Lukunäyte / Arttu Tuominen: Leipuri by Myllylahti Oy

YT Ã&#x201E; N U UK

L 6

Pori on keskisuuri suomalainen kaupunki ja Satakunnan maakuntakeskus, joka sijaitsee noin 140 kilometriä Turusta pohjoiseen. Se ei ole iso kaupunki, jos sitä vertaa esimerkiksi Helsinkiin, Tampereeseen tai Turkuun, mutta kaupunki se on kaikilla mittapuilla. Siellä on yksi elokuvateatteri, kolme kauppakeskusta, kaksi uimahallia, lentokenttä, oma sinfonietta, helvetin vähän parkkipaikkoja ja loputon määrä itsepalvelukirpputoreja ja sosiaalidemokraatteja. Kaupungilla on kaksi satamaa, sinne pääsee rautateitse, ja aina välillä myös lentäen riippuen kulloisenkin lentoyhtiön luottokelpoisuudesta. Ulkopaikkakuntalaiset tuntevat Porin parhaiten jazzfestivaalista, Yyterin hiekkarannasta, kovista väkivaltatilastoista sekä jääkiekkojoukkue Porin Ässistä, joka voittaa harvoin, mutta jota paikalliset rakastavat siitä huolimatta. Etenkin, jos se sattuu voittamaan. Kaupungin läpi virtaa neljänä haarana Kokemäenjoki, joka saa alkunsa Sastamalan Liekovedestä ja kuljettaa seudun sameita vesiä Huittisten, Kokemäen, Harjavallan, Nakkilan ja Ulvilan kautta Pihlavanlahteen, jossa se yhtyy Selkämereen Pohjoismaiden suurimmassa jokisuistossa. Pori kärsii kovasta työttömyydestä, korkeasta veroäyristä, julkisen sektorin korjausvelasta, saasteista, ikääntymisestä, väestökadosta ja majoituskapasiteetin pienuudesta jazzien aikaan. Oluttehdas on purettu ja sen tilalle nousee kerrostaloja. Mutta vaikka Pori ei ole suuri eikä rikas, ei se ole paha paikka asua. Se on hidas ja kömpelö ja harmaa ja sen ihmiset lämpiävät hitaasti, mutta siitä huolimatta siellä ollaan onnellisia. Ihmiset antavat toistensa olla ja huolehtivat omista asioistaan. Kesällä 2002 murhaaja saapui kaupunkiin ja tappoi kolme ihmistä. Se olisi tappanut paljon enemmän, ellei sitä olisi pysäytetty. Välillä murhaaja nukkui. Keväällä 2015 se palasi.

PROLOGI Pori, heinäkuu 1979 Mies pysäköi Ford Taunuksen kadunreunaan, veivaa ikkunan raolleen ja sytyttää savukkeen. Radiosta soi Maaritin Jäätelökesä. Ja sellainen se tosiaan on: helvetillisen kuuma. Asfaltti väreilee, nurmikot ovat palaneet ruskeiksi. Hiki valuu kasvoille ja kaulalle, kastelee paidat. Ikkunat retkottavat auki, verhot seisovat. Mies katselee kadun yli kahta tyttöä, jotka viipottavat hyppynaruja kerrostalojen piirittämällä sisäpihalla. Sisaruksilla on pitkät, puoleen selkään ulottuvat hiukset, identtiset kesäleningit ja kengät, joissa on rusetit päällä. Narut napsahtelevat asfalttiin tahdissa; fläp, fläp, fläp. Tytöt nauravat, kiljahtelevat. Mies polttaa savukkeen loppuun, rutistaa natsan tuhkakuppiin ja jatkaa matkaa. Hän on nähnyt tytöt aiemminkin. Monta kertaa. Aivan liian monta. Hän on taistellut vastaan. Voi luoja, kuinka hän onkaan taistellut, mutta löytänyt itsensä kerta toisensa jälkeen samalta kadulta. Öisin hän ei saa unta. Asunnossa on kuuma, ulkona on kuuma. Hän on tulessa. Hän palaa sisältä. Mies ajaa korttelin ympäri, parkkeeraa grillikioskin pihaan ja ostaa pullon jääkylmää Coca-Colaa. Hän nojaa auton penkkiin ja juo suoraan pullonsuusta. Aurinko on paahtanut ohjaamon polttavaksi, kädet sulavat kiinni rattiin. Kylmä limonadi valuu kurkkuun, sammuttaa janon, jäähdyttää. Mies ajattelee, että tekee sen huomenna tai ylihuomenna. Viimeistään silloin hän sen tekee. Taunus rullaa liikenteen sekaan. Moottori jauhaa. Radiossa soi Van Halenin Runnin’ with the Devil: ”When I jumped out on that road I got no love, no love you’d call real. Ain´t got nobody waiting at home. Runnin’ with the devil, Runnin’ with the devil.” 8

