Eija Piekkari: Kuolema rannalla / lukunäyte

2

EIJA PIEKKARI

KUOLEMA RANNALLA Jännitysromaani

177

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

© Eija Piekkari ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-941-6 (Sidottu) ISBN 978-952-202-962-1 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

4

Siskoni tyttärelle Tiinalle

5

1.

Rikosylikonstaapeli Kristiina Elo makasi sängyssään ja tunsi olonsa kurjaksi. Aamulla hän oli hikoillut yöpaitansa ja lakanansa märäksi. Aksu oli vaihtanut kaikki puhtaisiin ja auttanut Krissen takaisin peiton alle. Parin tunnin ajan oli suht hyvä olo, mutta sitten Krisse huomasi kuumeen alkaneen taas nousta, koska häntä paleli. Jalat tuntuivat jääkalikoilta, samoin kädet, ja selän ja käsien lihaksia särki armottomasti. Mikään asento ei auttanut. Mikään peitemäärä ei riittänyt.

Oli lauantai ja ilta tummumassa.

Aksu tuli mukanaan iso lasillinen lämmintä mustaherukkamehua. Krisse tajusi juoneensa sitä jo ihan liian paljon, koska pelkkä hajukin etoi. Mutta kiltisti hän kohottautui, otti lasin Aksun kädestä ja joi muutaman kulauksen. ”Kuume nousee taas”, Krisse ähki. ”Minä en selviä tästä ikinä.” ”No, no, selvisiväthän lapsetkin.” ”Niin, mutta aikuiset sairastavat tämän flunssan pahempana kuin lapset.” Krisse veti ilmeensä surkeaksi. ”Älä yritä. Huomenna voit jo paremmin.” ”Enpäs voi. Minä en jaksa tätä kamalaa särkyä.

Luulin jo päässeeni pahimmasta, mutta kierre alkaa uudestaan. Minua palelee.” ”Täytyy sitten soittaa Tuplalle, ettei hän voikaan tulla käymään. Jotain työjuttuja halusi kuulemma kertoa.”

8

Krisse tunsi voimiensa palaavan ainakin osittain ja nousi istumaan. ”Haluan nähdä Tuplan. Olen jo neljä päivää maannut täällä hyödyttömänä äitinä ja toimettomana poliisina. Haluan edes kuulla töistä ja nähdä yhdet työkasvot.” ”Jos lupaat ottaa särkylääkkeen ja lepäät siihen asti, kun Tupla tulee.” Aksu mittasi Krissen lämmön ja huokasi.

Krisse tunsi äkkiä väsymystä ja painoi päänsä tyynyyn. Hän voisi hetkeksi nukahtaa.

Uni tuli pian, mutta alkoi ahdistaa heti. Kylässä asuvat Kasolan veljekset kulkivat tiellä ja vetivät narussa perässään Niinaa, Krissen ystävää. Naru oli Niinan vyötärön ympärillä ja tämän ilme näytti surkealta.

Tie muuttui ruskeaksi, vastakynnetyksi pelloksi. Perässä juoksivat kauppias Ronkainen ja Ojantaustan Taina.

Kumpikin huusi jotain, mistä Krisse ei saanut selvää.

Krisse havahtui kuullessaan miesäänten keskustelevan. ”Aksu! Tupla!”

Miehet ilmestyivät ovelle. ”Kuinka kauan olet ollut täällä?” Krisse kysyi miltei kiukkuisena Tuplalta. ”Kymmenen minuuttia. Enkä ole heti lähdössä.”

Tupla otti tuolin alleen ja istuutui sängyn viereen. ”Onko töissä muita sairastuneita?” Krisse kysyi. ”Ei. Minähän sairastin jo eikä nyt ole sinun lisäksesi muita.” ”Onko muuta uutta?” ”Korhonen tulee neljän viikon päästä töihin. Tänään ilmoitettiin.” ”Hyvä. Olen saanut tarpeekseni Lujaniemestä.”

9

”Niin kai meistä jokainen.”

Krisse mietti komisariota hetken. Mikä miehessä oikein oli ärsyttävintä? Ehkä se, että hän ei katsonut silmiin puhuessaan heille muille esimerkiksi palavereissa.

Lujaniemi keräämällä keräsi ääneensä mahtipontisuutta puhuessaan pienestäkin asiasta, vilkaisi muita kuin ohimennen ja keskittyi selailemaan papereitaan. Ottaessaan kantaa jonkun sanomisiin hän katsoi aina seinään tai ikkunaan, ei koskaan henkilöön, jolle sanansa osoitti. Aivan kuin he olisivat liian vähäpätöisiä saamaan osakseen sekuntiakaan hänen mielenkiinnostaan.

