Myllylahti Oy Espoo 3
Prologi
M
uistan valvoneeni sängyssä myöhään, pyörineeni täydenkuun hopeisessa kajossa ja yrittäneeni turhaan nukahtaa, kun Duken ääni sirpaloi öisen rauhan talossamme. Hän kutsui minua, huusi niin, että pojan ääni hajosi ohueksi kähinäksi. Inka, hän toisti nimeäni. Inka, tuu auttaa, tuu auttaa isää! Äkillisissä tilanteissa ei aina ehdi pelätä – sitä vain toimii. Jos olisin tiennyt, mitä tulisin hetkeä myöhemmin näkemään, olisin todennäköisesti epäröinyt ja vetänyt henkeä. Mutta sillä kertaa kehoni toimi ajatusta nopeammin. Hätä 15-vuotiaan pikkuveljeni äänessä laukaisi minussa voimakkaimman mahdollisen suojeluvietin, sellaisen joka ei uhrannut sekuntiakaan aikaa silmien räpyttelylle tai muulle ihmettelylle. Kimposin vain vuoteestani ja ryntäsin rappuset alas. Duke huohotti eteisessä liidunvalkeana. Hänen siniset silmänsä olivat kaksi kertaa tavallista suuremmat, pupillit laajentuneet kuin eläimellä. Ilme kertoi hänen palautuneen kyvyttömän lapsen tasolle. Hän sysäsi vastuun minulle, uskoi kai että tekemällä niin kaikki tulisi olemaan hyvin. Vielä siinä vaiheessa hän luotti sokeasti kykyihini ja haki minusta turvaa hädän hetkellä. Se luottamus katkesi sinä yönä. Sanoin itselleni, että niin olisi käynyt joka tapauksessa. Ennemmin tai myöhemmin. Ettei mikään sen yön tapahtumista ollut estettävissäni. Saatoin heti autotalliin tultuani nähdä, että isä oli apuni ulottumattomissa. Ne kasvot jotka olivat kerran 7
merkinneet jotain, olivat nyt jonkun toisen, enkä voinut hetkeen uskoa että tämä oli sama mies, joka oli vasta muutama tunti sitten koputtanut huoneeni oveen ja sanonut rakastavansa minua. Tämä oli mies, joka oli luvannut minulle ja Dukelle, ettei meidän tarvitsisi koskaan pelätä täydenkuun öitä. Päinvastoin, hän oli sanonut. Hän oli toivonut meidän näkevän myös yön voiman, sen kauneuden, jolta liian monet sulkivat silmänsä. Isä kyllä pitäisi huolen, ettei perheellemme sattuisi mitään pahaa. Katsoin lupausta, joka roikkui edessämme jäykkänä, hievahtamatta. Kaikki mitä saatoin tehdä, oli estää Dukea näkemästä enempää. Käänsin veljeni ympäri ja painoin hänet syliini tiukemmin kuin koskaan ennen. Duke oli kasvanut minua pidemmäksi, mutta antoi minun vielä toistaiseksi suojella itseään. Hänen sydämensä läpätti. Vartalo oli hento kuin linnulla. Hän nytkähti ensin vain hieman, tuskin tuntuvasti, mutta jokaisen hengenvetonsa myötä hänen lihaksensa kramppasivat edellistä voimakkaammin. Hän hytisi tajutessaan, ettei minusta ollut apua – ja mitä enemmän häntä rutistin, sitä selvemmin hänen kehonsa vapisi. Täysikuu loisti autotallin pienistä ikkunoista piirtäen vaaleita raitoja lattiaan. Sinä yönä taivas oli kirkas, ja isän varjo piirtyi autotallin seinälle. Muistan sen kuin eilisen.