Mies laulaa mukana, avaa ikkunan, mutta ilma ei viilennä. Mikään ei viilennä, lämpö tulee sisältä. Polttaa. Perässä ajava auto on aivan kiinni takapuskurissa. Mies hidastaa, takana tuleva jarruttaa, ja äkkiä mies tempaisee auton täyteen vauhtiin. Moottori ärjyy, pakoputki paukahtaa ja Taunus syöksähtää eteenpäin. Hän tuntee auton elottoman painon, moottorin voiman. Hän on nuori ja kuolematon. Hän juoksee paholaisen kanssa. Voi luoja, kuinka hän kiitää. Mies ei tee sitä sisäpihalla. Se on liian riskialtista. Hän on käynyt tilanteen mielessään läpi satoja kertoja. Hän parkkeeraa kadunvarteen ja odottaa, että tytöt lähtevät kauppaan. Mies tietää, että ennen pitkää tytöt tulevat. Ne tulevat aina. Lyhyet kesämekot liehuen, toisiaan tönien ostamaan jäätelöt äidin antamilla rahoilla. Miehen ei tarvitse odottaa kauan. Hän näkee tytöt jo kaukaa, nousee ohjaamosta ja hieroo savukkeen sammuksiin kenkänsä pohjalla. Hän liitää, juoksee, palaa. Mies hymyilee. Tytöt hymyilevät. Mies polttaa ruumiit kesämökillään tynnyrissä. Siihen menee paljon pidempään, mitä hän on kuvitellut. Hän voi pahoin, mutta pakottaa itsensä tekemään sen loppuun. Kääntelee tuhkaa talikolla, jotta saa kaiken palamaan. Pohjaa myöten. Mies heräilee öisin ja näkee tyttöjen kasvot. Välillä ne nauravat, kun he hyppivät narua auringonpaisteessa. Välillä ne ovat mustat ja hiiltyneet. Välillä hän kurottaa tyttöjä kohti ja koskettaa vaaleita ihoja, jotka ovat kuin silkkiä. Muistaa savun, jota tuuli puhaltaa kasvoille ja tuhkan, joka tunkee silmiin ja tarttuu huuliin. Kuulee Taunuksen kuusisylinterisen moottorin jylinän. Öisin mies juoksee paholaisen kanssa. Nyt mies on jo vanha. Hänen sellissään ei ole ikkunaa, ulkoilla saa vain tunnin päivässä. Silloinkin yksin. Aina yksin. Mies kuoleekin yksin. Hän on voinut huonosti koko päivän. Rintaa puristaa. Matkalla pöntölle hän lyyhistyy lavuaarin päälle ja siitä lattialle. Hammasharja ja partakone leviävät sellin lattialle. Kuollessaan hän haistaa bensiinin ja palavien hiusten katkun, kuulee hyppynarujen läpsytyksen asfaltilla. Fläp, fläp, fläp, fläp. Jossain Taunuksen moottori jylisee. Runnin’ with the devil, Runnin’ with the devil. Miehen kuolemasta julkaistaan lehtiuutinen. Se on viikon ostetuin irtonumero. 9

I MAALISKUUSSA 2015

Mistä on pienet tytöt tehty, mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista. Niistä on pienet tytöt tehty! Englantilainen kansanruno (suom. Kirsi Kunnas)

