Sini Helminen: Maan povessa /Lukunäyte

2

YTE

NÄ LUKU

SINI HELMINEN

MAAN POVESSA Väkiveriset 4: Maan kirja

TE

NÄY U K U L

Myllylahti Oy Espoo 3

YTE

NÄ LUKU

www.myllylahti.fi

Sivun 172 lainaus on Elina ja Maija Rannan tietokirjasta Haltijoitten mailla, maahisten majoissa (WSOY, 1996). © Sini Helminen sekä Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-988-1 (Sidottu) ISBN 978-952-356-007-9 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019 4

Isolle ja emolle, jotka näyttivät tien valkoisen kanin koloon.

5

Punainen on kauniin kuoleman väri. Katselen vaahteranlehtiä, jotka näin syksyllä hehkuvat hetken, ennen kuin putoavat ja muuttuvat taas harmaanruskeaksi maaksi. Muutoksen aika ei ole kevät. Vain vanhan kuolema voi tuoda jotain uutta.

Ilmassa on kirpeä viileys, kutkuttava väre kypsän viljan tuoksua, joka sekoittuu ummehtuneeseen maatumisen lemuun. Vedän sitä syvälle sieraimiin, väistymisen suurenmoista tuoksua. Aurinko loimottaa kylmänä ja silti silmiä kirveltävän kirkkaana Kalevan peltojen yllä. Siristän silmiäni erottaakseni koneiden mustina häämöttävät hahmot, rujot möykyt keskellä kullankeltaista korsimerta. Minun ei pitäisi olla täällä, mutta ei pitäisi niidenkään.

Isoemo muistaa sen vielä, punaisen sateen. Kuiskii siitä joskus iltaisin pirtissä, mutta kukaan ei kuuntele vanhusten jokelluksia, ei kukaan, paitsi minä. Fellmanin veripellot, sillä nimellä kalvikset paikkaa sen jälkeen kutsuivat. Mutta isoemo muistaa punaiset pisarat, joita satoi taivaasta karjan rehuun, juomaveteen. Kaikessa oli rautainen, kitkerä maku.

Romuväki teki sen toisilleen. Ne istuttivat toisensa hyvään multaan, löivät maahan kuin syyskuisen viljan.

Miehet, naiset, lapset. Se oli kalvisten ajanlaskulla vuosi 1918. En käsitä, mutta jotenkin ne antoivat anteeksi toi6

silleen. Rakensivat maan uudelleen, rakensivat ja rakensivat ja rakensivat, eivät jättäneet mistään maata mylläämättä, joka paikkaan ne tunkevat romujaan, kaikkialla kuulee niiden rymisevät äänet.

Fellmanin veripellon yllä on nyt puisto täynnä hiljaisia, rautaisia miehiä, ja sen alla me. Enää ei pitkään aikaan ole taivaasta valunut kauniin punaista. Sieltä on tullut vain saastaista mähmää, myrkyllistä lehmille ja imeväisille. Peltomme kituvat, väkemme pakenee yhä kauemmas, pakkautuu kasaan ja värjöttelee.

Viimeisenä taivaasta saapui meidän lähtömme merkki. Ääni, joka sai lampaat järjiltään ja sitten terä, metallinen ja puukkoa terävämpi. Se pisti reiän tummaan taivaaseen, sisään tunki satuttava valo ennen kuin neuvosto rakennutti ympärille maavallit. Nyt valo on poissa, mutta turvallinen pehmeä hämärä on petollinen.

Siksi olen täällä, katsomassa kirkkautta omin silmin, en peräänny takaisin, vaikka silmiini sattuu.

On taas syksy, sen tuntee kirpeästä puraisusta ilmassa. Sisälläni tuntuu ummehtuneelta, sormeni syyhyävät viikatteen varteen. Olen ollut nuori ja vihreä, mutta nyt minun on aika hehkua punaisena.

