LOTTA TORVINEN POROVARKAIDEN JÄLJILLÄ / Lukunäyte by Myllylahti Oy

YTE

LUKUNÄ

LOTTA TORVINEN POROVARKAIDEN JÄLJILLÄ

YTE

LUKUNÄ

www.myllylahti.fi

ELISA NIEMINEN Kuvitus: Harri István Mäki YTE

LUKUNÄ

LOTTA TORVINEN POROVARKAIDEN JÄLJILLÄ

Myllylahti Oy Espoo 3

Matkasuunnitelmia – Lotta ja Leevi! On aika nousta! äiti huuteli alakerrasta. Oli helmikuinen talviaamu. Vilkaisin huoneeni seinällä olevaa kelloa. Se näytti varttia vaille kymmenen. Miksi ihmeessä äidin täytyi herättää meidät niin aikaisin? Nythän oli talviloman ensimmäinen päivä, ja olin haaveillut nukkumisesta niin pitkään kuin halusin. – Minulla on teille yllätys! – Kyllä minä äidin yllätykset tiedän, Leevi nurisi, kun törmäsin häneen portaikossa. Tällä veljeni tarkoitti luultavasti sitä, kun äiti oli yhtenä päivänä hakenut meidät koulusta ja vienyt syömään uuteen meksikolaiseen ravintolaan, jossa ruuan tulisuus pääsi yllättämään etenkin äidin. – Onko jokin hätänä? tarjoilija tuli kysymään meiltä, kun äiti juoksenteli ympäri ravintolaa ja kumosi pöytä kerrallaan niillä olevat vesikannut tyhjiksi. Muistan, kuinka minua hävetti. Me päätimme Leevin kanssa olla syömättä omia annoksiamme. Emme halunneet tulla kylällä tunnetuksi tulen puhaltamisesta kuten äiti. Tilanne päättyi vasta sairaalan ensiapuryhmän pai-

kalle tuloon. Äiti ryhdistäytyi kummasti nähdessään univormuihin sonnustautuneet nuoret miehet, ja näytti melkein siltä kuin liekit suussa eivät olisi vaivanneet häntä enää ollenkaan. Ruokailumme oli sillä kertaa tullut päätökseen. Kotona kerroimme asiasta isälle. – Minä olisin pystynyt syömään annoksen ilman minkäänlaisia vaikeuksia, hän rehenteli. – Minä pidän tulisesta ruuasta. – Sepä nähdään, äiti tokaisi. – Seuraavan kerran kun menemme ravintolaan, sinä saat syödä erikoisimman ja tulisimman annoksen mitä listalta löytyy. Jostain kumman syystä emme ole käyneet ravintolassa tämän episodin jälkeen. – Mikä se yllätys on? Leevi kysäisi astuessamme keittiöön, missä isä istui pöydän ääressä kannettava tietokone edessään ja hymy huulillaan, ja äiti nojasi selkä vasten kaapistoja kahvikuppi kädessään. – Noh? Mitä se on? Kertokaa! minä utelin. – Saammeko me nyt sen koirapennun, jota olen teiltä mankunut viimeiset kaksi kuukautta? – Ei koiria, äiti hymähti. – Ei mitään sellaista. Kyse on jostain paljon paremmasta. – Me lähdemme Lappiin, isä ilmoitti ylpeänä. – Olen varannut meille loman viiden tähden hotellista melko läheltä erästä tunturia. Pääsemme nauttimaan matkalla aidosta lappilaisesta tunnelmasta. – Kyllä, äiti nyökytteli innoissaan. – Voitteko kuvitella? Isä on halunnut yllättää meidät kaikki. Olin itse6

