Marko Immonen: Murhapaikanhakijat / Lukunäyte by Myllylahti Oy

MARKO IMMONEN

MURHAPAIKANHAKIJAT JÃ¤nnitysromaani

157

Myllylahti Oy Espoo 2

www.myllylahti.fi

”Wir schaffen das!” – Angela Merkel –

Kirjoitettu osin totuuden jälkeisenä aikana.

Prologi Mun sydän menee palasiksi heti jos vähänkin ajattelen tätä: Riina haluaa puhua isänsä kanssa, koska äiti vaikenee. Riina ajaa yhtä soittoa satoja kilometrejä, aina välillä kyynelehtien. Saimaan rannassa se pysäköi lomakylän pihaan. Suuri järvenselkä on sumun peittämä, isän auto päärakennuksen edessä. Riina henkäisee kirpeän syksyistä ilmaa sisäänsä ja valmistautuu pelastamaan porukoittensa avioliiton. Riinan ei pitäisi olla siellä, ei saisi, mutta mistä se tietäisi – se ei ole puhunut faijansa kanssa moneen päivään. Leveästi hymyilevä mies kävelee vastaan. Riina kysyy isää. Mies käskee seurata perässä. Mies johdattaa Riinan pieneen hämärään mökkiin. Tällaiseen kopperoon äiti on isän ajanut, Riina murehtii. Umpeen maalattu ikkuna heijastaa oviaukon, jossa Riina näkee oman ja saattajansa varjon. En usko että se ehtii huomata kohoavaa kättä. Oviaukko sulkeutuu. Kun Riina lopulta herää, on jo räjähtänyt. Mikään sen elämässä ei ole ennallaan enää koskaan. Ja se on mun syytä.

Toukokuun loppu, lauantaiaamuyö Katselin ympärilläni levittäytyvää kerrostalolähiötä ja yritin keksiä missä olin. Koivujen yllä loimottava aamuyön aurinko sai maailman hehkumaan mystisesti tavalla, joka sopi tokkuraiseen olooni. Missään ei näkynyt liikettä. Ilmakin seisoi. Näin vieraita parkkipaikkoja ja pensasaitoja. En tunnistanut edes kerrostalon rappua, josta olin juuri ulos astunut. En muistanut asuntoa enkä ihmisiä joiden kanssa olin yöni viettänyt. Tiesin varmaksi vain sen että olin juonut – ja paljon. Ilta oli alkanut Väinölän seurassa, mutta olimme taas kerran kadottaneet toisemme. Kokeilin farkkujen housunkauluksesta, olivatko alushousut jalassa. Olivat ne. Kokeilin etutaskusta oliko kännykkä tallessa. Oli se. Harkitsin soittavani taksin, kunnes tajusin etten tiennyt minne. Parin sadan metrin päässä näkyi risteys ja katukylttejä. Lähdin kävelemään niitä kohti. Hitto, että huippasi. Seisoin kädet sivuille ojennettuina ja yritin rauhoittaa alla keinuvaa jalkakäytävää, kun kuulin matalan murinan. Mutkan takaa lipui esiin hopeinen Ford Focus, joka pysähtyi ajoradalle, vain parinkymmenen metrin päähän. Säikähdin, tosin hidastettuna. Tuijotin sitä silmiin. Kahdet sammuneet lyhdyt ottivat mittaa toisistaan. Hetken emmittyään Focus rullasi hitaasti luokseni ja pysähtyi kohdalleni. Sivuikkuna laskeutui. Kuljettaja oli piikkitukkainen maahanmuuttaja, jolla oli valkokehyksiset Elvis-aurinkolasit. ”Tarviitko kyyti?” Elvis kysyi suomea murtaen. Hänen vieressään istui toinen hiilenpolttaja, jonka kal7

