetoja. Kirjoittamani ”poikaystävä?” merkintä sai allensa viivan, jonka perään laitoin sanan ”somali”. Miran ystävillä oli omat syynsä olla kertomatta poikaystävästä, mahdollisesta poikaystävästä. He pelkäsivät ennakkoluuloja, turvautumalla omiin ennakkoluuloihinsa poliisia kohtaan. Miran vanhemmat olivat ehkä myös tietoisia poikaystävästä. He olivat valehdelleet samalla lailla kuin Miran ystävät, mutta varmaankin eri syystä. Ehkäpä somalitaustainen poikaystävä ei sopinut heidän keskiluokkaiseen idylliinsä. Ehkä heillä oli omat näkemyksensä siitä, kuinka tyttären pitäisi elää. Tai ehkäpä he eivät vain yksinkertaisesti tienneet. Tunnekuohujen vallassa olevia ihmisiä oli vaikea tulkita, olivatpa he sitten vihaisia, pelokkaita tai surun murtamia.