Tuire Malmstedt: Mykkä taivas / Lukunäyte

2

TUIRE MALMSTEDT

MYKKÄ TAIVAS Jännitysromaani

190

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Lukujen yhteydessä lainauksia Yonan kappaleen Niitty ja taivas sanoituksesta. Yonalta on saatu lupa sanoitusten lainaamiseen.

© Tuire Malmstedt ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-356-021-5 (Sidottu) ISBN 978-952-356-041-3 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019 4

PROLOGI Syksyn lehdet rapisevat kenkieni alla, maan tuoksut tunkeutuvat sieraimiini täyteläisinä, tummina. Maa löyhkää mullalta ja mädäntyneeltä. Pudottaudun polvilleni ja upotan käteni lehtiin. Hauraat lehdet rapsahtelevat palasiksi sormissani ja putoavat hitaasti takaisin maahan. Hapuilen käsilläni maata. Tunnen ne. Maahan upotetut kivet sievässä rivissä kuin helminauha.

Käteni seuraavat kuviota, tekevät ristinmerkin.

Siirrän kivet sivuun ja alan kaivaa. Multainen maa lohkeilee aluksi helposti, multa tarttuu käsiini, madot valuvat sormieni välistä. Syvemmällä maa kovenee. Erotan kengän. Alan kuopia vimmaisesti käsilläni kengän ympäriltä. Löydän jalan. Nostan sen kaivamani kuopan viereen. Kaivan ruumiinosan kerrallaan esiin, kokoan ne maan pinnalle, asettelen huolellisesti ihmisen muotoon. Siitä tulee kaunis.

Asetelmasta puuttuu pää. Ja kämmenet. Kauneimmissa asetelmissa on aina särö. Kaunis voi olla rikki.

Kun asetelma on valmis, asetun maahan sen viereen makaamaan.

Se olet sinä.

Sinä et ole poissa.

8

SAVONLINNA, 2017 Työnsin perunkirjoitusasiakirjat mahdollisimman syvälle hansikaslokeroon ja napsautin lokeron kiinni. Annoin pääni retkahtaa kuljettajanpenkin niskatukeen, suljin silmäni ja yritin saada sykettäni tasaantumaan. Sydän rimpuili rinnassani kuin kala kuivalla maalla. Sade rummutti auton kattoon, parkkipaikalta kantautui vaimeita ääniä; askeleita, puheensorinaa, autonovien pauketta, lähtevien ja tulevien autojen ääniä. Olin kuplassa. Kuulin sen kaiken, mutta en ollut osa sitä. Avasin silmäni ja jäin tuijottamaan tuulilasin läpi. Lasi täyttyi vesivanoista ja vanoja rikkovista pisaroista, ja sen läpi katsottuna ohi kävelevien ihmisten vartalot näyttivät ilmassa leijuvilta väriläiskiltä, jotka vääntyilivät ja muuttivat muotoaan kulkiessaan. Käteni tärisivät hallitsemattomasti, kun käynnistin autoni.

Tuomiokirkko pälyili pahaenteisenä, kun ajoin siitä ohi.

Pelkkä rakennuksen näkeminen repi sisuksiani. Ei minulla kirkkoa vastaan mitään ollut. En vain kestänyt muistojani, jotka se räväytti tuoreina silmieni eteen, kuin olisin istunut äitini hautajaisissa juuri nyt.

Istun tyhjässä kirkossa, äitini ruumisarkku seuranani, ja taistelen risteileviä tunteitani vastaan, joista suru ei ole suurin.

Suurin on jokin nimeämätön, rakkautta etäisesti muistuttava tunne, joka ei täytä minua, se tyhjentää. Ihminen on joko ajopuu tai kelopuu, äitini aina sanoi, ajelehtii virran vietävänä tai nakottaa paikoillaan kuin pystyyn kuivunut puu, kuorensakin pudottanut. Mie-

9

lessäni kaikuvat äitini sanat, en tiedä miksi joka käänteessä mieleeni palautuu äitini ajatuksia, ehkä tartun niihin, että pysyisin jossain kiinni. Että en ajelehtisi kuin ajopuu. Ei, en tosiaan ole ajopuu. Paremminkin kelopuu, pystyssä kuten elävätkin, sisältä vain tyhjempi, kuorikin kulunut. Tyhjyys johtuu arkusta. Arkusta joka kiiltää ja näyttää niin täydelliseltä. Arkusta joka kantaa äitini ruumista. Arkusta jossa en tytärtäni koskaan saanut haudata.