8
1. Inka
P
uolessa vuodessa tilanne oli pahentunut. Vilkaisin Samsungia ja laskin jäljellä olevan ajan: enää kaksi tuntia Kuurankeron porttien sulkemiseen. Se oli pitkä aika, mutta ei tarpeeksi. Tunsin kuinka paine sisälläni oli jo alkanut kasvaa. Duke käveli edelläni huokuen sähköä ja jännitettä. Hänen seuraamisensa tuntui kuin olisin jahdannut tikittävää aikapommia. Järki käski hylätä hänet ja ottaa etäisyyttä kaikkeen siihen älyttömyyteen, johon hän viime aikoina osallistunut, mutta samalla suurempi, alkukantaisempi voima liimasi minut kiinni häneen. Hän oli veljeni. Osa minua. Tuijotin Duken erilaisin pinssein koristeltua reppua, siihen sidottua vihreää skeittilautaa ja dekin värikkäitä new school -piirustuksia, ja tunsin kummallista hellyyttä tätä muuttunutta ihmistä kohtaan. Pelkkä penskahan tuo poika vasta oli, uhmastaan huolimatta. Dukea ei olisi pitänyt jättää yksin ajatustensa kanssa missään vaiheessa. Se, ettei hän ollut oireillut alussa, kostautui moninkertaisesti jälkeenpäin. Emme puhuneet siitä suoraan, mutta osasin kyllä yhdistää painajaiset, ruokahaluttomuuden ja omituiset päähänpistokset traumaan. Duke oli jo kuukausien ajan etsinyt vauhtia ja adrenaliinia paikatakseen tyhjiön, jonka saattaisi täyttää vain yksi asia. Katsoin ylös pilvettömälle taivaalle. Huhtikuun iltapäivä oli valoisa ja tyyni. Hyviä säitä oli jatkunut pitkään ja lämpötila nousi parhaina aurinkoisina päivinä jo päälle viidentoista asteen.
9
Tulevaa täysikuuta ei vielä saattanut erottaa, mutta se oli vain ajan kysymys. ”Mä löysin sen vihdoin”, Duke hehkutti. ”Reitin! Me voidaan kiivetä muurille ilman, että kukaan huomaa. Mä en tajua miksi kukaan ei oo yrittänyt sitä aiemmin. Täydenkuun valossa on niin kirkasta, ettei me tarvita edes fikkareita. Tää homma on kuulkaa pihvi.” Vilkaisin olkani yli Aaronia nähdäkseni ajatteliko hän samaa kuin minä. Jätkä kulki perässäni tavallista vaisumpana. En ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan sen jälkeen, kun Duke oli johdattanut meidät Kuurankeron pururadalta metsään. Nytkin Aaron vain mutristi suutaan. Ele riitti kertomaan, mitä mieltä hän tilanteesta oli. Tää ei tule päättymään hyvin, hänen koko olemuksensa viesti. Mä tiedän, kamu, huokaisin vastaukseksi. Aaronin kanssa emme tarvinneet sanoja ymmärtääksemme toisiamme. Olin tuntenut hänet jo sen verran pitkään, että osasin lukea vain hänen tavastaan hengittää tai kääntää päätään sen millä tuulella hän oli. Tällä kertaa hänen askeleensa olivat tavallista raskaammat. Hän oli haluton seuraamaan Dukea muurille. Oksat raksahtelivat hänen kenkiensä alla kuin protestiksi. Hän ei edes yrittänyt olla ketterä. Toisessa tilanteessa olisin voinut nauraa sille kuinka suuresti Aaronin sininen ruutukauluspaita, tummanvaalea surffitukka ja hopeinen kaulaketju riitelivät ympäröivän varpuryteikön kanssa. Aaronia ei ollut luotu eräjormaksi. Hän oli niitä tyyppejä, jotka viihtyivät perheensä ökykalliilla saaristomökilläkin vain siinä tapauksessa, jos mukana oli kourallinen frendejä, sishaa ja wakeboard. Jätkä oli urbaanimpi kuin Kuurankeron kokoisessa kaupungissa olisi kuulunut olla. Tämä ei ollut kuitenkaan niitä päiviä, jolloin olisin kyennyt vitsailemaan asiasta. Dukesta huokuva jännite söi kaiken huumorintajuni. Paine rinnassani kasvoi hetki hetkeltä, askel askeleelta sitä suuremmaksi, mitä lähemmäs muuria veljeni minut toi. 10