7

Luku 1

Mari: Kaikuja kadotetusta Olen jo tottunut taivaaseen. Siihen miten aurinko siivilöityy katosta yhteen hilatuille pulpettipöydille. Ilmassa leijuu niin vahva tärpätin haju, että välillä pyörryttää.

Mutta se on hyvä, turvallinen tunne, melkein odotan sitä noustessani rappusia ylös kuvisluokkaan, ohi messinkisen nimikyltin, nimen, joka ensimmäisinä päivinä hämmensi minua pahasti, kun se tuijotti vastaan tavallisten luokkanumeroiden täyttämästä lukujärjestyksestä.

Taivaallisesta rauhasta ei ole tänään tietoakaan.

Opettajaa ei vielä näy. Ilma on täynnä hälinää, jonka lapsellisesti kuvittelin vähenevän ysiluokalla. Pyry on kumartunut opettajanpöydän ääreen ja laskee siihen kahvikuppia, suu ovelassa virneessä. Tatu hakkaa häntä hyväksyvästi selkään. Ilmeisesti Pyry on askaroinut pesuaineesta ja vesiväristä opettajalle oluen.

Erotan silmäkulmassani tutut tummat hiukset, niihin kesän aikana ilmestyneet vaaleat raidat. En voi olla jähmettymättä. Jessika on kumartuneena juttelemaan Jasminille, eikä huomaa minua. Hengitykseni hidastuu, kun hän kääntää hieman päätään ja silmämme kohtaavat. Toinen käsi liikahtaa, se on jotakin tervehdyksen ja 8

hiusten korjausliikkeen välimaastosta.

Lasken nopeasti reppuni vakipaikalle Sofian viereen. Hän nyökkää minulle, mutta on niin keskittynyt korjailemaan hiilivärityötään, ettei nosta edes kunnolla katsettaan. Kasvot katoavat kesällä hankittujen violettien rastojen kätköön. En odotakaan enempää. Voin istua Sofian ja Lumin vieressä ruokalassa, minun ei tarvitse enää karata ruokkikseksi piileksimään savipajaan.

Se on hyvä alku, vaikka en olekaan vielä uskaltanut kutsua edes Sofiaa meille.

Tiedän. Tämän viimeisen lukukauden piti olla se suuri mahdollisuus. Tyhjältä pöydältä aloittaminen ja plaa plaa. Uusi Mari Aaltonen, ei ujoa punastelua, ei kiusaajien maalitauluksi tyrkyttäytymistä vaan rohkeaa ja iloista pintaliitoa. Mutta se ei ole ihan niin helppoa.

Vanha Mari on minussa niin raskaana ja painavana, että sitä ei saa karistettua yhdellä ravistuksella.

En tiedä, onko Jessika sanonut Jasminille ja Millalle jotain, vai aistivatko he vain muutoksen. Enää en kuule paheksuvaa sihinää kun astun sisään, WhatsApissa harvoin kukaan jaksaa mainita Huru-Maria. Jessika on jopa tykännyt parista kuvastani Instassa, mutta enimmäkseen olen lähes näkymätön, katsomme toisiamme kuin huurtuneen lasin läpi, ja joskus luulen näkeväni pienen tunnistamisen nyökkäyksen.

Pirkko, kuvismaikan äitiyslomasijainen, ilmestyy luokan eteen takaovesta posket iloisesti punoittaen. Pidän hänen värisevästä naurustaan, heilahtelevasta vaaleasta polkkatukasta ja ainaisista punaisista Marimekon raitapaidoista. Olisi silti parempi, jollei kuvisluokille 9

pistettäisi aina kuvismaikkaa luokanvalvojaksi. Pirkko on ihana kuvismaikka, mutta luokanvalvojana painajainen. Jopa minä muistan useammin, että meidän pitäisi palauttaa vanhempien allekirjoitukset jostain retkilappusesta. ”Jatketaan tänään taidehistoriajäljitelmiä”, Pirkko kuuluttaa. ”Jos joku on omasta mielestään jo valmis, niin käy täällä näyttämässä ja keksin sitten jonkun lisätehtävän.”