1. Keskiviikko 25. maaliskuuta 2015 Eero Kataja seurasi keittiön ikkunasta, kuinka Janne Rautakorpi peruutti pois pihasta ja käänsi auton ympäri. Kun Saab hävisi kuusiaidan taakse, siivosi Kataja aamiaistarpeet pöydältä. Tyhjä Martell XO -konjakkipullo lojui yhä olohuoneen sohvalla. Eläköitymislahja työtovereilta. Kataja tutki etikettiä. Päätä särki ja suuhun nousi konjakin polttamia röyhyjä. He olivat tyhjentäneet pullon kahdestaan Rautakorven kanssa. Kataja nosti pullon kirjahyllyyn poliisikoulun valmistujaiskuvansa viereen ja katsoi sommitelmaa. Vanha valokuva ja tyhjä pullo. Välissä kokonainen eletty elämä. Siinä oli koko hänen poliisin uransa kiteytettynä yhteen asetelmaan. Rautakorpi oli tuonut hänelle uutisen kollegan, Einari Mollbergin, kuolemasta. Mulperin syöpä oli alkanut nivusista ja levinnyt kaikkialle kuin siitepöly versoen jatkuvasti uusia kasvaimia. Kuolema oli kuitenkin tullut yllätyksenä. Ilta Rautakorven kanssa oli venähtänyt pitkälle. He olivat saunoneet ja kuunnelleet vanhoja levyjä. Rautakorpi oli vaikuttanut tasapainoisemmalta kuin vuosiin. Kataja ajatteli, että alkoi olla iässä, jossa kaikki hänelle tuodut viestit koskivat jonkun läheisen kuolemaa. Jossain kohtaa olisi hänen vuoronsa. Ehkä jo aivan pian. Hän pohti, kuka veisi hänen kuolinsanomansa ja kenelle. Mutta mitä väliä sillä loppujen lopuksi oli? Kun kuoli, kaikki päättyi siihen. Neljäkymmentä vuotta poliisina riitti todistamaan, että elämä oli yhtä sattumanvarainen kuin nopat kasinon pöydällä. Televisiosta tuli brittiläinen lääkärisarja. Kataja istui sohvalle. Kaappikello tikitti. Hän tajusi, että oli katsonut saman jakson jo kahdesti aiemmin, sammutti television ja tuijotti mustaa kuvaruu12

tua. Hän oli taas yksin. Tältä yksinäisyys kuulosti: kaappikelloilta ja lääkärisarjojen uusinnoilta. Kataja ajatteli, että oli käyttänyt elämänsä parhaat vuodet työpöydän takana rikollisia jahdaten. Kun lapset olivat olleet pieniä, oli hän töissä. Kun he menivät päiväkotiin, oli hän töissä. Kun aloittivat koulun – töissä. Töissä olivat kuluneet myös lasten harrastukset, ystävät, kasvukivut ja aikuistuminen. Nyt tytöillä oli jo omat perheet, ja Hannele makasi kaksi metriä multaa päällään. Ja nyt hänellä oli aikaa. Aikaa mihin? Odottaa kuolemaa? Kataja nousi ja käveli ikkunaan. Taivas oli mennyt pilveen. Vielä hetki sitten oli ollut kirkas auringonpaiste. Hän oli luullut kevään vihdoin koittaneen, mutta talvi ei suostunut antamaan periksi. Ensimmäisiä lumihaivenia alkoi putoilla. Kataja sujautti talvisaappaat jalkaansa, veti takin päälleen ja meni ulos. Ilma tuoksui lumelle, tuuli tuli ja meni puuskina. Kataja kulki aidan aukosta pellolle ja jatkoi metsään sarkaojan reunaa seuraten. Hän teki saman lenkin joka päivä. Kulki ojan vierustaa mäen päälle ja palasi samaa reittiä takaisin. Se oli hänen rutiininsa. Niin hän oli päättänyt. Ihminen tarvitsi rutiineja. Rutiinit pitivät ihmisen kiinni arjessa. Hannelen kuoleman jälkeen Kataja oli ajatellut ottavansa koiran. Koiran kanssa kulkeminen ei tuntuisi niin yksinäiseltä, eikä hänen silloin koskaan tarvitsisi perustella kenellekään, miksi kulki yksin sateessa tai pakkasessa. Ja sitä paitsi koiralle puhuminen oli täysin sallittua, toisin kuin yksin puhuminen, jota pidettiin höperyyden merkkinä. Mutta ei hän koiraa ottaisi. Hän oli siihen liian vanha. Hän oli liian vanha mihinkään. Pellon takana kulki leveämpi niskaoja. Kataja harppasi sen yli ja kiipesi mäen harjalle. Kun hän pääsi sinne, lumisade oli yltynyt jo todella sakeaksi. Paksut hiutaleet tarttuivat kasvoihin ja silmäripsiin. Pahin olo alkoi helpottaa. Kataja seisoi hetken paikallaan ja kuunteli, kuinka tuuli taivutti puiden latvuksia, ja lähti sitten laskeutumaan takaisin pellolle. Hän nosti takin kaulukset ylös. Vaikka pyrytti kovaa, oli ilmassa silti kevään tuntua. Ehkä se saapuisi jo seuraavan tuulenpuuskan selässä. Kotona Kataja vei takin ja kengät kuivumaan pesuhuoneeseen, latasi kahvinkeittimen ja huomasi, että oli mitannut kahvin vahin13