”Okei, seis”, Duke seisahtui lopulta lähelle kapeaa muuripolkua. Hän painoi kätensä männyn kaarnaan ja nyökkäsi kohti muuria. ”Tsiigatkaa. Tää on se kohta, josta mä puhuin. Perfecto.” ”Mä en näe mitään”, mutisin asettuessani hänen viereensä. Sipaisin vaaleat hiukseni korvan taakse ja tähyilin Duken osoittamaan suuntaan. Harmaa, kaupungin rajoja kiertävä kivimuuri kohosi edessäni tavallista jyrkempänä ja korkeampana nyt, kun seisoin sen juurella. Muuri nosti varjon kasvoille. Naurulokit lentelivät sen yllä, kirkuivat satunnaisesti ja istuivat suurien valonheittimien päälle tähystämään. Purin hampaat yhteen. Siinä missä useimmat ihmiset näkivät muurin suojana, minä näin sen samoin kuin isä ja Duke: loukkona, terraariona. Vankilan kaltereina, jotka telkesivät meidät kuin teuraseläimet. Enää kaksi tuntia porttien sulkemiseen. ”Mitä me oikeesti edes tehdään täällä?” kysyin hermostuneena. Minun oli vaikea seistä aloillani. Oli kuin jokin sisälläni olisi riuhtonut tietään ulos, puskenut ja tunkenut rintaani vasten. Duke oli liian innoissaan huomatakseen ärtymystäni. ”Toi mänty”, hän osoitti muuripolun toiselle puolelle. ”Se on lähellä seinämää. Näättekste? Me voidaan kiivetä sitä pitkin ylös ja loikata – toi ei ole paha gäppi, Inka säkin pystyt siihen. Vartijat pyörii tähän aikaan vaan porttien holleilla, joten meille ei tule ees kiire. Onko tää täydellistä vai mitä?” Kuuntelin hänen intoiluaan sanaakaan sanomatta. Vasta kun Duke oli päässyt loppuun, käännyin katsomaan Aaronia kulmat koholla. Hän seisoi vieressäni kädet puuskassa, arpoen selvästi pitäisikö hänen antaa Dukelle sympatiaa vai teilata tuo idioottimainen ajatus lähtökuoppiinsa. Puhu sä sille, vinkautin silmilläni Dukea kohti. Aaron oli minua paria kuukautta nuorempi, vasta 18 vuotta täyttänyt lukion kakkonen, mutta hänessä oli synnynnäistä karismaa ja auktoriteettia, joka sai etenkin nuoret jannut katsomaan häntä ylöspäin. Dukelle Aaron oli aina ollut se siisti jätkä, jonka jalanjäljissä yritettiin loikkia.
11
”Sä aiot siis kiivetä muurille?” Aaron rykäisi pyynnöstäni. ”Tosta noin vaan täydenkuun yönä?” Duke katsoi häntä silmät loistaen. ”Todellakin! Kelatkaa, että meillä on vihdoin mahdollisuus todistaa kaikille, millainen kusetusjärjestö Jahti on. Faija ties, että Kuurankeron metsissä on vielä hukkia jäljellä, se sanoi, että niitä on paljon. Jos me saadaan yhdestäkin rekusta kuva todisteeks, me voidaan viimeinkin palauttaa faijan maine.” Aaron ei sanonut siihen mitään. Tämä oli aihe, jonka kanssa hän oli aina ollut varovainen. Hän avasi suunsa kommentoidakseen jotain, mutta nielaisi sanansa ja katsoi minua apua hakien. Olin painanut huomaamattani kynnet kämmeniin. Olisihan minun pitänyt arvata, että tämä asia liittyisi jollain tapaa niihin tapahtumiin. Duken elämä pyöri isän kuoleman ympärillä. Hän ei voinut vain jättää asiaa rauhaan, vaan repi vanhat haavat vereslihalle aina uudelleen ja uudelleen. Hän ei antanut äidille ja minulle mahdollisuutta toipua. Aina kun kuvittelimme pahimman purkauksen