Koskiniemi, Sisko: Ihan tavallinen perhe / lukunäyte

MYLLYLAHTI

2

lukunäy te

Sisko Koskiniemi

IHAN TAVALLINEN PERHE

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

© Sisko Koskiniemi ISBN 978-952-202-900-3 (Sidottu) ISBN 978-952-202-921-8 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

4

Omistettu Jukalle, joka palveli Parolassa ja Jari Keinäselle, jota ilman tämä kirja ei olisi syntynyt.

5

6

1. LUKU – Mitä nyt vielä, eikö täältä pääse jo pois?

Kaija katsoi edessään seisovaa poikaa. Tummat, rasvoittuneet hiukset ulottuivat korvien päälle. Farkut roikkuivat lantion alapuolella, niiden toisessa polvessa oli iso reikä. Pojan vieressä seisova nainen liikahti, kosketti nopeasti pojan käsivartta.

– Niin, minäkin sitä, että joko me voidaan lähteä?

Etkö sinä sanonut, että soitat sitten, kun tavata pitää?

Kun pitäisihän Mikon päästä, koulustakin myöhästyi.

Eihän tästä sakkoja tullut, oliko se niin...

Naisen ääni hiljeni, eikä Kaija enää erottanut viimeisiä sanoja. Poika ei vilkaissutkaan äitiinsä, tuijotti putkan harmaata käytävää, katse pysähtyi suljetulle ovelle.

Kaija oikaisi hartioitaan.

– Juu, tai siis ei. Ei putkareissusta sakkoja tule, kun oli kysymys vain suojaan ottamisesta. Mikko, mene tuohon lasiluukulle, vartija antaa sinun vyösi ja kännykän ja muut tavarat, kuittaat ne saaduiksi. Sitten voitte lähteä kotiin. Kiitä äitiä, kun hän suostui sinut täältä hakemaan, kaikkien äidit eivät olisi tulleet. Soitan teille ihan 7

parin päivän kuluttua, sovitaan tapaaminen, kun tämä on nyt kuitenkin vielä lastensuojeluasia. Asiaa hoitavat sitten viraston työntekijät tai minä. En osaa vielä sanoa.

Minähän olen kaupungin sosiaalityöntekijä, töissä vain täällä poliisilaitoksella.

– Miksi tää ois joku lastensuojeluasia, minähän täytän seuraavaksi jo kahdeksantoista!

– Mutta putkaan joutuessasi olit alaikäinen. Näin toimitaan. Mene kuittaamaan tavarasi ja sitten vartija päästää teidät ovesta.

Nainen käännähti, tuli lähemmäs Kaijaa. – Minä sitä, että sammunutko se Mikko oli? Ja eikö ne sen kaverit yhtään välittäneet? Siihen kadulle jättivät. Että eikö sitä niiden olisi pitänyt... Kun ei Mikko yleensä viinaa, nyt joku kaveri täytti kahdeksantoista niin se Mikkokin...

Kaija nyökkäsi, yritti saada äänensä ystävälliseksi. – Sammunut hän oli. Ja kaverit tekivät aivan oikein.

Soittivat poliisille, kun eivät saaneet Mikkoa liikkeelle.

Ei kavereiden toiminnassa ole mitään moittimista. Tällaista sattuu nuorille aina joskus, hyvä, ettei tämän kummempaa tapahtunut. Puhukaa kotona alkoholin käytöstä, tuommoiseen kuntoon ei kannata ryypätä itseään oli kahdeksantoista tai ei.

Nainen nyökkäsi ja palasi pojan viereen. Vartija aukaisi käytävän oven, poika käveli nopeasti ulos, äiti kiirehti hänen rinnalleen, tarttui hihasta. Kaija seurasi heidän lähtöään monitorista. Vartija istui tuoliinsa, kehotti Kaijaakin istumaan, veti tuolia lähemmäksi.

– Se on taas Kaikkosen Matti ollut kiinni otettuna, 8

tutkija tuo sitä kohta vapautettavaksi. Arveli että jos sinä sen vielä harjaisit.

Kaija irvisti. – Oliko taas illalla joku yksinäinen autoriepu takertunut Mattiin?

Vartija tuijotti hetken eteensä, naurahti. – Vissiin oli. Se oli jo yhdeksäs kerta muutamassa kuukaudessa.