Samalla hetkellä, kun pappi tulee sakastista luokseni esittämään surunvalittelunsa, kirkon painava ovi kolahtaa ja tuttu hahmo kävelee viereeni ensimmäiseen penkkiriviin. Samuel.

Hänen suunsa liikkuu, mutta en ymmärrä sanoja. Samuel hilautuu aivan viereeni, kietoo kätensä minun ympärilleni ja laskee partaisen leukansa päätäni vasten. Hetken päästä Samuelin perässä hipsuttaa Seela, joka nyökyttelee minulle osaaottavasti ja näyttää huolestuneelta.

Siinä me istumme, ex-mieheni Samuel, hänen äitinsä Seela ja minä. Ainoa todellinen perheeni. Me emme enää jaa arkeamme, eikä meitä enää yhdistä rakkaus toisiimme, mutta meitä yhdistää rakkaus Edithiin.

Huomaan kaksi muutakin vierasta, kun olen alttarilla laskemassa kukkavihkoa arkulle. Työparini Niiles istuu viimeisessä penkkirivissä tyttärensä Aidan kanssa.

Havahduin muistoistani, kun kiihtyvä sade hakkasi tuulilasiin.

Käänsin tuulilasinpyyhkijöiden tahtia tiheämmälle ja mietin, miten upeaa oli, että juuri nämä ihmiset olivat tulleet äitini hautajaisiin.

Karistin muistikuvani hautajaispäivästä ja päätin tarttua härkää sarvista. Olin lykännyt sitä liian pitkään. Minun pitäisi aloittaa lapsuudenkotini tyhjentäminen ja laittaa se myyntiin.

Päätin lähteä paikan päälle Oraviin. Ajoin rantatielle, välttelin katsomasta Saimaalle. Se oli vienyt niin paljon. Emmekä päässeet sitä pakoon, se ympäröi kaupunkiamme kaikkialta kuin valtava vallihauta.

10

Kun pääsin perille, sade oli yltynyt niin, että se peitteli talon harmaaseen verhoon. Lapsuudenkotini seisoi pihatien päässä niin yksinäisenä. Se näytti hylätyltä. Niin kuin olikin.

Minä olin perheestämme ainoa, joka sinne pystyi palaamaan, ja minä olin hylännyt sen.

Istuin autossa ja odotin, että sade laantuisi, mutta se vain yltyi, hakkasi armottomasti auton kattoon ja tuulilasiin. Nappasin lapsuudenkotini avaimet auton keskikonsolista, ne olivat olleet siinä jo kuukausia, pudotin ne taskuni pohjalle, avasin autonoven ja juoksin kuistille. Takkini ehti kastua olkapäiltä läpimäräksi, joten riisuin sen ja asettelin verannalle vanhojen muovituolien päälle kuivumaan.

Kävelin eteisen läpi, lautalattia narahteli tutuissa kohdissa, kun lähdin kiertämään alakerran huoneita. Vanha käkikello nökötti hiljaisena keittiön seinällä ja verhot heilahtivat ilmavirran voimasta, kun astuin huoneeseen. Tuttu, hieman makea ja tunkkainen tuoksu tunkeutui sieraimiini. Vanhan talon ominaistuoksu. Talo oli vaipunut hiljaisuuteen, jonka rikkoi ainoastaan ulkoa kuuluva tasainen sateen kohina. Kammarissa pitsiset koristetyynyt olivat aseteltuina samoille paikoille kuin aina ennenkin menneinä vuosikymmeninä, ja kehystetty koulukuvani oli tutulla paikallaan piirongin päällä. Valokuvakehys oli laitettu pienen pitsiliinan päälle, samoin kuin kaikki äidin koriste-esineet. Ainoastaan yksi asia oli muuttunut. Ilma oli sakeanaan pölystä, ja harmaa tomukerros peitti kaikkia tasoja, kammarin sängynpeittoa ja puunsyistä lautalattiaa. Jos äitini tietäisi, hän varmasti kääntyisi haudassaan, olihan hän aina kävellyt pölyrätti kädessään ja pyyhkinyt pintoja ohi kävellessään.

Kun käännyin mennäkseni olohuoneeseen, huomasin, että pönttöuunin vieressä oli kopallinen polttopuita. Aivan kuin täällä asuisi joku. Äitini oli aina hakenut klapit edellisiltana sisälle kuivumaan, näitä hän ei koskaan ollut ehtinyt sytyttää.

