Jukka Lahtinen: Jahtia meillä ja muualla 2 / lukunäyte by Myllylahti Oy

JUKKA LAHTINEN

JAHTIA MEILLÃ&#x201E; JA MUUALLA 2

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Sisällysluettelo Ylämaissa..............................................................................7 Haavakoita..........................................................................19 Suuri ”ajuejahti” ja vähän muutakin koirista.................32 Kokemuksia peurajahdeista ............................................37 Jahdissa pustan maassa.....................................................42 Majavia................................................................................61 Ketun jäljillä.......................................................................86 Mäyriä..................................................................................96 Näätä perii voiton...........................................................101 Harmaatakit tulevat .......................................................105 Aseista ja vähän muustakin............................................117 Hirviaseita........................................................................131 Itse piru.............................................................................141 Ähtärinseudun karhuista................................................155 Pohjolan sorsavesillä.......................................................162 Piisameita..........................................................................173 Kissoja............................................................................. 183 Fasaaneja...........................................................................189 Karttulan Manu...............................................................197 Kyyhkyjä...........................................................................202

Ylämaissa Vanha farmariautoni on kiskonut neljä miestä ja kaksi koiraa; veljen pointterin Royn ja Eskon sileäkarvaisen saksanseisoja Taran, oheisvarusteineen Hämeestä Hettaan, Suomineidon käsivarteen. Eskolla on täällä maja. Lähellä on myös Ungelon torppa, missä Yrjö Kokko aikoinaan kirjoitti lapinaiheisia kirjoja, muun muassa Sudenhampaisen kaulanauhan. Syyskuun puoliväli on jo sivuutettu. Ruskaa on jo nähtävissä tunturien rinteillä, alempana lehtipuut ovat vielä vihreitä, keltaisten lehtien kirjavoimia. Tankatessamme ja kahvitellessamme olemme tiedustelleet paikkakuntalaisilta riekoista. Linnut olivat vielä kuulemma ylempänä tunturien rinteillä. Jäämme suurin odotuksin odottamaan tulevien päivien saaliita ja sopivaa säätä. Kämppä vaatii myös huoltonsa; on hankittava puita, vettä ja asettumista asumaan. Seuraava päivä on maanantai. Pakkasta on aamulla kolme astetta. Ennusteen mukaan länsituuli tulisi lisääntymään päivemmällä. Sää pysyy muuten puolipilvisenä. Lähdemme autolla liikkeelle. Ajamme vähän yli kolmekymmentä kilometriä kohti Norjan rajaa. Maas-

toudumme hiekkaharjanteelle, joka näyttää jatkuvan koilliseen. Eskon kanssa lähdemme kiertämään harjanteen toista puolta, ja veljeni sekä Pekka, Eskon poika, toista puolta. Sovimme tapaamisesta noin kolmen kilometrin päässä olevalla purolla. Moottorikelkkareitti näyttää seurailevan samaista puronvartta. Tara etsii innokkaasti, purkaa kai patoutuneita paineitaan. Pillillä annetut komennot eivät tunnu sitä alkuun kiinnostavan, ennen kuin se saa selvyyden isännän olinpaikasta. Maasto on kuitenkin tyhjä linnuista, eikä harjanteen toiseltakaan puolelta laukauksia kuulu. Kahvitauko. Olen ostanut suurin toivein spriillä toimivan retkikeittimen. Ei se nyt mikään Trangia ole, ei edes lähisukuakaan. Näin joudun toteamaan, kun kahvivettä ei sillä saa millään kiehumaan. Yritämme hillitä tuulen vaikutusta siirtymällä erään läheisen notkelman suojaan. Ei auta, vesi ei vain kiehu. Veljeni kyllästyy odotteluun, taittelee läheisistä tunturikoivuista kuivia oksia ja kahvivesi kiehuu nuotiolla viidessä minuutissa. Kahvittelun jälkeen suuntaamme kohti Pallovaaraa. Sieltä Tara löytää ensimmäiset riekot. Esko onnistuu pudottamaan viiden linnun parvesta yhden. Ylitämme Pallojoen leveällä rintamalla. Lassen täytyy kantaa Roy puron ylitse, hänen armonsa kun ei tunnu pitävän kylmästä purovedestä. Käännyimme kohti maantietä ja edelleen metsän emäntä suosii Eskoa ja Pekkaa. Tara löytää heille pienen parven riekkoja. Kumpikin lisää saalistiliään riekolla. Palaamme mökille. Teemme ruokailun jälkeen hetken polttopuita tulevaisuuden tarpeiksi. Käymme Näkkäläjoella kokeile8