On se ihme veijari.

Kaija oli tavannut Kaikkosen Mattia vuosien mittaan usein. Syynä eivät olleet autovarkaudet sinänsä, poika oli kahdenkymmenen ja omaan laskuunsa teki rikoksia lastensuojelun tarvitsematta niihin puuttua. Mutta Matti oli joiltakin osin kehityksessään jäänyt teini-ikäisen asteelle ja liikkui keskustan isoissa kauppakeskuksissa, tenniskentällä, laskettelurinteellä. Puhutti nuoria, kolmentoista ikäisiä tyttöjä, lupasi nakata autollaan kotiin, kertoi opiskelevansa milloin lukiossa milloin ammattikorkeassa.

Tytöt olivat järjestään niin lapsia, etteivät nähneet mitään epäilyttävää Matin puheissa, ihastuivat tämän usein hyvännäköiseen autoon ja lähtivät Matin asunnolle käymään. Näyttöä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei ollut tullut. Kaija oli kuitenkin varma, että muutama kolmen–neljäntoista ikäinen tyttö oli maannut Matin kanssa, mutta koska sen enempää tytöt kuin heidän vanhemmatkaan eivät olleet asiaa myöntäneet, ei rikosjuttuihin ollut päädytty.

Kaija oli puhuttanut tyttöjä, jotka kertoivat Matin olevan kiva ja reilu, ikinä ei ollut mitään pahaa heille tehnyt.

9

Tähän reiluuteen eivät Kaija ja poliisit uskoneet.

Matti oli fyysisesti aikuinen, osin henkisestikin, ei hänen tarpeensa olla teinityttöjen kanssa perustunut syvälliseen henkiseen yhteyteen.

Nuori miestutkija tuli portaita alas Matti Kaikkonen edellään. Matti oli jotenkin lysy, Kaija ajatteli häntä katsoessaan. Otsa oli matala, silmien vilkkaat liikkeet tekivät hänet näädän näköiseksi. Reisitaskuhousut, harmaa huppari, jaloissa mustat varsikengät. Vaatteet olivat kaikki sinänsä siistejä, sopiviakin, mutta yhdessä ne tekivät kokoon haalituista osasista kootun ja huvittavankin vaikutelman.

Vartija alkoi koota Matin tavaroita. Rikospoliisi seisoi vieressä puhumatta, katsoi, kun Matti työnsi rahat taskuunsa, otti puhelimen ja alkoi näppäillä.

– Anna olla sen puhelimen vielä. Tajuatko sinä, että hyvin pian istut näistä autovarkauksista linnassa? Ei niitä aleta kerta kerran jälkeen katsoa vain sakkojuttuina. Käsitätkö sinä yhtään?

Matti katsoi hymyillen poliisiin. – Käsitän käsitän, älä nyt jankkaa sitä enää. Kyllä mulle nyt riitti nämä autojutut, ei tule enää uutta, minä vaikka vannon!

Kaija siirtyi lähemmäksi poikaa. – Kuule, Matti. Sinä tiedät, miksi minä olen tässä. Sinulla oli taas illalla ollut autossa kaksi nuorta, hyvin nuorta tyttöä. Ei, älä ala selittää yhtään mitään! Sinulla ei ole oikeutta ottaa varastettuihin autoihisi niitä pikkutyttöjä. Sinulla ei kuule ole oikeutta ottaa edes omaan autosi, jos sinulla sellainen olisi! Ne ovat lapsia ja sinä olet aikuinen mies.

Tästä on jumalauta puhuttu ennenkin! Sinä istut vielä 10

kopissa paljon kovemman rikoksen kuin autovarkauden vuoksi! Ollaanko minä ja poliisi luettu sinulle rikoslain kohdasta lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö?

– Kaija, älä nyt, en minä kelleen tytölle tehnyt mitään pahaa – – Vastaa! Onko sinulle luettu rikoslaki kohdasta lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö?

– On on, kyllä minä tiedän enkä ikinä tee tytöille mitään pahaa. Ja sinäkin tiedät. Joko minä saan mennä?