kin hyvin ällistynyt, kun hän ilmoitti haluavansa viimein käyttää siitä arvokkaasta korusta saamiamme rahoja. Isä kun on normaalisti niin pihi raha-asioissa, hän totesi, ja moiskautti märän pusun isän poskelle. Olin aina tiennyt isän olevan enemmän talvi- kuin kesäihmisiä. Siitä huolimatta olin aidosti yllättynyt, että hän oli matkustamisesta niin innoissaan. Äidin touhotus sitä vastoin ei yllättänyt minua hitustakaan. – Millä me sitten matkustamme sinne? kysyin samalla kun lapoin ensimmäisen lusikallisen kaurapuuroa suuhuni. – Lentokoneellako? – Junalla, isä vastasi. – Se on nykypäivänä helpoin ja halvin tapa matkustaa. – Sekin oli viisaasti suunniteltu, äiti kehui. – Yllättävää kyllä. Monen vuoden avioliitto alkaa viimein tuottaa tulosta. En oikein tajunnut, mitä äiti sillä tarkoitti, mutta ei kai se ollut mitään kovin tärkeää. – Lähdemme aamun ensimmäisellä junalla matkaan, äiti jatkoi. – Ja jo ennen iltaa olemme perillä hurmaavan lappilaismaiseman sydämessä. – Lähteekö pappa ja Hillevi mukaan reissuun? kysyin vilkaistessani keittiön ikkunasta papan talolle päin. – Olisi mukavaa, jos hekin lähtevät. Papan poikamiesvuodet olivat

tätä nykyä historiaa. Viime syksyn laivareissun jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun Hillevi kaarsi keltaisen Kuplavolkkarinsa (johon oli maalattu teksti ”Hillevi Haba – muskeleita ja älykkyyttä samassa paketissa”) papan pihaan, ja sen jälkeen se ei siitä ole pois lähtenytkään. Olen kyllä iloinen papan puolesta. Minusta Hillevi on kiva. Isä rykäisi kurkkuaan ja pyöritteli päätään. – Luulen… luulen, etteivät he edes haluaisi lähteä, hän sanoi. – He ovat olleet viime aikoina niin tiiviisti vain toistensa lumoissa. – Minun mielestäni he ovat olleet viime päivinä vielä entistäkin erikoisempia, äiti puhisi. – Rakkaus on tainnut sekoittaa heidät lopullisesti. Äidin sanoissa oli kyllä perää. Pappa ja Hillevi olivat olleet viime aikoina jotenkin oudon salamyhkäisiä. Papalla ollessamme he kuiskuttelivat keskenään, ja jos joku meistä sattui yllättämään heidät, he lopettivat juttunsa välittömästi ja loivat kasvoilleen typerän virneen. Selvästi he salasivat meiltä jotain. En vain ollut vielä keksinyt, mitä se on. – Mars pakkaamaan siitä, äiti kehotti kun aamiainen tuli lopulta päätökseen. – Lähtö Lappiin on aikaisin huomenaamulla! Me löimme Leevin kanssa ylävitoset. Lapin-matka oli kyllä nasta homma. Mutta en voinut sille mitään, että papan puuttuminen seurueesta vei ilostani terävimmän kärjen. Voisinkohan jollain tavalla lahjoa hänet ja Hillevin mukaan matkalle? 8

Juna lähtee! – Aikainen lintu madon nappaa, isä hykerteli talomme edustalla seuraavana aamuna kello kuusi. Äiti näytti siltä kuin olisi juuri nukahtamaisillaan siinä seisoessaan, koska hänen päänsä riippui hassusti alaspäin. Ymmärsin kyllä äidin tuskan. Minustakin herätys oli aivan liian aikainen, mutta jos halusi matkustaa heti päivän ensimmäisellä junalla, se oli vain kestettävä. Pian huomasimme, miten papan talon ulko-ovi kävi, ja pappa ja Hillevi astelivat keltaisen Kuplavolkkarin kyytiin. – Nyt he tulevat! Leevi hihkaisi, ja heti perään seurasi kovaääninen torventoitotus. Äiti säpsähti hereille horroksestaan. Hän näytti minusta hiukan kiukkuiselta. Ja väsyneeltä. – Kyytiin sieltä! Mitä te vielä odotatte? pappa huuteli avattuaan Hillevin auton ikkunan. – Juna lähtee viidentoista minuutin kuluttua. Hopi, hopi! Leevi avasi auton tavaratilan, ja sulloimme matkalaukkumme sisään. Laukkumäärästä päätellen minusta tuntui, että äiti luuli meidän muuttavan 10