gossa kahdelle. Televisiosta tuli uutiset. Yhdellä Porin teollisuusalueista oli sattunut räjähdys. Varastorakennus oli tulessa, ja lähialueen asukkaita kehotettiin pysymään sisätiloissa. Katajan otsa rypistyi. Hänen poliisinvaistonsa heräsivät. Poliisi pysyi aina poliisina. Kataja sammutti television ja tiskasi kahvikupin. Pyry sakeni kaiken aikaa. Hän haki kodinhoitohuoneesta täysinäisen puukorin ja alkoi täyttää vanhanaikaista seitsemän leivän uunia koivuklapeilla. Kun muurin lämmitti oikein kuumaksi, riitti se pitämään koko talon lämpimänä pitkälti toista vuorokautta. Lasten ollessa pieniä oli Hannelella ollut tapana paistaa siinä tuoretta leipää talvisunnuntaisin. Mutta ne ajat olivat ohi, nyt Kataja piti sillä talon lämpimänä. Hän raapaisi tulitikun ja katsoi, kuinka liekki tarttui tuoheen ja alkoi rätsähdellä. Hän varmisti, että hormi veti ja meni istumaan keittiön pöydän ääreen. Kaappikello raksutti edelleen. Hän istui pitkään tekemättä yhtään mitään ja nousi vasta, kun tiesi uutisten alkavan, laittoi television taas päälle ja meni vessaan. Kun hän tuli sieltä pois, jäi hän tuijottamaan vesilammikkoa keskellä parkettilattiaa. Kataja katsoi lammikkoa pitkään täysin paikoillaan, tutki katseellaan kattoa ja totesi, ettei vesi ollut tullut sieltä läpi. Matollakin näkyi vettä, ja jotain muuta. Oliko se kuraa? Hän otti askeleen lähemmäs. Niskavillat nousivat pystyyn. Matolla näkyi täysin selvä kurainen saappaanjälki. Uutisissa tuli uutta tietoa keskustassa sattuneesta räjähdyksestä, mutta Kataja ei kuunnellut sitä. Hänen sydämensä jyskytti. Äkkiä kaikki aistit olivat täysin hereillä. Hän haistoi, näki ja kuuli kaiken terävämmin. Aivot työstivät asioita äärimmäisellä nopeudella. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Joku oli tullut sisään takaovesta sillä välin, kun hän oli kävelyllä. Normaalisti hän olisi nähnyt auton tai tulijan, mutta pyry oli peittänyt näkymän pihaan. Hän ei ollut yksin. Joku toinen oli talossa hänen kanssaan. Kataja yskäisi, käveli keittiöön ja tarttui hiilihankoon, pöyhi leivinuunin pesää, muttei laskenutkaan hankoa takaisin pidikkeeseen vaan siirtyi varovasti olohuoneeseen se kädessään. Televisio pauhasi, esti kuulemasta. Hän seisoi pitkään paikassa, josta pystyi hallitsemaan katseellaan koko talon. Makuuhuoneen ovi oli auki, samoin kodinhoitohuoneen, jonne hän oli vienyt vaatteensa kuivumaan. Tyttöjen vanhat huoneet olivat suljettuja. Hän siir14