massa kalaa. Veden pinnalla ajelehtii ruskan kirjavoimia lehtiä, jotka pitävät kalat arkoina. Ei tulosta. Illalla sauna. Tiistaiaamuna pakkanen on kirinyt lisää. Nyt sitä on viisi astetta ja alavat paikat ovat kuurassa. Ajamme taas kohden Norjaa, mutta käännymme Näkkäläntielle. Ajamme sitä reilun peninkulman ja jätämme auton tienvarteen. Esko ja Pekka lähtevät Taran kanssa, minä ja veljeni kanssa Royn mukana, joka hakee hyvin. Olemme ostaneet sen veljellemme 50-vuotislahjana. Hänen edellinen seisojansa, englanninsetteri Kati, oli jäänyt aiemmin auton alle. Olin varmistanut ennalta perhesovun säilymisen ja tiedustellut kälyltäni hänen hyväksyntäänsä uuteen koiraan. Kuljemme Matala Tuorkottajan itäpuolitse järven itäpäähän. Sieltä otamme tavoitteeksi erään lompolon, jonka sitten ohitamme epähuomiossa sen eteläpuolitse ja tulemme Näkkäläjärvelle. Otamme uudelleen tavoitteeksi äskeisen lompolon ja nyt se löytyy. Paikoin alueella on laajoja alueita tunturikoivikkoa, välillä soita. Eteen sattuu hetteinen suo, joka vaatii maaperän tulkintaa. Putoan kohta väärin arvioidulta mättäältä suohon. Selviämme lopulta suosta kaloreita kuluttaen, mutta riekoista ei ole havaintoa. Vaihdan repusta kuivat sukat ja pujotan jalkani muovipusseihin. Näin saan ne menemään saappaisiin, eivätkä jalat kastu heti. Roy alkaa selvästi peilata jotain hajuvanaa, joka johtaa seisonnalle. Riekot ovat arkoja. Koira yrittää saada niitä pidettyä paikallaan, mutta riekot juoksevat sen edellä ja nousevat viimein etäältä lentoon. Veljeni am9

puu pitkältä matkalta tuloksetta. Laukauksesta on kuitenkin se hyöty, että etäinen huhuilu antaa meille suunnan ”liittopaikalle”. Olemme kohta valmiilla kahvilla. Kavereilta ovat myös riekot olleet kateissa. Lähdemme palailemaan kohden maantietä. Matkalla Esko pölläyttää yksinäisen riekon liikkeelle ja reppuunsa. Käymme katsomassa Näkkälässä tien päättymistä. Sieltä löytyy komea hirsinen rakennus, jolle maja on liian vaatimaton nimitys. Se on eräiden helsinkiläisten rakennuttama tukikohta. Palaamme autolle. Matkalla autamme erään vanhan papan Ladan tielle. Se oli näköjään kulkenut liki parisataa metriä matalaa ojaa. Onneksi paikalla on tasaista kangasmaata eikä kiviä. Meitä neuvotaan myöhemmin, että jos näemme kyseisen ajoneuvon lähestyvän, olisi viisainta pyrkiä tieuralta pois ohituksen varmistamiseksi. Teemme illalla lenkin Sissankijärvelle ja sen viereiselle vaaralle. Kaunista on mutta ei muuta mainittavaa. Illalla on jälleen sauna lämpimänä. Istuskelen saunan jälkeen pitkään leudossa illassa nauttien hiljaisuudesta, jos kohta myös sikarista ja juotavasta. Olen porukan ainoa savuttelija enkä halua pilata tuvan sisäilmaa haikuillani. Keskiviikkona lähdemme Palojoen suuntaan, Sotka- ja Muotkajärvien pohjoispuolen alueille. Menomatkalla tyhjää. Paluumatkalla tapaamme viiden riekon parven, mutta laukausten jälkeen riekot jatkavat vahingoittumattomina elämäänsä. Torstai. Eilinen pummailu jäi harmittamaan. Minulla on ollut uutena aseena Churchillin rinnakkaispiip10