peat sänkipartaiset kasvot näyttivät synkiltä. Mustat hiukset. Mustat kulmakarvat. Ruskeat silmät. Mustat silmänaluset. Focus oli ilmeisesti kurditaksi. Känninen Jaakko ei pelännyt, se oli nähty moneen otteeseen. ”Pitäisi päästä Leppävaaran viereen, Mäkkylänmetsään.” Elvis katsoi minua tutkivasti. ”Satanen.” ”Missä tää on?” ”Tää on Viikki.” ”Viisikymppiä.” Elvis kohautti olkapäitään ja kurottautui avaamaan takaoven. Rojahdin takapenkille, ja auto nitkahti matkaan jo ennen kuin löysin turvavyötä. Päätin antaa olla. Nojasin päätäni niskatukeen ja suljin silmäni, mutta muutin nopeasti mieleni ja vääntäydyin keskelle istumaan. Oli pakko nähdä tie etten oksentanut. ”Ootteko te mistä?” ”Myllypurosta.” Elvis naurahti. ”Ei kun Irakista, mä oon Ahmed.” Ojensin kättä. ”Jaakko. Sä puhut hyvää suomea.” Ahmed tarttui käteeni. ”Yritän. Oon ollut täällä pari vuotta. Mounib vasta tullut Syyriasta, puhuu vain englanti.” Kättelin Mounibia. ”Hello. Sorry about your country.” Mounibin ilme muuttui asteen ystävällisemmäksi. Yritin keksiä jotakin järjellistä sanottavaa Syyrian tilanteesta, mutta ennen kuin sain suuni auki, auto huojahti ja oli keskityttävä pitämään vaivalla nautitut nesteet mukana matkassa. Kun olo helpotti, aloin kysellä. ”Mitä te teitte ammatiksenne?” ”Minä olen tekniikan oppilas”, Ahmed vastasi. ”Mounib vain tavallinen koulu. Mikä sinä olet?” ”Kemisti”, vastasin. ”Chemist.” ”Onko hyvä palkka?” ”Ihan ok.” Sitten mietin tarkemmin. ”Ei oikeastaan. Paska.” 8

”Onko kiva työ?” Olin hetken hiljaa. ”Paska.” Ahmed nauroi. ”Sä oot ok.” Kyselin pojilta miten ja miksi he olivat maahan tulleet, mutta Ahmed kuittasi tarinat liian pitkiksi yhden kyydin aikana kerrottavaksi. Toivoin kohteliaasti, että saisin joskus mahdollisuuden kuulla, mihin Ahmed yhtä kohteliaasti että mielellään kertoisi. Jossakin vaiheessa toivotin heidät tervetulleiksi Suomeen. Kuuluiko niin sanoa? Pehmensin kyselemällä Irakista ja Syyriasta, mutta pojat eivät olleet avautumistuulella. Pian Ahmed kysyi osoitetta. ”Varusmiehentie.” ”Voitko kirjoittaa.” Kaivoin taskujani, löysin käyntikortin ja kynän. Kirjoitin kotiosoitteeni kortin taakse. Heräsin vasta kotipihassa. ”Onko tämä oikea?” Ahmed kysyi. Nyökkäsin. Kömmin ulos ja tarjosin viisikymppistä. Ahmed oli jo tarttumassa siihen, mutta tuli toisiin ajatuksiin. ”Anna olla.” Olin liikuttunut. Kiitin irakilaista kädestä pitäen ja kurottauduin kättelemään vielä Mounibiakin. ”Mitäs jos…” aloitin. Taisin olla vieläkin humalassa. ”Mitä?” Ahmed kysyi. ”Mitäs jos annan puhelinnumeron, niin jos tarvitsette apua, niin voitte soittaa?” ”Apua mihin?” Ahmed kysyi ja kurtisti kulmiaan. ”Vaikka… en minä tiedä.” ”Kiusa”, Ahmed nauroi. ”Apu hyvä. Mutta sinä jo antoi puhelinnumero, siinä kortissa.” ”No hyvä.” Mitähän muuta olin unohtanut. Kun he ajoivat pois, seisoin paikoillani käsi hyvästiksi kivettyneenä. 9

Käännyin katsomaan talomme pientä nurmikkoa ja ulkoovea, jossa luki kullatuin kirjaimin ”Puustinen”. Rintaani puristi. Viikonlopusta ei tulisi helppo. Siirsin katseeni talon kyljessä olevaan autotalliin. Olin rakentanut sinne itselleni baarin. Siellä oli baaritiski, baarijakkarat, oluttynnyri, televisio ja seinät täynnä Liverpoolin rekvisiittaa. Muhkea sohvaryhmä. Sinne minun oli hyvä vetäytyä tekemään omia juttuja. Katsomaan jalkapalloa kavereiden kanssa. Tosin jalkapallo ei minua juuri kiinnostanut. Eikä minulla ollut kavereita kylään kutsuttavaksi. Mutta siellä minun oli hyvä koota pienoismalleja kunnon valossa, ilman että Sari tuhahteli vieressä. Siellä minun oli rauhallista nukkua, jos en halunnut herättää tyttöjä tullessani. Niin kuin tänä yönä. Saisin vapaasti valehdella kotiintuloaikani. Huokaisin ja kömmin autotalliini nukkumaan. Rakastin vaimoani, mutta sellaisena kuin hän alun perin oli. Olin tajunnut sen eräänä iltana vaatehuoneessamme. Minulla oli ollut käynnissä pakkomielteinen siivoussessio, joka oli alkanut kun olin avannut keittiön laatikon ja nähnyt pelkkää rihkamaa. Olin hermostunut, pitänyt sotkua Sarin vikana, hänen saamattomuutenaan ja järjestelmällisyyden puutteenaan. Niinpä olin siivonnut laatikon. Kaatanut kaiken tarpeettoman roskiin sellaisella armottomuudella, johon vain minä pystyin. Sitten olin siirtynyt laatikosta toiseen, huoneesta toiseen, sitä oli jatkunut päiviä. Olin siivonnut joka ilta, aloittanut malttamattomana heti töistä päästyäni. Viimein olin saapunut vaatehuoneeseen. Ahtautunut sisään kapeasta ovenraosta, sillä ovi jumitti pahvilaatikoihin, jotka täyttivät lattian. Raivasin niitä kuin mielipuoli ja päädyin kenkähyllylle. Löysin housunlahkeiden takaa suuren kehystetyn valokuvan. Se oli Sarin ylioppilaskuva. Otin sen käteeni ja henkäi10