tyi WC:n ovelle varoen narisuttamasta lattiaa. Hänen entinen virkaaseensa oli lukkojen takana makuuhuoneen kaapissa, avaimet olivat olohuoneen kirjahyllyn alimmassa laatikossa. Matkapuhelin lojui sohvapöydällä ja ulko-ovelle oli viisi metriä. Järkevintä olisi napata puhelin pöydältä ja paeta tuiskuun. Makuuhuoneesta kuului kahahdus. Vaate vaatetta vasten. Vai oliko se vain kuvitelmaa? TV sekoitti äänet. Kataja kohotti hiilihankoa aavistuksen, tiukensi otetta kahvasta ja otti askeleen makuuhuoneen suuntaan. Hän ei nähnyt, kuinka hänen takaansa, eteisen liukuovikaapista työntyi esiin käsi. Kataja kuuli hiljaisen naksahduksen ja tunsi jonkin pistävän selkäänsä. Sitten kaikki muuttui valkoiseksi ja hän rojahti lattialle tulematta enää milloinkaan tajuihinsa. Mutta kuolema tuli vasta useita tunteja myöhemmin. Sitä Kataja ei enää nähnyt, kuinka hahmo, jolla oli yllään sadeasu ja kumisaappaat, astui ulos kaapista, avasi leivinuunin luukun ja lisäsi puita pesään. Eikä hän kuullut, kuinka hahmo kävi ulkona ja palasi sisälle vetäen perässään paineilmakompressoria. Eikä hän tuntenut sitä, kuinka kulmahiomakoneen timanttilaikka upposi kerta toisensa jälkeen hänen lihaansa ja luihinsa.

2. Lauantai 28. maaliskuuta 2015 Painajainen. Janne Rautakorvella ei ollut muutakaan sanaa kuvaamaan näkyä, jota kohti hän ajoi. Hän oli matkalla keskelle painajaista, josta ei voinut herätä. Vaistomaisesti hän hidasti vauhtia lähestyessään poliisiautojen merta, sinisiä valoja ja sulkunauhoja. Viimeiset metrit hän antoi auton lipua eteenpäin omalla painollaan ja pysäköi kuusiaidan viereen. Lähemmäs ei päässyt. Rautakorpi tunnisti autojen joukosta Ilari Strandin Volvon ja Liisa Sarasojan Citroenin. Rautakorpi astui ulos. Aurinko oli korkealla ja nurmikko paistoi ruskeana. Ei ollut kuin muutamia päiviä siitä, kun hän oli yöpynyt täällä. He olivat juoneet konjakkia, kuunnelleet LP-levyjä ja puhuneet ajoista, jotka eivät koskaan palaisi. Nyt Kataja oli kuollut, murhattu. Ja hänet oli pakotettu saapumaan paikalle, kiskaistu keskelle painajaista. Tuulessa tuoksui vastaheräävä luonto. Linnut lauloivat. Ilari Strand tuli häntä vastaan portille. Strandin kasvot olivat valkoiset kuin taikina. He kättelivät. ”Hienoa, että pääsit tulemaan”, Strand sanoi. Rautakorpi ei vastannut. Pihalla seisoi kuusi poliisia ja ovella kaksi valkoisiin pukeutunutta teknikkoa happimaskit kasvoillaan. Se riitti kertomaan kaiken tarpeellisen. Painajainen oli totta. Hän ei heräisi. ”Miten se tapahtui?” Rautakorpi kysyi. Strand katsoi Rautakorpea ja Rautakorpi näki, että tämä oli lopen väsynyt. Silmänaluset olivat mustat ja huulet verettömät. ”Sano suoraan, en tarvitse sääliä.” ”Hänet on murhattu, emme vielä tiedä miten – ja sitten paloi16