Kurkistin olohuoneen puolelle, sielläkin oli kuivat polttopuut odottamassa pönttöuunin vieressä. Ladoin klapit arinalle, tun11

gin vanhoja sanomalehtiä sytykkeeksi, avasin ikkunan ja pellit, ja raapaisin tulitikun. Hiljaisessa talossa tikun syttyminen kuulosti liekkeihin leimahtavalta juhannuskokolta. Sytytin sanomalehdet, istuin rahille ja jäin tuijottamaan, kun lehdistä nousevat liekit nuolivat puuta ja levisivät ahnaasti klapien väleissä.

Nyt kun olin vihdoin saanut tultua tänne, minun pitäisi tehdä jotain aivan muuta kuin tuijottaa tulta, takaraivossani nakutti.

Ulkona hiljeni kuin veitsellä leikaten. Sade lakkasi. Kuului vain yksinäisten pisaroiden ropina, kun ne putoilivat räystään reunalta peltisille ikkunalaudoille. Hain takkini verannalta ja asettelin sen pönttöuunin viereen tuolin selkänojalle. Siinä se ehtisi kuivua.

Painoin uuninluukut kiinni ja kapusin yläkertaan. Portaat narisivat askeleideni alla. Jokainen soluni halusi palata alakertaan ja lähteä, mutta en voisi rynnätä tieheni ennen kuin puut olisivat palaneet ja voisin vetää hiilet. Joskus minun pitäisi tämä aloittaa.

Vintillä minua oli vastassa lohduton näky. Paikka, jossa lapsena oli ollut minun huoneeni, oli täydellisen kaaoksen vallassa. Huoneeni ja aulan välinen seinä oli purettu pois sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa, jotta oltiin saatu avarampaa säilytystilaa, mutta nyt kun katselin ympärilläni avautuvaa kaaosta, en voinut olla ajattelematta, että ehkä väliseinä olisi auttanut pitämään järjestystä yllä. Istuin vanhan kapiokirstun päälle ja huokaisin syvään. Vinttiä keskeltä halkova hormi tuntui hengittävän. Alakerran pönttöuuneista kuului vaimea tulen humina. Se oli kotoista. Oli helppo kuvitella äitini puuhastelemassa alakerrassa, kuljeskelemassa huoneissa Aino-tossuissaan, huiskimassa pölyrättinsä kanssa ja kohentelemassa tulta.

En vain halunnut kuvitella häntä sinne. Halusin hänet ja tämän paikan pois muistoistani.

Nousin kirstulta ja ujuttauduin laatikoiden ja vanhojen huonekalujen lomitse ikkunan eteen. Ikkunaan oli kiinnitetty12

nä silkkipaperityö, jonka olin tehnyt koulussa. Kyykistyin katsomaan sitä lähempää. Tummansinisen silkkipaperin läpi katsottuna tummien pilvien täyttämä taivas näytti uhkaavammalta kuin se olikaan. Sinistä silkkipaperia ympäröi mustasta kartongista leikatut reunat, kynttilän muotoiset. Kynttilän liekki oli pudonnut lattialle.

Sade alkoi taas ripotella pisaroitaan, hitaasti ja yksitellen ne hakkasivat peltikattoon. Ikkunasta avautui autio ja hiljainen pihamaa, jossa kaikki näytti samalta kuin vanhassa seepiansävyisessä valokuvassa. Syksy oli maalannut maisemasta ruskean.

Kauempana pihamaalla tuuli heilutteli tyhjää keinua.

Edithin keinua.

Olin avaamassa yhtä laatikoista, kun kuulin alhaalta narahduksen. Vanha talo narahteli ja naksui usein kuin seinillä olisi salaisuuksia, mutta tämä oli erilainen narahdus. Kova ja selkeä.

Ja sen perään ovi kolahti. Säpsähdin ja nousin.

– Äiti? kuiskasin, ja tunsin itseni typeräksi. Vaikka kuiskaus oli hiljainen, se kaikui peltikatosta. Kaiku kuulosti Edithiltä.

Ainoa sana, jonka Edith oli osannut sanoa. Äiti. Ainoa sana, jota hän edelleen öisin kuiski korvaani.

Alakerrasta kantautui taas askeleiden ääniä. Minun ei olisi pitänyt tulla. Ei ainakaan yksin.

– Isa? kuului alakerrasta. Huokaisin helpotuksesta. Se oli naapurin Veikko. Ja kuten ystäväni Hanna oli avuliaasti selvittänyt, myös biologinen isäni.