sin syvään. Valkolakin alla sädehti ruskettunut nuori kaunotar. Tuuheat tummat kutrit, nuoruuden lupausta sädehtivät silmät. Puoliksi ivallinen, puoliksi kujeileva hymy. Siihen naiseen minä olin rakastunut. Ja rakastin häntä vieläkin. Mutta nyt samalla tavalla kuin posiolainen teinityttö rakastaa amerikkalaista rock-ikonia: erittäin kaukaa. Yhtä hyvin olisin voinut rakastaa Marilyn Monroeta tai Grace Kellya. Kuvan tyttöä ei nimittäin enää ollut. Suljin silmäni ja näin Sarin nyt. Hänen kasvoilleen oli jähmettynyt nyrpeän kuminen ilme. Minua etoi. Eniten minua etoi Sarin silmien sammunut palo. Etoi koska säihke sammui varsinkin kun silmät katsoivat minuun. Sari ilmestyi jo aamukymmeneltä ylleni. Hän tökkäsi kylkeeni. Siinä valossa vaimon silmien palo ei vaikuttanut lainkaan sammuneelta. Päinvastoin, lieskat ylsivät minuun asti. Pakenin ja käänsin kylkeä. Hetken kuluttua tunsin terävän potkun lonkassani ja kuulin sähähdyksen: ”Kusipää!” Ovi kolahti ja vaimo oli poissa. Seuraavaan perjantaihin mennessä olin univelkainen ja yksinäinen. Väinölä ei ollut soittanut, eikä minua huvittanut soittaa hänelle, ja olotilani lähenteli paniikkia; miten ihmeessä viettäisin viikonlopun saman katon alla minua vihaavan naisen kanssa. Tyttärestäni Riinasta ei olisi apua, sillä vaikka hän asuikin kotona, hän eli omaa elämäänsä ja piti muutenkin aina äitinsä puolta. Selitti tämän sanoja minulle. Silloin Ahmed soitti. Hän oli säilyttänyt käyntikorttini ja kysyi halusinko oikeasti tavata. Pelästyin, pakko myöntää. Huonoa suomea puhuvan pakolaisen soitto arkena, kun olin selvin päin, ei tuntunut yhtä hienolta kuin oli etukäteen tuntunut, kännissä ja kyydistä kii11

tollisena. Mutta miehen oli vastattava sanoistaan, myös humalassa lausutuista. Niinpä vastasin myöntävästi. Yritin ajatella asiaa positiivisesti. Jokainen suomalainen oli vastuussa maahanmuuttajien kotouttamisesta. Lisäksi siitä oli uskomattoman kauan, kun kukaan oli pyytänyt minua minnekään. Jos Väinölää ei siis laskettu. Lisäksi muslimien seura auttaisi minua pysymään edes yhden viikonloppuillan irti alkoholista ja sen arvaamattomista seurauksista. Ahmedin kaksio puiston reunalla Myllypurossa oli sisältä siisti ja tyylikäs, aivan kuten nuorukainen itsekin. Mattoja oli ehkä silmiini paljon, ei televisiota, pelkkä tietokone. Ahmedilla itsellään oli siisti punainen v-aukkoinen t-paita, siihen sävytetyt punavalkoiset Niken skeittikengät ja iso sukeltajankello, jonka muovipunottu leveä hihna täydensi asun Elvis-lasien valkoisten sankojen kanssa. Ja kun hän riisui aurinkolasinsa, lempeät pyöreät kasvot ja kiiltävä parransänki toivat mieleen nuoren tangovoittaja Sillanpään. Sitä vastoin Mounibista näki heti ensi silmäyksellä, että hän oli pakolainen joka nukkui kaverinsa sohvalla. Eikä tykännyt siitä. Istuimme perjantai-illan kolmistaan jutellen. Koska ramadan oli alkamassa, Ahmed halusi ottaa loppukirin ennen paastoa ja tarjosi dolmaa: herkullista kasviskäärylettä jossa oli jauhelihaa, riisiä ja vihanneksia. Hän ei juonut alkoholia, mutta Mounib ja minä hörpimme olutta. Syötyämme Mounib yllätti ja alkoi ensimmäisenä kertoa elämäntarinaansa kankealla englannillaan. Oikeastaan se oli hänen isänsä tarina.