Korhonen oli ollut sairauslomalla pitkään. Vuotta aikaisemmin häneltä oli löydetty pahanlaatuinen kasvain keuhkoista, mutta leikkaus ja sen jälkeiset hoidot olivat tehonneet hyvin.

Krisse keskittyi taas Tuplaan ja jäi katselemaan miestä. Tuplan hiukset ja silmät olivat astetta Krissen omia tummemmat. Hän oli hyvännäköinen mies. Krissen mieleen muistui sekin aika, jolloin Tupla oli uskonut olevansa rakastunut Krisseen, mutta onneksi kaikki tunnekuohut olivat loppuneet nopeasti. Haihtuneet. ”Mitä muuta?” Krisse kysyi. ”Anna ja Pepe ovat tapelleet keskiviikosta lähtien.” ”Miksi? Ennen kuin jäin sairastamaan heillä meni vielä ihan hyvin. Ja vastahan he viisi kuukautta sitten muuttivat yhteen.” ”Liisa kävi keskiviikkona töissä meitä katsomassa.”

Liisa oli Pepen entinen asuinkumppani. Hänet Pepe oli jättänyt rakastuttuaan työkaveriinsa Annaan. Liisa, lempinimeltään Viiva-Liisa, oli ollut aikaisemmin laitoksella töissä, mutta kun he muuttivat Pepen kanssa yhteen, Liisa jätti poliisin työt ja ryhtyi vartijaksi.

10

Yhdessä töissä ja yhdessä kotona oli jotenkin ollut Pepelle liikaa. Omien sanojensa mukaan häntä alkoi ahdistaa. Vaikka tilanne muuttui Liisan vaihdettua toiseen työhön, silti Pepe alkoi seurustella kollegansa Annan kanssa ja muutti hänen kanssaan yhteen. Miehen käytös vaikutti hyvin ristiriitaiselta. ”Liisan käynnistäkö riidat alkoivat?” ”Niin. Anna syytti Pepeä, että tämä katseli Liisaa liian tiiviisti silmiin. Että vanha suola janotti ja kaikkea sellaista.”

Krisse huokasi. ”No, ehkä saavat tappelunsa tapeltua maanantaihin mennessä, kun minä tulen töihin.

Toivottavasti pääsen silloin. Onko mitään hyvää tapahtunut?” ”City Marketin puukotus selvisi. Mies on otettu kiinni.” ”Miten se juttu ratkesi? Eihän meillä ollut mitään vielä siinä vaiheessa, kun sairastuin.” ”Yksi silminnäkijä ilmoittautui vasta eilen. Ja hän tunsi tämän tekijän.” ”Miksi mies puukotti?” ”Se oli taas näitä ´hän yritti iskeä naistani pubissa -juttu.´ Krisse puisteli päätään. Juominen ja huumeet tai jompikumpi sekoittivat päitä ja äkkiä jokainen katse näytti uhkaavalta tai muuten vääränlaiselta. ”Missä lapset ovat?” Tupla kysyi. ”Niinalla. Ovat siellä vielä huomisenkin. Enhän minä jaksa muuta kuin maata tässä ja lapset haluavat aina jonkinlaista huomiota. Niina itse ehdotti, että ottaa heidät viikonlopuksi, kun Aksukin menee tilalle auttamaan Villeä huomenna.”

11

”Niina jaksaa, vaikka siellä on nyt omakin vauva?” ”Niinan energia on jotain uskomatonta. Pieni Väinö on nyt puolivuotias. Opettelee istumista. Karoliina haluaa kovasti hoivata poikaa. Vaippoja hän ei osaa vaihtaa, mutta antaa maitoa tuttipullosta. Niina ei enää imetä.” ”Hassua, että Karoliina on jo kymmenvuotias.

Tuntuu, että tyttö syntyi vasta kaksi vuotta sitten”, Tupla hymähteli. ”Haluatko kahvia, Tupla?” Aksun ääni kuului keittiöstä. ”Kiitos, mutta vain yhden kupillisen”, Tupla huuteli vastaan.

Keittiön ja eteisen suunnalta kuului töminää ja kolahduksia. ”Kasolat”, Krisse totesi Tuplalle. ”He ovat tuoneet meille viikolla joka ilta jotain ruokaa, aivan kuin Aksu olisi täysin kädetön keittiössä. Mutta kai he ajattelevat, että Aksun aika menee minun hoitamiseeni.”