teltu neljään osaan… Palaset… ne on paistettu leivinuunissa.” Rautakorpi katsoi Strandia. Tuuli puhalsi peltoaukean yli, huojutti kuusiaitaa. ”Keitä sisällä on?” ”Kaikki mahdolliset. Metsänen on johdossa. Kävin siellä, mutta hän heitti minut ulos.” ”Leipuri?” Strand nyökkäsi. ”Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa”, Rautakorpi lausui. ”Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään.” ”Haluan nähdä sen.” ”Runonko?” ”Kaiken.” He menivät pihaan. Siellä oli täysi kaaos päällä. Yksi porukka haravoi ja valokuvasi nurmikkoa, toinen ryhmä parveili etuovella. Lisäksi pihalla seisoskeli ainakin kolme järjestyspoliisin partiota ja yksi koirapartio täysin toimettomina. Rautakorpi ymmärsi heti, että väkeä oli aivan liikaa. Hän sanoi Strandille: ”Lähetä ylimääräinen porukka pois pihalta ennen kuin joku sotkee jäljet.” Strand tajusi heti, mitä Rautakorpi tarkoitti ja komensi ylimääräiset nauhojen toiselle puolelle. Liisa istui pihakeinussa kuusiaidan varjossa. Hänen silmänsä punoittivat. Kun Rautakorpi ja Strand tulivat hänen luokseen, Liisa kohotti katseensa. Rautakorpi tajusi välittömästi, ettei Liisasta olisi mihinkään siinä kunnossa. ”Janne”, Liisa ähkäisi, nousi ja tarttui Rautakorpea kaulasta. Vartalo alkoi nytkyä, ja Rautakorpi tunsi Liisan kyynelten kastelevan poskensa. Rautakorpi puristi naisen itseään vasten ja antoi itkeä rauhassa. Kun he erkanivat, Liisan silmät kiilsivät. ”Kuka tekee tällaista?” Liisa kysyi. ”En tiedä, mutta saamme sen selville.” ”Onko se hän? Onko se Leipuri?” Rautakorpi pudisti päätään. ”Ei, se on joku muu.” Strandin puhelin alkoi soida ja hän meni puhumaan sivummalle. ”Oletko käynyt sisällä?” Rautakorpi kysyi. ”En. Metsänen ei päästä sinne ketään. Hän on ollut sisällä aa17

musta saakka yhdessä Hietikon kanssa.” Strand lopetti puhelunsa ja palasi heidän luokseen. ”Haluatko käydä sisällä?” hän kysyi Rautakorvelta. ”Nyt sinne voisi mennä.” ”Haluan.” Liisa jäi istumaan pihakeinuun, eikä edes teeskennellyt tahtovansa mukaan. Strand ja Rautakorpi menivät tekniikan pakettiautolle, pukivat ylleen suoja-asut ja hengityssuojaimet ja jatkoivat etuovelle. Siellä Rautakorven oli pysähdyttävä. Painajainen kouraisi häntä uudelleen kuin kylmä käsi järven pohjasta. Huimasi. ”Pystytkö tähän?” Strand kysyi. Rautakorpi vastasi pakottautumalla liikkeelle. Hänen jalkansa painoivat kuin lyijyharkot. He tulivat tuulikaappiin, jonka Rautakorpi tunnisti hyvin. Hän tunnisti myös tuoksun, joka oli Katajan kodin tuoksu, samanlainen, jollaiseen törmäsi usein vanhojen ihmisten kodeissa, mutta tällä kertaa siihen oli sekoittunut jotain hyvin pahaa. Jotain, minkä senkin Rautakorpi tunnisti. Tuoksu menneisyydestä. Tuoksu, jonka hän olisi mieluiten unohtanut. Olohuone ja keittiö avautuivat heti eteisestä. Palaneen ihon ja hiusten käry oli pinttynyt kaikkialle. Paikka oli täynnä tekniikan väkeä ottamassa sormenjälkiä, valokuvaamassa ja keräämässä kuitunäytteitä. Mikko Metsänen nojasi keittiön teräksiseen tiskipöytään. Happinaamari oli nostettu otsalle, kasvot kiilsivät hiestä. Suurikokoinen järjestelmäkamera roikkui vasemmassa kädessä. Kun Metsänen huomasi Rautakorven ja Strandin, hän suoristautui seisomaan. ”Onko ok tulla?” Strand kysyi. ”Täällä alkaa olla valmista. En halunnut olla töykeä, mutta meidän oli pakko saada työrauha. Pääset porukkasi kanssa aivan kohta hommiin”, Metsänen vastasi. ”Hyvä”, Strand sanoi. Kaksi valkopukuista teknikkoa, jotka raapivat tuhkanäytteitä syvältä leivinuunista, väistyivät ja paljastivat uunin mustuneen suun. Rautakorpi huomasi keittiön perällä paareilla makaavan ruumispussin. Metsänen näki, mihin Rautakorpi katsoi. ”Et halua nähdä sitä”, hän totesi. Metsäsen varoituksesta huolimatta Rautakorpi kumartui pussin viereen. Metsänen otti askeleen estääkseen, mutta antoi sitten 18