Käyn hakemassa oman keskeneräisen akvarellini. Kuvismaikka patistaa meitä kokeilemaan eri tekniikoita, mutta minä olen jo valinnut puoleni. Akvarellikynät ovat melkein kuin taikuutta. Niillä voi hahmotella päällekkäin valoja, varjoja ja värejä, ja silti vasta vesi paljastaa niiden todelliset sävyt. Olen valinnut aiheeksi Monet’n, joka kyllä maalasi öljyväreillä, mutta ne eivät kerta kaikkiaan ole minun juttuni. Liian tahmeita ja paksuja, vailla elävää kuulautta.

Monet ja impressionismi kiinnostavat minua eniten. En tiedä, johtuuko se siitä, että terkkarin mukaan näköni on huononemassa. Terkkari suositteli minua hankkimaan silmälasit, mutten ole hiiskunut siitä isälle ja Pihlalle. Silmälasien kanssa ei voi uida. Ja eikö muutenkin ole jo tarpeeksi, että rintani eivät ole vieläkään kasvaneet paria milliä enempää, kun taas näppylät naamassa puskevat sitäkin innokkaammin esiin.

Kynä hakkaa pyörteilevällä liikkeellä kovaan akvarellipaperiin. Minun ei tarvitse enää vilkaista mallikuvaa taidehistoriakirjasta, käteni vain jatkavat liikettään, sinistä ja vihreää, mustaa ja keltaista…

10

”Hmmm”, kuvismaikan ääni kuuluu aivan olkapääni vierestä ja säpsähdän. En ole edes huomannut hänen tuloaan. ”Mielenkiintoinen tulkinta Lumpeista…

Jotenkin vangitseva tunnelma…”

Vilkaisen piirustustani huolestuneena siitä, että se ei ole riittävän näköinen tullakseen hyväksytyksi jäljitelmäksi. Ylimääräinen kuvis ja samanhenkinen luokka eivät ole vain luovuutta ja vapautta. Mestaripiirtäjien ympäröimänä tunnen itseni pieneksi. Välillä pingottunut ilmapiiri ahdistaa ja tyhjä paperi mulkoilee minua niin pelottavasti, etten millään saa piirrettyä siihen yhtään viivaa, jota en heti kumita pois. Sofia on nostanut viimein katseensa hiilipiirustuksestaan ja pälyilee uteliaasti olkani yli.

Paperilla edessäni on kyllä värikynien kiivaasti luonnostelemia lumpeita, varjoilla leikittelevä vedenpinta ja oikeaoppiset sinisen, punaisen ja vihreän sävyt. Työssäni ei kuitenkaan ole Monet’n levollista tunnelmaa. Jokin saa veden näyttämään pyörteilevämmältä, varjot synkemmiltä, kuin tyynen pinnan alla piilisi jotakin. Sitten äkkään sen. Piirroksen alareunassa kurkottaa veden alta käsi. Suttaan kiireesti sen päälle vihreää ja sinistä väriä. ”Se ei ole vielä valmis”, mutisen. ”Miten sä teet ton?” Sofia kysyy, ja ihaileva sävy hänen äänessään saa minut kätkemään karmiininpunaisen naamani hiusverhoon. Jessika ja Jasminkin ovat hivuttautuneet lähemmäs viereiseltä pöytäsaarekkeelta ja vilkuilevat meihin päin. ”Emmä tiedä. Vähän sitä pistetekniikkajuttua aat11

telin kokeilla.” Yritän olla kuin en huomaisikaan yleisöäni, jatkan vain melkein väkivaltaisesti akvarellivärin hakkaamista karheaan paperiin. Salaa sisälläni hehkuu.

On harvinaista, että työni huomataan. Edellisestä kuvismaikka oli sitä mieltä, että osaan kyllä teknisesti jäljentää, mutta minulla ei ole omaa mielikuvitusta eikä tyyliä. Ja nyt kun pitäisi jäljitellä, niin tietysti ensi kertaa teenkin jotain muuta.