Kasolat tunnettiin kylällä lempinimillään Kaulaliina-Kasola ja Keppi-Kasola siksi, että he olivat samannäköisiä ja ainoa tapa erottaa heidät oli nimittää toista Kaulaliina-Kasolaksi, koska hänellä oli aina liina kaulallaan, ja toista Keppi-Kasolaksi, koska hän käytti kävelykeppiä kipeän polvensa vuoksi. Kaulaliina-Kasolan nimi oli vähitellen alkanut lyhentyä Liina-Kasolaksi.

Veljekset työskentelivät valokuvaajina, heidän kotonaan oli yksi huone muutettu studioksi. Aikaisemmin he olivat kiertäneet Suomea ja kuvanneet entisiä rikospaikkoja. Aina joku lehti oli maksanut niistä. Kotistudio oli helpompi hoitaa eikä enää tarvinnut ajaa pitkiä matkoja ympäri maata.

12

Pian vanhemman Kasolan kasvot ilmestyivät kurkkimaan makuuhuoneen ovelta. ”Joko vointi on parempi?” ”Ei oikeastaan. Kuume nousee taas.” Krisse aivasteli ja Tupla ojensi nenäliinoja. ”Toimme teille nyt uunilohta”, Kasola ilmoitti. ”Kiitos, kiitos, mutta suotta näette vaivaa.” ”Eipä tuo mitään. Ei mitään.”

Kasola katosi. ”Saat tulla tänne juomaan, Tupla!” Aksu huuteli.

Tupla meni keittiöön.

Krisse jäi yksin ja aivasteli taas monta kertaa peräkkäin. Koko sairastaminen tuntui alkavan taas uudestaan. Palelemiset ja kuumeennousut ja kaikki. Krisse tunsi itsensä uupuneeksi. Kääntäessään päätään kohti ikkunaa hän näki päivän kadonneen ja pimeyden jo laskeutuneen. Pimeydessä ei liikkunut mikään. Tai sitä ei ainakaan nähnyt. Kai siellä joku jänö juoksi taas heidän pihansa läpi Jani Vaurasen pihalle ja sieltä metsään. Äkkiä Krisselle tuli ikävä lapsia, heidän ääniään ja touhuamistaan. Lapsissa oli elämää.

Siinä huokaillessaan Krisse huomasi, että otsa alkoi tuntua kostealta, sitten niska, selkä ja rinta. Vähän aikaa hän läähätti ja työnteli peittoja pois päältään. Lääke alkoi vaikuttaa ja kuume laskea. Keittiöstä kantautuivat miesten äänet epäselvänä muminana makuuhuoneeseen.

Krisse kuunteli miehiä, hän olisi halunnut nukahtaa, mutta uni ei tullut. Hänen oli vaikea hengittää, tuntui, että rinnan päällä istui joku. Yöpaita tuntui inhottavan märältä.

Tupla oli juonut kahvinsa ja palasi.

13

”En jaksa enää jutella. Pyydätkö Aksua tänne, kaikki on taas kastunut ja pitää vaihtaa.”

Tupla heilautti kättään. ”Parane maanantaiksi!”

Krisse ei jaksanut edes nostaa kättään vastatakseen Tuplan käden heilautukseen, saati että olisi vastannut.

14

2.

Tiina Tahkola istui pimeässä. Hän oli sammuttanut valot tuntia aikaisemmin, kun oli ajatellut olevansa valmis nukkumaan. Hetken hän oli pyöriskellyt sängyssä. Uni ei ollut suostunut tulemaan, päinvastoin, hän oli tuntenut itsensä aivan virkeäksi ja noussut kävelemään.

Aikansa keittiön ja olohuoneen väliä kuljettuaan hän istuutui sohvaan ja tuijotti Tervatielle. Ketään ei liikkunut. Kello oli jo puoli yksi, mutta oli lauantain ja sunnuntain välinen yö, joten olisi voinut olettaa jonkun liikkuvan Salpakankaan keskustaan tai naapurista toiseen. Kuitenkin katu oli tyhjä. Sateen ropina kuului ikkunalaudoilta, mutta sadetta ei erottanut silmillä. Katu näytti mustalta ja katuvalot ponnistelivat näkyäkseen keskellä hämärää maisemaa.