Poliisi nyökkäsi. – Mene vain. Mutta autojutuista et selviä enää sakoilla. Ja niitä pikkutyttöjä et enää kyytiisi ota, äläkä valehtele niille olevasi joku insinööriopiskelija tai urheilulukiolainen. Teet vain itsesi naurettavaksi.

Matti heilautti iloisesti kättään poistuessaan ovesta ja käveli kohti porttia.

Poliisi lähti käytävälle kohti portaita, kääntyi ja sanoi: – Kaija, niiden kahden tytön nimet ovat sinun pöydälläsi. Matti oli ottanut ne kyytiin, sanoi vähän rentoutuvansa lukujen lomassa. Partio oli kyllä valistanut tyttöjä kertomalla, että Matin opillinen sivistys pysähtyy peruskouluun ja toimeentulon se saa Kelalta ja soskasta. Tyttöjen mielestä se oli ollut kauhean hauskaa. Partio oli pyytänyt vanhemmat hakemaan tytöt, ja sitten naurua vasta oli piisannutkin. Tytöillä. Ei vanhemmilla.

Soita niille.

Vartija kysyi, ehtiikö Kaija kahville.

– En ehdi nyt, ehkä päivällä myöhemmin.

Pitkän, kapean käytävän päässä nousivat rappuset ylös. Kaija harppoi ne kaksi kerrallaan ja aukaisi yläkerran oven ensimmäisen kerroksen käytävälle. Pienen 11

kuulusteluhuoneen ovi oli auki, rikostutkija vilkaisi häntä nopeasti.

Kaija ohitti tutkijoiden huoneita, tunsi poliisilaitoksen tutun hajun. Se oli sekoitus syyskesän kosteutta, voimakkaasti lemuavaa hajuvettä, vanhan viinan hajua, pelkoa, raivoa ja epätoivoa. Suljetun oven takaa kuului voimakas nyyhkytys.

Keväällä oli tapahtunut surmatyö; nuori mies oli humalapäissään tempaissut puukon käteensä ja työntänyt sen parhaan ystävänsä kaulaan kahvaa myöten.

Nuori mies, aivan tavallinen, koulua kävi ja asui vielä kotona vanhempiensa kanssa. Ei juonut sen enempää kuin muutkaan ikäisensä, ei ainuttakaan poliisijuttua, ei yhtään lastensuojeluilmoitusta. Mutta muutamassa sekunnissa hänestä tuli surmaaja, joka viettää vuosia vankilassa ja jonka kaikki nuoruuden suunnitelmat murskautuivat lopullisesti. Rikostutkinta oli ohjannut pojan vanhemmat Kaijan luokse. Heidän katseensa oli jäätynyt vastaanottamaan iskua, joka oli jo tullut, mutta joka ei läpäissyt heidän ymmärryksensä suojaavaa kuorta.

Kaija ei muistanut tapaamisesta muuta kuin vanhempien typertyneen lauseen: ”Mutta ei se meidän Janne ole sellainen, se on ihan kunnollinen poika, ei meidän Janne ole mikään rikollinen.”

Pahat asiat tapahtuvat muualla, eivät nyt eivätkä tässä, eivät meille.

Niin uskotaan siihen hetkeen saakka, kunnes oven takana seisoo poliisipartio pyytäen päästä sisään ja kehottaen istumaan.

Mutta niin sen pojan vanhempien tuska kuin kuol12

leen pojan vanhempien, sisarten, isovanhempien, kaikkien tuska, on jäänyt näihin huoneisiin. Tälle käytävälle.

Tuska siitä, että läheisen elämä on päättynyt turhaan, eikä enää koskaan ole paluuta niihin huolettomiin päiviin, joiden ainoa murhe oli auton moottorin hajoaminen.

Kaija erotti kuulusteluhuoneesta karhean naisäänen jankkaavan: – Autosta löydetty amfetamiini ei ole minun, sen saatte uskoa. Enkä minä tiedä kuka sen on autoon laittanut, minä en ainakaan.

Kaijan työhuone oli käytävän ensimmäinen heti odotusaulan vieressä, ovi oli auki. Vanhamaa oli juuri astumassa käytävälle.

– No terve, Kaija. En ole nähnytkään sinua lomien jälkeen. Miten kesä on mennyt?