sinne Lappiin tai jotain. – Eihän tämä mahdu edes kiinni, isä puhisi yrittäessään saada luukkua kiinni. – Auton vika, äiti tuhahti. – Kuplavolkkarit ovat liian pieniä. Eihän kenelläkään nykypäivänä edes ole tällaisia. Täysin poissa muodista. Hillevi ilmeisesti kuuli keskustelun auton sisälle, sillä hänen harmaa, kihara päänsä pisti esiin samalla hetkellä apukuskin ikkunasta. – Luulenpa, että rouvan täytyy jättää yksi laukuistaan kotiin, hän huuteli. Äiti nyrpisti nenäänsä, mutta alkoi kuin alkoikin kiskoa laukkuja autosta pois. – Löytyipäs! hän huudahti saadessaan käsiinsä alimmaisena olleen isän pienen mustan laukun. Sitten hän tunki muut laukut takaisin, ja sai jollain ilveellä luukun juuri ja juuri kiinni. – Valmista tuli! – Mutta se oli minun ainoa laukkuni, isä voivotteli. – Minun on pakko saada se mukaan. Siellä on partakone ja parit vaihtovaatteet. Ja puhtaat kalsarit. – Mikä siellä kestää? pappa huuteli. – Te myöhästytte kohta! – Nyt me olemme valmiit! minä huusin ja kapusin auton takapenkille. Samoin tekivät Leevi ja äiti. – Isä tule, me myöhästymme! Leevi huusi. – Tule jo! Viimein isäkin tuli autoon. Sekä hänen pieni musta 11

matkalaukkunsa, jota hän piteli sylissään koko matkan. Ilmeisesti kalsareita ei voinut jättää pois reissusta. Tunnelma oli tiivis. Luulen, että Hillevin Kuplavolkkaria ei ollut tarkoitettu kuudelle henkilölle. – Mihin päin Lappia te menette? Hillevi kysyi, ja loi takapenkille silmäyksen auton peruutuspeilin kautta. – Minäkin olen aina halunnut matkustaa tuntureille, hän lisäsi ja silitti vaivihkaa papan poskea. Rakastuneet ihmiset ovat välillä vähän erikoisia. – Me menemme… isä aloitti, mutta äiti keskeytti hänet nopeasti. – Se on oikeastaan salaisuus, hän lausui tärkeän oloisena. – Isä on halunnut pitää sen yllätyksenä. Me emme oikein itsekään tiedä minne olemme menossa. Tiedämme vain sen, että kyseessä on viiden tähden hotelli. Sen sanottuaan äiti kääntyi isään päin ja alkoi supattaa tämän korvaan: – En halua, että he saavat tietää kohteemme tarkasti. Haluan olla heidän tavoittamattomissaan edes hetken. He ovat viime aikoina olleet niin outoja. Nyt saan olla heistä sentään viikon erossa… – Vai hotelli, pappa puuttui keskusteluun. – Sitten ei ole mitään hätää. Sen kuultuaan Hillevi lätkäisi pappaa kevyesti käsivarteen. Äiti oli oikeassa. Pappa ja Hillevi olivat vähän outoja. Mutta silti minä pidin heistä kovasti. Pian olimme perillä rautatieasemalla. Pappa kurvasi asemarakennuksen eteen, ja me aloimme penkoa tavaratilasta laukkujamme. 12