Keskityn työhöni ja yleisö kaikkoaa. Ajatukset kulkevat samoja pyörteitä kynän myötä ja vaivuttavat minut ikään kuin transsiin. Lopulta olen tyytyväinen ja tartun siveltimeen, kastan sen vesimukiin ja ryhdyn varovasti sivelemään. Väreihin tulee hehkua, ne punoutuvat sulavasti yhteen ja alkavat elää. Vesikasveihin kietoutunut käsi värjäytyy sinivihreäksi ja katoaa kokonaan näkyvistä. Äkisti minut keskeyttää kilisevä ääni, joka hetken hämmentää, ennen kuin tajuan sen olevan välituntikello. Lasken vastahakoisesti siveltimen alas. Olen melkein valmis, vielä jäi nurkkaan pieni kuiva kaistale. ”Muistakaa pestä siveltimet ja laittaa ne paikalleen ennen kuin lähdette!” kuvismaikka huikkaa. Seuraan kuuliaisesti Sofian perässä suuren metallisen lavuaarin luo, jonka edessä on jo hälisevää jonoa. Sofia etuilee nappaamaan tärpättipullon. En voi olla irvistämättä hajusta. Odotan, että Milla ja Noora ehtivät pois tieltä ja kaadan sitten sinimustaksi värjäytyneen veden mukistani viemäriin, huuhtaisen pensselini ja asetan sen kuivumaan. ”Ootko kuullu, että maikka on kuulemma saanu sen vauvan?” Sofia supattaa minulle, ja ravistan päätäni.

12

”Ehkä se tulee tänne joku päivä näyttään sitä. Onkohan se kauan pois? Ei mua toisaalta haittaa, jos Pirkko jatkaa…”

Palaamme takaisin pöydän ääreen ja käymme asettamassa työt kuivumaan. ”Mun pitää pitää kiirettä, tai mä myöhästyn tanssitunnilta.” Sofia heittää repun selkäänsä. ”Moikka!”

Kiskon repun vetoketjua ylös ja katson Sofian loittonevaa selkää. Jessika ja Jasmin naureskelevat jollekin päät yhdessä, koetan estää vainoharhaista oloa vahvistumasta kipeäksi ja puristavaksi, lähden harppomaan yksin ulos luokasta. Kierreportaat tuntuvat raskaammilta alas kuin ylös. Ohitan messinkisen Taivas-kyltin, enkä tiedä, miksi kiirehdin askeliani. Seuraavan bussin tuloon on tunti. Olen ottanut tavaksi jäädä asemalle odottamaan. Yleensä sorrun ostamaan karkkia ja katselemaan iltapäivälehtien otsikoita. Kun käärin auki suklaapatukoiden käärepapereita, minun tulee ikävä Tuuliaa. En ole nähnyt suojelussinipiikaani pitkään aikaan.

Olen viimein ala-aulassa. Sieltä johtaa vielä portaat Manalan Hiilikellariin, jossa tiedän lukiolaisten pitävän ilmaisutaidontunteja ja rukouspiirejä. Komea vanha jugendrakennus, kivinen Tylypahka, joka kohoaa kolhon modernin lisärakennuksen vieressä, on heidän valtakuntansa, jonka läpi meillä yläkoululaisilla on lupa kulkea vain vintin kuvistunneille. Kaikilla on viileät ilmeet ja muodikkaat vaatteet, ja minun on vaikea kuvitella, että pystyisin vuoden päästä kuulumaan heidän aikuiseen joukkoonsa.

Tumma tweedpukuinen lukiolaispoika, minua ai13

nakin kaksi päätä pidempi, pitelee minulle auki ulkoovea. Nyökkään kiitokseksi ja naamani on kuuma ja punainen kuin tomaattikeitto. Olen kuullut tuosta tyypistä, pitää kuulemma kaikille tytöille ovea auki ja joutuu siksi välillä myöhästymään tunnilta, kun tyttövaltaisessa koulussa porukkaa lappaa ulos ja sisään yhtä mittaa.