asian olla. Rautakorpi avasi vetoketjun. Vastaan tulvahtava haju sai oksennuksen nousemaan kurkkuun. Hetken Rautakorpi epäröi jättäisikö homman siihen, mutta levitti sitten pussin suun kokonaan auki. Esiin tulivat Katajan kasvot, tai mitä niistä enää oli jäljellä. Pelkkä pääkallo, jossa oli siellä täällä kiinni hiiltynyttä ihoa. Silmät, nenä ja huulet olivat kaikki palaneet pois. Rautakorpi paljasti loputkin rangasta. Ruumis oli sahattu neljään osaan. Jalat, keskiruumis ja pää oli irrotettu toisistaan. Haju oli kuvottava, mutta pahinta siinä oli, että Rautakorpi oli haistanut sen ennenkin. ”Ruumis on sahattu pyörivällä terällä. Lentävällä tai sirkkelillä”, Metsänen totesi. ”Eteisen matolla on renkaanjälkiä, jotka viittaavat paineilmalaitteeseen. Mahdollisesti suuritehoiseen kulmahiomakoneeseen ja kompressoriin.” Rautakorpi sulki vetoketjun ja nousi. Ponnistus tuntui lonkassa. Hän katsoi keittiön seinään, jossa luki tuttu runo, jonka senkin Rautakorpi oli nähnyt aiemmin. Metsänen tuli hänen viereensä. ”Minusta se on viesti sinulle”, Metsänen sanoi. Rautakorpi tuijotti tussilla kirjoitettuja sanoja. Kirjaimet olivat sotkuisia ja niiden koko vaihteli. Käsiala ei ollut tuttu, eikä se mitenkään voinutkaan olla. Leipuria ei enää ollut. Tämän oli tehnyt joku muu. Joku, joka halusi olla Leipuri – tai joku, joka halusi sen näyttävän Leipurilta. ”Miten se on tapahtunut?” Rautakorpi kysyi. ”Voin vain arvata.” ”Arvaa.” Metsänen pyysi Rautakorpea ja Strandia tulemaan perässään takaovelle. Siellä seisoi pari miesten saappaita. ”Oletettavasti murha on tapahtunut 25. tai 26. maaliskuuta. Itse veikkaan kahdettakymmenettäviidettä päivää, sillä silloin satoi lunta. Kuraiset jäljet eteisessä kielivät, että ulkona on ollut märkää. Oma veikkaukseni on, että Eero on ollut ulkona ja tullut sisään takaovesta. Saappaat on jätetty tähän kuivumaan. Sillä välin murhaaja on tullut sisälle etuovesta. Lukossa on tiirikoimisen jälkiä.” He menivät olohuoneeseen ja seisahtuivat. Kaikki oli pelkkää veriroisketta. Lattia, seinät ja katto olivat punaisen sumun peitossa. Sohva näytti kuin se olisi ruiskumaalattu. Mattoon oli imeytynyt 19