Vanhamaa oli vaativan rikostutkinnan ylikonstaapeli, keski-ikäinen, rauhallinen mies. Yksikään tappo, pahoinpitely, raiskaus tai murha ei ollut tehnyt säröä hänen hiljaiseen, lempeään ihmisyyteensä.

Rikostutkijana hän oli poliisilaitoksen paras.

– Menihän se. Vauhdilla. Poika lähti armeijaan heinäkuussa, ja me nyt ollaan sitten kaksin Kaivurin kanssa.

Vanhamaa kaivoi pastillirasian taskustaan ja naurahti. – Kenttäpartion kanssa kahvilla puhuttiin, sanoivat, että Malinen oli tullut kuntosalille silitetyssä t-paidassa, oli viikkaukset olleet viivasuoria. Siinä ne veikkaili, että onkohan Kaija jo ottanut sen huostaansa kokonaan.

Kaija pudisteli nauraen päätään. – Muuttoa ei ole ollut, mutta pari paitaa sille silitin ihan vain ajankuluksi.

13

Miten tutkinnassa kesä mennyt, ei vissiin ole kovin pahoja juttuja ollut mitä nyt loman jälkeen kuulin.

Vanhamaa työnsi pastillirasian taskuunsa ja kertoi, että normaalia kähinää, pahoinpitelyjä, omaisuusrikoksia, yhtään vakavaa juttua ei ollut, mistä Vanhamaa vakuutti olevansa tyytyväinen.

– Minä lähden hakemaan kopista yhden kuultavan, ei muuta kuin työniloa sinulle.

Työhuoneen pöytää peittivät irralliset paperit; kenttämiesten keikkalaput, tutkinnan rikosilmoitukset, muutama käsin kirjoitettu lappunenkin oli. Yhdessä luki: ”Jäätelöt ja pullat loppuneet putkan kahvihuoneesta, sosiaalihuolto on hyvä ja hommaa ainakin viikonlopuksi, toivoo nelosvuoro.” Kaija otti lapun ja kiinnitti sen nastalle ilmoitustaululle hätätilanneohjeen viereen.

– Hätätilanne tämäkin, hän sanoi puoliääneen.

Pöydälle oli jätetty kenttäpartion lappu; sosiaalivirastosta oli pyydetty poliisia turvaamaan miesasiakkaan tapaaminen. Kaija tunsi miehen, oli tavannut monta kertaa ja auttanut toimeentulotukihakemusten tekemisissä; istunut kuuntelemassa miehen tarinoita ja samalla täyttänyt lomakkeita, ottanut mieheltä allekirjoituksen ja kehottanut toimittamaan paperit nopeasti virastolle.

Kaupungin sosiaalityö piti miestä vaarallisena, pelokkaasti vilkuiltiin lasiseinän takaa, kun mies asteli luukulle. Poliisi näki miehessä avuttoman, ennen aikojaan vanhentuneen reppanan, jolla ei ollut enää minkäänlaista kiinnekohtaa elämässään eikä kykyä edes huolehtia itsestään. Kiroilu ja äänen kohoaminen olivat ainoita 14

keinoja hänen vielä todistaa johonkin pystyvänsä. Putkalla vartijat antoivat miehelle silloin tällöin hyväntekeväisyytenä saatuja vaatteita ja kenkiä ja käyttivät suihkussa, vaikka velvoitetta siihen ei ollut. Partioiden kenttäjohtajat kummastelivat sosiaaliviraston pyyntöä tulla paikalle, kun miehellä oli sinne sovittu käyntiaika. Kerran poliisipartio oli istunut miehen kanssa vierekkäin sosiaaliviraston aulassa. Olivat käyneet miehen kanssa vilkasta keskustelua karhujen kaatoluvista. Miehellä oli ollut selkeät näkemykset karhun oikeudesta olla ja elää alueella; karhuhan on alkuperäisasukas ja ihmiset oikeastaan alueen valtaajia. Karhujen kanssa mies kyllä vakuutti pärjäävänsä, ihmisistä on enemmän harmia. Sosiaalityöntekijän tultua mies oli noussut ja tokaissut: ”Jatketaan pojat tätä kaatolupajuttua toiste.” Poliisit arvelivat ääneen, että miehen kanssa pärjätään tästä eteenpäin ilman heitäkin. Nainen lehahti punaiseksi, puristi kansiota tiukasti kädessään ja mutisi, että helppohan teidän on, kun ei tarvitse muusta puhua kuin jostakin joutavanpäiväisestä.