puinen englantilaisella perällä. Se on miellyttävän kevyt ja sen balanssi on hyvä, mutta nyt otan mukaani vanhan koetellun ”ranskattaren”, Werney-Caronin. Se on toiminut usein ajatukseni jatkeena hyvällä tuloksella. Piippuun menevät Cyttorpin punaiset, kolmen mm:n hauleilla. Taattua monesti kokeiltua ja hyväksi havaittua tavaraa. Olen pitkään hakenut Bühagille seuraajaa. Ostin sen aikanaan Raken loppuunmyynnistä Helsingistä. Kiskon päällä oleva maininta käsintehdystä tuotteesta ei oikein vakuuttaneet. Ejektorit toimivat huonosti. Päällekkäispiippuisena, aseen alimpaan panospesään alkoivat heijastua pienet painaumat, alasalpojen kohdalle. Ennen kaikkea saksalainen teräs ei tykännyt merivedestä, tuskin edes sen hajusta; niin herkkä se oli punastelemaan. Työmaani oli silloin etelärannikolla Teijossa ja jouduin paljon liikkumaan merellisessä ympäristössä. Uskoin sitten kerran huoleni Saloon tulleelle uudelle asekauppiaalle. Hän mainitsi, että hänelle on tulossa ranskalaisen Werney-Caronin tehtaan haulikko, joka saattaisi vastata toiveitani. Lukkorunko oli vanhalla hopealla pinnoitettu ja lisäksi takomalla muotoon pakotettu. Se kuulemma piti huolen siitä, ettei aseeseen pääsisi väljyyttä syntymään. Piiput olivat sisältä kromatut ja ”timanttiterästä”, paino 2,9 kg. Olen aina pitänyt keveistä aseista, joten lupasin odotella. Jospa yhteiselomme sattuisi toimimaan paremmin kuin sakemannin kanssa. Päällekkäispiippuinen ase tuli aikanaan. Sen lukko ei oikein vastannut mielikuvaani. Ei ollut alasalpoja, ei 11

ristitappia, vain kaksi teräspuikkoa sulkemassa lukkoa. Toisaalta lukkorunko oli matala ja ase todella miellyttävän kevyt. Teimme kaupat. ”Käsintehty” oli tehnyt vaikutuksen, joten olin suostunut armollisesti maksamaan jonkinlaisen välirahan. Hyvä, etten ollut tinkinyt kauppiaalta rahaa. Suoritin koeammuntoja erikokoisilla hauleilla ja eri patruunamerkeillä. Löytyi muutama aseeseen sopiva panos ja ejektorit heittivät ammutut hylsyt usean metrin päähän. Saattaa olla, että moni vierastaa puhettani ejektoreista, mutta fasaani- ja sorsajahdeissa ne ovat tarpeen silloin, kun lintuja on tulossa useissa ryhmissä. Kun sain aseen, oli kevät ja varikset liikkeellä. Eräs lupaava aamu sai minut liikkeelle variskojuun kaverin kanssa. Variskoju ja huuhkaja sijaitsivat merenrannalla korkealla mäenharjalla. Huuhkaja asetettiin tuulen tuivertaman männynlatvaan. Kallionlaki kasvoi korkeita pilarimaisia katajia, joukossa joku mänty. Varisten muutto oli ollut kohtalaista. Ranskatar tuntui heti tutulta. Poski poskessa tiputtelimme variksia maanpintaan, kunnes sitten kanahaukka pyörähti huuhkajan kimppuun. Sen äkkinäiset liikkeet aiheuttivat ensimmäisen piipun ohilaukauksen, ja siitä viisastuneena haukka otti mäenkumpareelta suunnan alaviistoon. Ajatuksessani välähti sen lentoradalla olevan kahden pylväskatajan ehkä metrisen välin ja arvelin haukan lentoradan suuntautuvan siihen. Heitin toisen piipun haulisisällön siihen välikköön. Samassa aukossa häivähti myös harmaa hahmo. Kuuntelin, mäen alla kävi tömähdys. 12