Pako Syyriasta Mounibin isän Adnanin perhe – kolme sukupolvea – asui vuonna 2011 Aleppon lähellä Saraqibissä: siellä asuivat Adnanin vanha äiti, vaimo Mariam, 17-vuotias poika Mounib, 14-vuotias tytär Rana ja aina iloinen 4-vuotias ”vauva” Jumaa. Perheen elämä oli onnellista. Adnan työskenteli oliivisaippuatehtaan johtajana ja Mariam hoiti Jumaa isoäidin kanssa kotona. Vanhemmat lapset kävivät koulua. Kun levottomuudet vuonna 2011 alkoivat, ne eivät ensin koskettaneet perhettä suoraan. Sirpale sirpaleelta idylli kuitenkin särkyi. Jo seuraavana vuonna Vapaan Syyrian armeija otti asuinalueen haltuunsa. Perheen kotiin muutti nuoria taistelijoita, poikia aseineen. Sitten alkoivat hallituksen ilmaiskut, ja hyökkäyksen voimistuttua kapinallispojat tekivät lähtöä ja yrittivät saada Mounibin mukaansa. Isä-Adnan kieltäytyi raivokkaasti ja huusi, ettei hänen poikansa osallistuisi maanmiestensä tappamiseen. Hän haukkui majoittamiaan taistelijoita kiittämättömiksi, ja koko perhe pelkäsi heidän reaktiotaan. Kapinallispojat kuitenkin nielivät kiukkunsa, kiittivät naisia ja lähtivät ilman Mounibia. Sotilaskalustoa kulki ohi päivittäin, sillä Saraqib sijaitsi kahden valtatien risteyksessä. Niitä pitkin pääsi Alepposta sekä Latakiaan että etelään. Jossakin vaiheessa tynnyripommi osui tehtaaseen ja Adnanin työt loppuivat. Sitten pommit katkaisivat veden ja sähkön. Vaikka perhe ei päässyt suihkuun viikkoihin, he sinnittelivät kotonaan ja uskoivat että tilanne rauhoittuisi pian. Mutta toivo oli turhaa. Sotilaskalusto, sähköt ja vesi tuli13

vat ja menivät, ja tilanne vain paheni. Keväällä 2013, kun helikopteri tiputti kaupunkiin kaasua, Adnan todisti väkijoukon mukana, kuinka sairaalan pihaan kannettu nuori tyttö oksensi ja haukkoi henkeään, silmät päästä pullistuen. Tyttö selvisi hengissä mutta isä-Adnanille kaasuisku oli viimeinen pisara. Hän myi talonsa murusilla siitä mitä oli maksanut, perhe pakkasi tavaransa ja pakeni Turkin puolelle. Niin he päätyivät satojen tuhansien muiden tavoin Kilisiin. Heillä oli rahaa, joten he säästyivät pakolaisleiriltä, mutta ränsistynyt, oveton huone jonka he vuokrasivat, ei ollut lopulta konttikylän kontteja kummoisempi. Adnan ei löytänyt töitä. Syyrialaisia tuli koko ajan lisää, pakolaisleirit täyttyivät. Rahat kuluivat nopeasti. He säästelivät hätäkassaa ja elivät YK:n ruoka-avun varassa, joka oli dollari päivässä per pää. Adnan uskoi vieläkin, että tilanne rauhoittuisi ja perhe pääsisi kotiin. Mutta uutiset Syyriasta olivat yhä huolestuttavampia. Islamistit, kapinalliset ja hallituksen joukot nuijivat toisiaan, tappoivat siviilejä ja tuhosivat kodit siinä sivussa. Yhtäkkiä YK:n pakolaisapujärjestö UNCHR ilmoitti tylysti tekstiviestillä, ettei se ollut onnistunut keräämään tarvittavia varoja. Köyhimpien apu puolitettiin, mutta Adnanin perheen kaltaisten parempiosaisten apu lakkautettiin kokonaan. Vaikka perhe oli siihenkin asti syönyt enimmäkseen vain sipuleita, jauhoa ja riisiä, nyt hätäkassa alkoi huveta sellaista tahtia, että Adnanin oli viimein pakko toimia. Saksan Merkel oli luvannut ottaa heidät vastaan ja niin Adnan ilmoitti, että perhe lähtisi matkaan. Mariam vastusti, piti yritystä vaarallisena. Myöskään lapset eivät olisi halunneet vieraaseen maanosaan. Mutta perheellä ei ollut vaihtoehtoa. Euroopassa heillä oli sentään mahdollisuus. Rahaa oli jäljellä sen verran, että he matkustivat bussilla ja saivat syödäkseen. Mutta heidän oli pakko matkustaa säästeliäästi, koska eivät tienneet tulevasta. He nukkuivat taivasalla, 14