olevan ohi, Duken päässä naksahti ja eteemme sinkoutui uusia selitteleviä näkökulmia, joilla veljeni yritti muuttaa totuutta siitä helvetillisestä yöstä autotallissa. ”Mä en voi uskoa, että sä raahasit meidät tänne asti tollaisen asian takia”, sanoin. Kuulostin tarkoitettua tylymmältä, mutta Duke oli kuljettanut meidät niin röyhkeästi punaiselle aihealueelle, etten voinut hillitä itseäni. Halusin vain hänen lopettavan. Nyt viimeistään. ”Kai sä pentu tajuat, ettei sillä ei ole mitään väliä oliko isä oikeessa vai ei, kun se ei kuitenkaan muuta sitä mitä se teki? Mitä sitten vaikka sä saisitkin todistettua, että Jahti on syyttänyt sitä turhaan valehtelusta? Isän mainetta sä et kuitenkaan saa pelastettua. Kukaan ei pysty siihen enää! Isä todisti ihan itse olevansa pelkkä nolo puoskari sillä sekunnilla, kun se... Duke, ne asiat ei muutu, vaikka sä tekisit mitä!” ”Inka hei”, Aaron sanoi väliin. Mulkaisin häntäkin siltä varalta, että hän aikoisi puuttua 12
keskusteluun – tämä aihe ei edes kuulunut Aaronille, pakkoko hänenkin oli tunkea nenänsä joka asiaan, vaikken edes seurustellut hänen kanssaan! Mutta ennen kuin ehdin sanoa muuta, Aaron pudisti päätään varoitukseksi. Ymmärsin samassa mitä hän tarkoitti. Duke tuijotti minua hämillään, aivan kuin olisin vasta sylkäissyt häntä päin. En ollut päässyt kunnolla edes vauhtiin, ja nuo pari hölmöä lausettani jäytivät jo kipinää hänen silmistään. Terävin tunnepiikki laski yhtä nopeasti kuin oli kohonnutkin. Häpesin sinä silmänräpäyksenä, että olin mennyt avaamaan suutani ollenkaan. Miksi mä teen tän sille? kysyin itseltäni. Miksi olin vihainen veljelleni ja purin kiukkuani häneen ja äitiin, vaikka samaan aikaan en olisi halunnut tehdä muuta kuin olla heidän tukenaan? Halusin olla perheeni tukipilari. Vahva sisko. Mikä minua vaivasi, kun muutamalla harkitsemattomalla sanalla pilasin pohjan kaikelta, jonka eteen olin kuukausien ajan nähnyt vaivaa? ”Okei”, Duke sanoi lopulta. ”Tää oli vitun huono idea. Mun ei olis pitänyt sanoa teille mitään.” ”Tuukka relaa. Me nyt ollaan vaan vähän huolestuneita tosta sun suunnitelmasta”, Aaron selitti puolestani. ”Ei noissa sun tarkoituksissa sinänsä mitään vikaa ole. Kyllä mekin Inkan kanssa haluttais todistaa, että teidän faija oli oikeessa. Mutta kai sä nyt itsekin tajuat, että toi hukan houkutteleminen ja valokuvan ottaminen on vähän... no... kaukaa haettua?” Duke tuhahti uhmakkaasti. ”Joo. Ihan sama.” ”Hei kuule, mitä jos annetaan tän asian vaan olla. Mä ehdotan, että sä lähdet nyt mun ja Inkan kanssa Kuutamokkaan, ja mä tarjoon meille kierroksen. Mulla on Odensia ja huntti tilillä.” ”Ei toi ole ennenkään antanut sun trokata mulle”, Duke vilkaisi syyttävästi suuntaani. Pysyin vaiti. Selvä, minut oli siis leimattu porukan kusipääksi vain siitä syystä, että yritin kantaa huolta pikkuveljestäni. Duken katsominen suututti – ja satutti. Hän oli yhä hontelossa kas13