– Hei sitten papan murut, pappa sanoi minulle ja Leeville ja riensi halaamaan meitä. – Viettäkää oikein mukava loma. – Kyllä varmasti vietetään, Leevi sanoi. – Äiti on luvannut, että pääsemme hiihtämään ja laskettelemaan. – Ja poroajelulle, minä jatkoin. – Ja moottorikelkkasafarille ja koiravaljakkoajelulle ja kotieläinpihalle ja kylpylään ja… Tässä kohtaa isä loi tiukan silmäyksen äitiin ja yskähti kuuluvasti. – Täytyyhän lasten saada kokeilla lomalla uusia ja jännittäviä aktiviteetteja, äiti selitti. – Huolimatta siitä, mitä ne maksavat, niinkö? isä murahti, mutta junan pillinvihellys keskeytti kuumentuneen tilanteen. – Hei sitten! Hillevi ja pappa heiluttelivat meille, kun lähdimme laukkuinemme astelemaan junan suun-

taan. – Nähdään viikon kuluttua! Me vilkutimme heille takaisin. Äidin käsi vilkutti aivan erityisen kiivaalla tahdilla. – Voitko kuvitella, hän sanoi ja katsoi isää. – Me todella saamme olla heistä kokonaisen viikon erossa! Käännyimme vielä kerran katsomaan taaksemme. Pappa käynnisti auton ja lähti ajamaan Hillevi kyydissään pois. Näytti siltä, ettei pappa tainnut muistaa mistä suunnasta olimme tulleet, koska hän lähti ajamaan eri suuntaan kuin missä hänen kotinsa oli. – Ehkä he käyvät syömässä jossain, Leevi ehdotti. – Tai ostoksilla. Niin asia varmasti oli. Vihdoin astuimme sisälle junaan. Konduktööri tarkasti heti matkalippumme ja toivotteli meidät tervetulleiksi. Sitten ovet sulkeutuivat, junan pilli kimahti soimaan ja juna lähti liikkeelle. Tuntui, että vatsani pohjassa lepatteli parvi perhosia. Täältä tullaan Suomen Lappi ja viiden tähden hotelli!

Sokerit naamalla – Missä ykkösluokka on? äiti kyseli, kun kävelimme pitkin junan käytävää istumapaikkojamme hakien. – Niiden täytyy luultavasti olla tuolla takaosassa. Äiti näytti minusta vähän huolestuneelta katsellessaan ympärilleen. En kyllä ymmärrä miksi. Minun mielestäni vaunussa, jossa olimme, oli ihan tavallisia ihmisiä. Paljon perheitä, niin kuin mekin. – Ykkösluokka? isä hörähti huvittuneena. – Miten niin ykkösluokka? Ei kai sellaisia ole kuin lentokoneissa. Äidin askeleet tekivät jyrkän stopin. Ja koska äiti kulki meistä etummaisena, hänen pysähdyksensä sai aikaan sen, että me muut mätkähdimme päistikkaa häntä päin. Isä törmäsi äitiin, Leevi isään ja minä Leeviin. Siinä me olimme koko Torvisen perhe keskellä kapeaa junan käytävää yhtenä epämääräisenä rykelmänä. – Onko jokin hätänä? Konduktööri pelmahti paikalle. Äiti oikaisi ryhtiään ja rykäisi pari kertaa arvokkaana. 15

– Olemme jostain syystä ajautuneet väärään vaunuun, hän sanoi ja röyhisti rintaansa. – Meillä on paikat numero 53–56. Missä ne sijaitsevat? Varmaankin junan takaosassa paremman luokan vaunuissa… Katselin, miten konduktööri syventyi tutkimaan äidin pitelemiä matkalippuja. – Paremman luokan? hän kysyi lopulta. – Meidän junassamme kaikki ihmiset ovat saman arvoisia. Ja kaiken lisäksi voin kertoa, että olette aivan oikeilla jäljillä. Paikkanne ovat tässä, olkaa hyvät! Konduktööri ojensi kätensä oikealle. Me käänsimme katseemme sen mukana. Ja kappas, juuri sopivasti neljä vapaata paikkaa meitä varten! Minä ja Leevi ryntäsimme äidin, isän ja konduktöörin ohi istumapaikoillemme. Oli jännää ja hienoa matkustaa ihan oikean junan kyydissä. Äiti näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta ei saanut sanaa suustaan. Ehkä häntäkin taisi vähän jännittää. – Lupaan, että hotellimme tulee korvaamaan kaiken, isä lohdutteli äitiä heidän istuuduttuaan lopulta viereemme. Äiti nyrpisti nenäänsä, mutta luulen, että ajatus viiden tähden hotellista korvasi pian junan ykkösluokassa matkustamisen. – Kaksi possumunkkia ja pari Trippiä, Leevi kertoi aamupalatilauksemme tiskille. Isä oli hetkeä aiemmin antanut meille molemmil-