vuoroin hikoilivat, vuoroin palelivat. Nälkä ja univaje vaivasivat. Sen jälkeen kun he olivat huomanneet erään turkkilaisen iskeneen silmänsä Rana-tyttäreen, yhden aikuisista oli valvottava koko ajan. Ihmisiä oli tien päällä paljon, monet heitäkin epätoivoisempia. Lopulta perhe saapui Egeanmeren rannikolle Bodrumiin. He katselivat rauhallista merta ja vain muutaman kilometrin päässä Akyarlarin kylästä sijaitsevaa Kosin saarta. Siellä oli Kreikka, siellä oli turva. Mutta viranomaisten veneet partioivat aluetta lakkaamatta. Kiinnijääneitä sakotettiin ja heidät siirrettiin kauas turkkilaisten leirille. Sinne ei halunnut kukaan. Öisin, kun perhe nukkui kadulla Mounib turvanaan, isäAdnan käveli kilometrejä Akyarlarin kylässä olevalle rannalle ja seurasi sivusta, kun pakolaisia lastattiin kiikkeriin purkkeihin vain satojen metrien päässä pröystäilevistä turistihotelleista. Hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen perheensä kyytiin, mutta salakuljettajien vaatima maksu olisi ollut melkein kymmenen tuhatta euroa. Hän oli sittenkin venyttänyt lähtöä liian kauan ja kassa oli jo liian pieni. Adnan kierteli Akyarlarin rantoja ja yritti keksiä ratkaisua. Bodrumiin tulvi uusia pakolaisia, ja vaikka moni pääsi yli tai jatkoi pohjoiseen, kaupungissa odottavien määrä kasvoi koko ajan. Moni jäi jumiin, kun salakuljettajat huijasivat matkarahat. Eräänä yönä tuuli yltyi pimeän tultua ja aallot kohahtelivat rannan kiville voimakkaina. Adnan oli taas nähnyt usean veneen lähtevän ja vaelsi rantaa pitkin pohjoiseen, tuulen suuntaisesti. Yhtäkkiä hän huomasi rantakiviin hakkaavan, kumollaan kelluvan kumiveneen. Hän juoksi veneen luo, tarttui siihen ja uitti kivien välistä rantaan. Vene vaikutti ehjältä ja kantaisi nipin napin hänen kuusihenkisen perheensä. Adnan yritti olla miettimättä, mitä veneessä olleille oli tapahtunut. Vene oli piilotettava yöksi. Adnan oli kulkenut alueella myös päivisin ja tiesi, että se oli saatava satojen metrien päähän palmujen väliin, niukan kasvillisuuden joukkoon. 15

Muuten se katoaisi nopeasti, sillä niemenkärjessä harhaili päivisin lukuisia hänen kaltaisiaan. Adnan juoksi hakemaan Mounibin ja Ranan kaupungista. Parin tunnin kuluttua he puoliksi kantoivat, puoliksi raahasivat veneen piiloon. He palasivat muiden luo täynnä toivoa. Adnan ei nukkunut sinä yönä silmänräpäystäkään. Jo ennen kuin aamu valkeni, hän lähetti Mounibin venettä vahtimaan ja lähti itse etsimään meloja ja pelastusliivejä, mutta kaupat olivat tyhjentyneet kunnon tarvikkeista. Melat Adnan sai ostettua, mutta liivit olivat kelvottomia piraatteja, joista häntä oli varoitettu, ja silti niistä vaadittiin kiskurihintoja. Adnan päätti säästää rahansa. Soutumatka olisi vain neljä kilometriä. Sinä iltana meri tyyntyi. Puolenyön aikaan he työnsivät veneen veteen ja lähtivät matkaan. Adnan ja Mounib istuivat reunalla melomassa, muut veneen pohjalla. Kun mainingit tarttuivat veneeseen, he epäröivät hetken. Adnan painoi nyrkillään kumiveneen laitaa ja katsoi poikaansa. Oliko veneessä ollut edellisenä iltana enemmän ilmaa? He päättivät, että se oli yhdentekevää, koska matka oli lyhyt. Kumpikaan ei sanonut mitään vaan he tarttuivat uudelleen meloihin. Heidän olisi silloin pitänyt myöntää itselleen totuus, mutta he eivät pystyneet. Miltei uintimatkan päässä loistavat Kosin valot, ja toivo siitä, että he olisivat jo ennen auringonnousua turvassa, olisivat sitä loppuelämänsä ajan, että perheellä olisi katto pään päällä ja lapset pääsisivät kouluun ja Adnan töihin, se toivo oli yksinkertaisesti liikaa. He kieltäytyivät uskomasta, mitä aistit heille kertoivat. Tuntia myöhemmin, kun veneen asteittainen tyhjeneminen kävi selväksi, Kosin valot olivat jo niin lähellä, ettei asialla ollut enää merkitystä. Kunnes vesi tuli yli laidan.