– Puhu sinäkin karhujen ja vaikka susien kaatoluvista sille, kovasti se niistä asioista ainakin tietää, poliisi oli sanonut.

Sen pitempää vuoropuhelua miehestä ei näiden kahden auttamistahon välillä käyty.

Kaija istuutui. Pöydän kummallakin puolella oli tietokone, vasemmalla poliisin ja oikealla kaupungin, kummassakin omat ohjelmansa. Kaija oli monesti ajatellut, että nämä kaksi tietokonetta olivat hyvä vertauskuva hänen 15

työstään. Kaupunki oli virallinen työnantaja, maksoi palkan ja piti hänen työtään vähemmän tärkeänä kuin puiden lehtien kokoamista syksyisin. Oma kummallinen lisänsä tässä kahden maailman kohtauspisteessä olivat asiakkaat; samat ihmiset niin kaupungin sosiaalipalveluissa kuin poliisissakin. Mutta niin vain samaa ihmistä pyöriteltiin kahdessa eri järjestelmässä, ja vain hyvin harvoin nämä järjestelmät kohtasivat toisensa. Kolmatta järjestelmää, terveydenhuoltoa, niin poliisi kuin sosiaalivirasto tapasivat kaikkein vähiten ja lyhyimmän aikaa; poliisipartio odotti aulassa lääkärin ratkaisua pakkohoitoon lähettämisestä, sosiaalityöntekijä istui nihkeällä nahkasohvalla lääkärin tutkiessa pahoinpidellyn lapsen vammoja. Ja niin terveydenhuollossakin asiakkaasta potilaaksi muuttunut ihminen katosi taas uuteen järjestelmään, uuteen tietokoneohjelmaan. Kuntalaiset siirtyivät sosiaalivirastolta poliisilaitokselle, poliisilaitokselta terveyskeskukseen ja taas takaisin sosiaalivirastoon kuin pyöröovien automaateissa.

Työpuhelin soi. Infon vastaanotosta päivystäjä kysyi, voisiko Kaija ottaa asiakkaan nyt heti, aikaa tämä ei ollut varannut. Nainen nimeltään Marianne Silven, päivystäjä kertoi, sanoo, että jotakin perheasioita hänellä olisi puhuttavana.

Kaija lupasi hakea asiakkaan heti. Puhelin soi uudestaan, piippasi viestistä. Kaija vilkaisi; kaupungin maahanmuuttajayksikön sosiaalityöntekijä pyysi soittamaan pikaisesti. Ota rauhallisesti, Kaija sanoi puhelimelle ja meni nopein askelin kuulusteluhuoneen läpi 16

aulaan. Sohvalla istuva nainen nousi. Kaija piteli raskasta ovea aulaan auki ja kehotti naista seuraamaan.

– Marianne Silven.

Nainen asetteli takkinsa huolellisesti tuolin selkänojalle, pyyhkäisi kädellä hiuksiaan, katsoi viimein Kaijaa.

– Minä en oikein tiedä... Kun ei minulla mitään suoranaista asiaa ole. Olen vain kuullut, että sinulle voi tulla puhumaan. Eräs minun tuttavani oli käynyt täällä, hän sanoi, että minäkin voisin käydä puhumassa. Menen tänään töihin vasta kymmeneksi, olen tuolla ammattikorkeassa opettajana ja ajattelin, että ehtisin tavata sinut ennen töihin menoa...

Nainen liikahti, otti puhelimen laukustaan, työnsi sen takaisin. – Onpas tämä nyt vaikeaa. Sinä olet sosiaalityöntekijä, niinhän?

Kaija nyökkäsi.

Nainen puristi kätensä yhteen. Kynsissä oli vaaleaa lakkaa, kädet hyvin hoidetut. Kaija katsoi naista silmiin.

– Ole hyvä ja kerro vain. Ei tarvitse olla mitään konkreettista, mitä sanoa. Elämässä on monesti vaikeita asioita, joille ei ole suoranaista nimeä.

Nainen veti kuuluvasti henkeä.