Tiina otti sohvapöydältä käteensä avioeropaperit, joita oli päivällä tutkinut, mutta heitti ne saman tien takaisin, koska ei jaksanutkaan paneutua niihin. Valokin oli huono, nurkassa paloi vain pieni jalkalamppu. Ja miksi papereita edes kannatti selailla, kylmä totuus ero oli. Erno oli löytänyt uuden naisen puolitoista vuotta sitten ja tieto siitä oli tullut Ernolta itseltään puoli vuotta myöhemmin. Mies oli eräänä päivänä vain sanoa töksäyttänyt, että hänellä on toinen ja hän lähtee yhteisestä kodista. Se oli ollut hirvittävä hetki, mutta asia oli vähitellen lakannut kirvelemästä Tiinan sisikunnassa. Alkuun se oli polttanut ja kaihertanut niin, että hän oli itkenyt joka ilta ja pystynyt nukkumaan vain pari tun15

tia yössä. Onneksi lapset olivat jo muuttaneet opiskelupaikkakunnille, Tampereelle ja Helsinkiin.

Eniten Tiinaa nyt mietitytti se, olisiko hänellä mahdollisuus saada lainaa ja ostaa miehensä ulos asunnosta. Naistenvaateosaston vastaavana hänellä oli kohtuullinen palkka. Riittäisikö se lainan lyhennykseen, koska auton hän halusi ehdottomasti pitää? Auto ja asunto olivat eri vaakakupeissa. Kumpi painaisi lopulta enemmän?

Maisa-koira tuli Tiinan viereen ja tökkäsi kuonollaan. Kai sekin ymmärsi, että emäntä oli hermostunut ja allapäin. ”Pitääkö minun luopua sinusta?” Tiina kysyi koiralta ja katsoi sen surullisiin silmiin.

Erno vaati, että erossa bostoninterrieri Maisa jäisi hänelle, koska hän oli sen aikanaan maksanut.

Tiina päätti tapella koirasta. Asunnosta hän ei enää ollut niin varma. Sehän oli liian suurikin yhdelle ihmiselle, se hänen oli pakko myöntää itselleen. Kolme makuuhuonetta. Yhdelläkin pärjäsi, kun tilapäinen vieras saattoi nukkua olohuoneen vuodesohvalla. Eivätkä lapsetkaan käydessään vaatineet kokonaisia huoneita itselleen. He varmaan tyytyisivät sohvaan tai patjaan lattialla.

Tiina huokasi. Häntä ei väsyttänyt. Unta oli turha mennä odottelemaan sänkyyn, joten hän suuntasi kaapille, jossa oli konjakkia, viskiä ja giniä. Hetken hän aprikoi, mistä pullosta kaataisi, päätyi konjakkiin ja kaatoi itselleen tuhdin paukun.

Hän kääntyi taas katsomaan syksyistä pimeyttä ulkona. Lokakuu oli jo kulunut yli puolenvälin, ja kaikki oli synkkää ja mustaa, päivä ei tuntunut valkenevan enää ollenkaan.

16

Konjakki lasissa väheni puoleen ja Tiinan teki mieli savuketta. Takapihan terassilla oli hänen tupakointipaikkansa, tuoli, pöytä ja sen päällä tuhkakuppi. Ensin hän seisoi lähellä seinää, mutta käveli sitten pensasaidan viereen. Sade tuli taivaalta kummallisena tuhnuna, joka ei oikeastaan ollut sadetta, vaan raskasta sumua. Vanha nahkatakki kesti hyvin kosteuden.

Tiina yritti nähdä järven. Vähä-Tiilijärvi oli hänen edessään rinteen alla, hän tiesi sen mutta ei pystynyt pimeässä näkemään siitä mitään. Taivas oli niin täynnä paksuja pilviä, ettei järveen osunut mitään heijastusta. Äkkiä jostain kuului puhetta. Tiina vilkaisi oikealla olevan naapurin pihaan, mutta siellä kukaan ei liikkunut. Ääni tulikin vasemmalta. Kaksi ihmistä käveli hyvin lähekkäin, toista saattoi hädin tuskin erottaa toisen viereltä. Mutta kaksi siinä varmasti oli, koska kuului puhetta. Tiina jäi pensaikon varjoon seisomaan liikkumattomana ja seurasi tulijoita. He tulivat Tervatieltä kohti kävelytietä, joka kulki talojen edessä seuraten järven rantaviivaa. Tosin tie oli paljon ylempänä kuin järvi.