– Olen täällä vintillä!

Veikon painavat askeleet ja raskas puuskutus kantautuivat portaista. Kiirehdin häntä vastaan portaikkoon ja lysähdin hänen jykevään halaukseensa.

– Oletko kunnossa? kysyimme toisiltamme kuin yhdestä suusta. Minä olin huolissani hänestä. Veikko oli saanut sydäninfarktin, kun hän oli kuullut äitini kuolemasta. He olivat jakaneet yhdessä niin paljon. Veikko puolestaan oli huolissaan minusta, siitä, miten pysyin koossa.

13

Kumpikaan meistä ei vastannut mitään, halasimme vain pitkään kuin olisimme yrittäneet vakuutella toisillemme, että kaikki oli kunnossa. Veikko istahti liitoksissaan narisevalle hetekalle, minä kapiokirstun päälle.

– No on tässä odoteltukin, milloin tulet, Veikko sanoi.

– Niin, tiedän. En vain ole… pystynyt. Samuel kävi silloin hautajaisten jälkeen tyhjentämässä jääkaapin ja kuivakaapit pilaantuvista ruoista, kun minä en pystynyt.

– Sen kyllä ymmärtää.

– Nyt lopultakin tulin tyhjentämään taloa.

Veikko silmäili kaaosta ympärillään ja pudisti päätään.

– Siinä sitä on työsarkaa kerrakseen.

– Jeps. En ole vielä saanut aikaiseksi mitään.

– No eiköhän sitten ruveta hommiin.

Hain alakerrasta jätesäkkejä, joihin sulloimme vanhoja vaatteita, lakanoita ja täkkejä, jotka olivat jo aikansa eläneitä.

Säilytimme ainoastaan vanhat valokuvat ja kirjat.

Olimme uurastaneet monta tuntia, aina välillä olin käynyt alakerrassa pöyhimässä pönttöuuneja, ja kun lopettelimme, olimme saaneet käytyä läpi vain yhden nurkan vintiltä. Raahasimme jätesäkit alas verannalle, josta Veikko lupasi hakea ne seuraavana päivänä, pakata peräkärryyn ja viedä kaatopaikalle.

Kun teimme lähtöä pihalla, Veikko liikehti vaivaantuneesti, haroi niskaansa ja näytti mietteliäältä.

– Olen pahoillani, hän sai lopulta sanottua.

– Niin minäkin.

Veikko heilautti kättään ja käveli omalle talolleen. Minä kävin sisällä vielä varmistamassa, että pellit olivat kiinni, lukitsin ulko-oven ja hetken mielijohteesta kävelin keinun luo, joka liikehti hiljalleen tuulessa. Istuin keinuun ja otin vauhtia.

Talon seinustaa peittävä syksyn väreihin pukeutunut villiviini oli kivunnut jo yläkerran ikkunan tasolle ja kurottautui ulkoseinän nurkan yli. Villiviinin suuret, värikkäät lehdet kieppuivat silmissäni, kun keinu heilutti minua edestakaisin. Edith oli 14

rakastanut keinua. Edith oli katsellut sitä samaa seinää, samaa villiviiniä ja samaa pihaa keinusta. Pihan perällä kivikossa näkyi jotain, mitä ei ollut ollut siellä ennen.

Pysäytin vauhdit. Nousin ja astelin lähemmäksi kivikkoa.

Astuin suurimman kiven päälle ja kurkistin kiven koloon.

Näky puistatti.

Kivikon väleissä oli kyitä. Toisiinsa kietoutuneina, yhtenä vyyhtenä. Kymmeniä kyykäärmeitä. Ne olivat löytäneet oivan horrospaikan hylätyn, hiljaisen talon pihakivikosta. Peräännyin hiljaa autolleni. Nukkuvaa kyytä ei pidä herättää, äitini oli aina sanonut.

Autossa tarkistin puhelimeni. Yksi saapunut viesti. Se oli meidän rikosyksikkömme tekniseltä tutkijalta Ikosen Jannelta.

Se on moro. Olisi tosi tärkeää asiaa. Jutellaanko reissun jälkeen?