”Putosi”, totesin kaverilleni. ”Paskat. Selvä pummi, katajat siinä vain heilahtivat”, oli kaverini vastaus. Lähdin kojusta, kävelin jyrkähkön rinteen alaspäin haukan lentosuuntaan ja siellähän se makasi hengettömänä. Kaverin naamaa oli mukava katsoa, kun heitin haukan kojun lattialle. Rakkaus tähän ranskattareen syttyi heti ensi reissulla ja se on kestänyt yli kolmen vuosikymmenen tuulet ja tuiskut. Päivämme on alkanut hiljaisella lumisateella, joka lakkaa iltapäivällä. Lämpötila on nollan kahta puolta. Lähdemme liikkeelle puoli kahdeksan aikaan ja taas kohti Norjan rajaa. Sitten suuntaamme Näkkäläntielle ja reilun peninkulman jälkeen jätämme auton tienvarteen. Lähdemme samalle alueelle kuin tiistaina. Melko pian Tara löytää Eskolle ja Pekalle riekkoja, joita kaverit pommittavat antaumuksella. Taran paheena on kiivas peräänmeno, eikä siihen auta kovalla äänelläkään lausutut mainesanat. Koira viipyy aikansa ja palaa sitten isäntää katsomaan. Jatkamme matkaa ja Esko onnistuu nostamaan jäniksen liikkeelle. Hän tyhjentää molemmat piiput sen perään ilman sanottavaa vaikutusta. Minäkin sekaannun asiaan ja juuri kun jänis on pääsemässä vitelikön suojaan, saa se minulta trap-panoksen saatteeksi. Syystä tai toisesta sen vauhti ainakin hiljenee siinä määrin, että Tara ottaa sen kiinni muutaman sadan metrin kiivaan ajon jälkeen. Maasto on kangasmaita, miellyttäviä kulkea ja mukavan avonaisia, on matalaa tunturikoivua ja siellä täällä laajempia pajupuskia ja varpumattoja. Tara hakee puo13

lellani ja ottaa yhtäkkiä seisonnan matalaan pensaikkoon. Miettiessäni apuvoimien saamista paikalle etäämpää kuuluu laukaus. Tara tekee oman ratkaisunsa ja syöksyy pensaikkoon. Noin 10-12 riekon parvi nousee siivilleen. Lähtö on sen verran räjähtävä, että se sekoittaa etelän miehen ajatukset. Niinpä ensimmäinen laukaus on selvä pummi hyvältä paikalta, mutta toisella piipullisella riekko putoaa jalkamieheksi, kun se saa osuman siipeensä. Perhana, siinä olisi ollut paikka vaikka dubleelle, mutta äkistään riekkojen spontaani lähtö saa hosumaan turhaan. No, saaliskiintiöni on alkanut kuitenkin täyttyä. Jatkamme matkaa. Tara touhuaa omatoimisesti vähän sivummalla. ”Jukka, tulee”, kuulen huudon. Vilkaisen tyhjälle taivaalle, eikä maanpinnallakaan näy juoksijaa, mutta samassa tulee riekko lujaa ylitseni. Alapiipun trappipanos menee pummiksi, mutta Cyttorpin punainen pelastaa tilanteen. Paikalle tullut Roy tekee hienon noudon. Tapaamme pienen lompolon rantapenkalla ja teemme siihen ruokapaikan. Mukanani olleista keittopusseista ja lompolon tummasta vedestä saamme runsaat annokset. Jatkamme säällisen ruokatauon jälkeen kohti Seynisvaaraa. Tutkimme vaaran rinteitä ilman tulosta. Paluumatkalla Roy saa seisonnan pienelle parvelle. Linnut ovat arkoja ja lähtevät etäältä. Merkkaamme laskupaikan ja tavoitammekin riekot. Lasse tavoittaa Royn seisonnalle, minä reippaasti etuoikealle ja saan palkaksi kohti lentävän riekon. 14