– Minä tai siis me, Lauri ja minä, olemme olleet naimisissa viisitoista vuotta. Meillä on kaksi lasta, kouluikäisiä. Me molemmat olemme työssä. Meillä on omakotitalo. Me pärjäämme ihan kohtalaisesti. Lauri ei käytä viinaa ollenkaan, minä saatan ottaa muutaman kerran vuodessa. Meillä on kaikki kunnossa. Kai me olemme ihan tavallinen perhe.

17

Kaija katsoi naista odottavasti. – Mutta... niinhän?

On kuitenkin olemassa joku mutta?

– On. Lauri ei ole koskaan käynyt minuun käsiksi.

Eikä lapsiin tietenkään. Joskus on vaatehuoneen oveen ilmestynyt lommo. Kerran se heitti minun puhelimeni seinään. Ei mitään sen kummempaa.

Nainen kohotti päätään, katsoi Kaijaa kiinteästi.

– Mutta siinä on jotakin synkkää. Sen ilme joskus, kun se tulee kotiin, sen puhumattomuus, se saattaa olla puhumatta montakin päivää. Vastaa sanalla tai kahdella, kun minä tai lapset kysymme jotakin. Itse ei puhu mistään. Vielä kesällä oli päiviä, että se puhui ihan tavallisesti, mutta... Ei Lauri koskaan mikään lörpöttelijä ole ollut, mutta puhui se ennen enemmän, juttelikin niin kuin ihmiset ainakin. Joskus. Mutta ei enää. Tänä syksynä se on muuttunut vielä synkemmäksi, eikä niitä tavallisia päiviä enää ole ollut… Eikä se enää puhu oikeastaan ollenkaan. Minua joskus mietityttää sen synkkyys ja se puhumattomuus. Yhtään en tiedä, mitä sen mielessä on. Olen minä sanonut, että lääkärilläkin voisi mennä käymään, jos jokin mielessä kaihertaa. Mutta Lauri suuttuu kovasti. Ei sellaista saa esittää. Sanoo, että hänellä on oikeus olla sellainen kuin on…

– Miten lapset, ovatko he sanoneet mitään isän synkkyydestä?

Nainen liikautti kättään, oli hetken vaiti.

– Ei ne oikeastaan mitään. Ne on tottuneet siihen, että Lauri on sellainen. Minulle ne kertovat kaikki kuulumisensa koulusta ja sellaisesta. Joskus tietenkin Laurillekin. Mutta se niin usein vastaa lapsillekin tylysti, et18

tei ne usein sille puhu. Vastaavat kyllä, kun isänsä jotakin niille sanoo. Kavereita ne kutsuu kyllä meillä käymään. Yleensä silloin, kun Lauri ei ole kotona. tai sitten ne pysyvät omissa huoneissaan kavereittensa kanssa.

Mutta sehän on tietenkin ihan normaalia, nehän on sen ikäisiä, etteivät halua vanhempien kuuntelevan.

Kaija laittoi kyynärpäät pöydälle, näki naisen silmissä jotain, jota ei osannut määritellä.

– Pelkäätkö sinä Lauria?

Nainen pudisti päätään ja vilkaisi ovelle, nyökkäsi sitten.

– En. En pelkää. Tai joskus pelkään, useimmiten en. Mutta minä olen miettinyt, voiko tällainen synkkyys lapsiin vaikuttaa? Pilaanko minä jotakin niiden elämässä? Näkeekö ne minun omat tunteeni, jotka ovat joskus aika ahdistuneet? Miten se niihin vaikuttaa? Vai liioittelenko minä, monet suomalaiset miehet ovat synkkiä ja puhumattomia, ei tämä taida sen kummempaa olla kuin muillakaan. Olen joskus sanonut Laurille, että hänen puhumattomuutensa ja synkkyytensä vaivaa minua.

Nainen hymähti.

– Lauri sanoo, ettei käsitä, mistä minä puhun. Vaikka sanon, että hän oli toisenlainen silloin, kun mentiin naimisiin, silloin hän jutteli, puhui, nauroi, tuli toimeen minunkin sukulaisteni kanssa. Nyt ei minun sisarenikaan enää halua edes käydä meillä, jos Lauri on kotona.