PS: Elä turhaan innostu, en ole jättämässä vaimoani enkä aio kosia ;) Jannella oli omalaatuinen huumorintaju, jota hän viljeli joka käänteessä, ja hän sai nytkin minut nauramaan viestiä lukiessani, vaikka vitsi sinänsä oli vanha. Olimme tunteneet toisemme lapsesta saakka, Jannekin oli Oravista kotoisin, ja me olimme olleet luokkakavereita vuosien ajan. Janne oli jo silloin ilmoittanut, että minusta tulisi hänen vaimonsa. Kun myöhemmin päädyimme töihin Savonlinnan poliisiin samaan rikostutkintayksikköön, hänen ensimmäiset vitsinsä liittyivät tähän meidän yhteiseen synkkään historiaamme, kuten hän sitä ilkikurisesti kutsui. Siinä mielessä meidän historiamme olikin synkkä, että Jannen takia olin istunut turhan usein jälki-istunnossa, hänen mieleensä oli pälkähtänyt nimittäin siihen aikaan melko värikkäitä ideoita, joihin olin lähtenyt jostain syystä mukaan. Muuten olin ollut omiin oloihini vetäytyvä tarkkailija, ujo ja hiljainen jopa, mutta Jannen seurassa olin aina joutunut näyttävästi esille. Silloinen luokanopettajamme Ritva Rissanen sanoi minulle vuosia myöhemmin, ettei olisi ikinä uskonut, että meistä kahdesta tulisi virkavallan edustajia. Ritva ei varmasti 15

ollut uskonut, että meistä kahdesta tulisi yhtään mitään, mutta sitä hän ei herttaisena ihmisenä ollut sanonut ääneen.

Me olimme Jannen kanssa paljon yhteydessä toisiimme, työasioissa ja vapaa-ajalla, että siinä mielessä viestissä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta jokin siinä jäi vaivaamaan. Tiesin, että Janne oli lähtenyt edellispäivänä kalareissuun Lappiin Hentusen Heikin, jo eläkkeelle jääneen entisen työparini kanssa. Jos Jannella oli tärkeää asiaa, miksi hän ei ollut ottanut sitä puheeksi eilen, kun juttelimme töissä ennen hänen lähtöään?

Yritin soittaa Jannelle, mutta toisessa päässä ensin tuuttasi ja sitten kuului tuttu naisääni. Valitsemaanne numeroon ei saada yhteyttä. He olivat jo kaukana pohjoisessa katvealueella. Naputtelin Jannelle viestin: Yritin soittaa, soita takaisin kun yhteydet taas toimii.

Kaupunkiin palattuani poikkesin Citymarketissa ruokaostoksilla ja törmäsin Jannen vaimoon Millaan ja heidän 1-vuotiaaseen poikaansa Jereen maitohyllyillä. Milla tervehti iloisesti, Jere törötti totisena ostoskärryjen lastenistuimessa.

– Moi, onpa sattuma, kun yritin just tavoittaa Jannea. Oletko sinä saanut sitä kiinni?

– Juu, kyselin puolen päivän aikaan, että missä ovat jo menossa ja se vastasi, että Kuusamossa.

– Ai, okei, no minä en saanut sen kännykkään äsken yhteyttä. Pitää yrittää vielä uudelleen. Soititko sinä sille, vai…?

– Ei kun viestiteltiin vaan. Tämä veijari on semmoisessa vaiheessa, ettei sen hereillä ollessa paljon puhelimessa puhuta, Milla sanoi ja korjaili pojan hattua, joka oli valunut silmille.

Poika alkoi vääntelehtiä levottomasti istuimessaan, Milla avasi puvun vetoketjun ja katsoi minua anteeksipyytelevästi.

– Voin laittaa Jannelle viestiä, että soittaa sinulle. Meidän pitää nyt mennä, Jerelle tulee kuuma.

– No kiitos, ihan miten vaan… Kyllä se varmaan soittaa, kun yhteydet taas pelaa.

16

Lähdimme eri suuntiin, kuljin tutun reitin hyllyjen välissä nopeasti läpi ja keräsin ostoskoriini samat ostokset kuin aina ennenkin. Menin kassojen läpi ajatuksiini vaipuneena. Mietin, miten kauan menisi, että saisin lapsuudenkotini tyhjennettyä ja siivottua myyntikuntoon.

Kun kaarsin kotini pihaan, autonvalot paljastivat hahmon, joka istui kuistini portailla. Niiles. Hän se oli, vaikka ei näyttänyt itseltään. Hän oli haudannut päänsä käsiinsä, ja hänen koko olemuksensa oli nuhjuinen, epätoivoinen. Nousin autosta ja menin hänen luokseen.

– Mihin sinä olet Aidan jättänyt?

– Aidalla ei ole hätää. Henriikka tarjoutui hoitamaan häntä. Ajattelin, että… on perjantai ja voisimme… istua iltaa. Pitkästä aikaa.