Välillä juomme kahvit Matala-Tuorkottajan rannalla. Rantamaassa on pitemmällä matkalla lyöty alas 5–6-metristä koivua. Minulle jää arvoitukseksi, miksi? Ehkä ne menevät polttopuuksi? Palaamme aamupäivän alueelle, koska siellä on ollut jonkin verran riekkoja. Roy seisoo, Lasse jää koiran luo, minä menen etumaastoon ja niin tulee ”kahden miehen dubleet”. Laukaukset lähtevät niin samanaikaisesti, että etäämpää kuunnelleet kaverit pitävät niitä yhtenä, osin vähän jämäkkänä. Fasaanijahdissa saman linnun tavoittelu ja yhtäaikaiset tilanteet ovat tuttuja, mutta riekoille? Emme saa selvyyttä, kenen osumista linnut putosivat, vaan jaamme ne veljellisesti keskenämme. Roy alkoi seurata jotain hajuvanaa ja minä peesaan koiraa. Menemme melko pitkälle saamatta selvyyttä tilanteesta. En ainakaan kuule lentoonlähtöjä ja houkuttelen Royn pois mahdollisilta jäljiltä. Yleissuuntana Näkkäläntielle on etelä, mutta otaksun tulleeni niin paljon länteen, että korjaan suunnan kaakkoon. Tapaan matkalla tielle eräässä hiekkaharjussa ilmiselvän sudenpesän. Uskoani vahvistavat reiän koko ja luolan suuaukkoon tarttuneet karvat. Paikalla on myös joitain hentoja luita, ei mitään isompaa. Saavun tielle, ja saapastellessani kohden autoa tielle ilmestyvät myös Pekka ja Esko. Veljeäni ei kuulu hetkeen. Hän löytyy tienvarresta ajellessamme. Hän oli myös harhaantunut koiraa seuratessaan. Epäselväksi jäi jälkien tai hajuvanan aiheuttaja. Poroja emme nähneet koko aikana. Tapaamme vieraan saksanseisojamiehen. Hän on kaverinsa kanssa hakenut riekkoja Matala-Tuorkajajär15

ven itäpuolella. He olivat saaneet muutamia. Ajamme tienpäähän ja tapaamme hirsikämpän omistajan. Talo oli siirretty Ikaalisista. Isäntä kertoo samalla, että hänellä on laavu Raaskartiojärvellä ja että riekot ovat vielä vaarojen laella, joskin niitä on huonommin kuin edellisinä vuosina. Mies on helsinkiläinen lakimies, joka aina välillä hakeutuu rauhaan tänne selkosille. Paikalle tulee myös paikallinen naisihminen, Maarit. Kauppaamme hänelle jänistä, mutta hänen mielestään jänistä ei voi syödä, koska rottiakaan ei syödä. Hän tarjoaa meillekin tontinpaikkaa. Kiitämme kunniasta ja lähdemme mökille. Perjantai valkene, viimeinen jahtipäivämme. Maa on yön aikana saanut ohuen lumipeitteen. Lumi sulaa päivän aikana ja kastelee meidät reisiä myöten pensaiden oksilta tippuvalla lumella. Lähdemme jo tutuksi käyneelle Näkkäläntielle ja sieltä mönkijäuraa pohjoiseen. Levittäydymme kyseisen uran ja Tuorkottajajärven väliselle alueelle. Eilisten neuvojen mukaan pyrimme ylämaihin. Rinteellä kasvaa matalaa vaivaiskoivua aivan mattona, mikä ei mielestämme enteile hyvää. Riekkoja löytyykin vasta järven pohjoispuolelta, matalilta kumpareilta. Kuljemme veljeni kanssa rintamassa ja yllättäen välistämme lähtee riekko hyvältä haulikkomatkalta taaksepäin. Saan lehdet tippumaan väliimme sattuneesta koivusta, riekon jatkaessa lentoaan. Edessämme on matalien puiden ryhmä. Roy ottaa siihen seisonnan. Lähestyessäni näen muutaman riekon liikkuvan maassa. Odottelen veljeäni, joka saapuessaan ottaa koiran ko16