Ulkona viileys saa minut kiskomaan hansikkaat käsiin. Asvaltoidulla pihalla pöllyää hiekkaa ja kuivia lehtiä, jotka saavat minut räpyttelemään. Ilma tuntuu kummallisen kuivalta syksyksi. Onhan se mahtavaa, ettei tarvitse ainoana luuserina käyttää kumppareita ja sadetakkia (Pihla ei anna minun enää lintsata sadepäivinä). Kuivuus kumminkin tarttuu kurkkuun ja saa jalkani kutisemaan. Raavin salavihkaa jalkaani farkkujen läpi, mutta kutina vain pahenee. Ehkä pitäisi pyytää Pihlalta sitä rasvaa, jota metsänneidot laittavat selkäänsä.

Raahaudun kohti avonaista rautaporttia, kun tulen vilkaisseeksi portilla norkoilevaa hahmoa. Jähmetyn ja minun tulee yhtä aikaa kylmä ja kuuma. Portinpuolikkaaseen nojailee farkkutakkiin pukeutunut mies, vihreä tukka valuu olkapäille ja kajaali vetää mustat silmät viiruiksi. Siinä voisi olla jonkun lukiolaistytön vanhempi punkkaripoikakaveri, elleivät kajaalin lomasta katsoisi käärmeen kapeat pupillit. Kun tulen lähemmäs, pystyn myös haistamaan sen: vesikasvien ja kalan tuoksun, jota farkkutakista huokuva vanha tupakka ei pysty hukuttamaan. ”Mitä sä teet täällä?” Ääneni on tasainen, mutta jalkojeni lihakset ovat jännittyneet, valmiit pyrähtämään juoksuun. Hengitys tuntuu ahtaalta ja tiheältä. Minun 14

olisi pitänyt juosta jo. Ei edes katsoa näkkiä silmiin.

Kuin tietoisena ajatuksistani näkki räpäyttää laiskasti silmäluomiaan. Molempia luomipareja. ”Ei hätää, tyttö. Olen täällä Ahdin asialla.” ”Ja senkö pitäis rauhottaa mua?” Yritän vaivihkaa kaivaa kännykän taskusta ja räpeltää auki pyyhkäisylukitusta. Sormeni on aivan isän pikavalinnan päällä, mutta epäröin. Ehkä se on rento asento, tapa, jolla näkki pitää käsiään farkkutakintaskuissa. Käärmesilmät ovat raukeat, mutta niissä on silti jotain terävää, jotakin, mitä en ole niissä ennen nähnyt. ”Taidat olla aika kuivilla asioista, tyttö.” Näkin ääni on väreilevä, soinnukas, ja huulilla karehtii. ”Vesijärvessä on tapahtunut vallanvaihdos. Ahti on päivitetty nuorempaan ja hehkeämpään painokseen. Nimessä vuolas joki, pari vihreitä säihkysilmiä. Jos vielä muistat.”

Palleassa tuntuu isku, samanlainen kuin silloin kerran, kun Tatu löi pesäpallon suoraan vatsaani. ”Kymi?” ”Kas, muistit vielä vanhan poikakaverisi. Teillä kaksiulokkeisilla ei ole tapana olla kovin pitkämuistisia.”

Näkin ääni on yhtä pureva kuin suusta välähtävät terävät hampaat. ”No mistäpä tietäisit, tyttö, kun sinua ei ole näissä vesissä näkynyt?” ”Kuka –? Onko –?” Minuun iskee vastustamaton halu istua alas, mutta en voi tehdä sitä tässä, en romahtaa keskelle katuasvalttia. ”Jos nyt tarttuu haukea pyrstöstä, niin olennaista on, että Vesijärveen palaaminen on nyt turvallista”, näkki toteaa ja katselee mustia kynsiään.