Syvä hiljaisuus Vaikka Mounib kertoi tarinaansa huonolla englannilla, sekä Ahmedin että minun kyyneleeni valuivat, kun Mounib kuvaili äitinsä viimeistä huutoa. Isä oli antanut Mounibille perheen rahat ja käskenyt hänen pelastaa itsensä. He olivat jo kaikki veden varassa, kun isä oli työntänyt esikoisensa väkisin matkaan. Mounib oli lähtenyt uimaan kohti valoja, kun muut – jokainen enemmän tai vähemmän uimataidoton – olivat jääneet pitelemään uppoavan kumiveneen reunoista. Vajaa tunti joka uintiin oli mennyt, oli ollut Mounibin elämän raskain. Hän oli uinut ensin raivokkaasti, kiirehtinyt apua hakemaan, mutta hänen voimansa olivat ehtyneet nopeasti ja hän oli uskonut hukkuvansa. Hän oli pakottanut itsensä rauhoittumaan, uinut rauhallisin vedoin voimiaan säästäen ja itkenyt lakkaamatta, kun oli tajunnut, ettei ehtisi ajoissa. Viimein hän oli raahautunut Kosin valaistulle hiekkarannalle, pakolaisten ja vapaaehtoisten auttajien keskelle. Kukaan ei ollut halunnut lähteä merelle, kaikki olivat pitäneet sitä turhana yrityksenä. Rannikkovartiosto oli sentään hälytetty. Mounib oli istunut rannassa huopaan käärittynä, tuijottanut sillä kertaa Turkin valoja ja tärissyt kylmästä. Kun rannikkovartioston alus oli viimein saapunut, jälkeäkään Mounibin perheestä – edes kumivenettä – ei ollut löytynyt. Mounib oli ollut raivoissaan. Ja oli yhä. Seuraavista päivistä Mounib ei muistanut paljoakaan, ne olivat menneet udussa. Hän oli asunut teltassa ison joukon keskellä. Ketään ei ollut kiinnostanut hänen kohtalonsa, kai17

killa oli oma hätänsä. Niinä päivinä oli uponnut ainakin kaksi isoa alusta, ja hukkuneita oli kymmeniä, ellei satoja. Passi oli jäänyt isälle, ja Mounibilla oli vain kastuneita dollareita. Niiden turvin nyt parikymppinen orpo aloitti pitkän, yksinäisen matkansa halki Euroopan. Autolautalla Ateenaan, hänen ensimmäinen laivamatkansa koskaan. Bussilla Makedonian rajalle, jossa kolmenkymmenen pakolaisen ryhmässä junarataa pitkin kävellen, aseistetun maastopukuisen vartijan johdattamana rajan yli. Aidatulle hiekkapläntille junaa odottamaan. Makedonialaiset halusivat heistä nopeasti eroon. Juna kulki viisi tuntia yhtä soittoa Serbian rajalle, jossa sama show jatkui. Mellakkavarusteisiin pukeutuneilla rajasotilailla oli hengityssuojaimet ja kertakäyttöhansikkaat. Pakolaisia ohjattiin eteenpäin kuin eläimiä, karsinasta karsinaan. Kreikkalaiset, makedonialaiset, serbit, unkarilaiset ja itävaltalaiset ottivat heidät vastaan, mutta vain ohjatakseen heidät nopeasti ja armottomasti eteenpäin. Vasta Berliinissä Mounib kohtasi ensimmäiset hymyt. Rautatieasemalla saksalaiset jopa vilkuttivat. Turvapaikanhakijat lastattiin linja-autoihin ja kyydittiin muutaman kymmenen kilometrin päähän urheiluhalliin rekisteröintiä odottamaan. Maatessaan patjalla satojen muiden joukossa Mounib yritti käsittää, että oli perillä. Saksa oli kuitenkin ollut hänen isänsä unelma, ei hänen omansa. Hän oli menettänyt perheensä ja sai tuskin syötyä. Toisena yönä Mounib heräsi meteliin. Ikkunoiden läpi lensi polttopulloja ja lasit räjähtivät lattialle. Liekit kiipesivät seinille ja hetkessä suuri sali oli yhtä savua ja liekkimerta. Hän taisteli taas hengestään, peitti nenänsä paidanrievulla ja pakeni ulos palomiesten, mellakkapoliisien ja mielenosoittajien keskelle. Se oli riittänyt Mounibille Saksasta. Hän oli lähtenyt heti lääkärintarkastuksen jälkeen Berliiniin ja sieltä junalla kohti Ruotsia. 18