Sanoi, että se mies saa hänen ihonsa kananlihalle. Vaikkei heillä koskaan mitään avointa riitaa tai sellaista ole ollut.

Kaija mietti hetken. – Vaikea tilanne. Siihen on 19

mahdotonta kenenkään antaa toimintaohjeita. Sen verran kuitenkin, että se, mitä tunnet, on totta ja oikeaa, ja sen oman tunteensa mukaan jokaisella on oikeus tehdä elämäänsä koskevat päätökset. Tämän enempää en voi enkä osaakaan sanoa. Voit tietenkin puhua lastesikin kanssa, ei nyt erosta eikä sellaisesta, mutta kysyä, miltä heistä elämä tuntuu ja että onko heidän mielestään joku asia huonosti.

– Olen minä heiltä kysynyt. Mitäpä ne nyt sanovat, että ihan ookoo. Isästään, että se nyt on semmoinen.

Nainen kertoi seurusteluajasta, avioliiton alkuvuosista, lasten syntymästä. Kaija kuunteli, kysyi jotain, huomasi naisen olemuksen rentoutuvan.

– Työstäni minä tykkään, olen kai aina ollut opettajaluonne. On mukavaa, kun on luokassa pari sellaista, jotka oikeasti haluavat oppia. Kysyvät, innostuvatkin.

Kyllähän minä käsitän, etteivät kaikki nuoret ole kiinnostuneita, tulevat kouluun vain siksi, että johonkin on pakko mennä. Mutta kun on yksikin, jota kiinnostaa...

Nainen kohotti katseensa ja hymyili.

– Silloin minusta tuntuu, että tämä on mielekästä.

Ihanaa oikeastaan. Mutta nyt olen vienyt sinun aikaasi ihan turhaan, ei tämä Laurin ja minun asia taida normaalia kummempaa avioliittoa olla. Joskus vain haluaa puhua jonkun kanssa. Anteeksi, kun vaivasin näin kauan.

Nainen puki takin ylleen, napitti ja asetteli kaulusta, vaivautuneisuus värjyi koko olemuksessa.

Kaija katsoi eteensä puhumatta hetkeen mitään.

– Et sinä vaivannut turhaan, Jokin teidän perheessänne ei ole siten kuin pitäisi. Pystyisitkö sanomaan, 20

minkä haluat muuttuvan tai mitä haluat elämältäsi?

Nainen istahti tuolin reunalle, aukaisi takin napin, sulki sen taas.

– Mitäkö minä haluan. Minä haluan naurua ja iloa, haluan saada kertoa Laurille työpaikan kehuista ja moitteista, haluan, että Lauri sanoisi, että ihan oikeinhan sinä Marianne teit. Haluaisin, että Lauri istuisi lasten kanssa sohvalla, puhuisi niiden kanssa, nauraisi pojan lapsellisille vitseille. Sanoisi, että on tullut kaunis nuori nainen meidän pikkutytöstä. Istuisi vaikka kaljapullo kourassa, mutta puhuisi ja nauraisi…

Marianne katsoi nopeasti Kaijaa.

– Minä haluan iloisen ja tyytyväisen kodin, jossa kenenkään ei tarvitse arkailla tai varoa sanojaan. Missä kaikki saavat olla ihan vapaasti.

Kaija näki naisen silmien kimaltavan, otti pöydältä nenäliinan. Nainen pudisti päätään, räpytteli silmiään.

– Minä myöhästyn kohta tunnilta, täytyy mennä.

Mutta kiitos, kun kuuntelit. Tuota, sopiiko, että joskus tulen käväisemään toistekin? Ei näistä asioista viitsi sukulaisille eikä ystäville juuri puhua.

Kaija nousi, meni Mariannen viereen ovelle.

– Minä olen asiakkaita varten täällä. Voit tulla milloin tahansa, mutta olisi hyvä soittaa tai laittaa viestiä, ettet joudu turhaan odottamaan. Mutta tule käymään.

Nainen nyökkäsi. Kaija huomasi hänen suupieliensä värisevän.

– Kiitoksia. Minun pitää nyt mennä.

Kaija saatteli naisen ulko-ovelle ja kehotti käymään uudestaan, katsoi, kun nainen käynnisti vaalean maasturin ja kääntyi kadulle.

21