15

”Ja miksi mä haluaisin palata? Mä en ole unohtanut, ettei edelliskerta ollut mikään huviuiskentelu. Mä olisin idiootti, jos mä palaisin sinne vapaaehtoisesti takaisin.” ”Kuule tyttö, en jaksaisi kestää enää kauan tätä kuivuutta”, näkki huokaa. ”Hyvä on. Ahti arvelikin, että et uskoisi meidän hyviä aikeitamme. Mutta jotain on muuttunut.”

Näkki työntää kätensä takkinsa alle, ja yhden hullun hetken kuvittelen sen vetävän esiin pistoolin. Mutta se on vain likainen sininen kangasrätti. Näkki ojentaa sen kouraani. ”Mikä tää muka on olev–” Sanani tarttuvat kurkkuuni. Tunnistan taivaansinisen sävyn, hennon ohuen kankaan, joka on kevyttä kuin ilma. ”Mistä sä sait tän? Tuulia ei kuulu vedelle.”

Sanoilla on terävät reunat, mutta näkki on tyyni, sen mustat silmät eivät paljasta mitään. ”Sitä sinun kannattaa kysyä Ahdilta, tyttö.” Näkki puhdistaa etusormella mustien kynsiensä alustoja. En usko, että sillä on kynsilakkaa. ”Joten sä kuvittelet, että mä astun tosta vaan takasin teidän verkkoihin tietämättä edes mistä on kysymys?” Otan askeleen taaksepäin. Musiikkiluokan tyttöporukka kävelee ohi, ja huomaan, että joku kääntyy katsomaan meitä uteliaasti. ”Ota tai jätä.” Näkin vihreät hiukset heilahtavat sen kohauttaessa olkiaan. ”Odotan sinua illalla poukamassa. Jos et ole siellä…” ”Mun täytyy miettiä”, sanon hiljaa enkä voi olla 16

vilkaisematta, ovatko musaluokkalaiset jo äänenkantaman ulkopuolella. Pieni osa minusta, osa jolle olen hyvin vihainen, toivoo, että he ymmärtäisivät tämän juuri niin väärin kuin voi. ”Ja mun täytyy puhua isän kanssa.” ”Miten vaan haluat.” Näkki lakkaa nojailemasta muuriin, ryhdistäytyy ja kääntyy lähteäkseen, ennen kuin epäröi. Jokin näkin ilmeessä muuttuu. ”Mari, sinun on hyvä tietää… että muutkin asiat ovat nyt toisin.

Vesijärvi ei ole sitä mitä ennen.”

Tavasta, jolla näkin kahdet luomet värähtävät, kuinka hän kietoo nahkatakkiaan tiukemmin ympärilleen, tiedän, että en halua kysyä. Näkki kääntyy, ja annan hänen mennä, jään täyteen kysymyksiä, jotka pistelevät ja kirvelevät, mutta ovat kuitenkin parempi vaihtoehto kuin lopulliset sanat.

Taivas kotitalon yllä on oudon kirkas, kuin joku olisi imuroinut kaikki pilvet pois. Uudenhehkuva vaaleansininen maali, jonka Pihla sai juuri kesällä sudittua talovanhuksen pintaan, saa talon sulautumaan taustaansa.

Nurmikko on ruskeaksi paahtunut ja kuivien lehtien täplittämä. Ainoa vihreä pilkku on Pihlan kirkkaan värinen hame, joka heilahtelee tuulessa hänen hyöriessään kuivahtaneen kukkapenkin yllä kastelukannu kädessään.

Jollei tuuli kuljettaisi mukanaan jäistä takavirettä, voisi kuvitella, että on heinäkuu. Viikkoihin ei ole satanut, ja ilma on niin kuivaa, että se kutittaa kurkussa ja saa jalkani kipeästi hilseilemään. Pihla huomaa minut, kohottautuu pystyyn ja laskee käsistään kastelukannun. ”Mari? Viitsisitkö käydä avaamassa hanan? Nämä raukkaparat eivät näytä millään saavan tarpeekseen. En 17

tiedä, pitäisikö ehkä harkita sadet–” Äkkiä Pihla keskeyttää, hänen vihreät silmänsä tarkentuvat kasvoihini, zoomaavat lähemmäs kuin hänen järkkärinsä objektiivi. ”Mari, mikä on vialla?”