Vaikka tarina oli tuttu Ahmedille, kuuntelimme molemmat hievahtamatta Mounibin puhetta. Siinä vaiheessa kun hän kuvaili Ruotsia – luonnonkaunista ja suvaitsevaa maata, josta oli kuullut – minun oli pakko keskeyttää ja kysyä häneltä miksi hän sitten oli nyt Suomessa. Tukholman rautatieasemalla oli ollut väentungos odottamassa, Mounib selitti, aivan niin kuin Berliinissäkin. Iloisia paikallisia tervetulleeksi toivottamassa. Mutta hänen huomionsa oli kiinnittänyt vakavana seissyt mies, joka oli pidellyt arabiankielistä kylttiä: Älä jää Ruotsiin, poliisi hakkaa! Mounib oli vääntäytynyt miehen luo. Tämä oli ollut Irakin sunni ja kertonut, että Mounibin kannattaisi vältellä rekisteröintiä ja jatkaa Suomeen. Siellä myönteinen turvapaikkapäätös tulisi helpommin. Muuten olisi todellinen riski, että hän joutuisi palaamaan kotiin. ”Ei kai se syyrialaisia koskenut?” kysyin. ”Ei”, Mounib vastasi. ”Mutta sain tietää siitä vasta Suomessa, kun olin jo rekisteröitynyt. Silloin oli aivan liian myöhäistä.” Jossakin toisessa tilanteessa olisin nauranut. Mounib oli Suomessa väärinkäsityksen vuoksi. Mutta Mounibia ei naurattanut. Hän oli katkera. Hän kertoi turvapaikkahaastatteluista, siitä kuinka häneltä oli jankattu syytä Syyriasta lähdölle. Hän oli kertonut haastattelijalle kaasuiskuista ja pommeista. Vaarasta kuolla tai joutua itse sotimaan. Lähestyvästä Isisistä. Uhasta joutua silpomaan tai tulla silvotuksi. Vaikka haastattelija oli näytellyt empaattista, tämä oli kuitenkin kyseenalaistanut kaiken mitä Mounib oli kertonut. Miksi lähteä Turkista, vuokra-asunnosta? Miten sait veneestä rahat mukaan, mutta et passia? Mounib kertoi suuttuneensa haastattelijalle. Oli jopa syyttänyt tätä eurooppalaisena yhdeksi niistä, jotka olivat kieltäneet YK:n pyytämän rahoituksen ja vieneet heidän ruokakuponkinsa. 19

Lopulta Mounib oli odottanut turvapaikkapäätöstä kuukausia, vaikka joku bagdadilainen shiia oli saanut päätöksen parissa viikossa. Turkin vuokra-asunto oli herättänyt virkailijoiden epäilykset elintasopakolaisuudesta ja passittomuus koko tarinan paikkansapitävyydestä. Nyt Mounib totesi, silmät vihasta leiskuen, että ilmeisesti hänen perheensä hukkumisessa oli väärin pelkästään se, ettei siitä jäänyt todisteita. Ahmed jätti Mounibin puhkumaan vihaansa ja kertoi kuinka he kaksi olivat ystävystyneet. He olivat tavanneet Metsälän vastaanottokeskuksessa, jonka asukkaita Ahmedilla oli tapana autella. Ahmed tulkkasi ja hänellä oli auto. ”Oikeastaan minun pitäisi loukkaantua siitä, miten Mounib puhuu irakilaisista”, hän sanoi ja nauroi. ”Suurimmalla osalla heistä ei ole mitään syytä hakea turvapaikkaa”, Mounib vastasi. ”He vain hulinoivat keskenään ja poliisi käy vähän väliä rauhoittelemassa.” ”Leiri kymmenessä oli paljon shiioja”, Ahmed selitti. Mounib pysyi synkkänä. ”Ihan oikeasti. Minä olin menettänyt kaiken ja nämä… safawit vain juhlivat. Ja valittivat.” ”Safawit? Leiri kymmenen?” kysyin. Ahmed vaimensi minut kädenheilautuksella. Mounib jatkoi: ”Yksi kaveri näytti Metsälässä – eli leiri kymmenessä – vanhaa Facebook-päivitystä, missä kaksi turvallisuusjoukkojen shiiaa seisoo Irakissa univormussa kaulakkain. Nyt ne olivat siellä, käytävän toisella puolella pakolaisina, muka avuntarvitsijoina.” Mounib tuhahti perään. Keskustelu eteni alueelle, josta en ymmärtänyt mitään. Mounib ja Ahmed istuivat hetken hiljaa. Sen jälkeen Mounib jatkoi. ”Kaikki oli paskaa. Hakemukseni hukkui jonnekin byrokratiaan. Kadulla syljettiin päälle.” ”Mounib ehti jo pahoille teille”, Ahmed sanoi. Mounib vilkaisi Ahmedia pelästyneenä, mutta Ahmedin käsi rauhoitteli Mounibia. 20