Kävelijät kääntyivät kulmasta rantaa kohti eli kävelemään suoraan hänen eteensä. Tiina ihmetteli, miksi he suuntasivat kohti pimeää. Tiellä ei ollut valaistusta ennen kuin rannalla. Sitä edeltävä pätkä oli täysin valoton ja hankala kulkea, kun kaksikolla ei näkynyt olevan taskulamppuakaan. Äänet olivat melko vaimeita, mutta Tiina uskoi kulkijoiden olevan naisia. Tai ainakin toinen kuulosti naiselta, kun hän korotti ääntään, joka oli äkäisenoloinen. Mutkassa, kun Tervatien katuvalo vielä paistoi kulkijoiden takana, Tiina näki, että oikealla puolella kulkevalla oli valkoinen takki, jossa oli mustaa siksak-kuvio17

ta. Hänen katsellessaan kävelijät menivät ohitse ja katosivat pimeään.

Tiina uskoi tunnistaneensa takista toisen kaksikosta. Hän erotti hetken verran naisen neonpunaiset hiuksetkin, vaikkakin ne olivat hyvin lyhyet ja pystyyn nostettu kaulus puolittain peitti ne. Toisesta kävelijästä hän ei saanut selvää. Se saattoi olla joko mies tai nainen.

Takki oli tumma ja päässä hänellä oli mustalta näyttävä lierihattu. Pituuden perusteellakaan ei voinut päätellä, oliko vieressä kulkeva mies vai nainen, koska hänen tunnistamansa nainen oli melko lyhyt. Hänen rinnallaan jokainen näytti pitkältä.

Nainen oli Mira Askonen, joka oli Hollolan pääkirjastossa töissä. Hän asui miehensä kanssa Tervatiellä miltei Tiinan kotia vastapäätä olevassa rivitalossa.

Mihin ja kenen kanssa Mira oli menossa siihen aikaan? Eihän edessä ollut kuin tyhjä uimaranta. Ehkä parivaljakko suuntasi rannan poikki Tiilijärven asuntoalueelle?

Tiina meni sisään ja huomasi Maisan istuvan ulkooven edessä. Se halusi ulos. ”Ethän sinä yleensä enää tähän aikaan halua ulos.”

Maisa raapaisi ovea. Sillä oli todella tarve päästä pihalle.

Tiina työnsi jalkansa vanhoihin toppasaappaisiin ja veti päälleen Ernon rikkinäisen maiharin. Kukapa häntä katselisi, kaikki olivat joko nukkumassa tai tuijottamassa televisiota.

Ulkona Maisa ampaisi juoksuun ja Tiina yritti pysyä vauhdissa, vaikka kengät lonksuivat ja hankasivat nilkkaluita. Maisa veti niin kauan, että he tulivat kadun päähän ja äskettäin valmistuneen kerrostalon ohi va18

semmalle rannan suuntaan, ja kiskoi itsensä siellä metsikköön.

Maisa veti yhä syvemmälle puiden sekaan, pysähtyi lopulta ja kyykistyi. Tiina nojasi lähimpään puuhun ja huohotti. Hän huomasi jonkun nousevan rannalta tulevaa polkua ylös. Hän yritti seisoa liikkumattomana ja nosti Maisankin syliinsä, ettei se liikkuisi. Koira katsoi emäntäänsä vähän ihmeissään, mutta asettui kohta eikä pyrkinyt pois sylistä.

Tulijan päästyä lähemmäksi Tiina näki, että tämä oli nainen, jolla riippui olalla iso olkalaukku. Askeleet olivat pitkiä ja ripeitä. Hän kulki vinosti kadun yli, eteni sitten Hollolanraitille ja kääntyi keskustaa kohti.

Tiina ihmetteli, miksi nainen liikkui Hollolassa siihen aikaan. Hän uskoi tunnistaneensa kyseisen naisen.

Mutta mitä nainen teki yöllä Salpakankaalla? Ja oliko hän sama henkilö, joka meni rantaan Miran kanssa? Jos oli, niin missä Mira oli? Naisella ei ollut lierihattua ja Tiina oli mielestään nähnyt sellaisen Miran kanssa kävelleen henkilön päässä.

Tiina pinkaisi juoksuun koira kainalossaan. Hollolanraitille ei ollut kuin parikymmentä metriä, siitä hän kääntyi vasemmalle talojen väliin, samaan suuntaan, mihin nainen oli mennyt. Juuri kun hän pääsi Kaiken Kansan Kammarin nurkalle, parkkipaikalta lähti auto.

Naista ei enää näkynyt missään.

Kävellessään kotiin Tiina pohti näkemäänsä. Hän mietti asiaa koko kotimatkan ajan, mutta vielä ovea avatessaankin hän harmitteli, että ei ollut keksinyt mitään selitystä. Siitä hän oli kuitenkin varma, että oli tunnistanut naisen.

19