Sekunnin sadasosan harkitsen, etten sano mitään.

Että pitäisin kaiken omanani, karkaisin illalla selvittämään asian, joka ei äitipuolelle mitenkään kuulu. Mutta meidän perheemme on vasta idullaan, enkä ole unohtanut, mitä valheet ja salaisuudet ovat meille tehneet. Isä ei ole ansainnut sitä, että tekisin sen hänelle taas. ”Näkki”, menen suoraan asiaan. ”Se tuli tänään koulun portille mua vastaan kun mä pääsin koulusta.”

Pihlan kasvoilla välähtää huoli. Silmäkulmiin laskeutuvat kaarnarypyt, jotka paljastavat Pihlan olevan vanhempi kuin ikinuoret kasvonsa. ”Mitä ne sinusta nyt tahtoo?”

Panen merkille, että Pihla käyttää monikkoa. Metsäläinenkin ymmärtää, ettei näkki omasta halustaan kulkeutuisi niin kauas järvestä. Tajuan äkkiä, miksi vedenväki on lähettänyt juuri hänet, vaikka näkki on vaarallinen ulkopuolinen, jonka kanssa ahdit harvemmin seurustelevat. Kuka on parempi sulautumaan Kalevan väen joukkoon kuin muodonmuuttaja? ”En mä tiedä”, epäröin. ”Se liittyy jotenkin Tuuliaan. Ahti haluaa, että mä tulen sinne käymään. Vesijärveen. Nyt tänään illalla.”

Kaarnarypyt syvenevät, vihreä lehvästö Pihlan silmissä tummenee kuin aurinko niiden takana joutuisi varjoon. ”Oletko varma, ettei tämä ole ansa? Näkki on en18

nenkin toimittanut äitisi asioita.”

Pihlan ääni on varovainen. Pudistan päätäni. Mieleen tunkeutuu kuva näkistä, ilmeestä, jonka hän loi minuun viimeksi ennen kuin käänsi minulle selkänsä. Jos Ahti on nyt poissa, tarkoittaako se… En halua ajatella ajatusta loppuun. ”Mä en usko, että tää liittyy mun äitiin”, sanon tiukasti. ”Ja vaikka liittyiskin… mitä muuta mä voin tehdä? Jos Tuulia on pulassa, mun on pakko auttaa.”

Pihla on hetken hiljaa. ”Isäsi ei tule tykkäämään tästä.”

Emmin. ”Onks meidän aivan pakko kertoa sille?”

Pihla katsoo minua ja minä katson takaisin. ”Isäsi ei kestä, jos et tule takaisin. Eikä anna minulle ikinä anteeksi.” ”Isä ei koskaan tuu antamaan mulle lupaa. Ei sen edellisen jälkeen”, totean takaisin.

Pihla huokaa. ”Ei, Kari ei tule antamaan lupaa.”

Olemme molemmat vaiti, voin melkein nähdä, miten ajatukset kihisevät Pihlan mustien kiharoiden alla, tallovat toisiaan jalkoihinsa. Pidän katseeni vakaana. ”Se saakelin sinipiika saa kyllä sitten olla kuoleman kielissä, että se on tämän arvoista”, Pihla puhahtaa, mutta jatkaa nopeasti huomatessaan ilmeeni: ”Vitsi vain. Toivon, että Tuulia on kunnossa. Ei kai tässä ole muita kuin huonoja vaihtoehtoja.” ”Joten annat mun mennä? Etkä kerro isälle?”

En melkein usko korviani.

Pihlan ilme muuttuu teräväksi.

19

”Soudan itse valvomaan, mutta minusta ei ole mihinkään vedessä. Sinun on siis pidettävä huolta itsestäsi.

Saat ainakin vuoden kotiarestia, jos menet hankkimaan itsesi hengiltä.”

20