vuvaiheessa, mutta aloin nähdä hänessä päivä päivältä enemmän isää: laineikkaan, vaalean tukan, tuimat kulmat, mietteliään siniset silmät ja kireän mutrusuun. Vihaisena hän näytti viittätoista ikävuottaan vanhemmalta. ”Inka voi löysätä nutturaa tän kerran”, Aaron sanoi. ”Eiks niin? Tänään on sentään täysikuu, enkä mä ainakaan aio nussia pilkkua joidenkin ikärajojen takia.” ”Niin, sä ajattelitkin nussia jotain ihan muuta”, hymähdin sen kummempia miettimättä. Kohtasin Aaronin katseen ja näin hänen yllättyneen heitostani. Yllätyin siitä itsekin. Näköjään minussa riitti paukkuja vielä pieneen naljailuun. En voinut tukahduttaa hymyä, kun Aaronin suupielet kaartuivat siihen tuttuun, petollisen kauniiseen virneeseen, joka oli murskannut hävettävän paljon kokemattomia sydämiä. ”Kiitti Aaron, mutta menkää te vaan”, Duke sanoi. ”Mä skippaan.” ”Älä nyt viitsi.” ”Ei kun ihan totta. Mua ei kiinnosta juoda tänään.” En pitänyt äänensävystä, jolla Duke sanoi sen. Se, että alaikäinen pikkuveljeni kieltäytyi alkoholista, olisi totta kai kuulunut olla hyvä asia, mutta sillä kertaa hänen sanansa eivät vakuuttaneet. Duke ei ollut oma itsensä. Hänen katseensa ei ollut terävä, vaan tähyili taivaalle kuin etsien, etsien... ”Sä et kiipeä tonne muurille”, sanoin jyrkästi. ”Onks tää asia selvä?” Duke pyöritti silmiään. Hän käänsi vihreän lippiksen oikein päin ja suki hiukset sivuun otsalta. Lippa loi syvän varjon hänen kasvoilleen. Duke peitti itsensä minulta, sulki minut pois. Tein kaikkeni estääkseni uusien veitsenterävien sanojen tulon. Hän haastoi minua, koetteli ja uhmasi ihan tahallaan. Aaron tönäisi olkaani, ennen kuin ehdin avata suutani. ”Okei Tuukka, ihan miten sä haluut. Mä ja Inka mennään nyt Kuutamokkaan ja sä löydät meidät sieltä, jos sä muutat mieles. Mun tarjous on edelleen voimassa.” 14
”Mä pidän ton mielessä.” Aaron nyökkäsi hyväksyvästi. ”Ota iisisti tänään.” Sen sanottuaan hän tarttui käsivarteeni ja nykäisi minut mukaansa. En jaksanut vastustaa, vaikka sanat polttelivat kielen päällä. Olin ihan liian puutunut väitelläkseni Duken kanssa tämän enempää. Olisin vain pahentanut asioita ja kasvattanut ammottavaa välimatkaa välillämme. Aaron tiesi sen. Hän päästi irti käsivarrestani vasta kun oli varmistunut, että seurasin häntä. Tyydyin kulkemaan hänen takanaan vain muutaman askeleen verran, ennen kuin harpoin hänen rinnalleen ja ujutin sormeni hänen sormiensa lomaan. Hänen tiukka otteensa sitoi meidät yhteen. ”Sano mitä mä teen ton teinin kanssa.” Aaron hymyili myötätuntoisesti. ”Jos sua yhtään lohduttaa, niin ei Tuukka ole ainut levoton tässä kaupungissa. Mun broidit käy kanssa ihan kierroksilla täydenkuun aikaan. Etenkin Make, siitä tulee aina kunnon apina. Mä en käsitä. Oltiinko me muka tollaisia nuorempana?” ”Mä en muista.” ”Hmph, ihan kuin hukissa itsessään ei olis jo tarpeeks jännitystä. Minkä takia sitä pitää oikeen hakemalla hakea draamaa?” Pidin katseeni maassa. En halunnut näyttää Aaronille, kuinka pahasti sisälläni mylläsi. ”Niinpä”, mutisin. Ajattelin kuinka innokkaalta Duke oli hetki sitten näyttänyt, ennen kuin olin mennyt sammuttamaan tuikkeen hänen silmistään. Leveässä hymyssä oli ollut häivähdys menneisyyttä. Muistin touhukkaan sporttipojan, jonka hikinen tukka taipui kiharoille lätkätreenien jälkeen. Enää ei ollut lätkätreenejä. Oli vain vihreä lippis ja katkeroituneen teinin uhma, jota veljeni uhkui päivä päivältä enemmän. Liikautin sormiani ja puristin Aaronin kättä. Oli pakko saada ote jostain. Jostain pysyvästä. 15