tummanpunainen, ihmisenkokoinen läiskä. Metsäsen ei tarvinnut selittää, että paloittelu oli tapahtunut siinä. Kaikki odottivat, että Metsänen jatkaisi. Rautakorpi tajusi seisovansa Katajan veressä ja peruutti askeleen. ”Eero oli kokenut poliisi. Asunnossa ei näy kamppailun jälkiä, joten todennäköisesti hänet yllätettiin. Murhaaja on kätkeytynyt asuntoon ja odottanut, että Eero palaa lenkiltään ja tainnuttanut sitten – tai tappanut. Ruumis on niin huonossa kunnossa, ettei siitä pysty sanomaan päällepäin mitään. Hänet on voitu yhtä hyvin kolkata, nukuttaa tai ampua.” ”Kesällä 2002 Leipuri tainnutti uhrinsa nukuttamalla”, Rautakorpi totesi. ”Uhrit olivat elossa joko paloittelun tai syttymisen hetkellä.” ”Sitä emme vielä tiedä Katajan osalta”, Metsänen sanoi, ”mutta on parasta, että valmistaudumme henkisesti siihen, että niin on ollut. Tämä tulee olemaan kaikille todella rankkaa, mutta sitä suuremmalla syyllä meidän täytyy tehdä huolellisempaa työtä kuin milloinkaan aiemmin.” ”Voimme lähteä varmasti siitä, että murhaajan motiivi on eri kuin kesällä 2002”, Strand sanoi. Rautakorpi pudisti päätään. ”Epäilen, että motiivi on pohjimmiltaan sama. Kosto. Syy voi olla eri, mutta kostosta on ilman muuta kyse.” ”Kosto kenelle? Sinulle vai Katajalle?” Strand kysyi. ”Minulle? Miksi teillä kummallakin on käsitys, että tämä liittyy jotenkin minuun? Eerosta tässä on kysymys.” Strand ja Metsänen vilkaisivat toisiaan. ”Totuus on, että Leipuri yhdistetään aina sinuun, halusit sitä tai et. Lähtökohta on tietenkin, että motiivi löytyy Katajan menneisyydestä, mutta minusta meidän pitää tarkastella asioita heti avarakatseisemmin. Meidän pitää varautua siihen, että murhia tulee nytkin lisää”, Strand sanoi ja tajusi vasta silloin itsekin omien sanojensa täyden merkityksen. Kaikki katsoivat toisiaan. Tuomo Hietikko, joka oli myös tullut olohuoneeseen, oli ensimmäinen, joka katkaisi syntyneen hiljaisuuden. ”Eli meidän pitää varautua siihen, että lisää poliiseja kuolee, niinkö?” Strand nyökkäsi vastentahtoisesti. ”Eero oli eläkkeellä, mutta 20

töissä Leipuri-murhien aikaan. Meidän pitää ottaa yhteyttä kaikkiin poliiseihin, jotka osallistuivat silloin murhien selvittämiseen. Sekä virassa oleviin että eläkkeelle jääneisiin.” Metsänen läiskäisi kämmenensä yhteen ja nyökkäsi Hietikolle. ”Opaskierros on ohi. Meidän on jatkettava töitä.” Metsänen alkoi käydä taas kuumana ja ravata eteisen ja keittiön väliä viittoen ohjeita muille. Rautakorpi ja Strand katsoivat parhaaksi poistua pihalle. Siellä oli yhä edelleen liikaa väkeä. Sillä hetkellä se ei kuitenkaan kiinnostanut Rautakorpea vähääkään. Hän tarttui yhteen terassin pylväistä ja veti happea keuhkoihinsa suurina haukkauksina. Strand tuli hänen viereensä ja näki Rautakorven verettömät kasvot. ”Oletko kunnossa?” Rautakorpi ei pystynyt vastaamaan. Maailma kieppui hänen silmissään, proteesikäden sormet hapuilivat suojapuvun vetoketjua, mutta eivät onnistuneet saamaan siitä otetta. Hänellä oli tukahduttavan kuuma. Sitten hän äkkiä oksensi. Strand ja joku toinen konstaapeli tarttuivat häntä kainaloista, taluttivat terassipöydän luokse ja auttoivat istumaan. Hänelle tuotiin lasi vettä. Hiljalleen maailma alkoi asettua uomaansa ja heilurimainen liike Rautakorven päässä lakkasi. Strand, Liisa ja Metsänen katsoivat häntä huolestuneina. ”Alkaa jo helpottaa”, Rautakorpi sanoi. ”Voin ajaa sinut kotiin, jos haluat”, Liisa tarjoutui. Rautakorpi pudisti päätään. ”Ei. Minua tarvitaan täällä. Olo on jo parempi.” Strand riisui valkoisen hupun, hiukset kiiltelivät hiestä märkinä. ”En muista uraltani mitään vastaavaa.” Sitten Strand komensi kaikki loputkin ihmiset pois pihalta ja sanoi: ”Tavataan kaikki minun huoneessani illalla. Käykö kello kuusi?” Toiset nyökkäsivät. ”Tule sinäkin”, Strand sanoi ja katsoi Rautakorpea. ”Tulen. Aivan varmasti”, Rautakorpi vastasi.