le viiden euron setelin ja kehottanut meitä ostamaan itsellemme syötävää sillä aikaa, kun he syventyivät tekemään lomamme päiväaktiviteettien suunnitelmia. En ollutkaan tainnut syödä possumunkkia aamupalaksi koskaan aiemmin. Istuimme pöytään. Munkki maistui hyvälle. Minua nauratti Leevin syöminen, sillä hänen naamansa oli ihan täynnä sokeria. – Älä tuijota siinä, hän tuhahti ja pyyhki naamaansa paidan hihaan. Ryystin pillillä mansikanmakuista Trippiäni samalla kun katselin muita ravintolavaunussa olevia ihmisiä. Oli perheitä. Miehiä, naisia, lapsia. Kaikennäköisiä ja kaikenkokoisia. – Onko tässä vapaata? Voiko tähän istua? Katsoimme Leevin kanssa uteliaina tyttöä, joka oli ilmestynyt viereemme. Hänellä oli tumma polkkatukka ja punainen mekko, reppu selässä sekä kaakaomuki kädessä. Hän näytti aika nuorelta. Vähän minua ja Leeviä nuoremmalta. – Kyllä tähän voi istua, minä sanoin. – Tässä on ihan vapaata. Tyttö hymyili meille ja istui viereeni.

– Oletteko tekin menossa Lappiin? hän kysyi. – Joo, me mennään sinne lomalle, Leevi kertoi sokerit naamallaan. – Isä on varannut meille yllätysloman viiden tähden hotellista. – Kuulostaa hienolta, tyttö sanoi. – Aiotteko olla kauan? – Alle viikon, minä kerroin. – Entä itse? Oletko sinäkin menossa lomalle? – Itse asiassa en, tyttö sanoi hörpätessään kaakaotaan. – Menen tapaamaan erästä sukulaistani. – Asuuko hän Lapissa? Leevi uteli. – Missä päin? Ehkä me nähdään perillä. Voidaan mennä vaikka yhdessä laskettelemaan tunturiin. Jostain syystä tyttö näytti vähän vaivautuneelta. – Oikeastaan luulen, ettei hän pidä laskettelemisesta, tyttö sanoi ja katseli junan ikkunasta ulos. – Hän on sellainen vähän… noh, erakkoluonne. En ole edes tavannut häntä koskaan aiemmin. Mutta nyt hän kutsui minut kylään, ja koska koulustakin on lomaa, päätin mennä ilahduttamaan häntä. Hän on vähän yksinäinen, niin isä ja äiti kertoivat minulle. – Eivätkö vanhempasi ole mukana matkalla ollenkaan? minä ihmettelin. – Eivät he pystyneet lähtemään mukaani, koska ovat töissä, tyttö sanoi, ja minusta tuntui, että hän vältteli katsomasta meitä silmiin. – Oli mukava nähdä, tyttö yllättäen jatkoi ja nousi pöydästä.

– Mikä sinun nimesi muuten on? minä kysyin muistaessani, ettemme olleet vielä tainneet esitellä itseämme. – Minä olen Lotta. – Ja minä Leevi, veljeni sanoi. – Te olette ihan samannäköiset, tyttö naurahti. – Oletteko te kaksosia? – Jep, Leevi vastasi. – Kyllä olemme. – Niin ajattelinkin. Minun nimeni on Angeliina. Ehkä joskus näemme vielä. Vilkutimme hyvästiksi. Sitten Angeliina olikin jo kadonnut omaan vaunuunsa. Minusta hän oli kiva. Oli varmaan hauskaa saada matkustaa junassa ilman äitiä ja isää. Mutta kukahan oli se sukulainen, jonka luokse hän oli menossa kylään? Minusta oli vähän hassua, ettei Angeliina ollut ennen edes tavannut häntä.