”Olen ehkä huono muslimi, mutta en paha mies”, Mounib mutisi. ”Samalla kun minä näin painajaisia merestä, safawit soittivat musiikkia ja juoksivat käytävillä ja läiskivät toisiaan pyyhkeillä.” ”Sinulla on nyt kuitenkin oleskelulupa”, totesin. ”On. Mutta ilman Ahmedia olisin kadulla.” ”Eikö sinulle löytynyt asuntoa?” ”Hyvinkäällä. Mutta siellä ne vasta päälle kävivätkin. Halusin Helsinkiin.” ”Täällä on pitkät asuntojonot”, Ahmed murahti. Lähdin Ahmedin luota sekavassa mielentilassa. Olin käynyt vain Myllypurossa, mutta kun nousin jokerista Leppävaarassa, tunsin palaavani ulkomailta. Olin myös kuin turpiini saanut, sillä Mounibin kokemukset olivat nyt omiani. Kun nousin kotona taksista, vedin henkeä. Päätin etten hyväksyisi Sarilta mitään paskaa. Hän ei kuitenkaan ollut kotona. Painelin autotalliin nukkumaan. Lauantaina en uskaltanut paljastaa Sarille missä olin illan viettänyt. Tunsin hänen asenteensa sekä minua että maahanmuuttajia kohtaan ja pelkäsin seurauksia, joten annoin hänen pitää käsityksensä; olin ollut muka Väinölän seurassa. Valhe kuitenkin sai palkkansa. Naamani oli Väinölän viihdyttäjäksi aivan liian vähän turvoksissa, mistä Sari veti omat johtopäätöksensä. Ne puolestaan käynnistivät vaimon mykkäkoulussa pikaisen opintouudistuksen. Kohtelustani kimpaantuneena naukkailin lauantai-illan, ja kun vähän ennen nukkumaanmenoa sain päähäni laukoa totuuksia, välimme syväpakastuivat koko seuraavaksi viikoksi. Sunnuntaista lähtien ruokailimme taas eri aikaan, laitoimme omat ruokamme ja pesimme omat astiamme. Emme sanoneet huomenta emmekä kiitos. 21

Kansainvälisen konsernin Helsingin tutkimuslaboratorio, jossa työskentelin, oli koko aikuisikäni kestäneiden yrityskauppojen, pilkkomisten ja organisaatiouudistusten jälkeen niin ahdas karsina, että se nuiji motivaationi säännöllisesti maanrakoon. Siitä huolimatta, aina silloin tällöin, fenolin tai asetonin tuoksu saattoi palauttaa hetkeksi alkuperäisen innostukseni. Seuraavalla viikolla innostuksesta ei kuitenkaan näkynyt molekyyliäkään, kun piileskelin joka päivä laboratoriossa Saria iltamyöhään. Vaikka olin jo keväällä valehdellut kotona etten työkiireiden vuoksi pystyisi pitämään tänä vuonna lainkaan kesälomaa, totuus oli se, että siinä missä kollegat pakenivat alkukesäkuun iltapäivään heti kun kehtasivat, minä leikkelin vanhentuneita jäsenkortteja ja venyttelin muovinpalasia dma-laitteessa vain jotta keksin tekemistä iltaseitsemään. Vasta silloin uskalsin palata kotiin ja avata television. Nimittäin kun katsoi keskittyneenä tärkeää ohjelmaa, kuten saamenkielistä selostusta Klemetti Näkkäläjärven poronhoidon tutkimuksesta, ei tarvinnut kuunnella vaimoa. Ei tarvinnut kohottaa katsetta, piti vain odottaa siihen saakka että hän meni nukkumaan. Sen jälkeen jäi tunti tai kaksi omaa aikaa. Rutiini oli molemmille tuttu parin viime kuukauden ajalta ja siihen minun oli tämän kesän lomien osalta tyytyminen. Ellei tapahtuisi sitä ihmettä että sopisimme. Tai että Sari matkustaisi yksin ja jättäisi kodin minulle.