– No, ei kai siinä… Ei vain ole yhtään viiniä, kävin vain ruokakaupassa.

– Äläpäs hätäile, Niiles sanoi ja nosti punaviinipullon takkinsa uumenista.

Hymähdin ja hain ruokakassit auton peräkontista. Sydämeni hakkasi epärytmissä. Pitäisikö minun kertoa Niilekselle?

Pitäisikö minun vihdoin tehdä selväksi, että olimme vain työpari, emme muuta, eikä meistä muuta tulisi. Miten pystyisimme sen jälkeen toimimaan työparina? Kännykkäni piippasi taskussani, kun nostin kauppakassit keittiön lattialle. Toivoin, että se olisi Jannelta.

Voidaanko nähdä tänään?

Se oli Samuel.

Olin saanut rakkauselämäni, sikäli kuin sitä edes siksi pystyi kutsumaan, pahemmin sotkuun kuin koskaan aiemmin.

17

Metsä kuiski sanoja, joita hän ei halunnut kuulla. Hän veti hupun syvemmälle päähänsä, ettei kuulisi kuiskintaa. Oli jo pimeää. Puiden oksat rasahtelivat ja raapivat hänen kasvojaan, kun hän raivasi tietään metsän läpi.

Hän rakasti metsää, se rauhoitti, antoi voimaa ja piti pahat ajatukset poissa. Tänään metsä oli näyttänyt uudet kasvonsa.

Hän oli käynyt täällä aiemmin marjassa ystäviensä kanssa. Miksi tulin tänne yksin, kysymys takoi hänen päässään.

Tuntui kuin pimeys olisi laskeutunut metsään aiemmin kuin ennen, ja puut, ne tuntuivat taittuvan häntä kohti. Kuin haluaisivat takertua.

Hän pysähtyi vetämään henkeä. Jossain lähellä rapisi, ja sitten hiljeni. Oliko joku hänen kannoillaan? Oliko joku nähnyt, mitä hän oli löytänyt?

Kun hän jatkoi matkaansa, hän kuuli, miten ryteikkö ryskyi ja rahisi. Joku todella oli hänen kannoillaan. Hiki valui noroina hänen selästään, sydän pampahteli kurkussa ja kyyneleet valuivat poskille. Hän pyyhki niitä kämmenselällään ja tarpoi ryteikössä. Hän vilkaisi taakseen ja näki tumman hahmon, joka seurasi häntä puiden lomassa. Hahmo vaikutti vanhukselta, tämä liikkui metsässä vaivalloisesti.

Vihdoin hän saapui metsätielle, hoippui tienpiennarta, auton valot sokaisivat hänet, hän heilutti käsiään, auto pysähtyi jarrut narskuen. Vapisevin käsin hän avasi autonoven ja kysyi ystävällisen näköiseltä kuljettajalta kyytiä kaupunkiin. Mies näytti hätkähtävän hänet nähdessään, mutta viittoi hänet istumaan autoon. Matka sujui täydessä hiljaisuudessa. Mies vilkuili häntä epäluuloisena tai huolestuneena, hän ei ollut varma, kumpaa miehen katseessa oli vahvemmin. Eikä hän jaksanut 18

sitä ajatella, istui vain hiljaa ja mietti, mitä hän nyt tekisi.

Hänen pitäisi ilmoittaa poliisille, hän ymmärsi sen.

Kaupungissa kuljettaja kysyi, oliko hän kunnossa. Hän vastasi olevansa, vaikkei ollut. Hän ei olisi enää koskaan kunnossa.

Kotioven sulkeuduttua hän valahti voimattomana lattialle.

Hänen vartalonsa tärisi, sydämensä hakkasi ja korvissa humisi. Tunnit kuluivat, hän ei löytänyt voimia noustakseen. Hän laahautui eteisen nurkkaan, nojasi seinään ja kuunteli talon ääniä. Yölläkään talo ei nukkunut, seinien läpi kantautui ääniä. Aamuyöstä hän torkahti hetkeksi ja havahtui siihen, että aamuaurinko pilkisti keittiön ikkunasta ja langetti valoviirun eteiseen.

Hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän tarkisti, että hänen kännykässään oli edelleen löytöpaikan koordinaatit, ja sitten hän naputteli poliisin vihjenumeroon yksinkertaisen tekstiviestin, jossa koordinaattien lisäksi luki vain: Löytynyt ihmisen pää.

19