mentoonsa. Hakeudun puuryhmän toiselle sivustalle ja, kun Roy nostaa linnut lentoon, saamme kumpikin pudotettua yhden. Parvessa on kymmenkunta lintua. Parven hajaantuessa myös kaverimme pääsevät niistä osallisiksi. Lähestyessämme järveä näemme rantamaassa savun nousevan ja saavumme kohta kodalle. Vähäinen tuli kypsyttelee tikun päässä olevaa poronlihaa. Kodan omistaja, eilinen tuttavuutemme, on järvellä kalassa. Asetumme kahvittelemaan. Toteamme eväidemme jääneen majalle, koska jokainen luotimme toisen niistä huolehtivan. Kodan isäntä palaa kohta järveltä. Hän kertoo vieneensä erään jahtiporukan järven yli vastarannalle ja samalla kokeneensa kalaverkot. Jutustelutuokion jälkeen lähdemme palaamaan autolle. Hakeudumme ylämaihin, mutta vastaan tulee metsää, joka on liian tukkoista. Metsän väljentyessä tapaamme myös riekot. Olemme alarinteen puolella veljeni kanssa ja saamme Taran nostamina riekkoja lentoon. Veljelleni tulee ensin tilaisuus pudottaa yllättävän kaukaa Greenerillä lintu. Minun keskittyessäni hillitsemään Taraa suhahtaa ylitseni riekkopari. Mikä tilaisuus olisi ollut dubleeseen, mutta nyt se on ohi, sillä linnut häviävät koivikon sekaan. Saakeli kun harmittaa menetetty tilaisuus. Jatkamme jahtia. Yksinäinen riekko pääsee yllättämään ja selviää puuston sekaan ilman laukausta. Jälleen puusto on koivikkoa, joukossa jokunen mäntykin, kovin on tukkoista. Sitten metsä käy jälleen harvemmaksi. Maasto saa avaruutta ja ylitämme pienen suojuotin. 17

Suon ylityksessä joudumme veljeni kanssa rinnakkain erään törmän alle, kun riekkoja lähtee hänen puoleltaan. Lasse saa yhden pudotettua, minun jäädessä hänen taakseen. Tiedämme kavereiden olevan lentosuunnalla suon takana ja huutoomme ”Tulee” saamme vastaukseksi laukauksen ja kuin kaikuna vastauksen ”Tulee”. Ensin tulee riekkopari, joita veli saattelee pummilla. Seuraavana tulee korkealla yksinäinen riekko, jonka tuttu yhdistelmä, se ranskatar ja ruotsalainen ”punainen” kutsuu maanpintaan. Vielä ennen autoa Pekka saa yhden riekon. Lähempänä kylää onkin tyhjää. Viikko jää taakse. Sää on ollut suosiollinen ja lintujakin tapasimme loppujen lopuksi kiintiön salliman määrän. Pitäisiköhän Maaritilta sittenkin kysäistä, jos ei ihan mökkitonttia, niin kodan paikkaa.